ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry. Jäsenlehtí N:o 8 Joulukuu 2002 1
Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 8 Joulukuu 2002 Tämän lehden toimituskunta: Toimituksen osoite: Taitto: Paino: Juhani Silván (vastaava) Risto Hakomäki ja Pekka Wikberg Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry. c/o Juhani Silván Vaiveronkatu 32 A 1, 05900 Hyvinkää Puh. 019-433 620 040-585 4342 Sähköposti: juhani.silvan@pp.inet.fi Nina Heinonen Karkkilan Painopalvelu Oy Etukannen kuva: Jukka Laitinen: Museoalue valmistautuu jouluun. Takakannen kuva: Olkkalan kartanon päärakennus vuodelta 1845. (Kuva Pekka Wikbergin kokoelmista.) Sisältö: 3... Kotiseututyön merkitys... Risto Hakomäki 5... Matkalla Suomessa... Ulla-Maija Mikola 7... Antiikkipalsta: Kahvipannu... Risto Hakomäki 9... Hajakanmaan yhteismetsä 50 vuotta... Lassi Jaarinen 11... Hilma Auer, terveyden perikuva... Reino Luoto 15... Kankirautaa Karkkilasta 150 vuotta sitten... Tommi Kuutsa 18... Yrjö Koivukarin vierailu Karkkilassa... Juhani Silván 22... Olkkalan kartano... Pekka Wikberg 25... Unkarilainen rapsodia... Anna-Liisa Keckman 30... Sukututkijat luovat puulle oksat... Raimo Laaksonen 32... Kotiseuturetkellä Itävallan Söllissä heinäkuussa 2002... Mari Aspola 34... Miehen mukana tulee koko suku... Marja Holli 35... Pahajärvestä Pyhäjärven kautta Karkkilaan... Pekka Wikberg 36... Viisi vuodenaikaa... Risto Hakomäki 37... Ikivanha viljamakasiini... Klas Alander 38... Talven teatteriretkiä... 39... Kotiseutuyhdistyksen tuotteiden myyntihinnat 2
Pääkirjoitus Kotiseututyön merkitys Suomessa on tällä hetkellä käynnissä historiansa suurin maan sisäinen muuttoliike. Väki valuu kiihtyvällä vauhdilla pohjoisesta etelään ja maakuntien kasvukeskuksiin. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tämä viimeinen muuttoaalto on lopullinen kuolinisku suomalaiselle maaseudulle. Myös Karkkilan väkiluku oli muutaman vuoden ajan 90-luvulla laskusuunnassa. Negatiivinen väestökehitys on onneksi kääntynyt jo pieneksi muuttovoitoksi ja tulevaisuus näyttää siltä osin valoisammalta, varsinkin kun paikkakunnan työpaikkojen lukumäärä on ollut koko ajan kasvussa. Muuttovoittoon vaikuttaa luultavasti kaikkein eniten pääkaupunkiseudun asuntojen järjettömäksi kohonnut hintataso ja viime aikojen tutkimusten mukaan myös se, että lapsiperheet eivät enää halua asua suurkaupungin lieveilmiöiden aiheuttamien ongelmien keskellä. Nyt on trendinä hakeutua kohtuullisen välimatkan päähän Helsingistä paikkakunnalle, joka tarjoaa paitsi edullisen ja laadukkaan mahdollisuuden asua myös korkeatasoiset palvelut ja mahdollisuudet vapaaajan viettoon kunkin omien mieltymysten mukaan. Kehitys on nähtävissä myös täällä Karkkilassa. Kaikki tänne muuttajat eivät pelkää korkeaa veroäyriä, vaan katsovat kaikessa rauhassa mitä veroäyrin vastineeksi saa. Tässä kohdin vertailussa painavat myös monet vapaa-ajan viettoon ja yleiseen viihtyvyyteen liittyvät seikat. Karkkilan kotiseutuyhdistyksen sääntöjen 2 :ssä sanotaan, että yhdistyksen tarkoituksena on - työskennellä toimialueensa sivistyksellisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen kehittämiseksi alueellisen omaleimaisuuden pohjalta lähtien - osallistua ja pyrkiä vaikuttamaan tätä koskevaan yhteiskuntasuunnitteluun - toimia kokonaisvaltaisen kotiseututyön tavoitteiden saavuttamiseksi paikalliskulttuurin ja - historian tallennuksen, ympäristönsuojelun ja maisemanhoidon sekä matkailun aloilla - sekä työskennellä asukkaiden kotiseuduntuntemuksen ja -kiintymyksen sekä viihtyvyyden ja paikallishengen lisäämiseksi. Kaikki edellä mainitut asiat olemme ottaneet yhdistyksemme toiminnassa huomioon, mutta yhä tärkeämmäksi on muodostunut viimeisenä oleva kohta, joka liittyy paikkakunnan identiteetin muodostumiseen. Mikä on kotiseututyön ja sen kautta muodostuvan identiteetin merkitys paikkakunnalle? Sen avulla luodaan tukeva pohja terveelle itsetunnolle, luodaan jotain, josta voidaan olla aidosti ylpeitä ja saavutetaan tunne siitä, että kuulutaan johonkin ihmisjoukkoon, jota ei tarvitse hävetä. Kuten tiedämme, on lähimenneisyydessämme ollut aikoja, jolloin on joutunut ulkopaikkakuntalaisille juurta jaksain selvittämään kaupungin talousvaikeuksien yksityiskohtia: veroäyrin korkeutta, poliittisia kuvioita ja niin edespäin. Moni on sanonut ihmettelevänsä lehtijuttuja lukiessaan, miten kukaan ylipäätään pystyy noin kauheassa paikassa elämään. Se, että olemme tämän kaiken negatiivisen julkisuuden kuitenkin kestäneet ja siinä sivussa pitäneet yllä jo kohta kymmenen vuotta maan ankarinta talouden hevoskuuria, osoittaa kyllä sen, mikä merkitys kriisiaikoina on vahvalla identiteetillä ja kotipaikkaylpeydellä eli eräänlaisella myönteisellä tavalla ilmenevällä nurkkapatriotismilla. Tätä kotipaikkaylpeyttä on rakennettu vuosikymmenet ja vuosisadat ja sitä eivät tilapäiset vastoinkäymiset helposti murenna. Kaupungin talouskin on saatu taas tasapainoon ja naapurikuntien veroäyritkin alkavat lähennellä Karkkilan tasoa, joten siltäkään osin ei suurempaa häpeää enää kenenkään tarvitse tuntea. Kotiseututyön suurin merkitys paikkakunnan kehittämiselle ei kuitenkaan ole taloudellinen. Sen tärkein merkitys liittyy yksityisen ihmisen elämän laadun kehittämiseen, jokaisen henkilökohtaiseen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä yleiseen asumisviihtyvyyteen. Toisin sanoen paikkakunta koetaan sen arvoiseksi, että siellä kannattaa elää ja tulevaisuuttaan rakentaa. Risto Hakomäki 3
KARKKILAN KOTISEUTUYHDISTYS RY:N JOHTOKUNTA Hakomäki, Risto Astala, Marita Ahomäki, Ritva Kataisto, Raili Kivi, Seppo Laine, Kari Niklander, Hannu Silván, Juhani Suonpää, Voitto Wikberg, Pekka puheenjohtaja, museoasiat, jäsenlehti, julkaisut, tiedottaminen johtokunnan sihteeri talousasiat tapahtumat maaseudun asiat, tapahtumat tapahtumat tapahtumat matkailu, jäsenlehden vastaava toimittaja, jäsenasiat, julkaisut, tiedottaminen tapahtumat varapuheenjohtaja, sukututkimus, julkaisut, jäsenlehti, tiedottaminen Aika on rahaa. Pitkä aika on paljon rahaa. Raha on siitä ihmeellinen hyödyke, että hyvissä käsissä se kasvaa ripeästi. Sijoita esimerkiksi 30 euroa kuukaudessa ja koet kasvun ihmeen. Tarjoamme Sinulle vaihtoehtoja aina tilisäästämisestä rahasto- ja vakuutussäästämiseen. Sijoitusasiantuntijamme kertovat Sinulle mielellään lisää myös siitä miten voit hyötyä erilaisista veroeduista. Ota meihin yhteys, sovitaan tapaaminen ja pannaan rahasi kasvamaan. Tästä meillä on 100 vuoden kokemus. www.osuuspankki.fi 4
