OLEMINEN JA AIKA tiivistelmä täälläolosta. (tiivistetty alkuperäisestä työstä, poistettu 11 sivua)

Transkriptio

1 OLEMINEN JA AIKA tiivistelmä täälläolosta. (tiivistetty alkuperäisestä työstä, poistettu 11 sivua) Juho Rantala

2 Sisältö Johdanto... 3 Kysymyksen asettaminen uudelleen... 4 Täälläolon erityisasemasta... 5 Täälläolon työstämisestä, metodista ja ääriviivoista Destruktio... 7 Täälläolon tulkintaa... 8 Maailmassa-oleminen ja maailmallisuus Descartes ja maailman piirtäminen Ympäristö ja maailmansisäisen käsilläolevan tila Kanssaoleminen, itsenäoleminen ja kuka-tahansa (Das Man) Jossakin-oleminen Pelko Ymmärtämisestä ja tulkitsemisesta Lausuma, puhe ja kieli Huoli täälläolon olemisena ja ahdistus täälläolon erityisenä avautumisen tapana Täälläolo, avautuneisuus ja totuus Täälläolon mahdollinen oleminen kokonaisena ja oleminen kohti kuolemaa Mahdollisuus kokea toisen kuolema ja käsittää koko täälläolo Loppu, saatava ja eheys Omatunto, päättäväisyys, kutsu, haaste ja syyllisyys Täälläolon ajallisuudesta KIRJALLISUUS Kansikuva: Paul Klee Fairy tale of the dwarf / Dwarf fairy tale (1925). 2

3 Johdanto Martin Heideggerin ( ) filosofista päälinjaa pohjustava ja sille horisonttia rakentava Oleminen ja Aika ilmestyi vuonna Heidegger oli jo aikaisemmissa luennoissaan sivunnut kysymystä olemisen mielestä, mutta Olemisessa ja Ajassa hän pyrki sulkemaan kysymyksen kokonaisvaltaisemmin kirjan sivuille. Teosta pidetään usein vallankumouksellisena ja kaunokirjallisuutta lähenevänä filosofisena analyysinä olemisesta yleensä, mutta myös ihmisestä ja hänen pienestä maailmasta. Heideggerin tapa ohjata metodologiaa muistuttaa hyvin paljon sokraattista: Platonin dialogeissa Sokrates kysyy ja seuraaja joutuu nyökyttelemään totta, kyllä, tuolla tavalla sen voi ajatella myös, varsinkin tuossa viitekehyksessä. Sokrates siis tavallaan esittää kysymyksen, mutta samalla ohjaa jo kohti vastausta. Tämä tulee hyvin esille etsimisen, tutkimisen ja kysymisen yhteydessä, jossa ikään kuin vakuutellaan tällaisen manipulatiivisen tavan oikeus. Metodologia on hyvin lähellä myös tien kulkemista, jonka suuntaa Heidegger luonnostelee omaan karttaansa joskus hän jopa antaa kulkijan vilkaista itse karttaa. Heideggerin tyylille on uskollista loputon kyseleminen, kysymysten latominen toistensa päälle niitä ilmenee paljon enemmän kuin vastauksia. Tarkoituksena on käsitteiden perinpohjainen selkeyttäminen ja saattaminen valoon, aukeaan - tässä hän nojaa suoraan kreikkalaiseen perinteeseen totuudesta paljastumisena. Heideggerin etymologinen destruktio on tehokas juurikin kreikkalaisen termistön tarkentamisessa, sillä ajattelun traditiossa on tapana mieltää, esimerkiksi vaikka logos vain puheena tai ajatteluna, eikä siinä laaja-alaisessa horisontissa joka mitä ilmeisimmin kreikkalaisilla oli termille. Käytin esseen lähtökohtana Reijo Kupiaisen suomennosta, joka siis on ainoa laatuaan ja vuodelta Jättäen käännös on aina käännös puheet syrjään, mielestäni suomennos onnistuu olemaan yllättävän kokonaisvaltainen ja onnistunut varsinkin jos huomioi lopussa olevan saksankielisen sanaston, ja perehtyy hieman kyseisten termien monimielisyyteen. Vilkaisin vain muutamia lause- ja sanarakenteita alkuperäisestä ja englanninkielisestä käännöksestä. Luin myös näiden lisäksi puolittain kaksi kommentaaria, jotka osoittautuivat yllättävän lakonisiksi ja pinnallisen tylsiksi ehkäpä Heideggeriä oli yritetty tuoda esikoululaisten tietoon. Olen jättänyt ajallisuuden käsittelyn lähes kokonaan pois, sillä vaikka ajallisuus on täälläolon olemisen perustassa, eikä sitä pidä erottaa siitä, olen pyrkinyt tuomaan esille vain täälläolon analytiikan perustojen kautta fundamentaalietii- 3

4 kan mahdollisuutta. Toisaalta tästäkään ei saa irrottaa ajallisuutta, mutta sen voi tavallaan unohtaa, kun analysoi täälläolon analytiikkaa mutta silti ajallisuutta unohtamatta (toden totta). Heidegger tuntuu joskus jopa, tosin tämä saattaa olla käännöksen suuria heikkouksia, johdattavan lukijaa harhaan niin sanotuilla pehmennys metaforilla. Näitä seuraa taas tarkempi filosofinen analyysi käsillä olevasta aiheesta, joka alkaa antaa erilaista kuvaa kuin metafora on ensisilmäyksellä tuottanut. Toisaalta ehkä tässä on juuri kyse ilmeisyyden epäautenttisuudesta. Olen siis aloittanut esseeni käymällä läpi pääpiirteissään Olemisen ja ajan täälläolon analytiikkaa, mutta jättänyt loppupuolen ajallisuuden vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi ajan käsityksestä teoksessa saisi oman tutkimustyönsä. Lopussa on sitten taas tähän kiteytettyyn tulkintaan perustuvaa analyysiä fundamentaalietiikasta, tai enemmänkin siitä kuinka se on tässä läsnä koko ajan jos on. Analyysi rajoittuu pääosin julkisen, kenen-tahansa, ja täälläolon välille. Kysymyksen asettaminen uudelleen Heidegger aloittaa, ennen johdantoa, lainauksella Platonilta, jonka jälkeen hän, kuin dialogiin valmistautuva ja sitä herättelevä kreikkalainen filosofi Ateenan kadulla, osoittaa tutkielman suunnan: on asetettava uudelleen kysymys olemisen mielestä 1. Tätä yhden sivun mittaista lämmittelyä seuraa analyysi olemisen kysymisen välttämättömyydestä ja siitä miksi tällaista on ensinkään kysyttävä. Heideggerin mukaan oleminen on piiloutunut ja trivialisoitu modernissa metafysiikassa, kun ennen se määrittelemättömänä innoitti esimerkiksi Platonia ja Aristotelesta. Olemisesta on muodostunut yleisin ja tyhjin käsite. Kaikki tietävät jo mitä tämä oleminen tarkoittaa 2. Heidegger jakaa ontologisen tradition kolmeen ennakkoluulon, jotka peittävät kysymistä olemisen mielestä: 1) Oleminen on yleisin käsite, muttei selkein, vaan hämärin; 2) Ei määriteltävissä, se on sisältyy määrittelyyn, yleensä eksplikointi aloitetaan se on, jossa on on kuin ymmärretty ennalta. Olemista ei voi käsittää olevaksi, eikä tämä vapauta tästä taakasta, vaan juurikin haastaa loputtomaan kysymiseen. 3) Itsestään selvin käsite: kaikki ymmärtävät ja käyttävät alituiseen, mutta todellisuudessa esimerkiksi perinteinen ontologia ei pureudu niille kosteille sementtipoluille, joilla oleminen voitaisiin kohdata kuin pystysuora kammottava tulen ja jään tuulimylly. Tästä Heidegger päättelee, että oleminen on yhtä hämärä kuin itse kysymys olemisesta ja olemisen mielestä 3. Mutta tutkimuksessa eteenpäin jatkaminen vaatii myös itse tutkimuksen, kysymisen ja etsimisen erottelua. Näistä seuraa nopeat ja yllättävän mukavat määritelmät, kuten vaik- 4

