J ä s e n l e h t i 1-2 / 2008

Transkriptio

1 J ä s e n l e h t i 1-2 / 2008

2 SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA SEURAN TOIMISTO Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki puh: (09) Sähköposti: Kotisivu: Toiminnanjohtaja Julia Burman, varmimmin ke ja to Toimistossa ei ole päivystystä SEURAN HALLITUS 2008 Dos. Marjaana Niemi, puheenjohtaja Prof. Pauli Kettunen Dos. Tiina Kinnunen Prof. Christian Krötzl Dos. Tuija Laine Prof. Henrik Meinander Prof. Ilkka Nummela Prof. Markku Peltonen, varapuheenjohtaja Prof. Irma Sulkunen Prof. Kirsi Vainio-Korhonen Suomen Historiallinen Seura on alan tieteellinen keskusseura Suomessa. Seura järjestää esitelmä- ja seminaaritilaisuuksia sekä kansallisia ja kansainvälisiä konferensseja sekä hoitaa alan kansainvälisiä suhteita. Jäseninä on noin 900 tutkijaa ja harrastajaa. Jäsenmaksu on 22 euroa vuodessa (opisk. 18 ). Jäsenet saavat maksutta jäsenlehden sekä n. 25 % alennusta seuran omista sekä monien lähitieteiden seurojen julkaisuista Tiedekirjassa (Kirkkokatu 14, Helsinki) ja SKS:n kirjamyymälässä (Mariankatu 3, Helsinki). Verkkokirjakauppaan on linkki seuran kotisivuilta ( tilausta tehdessänne kertokaa olevanne Historiallisen Seuran jäsen! Historiallisen Aikakauskirjan tilausmaksu on seuran jäsenille 28 euroa. Jäsenhakemuslomake on helpointa täyttää internetissä SHS:n kotisivuilla osoitteessa Lomakkeita voi tilata myös seuran toimistosta.

3 3 PÄÄKIRJOITUS SHS:n sarjoista kansainväliseen ja kotimaiseen keskusteluun Historia-alan tutkimuksille on paljon erilaisia julkaisukanavia sekä kotimaassa että ulkomailla, ja sopivimman kanavan löytäminen omalle tutkimukselle vaatii usein monien asioiden huomioon ottamista. Ratkaisussa painaa esimerkiksi se, millä kielellä ja mille yleisölle haluaa kirjoittaa, millaiseen keskusteluun haluaa osallistua ja minkälaista näkyvyyttä toivoo tutkimukselleen. Kansainvälisyydestä on viime vuosina tullut koko ajan painavampi tekijä näissä pohdinnoissa ja ratkaisuissa. Kansainvälisen julkaisemisen tärkeys on kirjattu muodossa tai toisessa kaikkien yliopistojemme strategioihin, ja yliopistoissa työskenteleviä tutkijoita ja opettajia kannustetaan voimakkaasti julkaisemaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakauslehdissä ja julkaisusarjoissa. Kansainvälisestä julkaisemista ja muusta kansainvälisestä toiminnasta on tullut yksi tapa varmistaa, että tutkimuksen ja opetuksen laatu pysyy korkeana. Vaikka kansainvälisyys on kasvattanut merkitystään, muutkin tekijät painavat vaa assa. Ensinnäkin on paljon historia-alan tutkimuksia, jotka jo kysymyksenasetteluiltaan ja rajauksiltaan ovat suunnattuja enemmän kotimaiseen kuin kansainväliseen keskusteluun ja näin ne on tarkoituksenmukaista myös julkaista kotimaassa. Toinen seikka on aika: julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla vie monesti enemmän aikaa kuin kotimaassa. Kaikkein arvostetuimpiin kansainvälisiin aikakausjulkaisuihin ja julkaisusarjoihin tarjotaan hyvin paljon tutkimuksia, ja näin ollen hyvänkin artikkeli- tai kirjakäsikirjoituksen kanssa voi joutua kolkuttelemaan useita ovia. Myönteisen julkaisupäätöksen saamisen ja käsikirjoituksen viimeistelynkin jälkeen voi vielä vierähtää vuosi tai parikin ennen kuin tutkimus julkaistaan. Tähän ongelmaan on jo tosin haettu erilaisia ratkaisuja. Osa kansainvälisistä tieteellisistä lehdistä, esimerkiksi Scandinavian Journal of History, on siirtynyt järjestelmään, jossa artikkeleja pääsee lukemaan verkossa hyvin pian sen jälkeen, kun ne on hyväksytty julkaistaviksi. Enää ei tarvitse odottaa lehden ilmestymistä.

4 4 Julkaisukanavia mietittäessä on hyvä muistaa, että kansainvälistä historioitsijayleisöä voi tavoittaa myös julkaisemalla suomalaisissa refereesarjoissa, esimerkiksi Suomen Historiallisen Seuran perinteisessä Studia Historica- sarjassa ja sen täydennykseksi luodussa uudessa Studia Fennica Historicassa, joita molempia kustantaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Näissä sarjoissa julkaistaan vieraskielisiä tutkimusmonografioita ja artikkelikokoelmia. Studia Fennica Historicaa luotaessa otettiin kansainvälisyyden vaatimus erityisesti huomioon, ja sarjan tavoitteeksi on asetettu korkeatasoisen suomalaisen tutkimuksen esittely ulkomailla ja kansainväliseen keskusteluun osallistuminen. Aiheet voivat olla jos tällaisilla perinteisillä jaotteluilla enää on merkitystä joko Suomen historiasta tai yleisestä historiasta. Studia Historicassa paino on enemmän yleisen historian puolella. Osittain omien ansioiden vuoksi, osittain hyvistä vaihtosuhteista johtuen, monet Studia Historica ja Studia Fennica Historica -sarjoissa julkaistut teokset ovat löytäneet tiensä kirjastojen hyllyille eri puolilla maailmaa ja kansainvälisten aikakausjulkaisujen arvosteluihin. Kansainvälisen julkaisemisen rinnalla historiantutkijoille on äärimmäisen tärkeää osallistua keskusteluun kotimaassa ja kirjoittaa kotimaisilla kielillä. Keskeisessä osassa näissä kotimaisissa keskusteluissa ovat usein olleet SHS: n perinteisissä sarjoissa, Historiallisissa Tutkimuksissa ja Historiallisessa Arkistossa, julkaistut tutkimukset ja näiden tutkimusten tekijät. Historiallisia Tutkimuksia -sarja on tarkoitettu suomen kielellä kirjoitetuille monografioille ja Historiallisessa Arkistossa puolestaan julkaistaan suomenkielisiä artikkelikokoelmia. Nämä molemmat sarjat ovat meritoivia (referee-arviointi), sarjoissa julkaistut kirjat ovat huolella toteutettuja ja ne pääsevät hyvin esille. Erikseen vielä painotettakoon, että Historiallisia Tutkimuksia ja Historiallinen Arkisto -sarjat voivat tarjota julkaisukanavan hyvinkin erilaisille tutkimuksille. Lähtökohtana on, että näissä sarjoissa kuten myös vieraskielisissä Studia Historicassa ja Studia Fennica Historicassa julkaistaan sellaista tieteellistä kirjallisuutta, joka sisältää tutkimuksellisen kysymyksenasettelun. Hyvät Seuran jäsenet! OLETTEHAN MUISTANEET hakea Tiedekirjasta tai pyytäneet toiminanjohtajaa lähettämään teille ilmaiskirjanne AIKA ja IDENTITEETTI? Kirjojen jako päättyy kesäkuun aikana, ilmoita pian, jos haluat sen!