Matkalla Suomessa Karkkilalaisten mukana Ahvenanmaalla Kesä alkoi varhain, jo toukokuussa. Alkukesän ihanina aurinkoisina päivinä ja valoisina öinä luonto puhkesi uskomattomaan kasvuun ja kukkaan. Piti katsella aamuöiset auringonnousut ja myöhäisten tuntien viipyilevät auringonlaskut, kuunnella lintujen yölliset konsertit. Ja yhä vielä kesä on kanssamme. Kesäntulon myötä herätään vilkkaaseen elämään, jotkut menevät matkojen taakse maailmalle, jotkut elelevät kesää kotikulmilla. Vain yksi matka, ajallisesti lyhyt, mutta vuosituhansien pituinen sittenkin, tehtiin Kökarin saarelle. Saaristomeri on ihastuttava ja ainutlaatuinen. Yhteyslaiva puikkelehtii kallioisten luotojen ja asuttujen saarien lomitse reitillään, pikku satamiin välillä poiketen. Pääsatamamme on Hamnö Kökarissa, samalla saarella keskiaikainen kirkko, fransiskaaniluostarin raunioille 1700-luvulla rakennettu. Kirkon kupeessa on fransiskaanikappeli, luostarin kappelin paikalla. Jo 1500-luvulla siinä oli Porvoon hiippakuntaan kuulunut Föglön kappeli. Ulkosaariston kallioiden kupeessa kasvaa puita, jotka ovat tuulten syleilyssä kasvaneet lyhyt- ja tukevarunkoisiksi; niiden juuret näyttävät tarrautuvan maahan ikään kuin kynsin hampain. Matkan pääkohde on kuitenkin vielä edessä. Matkataan suurella saaristolaisveneellä Källskäriin, ulkoluodolle, missä jääkauden jäljet näkyvät kallioissa ja valtavina aaltomaisina muodostelmina, jollaisiin vesi on aikanaan pyöreäksi hiomaansa kivipaljoutta järjestellyt. Kulkeminen tuossa erilaisten kivien maailmassa vaatii jokaiseen askeleeseen harkintaa ja tarkkuutta, mutta voimakkaan lämpimän tuulen siivittämänä matkanteko on jännittävää ja antoi- Tässä vaatimattomassa majassa kirjailija Tove Jansson loi Muumi-hahmojaan. Kuvassa nuorimmat osanottajamme Eliel Mikola (vas.) ja Ville Rantasila. Kuva: Kaija Silván. 5
saa. Sinne kallioiden lomaan on viisi vuosikymmentä sitten ruotsalainen vapaaherra Åkerhjelm rakentanut maastoon sulautuvan hirsirakennuksen ja sen ympärille puutarhan. Kaikki multa tuotiin muualta. Korkealla kallion laella on toinen rakennus, ehkä 3x3 metriä pinta-alaltaan, ja siinä kaksi nukkumapaikkaa ja pöytä. Siellä ovat syntyneet Tove Janssonin kirjat Muumipappa ja meri sekä Vaarallinen juhannus, ainakin ne, niin kerrottiin. Kulttuurisena nähtävyytenä luodolla on jääkauden sulamisveden ja hiekan hioma Källskärin kannu, kolmisen metriä korkea muodostelma, kuin antiikin maljakko, kallioon syntynyt taideteos. Onko Muumien pyöreys saanut alkunsa näistä Källskärin kallioista? Kuva: Guide 2000 -matkaopas. Siellä kallioluodolla, jolta avautuu rannaton ulappa Itämeren suuntaan, missä meri on hallitseva elementti, missä tuuli sitä aalloiksi puhaltaa, siellä tuntee ihmisen pienuuden. Niin kuin Myrskyluodon Maijan ja miehensä laulussa oppii luodolla kielen, puhe turhaa on ja lause tarpeeton.... Saaristomeren kauneutta katsoessa Ahvenanmaan matkailuoppaaseen lainattu intiaanien sana tuntuu ainoalta oikealta: Emme peri maapalloa vanhemmiltamme, vaan lainaamme sitä lapsiltamme. Sitä on aina ajatellut, että luonto on vahva, muuntautumiskykyinen, se elää elämäänsä ihmisestä huolimatta. Sen lajisto toisaalta häviää, toisaalla syntyy uusia lajeja. Me olemme yksi niistä lajeista, emme välttämättä tarpeeksi järkevä. Valtavia jääkauden aikana muotoutuneita kallioita ovat meren tyrskyt hioneet lisää. Kuva: Åland 2002 -matkaopas. Kallioluodolle tultua yksi ryhmämme jäsenistä, 88-vuotias, sanoi, että oli kiintoisaa kokeilla rajojaan. Ikärakenne ryhmässämme oli kahdesta kymmenvuotiaasta poikalapsesta mainittuun 88- vuotiaaseen emäntään, enimmäkseen kuitenkin varttunutta väkeä. Meille kaikille tuo kallioinen, kivikkoinen luonto oli valtava kokemus, vain meri, tuuli ja kalliot, poissa kaikki turha. Ulla-Maija Mikola 26.7.2002 6
Antiikkipalsta Lehden tässä numerossa alamme julkaista antiikkipalstaa, jossa museoasiantuntijat kertovat erilaisten tavallisten esineiden historiasta hiukan laajemmin. Esittelyn kohteina tulevat olemaan sekä tavalliset joka kodin arkipäiväiset esineet kuin myös hiukan harvinaisemmat antiikkiesineet. Lukijat voivat myös esittää omia toiveitaan esiteltävistä esineistä lehden toimitukselle. Kahvipannu Emäntä Loviisa Lättilä kahvinkeittopuuhissa Högforsin hellan äärellä. Kuva on 1950- luvun alusta ja se kuuluu Valimomuseon kokoelmiin. 7
...Kahvipannu Kupariset talousesineet yleistyivät säätyläisten piirissä jo 1600-luvulla ja talonpoikien käytössä 1700-luvulla. Kahvipannut tulivat mukaan kotitalousesineistöön kahvinjuonnin myötä 1750-luvulta alkaen. Talonpoikien joukossa kahvinjuonti oli harvinaista vielä ennen 1800- luvun alkua. Vuosisadan puoliväliin mennessä kahvi oli yleistynyt lähes joka kodin nautintoaineeksi. Kun rännärissä paahdetut kokonaiset, raakoina ostetut kahvinpavut oli jauhettu kahvimyllyssä jauhoksi, voitiin ryhtyä varsinaiseen kahvinkeittoon, ennen vanhaan yleensä kuparista valmistetulla kahvipannulla. 1800-luvun alkupuolella lähes kaikki maassamme käytetty kupari valmistettiin Fiskars-yhtiön omistaman Orijärven kaivoksen malmista, joka jatkojalostettiin yhtiön valssaamossa ja vasarapajassa edelleen myytäviksi levyiksi. Vuonna 1859 tehtiin maalaiskauppojen perustaminen luvalliseksi, mikä lisäsi markkinoiden ja kulkukaupan ohella tavallisen rahvaan ostomahdollisuuksia. Vuonna 1866 kiellettiin viinan kotipoltto, mikä myös osaltaan lisäsi markkinoilla olevan kuparin määrää. Viinapannut taottiin tällöin tarpeellisimmiksi kuparitavaroiksi, kuten esimerkiksi kahvipannuiksi. Kupari olikin 1800- luvun lopulla kaikissa kansankerroksissa tärkeimpiä käyttöesineiden valmistusmateriaaleja. Kuparisepät valmistivat kaikkia koti- ja maataloudessa tarvittavia astioita, mm. vesisaaveja, ämpäreitä, lypsykiuluja, kauhoja, kattiloita ja kahvipannuja. Kuparisepän pajaan kuului ahjo samoin kuin rautasepän pajaan. Ahjossa kuparilevy kuumennettiin, vaikka kuparia ei taottu kuumana kuten rautaa. Ahjossa sulatettiin myös astian saumojen messinkiseoksinen juotosaine. Taontaan