5 kapa ajatus etsimisen ja kysymisen läheisyydestä, jossa etsimistä ohjaa aina kohde, kuten myös kysymistä aina kysytty ja sen kohde. Tutkimuksessa ja erityisesti siihen liittyvässä etsivässä kysymisessä on aina mukana intentionaalisesti se maali mihin yritetään osua. Epäselkeys saattaa olla traditiossa kummunneiden ajattelun tottumusten syytä ja olla verhoutunut näihin, siksi koko ajattelu on ollut kiinnikkeetön ja vailla pohjaa. Olemisymmärrys pitäisi saattaa selkeämmäksi tällä tavalla. Nyt kun olemisesta ei ole varmaa tietoa, on mahdollista aloittaa tutkimus. Heidegger pitää olemisen epämääräisyyttä siis hyvänä asiana ja juuri sinä innostuksen kipinänä, joka saa aikaan maailman tutkimisen 4. Mutta tämän tutkimisen täytyy siis olla omanlaistaan, sillä oleva on omanlaisensa oleva jolla on oma termistönsä Heideggeriä lainaten olevaa kuulustellaan suhteessa olemiseensa 5. Lähestyminen on tehtävä läpinäkyväksi. Koska tutkiminen, kysyminen ja muunlainen analysointi ovat asenteita ja näin ollen ne ovat jonkin kysyvän olevan olemismoduksia. Tämä kysyvä oleva on täälläolo (dasein), joka sisältää kyvyn kysyä olemista. Täälläololla on siis olemisymmärrys joka on osa sen omaa rakennemuotoa (verfassung). Tämä täälläolo me jo aina olemme, ja jotta kysyminen saataisiin peittojen alta pois, on ymmärrettävä täälläoloa. Täälläololla on ontologia, mutta se ei ole oikeastaan koskaan pyrkinyt tuomaan esiin olevaa käsitteenä. Olevan käsitteellistäminen Heideggerin mukaan ei ole peruslauseiden asettamista ja niistä seurauslauseiden johtamista, vaan kyse on perustan paljastamisesta ja osoittamisesta 6. Täälläolon erityisasemasta Seuraavaksi siirrytään tutkimaan täälläolon erityisasemaa, eli miksi sillä on oikeus ensisijaiseen kysymiseen. Täälläolo rajaa usein tiedon alueita, kuten esimerkiksi luonto, kieli ja avaruus, tämä tematisoi ne objekteiksi. Tästä päästään esitieteelliseen peruskäsitteiden luo, jotka toimivat jonkinlaisena ohjaavana muotona avaamisessa. Tässä pyritään ajatukseen joka pakottaisi kaiken perustan kysymiseen, ei siis tieteellisten tulosten kirjaamiseen, vaan enemmänkin ajattelutavan muutokseen. Tieteelle on ollut tavanomaista (mm. Thomas Kuhnin mainitsemat) vallankumoukset, jotka ravistelevat perusteita ja peruskäsitteitä. Nämä peruskäsitteet Heidegger mieltää tieteellisen tutkimuksen pohjaksi: Peruskäsitteet ovat määrityksiä, joissa saavutetaan alustava ymmärrys tiedon alueesta, joka on tieteen kaikkein temaattisten kohteiden perustana, ja tämä ymmärrys ohjaa kaikkea positiivista tutkimusta 7. Olemisessa ja ajassa käsitettävän tutkimuksen ontologisen kysymisen on tarkoitus kulkea näiden edellä, ja erityisesti ymmärrettävä olemista muuten se olisi vain samanlainen juureton leikki, kuin aikaisemmat yritykset ontologiasta. Tämä pohjustaa suuntaa tääl- 5

6 läolon erityisasemalle. Täälläololle yksi olemistapa on tiede ja tieteellinen tutkimus, mutta tämä ei ole lähin eikä tietenkään ainoa tapa. Tieteellisellä tutkimuksella täälläolo suhtautuu muuhun olevaan kuin itseensä, saa siitä kiinni. Täälläolon olemisessa on kyse juuri olemisesta, sillä on suhde olemiseen, toisin kuin muulla olevalla. Asian luultavasti voisi määrittää, yksinkertaistaen ja hieman ohiampuvasti, niin että ihminen (täälläolo) voi kysyä ja tutkia, tietää olevansa, kun taas esimerkiksi eläin ei voi. Täälläolo on uponnut olemiseen ja ymmärtää sen ympärillään, kuin hukkuva ymmärtää veden. Koska täälläolo on ontologinen, se on erityinen ( ontisesti erityinen ). Tätä olemista johon täälläolo suhtautuu, aina tavalla tai toisella, Heidegger kutsuu termillä eksistenssi. Täälläolo ymmärtää tai ei ymmärrä itseään tästä, mahdollisuudet on voitu saattaa täälläolon mieleen traditiossa, kasvatuksessa tai ne on itse valittu. Siten tulkinta, valinta ja itseymmärrys (eksistenttinen ymmärrys) ovat sen ontisia tehtäviä. Täälläolon eksistenssin rakenteita konstituoivia yhteyksiä kuvataan termillä eksistentiaalisuus ja niiden analysoimista sanotaan eksistentiaaliseksi analytiikaksi. Nämä rakenteet vaativat kuitenkin idean olemisen mielestä, eivätkä siksi riitä kuin suuntaviivaksi kohti kysymyksen käsittelyn horisonttia 8. Tiedon alueiden rajauksessa täälläolo suhtautuu, ymmärtää ja avaa maailmaa. Ontologinen tutkimus tapahtuu maailman sisällä ja on aina motivoituneesti pohjustettu täälläolon omalla ontisella rakenteella. Fundamentaaliontologiaa johon Heidegger siis tähtää, on kaivettava täälläolon eksistentiaalisesta analytiikasta. Erityisasema jota pitkän aikaa on pyritty luonnostelemaan, saa kolmiosaisen muodon: 1) Ontinen, eli täälläoloa määrää oleminen olemisessaan. 2) ontologinen, joka tarkoittaa täälläolon olemista itse ontologisena. 3) ontis-ontologinen, täälläolo siis ymmärtää kaikkea olevaa joka ei ole täälläolon kaltaista 9. Näin tutkimus on johdettu siihen, että ymmärtääkseen olemista on ymmärrettävä täälläoloa. Täälläolon työstämisestä, metodista ja ääriviivoista. Raivausurakan tarkoituksena on työstää täälläolosta lähestyttävä ja jotakuinkin ymmärrettävä kokonaisuus, tämän pohjalta voidaan työstää taas kysymys olemisesta läpinäkyväksi. Vaikka täälläolo on lähin, eli me itse, se on juuri siksi kaikkein epäselvin itsekritiikki on tunnetusti vaikeinta. Kuten aikaisemmin tuli todettua, täälläolo on uppoutunut, suhtautunut maailmaan jatkuvasti ja tämän kautta ymmärtää myös itseään. Täälläoloa on valtavissa määrin tulkittu, näiksi tulkinnoiksi Heidegger lukee mm. historian ja etiikan. Nämä tulkinnat ovat kuitenkin vain pinnallisia, sillä ensimmäinen ja tärkein tehtävä olisi täälläolon analytiikka. Tähän voidaan ryhtyä kun ajatellaan että kaikki näyttäytyy täälläololle siitä itsestään lähtien, ja se majailee jokapäiväisyydessään, 6

