Helvetinmesta. Mika Hannula

Transkriptio

1

2

3 Helvetinmesta Mika Hannula helsinki on erikoinen paikka. Se on pieni ja suuri, samanaikaisesti. Helsinki on kansallisvaltion pääkaupunki, sen keskus. Mutta laajemmassa mittakaavassa tarkasteltuna tämä hämmentävä keskus sijaitsee maailman reuna-alueella. Sieltä, suhteellisesta periferiasta käsin, se tarkkailee maailmaa. Helsinki on kokenut dramaattisia muutoksia viimeisten vuoden aikana. Makrotasolla nämä tapahtumat ovat kaikille tuttuja: Neuvostoliittona tunnetun itäisen mahtivaltion katoaminen, liittyminen aivan toisen tyyppiseen kauppapoliittiseen järjestelmään, EU:iin sekä uuteen valuuttajärjestelmään, euroon. Rinnan näiden muutosten kanssa Helsinki on saanut kokea yhden maan historian suurimmista sisäisistä muuttoliikkeistä, kun ihmiset läpi 1990-luvun muuttivat joukoittain maaseudulta etelän kaupunkeihin. Heidän lähtönsä syyt on helppo ymmärtää: työttömyyden raju kasvu, palveluiden tarjonnan heikkeneminen sekä tulevaisuuden mahdollisuuksien katoaminen heidän omissa kotikaupungeissaan. Kun vaihdamme kuvakulmaa mikrotasolle, saamme välittömästi kosketuksen Jouko Lehtolan maailmaan. Lehtola asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän hengittää Helsinkiä, eläytyy siihen ja selviytyy sen avulla. Hänen teoksiinsa kulminoituvat ne ratkaisevat suuret muutokset, joita tämä kaupunki ja koko maa on saanut kokea. Lehtolalle Helsinki on enemmän kuin pelkkä kaupunki. Se on koko maan symboli. Se on eräänlainen ikonografia, joka ei ainoastaan kuvaa kaupungin ja maaseudun (jonne moni suomalainen yhä haikailee) välillä käytävää vuoropuhelua, vaan myös sitä elintärkeää yhteyttä, joka nivoo yhteen menneen, nykyisen ja tulevan. Lähes 20 vuoden ajan hän on hahmottanut ja dokumentoinut Helsinkiä urbaanina ympäristönä, joka on hitaasti mutta varmasti loitonnut yhdenmukaisuuden suoman turvan illuusiosta ja liikkunut kohti kansalaisyhteiskunnan monimuotoisuutta. Kuviin vangitut muutosvoimat ovat puoleensa vetäviä ja luotaan työntäviä, ne tarjoavat epävarmuutta ja yllätyksiä - ne ovat olennainen osa muutoksen dynamiikkaa. Mitä me siis näemme Jouko Lehtolan valokuvissa? Aiheet tuskin yllättävät ketään. Punainen lanka lävistää ja poimii urbaanin elämän laajan kirjon: musiikki, klubit, baarit, useat alakulttuurit ja erilaiset spesifit intressit. Kaikki kuitenkin alkoi keskeltä metsää, kesän rockfestivaaleilta otetuista kuvista. Sisältövetoisia muotokuvia urbaania tunnetilaa janoavista teineistä yhteytettynä suomalaisuuden DNA:han. Kliseisiä järvimaisemia, koivuja ja tanssilavojen takana kumottuja kossupulloja. Kuvat ovat eräänlainen merkkikokoelma ajastamme, sen hengestä. Ja Helsingistä puhuttaessa kyse on hyvin erityisestä ajasta, joka on täynnä muutoksia. Olennaista kuitenkin on se, että Lehtola ei suinkaan vain kuvaa näitä tärkeitä teemoja. Hän ei ole viileä ja ulkopuolinen havainnoija. Hän on tapahtumien keskellä, niiden keskipisteessä juuri siksi, että se tuntuu intuitiivisesti oikealta. Hänellä on tunneside näihin tapahtumiin. Lehtolalle kuvien ottaminen ei ole neutraalia tai objektiivista toimintaa. Hän kulkee tapahtumien mukana keskustellen ja riidellen teemojensa kanssa; osallistuu, raivostuu toisinaan, mutta säilyttää aina yhteyden ympäristöönsä. Hän on osa kuvaamiaan teemoja, konflikteja, törmäyksiä, ja vastaavasti nämä arjen - toisinaan myös viiltävät - aiheet ovat osa häntä. Mainitsinko ongelmat? On selvää, että Lehtola ei ole korkeuksissa leijuva paparazzi, joka jahtaa bulevardien kauniita ja rohkeita, noita, ah, niin turhanpäiväisiä toheloita. Lehtolan kuvissa on hyvin vähän pintakiiltoa ja sitäkin enemmän verta ja hikeä, jopa kyyneleitä. Näemme suoraviivaisesti otettuja kuvia, joiden teemaa hän usein korostaa suoraan kohdistetulla salamalla. Strategia, joka on kieltämättä erittäin tehokas. Esimerkki: Pasilan tutkintovankilan tyhjät pidätyssellit, niiden seinillä epäiltyjen piirustamia henkilökohtaisia näkökulmia, mielipiteitä, viholliskuvia. Kuvia, jotka viestivät samanaikaisesti paljon ja toisaalta tarjoavat niukasti informaatiota