tarvittiin useita alasimia, kullekin pannukoolle omansa. Pannun sangan kiinnityshelat ja lypsykiulun korvat valettiin hiekkamuotilla. Korvat kiinnitettiin niittaamalla. Viimeksi pannut tinattiin sisältä ja vahattiin ulkopuolelta. Tinaus oli mestarin työtä. Kupariastioiden alkuperän selvittäminen on vaikeaa, sillä leimoja ja ajoitusta auttavia koristeita käytettiin niukalti. Ajoitus on helpompaa jos astiassa on omistajaa tai tekovuotta koskevat kaiverrukset. Kuparisepillä ei ollut leimausvelvollisuutta, joten esineitä leimattiin satunnaisesti. Kahvipannujen taonta päättyi 1940-luvulla lainsäädännön asettamiin vaatimuksiin ja kuparin puutteeseen. Sodan jälkeen verstaan perustamiseksi tarvittiin liikelupa ja raaka-aineen ostolupa, lisärasitukseksi tuli vielä liikevaihtovero. Kuparipannujen taonta kävi kannattamattomaksi, kun myyntiin tulivat halvat tehdasvalmisteiset alumiinipannut. Niinikään kiertävät pläkkiastiakauppiaat olivat pahoja kilpailijoita jo viime vuosisadan alkukymmenillä. Risto Hakomäki 8
Hajakanmaan yhteismetsä 50 vuotta Taustaa Kuva: Arto Rantanen Sodan päättymisen jälkeen tuli selvitettäväksi siirtoväen ja rintamasotilaiden asuttamiseen liittyvät ongelmat. Luovutetuilta alueilta siirtynyt väestö oli pääasiallisesti maanviljelijäväestöä. Myös rintamamiesten asuttaminen vaati valtiovallan toimenpiteitä. Sodan aiheuttama asuntopula, sodasta palanneiden miesten ja heidän perheittensä sitominen omaan kotikontuun oli valtiovallan kannalta välttämättömyys. Vahvistettiin ns. maanhankintalaki ja sitä toteuttamaan perustettiin maanlunastuslautakunnat, joiden tehtäväksi tuli käytännössä toteuttaa maanlunastus ja perustaa lain mukaan maansaantiin oikeutetuille viljelys- ja asuntotiloja sekä asuntotontteja. Tämän asutustoiminnan yhtenä osana katsottiin tarpeelliseksi myös asutusyhteismetsien perustaminen sellaisilla paikkakunnilla, joissa viljelystilaan liittyvänä ei voitu riittävästi antaa omaa metsämaata tilan elinkelpoisuutta arvioitaessa. Nämä maanhankintalain yhteydessä perustetut yhteismetsät eivät suinkaan olleet ensimmäisiä maassamme, sillä Isonjaon yhteydessä niitä oli perustettu jo useita. Yhteismetsien hallinnosta oli säädetty v. 1925 annetussa laissa. Varsinaisesti asutusyhteismetsiä koskeva laki annettiin v. 1958. Yhteismetsistä annettua lainsäädäntöä on sittemmin uusittu useita kertoja koskien lähinnä yhteismetsäosuuksien järjestelyä tilojen lohkomis- ja halkomistoimituksissa sekä osakkaiden äänioikeuden käyttöä hallinnossa. Maanhankintalain toimeenpanon yhteydessä osin Vihdissä, lähemmin sanottuna Vanjärvellä ja Jokikunnalla sekä osin Nurmijärven kunnan alueella, perustetut tilat olivat sellaisia, joille viljelysmaiden yhteydessä ei voitu antaa riittävästi tilaan välittömästi liitettävää metsämaata. Silloisen UL. Pyhäjärven kunnan alueella oli kuitenkin valtion omistamaa metsämaata käy- 9
tettäväksi yhteismetsän perustamiseen. Tästä ns. Hajakan korvesta muodostettiin asutusyhteismetsä. Siihen tuli kuulumaan kolme eri palstaa: Hajakasta n. 700 ha sekä Rautamäestä ja Niemestä kummastakin n. 150 ha, joten kokonaispinta-alaksi muodostui n. 1000 ha. Edellä mainituilla paikkakunnilla sijaiseville, metsää tarvitseville tiloille annettiin tukimetsäksi 10.000 osuuteen jakaantuvasta yhteismetsästä tilan tarvitsemat osuudet. Perustettiin siis Hajakanmaan yhteismetsä, alkuperäiseltä nimeltään Hajakanmaan asutusyhteismetsä, 12. maanlunastuslautakunnan päätöksellä 28.2.1950. Yhteismetsä on myös ostanut jonkin verran lisää metsäalueita ja nykyinen pinta-ala on nyt 1.110 ha. Osakkailta on, heidän niin halutessaan, lunastettu osuuksia niin että Yhteismetsään kuuluu nyt 7.569 osuutta. Hallinto Ensimmäinen osuuksia saaneiden asukkaiden kokous pidettiin Karkkilassa Tehtaan seuratalossa 28.8.1950. Metsänhoitaja Heikkilä selosti läsnäoleville 63 asukkaalle yhteismetsän sijaintia, puuston rakennetta, tulevaa taloussuunnitelmaa ja metsäalueen hintaa. Samassa kokouksessa valittiin neuvottelukunta, johon tulivat Toivo Kontio, Viljam Hätönen, Johannes Lemmetti, Toimi Eevonen, Armas Kesäläinen, Emil Vakkilainen ja Antti Murto. Ohjesääntöön perustuvan toiminnan mahdollisti vasta yhteismetsän merkitseminen maarekisteriin 9.11.1952, josta ajankohdasta yhteismetsän virallinen ikä lasketaan. Osakkaita oli tuolloin 105. Tällä hetkellä yhteismetsään kuuluu 98 kiinteistöä, joita omistaa 88 omistajaa tai omistajaperhettä. Yhteismetsän ylin päättävä elin on osakaskunnan kokous, joka alkuvuosina kokoontui kerran vuodessa, nyttemmin kaksi kertaa vuodessa. Se valitsee hoitokunnan, joka vastaa yhteismetsän hallinnosta ja edustaa sitä ja panee toimeen tehdyt päätökset. Tehdyllä herrasmiessopimuksella taataan alueellinen edustus niin, että neljä hoitokunnan jäsentä valitaan Vanjärveltä, yksi Jokikunnalta ja kaksi Nurmijärveltä. Hallinnon tehtävänä on siis pääasiassa järjestää Yhteismetsän omaisuuden eli metsäalueiden ja metsän hoito ja puun myynti mahdollisimman hyvään hintaan parhaan tuloksen saamiseksi osakkaille jaettavaksi. Hoitokunnan puheenjohtajina ovat toimineet: 1954-1967 Toivo Kontio, 1967-1981 Yrjö Hujanen, 1981-1984 Bruno Manninen, 1984- Heikki Fäldt. Sihteerit: 1954-1995 Lassi Jaarinen, 1996- Kyösti Lautanen. Metsänhoito Hakkuut ja metsänhoito ovat alusta asti perustuneet ammattimiesten laatimiin kymmenvuotiskausittaisiin metsätaloussuunnitelmiin. Ensimmäisen metsätaloussuunnitelman yhteydessä hyväksyttiin myös n 1,5 ha:n suuruinen säästömetsä Hajakan palstalle. Alue oli tuolloin ollut pitkään luonnonvarainen ja sopi hyvin eräänlaiseksi luonnonsuojelualueeksi, jona se edelleenkin on. Tällä hetkellä on menossa kuudes suunnitelmakausi. Aluksi puutavaran hakkuut suoritettiin hankintahakkuina, joita osakkaat suorittivat. Monet muistavat vielä 50-luvulta talvisin usean hevosen ja ajomiehen jonot, jotka tulivat maanantaiaamuisin Vanjärveltä läpi Karkkilan ja menivät Hajakkaan. Miehet ja hevoset olivat viikon metsätöissä ja takaisin kotiin palattiin loppuviikosta perhettä katsomaan ja evästä hakemaan. Työnjohtajana oli Toimi Eevonen ja metsänhoitotöiden johtamisesta vastasi UL. Pyhäjärven Mhy:n neuvoja Aslak Ahola. Hankintahakkuita jatkettiin aina 1960-luvun loppupuolelle, jolloin siirryttiin ns. pystykauppoihin ja ostajayhtiöiden suorittamiin hakkuihin. Vuonna 1965 oli tultu tilanteeseen, jossa metsäautoteiden rakentaminen tuli ajankohtaiseksi. Hakkuut siirtyivät alueille, joista puutavaran kuljetukset muodostuivat vaikeiksi. Keskusmetsäseura Tapion asiantuntijoiden laatiman suunnitelman mukaan uusia metsäautoteitä eri palstoille rakennettiin 7 km. Samoihin aikoihin suoritettiin myös ojituksia 90,5 ha:lla, yhteensä 25 km. Lumituho Vuoden 1958 joulukuussa koko Etelä-Suomea kohtasi erittäin paha lumituho, niin myös Hajakanmaan Yhteismetsää. Runsas lumisade kerääntyi jäätyneenä puiden oksille katkoen kuusien latvoja ja mäntyjen runkoja. Kun vuotuiset hakkuut oli syksyn mittaan jo lähes suoritettu, aihe- 10