7 joka on sen perusmuoto, enimmäkseen ja ensisijaisesti. Täälläolon mieli on ajallisuus ja se ymmärtää olemisen olemisessaan (esiontologinen oleminen on sen ontinen rakennemuoto). Aika on täälläolon olemisymmärryksen horisontti. Konventionaalinen aikakäsitys on riittämätön, sillä siinä on naivisti erotettu ajallinen ja ajaton. Ajalliseksi tässä luetaan esimerkiksi historian tapahtumat ja ajattomaksi mm. tilalliset suhteet. Aika on ajautunut osaksi perinteistä ajattelua ikään kuin vahingossa, kuten Heidegger toteaa, ja vieläpä eräänlaisena itsestäänselvyytenä 10. Destruktio Täälläolo tapahtuu historiallisesti, eli se on sen tapahtumisen olemismuoto. Maailmanhistoria mahdollistuu tällä tavoin. Heidegger jakaa täälläolon aikakäsityksen faktisuuteen, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Faktisuus on menneisyyttä, oli se sitten ilmeistä tai ei faktista se on kuitenkin. Täälläolo tulkitsee mennyttä ja tällä tavoin se on myös aina tulevaisuutta. Tulkitseminen tässä mielessä tarkoittaa tradition jatkamista ymmärretysti tai ei-ymmärretysti. Menneisyys on siis jo osittain kartoittanut tulevaisuutta 11. Traditio tavallaan peittää täälläolon osuuksia sen vallasta itseään kohtaan. Heideggerin mukaan tämä näkyy suurelta osin ontologian perinteessä ja historiassa, itsestäänselvyydet peittävät juurakon, kuten myös kiinnostus muita kulttuureja kohtaan joka on siis Heideggerin mielestä oire jalansijan puutteesta omaan multaan 12. Tästä parannuskeinona on menneisyyden ruotiminen. Destruktio on termi ontologisen historian uudelleen arvioimiselle, juurikin nykypäivän näkökentästä (kuten myös kritiikkiä tätä kohtaan). Heidegger käy läpi joitain pääesimerkkejä metafysiikan historiasta, joissa ontologinen sisältö on jäänyt huteraksi ja joissa se pitäisi arvioida uudelleen sekä tarpeeton aines tuhota. Destruktio on mielenkiintoinen käsite, joka saa filosofian historian näyttämään puulta, jonka juuret majailevat jossain esisokraatikkojen helmoissa, ja ravistelemalla koko puuta lähtien juurakosta aina latvaan katsotaan mitkä omenat jäävät. Keskiajalla oppijärjestelmäksi muovautunut ajatus, että maailman pohjalta ymmärretään traditiota, eikä juurillaan. Tällainen johti samojen probleemien korostumiseen läpi historian, eikä näitä tulkittu suhteessa olemiseen tai oman olemisen rakenteisiin. Immanuel Kant käyskenteli laajasti eri alueilla, mutta ei päässyt koskaan subjektin subjektiviteetin analyysiin. Myös Descartes oli hakoteillä, eikä hän koskaan tuonut ilmi ajattelen, siis olen kommentin olen olemista. Antiikki piti kiinni maailmasta ja luonnosta laajimmassa merkityksessään, ja Heidegger toteaakin, että on tärkeää osoittaa antiikin ontologian mieli ja rajat, jotta kysymys olemisen mielestä voisi paljas- 7

8 tua. Antiikissa oleva ymmärrettiin ajan pohjalta, läsnäoloksi, nykyisyydeksi. Heideggerin hakeman fundamentaaliontologian on kaivettava täälläolosta johtolangat. Puhe saattaa näkyviin olevan rakenteen, joten logos (kieli, järki, ajattelu, maailma) on täälläololle ontologinen perusta. Tästä syystä antiikin ontologiasta tulee dialektiikkaa, sillä näin paljastetaan olevan rakenteet puheessa ja keskustelussa; eli seurataan ontologian johtolankaa, logosta. Puheessa näyttäytyvä oleva on läsnäoloistetaan temporaalisuudessaan ja näin ollen se saa tulkintansa 13. Seuraavat sivut Olemisessa ja ajassa sisältävät ponnekkaan analyysin fenomenologisesta metodista, ilmiöstä ja logoksen käsitteestä. Esimerkiksi ilmiön käsitteen kohdalla Heidegger pureutuu etymologiaan klassisen kreikan osalta, osoittaen termin monimieliset lähtökohdat ja sitoo tämän suurempiin kokonaisuuksiin. Jo aikaisemmin ilmi tullut logos määritellään kiteytettynä puhutuksi jossa saatetaan jokin näkyviin ja selväksi, tosin kaikella ei ole tätä muotoa esimerkiksi rukouksella. Tämä ei ole totta tai epätotta yhtäpitävyyden mielessä (jonka Heidegger liittää tieteelliseen tutkimukseen), vaan kun jokin tuodaan esiin jonakin kätkeytymättömyydessään (johon siis asia saatetaan puheessa). Heideggerin mukaan tämä on antiikin kreikan käsitys totuudesta. Logos on myös osoitettua sellaisenaan tai suhdetta, ajattelua ja niin edelleen. Fenomenologia taas on logoksen ja ilmiön yhteyttä, tässä siis saatetaan nähtäväksi ilmiö, se mikä näyttäytyy niin kuin se itse itsessään on. Maailmassa itse oleminen on kätkeytynyt ilmiössä, vaikka sen takana ei ole mitään ja juuri tähän tarvitaan fenomenologiaa. Täälläolon fenomenologisesta tulkinnasta tulee hermeneutiikkaa, sillä olevan joka suhtautuu olemiseen omassa olemisessaan, on tulkittava olemistaan jotta saisi kiinni olemisen mielestä yleensä. Heidegger huomioi, ettei oleminen ole laji tai suku, vaan se on transsendentti ja näin kaikille yhteistä mutta se on myös samalla erityinen, sillä siihen sisältyy individuaatio. Lopuksi hän vielä lisää, että fenomenologia ei oikeastaan ole oma oppinsa, vaan se pikemminkin luonnehtii filosofiaa 14. Täälläolon tulkintaa. Olemisen mielen analyysi vaatii ensisijaisesti täälläolon tulkintaa. Täälläolon eksistentiaalinen mieli on huoli (sorge), joka ei tarkoita huolta negatiivisessa, vaan huolehtimisen mielessä. Heidegger luonnehtii täälläoloa, joka siis ilmaisee olemisessaan olemista, kahdella tavalla: oleminen on ennen olemusta ja se on aina minun olemista. Erotuksena esilläolevaan joka on siis olevaa jolla ei ole täälläolon olemisluonnetta jolle oleminen ei merkitse mitään, muttei myöskään eimitään. Täälläolon rakenteeseen kuuluu, että se on epävarsinaisesti (uneigentlichkeit) tai varsinaisesti (eigentlichkeit), jossa kumpikaan näistä moduksista ei ole alempana toista, vaan epävarsinai- 8

9 suus on enemmänkin itsensä huomioonottamattomuutta, kun täälläolo on kääntynyt ulospäin. Maailman sisällä esilläolevan voi tematisoida (kuten esimerkiksi tiedollisissa rajauksissa), mutta täälläoloa ei, vaan se on paljastettava epämääräisyydessään jota se aina jo on. Tätä kutsutaan jokapäiväisyydeksi (alltäglichkeit) ja kaikki eksistoiminen palaa ja lähtee tästä lähin on aina kaukaisin kuten Heidegger muistaa taas korostaa. Täälläolon rakenteesta pyritään suodattamaan eksistentiaaleja, toisin kuin esilläolevasta johon pätevät kategoriat 15. Seuraavana kohtana antaudutaan antiikin olevan setvimiseen sekä erityistieteiden ihmiskäsityksiin. Antiikissa oleva kohdattiin maailman sisällä ja se tuotiin esiin kategoreisthaissa, eli julkisessa osoittamisessa puheen kautta, ja puheessa, logoksessa oleva oli jo puhutellut edeltä. Tästä tulee kategoria, joka siis sisältää apriorisen määrityksen olevasta. Eksistenssit kohdistuvat olevaan joka määritellään sanalla kuka. Erityistieteiden käyttämän ihmismääritelmän Heidegger käy röyhkeästi, mutta kiehtovasti muutamalla sivulla. Tärkeimpänä pointtina voi tuoda esille huomion, että ontologisia pohjustuksia ei voida tuoda hypoteettisesti esille jälkikäteen empiirisestä materiaalista, vaan nämä pohjustukset ovat pikemminkin aina jo paikalla 16. Heidegger painottaa, että jokapäiväisyys toteutuu niin primitiivisessä kulttuurissa, kuin korkea kulttuurissa tosin primitiivisessä uppoudutaan alkuperäisemmin ilmiöihin. Tästä hän pääsee siihen, että tarvitaan idea maailmasta yleensä, ja jos maailma on täälläolon konstitutiivinen tekijä, tarvitaan ymmärrystä täälläolon perusrakenteista 17. Maailmassa-oleminen ja maailmallisuus. Maailmassa-olemisen (in-der-welt-sein), jossakin-olemisen (in-sein) sekä maailman maailmallisuuden (weltlichkeit) erittely ja selitys on levitetty seuraaville 150 sivulle hyvin kokonaisvaltaisesti. Heidegger korostaa, ettei maailmassa-olemista ole purettavissa osiin, vaan se on yhtenäinen ilmiö. Tätä voi lähestyä maailmallisuuden, jossakin-olemisen ja olevan ( kuka on maailmassa) kautta. Maailmassa-olemista voidaan pitää täälläolon apriorisena muotona, mutta se ei vielä kerro kaikkea. Jossakin-oleminen on täälläolon olemista, mutta ei tilassa, kuten esilläoleva on 18. Asiaa voitaisiin lähestyä luultavasti niin, että täälläolo on aina jossakin tilassa, mutta tila viittaa aina kohti suurempaa tilaa ja lopulta koko maailmaa. Tähän kuitenkin kytkeytyy myös ajallisuus ja täälläolo on aina faktisuuden (menneisyyden) johdatuksessa (lat. factum: tapahtunut). Maailmassa-oleminen on hajautunut faktisuuden takia määrättyihin jossakin-olemisen tapoihin 19. Nämä tavat liittyvät huolehtimiseen ja tällä on Heideggerin mukaan esitieteellinen merkitys (Olemisessa ja 9