5 5 Vankka tieteellinen perusta on siis lähtökohta, mutta esimerkiksi esitystyylinsä ja lähestymistapojensa puolesta sarjassa julkaistavat kirjat voivat olla hyvinkin erilaisia. Tavoitteena on kehittää sarjoja entistä monipuolisemmiksi. Edellä mainittujen sarjojen lisäksi tärkeä SHS:n perinteinen sarja on Bibliotheca Historica, jossa julkaistaan suomen- ja englanninkielisiä historia-alan väitöskirjoja. Vaikka Suomessa kirjojen ja artikkelien julkaiseminen sujuu yleensä melko joutuisasti, monen kirjoittajan mielestä SHS:n sarjojenkin referee-arviointi on hermostuttavan pitkä prosessi. SHS:n julkaisuvaliokunta valvoo perinteisten sarjojensa sekä uudemman Studia Fennica Historica -sarjan tasoa ja laatua hankkimalla sarjoihin tarjotuille käsikirjoituksille referee-arviot. Näiden arvioiden pohjalta annetaan suositukset käsikirjoitusten julkaisemisesta SKS: lle, joka on kaikkien edellä mainittujen sarjojen kustantaja. Referee-arviointi vie toki aikansa, mutta siitä on myös hyötyä muutenkin kuin siinä mielessä, että voi julkaisuluettelossa sijoittaa tutkimuksensa ylempään luokkaan. Keskeistä on myös se, että referee-prosessin aikana saatu palaute auttaa tuomaan yleensä melko pienellä vaivalla kirjaan lisää terävyyttä, syvyyttä ja selkeyttä. Marjaana Niemi Puheenjohtaja Aika ja identiteetti Katsauksia yksilön ja yhteisön väliseen suhteeseen keskiajalta 2000-luvulle Toimittaneet Laura-Kristiina Moilanen & Susanna Sulkunen Vuoden 2007 jäsenkirjan jako päättyy nyt kesäkuussa. Sen jälkeen sitä ei saa enää ilmaiseksi!!! Tilaa pian toimistosta tai hae Tiedekirjasta!

6 6 Julia Burman Tutkijan vastuu Suomen Historiallinen Seura järjesti keväällä kaksi keskustelutilaisuutta, joiden teemana oli tutkijan vastuu. Tilaisuuksissa kuultiin alustus, ja sen jälkeen keskusteltiin vilkkaasti. Ensimmäinen esitelmätilaisuus oli , jossa dosentti Tiina Kinnunen pohti tutkijan tekemiä eettisiä valintoja sekä niiden merkityksiä ja seurauksia. Dosentti Kinnusen artikkeli aiheesta on julkaistu tässä lehdessä, joten nyt tyydyn lyhyesti kertomaan toisesta SHS:n järjestämästä tilaisuudesta. Maaliskuun viimeisenä maanantaina oli kaksi keskustelijaa, kirjailija Sirpa Kähkönen ja professori Henrik Meinander, jotka toivat erilaiset ja mielenkiintoiset näkökulmat siihen, miten jatkosotaa on historiakulttuurissamme käsitelty. Kirjailija Kähkösen esitelmä aiheesta toi esille pienen ihmisen näkökulmasta kerrotun historian, ja valotti historian moniäänisyyttä samalla pohtien kirjailijan / tutkijan vastuuta historiasta. Artikkeli julkaistaan tässä lehdessä, niinpä nostan nyt esiin vain muutamia professori Meinanderin alustuksessa mainittuja asioita. Henrik Meinanderin puheen otsikkona oli Moraali, politiikka, tutkimus: Jatkosota 2000-luvun alussa. Historiakulttuurimme jatkosodan historiasta on Meinanderin mukaan muuttumassa. Tämä on osin yleiseurooppalainen ilmiö, sillä moraalikäsitteiden rasitteet ovat katoamassa sotahistoriasta ja myös uudet avaukset sotahistorian kenttään ovat muuttamassa käsitystämme niin sodista kuin sotahistoriastakin, jossa nykyään tutkitaan sotajoukkojen liikkeiden sijasta sodan arkea, sotavankeja ja kulttuurihistoriaa. Vaikka jatkosota on edelleen selkeästi tärkeimpiä suomalaisten yhteisiä kokemuksia ja sen muistoa ylläpidetään itsenäisyyspäivän juhlissa ja erilaisissa muisteloissa, on yhtenäinen kansallinen kertomus suuri isänmaallinen tarina sodasta pirstoutumassa. Osin tähän vaikuttaa kansainvälinen keskustelu siitä, missä kukin valtio oli mukana toisen maailmansodan aikana. Vaikka Suomen virallinen linja