yhden ihmisen elämästä. Kuvat, jotka periaatteessa voisivat syntyä missä tahansa, mutta jotka kuitenkin ovat peräisin juuri tästä nimenomaisesta ympäristöstä, juuri tietystä hetkestä. Toisessa esimerkissä näemme osan todellisuutta, joka usein on verhottu - sarjan tatuoiduista henkilöistä vartaloineen. Kyseessä ei ole kuvasarja mediaseksikkäistä ihmisiä, vaan tarina arjen Anterosta ja Annista, tavallisista kanssaihmisistä ja heidän tatuoinneistaan. Toisaalta teema voi olla myös aivan toisenlainen, raastavuudessaan hetken huomiota vaativa. Kuvissa näemme tavattoman tavallisia keittiöveitsiä ja tarpeettoman teräviä kirjeenavaajia, jotka ovat peräisin poliisin holveista. Näitä esineitä ei ole käytetty puukotuksissa tai murhissa, vaan tavallisten perheiden hyvin tavanomaisissa sisäisissä tappeluissa ja välienselvittelyissä. Kuvat jättävät katsojan mieleen hyvin hämmentyneen tunnetilan, jossa yhdistyvät kammottava realismi ja epämiellyttävä vaivautuneisuus. Tunnetta vielä korostaa tarkoituksellisesti valittu metallisen valkoinen tausta, jota vasten veitset on kuvattu. Valkoinen tyhjyys täynnä ääneen lausumattomia, mutta silti jokaisen aistittavissa olevia tarinoita pelosta ja kärsimyksestä. Kaikki nämä erilaiset teemat pysyvät koossa yhteisen kehyksen ansiosta. Tämä kehys on Helsinki (joka edelleen toimii ja palvelee koko maata ikonin kaltaisena symbolina) ja sen tapahtumat. Vaikka kaikki kaupungin tapahtumat eivät välttämättä ole villiä temmellystä, tuovat valokuvat esille yksityiskohtia, jotka liian usein jäävät vaille huomiota. Olennaista on se, että Lehtola ei moralisoi, hän ei tarjoa varmoja vastauksia. Lehtolan teosten tai hänen intressiensä syyttäminen versioksi tunkkaista sosiaalipornoa olisi latteaa ja veisi töiltä niille kuuluvan arvon. Tällainen kuvien aliarvioiminen merkitsisi meitä ympäröivän rosoisen todellisuuden kieltämistä. Todellisuuden, jolla on pirun terävät särmät. Mutta palatkaamme muutamiin makrotason tosiasioihin. Helsinki on outo ja erikoinen paikka. Hieman yli sadan vuoden ajan Suomi on ollut pohjoismaisena sosiaalidemokraattisena ihmeenä tunnetun yhteiskunnallisen kokeilun näyttämönä. Hyvinvointivaltio, jonka peruspilareita ovat olleet korkea toimeentulo, suhteellisen tasapuolisesti jakautunut sosiaalinen hyvinvointi ja keskinäinen luottamus. Suomessa siirtymä teollisuusvaltiosta jälkiteolliseen todellisuuteen tapahtui miltei sananmukaisesti vetämällä itsemme saappaanvarresta ylös suosta. Väite ehkä selittää sen, miksi Suomen ainoat luonnonrikkaudet ovat typeryys ja rehellisyys ja miksi ainut todellinen ongelma on erottaa nämä toisistaan. (Väite on vain puoliksi ironinen. Muistelkaamme vaikka 90-luvun alun pankkiskandaaleja tai 2000-luvun taitteen UMTS kauppoja.) Suomi on itsetietoisen flegmaattinen yhteiskunta, jossa ulkomuoto ei kovin paljoa petä. Pääväri on harmaa ja siihen on lisätty minimaalisen vähän valkoista ja vihreän sävyjä. Se on keskiluokan ympärille järjestäytynyt yhteiskunta, jossa miltei kaikki ovat jollakin tavoin toisiinsa verkottuneita. Mutta saadaksemme tarkemman kuvan tarvitsemme vertailukohtaa, jota EU:n tarjoama viitekehys jopa pakottaa käyttämään. Vertailun tulokset ovat pelottavia. Suomessa ja erityisesti Helsingissä ihmisten ostovoima on Euroalueen heikoimpia. Tämä tarkoittaa, että se, mitä rahalla saa ja minne sillä pääsee on verraten vähäistä. Samanaikaisesti verotus on koko maanosan kovimpia. Verot ovat korkeat niin palkansaajilla kuin työnantajillakin. Ja jos kehtaamme katsoa rikostilastoja, niin asukasmäärään suhteutettuna Suomi on murhien ykkönen koko Euroopassa. Tosiasia, joka näyttäytyy vieläkin surullisemmalta kun otetaan huomioon, että 80 % näistä murhista on tehty työttömien, yhteiskunnan laidalle ajautuneiden miesten toimesta. Kaiken kaikkiaan Helsinki on murroksen keskellä oleva monien mahdollisuuksien paikka. Kaupunki on valtavan isojen kysymysten edessä: miten rahoittaa hyvinvointia, miten rakentaa yhteys kansalaisten ja yhteiskunnan välille ja miten ylläpitää elintärkeää luottamuksen ja yhteisöön kuulumisen tunnetta. Viime kädessä