10 ajassa Heidegger käyttää termiä huolehtiminen ontologisena terminä, kuvaamaan juurikin maailmassa-olemisen olemista 20 ). Täälläolo voi tietää jotain maailmasta ja sillä voi olla maailma; se voi paljastaa olevaa jota se kohtaa elinympäristössään (umwelt). Se esiintyy tässä maailmassa yleensä jokapäiväisyydessään ja koska se jo aina ymmärtää omaa olemistaan, maailmassa-oleminen ei ole kätkeytynyt, vaan on ontisesti jo koettu. Mutta miten tietämisellä voi olla kohde tuolla ulkona? Tähän Heidegger vastaa muotoilemalla tietämisestä maailmassa-olemisen tavan. Maailma on täynnä huolehdittavaa ja kun huolehtiva suhtautuminen puuttuu, on jäljellä vain oleskelu jonkin äärellä, se kohdataan ulkomuodossaan 21. Kun katse tarkennetaan johonkin esilläolevaan, viivytään olinpaikassa ja näin käsitetään kyseinen oleva ja se tuodaan julki puheessa ja siitä keskustellaan. Asioita muistetaan ja käsitetään ja nämäkin ovat tapoja olla maailmassa täälläolo siis ei astu ulos mistään, vaan se on jo aina maailman äärellä, kohtaamassa olevan se on sisällä sekä ulkona, eikä vuorottele näiden välillä. Maailman maailmallisuus käsittää sen kautta, että kuvataan maailman sisällä esilläolevan olevaisen oleminen. Tässä tarkoituksena kuitenkin on saavuttaa maailman ilmiön käsite, eikä pitäytyä maailman sisäisten olioiden äärellä näissä kuvauksissa olisi maailma jo edellytetty, tavalla tai toisella. Maailmallisuus on maailmassa-olemisen pohjalla ja se on osa täälläoloa. Seuraava Heidegger ruotii maailma sanan monimerkityksellisyyttä ja tavallista käyttöä. Maailmalla tarkoitetaan esimerkiksi maailman sisällä esilläolevan olevan kaikkeutta, tai sitten se voi olla mahdollisten kohteiden alue (kuten esimerkiksi matematiikassa), tai se voidaan ajatella jonakin jossa täälläolo elää. Täälläolon elämispaikkana maailma jakautuu julkiseen me-maailmaan tai omaan ja läheisimpään ympäristöön. Maailmallisuus on myös muuntuvaista, sitä voi ajatella maailmojen rakennekokonaisuuksiksi, jossa kuitenkin on mukana apriori maailmallisuus. Heidegger jakaa myös maailmallisuuteen liittyvät adjektiivit kahteen luokkaan: maailmallinen, joka tarkoittaa täälläolon olemistapaa ja esilläolevan olemistapaa korostavaa maailmansisäinen tai maailmaan kuuluva. Epämaailmallistamisessa täälläolo voi paljastaa luontoa, joka on maailmansisäisen olevan rajatapaus, siis sellaisen esilläolevan joka on vain esillä 22. Luonnon kautta ei siis voi ymmärtää maailmallisuutta, vaan se tarvitsee pohjakseen täälläolon analytiikan (maailman käsitteen). Täälläolon analytiikan lähtökohdaksi täytyy tarkentua lähin olemistapa, joka on jokapäiväisyys ja tämän lähin maailma, ympäristö. Ympäristön kanssa lähin kanssakäymisen tapa on käyttävä (toimelias) huolehtiminen ja Heidegger nojautuukin tämän kautta huolehtimisen kohteena olevan olevan olemiseen. Jokapäiväinen täälläolo on jo aina huolehtivassa kanssakäymisessä. Se oleva, joka huolehtimisessa koh- 10

11 dataan, on väline ja tätä luonnehtii välineellisyys. Tätä kaikkea pitää koossa välinekokonaisuus, joka on aina jo paljastunut, ennen välinettä. Välineet viittaavat tekemisen tapoihin ja toisiin välineisiin. Esimerkiksi huone näyttäytyy asuinvälineenä ja siinä näkyvät myös sisustus ja jokainen yksittäinen väline 23. Kanssakäyminen tuo välineen esille, sen oman olemistavan, jota Heidegger kutsuu käsilläolevuudeksi (zuhandenheit). Käsilläoleva ei paljastu katseen tarkentamisessa ulkonäköön, tällaiseksi tarkennukseksi luonnehditaan myös teoreettista tarkastelua. Käyttävä kanssakäyminen näkee omalla tavallaan, huomioimisena (umsicht). Valmistaminen ja valmistettu työ viittaavat välineisiin joilla valmistaminen tapahtuu (siis työkalut, materiaalit jne.) sekä valmistajaan. Välineiden käytössä paljastuu myös luonto, mutta tuotannollisessa mielessä. Julkinen maailma kokoaa tämän kaiken lähestyttäväksi. Täälläolon käsilläolevan huolehtimisen kautta voimme saavuttaa ilmiö joka tässä avautuu, sekä kysyä sen rakennetta. Huolehtiva kanssakäyminen kohtaa käyttökelvottomia välineitä, mutta myös välineitä jotka puuttuvat, ja tässä puuttumisessa käsilläoleva astuu selkeimmin esiin tämä näyttää esilläolevan, joka pakottaa täälläolon passiivisuuteen, mutta myös sen mistä ennen pitkää on huolehdittava. Itsepintainen käsilläolevuus, joka tunkeutuu esilläolevasta, pakottaa pitämään esinettä rojuna. Rojun käsilläolevuuden silmäänpistävyydessä näyttäytyy ikään kuin käsilläolevuuden maailmanmukaisuus, aivan kuin se irtoaisi siitä mitä se oli, mutta jäisi silti olemaan. Tässä astuvat esille myös viittaukset ja välinekokonaisuus, ja tällöin näyttäytyvät täälläololle kaikki mikä ja mitä välinettä ympäröi. Heidegger kirjoittaa mielenkiintoisesti, että maailmalla on tapana olla kuuluttamatta itseään, sillä maailma on aina jo avattu huolehtimiselle ja täälläolo ei voi kuin olla siinä ja aina palata siihen. Maailma on tuttu täälläololle, niin tuttu, että se voi lumoutua siitä ja eksyä siihen. Seuraavaksi Heidegger käsittelee pitkästi viittauksesta ja merkistä. Käsilläolevan olemisrakenteeseen kuuluu viittaaminen, se konstituoi itse maailmaa. Merkeissä viittaus esiintyy mitä moninaisimmissa merkityksissään ne ovat välineitä osoittamisen mielessä. Esimerkkinä voi ajatella vilkkua, joka indikoi toisille ja juuri toiset ovat pääasiallisia käyttäjiä että ajoneuvo kääntyy tiettyyn suuntaan, mutta tämä viittaa myös suurempaan kokonaisuuteen, liikennesäännöstöön jne. Merkki on väline joka nostaa välinekokonaisuuden huomioitavaksi. Merkiksi nostettava on täytynyt paljastua jo ennalta. Kokonaisuudessaan merkki osoittaa viittauskokonaisuuden, käsilläolevuuden sekä maailmallisuuden. Maailma on aina jo tässä, se on paljastunut käsilläolevassa se on juuri se mistä käsilläoleva paljastuu, missä se velloo. Oleva paljastuu siinä, että se viittaa johonkin olevaan joka se on. Käsilläolevaa luonnehtii mukautuvuus, se mukautuu johonkin, viittaa johonkin. Oleva mukautuu olemisessaan johonkin olevaan, juuri siihen mihin se on sopiva ja mihin sitä käytetään, tämä on aina 11