7 7 presidentti Tarja Halosen puheen mukaan 2005 korostaakin Suomen erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, niin suomalaisessa historiakeskustelussa on havaittavissa pirstoutumista kahteen ääripäähän. Ensinnäkin on tämä erillissotatulkinta, jossa uskotaan torjuntavoittoon ja rehabilitoidaan sotasyylliset. Toinen ääripää pitää Suomea saksalaisten natsien kätyrinä, joka aseveljeyden vuoksi on myös moraalisesti vastuussa juutalaisten joukkotuhosta, holokaustista. Nämä eri tulkinnat vaikuttavat myös tapaamme käsitellä nykyisen Suomen turvallisuuspolitiikkaa, vaikka turvallisuuspolitiikan yhteydessä onkin tabu puhua jatkosodasta. Sinänsä sotahistorian moniäänistyminen tekee mahdolliseksi sen, että jokainen yhteiskunnan ryhmä voi kirjoittaa aiheesta totuudellisen historian omasta näkökulmastaan, mitä voisi pitää yhtenä historiantutkimuksen tehtävänä. Toisaalta jokaisen historioitsijan pitäisi Jorn Rüsenin mukaan reagoida itsenäisesti ja vastuullisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Siksi on tärkeää pohtia historiankirjoitusta ja historiakulttuuria eri näkökulmista ja analysoida sen poliittista, esteettistä ja tiedollista pohjaa. Historia on kuitenkin aina vain tulkinta, narraatio, joka tekee ymmärrettäväksi menneisyyden toiminnan. Näin nykyinen menneisyys on sidoksissa aikaansa. Lopuksi on lisättävä, että tällä tavoin minä ymmärsin professori Meinanderin alustuksen, mutta arvoisat lukijat toivottavasti suhtautuvat kriittisesti tähän selostukseen. Henrik Meinanderin esitys oli niin mielenkiintoinen ja innostava, että ajatukset jatkoivat kulkuaan, eivätkä siis enää edusta kuulemaani alustusta, vaan omaa tulkintaani siitä.

8 8 Tiina Kinnunen Tutkijan eettiset valinnat Historiantutkijoiden ja laajemmin humanistis-yhteiskuntatieteellisten tutkijoiden piirissä on viime vuosina virinnyt aiempaa vilkkaampi keskustelu eettisistä kysymyksistä. 1 Eettistä vastuuta on lähestytty niin teoreettisesta ja periaatteellisesta kuin käytännöllisestäkin näkökulmasta. Entistä sensitiivisempään suhtautumiseen on useita syitä 2, joista yksi liittyy historiantutkimuksen paradigmaattiseen muutokseen rakenteista yksilöihin, ennen muuta niin kutsuttuihin tavallisiin ihmisiin ja heidän arjen kokemuksiinsa. Erityisesti silloin, kun tutkimusasetelma kääntää katseen historian toimijoiden yksityisyyteen liittyviin teemoihin, tutkija on pakotettu miettimään omaa positiotaan eettisessä mielessä, mutta myös konkreettista kysymystä, kuinka kohteen yksityisyyttä käytännössä suojataan. Tieteen piirissä eettiset kysymykset on totuttu kytkemään lääketieteeseen, jonka historia osoittaa tieteen mahdollisuudet niin hyvään kuin pahaan. Jälkimmäisessä tapauksessa on kyse ihmisten suoranaisesta vahingoittamisesta ja ihmisarvon loukkaamisesta. Lääketieteen ja humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen välillä ei sinänsä ole toisistaan poikkeavia normeja, vaan kyse on yleispätevistä moraalisäännöistä: ei saa vahingoittaa, ei varastaa eikä valehdella. Tämä ytimekäs sääntö määrittää tutkijan suhteen niin tutkimuskohteeseen, tiedeyhteisöön kuin muihinkin tulkintojen vastaanottajiin. Toisin sanoen tutkimuksen kohdetta ei saa vahingoittaa, tutkimuksen tuloksia ei saa vääristellä eikä tutkimukseen liittyvistä asioista saa muutenkaan valehdella eikä muiden tuloksia tai aineistoja saa varastaa. Edellä olevat normit ovat moraalisääntöjä, jotka ovat ehdottomia. Sen lisäksi on olemassa niin kutsuttuja prudentiaalisia normeja, joita rikkova tekee tyhmästi mutta ei väärin. Prudentiaaliset normit eivät ole samassa mielessä ehdottomia kuin moraalisäännöt ja niiden luonteeseen kuuluu, että niistä neuvotellaan. 3 Oma kiinnostukseni tutkimuseettisiin kysymyksiin kumpuaa kahdesta lähtökohdasta. Ensinnäkin olen tutkijana kiinnostunut tarkastelemaan

9 tutkimusta ja tutkijayhteisöä, ja itseäni sen osana, vallankäytön näkökulmasta. Tällöin kyse ei ole vain eettisistä normeista vaan laajemmin tieteenfilosofisesta problematiikasta. Toiseksi kokemukseni historian laitoksen opettajana on pakottanut minut pohtimaan eettisiä kysymyksiä konkreettisesti, normilähtöisesti. Eettisten kysymysten esiinnousu implikoi sen tosiseikan tunnistamista, että tutkimuksentekijä käyttää valtaa. Vallankäyttö kytkeytyy itse tieteelliseen metodiin: me valitsemme aineistot, näkökulmat ja teoriat, me muotoilemme tutkimuskysymykset ja teemme tulkinnat. Sen lisäksi (ja samalla siihen kytkeytyen) vallankäyttö luonnehtii tutkijayhteisön toimintaa sekä ulossulkemisen että hyväksynnän kautta. Miten tai pikemminkin missä määrin - kaikki tämä tapahtuu tai voisi tapahtua eettisesti, tutkimuskohteiden ja muiden tutkijoiden arvoa kunnioittaen? Mikrotasolla kysymys ulossulkemisesta ja hyväksynnästä, tieteellisen vallan käytöstä, ilmenee esimerkiksi viittauskäytännössä eli siinä, keihin viitataan. 4 Varastamisena voidaan pitää esimerkiksi sitä, jos tutkija löytää toisen tutkijan tekstistä oleellisen tiedon aineistosta tai käydystä keskustelusta ja viittaa näihin suoraan mainitsematta välittäjänä toiminutta tutkijaa. Toisten tutkijoiden ohittaminen saattaa toteutua myös ulkomainen kotimainen -ulottuvuudella siten, että halutessaan profiloitua kansainväliseksi tutkija marginalisoi suomalaisen tieteellisen keskustelun. 5 Tuula Gordon on luonnehtinut naistutkimusta seuraavasti: Eettiset kysymykset ovat (täten) erityisen merkittäviä naistutkimuksessa, niin sen opetuksessa kuin myös tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. 6 Hahmotan oman kiinnostukseni vallankäytön ja sitä kautta tutkimusetiikan problematiikkaan juontuvan nimenomaan naistutkimuksesta. Erityisesti historiankirjoituksen historian ja sukupuolen välinen kytkös, jota käsitellään yhdessä Elina Kataisen, Eva Packalénin ja Saara Tuomaalan kanssa toimittamassani artikkelikokoelmassa Oma pöytä. Suomalaiset naiset historiankirjoittajina (2005), on avannut minulle teoreettisella tasolla näkökulmia tieteelliseen vallankäyttöön 7. Suomalaisen historiantutkimuksen piirissä Irma Sulkunen on puolestaan pohtinut eettisiä kysymyksiä vaikuttavalla intensiteetillä, esimerkkinä tästä artikkelikokoelma Retki naishistoriaan (1991) sekä monografia Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet luvulla (1999). 9