kyse on siitä, miten kykenemme kohtaamaan olemassa olevat riskit ja epävarmuuden sekä siitä, miten tulla toimeen kasvavan pelon tunteen ja välinpitämättömyyden kanssa. Ehkä taistelu on jo hävitty, ehkä ei. Yksi asia on kuitenkin varma: jotakin on tapahtumassa, eikä paluuta takaisin ole. Ainut, mitä me voimme tehdä ja toivoa on, että löydämme riittävästi rohkeutta kohdata nämä haasteet tullaksemme toimeen ajan asettamien vaatimusten ja haasteiden kanssa. Jos Helsinkiä tarkastellaan toiselta suunnalta, sisältä käsin, on se uuden vuosituhannen alussa paikka, josta tietyt asiat ovat katoamassa. Ja luonnonlakia seuraten, kun jokin poistuu, niin tilan täyttää jokin toinen. Kipukynnystä koetellen voidaan kysyä: minkälainen paikka Helsingistä oikein on tulossa? Tässä nykyisyyden ja tulevaisuutta enteilevien merkkien ristiaallokossa Jouko Lehtolan valokuvat valtaavat jälleen itselleen elintilaa. Hän on työskennellyt näiden vaikeiden ja vakavien teemojen parissa pidempään, kuin mitä olemme valmiita myöntämään. Ja mikä tärkeintä, hänen perusasenteensa on yhä edelleen sama. Lehtola heittäytyy tunteella mukaan. Hän on kaikkea muuta kuin nenänsä kaivamiseen keskittynyt passiivinen norkoilija. Hän on aktiivinen osallistuja, joka toimii ja ottaa kantaa tulkitsemalla tämän kaupungin tilaa ja tuntoja. Lehtolalla on kolme valokuvasarjaa, jotka kuvaavat hienosti ja tarkasti katoamisen ja tilan täyttymisen prosessia. Kolme sarjaa tilanteista ja tiloista, joissa jotakin on tapahtunut. Erityisiksi ne tekee se seikka, että nämä tilat ovat ns. epäpaikkoja, joissa oletusten mukaisesti ei pitäisi tapahtua mitään ratkaisevaa. Siis tylsiä ja tavanomaisia, mutta erittäin täsmällisiä havaintoja ja yksityiskohtia kaupunkikuvasta tai maisemasta. Mikroskooppisen tarkkoja näkökulmia todellisuuteen, aiheisiin vailla rajoja ja rajoituksia. Aloitan vertaamalla kahta sarjaa ja kahta tapaa hahmottaa elämismaailmaamme. Ensimmäinen sarja kuvaa paikkoja, joissa ihmiset ovat menehtyneet huumeiden yliannostukseen Helsingissä. Näiden kuvien vastapainona, toisena teemana, ovat saaristossa kuvatut maisemat nekin kuvattuja periaatteessa kaupungin keskustan tuntumassa. Molemmat sarjat kuvittavat tyhjyyttä, tyhjyyden koko skaalaa toivosta toivottomuuteen. Tarjolla on kaksi rinnakkaista versiota todellisuudesta, kummatkin läsnä yhtäaikaisesti. Ne ovat meille näkymättömiä ja tuntemattomia, sellaisia todellisuuksia, joita hyvin harvoin halutaan tunnustaa ja tunnistaa. Kahden edellisen kuvasarjan vertailuun tuo uutta ulottuvuutta kolmas sarja, joka sijoittuu näiden kahden välimaastoon. Pääsemme jälleen kerran kurkistamaan arkemme rosoisiin rakenteisiin. Tällä kertaa kohde on elämää ja arkea suurempi. Sitä voisi kuvata käsitteellä hyper-normaalius. Käymme vierailulla talomessujen luvatussa maassa. Näemme mallitaloja, joissa eletään mallielämää. Mukavia, siistejä, viihtyisiä taloja, joissa asuu onnellisia ihmisiä vailla huolia. Valkopesty todellisuus, joka katoaa jälkiä jättämättä ymmärryksen ulottumattomiin. Ja se, mitä unelmasta jää jäljelle, on kokoelma sinivalkoisia lavasteita. Olemme tulleet risteykseen, katsomme kaunista ja pelottavaa maata, tarkkanäköisen katseen polttamaa. Mikäli kykenemme pysähtymään Lehtolan kuvien edessä, eivät ne juurikaan jätä meille valinnan varaa. Meidän on keskityttävä ja annettava tarinoille mahdollisuus. Meidän on varattava riittävästi aikaa ja energiaa päästäksemme kuvien rytmiin, salliaksemme vuorovaikutuksen syntymisen alati katoavan ja palaavan liikkeen välillä, kyetäksemme antamaan ja ottamaan, katsomaan ja altistumaan. Näemme sumussa leijuvan saaren tai epämiellyttävän kirkkaalla neonsinisellä valolla valaistun rautatieaseman tyhjän vessan. Näemme unelmien mallitalon, joka olemassa olollaan kerjää idyllin särkymistä. Jotakin näissä pysäytetyissä kuvissa on jo tapahtunut, jotakin tapahtuu paraikaa ja jokin odottaa yhä tapahtumista. Jokin, jota emme kykene näkemään, mutta jonka tiedämme olevan siellä. Helsingiksi nimetyssä kaupungissa, joka on saman aikaisesti helvetillisen suloinen ja suttuinen paikka elää