12 luonnostettu jo etukäteen mukautuvuuskokonaisuudesta ja tämäkin kokonaisuus johtaa lopulta takaisin täälläoloon 24. Oleva annetaan olla olemisessaan se mitä se on, eli se kohdataan käsilläolevuudessaan. Täälläolo sallii ontisesti ja ontologisesti mukautuvuuden, ontologia viittaa kaikkeen käsilläolevaan ja ontinen lähimmässä kanssakäymisessä. Tämä on apriorista, mennyttä. Maailman avaaminen tarkoittaa maailman ymmärtämistä, käsilläolevan käsittämistä siinä mihin se on mukautunut 25. Täälläolon ymmärrys mukautumisen sallimisesta ja koko mukautumisesta, ja siitä että tämä on ennalta avattu, johtaa sen oman olemisrakenteensa ymmärrykseen ja jotta-suhteeseen, johon se on tarttunut suoraan tai epäsuorasti. Ja se missä täälläolo ymmärtää itsensä viittaamisen moduksessa, on se mihin nähden olevan kohtaaminen edeltä sallitaan. Juuri tämä on maailman ilmiö, se paikka missä oleva sallitaan kohdata mukautumisessaan ja tämä rakenne muodostaa maailman maailmallisuuden. Maailmallisuus on siis se paikan rakenne jossa viittauskokonaisuus, käsilläoleva ja sen salliminen omassa mukautuvuudessaan ovat tai hallitsevat. Tämä paikka on täälläololle jo tuttua. Tuttu maailma on merkitsevyyttä ja tämä on sen rakenne. Täälläolon olemisessa on aina jo paljastunut käsilläolevan yhteys. Maailmallisuus on maailmassa-olemisen eksistentiaalinen määritys. Descartes ja maailman piirtäminen Seuraava etappi on lähteä konstruoimaan maailmallisuuden ilmiötä rakenne kerrallaan pohjalta ylöspäin, tässä tapauksessa maailmansisäisestä olevasta. Tästä ääriesimerkkinä on Heideggerin mukaan Descartesin ontologia ja hän pyrkii kartoittamaan tämän perustaa, jotta päästäisiin käsiksi niille lähteille jotka juottivat Descartesin jälkeen (ja ennen) tulevaa ontologiaa. Descartes määritteli maailman yhdeksi perusrakenteeksi ulottuvuuden. Hänen kuuluisa ajattelen, siis olen määritteli myös tulevaa filosofiaa rankasti ja kuten Heidegger toteaa, tämä erotteli myös luonnon ja hengen. Maailma siis oli ulottuvaista (extensio) apriori, se ennakoi kaikkea, eikä muuta ollut ilman sitä. Esimerkiksi muoto, liike ja hahmo olivat tämän moduksia liike oli puhdasta paikan vaihtoa. Substantiaalisuus oli hänelle absoluuttista, tarpeettomuutta, sellainen oleva joka oli olemassa olemisen takia kuten esimerkiksi jumala. Luodut olevat tarvitsevat ylläpitoa jota jumala suo, mutta termiä oleva voidaan käyttää niin, että se sulkee sisäänsä niin luodun kuin luojan. Ajatteleva ja ulottuvainen olio, eli ihminen, toimittaa myös ylläpitoa ja on muusta olevasta riippumaton. Tässä on taustalla aikaisempi probleema siitä, miten oleminen liittyi kulloinkin kyseessä olevaan olevaiseen. Ongelmaksi nousee on sanan määrittely, mutta skolastikot ja jo Aristoteles ymmärsivät olemisen tarkoittavan jonkinlaista analogiaa. Heideggerin mukaan tässä on se 12

13 piste jossa Descartes astuu sivuun, vaikkakin häntä edeltävä filosofiakaan ei ole kysynyt olemisen mieltä, mutta Heidegger korostaa että Descartes kieltäytyy ymmärtämästä olemista 26. Substantiaalisuus, termi jota Descartes käyttää, jää ontis-ontologisen määrittelyn vangiksi: oleva jakaa sen, mutta se vapautuu ajattelussa, muttei ulottuvaisena siinä on kaksoismerkitys. Heideggerin mukaan Descartesin ontologia sivuuttaa täysin maailman ilmiön sekä maailmansisäisen käsilläolevan. Heidegger ei täysin pyyhi yli Descartesin kolmijalkaista jättiläistä (jumala, maailma ja minä), vaan pitää sitä osittain mahdollisena aineksena lähteä avaamaan olemiskysymystä. Tosin kyseinen ontologia kaatuu liian suppeaan kehikkoon, sillä se pyrkii osoittamaan maailman ontologiaa maailmansisäisen olevan ontologialla 27. Ympäristö ja maailmansisäisen käsilläolevan tila Sisäpuoli ja sen sulkeva oleva ovat tilassa. Täälläolon tilallisuus ei ole niinkään ulottuvaista, vaan tämä kuvaa käsilläolevaa. Tämä käsilläoleva on lähellä ja tässä mielessä se on väline. Tämä läheisyys astuu esille huomioivassa kanssakäymisessä, tämä myös suuntaa olevaa sellaiseksi että sitä voi lähestyä. Tämä tarkoittaa myös, tila-paikan lisäksi, että väline on asetettu olemuksellisesti sillä on paikkansa, joka on välineyhteyden alainen ympäristössä. Löyhänä ja ehkä yksinkertaistavana esimerkkinä voisi ajatella tilannetta jossa tulen huoneeseen, vasara kädessä, korjatakseni lattialistan. Olen eilen tuonut valmiiksi naulat ja uuden listan, vanha on vielä paikoillaan kamalan näköisenä. Tässä kuvastuu välineyhteys ja kokonaisuus sekä paikka ja ympäröivä alue. Välineyhteys voidaan ajatella naulojen, vasaran, listan ym. kesken, paikka on se ajallispaikallinen tilanne kun tulen ja korjaan (hakattuna vielä pienemmiksi hetkiksi) ja ympäröivä alue koostuu tästä paikkoihin huomioimisen mahdollisesta kiinnittämisestä siis että voisin esimerkiksi korjata vinossa roikkuvaa taulua myös ja niin edelleen. Tämän kokonaisen tässä tapauksessa sisäpuolen (huoneen) alueen on oltava paljastunutta ennalta. Heideggerin mukaan tämä ennalta avautuneisuus määrittää olemisen äärellisyyden, juuri se miten osaamme ja voimme välineitä käyttää. Käsilläoleva paljastaa ulottuvuudet jokapäiväisyydessä, esimerkiksi yläpuolella on katolla ja niin edelleen. Käsilläoleva tekee ympäröityjen alueiden osoituksia itsestään, esimerkiksi aurinko on käsillä samalla tavalla siis nousee ja laskee. Ympäröivien alueiden paljastuminen on määritetty ennalta jo mukautuvuuskokonaisuudessa johon käsilläoleva vapautuu ja tätä täälläolo paljastaa etukäteen huomioimisessa 28. Käsilläolevan kohtaaminen on mahdollista vain koska täälläolo on tilallista. Täälläolo ei siis ole esilläolevaa eikä käsilläolevaa, vaan on maailmassa huolehtimisen ja kanssakäymisen 13