10 10 Lottatutkijan eettisiä haasteita Kirjoittaessani vuonna 2006 ilmestynyttä kirjaani Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen jouduin pohtimaan erilaisia tutkimuksentekoon ja valtaan liittyviä kysymyksiä henkilökohtaisten valintojen tasolla. Seuraava erittely perustuu näille kokemuksille. Pohdintani liittyvät tutkijan ja tutkimuskohteen väliseen suhteeseen ja siinä yhteydessä empatian ja vallankäytön väliseen jännitteeseen sekä tähän kytkeytyen tutkijan ja tutkimuskohteen väliseen luottamukseen. Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, ettei tarkasteluni ole biografinen, joten saatoin välttää elämäkerralliseen kirjoittamiseen sisältyvät moniulotteiset eettiset haasteet. Tutkimukseni keskittyy toisen maailmansodan jälkeisiin julkisen historiakulttuurin kentällä ilmestyneisiin lottakuviin. Tutkimuksen teon kannalta keskeinen teoreettis-metodologinen kysymys on, kuinka kunnioittaa ja antaa tutkimuskohteelle ääni ja kuinka samalla täyttää tieteellisyyden kriteerit, toisin sanoen asettaa tutkimuskohde analyyttiseen tarkasteluun. Äänen antaminen naisille (ja muille alistetuille ryhmille) on ollut naistutkimuksen keskeinen tavoite. Nostamalla esiin tieteeseen sisään rakentuvan vallankäytön naistutkijat ovat osoittaneet myytiksi tutkimuksen arvovapauden. Naistutkimuksen emansipatorinen tavoite on yhä edelleen ajankohtainen, mutta tutkija ei voi myöskään paeta velvollisuuttaan kontekstualisoida ja kriittisesti eritellä kohdettaan. Maarit Leskelä-Kärki on tiivistänyt tämän haasteen (tai dilemman) seuraavasti: Minun tehtäväni (tutkijan tehtävä) on pyrkiä välittämään heidän historiaansa (historian toimijoiden historiaa) sekä ymmärtämään sitä, mutta olen samalla myös kriittinen analysoija, joka tarkastelee heidän elämäänsä suhteessa historiallisiin prosesseihin. 8 Tutkijuuteen sisältyvää vallankäyttöä suhteessa tutkimuskohteisiin ja yhteisön sisällä ei voi siis kiistää. Itse pyrin lähestymään tutkimuskohteitani (eläviä ja kuolleita) empaattisesti kuunnellen ja ymmärtäen mutta empatia ei saa estää tekemästä tulkintoja, jotka voivat olla hyvinkin ratkaisevasti ristiriidassa kohteiden omien tulkintojen kanssa. Mutta: kuinka pitkälle menevä tulkinta on eettisesti oikeutettua (edellyttäen, että se on loogista ja lähdeaineistolla ja muulla tutkimuksella perusteltavissa)? Tämä kysymys piinasi minua lottatutkimukseni yhteydessä. Tehdessäni haastatteluja koin vahvasti, kuinka sotien jälkeinen seksualisoiva kuvaus lotista oli järjestöön kuuluneita naisia loukannut, ja toin myös tämän tutkimuksessani esiin. Yksi haastateltavani kertoi halunneensa hangata itsensä puhtaaksi luettuaan Paavo Rintalan Sissiluutnantin (1963). Rintala kuvaa teoksessaan sodan dehumanisoivaa vaikutusta ihmisiin,