utti lumituho mittavat jatkohakkuut välittömästi pahempien tuhojen korjaamiseksi. Hakkuut jatkuivat koko seuraavan kesän ja aina vuoteen 1962 saakka. Myytävän puutavaran määrä vuosittain kolminkertaistui ollen 1959-1960 lähes 16.000 m3. Sen lisäksi paljon puutavaraa meni ainoastaan polttopuuksi, koska varsinkin männyt katketessaan olivat säleytyneet. Virkistys- ja vuokraustoimintaa Yhteismetsällä on omia vesialueita yli 20 ha. Etenkin Hajakan palstalla saa kokea erämaaluonnon ja mahdollisuudet virkistyskäyttöön ovat hyvät. Alkuaikoina hoitokunta suhtautui kielteisesti kesähuvilatonttien vuokraukseen. Ainoastaan kaksi vuokrausta ulkopuolisille hyväksyttiin. Hajakan Muslammen rannasta vuokrattiin tontti rehtori Jalmari Kervilälle ja Hauklammen rannasta Aslak Aholalle. Molemmat vuokrasuhteet päättyivät 70-luvun puolivälissä ja tonteilla olevat rakennukset ostettiin osakaskunnalle. Hajakan Muslammen rantaan saatiin rantakaava v. 1981 ja siltä alueelta vuokrattiin 20 tonttia huutokaupalla 30 vuodeksi. Yhteismetsällä on muutamia omia mökkejä Heinlammen, Muslammen, Hauklammen ja Saarlammen rannassa, joita vuokrataan halukkaille eripituisin sopimuksin. Metsästysoikeudet on vuokrattu paikallisille metsästysseuroille. Myös Tielaitokselle ja teleoperaattoreille on tehty vuokrasopimuksia heidän tarvitsemistaan alueista. Lyhennelmä Lassi Jaarisen kirjoittamasta historiikista. HILMA AUER Terveyden perikuva Hilma Auer oli tietämäni mukaan Karkkilan kaikkien aikojen vanhin asukas. Kuollessaan vuonna 1994 hän oli saavuttanut jo 106 vuoden kunnioitettavan iän. Paljasjalkainen pyhäjärveläinen Hilma Auer syntyi Fagerkullan Kuoppamäellä valumestari Erik Hartmanin perheeseen 24.2.1888. Hilman syntymän aikaan kylän alue oli lähes kokonaisuudessaan Rotan talon viljelyksiä, ja seudulla oli vain muutamia rakennuksia. Tunnetuin maamerkki oli talon iso heinälato ojangon reunassa. Se hävitettiin vasta joskus 1960-luvulla. Pistäydyin kuusi vuotta aikaisemmin Hilma Auerin 100-vuotispäivillä. Oli suorastaan mahtavaa keskustella henkilön kanssa, joka muisti kaikki 1900-luvun merkittävimmät tapahtumat, ja osin 1800- luvultakin. Ruukinpatruuna WOLTER RAMSAY Aluksi tein pienen virheen, kun epäilin Hilman muistia: - Muistattekos enää isoa Woltteria? Silloista Högforsin omistajaa, joka siirtyi Tampereelle 1905. - Juu. Mää muistan sen oikein hyvin. Mää ompelin kakstoistvuatiaana flikkana patruunin kaikki pairakki. Hilma puhui patruunist, joka isokokoisena miehenä ei saanut kaupasta valmiita paitoja, vaan ne piti erikseen ommella. Tähän vaativaan tehtävän joutui sitten pieni Hilma. Hämminkiä tuotti keskusteluumme vain, kun Hilma tokaisi aina 11
Hilma Auer poseeraa 100-vuotispäivillään. Kuva: Reino Luoto vähän väliä: - Kylhän sääkin sev viäl muistat? Enpä muistanut, sillä olin syntynyt vasta vuosia patruunan kuoleman jälkeen. Hilma oli oppinut ompelijantaidot omalta äidiltään, ja taito säilyi hänellä aina kuolemaan asti. Hän sanoi aluksi pelänneensä tätä isokokoista tehtaan johtajaa. Hankaluutta aiheutti aluksi juuri Ramsayn iso koko, Hilman kun täytyi turvautua jakkaraan, jotta hän ylettyisi ottamaan patruunasta tarvittavat mitat. Koskaan hän ei saanut kuitenkaan ompelemistaan paidoista moitteita, vain pelkkää kiitosta. Muutenkin tämä iso miehenjärkäle oli varsin hyväluontoinen. Äityi kuitenkin joskus pahaksi, kun valurit erehtyivät kännäämään. Sitä hän ei sietänyt vähimmässäkään määrin. Tällöin ei säästetty pamppuakaan, joka riippui naulassa patruunan työhuoneen seinässä. Antoi hän kerran äkkilähdön harjun maistonkijuhlia häiritsemään tulleille tukkilaisillekin. Juopottelemaan erehtyneillä tehtaan omilla miehillä oli edessään vakava paikka, kun heitä kutsuttiin patruunan puheille. Fransse-niminen valaja oli saanut jo useampia varoituksia. Kun ne eivät auttaneet, tuli lopulta kutsu itse patruunan puheille. Fransse tiesi, mikä häntä siellä odotti, mutta ei jäänyt kuitenkaan toimettomana odottamaan selkäsaunaansa. Hän ripotteli pompan selustaan pölymäisen hienoksi jauhettua kivihiilijauhoa, jota kaavaajat käyttivät muottien valmistuksessa. Kun patruunan ensimmäinen isku paukahti miehen pompan selustaan, huone oli välittömästi täynnä mustaa pölyä. Pamputus loppui sillä kertaa tähän yhteen lyöntiin, ja mies sai äkkilähdön konttorista. Miehille kelpasi nauru, kun Fransse kertoi, miten hänen tapaamisensa patruunan kanssa oli päättynyt. 12
Hilman varhaisemmat muistot ulottuivat jo 1800- luvun puolelle, kun hän oli isänsä ja äitinsä kanssa kuulemassa, kun patruuna luki Helmikuun manifestia talvella 1899 asuntonsa verannalta pihaan kokoontuneille tehtaalaisille. Manifesti oli ruotsinkielinen. Patruunan asunto sijaitsi siihen aikaan nykyisen virkamieskerhon paikalla. Muutto Säätytaloon Hartmanit eivät viihtyneet Kuoppamäen talossa, joka sijaitsi liian lähellä meluavaa ja savuavaa tehdasta. Pian he muuttivat entiseen Rotan päärakennukseen, joka oli siirtynyt tehtaan omistukseen ja korjattu neljän perheen asunnoksi. Talossa asui Hartmanien lisäksi maalari Aho, Heiniöt ja Tallgrenit. Kaikki olivat vähän parempiosaisia perheitä, ja siksi eräs poliisin kanssa tekemisiin joutunut kännääjä nimitti sen säätytaloksi. Hilman Svante-veljestä tuli Högforsin valimoon isänsä seuraaja. Moni karkkilalainen muistaakin vielä tämän diktaattorin ottein osastoaan hallinneen valumestari Svante Hartmanin. Ahon perheeseen syntyi vuorostaan kaksi poikaa, joista Laurista tuli Helsingin kaupungin pormestari ja Oivasta Pusulan kunnansihteeri. Mainittakoon, että maalari Eemeli Aho oli yksi paikallisen työväenyhdistyksen