4 Une ville infernale Par Mika Hannula helsinki est une ville curieuse, à la fois immense et minuscule. Capitale de l État-nation, elle est son centre. Mais, dans une perspective plus large, ce centre est situé à la lisière du monde. De cette périphérie relative, elle observe le monde. Helsinki a connu des changements radicaux durant ces deux dernières décennies : disparition du pouvoir en Union soviétique, adhésion de la Finlande au nouveau système politico-économique de l Union Européenne, et à l euro. Outre ces modifications, Helsinki a été témoin d une des plus grandes migrations internes de l histoire du pays. Faute de services et de débouchés dans leurs régions, des populations entières se sont déplacées des provinces vers les villes du Sud dans les années 90. En y regardant de plus près, ceci met immédiatement en relation le monde de Jouko Lehtola. Il vit et travaille à Helsinki. Il respire son air, s identifie à la capitale et survit grâce à elle. Dans son œuvre culminent les grands changements cruciaux que cette cité et le pays tout entier a éprouvés. Pour Lehtola, Helsinki est beaucoup plus qu une simple ville. C est l emblème de tout le pays qui ne représente pas seulement le dialogue entre la capitale et la province (que, d ailleurs, beaucoup de Finlandais regrettent toujours), mais aussi le lien vital qui rattache le passé, le présent et le futur. Depuis près de vingt ans, Lehtola a défini Helsinki en tant que milieu urbain s éloignant progressivement de l illusion de la sécurité, accordé par l uniformité, pour aller vers la pluralité d une société civile. Les forces du changement captées dans les photos de Lehtola sont à la fois attirantes et repoussantes ; elles représentent l incertitude et la surprise comme composantes essentielles de sa pensée. Dans les photographies de Lehtola, les thèmes ne sont guère surprenants. Un large éventail de phénomènes liés à l environnement et à la vie urbaine en constituent le fil conducteur : la musique, les clubs, les bars, plusieurs cultures éphémères ou tribus spécifiques Tout a pourtant commencé au beau milieu de la forêt, en été, durant les festivals de rock. Des portraits très crus d adolescents assoiffés de cultures urbaines, et ceci adossé à la colonne vertébrale de la culture finlandaise : des paysages lacustres communs, des bouleaux et des bouteilles de Vodka Koskenkorva vidées derrière les pistes de danse en plein air. A Helsinki, Lehtola collectionne les signes d une époque en mutation. L essentiel, cependant, c est que le photographe ne se contente pas simplement de photographier, d être un observateur distant et étranger. Il est au cœur de l action, pour la bonne raison que cela lui semble intuitivement juste. Il est lié affectivement à ces événements. Pour Lehtola, prendre des photos n est pas une activité neutre ou objective. Il trace sa voie tout en participant aux ébats et aux débats ; il s engage, enrage parfois, mais garde toujours le contact avec son entourage. Il fait coprs avec ce qu il photographie, les conflits, les chocs et, de la même manière, ces sujets banals, parfois acides, font partie de lui-même. Il est clair que Lehtola n est pas un paparazzo hautain ou superficiel. Dans ses photos, on trouve peu de clinquant, mais du sang et de la sueur, et même des larmes. Ses sujets sont exacerbés avec l usage d un flash direct, une stratégie indéniablement efficace. On peut prendre comme exemple la prison de détention préventive de Pasila avec ses cellules : aux murs, les rêves des détenus, leurs opinions dessinées, des images d ennemis. Les photos sont chargées d émotions, de violence, mais offrent, dans le même temps, peu d informations sur la vie des individus. Des photos qui paraissent banales, mais qui, toutefois, trouvent leur source justement là, dans ce milieu particulier, à ce moment précis. Un autre exemple laisse voir une partie de la réalité, souvent voilée : une série de personnes aux corps tatoués. Il ne s agit pas d une série d images «people» ou sexy, mais de l histoire commune d Anni et Antero, deux êtres ordinaires avec leurs tatouages. D autres sujets radicalement différents sont si déchirants qu ils exigent plus d attention. Lehtola présente des couteaux de cuisine, et des coupepapier inutilement tranchants provenant des coffres-forts de la police. Ces objets n ont pas été utilisés pour poignarder ou assassiner, mais lors de disputes et de règlements de compte habituels de familles ordinaires. Ces images laissent dans l esprit du spectateur une émotion perplexe dans laquelle se mêlent une réalité atroce et une gêne désagréable. Cette émotion est encore accentuée par le choix d un fond blanc métallisé contre lequel les couteaux ont été photographiés comme des pièces à conviction. Un vide blanc, rempli d histoires silencieuses sur la peur et la souffrance, réveille les sens de tout un chacun. Tous ces thèmes forment un ensemble dont la capitale finlandaise serait le cadre commun, reflet de tout le pays. Bien que tous les événements de la ville ne soient pas nécessairement des tumultes frénétiques, les photos révèlent des détails qui passent souvent inaperçus. L essentiel, c est que Lehtola ne moralise pas, il ne propose pas de réponses toutes prêtes. Accuser l œuvre de Lehtola de n être qu une version édulcorée de voyeurisme social serait restrictif et lui ôterait sa valeur intrinsèque. Cela signifierait que nous reniions la réalité rugueuse qui nous entoure, car cette réalité-là nous interpelle. Helsinki est un