14 pohjalta. Tilallista täälläolo on jossakin-olemisen takia, tähän kuuluvat etäisyyden kumoaminen (ent-fernung) ja suuntaaminen. Etäisyyden kumoaminen, eksistentiaalisessa mielessä, tarkoittaa etäisyyden paljastumista ja olevan kohtaamista sillä on toiminnallinen luonne, mutta myös tiedollinen. Heidegger ajattelee esimerkiksi matkan suhteellisesti, ei mitattuna kilometreinä, vaan jokapäiväisessä kanssakäymisessä objektiivisesti mitattu matka voi olla lyhyt tai pitkä, riippuen esimerkiksi vaikeakulkuisuudesta. Täälläolon jokapäiväinen huomioiminen paljastaa todellisen maailman, ei matemaattista puitetta. Huomioivalla huolehtimisella päästään lähelle ja yleensä lähin ei ole lähin, esimerkiksi katu, vaikka onkin koko ajan alla, ei ole niin lähellä kuin vastaantuleva tuttu henkilö. Lähellä on tässä ympäröivällä alueella käsillä huomioimiselle. Tämän voisi kai sanoa toisin niin, että katuun ei sinänsä kiinnitä huomiota, mutta yhtäkkiä vastaan tuleva tuttu valtaa huomion suurelta osin. Täälläolon paikka on monimuotoinen, se on tässä siinä mielessä kun se huolehtii jostain, toisaalta se on myös tuolla, toisaalla. Huomioivassa suuntautumisessa maailman täytyy olla täälläololle tuttua, maailman on täytynyt avautua sille/hänelle jo aikaisemmin. Täälläololla täytyy olla jotain muistissa, jotta jokapäiväisyys olisi tunteelle perustuvaa ja ei-tietoista 29. Täälläololle maailma on paljastunut, koska se on maailmallista sekä maailma vapautetaan johonkin mukautuvuuskokonaisuuteen. Vapauttamisessa käsilläoleva vapautetaan johonkin ympäröivällä alueella, tämä on välineyhteys joka sisältää erilaisia paikkoja. Täälläolo pystyy järjestämään, se antaa tilaa ja vapauttaa käsilläolevan tilallisuuteen joka taas mahdollistaa paikkojen kokonaisuuden. Tällainen tilan muokkaus on maailmassa-olemisen rakenneosa. Itse tila on sillä tavalla peittynyt, että sen voi huomata vain käsilläolevan huomaamattomuudessa. Tila kohdataan siis käsilläolevassa, se ei ole mikään ulospäin heitetty skeema, vaan tila on maailmassa kun täälläolo on avannut sen. Heidegger korostaa tässä, että tällaisessa fenomenologisessa tulkinnassa ei pyritä topologis-matemaattiseen tila-analyysiin vaan puhtaan tilan tematiikkaan 30. Kanssaoleminen, itsenäoleminen ja kuka-tahansa (Das Man) Heidegger aloittaa kysymällä kuka on se, joka on jokapäiväinen täälläolo?. Vastauksena hän tuo mukaan termit kanssatäälläolo (mitdasein) ja kanssaoleminen (mitsein), sekä jokapäiväisyyden subjektin kuka-tahansa (Das Man). Aikaisemmin täälläolo siis määriteltiin olevaksi joka minä jo aina olen, mutta nyt Heidegger itse kyseenalaistaa tämän: jokapäiväisyydessä täälläolon kuka kysymykseen ei vastaus välttämättä olekaan minä voi olla myös ei-minä. Täälläoloa määrittää myös toiset, ilman toisia ei ole täälläoloa, omakohtainen indikaatio (anzeige) ei ole 14

15 mahdollista ilman toisia. Subjekti ei siis ensin ole ja sitten maailma, vaan maailma on ensin ja sitä asuttavat muut täälläolon kaltaiset olevat 31. Täälläolon analyysin lähtökohdat makaavat siinä maailmassa-olemisen muodossa, jossa se yleisimmin ja suurimman osan oleskelee: jokapäiväisyydessä. Työskentelyssä kohdataan välineitä jotka viittaavat prosessin eri vaiheissa kohdattaviin henkilöihin, esimerkiksi puunhakkaaja, valmistaja, toimittaja sekä välineiden valmistajat ja käyttäjät. Esineet ja välineet kohdataan siis siinä ja siitä maailmasta jossa ne ovat käsillä toisille 32. Kaikki ovat siis tässä samassa joukossa toistensa kanssa. Täälläolon maailma on siis kanssamaailma, huomioimisen ja huolehtimisen maailma jota asuttavat täälläolon kaltaiset olevat. Puuhaillessaan täälläolo löytää itsensä tässä huolehtimisen paikassa ja tässä maailmassa-olemisessa, käsilläolevan äärellä löydetään myös toiset. Vaikka toista ei havaita ja toiset eivät ole esillä, määrittää kanssaoleminen täälläoloa silti: yksinolo on puutetta toisesta. Heidegger ei tarkoita toisten olemista esillä, vaikka huomauttaa että näinkin voi käydä, mutta silloin puhutaan täälläolon rajoittamisesta ja ehkäpä jopa ihmisyyden riistosta (välineellistämiestä), vaan toiset ovat täällä kanssani aivan kuin täälläolon oma täälläolomaisuus (sen rakenne) sallisi kohdata toiset täälläolona. Akuutisti tähän rakenteeseen kuuluu toisista huolehtiminen joka siis on aivan erilaista kuin käsillä- ja esilläolevasta huolehtiminen. Tällaiseen huolehtimiseen kuuluvat esimerkiksi toisia varten, vastaan, ilman tai välittämättä oleminen. Toisen nimissä toimiminen kuvaa valtasuhdetta toisen yli, luultavasti siksi Heidegger kuvaa aikaisemmin mainittuja toisesta huolehtimisen muotoja vajaiksi moduksiksi, sillä toista täälläoloa ei voi koskaan täysin yhyttää kanssaolemisessa eikä muutenkaan. Keskenäänoleminen määräytyy yhteisessä huolehtimisessa, siinä mistä on pidetty huolta. Tämä antaa ikään kuin täälläolon risteillä toisten yli, vallan mielessä. Kanssaoleminen voi olla piilossa ja hämärää, se on sitä avautuneempaa mitä selvemmin täälläoloon on tartuttu; saavutettu oikea objektivointi jossa toinen vapautetaan vapaudessaan itseensä. Toisista huolehtimista ohjaa siis huomaavaisuus ja avarakatseisuus, mutta toisessa päässä ovat piittaamattomuus ja välinpitämättömyys 33. Täälläolo ei voi olla ilman kanssaolemista, koska se kuuluu sen olemiseen ja tämän takia se on toisten tähden se on avautunut toisia kohden. Koska täälläolon oma oleminen on sille suurelta osin hämärän peitossa ja väärin ymmärrettyä, sen toisten ymmärtäminen on myös peiton alla. Heideggerin mukaan empatia kumpuaa vajaista moduksista, se on siis tavallaan se transendentti joka hyökyy täälläolon kaltaisesta olevasta 34. Huolehdittuun maailmaan uppoutuessaan täälläoloa määrittää huoli erosta toisiin. Tässä syntyy jokapäiväisyyden huomaamaton herruus joka ottaa täälläolon valtaansa, toisista tullaan riippuvaiseksi. Tällainen kuka joka muovautuu jokapäiväisyydessä, ei ole kukaan ja on jokainen, kuka-tahansa, Das Man. Kanssaolemisen herruus syök- 15