11 11 Lottatoiminta oli monipuolista ja hyvin erilaiset naiset ja tytöt osallistuivat sen toimintaan sodan aikana. ja nuori lotta esitetään ei pelkästään lottamoraalista lipsuneena, vaan suorastaan kiimaisena miehenkaatajana. Haastateltavani kohdalla oli kyse häpäistyksi tulemisen tunteesta. Toinen haastateltavani, joka oli ollut sairaanhoitotehtävissä Suursaarella ja hoitanut myös saksalaisia saksalaisten ja suomalaisten jouduttua keskenään sotaan, itki haastattelussa kertoessaan, kuinka oli yrittänyt juottaa lähes kasvottomaksi silpoutunutta saksalaissotilasta. Myötäelin lotan kokemuksia ja tunsin raivoa rintaloita kohtaan, jotka olivat revitelleet lottien seksuaalisuudella. Mutta haastattelutilanteesta lähdettyäni aloin analysoida sotien jälkeistä seksualisointia poliittisesti välttämättömänä tekona. Kansallisessa ajattelussa ja kuvastossa nainen ruumiillistaa kansakunnan moraalia ja arvoja. Kun näitä halutaan häväistä, se voidaan tehdä esimerkiksi häpäisemällä naisen ruumis. Tätä muun muassa Nira Yuval-Davisin esittämää ajatusta 9 mukaillen esitän kirjassani, että lottien seksualisoinnissa heidän häpäisemisessään oli kyse ei koko kansakuntaan, vaan sen osaan Valkoiseen Suomeen kohdistetusta hyökkäyksestä. Lotta oli ja 1930-luvulla Valkoisen Suomen ruumiillistuma. Tavalliset sotaajan lotat, juuri ne, jotka liittyivät järjestöön vasta sodan aikana tai kynnyksellä, joutuivat vastaamaan järjestössä pidempään vaikuttaneiden teoista, toisin sanoen Valkoisen Suomen arvojen edistämisestä ja edustamisesta. Tulkintani purkaa myyttiä yhtenäisestä lottasisaruudesta ja tuo esiin lottien välisiä eroja, joita rakentui esimerkiksi biologisen ja jäsenien sekä luokka-aseman perusteella. Lottasisaruus on kuitenkin perusjuonne niin järjestön olemassaolon aikaisessa kuin sen jälkeisessäkin metakertomuksessa. Kiistatta järjestössä ylitettiin luokkarajoja ja rakennettiin näin yhteistä sisaruutta, mutta toisaalta eroista vaikeneminen rakentaa myyttistä kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Näkemykseni mukaan lottien välisten erojen näkyväksi tekeminen mahdollistaa lottien todellisen äänen esiin tuomisen.

12 12 Lottien todellinen ääni on tulkintani mukaan peittynyt myös niissä lukuisissa lottaesityksissä, joita 1980-luvun lopulta lähtien on nostettu julkisuudessa esiin. Näissä esityksissä on konstruoitu poliittisesti tarkoitushakuisia myyttejä suhteessa toisiin myytteihin: sodanjälkeiset loukkaavat lottaesitykset, joiden tarkoitus oli kuten edellä esitin, hyökätä Valkoista Suomea vastaan, loivat tarpeen puhdistaviin vastaesityksiin. Näiden aika tuli Neuvostoliiton hajoamisen myötä vahvistuneen uusnationalistisen aallon harjalla. Uudet lottakuvat eivät, kuten eivät seksualisoivatkaan, antaneet ääntä lotille, vaan loivat uusvanhaa myyttiä moitteettomasta lotasta. Vasta kun tämä myytti puretaan, on mahdollista kuulla moniäänistä lottahistoriaa: kertomuksia työstä, uhrauksista, velvollisuuden täyttämisestä mutta myös fyysisestä ja henkisestä uupumisesta, pelosta ja lottien keskinäisestä vallankäytöstä; kertomuksia seksuaalisesta ahdistelusta mutta myös seksuaalisesta vapautumisesta sodan luomissa poikkeusoloissa. Edellä olen pyrkinyt kuvaamaan hämmennystäni tilanteessa, jossa toisaalta pyrin luomaan tilaa lottien omille kertomuksille, mutta jossa toisaalta dekonstruoin identiteettejä rakentavia esityksiä ja tuon esiin lottakuvien poliittisia merkityksiä. Mieltäni kalvaneen kysymyksen voi tiivistää esimerkiksi seuraavasti: onko minulla oikeus vapauttaa lotat heille äänen antavista esityksistä dekonstruoimalla nämä esitykset? Tarkennukseksi on syytä tuoda esiin, että ainakin haastattelemani lotat ovat tyytyväisiä uusiin lottaesityksiin ja kokevat, että niissä heidän äänensä pääsee kuuluviin vuosikymmenten vaikenemisen tai leimaamisen jälkeen. Kuten edellä totesin, naistutkimuksen piirissä äänen antaminen on ollut keskeinen teoreettinen ja metodologinen lähtökohta. Mutta voimmeko hyväksyä sen, jos tutkimuskohde haluaakin vaieta? Merja-Liisa Hinkkanen on muotoillut tämän eettisen haasteen seuraavasti: mitkä ovat ne seikat, jotka oikeuttavat tutkijan toiminaan toisin, kuin kirjoittajan (historian tutkimuksen lähteeksi valitun tekstin kirjoittajan) selkeästi lausuma toive on? Hinkkanen viittaa kirjeeseen, jonka kirjoittaja ei halua, että muut kuin kirjeensaaja lukevat sen. 10 Omassa tutkimuksessani Lotta Svärdistä jouduin ottamaan kantaa vaikenemiseen seuraavasta näkökulmasta. Tein haastattelua, ja keskustelumme suuntautui lottien epäsiveelliseen käytökseen. Tässä kohdassa informanttini pyysi minua sulkemaan nauhurin. Kirjaani kirjoittaessani käytin kuitenkin hyväkseni tietoa, jonka sain nauhurin ollessa suljettuna, ja myös toin sen eksplisiittisesti esiin. Viittasin haastatteluun koodilla enkä siis tuonut esiin informantin nimeä. Tämä ei kuitenkaan lievennä sitä tosiasiaa, että rikoin haastateltavani luottamuksen enkä kunnioittanut hänen haluaan ainakin julkisuudessa vaieta seksuaalimoraaliin liittyvästä asiasta. 11 En tosin haastattelutilanteessa eksplisiittisesti luvannut pitää