perustajista. Talon sivuitse viettävä myötäle tunnettiin vuorostaan Hartmannin mäkenä. Asukkaiden keskinäiset suhteet olivat hyvät. Rakennuksessa oli yhteinen iso eteinen eli porstua. Jos jollakin oli juhlia, häitä tai hautajaisia, niin niitä vietettiin aina yhteisesti porstuan toimiessa juhlasalina. Aikanaan siellä tanssittiin Hilman ja Kalle Auerin häitäkin. Hilma muisti hyvin sen vapunpäivän 1905, jolloin kylän asukkaille selvitettiin ensi kerran nykyistä vaalijärjestelmää punaisine viivoineen. Tilaisuus oli järjestetty Kuuselan talon nurkalla olevalle pienelle nurmikolle, jota kutsuttiin komeasti Kuuselan toriksi. Paikka sijaitsi aivan Hilman kodin tuntumassa. Tilaisuutta pyrkivät vieraat hulinoitsijat, tukkilaiset, häiritsemään. Kuulijoiden ja huligaanien kesken syntyi ankara tappelu, jossa käytettiin ampuma-aseitakin. Isä Eerikki olisi mennyt rauhoittamaan tappelijoita, mutta mamma ei päästänyt. Kamariherra Hjalmar Linder Yhtä mielenkiintoinen tuttavuus oli kamariherra Hjalmar Linder. Hänet Hilma tapasi vain kerran. Tämä junkkariksi kutsuttu pajarien jälkeläinen omisti Högforsin lisäksi käytännöllisesti katsoen lähes koko Etelä-Suomen. Kerran hän tuli tapaamaan alaisiaan Seuratalolle, johon heidät oli kutsuttu heti kansalaissodan päättymisen jälkeen. Hilma oli paikalla äitinsä ja tulevan miehensä seurassa. Paikalle saavuttiin sydän syrjällään, kun pelättiin potkuja punakaartissa olleille, niin kuin johtaja Strömm oli esittänyt. Linder aloittikin tilaisuuden ankaralla haukkumisella. Satikutia saivat niin punaiset kuin valkoiset, kun toisilleen tutut ihmiset eivät osanneet elää sovinnossa. Pian Linder muutti kuitenkin tyyliään ja ryhtyi kiittelemään punakaartilaisia tehtaan hyvästä ja asiallisesta hoidosta, minkä seurauksena tehdas voitiin käynnistää heti täysillä. Hän lupasi myös hankkia ruokaa nälästä kärsiville alaisilleen. Tämän lisäksi hän perusti omaa nimeä kantavan eläkerahaston työntekijöilleen ja heidän leskilleen ja lahjoitti siihen pesämunaksi miljoona markkaa. Rahastoa hoidettiin tarkoituksella kuitenkin niin huonosti, että se jouduttiin lakkauttamaan joskus 1900- luvun puolessa välissä. Tässä vaiheessa Hilma Auer oli yhtenä eläkekassan kolmesta elossa olevasta jäsenestä. Kukin heistä sai 20 kappaletta Kymiyhtiön osakkeita. Muutama päivä Seuratalon tilaisuuden jälkeen saapui Högforsin asemalle juna täydessä elintarvikelastissa. Kuormassa oli suolakalaa ja viljaa. Isot perheet saivat hehdon säkillisen rukiin jyviä ja nelikein eli nelikollisen suolakalaa. Pienemmät perheet saivat puolet tästä. Hilma kertoi, miten askel tuntui kevyeltä, kun hän äidin kanssa veti pikkurattailla jyväsäkkiä kohti tehtaan myllyä. Samainen myllyrakennus on vieläkin tallella aivan Valimomuseon tuntumassa. 13
Hilman viimeiset vuodet Korkeasta iästään huolimatta Hilma Auer selviytyi kaikista kotiaskareistaan itsenäisesti. Hän hoiti omakotitalon suurehkoa puutarhaakin: käänsi talikoineen kasvimaan, leikkasi nurmikot ja karsi omenapuiden kuivat oksat. Ei kuitenkaan kehdannut enää kavuta puuhun, kun oli pelästyttänyt pahanpäiväisesti marjoja hakemaan tulleen pariskunnan. Vieraat olivat ihmeissään, kun huvilan ovet olivat selkosellaan, mutta emäntää ei näkynyt missään. Huhuiluun vastattiin pihan puolelta olevasta puutarhasta. Sielläkään ei näkynyt ketään, kunnes paljastui, missä emäntä oli. Oli sahoineen katkomassa kuivia oksia korkealla omenapuussa, josta tervehti vieraita. Olikos se sitten mikään ihme, jos nämä olivat saada sydänhalvauksen. Vähemmästäkin. Aikamoinen suoritus 100- vuotiaalta. Sain siinä haastatellessani minäkin tehtävän: - Kyl kai sää tulet muu auttamaan, kum mun tars kaataa tualt puutarhast yks kuiva omenapuu. Hilma oli itse terveyden perikuva. Lääkäriäkin hän oli tarvinnut pitkän elämänsä aikana vai pari kertaa ja nekin kerrat vain jonkin pikkujutun tähden. Tiedustelin häneltä tämän rautaisen terveyden salaisuutta: - Emmää osa oikein sanoo, mistä se johtuu. Kylhäm mää pruukaan syärä noit erilaisii vitamiinei. Se oli joskus 1920-luvul, kun niist puhuttiin enskertaa ratios. Siit asti mää olen niit syänny. Sit mää pruukaan syärä paljon juureksii, omenii ja marjoi, kertoi Hilma vaatimattomaan tapaansa. Kuulin toisilta, että kun Karkkilan naiset tekivät retkiään muualle, niin Hilmalla oli eväänä aina porkkanoita ja lantunviipaleita, kun muut mutustelivat hyviä juusto- ja makkaravoileipiä. Hilma oli harrastanut nuoruudessaan myös näyttelemistä, josta hän kertoi pitäneensä. Runonlausunta kuului ohjelmaan vielä vanhoilla päivillä. Eino Leinon Kaarisilta oli lempiruno. Tapaamisemme aikoihin Hilma oli ollut jo pidemmän aikaa poissa katukuvasta ja seurakunnan keskiviikkokerhosta. Epäilin hänen vointiaan, mutta turhaan: - Mää vartoon, et tää syntymäpäiväkohu ensteks vähän laantuis. Sit mää alan taas uurestas. Siinä kesken kaiken, kun ihailimme Hilman kaunista pihapiiriä, meni talon vuokralainen halkopinon taakse huomaamatta meitä verannalla olijoita. - Kyl se on sit merkillist. Ensteks oma mies piilotteli viinapulloi pihas halkopinoon ja yritti käirä salaa ryypil. Nyt on samallainen vuokralainen. Tapaus hymyilytti, kun samainen vuokralainen oli minullekin vähän tuttu. Syntymäpäivän kohut olivat jo laantuneet, mutta Hilmaa ei vieläkään näkynyt liikekannalla. Ei tullut enää kutsua siihen omenapuun kaatoonkaan. Hilman elämän alamäki alkoi lähes välittömästi hänen merkkipäivänsä jälkeen. Hän ei tullut toimeen enää omin avuin kotona, vaan joutui turvautumaan yhteiskunnan apuun. Joutui ensiksi vanhainkotiin ja sieltä palvelutaloon. Kuolema tuli Karkkilan terveyskeskuksen vuodeosastolla 22.10.1994. Hilman nuorekasta ajattelua kuvasti hyvin, kun tapaamisemme päätteeksi valmistauduin ottamaan hänestä valokuvaa. - Eiks net filmitährekkin pruuka istuu tälviisiin vähän vinos ja kattoo ohitte kameran, kun niist halutaan saara nättei kuvii? Myönsin asian olevan näin ja otimme kuvan Hilman toivomassa asennossa. Nyt Kotiseutulehden lukijoilla on omakohtaisesti tilaisuus nähdä tätä nuorekasta 100-vuotiasta filmitähteä Hilma Aueria. Reino Luoto 14