endroit étrange et curieux. Durant un peu plus de cent ans, la Finlande a été le théâtre d une expérience sociale, connue comme le miracle social-démocrate des pays nordiques. C est l Etat-providence, dont les piliers fondamentaux ont été un niveau de vie élevé, la répartition relativement égale du bien-être social et la confiance mutuelle. En Finlande, la mutation radicale de la société industrielle en un système post-industriel s est opérée à la seule force du poignet de ses habitants. Cette affirmation explique peut-être pourquoi la seule richesse naturelle de la Finlande est l honnêteté mêlée d une certaine forme de naïveté et de bêtise qu il est difficile de dissocier. La Finlande est une société vaniteusement flegmatique, où l apparence ne trompe pas beaucoup. La couleur dominante y est le gris, avec un soupçon de blanc et des nuances de vert : fadeur d une société qui s organise autour de la classe moyenne, dans laquelle presque tout le monde est, en quelque sorte, en connexion avec les uns avec les autres. Mais pour en avoir une image plus précise, il nous faut un point de comparaison, ce que le système de référence offert par l Union Européenne exige. Les résultats sont impressionnants. En Finlande, et plus particulièrement à Helsinki, le pouvoir d achat des habitants demeura le plus faible de la Communauté jusqu à son récent élargissement. En même temps, le taux d imposition reste parmi les plus élevés du continent, aussi bien pour les salariés que pour leurs employeurs. Parallèlement, les statistiques criminelles portent la Finlande (proportionnellement à sa population) au premier rang européen. Cela paraît d autant plus triste que l on constate que 80 % des meurtres ont été commis par des personnes sans emploi vivant en marge de la société. Mais Helsinki est aussi un lieu en plein bouleversement, en reconstruction. La ville se trouve au centre d enjeux fondamentaux quant à l identité du pays : comment financer l Etat-providence? Comment construire un lien entre les citoyens et la société? Comment maintenir l atmosphère de confiance et le sentiment d appartenance à la société? En dernier ressort, il s agit de savoir comment évaluer les risques existants et comment vivre avec l incertitude, la peur et l indifférence croissantes. Il se peut que la bataille soit déjà perdue. Ce qui est cependant sûr, c est qu il se passe quelque chose, et il n y aura pas de retour en arrière possible. Il reste aux Finlandais à trouver eux-mêmes les solutions pour répondre à ces défis afin de survivre aux nouvelles exigences contemporaines. Sous un autre angle, Helsinki est au commencement d un nouveau millénaire, un endroit où quelque chose est en voie de disparition. Et comme dans une logique naturelle, lorsque quelque chose disparaît, une autre vient remplir le vide qu elle a laissé. Douloureux. Quel genre de ville deviendra Helsinki? Dans les remous entre le présent et le futur, les photos de Jouko Lehtola s affirment encore davantage. Il propose trois séries de photos qui décrivent finement et avec exactitude le processus de la disparition et de l apparition : trois séries de situations et de contextes où quelque chose a eu lieu. Ce qui les rend particulières, c est que ces espaces sont des non-lieux où, selon toute probabilité, rien ne devrait se passer. Ce sont des détails au regard d une grande ville, apparemment ennuyeux et sans intérêt : des points de vue microscopiques sur des sujets sans limites ni restrictions. Prenons deux séries et deux façons de déterminer le monde où nous vivons : la première représente des endroits à Helsinki où des personnes sont mortes d une overdose. La deuxième montre des paysages de l archipel photographié près du centre-ville Du néant, toute la gamme du néant, depuis l espoir jusqu au désespoir! Deux versions de la réalité sont offertes, toutes les deux omniprésentes et bien contemporaines. Ces réalités sont invisibles pour les Finlandais, elles sont encore rarement reconnues et acceptées. La structure rugueuse de notre quotidien est à nouveau l objet d une investigation photographique. Dans cette interaction, l objet surpasse l ordinaire, on pourrait le décrire comme une «hyper-normalité». Nous pouvons visiter la «terre promise» des supermarchés de l habitat. Nous voyons des maisons modèles où l on mène une vie modèle. Des maisons confortables, propres et agréables avec des familles heureuses, insouciantes : une réalité idéale, sans trace. De ce rêve reste une collection de décors bleu et blanc. Au croisement de ces perspectives, nous regardons un joli pays aux facettes effrayantes. Si nous avons le courage de nous arrêter devant les photos de Lehtola, elles ne nous laissent plus aucune porte de sortie. Il faut que nous nous concentrions, il faut que nous laissions une chance à ces histoires. Il faut réserver assez de temps et d énergie pour trouver le rythme de ces photos, l alternance du mouvement continu d apparition et de disparition. Il faut pouvoir donner et recevoir pour regarder et être exposé. Nous voyons une île flottant dans le brouillard, ou les toilettes vides d une gare éclairées par un néon bleu trop brillant, ou encore la «jolie maison de rêve» dans laquelle un accident risque d arriver. Dans ces images figées, il s est déjà passé, il se passe maintenant, et il va se passer encore quelque chose que nous ne pouvons pas voir, mais qui est déjà là. Cette ville, nommée Helsinki, constitue un espace vital horriblement adorable et malpropre : une ville infernale