13 13 tietoa salassa eikä informanttini sitä eksplisiitisesti vaatinut, mutta käskyyn sammuttaa nauhuri sisältyi oletus siitä. Miksi hyödynsin tietoa? Minua poltti halu analysoida, miksi juuri tämä asia haluttiin vaieta ja ennen muuta mikä historiapoliittinen funktio vaikenemisella on. En tutkimuksessani tarkastellut lottien todellista käytöstä vaan siitä puhumista/vaikenemista. Puhumista/vaikenemista analysoin ennen muuta julkisten historiaesitysten kontekstissa. Haastattelutilanteessa saatu ohje nauhurin sulkemisesta / vaikenemisesta omalta osaltaan ohjasi minua, kun luin julkaistuja muistelmia ja erittelin niissä tuotettua lottakuvaa. Muistelmissa, joita on ilmestynyt 1990-luvulla useita, korostuu lottien vahvuus: työteliäisyys ja moraalinen kestävyys. Vielä selvemmin tämä korostuu lottia käsittelevissä muissa esityksissä, kuten Rakas lotta -näytelmässä ja Lupaus-elokuvassa. Ristivalotuksessa haastattelussa saadun tiedon kanssa käy ilmi, että julkisten esitysten lottakuva ei sinänsä valehtele mutta on vahvasti valikoiva ja sillä on historiapoliittisia ulottuvuuksia. Yliopisto-opettajan näkökulma Alussa toin esiin, että kiinnostukseni eettisiin kysymyksiin juontuu myös työstäni historian laitoksen opettajana. Opiskelijoiden kanssa työskennellessä kyse on paitsi hedelmällisistä keskusteluista myös tilanteista, joissa vaaditaan käytännön ohjeistusta. Tutkijoiden tavoin (ja heidän ohjaaminaan) opiskelijat ovat kiinnostuneita niin kutsutun yksityisen elämänpiirin historiasta ja sen poliittisista ulottuvuuksista. Katse kohdistuu niin kutsuttuihin tavallisiin ihmisiin ja heidän arkielämäänsä ja kokemuksiinsa; tutkimuksen kohteeksi nousevat ihmissuhteet ja verkostot, tunteet ja seksuaalisuus. Sotahistorian kohdalla muutosta voi luonnehtia erityisen dramaattiseksi: taisteluista, strategioista ja diplomatiasta ollaan siirtymässä sodan myllertämän arjen ja sodan muistamisen tutkimukseen. 12 Sodan poikkeusoloissa tapahtui rajan ylityksiä esimerkiksi juuri seksuaalisuuden kentällä. Olen itse ohjannut Joensuun yliopiston historian oppiaineessa kaksi kandidaatintutkielmaa, joiden kohdalla olen havahtunut siihen, että opiskelijoille on annettava konkreettisia ohjeita tutkimusetiikkaan liittyen. Työt keskittyvät toisen maailmansodan aikaisten venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiin suhteisiin ja näistä suhteista syntyneisiin lapsiin sekä suomalaissotilaiden Itä-Karjalan miehitysalueella siittämiin lapsiin. 13 Konkreettinen ongelma koskee ennen muuta sitä, kuinka nimetä historialliset toimijat (etunimi/keksitty nimi) ja kuinka tarkasti heihin liittyvä arkistomateriaali tulee merkitä. Arja

14 14 Kuula on todennut, että ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen on yksi tärkeimpiä tutkimuseettisiä normeja. 14 Missä määrin tämä koskee vainajia tai heidän jälkeläisiään? Annoin opiskelijoilleni ohjeeksi eri tavoin peittää tutkimuskohteiden henkilöllisyys. Kun on kyse tutkimuksesta, jonka yhteydessä tarkastellaan ilmiöitä (esimerkiksi sodan seksuaalihistoria), eikä siis biografisesta tutkimuksesta, ei ole mitään syytä, miksi meidän olisi identifioitava tutkimuksen kohteet helposti tunnistettaviksi esimerkiksi käyttämällä heidän omaa nimeään. Tämän voi ajatella koskevan erityisesti lähihistoriaa, mutta tällöin syntyy tietenkin ongelma ajallisesta rajan vetämisestä. Tutkijan tehtävä on analysoida historiallisia ilmiöitä, ei nostaa julkisuuteen esimerkiksi perhesuhteita. Eli konkreettisesti, oman opiskelijani työhön liittyen: tutkijan tehtävä ei ole saattaa 65-vuotiaiden Maija Meikäläisen ja Ville Virtasen tietoon, että heillä on Venäjän Karjalassa lähisukua, toisin sanoen heidän isänsä biologisia lapsia ja heidän jälkeläisiään. Eikä ole myöskään eettisesti hyväksyttävää hyödyntää tutkimusaineistosta löytyviä tietoja jatkotutkimuksessa, joka koskisi vaikkapa perhesalaisuuksia. Historiantutkimuksen paradigmaattisen muutoksen myötä historioitsijatkaan eivät voi ohittaa kysymystä yksityisyydestä ja sen suojaamisesta. Historian tutkimuksen luonteeseen kuuluu kuitenkin ihmisten ja tapahtumien kontekstualisointi. Liikkuminen puhtaasti diskursiivisessa avaruudessa ilman konkreettisia koordinaatteja toimijoita, paikkaa ja aikaa on historialle metodologisesti vierasta. Tutkimukseen liitettyjen viitteiden on oltava niin tarkkoja, että lukija voi halutessaan rekonstruoida tutkimusprosessin. Se, miten voimme historian toimijoiden yksityisyyttä suojata, on käyttää heistä vain etunimiä, muunneltuja nimiä tai vastaavaa. Lisäksi voimme häivyttää haastateltavien henkilöyttä käyttämällä erilaisia koodeja. Lopuksi Tutkimusetiikka ei tyhjenny konkreettisiin ohjeisiin lähteiden merkitsemisestä tai muihin tutkijoihin viittaamisesta. Pohjimmaltaan kyse on tutkimuksenteon filosofisesta ja poliittisesta ulottuvuudesta: kenelle annetaan ääni ja miksi tutkimusta tehdään. Kun olemme hylänneet ajatuksen tutkimuksen ja totuuden saumattomasta yhteydestä, joudumme kysymään itseltämme, minkä vuoksi tutkia historiaa. 15 Tutkijoilla on mielestäni velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja eritellä historian käyttöä erityyppisessä