KANKIRAUTAA KARKKILASTA 150 VUOTTA SITTEN Högforsin putlaus- ja valssilaitos toimi kuvassa oikealla olevassa rakennuksessa vuosina 1853-1898, vasemmalla ja keskellä konepajan tilat. Kuva Suomen Valimomuseon kokoelmista. Högforsin ruukki oli jo 1800-luvulla varsin innovatiivinen tehdas, sillä se sovelsi Suomessa ensimmäisten joukossa monia eurooppalaisia metalliteollisuuden kehitykseen vaikuttaneita uusia keksintöjä. Yksi merkittävimmistä oli englantilainen taottavan kankiraudan valmistusmenetelmä, putlaus, jonka soveltamisesta Karkkilassa tulee kuluneeksi 150 vuotta vuonna 2003. Putlausmenetelmä otettiin käyttöön Englannissa jo 1780-luvulla. Henry Cortin kehittämässä menetelmässä käytettiin kivihiilellä lämmitettävää lieskauunia, jossa masuunissa valmistettu raakarauta mellotettiin eli muutettiin takomiskelpoiseksi kankiraudaksi. Mellotusprosessia edistettiin hämmentämällä eli putlaamalla (engl. puddle, ruots. puddla) sulatetta rautakoukuilla. Tästä prosessin keskeisimmästä vaiheesta johdettiin myös koko menetelmän nimitys. Ennen putlauksen keksimistä kankirautaa valmistettiin pääasiassa ahjomellotuksena, mikä kulutti runsaasti puuhiiltä. Suomen ensimmäinen putlaus- ja valssilaitos aloitti toimintansa Högforsin ruukissa vuonna 1853. Laitoksen perusti kapteeni Joseph Bremer, mutta käytännön järjestelyistä vastasi hänen poikansa Walfrid. Mainittakoon, että putlausmenetelmä oli tunnettu Karkkilassa jo huomattavasti aikaisemmin; vuorikadetti C. H. John rakensi 1830-luvun alussa putlauslaitoksen masuunin viereen, mutta sen toiminta jäi lähinnä kokeiluasteelle. 15
Työvaiheet ja työntekijät Bremereiden rakennuttama putlaus- ja valssilaitos eli valsvärkki toimi joen rantaan rakennetussa tiilirakennuksessa, jonka pituus oli 32 metriä ja leveys 18 metriä. Valsvärkin laitteisto ja uunien tulenkestävät tiilet hankittiin pääosin Englannista. Laitteistoon kuului putlausuuni, hitsaus- eli välläysuuni, otsavasara sekä kaksi valssituoliparia. Kaikki laitteet toimivat vesivoimalla. Valsvärkissä tarvittiin myös uusia ammattimiehiä, kuten putlaajia, välläreitä, valssaajia ja kangensuoristajia. Putlaajien tehtävänä oli lieskauunissa olevan sulan raudan hämmentäminen. Yhdellä kerralla voitiin sulattaa noin 170 kg rautaa, prosessi kesti kaksi tuntia. Jähmettyneestä massasta koottiin neljä pyöreähköä rautamöhkälettä, jotka vietiin kuonan poistamista varten taottaviksi. Myös takominen kuului putlaajien tehtäviin. Työvaiheessa käytettiin kahden tonnin painoista puuvarteen kiinnitettyä otsavasaraa, joka toimi vesivoimalla. Taonnan jälkeen vällärit kuumensivat raudan uudelleen hitsausuunissa. Kuumennettu rauta syötettiin hitsausuunista kahden päällekkäisen, vastakkain pyörivän valssin väliin, jotka muovasivat raudan litteäksi, nelikulmaiseksi tai pyöreäksi kankiraudaksi. Lopuksi rauta leimattiin. Högforsin valsvärkissä työskenteli aluksi 14 työntekijää yhdessä vuorossa. Esimerkiksi vuonna 1854 putlaajina toimivat Aleksanteri Nikander, Jaakko Hartman, Kustaa Grönroos, Aukusti Alm ja Berndt Björkman sekä apumiehinä Kustaa Enqvist, Karl Enqvist, Adolf Domander, Juho Sundberg, Kustaa Hartman, Henrik Grönlund ja Rikhard Grönroth. Lisäksi työporukkaan kuului kaksi apupoikaa, joiden sukunimet olivat Helin ja Salin. Myöhemmin valsvärkissä työskenneltiin kahdessa 12-tunnin vuorossa, työntekijöitä oli 25-30. Valsvärkin apupojat olivat yleensä alaikäisiä poikia, jotka aloittivat työuransa 11-12-vuotiaina. Esimerkiksi malliviilaaja Erik Eerikki Enqvist, joka oli kaikkiaan 67 vuotta Högforsin palveluksessa, meni vuonna 1882 12-vuotiaana valssilaitokselle koukunnostajaksi, myöhemmin hän toimi kangensuoristajana. Vieläkin nuoremmista työntekijöistä on mainintoja: Heikki Lindholm aloitti vuonna 1888 työuransa valssilaitoksella vain 8-vuotiaana. Lindholmin oli oltava joka toinen viikko myös yövuorossa. Vanhemmat työtoverit auttoivat kuitenkin Heikkiä sen verran, että hän sai nukkua ja kerätä voimia yövuoroon kahdella tunnin mittaisella ruokatauolla. Valsvärkissä osattiin työnteon lisäksi myös juhlia. Ruukinpatruuna Wolter Ramsaylla, joka omisti Högforsin ruukin 1800-luvun lopulla, oli tapana silloin tällöin kutsua työntekijät kekkereihin. Muistelmien mukaan tarjolla oli isoja nisuleivän kimpaleita, joiden välissä oli runsaasti voita, lisäksi annettiin muutamia konjakkiryyppyjä. Tarinan mukaan eräs vanhanpuoleinen mies meni tällaisessa tilaisuudessa vedet silmissä patruunan luo ja sanoi: Tällainen näin hyvä aine ei ole vielä koskaan ollut minun suussani! Osansa tarjoilusta saattoivat saada myös työporukkaan kuulumattomat: Kerran sattui niin, että eräs Tömisevä-niminen maalaisisäntä joutui myllymatkallaan näihin patruunan valsvärkin kekkereihin. Hän koetti estellä ja sanoa, että on syrjäinen, mutta patruuna kelpuutti hänet kuitenkin. Tämän jälkeen oli Tömisevän isännällä pitkäksi aikaa juttuamista ympäri kylää, miten häntä, vierastakin miestä, oli niin hyvänä pidetty siellä ruukin valsvärkissä. Kankirauta vientituotteena Högforsin valsvärkissä valmistettiin vuosittain keskimäärin 288 tonnia kankirautaa, joka myytiin Pietariin, Tallinnaan ja Riikaan. Kankirautaa voitiin aluksi viedä lähes rajoituksetta Venäjän keisarikuntaan, mutta 1880-luvun puolivälissä Venäjän tullipolitiikan kiristyttyä Högfors alkoi suuntautua entistä enemmän kotimaan markkinoille. Putlausmenetelmän ansiosta Suomen runsaita järvi- ja suomalmiesiintymiä voitiin käyttää kelvollisen kankiraudan tuotantoon. Aikaisemmin 16
järvi- ja suomalmista valmistettu takkirauta oli sopinut kylmänhaurautensa vuoksi ainoastaan valamiseen. Myös Kulonsuonmäen kaivoksen rikki- ja titaanipitoisesta malmista valmistettua takkirautaa voitiin putlausmenetelmän ansiosta hyödyntää kankiraudan tuotannossa. Kankiraudan valmistus vähensi tilapäisesti Högforsin valutavaroiden tuotantoa, esimerkiksi 1850-luvulla masuunissa sulatetusta takkiraudasta käytettiin kankiraudan valmistukseen keskimäärin 71% ja valamiseen ainoastaan 29%. Joinakin vuosina rautaa ei valettu lainkaan, vaan koko masuunin tuotanto käytettiin valsvärkin tarpeisiin. Putlauslaitoksen lakkautus Kotimaisen kankiraudan valmistuksen kannattavuus heikkeni 1890-luvulla, minkä vuoksi Högforsin ruukin tuotannon painopiste siirrettiin valimon ja konepajan tuotteiden valmistukseen. Vuonna 1898 Högforsin putlaus- ja valssilaitoksen toiminta lakkautettiin. Ruukin johtokunta totesi, että valsvärkki oli kykenemätön kilpailemaan uudempien ja edullisemmin sijaitsevien samankaltaisten laitosten kanssa. Tällä tarkoitettiin teräksen valmistusta putlausta tehokkaammalla Siemens - Martin -menetelmällä. Kankiraudan tuotanto lopetettiin Karkkilassa, eikä uusia teräksen valmistusmenetelmiä otettu käyttöön, ruukki keskittyi valimo- ja konepajatuotteisiin. Valsvärkin laitteet purettiin, ja rakennus muutettiin konepajan tiloiksi. Vuonna 1853 valmistunut tiilirakennus oli pystyssä vielä vuonna 1928, jolloin se purettiin valimon puhdistamon tieltä. 