5 A hell of a place By Mika Hannula it is a very peculiar place, helsinki, that is. At the same time both peroquial and cosmopolitan, a centre, a capital of a nation state, and in a larger frame, gazing out from the relative periphery. It is a city, which has changed dramatically throughout the last 10 to 15 years. On the macro level, these events are well known: the disappearance of an entity called the Soviet Union, the joining of another entity called the EU, and the inclusion of the new currency, the euro. Meanwhile, Helsinki has witnessed one of the biggest inner movements in the history of the country, when during the 90 s people moved in masses from the countryside to the south. Their motivation was not hard to figure out: a huge increase in unemployment, the lack of services and future possibilities in their former hometowns. When changing into the micro level, we immediately get closer to the world of Jouko Lehtola. Lehtola works and lives in Helsinki. He breaths it, he survives in it and with it. His body of work incorporates the vast changes in the city and in the nation at large. For Lehtola, Helsinki has become more than itself. It is a symbol for the whole of Finland, a kind of iconographic entity that includes, not only the interplay between the city and the countryside, where so many Finns still passionately long for, but also the vital links between the past, the present and the future. For almost 20 years, he has been reflecting and documenting Helsinki as an urban environment, which has slowly but surely moved from an illusion of monolithic certainty, into the domain of the first wobbly steps of a civil society, as is in plurality of means of expression, and existence. And the ever continuous push and pull interaction is, of course, within the uncertainty and surprises this development creates. So, what do we see in the photos of Jouko Lehtola? The themes are hardly surprising. The backbone is the wide variety of phenomena connected to urban lifestyle - music, clubs, bars, all kinds of sub-scenes and interests. However, what preceeds these is where it all began: taking photos of the rites and customs of young peole at summertime rock festivals, way out in the woods. A substance driven wide and deep, series of portraits that connected the upcoming urban sensibility with the DNA and roots of Finnishness with all its clishees of lakes, birches and vodka parties at the back of the local dance huts. All in all, he calls these results as fragments of our time. A title which is both fantastically accurate and describing. In other words, they are a collection of the signs of the time, particularily in Helsinki, during these specific times, that certainly are changing. But the important point is that Lehtola is not just taking photos of these themes. He is not a cool and detached outsider. He is right in the middle of things, and he is in the middle, because he feels for it. He cares. For Lehtola, the process is never about something neutral or objective. He walks with it, he talks with it; engaged, sometimes enraged, but always situated within. Within the conflicts, within the collisions. He is a part of the themes and problems, and these subjects and troubling aspects of our everyday life are part of him. Did I say trouble and troubling? Of course, Lehtola is not a highflying paparazzo, who chases down the boulevard the blond and the beautiful, the dull and the dutiful. There is little glamour and glitter, and a lot of blood and sweat, even tears. What we see is photos taken straight up, often accomplished and spiced with a brutal frontal flash. A strategy, which is very effective. For example, there is a series of photos shot in empty cells of the Pasila interrogation centre in Helsinki, where suspects have illustrated their visions and their nightmares with pencils. Pictures, which give out simultaneously too much and too little information. They could be anywhere, but were taken right there. Or we get a glimpse of a reality that is often covered - a series of tattooed individuals showing their bodies. Again, not necessarily about a typical hot and hip subject, but the focus is set on your average citizen tattooed here and there and everywhere. Or it can be another straight-in-your-face theme that was there just waiting to be discovered. A series of photos, which depict the more than ordinary kitchen knives and sharper than necessary letter openers, directly taken from the vaults of the city police; utensils, which have been used, not for stabbings and homicides, but in typical domestic fights and quarrels. A sensational result, both horribly real and invirogatingly uncanny, in which the background of the knives is on purpose a laconic industrial whiteness - a certain kind of nothingness filled with unsaid but still heard fear and agony. However, what brings all these themes together is their framework. It is the city of Helsinki (again, seen and used as a concentrated iconic symbol for the whole country), and what is going on there. It is not necessarily a walk on the wild side, but it does show respect to details, which often go unnoticed. The important point is that he does not moralize, or offer solutions. To call Lehtola s works, his interests in particular, a version of social pornography, is to deny them the chance they deserve. And what is more, it is to deny the de facto reality that is out there. A reality that bites. Let us look into some facts on the macro level. It is a weird and original place, a part of the last hundred years or so of a social experiment called the social democratic miracle of the Nordic countries, with a high level of income, social welfare and social trust. In Finland