15 15 poliittisessa argumentaatiossa. Mutta tällöin tutkijan on eriteltävä myös sitä, millä tavoin itse käyttää menneisyyden ihmisiä tämän päivän poliittisessa keskustelussa. Otan tästä yhden kiinnostavan esimerkin, johon samalla kytkeytyy konkreettisiakin tutkimuseettisiä ongelmia. Viime vuosina olemme voineet seurata perhepoliittista puhetta, jossa ehjää heteroseksuaalista ydinperhettä on perusteltu esimerkiksi sen historiallisuudella. Tarkemmin perhehistoriaan perehtymällä tämä argumentti osoittautuu harhaksi. Naimattomat, biologisesti lapsettomat naiset saattoivat kasvattaa ja elättää sukulais- ja muitakin lapsia. Lisäksi perhesalaisuuksien historia osoittaa sen, että perheet ovat muotoutuneet hyvin eri tavoin, mutta nykyaikaisen läpinäkyvyyden puuttuessa jälkipolville rakentuu helposti kuva ehjyydestä varsinkin, jos tällaisen kuvaan on historiapoliittinen tarve. Mutta miten kunnioittaa historian toimijoiden yksityisyyttä, jos ottaa tehtäväksi salaisuuksien purkamisen ja niistä kirjoittamisen? (Footnotes) 1 Ks. esim. artikkelikokoelma Etiikkaa ihmistieteille, toimittaneet Jaana Hallamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (2006) sekä Henriikka Clarkeburn & Arto Mustajoki, Tutkijan arkipäivän etiikka (2007). 2 Niin kutsutusta eettisestä käänteestä laajemmin, ks. esim. Marjo Kaartinen, Eettinen käänne hyvä ja oikea historia. Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen, Historian kirjoittamisesta (2005). 3 Jaana Hallamaa, Salla Lötjönen, Veikko Launis ja Irma Sorvali, Humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen normit. Teoksessa Etiikkaa ihmistieteille, toimittaneet Jaana Hallamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (2006). 4 Esitykseni yhteydessä käydyssä keskustelussa professori Marjatta Hietala nosti esiin tämän tärkeän vallankäyttöön liittyvän näkökulman. 5 Kiitän tästä tärkeästä näkökulmasta FT Kirsi Tuohelaa, joka väitöstilaisuudessaan (Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia ) perusteli suomalaisten esimerkkien mukaan ottamista sillä, että tätä kautta myös aihepiiriin liittyvä suomalainen tutkimus tulee huomioiduksi. Tuohela tarkastelee väitöskirjassaan Victoria Benedictssonin, Amalie Skramin ja Laura Marholmin alakuloa käsitteleviä tekstejä. 6 Tuula Gordon, Naistutkimus ja eettisyyden teoriat ja käytännöt. Teoksessa Etiikkaa ihmistieteille, toimittaneet Jaana Hallamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (2006). 7 Ks. myös Mervi Kaarninen & Tiina Kinnunen, Hardly women at all. Finnish historiography revisited. Storia della Storiografia Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen, toimittaneet Johanna Latvala, Eeva Peltonen, Tuija Saresma (2004). Viittaus Leskelä- Kärjen artikkeliin Marjo Kaartinen, Eettinen käänne hyvä ja oikea historia. Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen, Historian kirjoittamisesta (2005), Ks. esim. Floya Anthias & Nira Yuval-Davis, Introduction. Teoksessa Woman Nation State, edited by Yuval-Davis & Anthias (1989). 10 Tuula Gordon, Naistutkimus ja eettisyyden teoriat ja käytännöt. Teoksessa Etiikkaa ihmistieteille, toimittaneet Jaana Hallamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (2006), s Gordon viittaa Merja-Liisa Hinkkasen Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa pitämään esitelmään Eettisyys historian tutkimuksessa (2004). 11 Leena Rossi on pohtinut perusteellisesti muistitietohistoriaan sisältyviä vallankäytön kysymyksiä, esim. Valta muistitietohistoriassa. Julkaisematon työryhmäpaperi, Historia, tieto ja valta, Turun yliopisto. 12 Esimerkkinä tästä paradigmaattisesta muutoksesta suomalaisessa tutkimuksessa artikkelikokoelma Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa, toimittaneet Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki (2006). 13 Noora Wilms, Vieraat miehet talossa. Suomalaisten naisten ja neuvostoliittolaisten sotavankien suhteet sanomalehdissä ja muistitiedossa. Joensuun yliopisto 2006; Marjo Koponen, Aviottomat lapset Itä-Karjalassa. Suomalaisten sotilaiden ja itäkarjalaisten naisten väliset suhteet Äänislinnassa Joensuun yliopisto Arja Kuula, Yksityisyyden suoja tutkimuksessa. Teoksessa Etiikkaa ihmistieteille, toimittaneet Jaana Hallamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (2006). 15 Ks. myös Marjo Kaartinen, Eettinen käänne hyvä ja oikea historia. Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen, Historian kirjoittamisesta (2005). (Esitelmä Tieteiden talossa )

16 16

17 17

18 18 CALL FOR PAPERS Religion, Society and Participation PASSAGES FROM ANTIQUITY TO THE MIDDLE AGES IV August 20-22, 2009, University of Tampere, Finland Organized by: Trivium Centre for Classical, Medieval and Renaissance Studies, Department of History and Philosophy, University of Tampere in collaboration with the Finnish Historical Society and the Classical Association of Finland Abstract deadline: October 1, 2008 The fourth international Passages-conference focuses on religion in its social context. Religion is seen as an active, ongoing process involving society and community. We welcome papers which focus on different religious acts and actors - communities, families or individuals - and with sensitive approach to social differences: gender, age and status. Important themes in the conference are the differences and similarities between elite culture and popular religion in Classical and Medieval society. The conference aims at broad coverage not only chronologically but also geographically and disciplinary (all branches of Classical and Medieval Studies). We strongly encourage contributions from a comparative and/or interdisciplinary perspective. The conference will concentrate on: * Religious rituals in everyday life * Writing and reading religion vs. oral religious culture * Devotional groups and their functions in society * Official and nonofficial religious practices and practitioners * Gendered participation * Forms of devoted life: e.g. living as devoted child/man/ woman/couple * Sacrifice and self sacrifice A one-page abstract (setting out thesis and conclusions and containing name, academic affiliation, postal adress, ) should be submitted preferably by mail-attachment to the conference secretary, passages@uta.fi., or to the address below. The deadline for abstracts is October, , decisions on the acceptance of papers will be made in December Presentation of conference papers preferably in English, although papers in other major scientific languages are accepted if provided with English summary or translation. Registration fee for all those attending or participating: 60 (post-graduate students: 30 ). For further information, please contact passages@uta.fi or visit (see there also for information on previous Passages-conferences). On behalf of the Organizing Committee Prof. Christian Krötzl & Assoc.Prof. Katariina Mustakallio Department of History and Philosophy, FIN University of Tampere, Finland