150 vuotta sitten perustettu Högforsin putlausja valssilaitos oli uranuurtaja Suomessa, mutta tuotannoltaan se oli maan pienimpiä laitoksia. Högforsissa valmistettiin 45 vuoden aikana kaikkiaan 13 000 tonnia kankirautaa. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomen suurimmassa putlaus- ja valssilaitoksessa Taalintehtaalla tuotettiin pelkästään vuonna 1884 noin 6000 tonnia kankirautaa. Tommi Kuutsa Hyvinkäällä asuva kotiseutuyhdistyksemme jäsen seniorirehtori Juhani Silván on kirjoittanut muistelmanomaisen historiikin ajastaan Hyvinkäällä. Samalla kirja on hänen 22 vuotta johtamansa koulun historiikki. 200-sivuista kirjaa on myytävänä Hyvinkäällä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Sitä voi tiedustella myös suoraan kirjoittajalta, puh. 019-433 620 tai 040-585 4342 sekä Vehkojan koululta, puh. 019-459 5103. Kirjan ovh on 22 euroa + lähetyskulut. 17
Yrjö Koivukarin vierailu Karkkilassa Vierailu kesti koko 70-luvun. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että tuo kymmenvuotinen taival oli runoilija Koivukarin elämän villi intiaanikesä. Hän saapui - niin kuin hyvin tiedetään - Karkkilaan alun perin kylämatkalle Oulusta. Hän löysi kuitenkin jalkojensa alle sellaisen maaperän, jota ei hennonutkaan heti jättää. Uskon, että pienen Karkkilan moni-ilmeinen kulttuurielämä tarjosi tuolloin vanhuuden kynnykselle ehtineelle kirjailijalle neitseellisen ja innoittavan maaperän. Uskon myös, että samalla kun Koivukari päätti jatkaa Karkkilan-vierailuaan epämääräiseen tulevaisuuteen, hänessä heräsi jotain, mikä jo oli sammunut tai oli ainakin sammumaisillaan. Joka tapauksessa Yrjö Koivukari eli vuosina 1969-1979 elämänsä parhaimman luomiskauden uudelleen, tiivistetyssä muodossa. Mitä me, jotka kuuluimme hänen ystäviensä joukkoon, hänestä tiesimme? Emme oikeastaan paljoakaan. Hyvin moni tapasi Yrjö Koivukarin ensimmäisen kerran jossakin kirjallisessa matineassa tai keskustelupiirissä. Hän huomasi tuolilla pienen, punakan, kaljupäisen vanhuksen kuuntelemassa ilmeettömin kasvoin esitystä. Jossakin vaiheessa vanhus nousi ja ryhtyi puhumaan, ensin hiljaisella, rauhallisella äänellä. Sanat tulivat vuolaasti soljuen - Koivukari oli verbaalinen lahjakkuus. Kaiken aikaa puhetahti kuitenkin kiihtyi, ääni voimistui, posket ja niska alkoivat punoittaa. Yhtäkkiä kaikki päättyi voimakkaaseen laukeamiseen, jossa puhuja räjäytti koko sisikuntansa kuulijoitten päälle. Reaktiot yleisössä vakiintuivat: nuoret haltioituivat, sievistelijät närkästyivät, runoilijaa aiemmin kuulleet kuuntelivat rutinoidusti loppuun saakka. Tilaisuuden järjestäjä oli yleensä tyytyväinen Koivukarin saapumisesta, sillä se takasi keskustelun syntymisen ja yleensäkin tietynlaista sähköisyyttä ja kirjallis-taiteellista atmosfääriä koko tilaisuuden ylle. Yrjö Koivukari puhui tietysti kirjallisuudesta. Omaan henkilöönsä hän kajosi vain silloin, kun se liittyi kirjallisuuteen. Näin hänen arkinen minänsä jäi lähes kaikille vieraaksi. Varsin monelle hän oli vain vapaa, boheemiuteen taipuvainen kirjailija, joka eli satunnaisilla tuloilla, eläkkeellä ja apurahoilla, ja oli tehnyt niin aina. Aivan näin ei kuitenkaan ollut. Yrjö Valdemar Mononen syntyi Oulujoella 27. huhtikuuta 1901 maanviljelijä Heikki Monosen ja hänen vaimonsa Kreetan poikana. Mononennimen Yrjö muutti isänsä entiseen sukunimeen Koivukariin vuonna 1932. Yrjö Koivukari pääsi ylioppilaaksi Oulun maanviljelys- ja teollisuusjaostoisesta lyseosta vuonna 1923, minkä jälkeen hän varsin menestyksellisesti harjoitti usean vuoden ajan opintojaan Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Vähän ennen valmistumistaan hän kuitenkin keskeytti opintonsa ja meni sotaväkeen. Siellä hän sai pahan keuhkovian, minkä perusteella hänet vapautettiin. Armeijassa hän kuitenkin alkoi kirjoitella, ja sitä hän jatkoi vielä siviilissäkin, jopa siinä määrin, että keskeytti lopulta kokonaan opintonsa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Tähän ensimmäiseen kirjalliseen luomiskauteen, johon olennaisena liittyy myös toiminta sanomalehtimiehenä, sijoittuvat Koivukarin tuotannosta romaani Kukaan ei tiedä mitään (1931), joka kaiketi on ensimmäinen tajunnanvirtatekniikalla Suomessa kirjoitettu teos, novellikokoelma Alastomat kasvot (1932) sekä runokokoelma Taivas meren takana (1934). Toinen kirjallinen kausi ulottuu 1950-lukuun, jolloin syntyivät romaani Multa polttaa (1953) ja runokokoelma Timanttikammio (1953). Karkkilan-kauteen kuuluvat runokokoelmat Ihmisen aika (1971), Kohti aurinkoa (1973) ja Kuningas kerjää (1979), esseekokoelma Viimeiset tulevat (1972) sekä romaanit Häkämyrkytys (1974) ja Kylmän kehän vangit (1974). Ennen Karkkilaan muuttoaan Koivu- 18
kari toimi 12 vuotta myös kansakoulunopettajana. Oma Yrjö Koivukarin tuntemiseni rajoittuu hänen viimeisiin kymmeneen vuoteensa, Karkkilan-kauteen, ja siinä erityisesti siihen jaksoon, jona hän aktiivisesti toimi Länsi-Uudenmaan Kirjoittajien yhdistyksessä. Tämä yhdistys oli perustettu 60-luvun lopulla Lohjalla. Sen perustajajäseniä ja keskeisiä vaikuttajia alkuaikoina olivat kirjailijat Iris Kähäri ja Erkki Ahonen. Alun perin Karjalasta kotoisin oleva Iris Kähäri oli maassa tunnettu Viipuri-aiheisista kirjoistaan ja koki voimakkaasti olevansa myös uusmaalainen. Erkki Ahonen asui Karkkilassa omistamassaan Airolan entisessä koulutalossa ja kirjoitti siihen aikaan tieteisromaaneja. Heidän lisäkseen yhdistykseen kuului muitakin uusmaalaisia kirjailijoita, toimittajia, pöytälaatikkokirjoittajia, kirjastoihmisiä ja myös pelkkiä lukijoita, kirjallisuuden harrastajia. Mukana oli myös paljon nuoria, jotka vasta haaveilivat kirjailijanurasta. Sittemmin ainakin Sirkka Turkasta, Hannu Niklanderista ja Tommy Tabermanista sellainen on tullutkin. Yhdistys kokoontui kuukausittain