this - moving from industrial to information society - was done practically by pulling ourselves out of the poverty by our own boots. A claim, which explains, why the only natural resources of Finland are honesty and stupidity - which are sometimes very hard to separate. (And this is, just for the record, only semi-ironically meant. For the actual dirt, please look at the banking scandals in early 90 s or the recent telecommunication UMTS-license scandal.) It is with dedication a phlegmatic place, where the appearance does not really betray that much. The colour is gray, with minimal shades of white and green. A society with a great concentration in the middle, with almost everyone being connected to one another. But to get a more precise view, we need a comparison, which the EU set up more than begs us to do. And the results are truly scary: in Finland, and especially in Helsinki, the level of purchasing power is one of the lowest in the whole of the EU (before the latest enlargement of the union). In other words, what we get for the money, what it is worth, is in comparison very low. At the same time, the taxation system is one of the hardest in Europe. Taxes are high for individual workers, as they are among the highest in terms of employment costs. Then again, taking a look into the crime statistics, when related to population figures, Finland ranks number one in homicides in the whole of the EU. A detail, which looks even uglier, when considered that out of these homicides 80% are done by men out of work, living at the edge of the social system. All in all, it is a place with a multitude of opportunities and which is under reconstruction. It is facing big questions on the ways of how to finance the welfare state, how to arrange the contract between its citizens and the society, how to maintain that important sense of trust and belonging. Ultimately, it is about how to deal with these uncertainties, and how to deal with the evident rising of fear and carelessness. Perhaps it is a lost battle, and perhaps not, but one thing is certain: something is happening. Something that spells that we have gone past the point of no return, and all we can do and all we can hope for, is the ability to face the music, of coping and coming to terms with the contemporary demands and challenges. When gazing inwards from the other side of the phenomena, Helsinki, in the early years of the 21st century, is a place, where certain things are disappearing. And by the rule of nature, when something goes away, the empty spot it leaves, is always filled with something else. Putting the finger, where it hurts is to ask: what kind of a place is this becoming? And this is again, where the activities of Jouko Lehtola enter centre stage. He has been working with these burning and emerging issues longer than we might want to acknowledge. And his attitude is still more or less the same. He is passionately interested. He is not passive, but an active participant in the act of giving interpretations to and versions of the current state and sentiment of this city. In the process of when something evaporates, something takes it place, Lehtola has done three highly impressive and troubling series of sites and situations, where something happened. But these sites are not evident places for events. They are non-places, boring and common. They are carefully focused details of a cityscape or a landscape. Microscopic views of the world, which open up themes that have no borders. What we have in the first instance, is a fruitful comparison between two worlds: a series of photos taken of places in Helsinki, where people have died of an over-dose. And another series of photos, of landscapes, shot in the archipelago, just around the corner from the city center. Both visualize emptiness - and emptiness in all of its scale of hope and hopelessness. We have two versions of realities that co-exist. They are there, both unseen, and not felt, something that is too often passed by without a glimpse. The game of comparisons takes another important and compelling twist when a third element is introduced to the interaction. It is an element existing in the middle of the previous series. It is another heart breaking peek into the fragments of our daily life. This time, the focus is on an event that is larger than life, something more, something that qualifies with the definition of hyper-normality. We are visiting the promised land of housing fairs, blossoming up on a yearly basis in different parts of the country. These are model houses for model human beings with a model life: neat, nice, pleasant and happy. No troubles, and a great deal of bubbles. A reality that is so white-washed that it disappears from comprehension without a trace. What is left of the dream are the set decorations with the blue, oh so cruel skies. But here - and the choir sings one, two and three - we have the benefit of that situated and localised glimpse, beautiful and burning. When stopping by and with them, Lehtola s photos leave us with no choice: we have to pay attention. We have to buy, borrow or steal the energy to be able to get into the interaction, the constant repetition of give and take, push and pull of watching and being affected. These photos demand it and deserve it. There is the foggy shore of an island, or the ultra-brightly lit, kind of a sick and extremely unpleasant neon-blue athmosphere of an empty train station toilet. Or the dream-come-true model house as an accident waiting to happen. Something went on, and something continues to go on. Something, which cannot be seen, but which we know is there. In a city called Helsinki, which is and is not a hell of a place to be