19 Sirpa Kähkönen 19 Jatkosota Sirpa Kähkösen romaaneissa miten siviilien näkökulma ilmentää historianfilosofiaa Näin kirjoittaa Aristoteles Runousoppinsa yhdeksännessä luvussa: - - runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä. Ei historioitsija eroa runoilijasta siinä, että toinen kirjoittaa proosaa, toinen runoa: Herodotoksen teokset voitaisiin siirtää runomittaan, eikä uusi muoto kuitenkaan tekisi niistä runoutta. Ei, ero on siinä, että toinen kuvaa tapahtunutta, toinen sitä mikä saattaisi tapahtua. Runous on tästä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia, sen kohteena ovat yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia. Yleinen totuus on, mitä tietynlainen ihminen joko todennäköisesti tai välttämättä sanoo tai tekee tietyssä tilanteessa; tähän runous pyrkii, vaikka se antaa henkilöille nimet. Yksityistapaus on, mitä Alkibiades teki tai koki. - - runoilijan tulee olla pikemmin aiheiden kuin säkeiden keksijä, sillä hän on runoilija jäljittelyn perusteella, ja jäljittelyn kohteena ovat teot. Jos hän on kirjoittanut historiallisesta aiheesta, hän voi silti olla runoilija, sillä mikään ei estä historian tapahtumia olemasta todennäköisiä ja mahdollisia; tällä perusteella hän on niiden luoja, runoilija. (Suom. Pentti Saarikoski) Yleiset totuudet ovat siis Aristoteleen mukaan runouden, tai nykymääritelmän mukaan laajemmin kaunokirjallisuuden aiheita. Siirryttäessä historiankirjoituksesta runouden puolelle tärkeää on Aristoteleen mukaan työskennellä vastaanottajien odotusten parissa: yleiset totuudet liittyvät siihen, mitä tiedämme ihmisestä ja hänen toiminnastaan, hänen psykologiastaan. Silti runoilijan tehtävä ei ole pelkästään heijastaa näitä tunnettuja lainalaisuuksia vaan luoda niistä uusia tulkintoja ja nostaa esiin uusia aiheita. Juuri täten olen itse pyrkinyt toimimaan kirjoittaessani historiallisten romaanieni sarjaa, joka alkoi Mustista morsiamista (1998) ja jonka viimeisin osa on Lakanasiivet (2007). Sarjan kaksi tuoreinta osaa liittyvät kiinteästi jatkosotaan: Jään ja tulen kevät (2004) kuvaa talvea ja Suomen liittoutumista Saksan kanssa ja yhdenpäivänromaani Lakanasiivet kertoo pommituksesta Kuopiossa

20 20 Tavoitteenani on ollut johdonmukaisesti kuvata kaunokirjallisin keinoin Suomen historiaa ja purkaa itsestään selvinä pidettyjä käsitteitä ja myyttejä. Ääneen lausumaton, työn kuluessa muodostunut historianfilosofiani on suunnilleen seuraava: monoliittisen, kansallista selviytymistaistelua korostavan näkökulman oheen sotahistoriaan kaivataan polyfoniaa ja uusia näkökulmia. Itselleni nimenomaan siviilien naisten, lasten, vanhusten, sotainvalidien jne. näkökulma sotaan on ollut tärkeä ja merkittävä. Uusi sotahistoria ja kaunokirjallisuus voivat tässä kulkea käsi kädessä juuri siten, että kaunokirjallisuus etsii aristoteliseen tapaan yleisiä totuuksia siitä aineistosta, jota historioitsijat ovat työssään tuottaneet. Narratiivisten keinojen avulla voidaan niin sanotun suuren yleisön käsitystä historian solmukohdista, kuten sodasta, rikastaa ja monimuotoistaa. Miten olen tässä onnistunut, sen jätän lukijoiden arvioitavaksi. Kerron seuraavaksi joitakin kiintoisina pitämiäni taustatietoja edellä mainituista suoranaisesti jatkosotaan liittyvistä romaaneistani Jään ja tulen kevät sekä Lakanasiivet. Kaikissa historiallisissa romaaneissani on taustalla runsaasti tutkimustyötä. Luen paljon historiantutkimusta, aikalaiskirjallisuutta, alkuperäislähteitä ja ajankohdan sanomalehtiä. Alkuperäislähteistä tärkein minulle on ollut Etsivän Keskuspoliisin Valtiollisen poliisin arkisto. Jään ja tulen kevään pohjatöitä tehdessäni löysin tuosta arkistosta mapin, jossa säilytettiin välirauhan ja jatkosodan ajan mielipideilmastoa ja huhuja luotaavaa aineistoa. Tämä ns. huhumappi oli hyvin antoisa aineisto ryhtyessäni hahmottamaan välirauhan ajan viimeisten kuukausien sakeaa ilmapiiriä. Seuraava sitaatti sähköisti minut ja vaikutti aivan keskeisesti Jään ja tulen kevään kirjoitusprosessiin. Salainen - hävitettävä [lyhennys amp viivattu yli]. Ilmoitus. Koskee suurpoliittisia huhuja ja johtopäätöksiä. Venäjällä ja Virossa kaikki sotilashenkilöt aivan avoimesti ja julkisesti puhuvat piakkoin alkavasta Saksan ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Tietoja tästä on viime viikkojen kuluessa saatu useammaltakin eri taholta. Nyt ovat lisäksi Saksasta Suomeen saapuneet henkilöt kertoneet saksalaisten upseerien ja siviilihenkilöiden alkaneen puhua samasta asiasta. Saksassa on nyt nähty karttoja, [lukija lis. tähän lyijykynällä huutomerkin sulkuihin] joissa Norja, Ruotsi, Suomi, Viro, Latvia ja Liettua sekä lisäksi Karjala kauas itään on merkitty samalla värillä. Toisella värillä on merkitty Keski-Eurooppa ja Neuvostoliitosta on muodostettu pieni puskurivaltio itää vastaan. Jo viime syksynähän puhuttiin kartoista, joiden mukaan Neuvostoliiton ja Saksan intressipiirien raja kulki halki Suomen,