16 see täälläolon kohti toisten olemistapaa. Täälläolo nauttii, arvostaa ja näkee asiat kuten kukatahansa, mutta se myös oleilee yksinään kuten kuka-tahansa. Tällainen raadollinen tavanomaisuus vahtii kaikkia poikkeuksia, se muodostaa rajat sen piirin jossa täälläolo voi toteutua, se ikään kuin hukuttaa täälläolon ominta varsinaisuutta, vaikkakaan täälläolo ei koskaan pääse irti kenestätahansa. Heideggerin mukaan olemismahdollisuuksia tasoitetaan, täälläolosta hiotaan kaikki julkisuuteen sopimaton aines, neliön muotoinen palikka pakotetaan kolmion muotoisesta aukosta. Täälläolo velloo enimmäkseen huolessa tavanomaisuudesta, se ikään kuin harrastaa itsesensuuria, rajoittaessaan puhetta, tekojaan. Julkisuus, esimerkiksi media, säätelee maailmaa, maailmankuvaa ja täälläolon tulkintaa. Se asettaa kehikkomaisen standardin sille objektiviteetille mikä purkautuu lehdistön (tv-sarjojen, elokuvien, radion, internetin, pelien) kuvassa täälläolosta. Kuka-tahansa hiipii jokaisessa nurkassa, se on näkyvä ja näkymätön varjo joka astelee aina edessä, sivuilla tai takana. Mutta heti kun täälläolo tarvitsee ratkaisua, kun sen täytyy avata maailmaa, saattaa se valoon, näkyväksi, kuka-tahansa vetäytyy pois. Joku voi aina vedota siihen, vaikka ei koske ketään ja tämä juuri siksi että ei ole kukaan. Kuka-tahansa on se mistä kaikki tunnustetaan; esimerkiksi voin ajatella onkohan kaverini kotona, katson kelloa ja ajattelenkin että ei varmaan, koska ihmiset tapaavat olla tähän aikaan töissä. Tällaisissa tilanteissa yksilöt ajautuvat hiekkalaatikoillaan niiden välejä täyttävään tilaan, yleistykseen, jaettavaan maailman monimuotoisuuden yksinkertaistamiseen tämä keventää täälläolon painolastia. Kuka-tahansa ei kuitenkaan ole, Heidegger painottaa, mikään täälläolon yläpuolella leijuva subjektikäsitys, vaan täälläolo on hajaantunut keneen-tahansa se on ensi sijassa kuka-tahansa. Vaikka täälläolo ei voi koskaan karata ketä-tahansa, maailman ja itsen avaaminen poistaa peittoa, tämä tavallaan pyyhkii sitä epävarmuutta ja epäselkeyttä jota kukatahansa tuo mukanaan, vieden sen rajoja kauemmas. Jokapäiväisessä maailmaan uppoutuneisuudessa, kenen-tahansa moduksessa ohitetaan itse maailman ilmiö, sen paikalle työntyvät maailmansisäiset oliot. Varsinainen itsenä oleminen ei täälläololle ole siis vapautta kenestä-tahansa, vaan tämän modifikaatio. Ketä-tahansa ei pääse karkuun, missään ja mitenkään paitsi ehkä kuolleena. Toisaalta myös kuka-tahansa jakaa kuoleman. Itse on annettu toisten tavalla, täälläolo lähtee siitä ja palaa, luisuu aina siihen takaisin. Esiontologisesti katsottuna täälläolon jokapäiväinen oleminen tulkitaan kenen-tahansa lähimmästä olemistavasta ja tämän takia ja sen avulla täälläolo löydetään maailmasta maailmansisäisenä olevana. Tässä tapauksessa subjekti ymmärretään maailmasta lähtien, siinä osoittautuu, että keskenäänoleminen eroaa esilläolevuudesta vaikka tältä ei näyttäisikään ja itse oleminenkin selkeytyy enemmäksi kuin esilläoleva

17 Jossakin-oleminen Jossakin-oleminen liittyy perustavanlaatuisesti huoleen, ei vain maailmassa-olemisen rakenteen tarkennukseen. Täälläolo on siis itse olemistaan täällä. Se on suhteessa esilläolevaan maailman sisällä ja tämä on mahdollista vain, koska täälläolon kaltainen oleva on avannut tilallisuuden epämääräisesti ilmaistuna tässä ja tuolla ovat täällä vain tässä tapauksessa. Täälläolo on siis avautuneisuutta, se ymmärtää olemistaan täällä ja on, Heideggeria lainaten itse oma aukeama valolle 36. Täälläolon virittyneisyys (befindlichkeit), voidaan määritellä (ontisesti) mielialaksi tai mielellä olemiseksi ja tämä voi olla huonoa tai hyvää virettä. Täälläolo ei pääse koskaan irti tästä, se on aina jo jollain mielialalla ja näin ollen avannut maailmaa tästä lähtien. Virittyneisyyden ollessa näin perustavanlaatuista, pystyy tämä mieliala vaikuttamaan koko täälläolon elämään, jolloin esimerkiksi huonona elämä tuntuu raskaalta ja ylitsepääsemättömältä, mutta hyvä vire voi rakentaa ja eheyttää itseä, kohottaa elämää paremmaksi. Täälläolo on faktisesti jätetty johonkin, siis heitetty maailmaan. Tämä faktisuus ei ole tosiasiallinen tila, vaan jotain perustavanlaatuista varmaa joka on otettu täälläolon eksistenssiin osaksi. Tästä faktisesta virittyneestä heitteisyydestä täälläolo löytää itsensä, selkeästi tai kätketysti. Mieliala avautuu kun huomio kiinnitetään johonkin tai se käännetään pois. Täälläolon on tultava mielialansa herraksi tiedon ja tahdon avulla vaikka mieliala onkin ontologisesti näitä ensisijaisempaa. Mielialan herruuden kamppailu käydään mielialaa vastakkaisen mielialan avulla. Heitteisyyden avaaminen virittyneisyydessä on välttelevää kääntymistä poispäin, mutta se ei ole mitään introspektiota, jossa käännytään itseensä ja sitten taas ulospäin. Heidegger käyttää esimerkkinä huonotuulisuutta: huolehtiva huomioiminen harhautuu, ympäristö imeytyy synkkyyden kaapuun ja itseys pimenee jonnekin, tämä mieliala valtaa täälläolon ja se ottaa koko maailmassa-olemisen haltuun. Virittyneisyys on heitteisyyden ja maailmassa-olemisen avaamista sekä pohjana käsilläolevan kohtaamisessa, siinä miten se vaikuttaa täälläoloon. Periaatteessa Heidegger kohdistaa maailman ensisijaisen paljastumisen mielialan harteille, pelkästä havainnosta ei voi nostaa esiin mitään uhkaavaa. Niin sanottu teoreettinen katseen tarkentaminen on himmentänyt maailman alkuperäisestä näkyvyydestään pelkäksi yhdenmukaiseksi esilläolevaksi. Kaikki tällainen tietäminen on kuitenkin konstituoitunut maailmassa-olemisen virittyneisyydessä ja tämän moduksia ovat mm. affekti ja tunne. Heideggerin destruktio tunteen ympärillä palaa Aristoteleehen asti ja erityisesti hänen Retoriikka teokseen (erityisesti toiseen kirjaan), jota hän kuvaa ensimmäiseksi keskenäänolemisen jokapäiväisyyden systemaattiseksi hermeneutiikaksi. Julkisuudella ei ole mielialaa ja siksi sen täytyy luoda itselleen sellainen, reetori puhuu juuri tässä mieli- 17

18 alassa ja mielialasta, hän manipuloi tätä, mutta tällaista prosessia varten hän tarvitsee ymmärrystä mielialasta. Lopulle traditiolle Heidegger viittaa kintaalla Aristoteleen jälkeen ei tunteita ja affekteja ole ontologisesti tulkittu merkityksellisesti. Virittyneisyydessä täälläolo luovuttaa itsensä maailmalle, sen käsiin, murtaa omaa valtaansa itsensä yli. Virittyneisyyden eksistentiaalinen analytiikka, tai se osana sitä, ei luonnehdi vain täälläoloa ontologisesti, vaan myös sillä perusteella mitä se avaa. Toisaalta tällainen tulkinta ei pysty tarjoamaan kuin korviaan kohti jo avattua olevaa suhteessa tämän olemiseen 37. Pelko Se mikä pelottaa voi olla esilläoloa, käsilläolevaa tai täälläolon kaltaista. Pelkoa Heidegger käsittelee fenomenologisesti, niin että kohdistetaan tutkimus siihen mikä pelkäämisessä kohdataan, eli uhkaavuuteen. Kohdattava voi olla mukautumisessa vahingollista ja tämä vahingollisuus voi koskea määrättyä aluetta ja se tulee määrätyltä ympäröivältä alueelta. Ympäröivä alue itse ja se mikä esittäytyy pelottavana, ovat joltain osin tuttuja mutta viallisesti uhkaava lähestyy, muttei ole lähellä ja tällaisessa se on uhkaavaa, se on äärimmäisen lähellä ja on täynnä epävarmuutta toteutumisestaan ja lähestymisestään. Pelkääminen on tämän uhkaavuuden saamista koskemaan meitä. Pelottava on yleensä avattu jo ennalta ja pelkäämisessä katse voidaan tarkentaa pelkona pelottavaan. Arkuus on avannut maailman sellaiseksi, että pelottavan voi kohdata. Täälläolo itse on siis pelon syy. Koska täälläolo on huolehtivaa maailmassa-olemista, se voi pelätä juuri sitä ja sen puolesta mistä se huolehtii. Pelko sekoittaa olemisen ja sen laannuttua täälläolon täytyy löytää taas suuntansa. Toisten puolesta pelkääminen ei ime tyhjiin toisen pelkoa. Tällaisessa pelkäämisessä on kyseessä oma pelko, pelko siitä että toinen voitaisiin riistää irti olemisesta kanssani. Tämä on myötävirittyneisyyttä toisten kanssa, muttei kanssapelkäämistä. Pelon konstituiiviset momentit voivat vaihdella, siten pelossa voi olla erilaisia olemismahdollisuuksia. Pelko voi tulla säikähdykseksi, kun maailmassa-olemisessa kohdataan jotain joka odottaa jossain, muttei ole esillä aivan vielä tai ole vielä ilmennyt pelottavana. Usein säikähdetäänkin jotain mikä on ensi sijassa tuttua ja luotettavaa. Äärimmäisen muodon pelko saa kauhuna, kun uhkaava on täysin tuntematonta. Tästä taas päästään, lisäämällä mukaan säikäyttävä ja äkillinen, hirvittävyyteen. Nämä kaikki modifikaatiot viittaavat siis täälläoloon ja siihen, että sen maailmassa-oleminen on pelokasta. Tämä pelokkuus on täälläolon virittyneisyyden mahdollisuus, tai yksi niistä