länsiuusmaalaisilla paikkakunnilla, aluksi tiheimmin Lohjalla ja Karkkilassa. Itse toimin pitkään yhdistyksen sihteerinä ja myöhemmin varapuheenjohtajana. Tähän yhdistykseen kiirehti mukaan myös Yrjö Koivukari. Niin kuin jo edellä totesin, Koivukarin esiintymistyyli oli teatraalinen. Se oli myös herättävä, innostava ja rohkaiseva. Luulen, että eniten hänen läheisyydestään nauttivat nuoret kynäilijät ja sellaiset turhautuneet kirjoittajat, jotka eivät olleet päässeet omaa pöytälaatikkoaan pidemmälle. Koivukari sai puhuessaan asfaltin kukkimaan. Hän käänsi arat, vuosia nurkassaan kyyhöttäneet sanankäyttäjät nurinpäin kuin keväällä tuulettumaan pantavan turkin. Uskon, että tällaisista kokouksista kotiin palanneet kirjoittajat kokivat kuka lyhyemmän kuka pidemmän kiihkeän innostuneen luomiskauden. Puheissaan Koivukari mielellään toisti omia epäonnistumisiaan ja sitä, miten hänet kirjailijana Suomessa oli tapettu. Tappajiksi hän heitti suuria nimiä, ja mitä suurempia nimet olivat, sitä enemmän Koivukari haltioitui. Koivukarin Yrjö Koivukari 70-vuotiaana. Kuva Ihmisen aika -teoksen takakannesta monologi ei kuitenkaan koskaan päättynyt tappioon, todellista ruumista ei syntynytkään. Yksinpuhelun puolivälin jälkeen ilmestyi vähintäänkin tappajan veroinen pelastaja, suuri nimi, joka antoikin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja. Mikä valtava itsetunnon kohottaja Koivukari olikaan. Hän puhui kuin lahkolaispappi, jonka kuulijakunta tuli kokoukseen päät painuksissa, mutta lähti kotiin pystypäisenä. Innostajana ja herättäjänä Koivukarin vaikutus oli suurimmillaan juuri Karkkilassa, jossa hän vähitellen keräsi ympärilleen joukon opetuslapsia. Uskallan mainita joitakin nimiäkin: Urpo Forsström, Aarne Joutsensalmi, Erkki Kirkinen, Toivo Laine, Matti Lehtikangas, Aatos Mäkelä, Timo Vasama, Eino Wesander ja Urho Vähäniitty. Yhdistyksen alkuaikoina, jolloin vielä helsinkiläisetkin pysyttelivät poissa, yhdistyksellä ei yksinkertaisesti ollut muuta kiinteätä 19
joukkoa kuin juuri karkkilalaiskirjoittajat. He jopa julkaisivat oman albuminsa yhdistyksen alkuaikoina (Karkkila-albumi I). Olisiko Länsi- Uudenmaan Kirjoittajien toiminta voinut lähteä liikkeelle vielä tätäkin paremmassa myötätuulessa, ei varmaan. Tietenkin voidaan kysyä, miksi karkkilalaisten ote 70-luvun loppua lähestyttäessä irtosi. Syy oli epäilemättä ainakin osaksi myös yhdistyksessä, joka lopultakin oli liian kaavamainen institutio tälle herkälle kirjoittajajoukolle. Kuitenkin yhdistys toimii edelleen, nyt laajentuneena käsittämään myös muun Uudenmaan ja Helsingin. Yrjö Koivukarilla oli tuominenkin pöytälaatikkokirjoittajille, nimittäin omakustannustoiminta. Tapa painattaa ja markkinoida kirja varsinaisen kustannusliikkeen ohi levisi juuri noihin aikoihin nopeasti Pohjois- ja Itä-Suomesta etelään. Yhtenä tehokkaana airuena toimi Koivukari, jolla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia kustannustoiminnan karikoista ja hetteistä. Myönteinen vastaanotto oli taattu, antoihan omakustanteen julkaiseminen kirjoittajalle konkreettisen mahdollisuuden. Karkkilassa omakustanteiden sarjan aloitti karkkilalaiskirjoittajien edellä mainittu albumi. Näitä seurasi peräjälkeen ainakin kuusi Länsi-Uudenmaan Kirjoittajien albumia. Yrjö Koivukari oli itse luova ihminen ja hän uskoi ihmisen luovuuteen. Herkimmillään Koivukari näki luovuuden voiman pienessä lapsessa, mutta aika ja kritiikki oli sen kuitenkin hänessä tappava. Mitä vanhemmaksi Koivukari eli, sitä enemmän hän luotti nuoruuteen. Kerran hän oli puhumassa kirjallisuusillassa Tampereella ja salissa oli huomattava joukko innostuneita, nuoria kuulijoita. Siitä Koivukari sai päähänsä, että hänen jo ammoin kuollut oululainen yrityksensä Kustannusosakeyhtiö Ponsi on herätettävä uudelleen eloon ja että sen oli tapahduttava juuri Tampereella, jossa hänellä oli kannattajia. Mukaansa perustavaan kokoukseen hän pyysi minut ja vaimoni. Paikalla suuren ravintolan kabinetissa oli meidän lisäksemme yksi tamperelainen opiskelija. Hänestä tehtiin Kustannus Oy Pohjanponnen toimitusjohtaja, minusta tuli hallintoneuvoston puheenjohtaja. Seuraavana vuonna tilalleni valittiin Timo Vasama. Käytännössä yhtiö ei toiminut päivääkään. Yrjö Koivukarin laajassa tuotannossa toistuu sama uskonnollis-filosofinen käsiteanalyysi, jota hän kävi läpi puheenvuoroissaankin. Usein toistuvia käsitteitä ovat intuitio, kaksinaismoraali, minäkeskeisyys, vaistoihminen, mammona, Jeesus. Markku Yli-Mäyry erittelee teologian kandidaatin tutkintoon liittyvässä gradutyössään näitä Koivukarin käsitteitä. Yli-Mäyry toteaa, että Koivukarin mukaan ihminen on lähtöasemissaan vaistoihminen, jonka tajunta kiertää ympyrää eli hän on itsekeskeinen. Tällaisen ihmisen tuntomerkkejä ovat kateus, pelko ja mammonismi. Minäkeskeinen ihminen ei myönnä kateuttaan edes itselleen, vaan kehittää suojakseen monipuolisen itsepetoksen. Kateus näyttäytyy monessa muodossa: on henkistä kateutta, seksuaalielämään liittyvää kateutta, taloudelliseen toimintaan liittyvää kateutta. Jeesus Nasaretilainen joutui 2000 vuotta sitten kärsimään oikeusmurhan juuri kateuden tähden. Kuitenkin ihmisen olemukseen liittyvä kateus on välttämätön edellytys ihmiskunnan kehittymiselle yhä korkeammalle tasolle. Minäkeskeisyyteen liittyy myös pelko. Koivukari sanoo, että tajuntamme on kuin motorinen keskus. Itsekeskeisyytensä ahtaassa ympyrässä ihminen vastustaa kaikkea uutta, kaikkea eläväksi tekevää. Ennen tuntematon on hänelle pelottavaa. Tuntuu melkein siltä, että ihmisen aina täytyy saada pelätä jotakin: nälkää, sairautta, kuolemaa, kuoleman jälkeistä elämää. Pelkokin on kuitenkin vain ase ihmisen pyrkiessä kohti uudenlaista minuutta. Kolmas minäkeskeisen ihmisen tuntomerkki on mammona. Ihmisen alkukantaiseen saalistusviettiin pohjautuvasta omistusongelmasta on tullut mielen pirstoutumiseen johtava pakkoneuroosi. Ihmisen saaliinhimo on johtanut todelliseen tragediaan: köyhien riistoon, sotiin ja verenvuodatuksiin. Tämäkin on vain askel ihmisen kulkiessa kohti uutta, ratkaisevaa askelta. Minäkeskeisyyden vallassa kamppailevat ihmiset elävät kaksinaismoraalin vallassa. Oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Koivukari ei kuitenkaan ole pessimistinen ihmisen suhteen, vaan 20