6

7 may april

8 june march

9 august december

10

11 april october

12 september april

13 august

14

15 march

16 april april

17 september january

18 september

19 january june

20 august january

21

22 june

23 april june

24 august october

25 april

26 august december

27 october

28 october

29 june april

30 august march

31 april

32

33 july

34 march

35 october august

36 june january

37 march july

38 august october

39

40 may

41 january december

42 june june

43 may

44

45 october october

46 april

47 july october

48 march

49 april june

50 june

51

52 may

53 jouko lehtola esittää lämpimät kiitokset kaikille kirjan kuvissa esiintyneille henkilöille jouko lehtola remercie chaleureusement toutes les personnes présentes dans ce livre jouko lehtola offers his greatest appreciation to all those who appeared in the photos of this book photographs jouko lehtola 2004 text mika hannula 2004 graphic design by kustaa saksi edited by matti pyykkö published by poc printed by snel, liège, belgium 2004 poc, 2004 edition directed by goetz diergarten & charles fréger poc, 84 rue de constantine, rouen, france finnish translation by jaana novitskij french translation by minna kyrönseppä this book has been supported by hasselblad foundation (sweden) arts council of finland (finland) finnish fund for art exchange (finland) pôle image haute-normandie (france) dépôt légal septembre 2004 isbn x