19 Ymmärtämisestä ja tulkitsemisesta Yhtä alkuperäinen olemisen konstitutiivinen rakenne, kuin virittyneisyys, on ymmärtäminen. Virittyneisyys on aina ymmärtävää ja ymmärtämiseen liittyy aina mieliala. Kuten selittäminen, ymmärtäminen on yksi tietämisen tavoista muiden joukossa. Täälläolon maailmassaoleminen on avattu minkä tähden -suhteessa ja juuri tätä avautuneisuutta Heidegger kutsuu ymmärtämiseksi, tämä myös koskee koko maailmassa-olemista. Täälläoloa koskee olemismahdollisuus, se on juuri sitä mitä se on, sillä on siihen mahdollisuus. Mahdollisuus tarkoittaa, esilläolevan modaalisena kategoriana, ei vielä aktuaalista ja ei koskaan välttämätöntä. Kuten edellä on tullut esille, täälläolo on jo aina virittynyttä ja tällöin se on jo aina määrättyinä mahdollisuuksina. Täälläolon oleminen on vapautta omimpaan olemiskykyyn. Ymmärtäminen on tällaisen olemiskyvyn olemista. Täälläolo on aina jo ymmärtänyt (tai ei ole) olemisensa ja itsensä, eikä tämä ole johdannainen mistään introspektiosta, vaan se kuuluu olemiseen. Ja juuri tämän ymmärtämisen takia täälläolo voi eksyä. Maailmansisäinen ja luonto on vapautettu mahdollisuuksiinsa 39. Ymmärtämisessä on eksistentiaalinen rakenne luonnos (entwurf). Ymmärtäminen siis luonnostaa täälläolon olemista kohti sitä minkä tähden se on, myös eksistentiaalis-tilallisessa mielessä, joka taas kumpuaa faktisuudesta. Luonnostaminen on liikkumatilaa, se on kokonaisvaltaista ympäristön lukemista, jossa huomioidaan maailmallisuus ja omimmat mahdollisuudet. Tosin tämä ei ole suunnittelemista, vaan täälläolo on aina jo luonnostanut itsensä. Vaikka luonnostaminen aiheuttaa sen, että täälläolo ymmärtää itsensä mahdollisuuksistaan, se ei kuitenkaan käsitä tätä temaattisesti. Mutta heitteisyyden luonnos heittää eteen mahdollisuuden mahdollisuutena. Luonnostamisen takia täälläolo on aina enemmän kuin se on, se on faktisesti mitä se on, mutta luonnos antaa mahdollisuuden luonnostaa kohti edessä häämöttävää horisonttia siis ottaa kiinni mahdollisuuksista ja kulkea näitä polkuja pitkin. Ymmärtäminen voi olla varsinaista tai epävarsinaista. Tässä Heidegger huomauttaa, ettei epävarsinaisuus ole niinkään negatiivista, vaan toisenlaista olemista molemmat voivat olla aitoa tai epäaitoa. Koska täälläolon itsenäolemiseen kuuluu maailmassa-oleminen ja siis tätä kautta maailma, voidaan tämä, maailma, ymmärtää ja tätä kautta myös jossakin-oleminen. Koko täälläolon näkemistapa, joka tarkoittaa oikein ymmärrettyä itsetietoisuutta, on läpinäkyvyys. Tämä on yhteydessä koko maailmassa-olemisen rakenteeseen. Täälläolo voi tuoda itsensä näkyviin, kun se on saattanut itsensä läpinäkyväksi olemisessaan maailmassa ja toisten kanssa. Näkemistapa, jota läpinäky- 19

20 vyys siis on, ei ole vain fysikaalista vaan myös eksistentiaalisesti sellaista, että se sallii kohdata lähestyvän olevan peittämättömänä, jokainen aisti toteuttaa tätä eri paljastamisen alueilla. Kaikki näkemistapa perustuu ymmärtämiseen, huolehtiva huomioiminen on ymmärtämistä erityisesti arkiymmärrystä ja havainto sekä ajatteleminen ovat ymmärryksen kaukaisia johdannaisia. Mutta näihin päästään käsiksi vasta kun oleminen ja olemisrakenne on selvitetty. Olemisen avautuminen täällä-paikassa on täälläolon olemiskyvyn tapa. Täälläolon oleminen on luonnostettu kohti minkä tähden ja merkitsevyyteen, eli maailmaan. Tällainen luonnostaminen ottaa jo etukäteen huomioon olemisymmärryksen, täälläolo on ymmärtänyt olemisen ja tämä konstituoi sen olemista. Täälläolo on ymmärtävänä olemisensa paikka tässä. Mielialassa täälläolo näkee mahdollisuuksia joista se on ja luonnostaessa mahdollisuuksia se on aina mielialassa. Luonnos omimmasta olemiskyvystä on jätetty tiedon heitteisyydestä armoille 40. Ymmärtävä oleminen kohti mahdollisuuksia on omaa olemiskykyä, koska se palauttaa nämä avatut mahdollisuudet täälläoloon. Tämä luonnostaminen voi kehittyä ja tätä sanotaan tulkitsemiseksi (auslegung). Tällaisessa tulkitsemisessa ymmärtäminen ei tule Heideggerin mukaan miksikään muuksi, kuin omaksi itsekseen. Tämä työstää eteenpäin ymmärtämisessä saavutettuja mahdollisuuksia. Käsilläoleva tulee esille ymmärrettäessä ja vasta huolehtiminen tulkitsee tätä huolehtimisen modukset ovat tulkintaa (jokin ymmärretään jonakin). Jonakin ymmärretty on nimenomaan se mikä se on, tämä konstituoi tulkitsemista. Tosin tämä ei ole skeemamainen verkko, joka heitetään esilläolevan päälle, vaan kun jokin maailmansisäinen kohdataan, tähän liittyy jo mukautuvuus. Tämä on avattu maailma, tulkitseminen perustuu siihen mikä on jo hallussa (vorhabe). Ymmärretyn, mutta vielä peittyneen, paljastaminen tapahtuu johonkin nähden, ja tämä lyö sen lukkoon mistä ymmärrettyä tulee tulkita. Tulkitseminen perustuu aina siihen mitä on jo näkyvillä, eli ennakkonäkymään (vorsicht). Tulkitseminen voi pakottaa olevan käsityksiin joita se olemistapansa mukaisesti vastustaa, tai joita se mukailee tulkinta on kuitenkin aina ratkaissut jonkin käsittämistavan. Tämä perustuu siihen mihin etukäteen tartutaan, eli esikäsitykseen (vorgriff). Tulkitseminen ei siis koskaan ole ilman minkäänlaista esikäsitystä, vaan esimerkiksi tekstin tulkinta on - vaikka se olisi kirjaimellista ja suoraa tekstin lainausta - silti tulkitsijan ennakkoluulo, joka on mukana alusta lähtien. Maailmansisäinen oleva paljastuu täälläolon olemisen myötä ja näin sille tulee mieli. Tämä mieli on käsite johon kuuluu edeltä hallussa oleva, ennakkonäkymä ja esikäsitys. Heideggerin mukaan täälläolo vain voi olla mielekästä, mieli on sen eksistentiaali. Kaikki muu oleva, siis ei täälläolon kaltainen, on epämielekästä. Tällainen epämielekäs oleva voi tunkeutua tai keskeyt- 20