Urs Mannhart Verettömiä kaloja Äkäsjokisuulla Novel Translation: Teppo Kulmala
BUKAREST MIERCUREA SIBIULUI, ROMANIA Paikalleen juuttuneen tuulilasinpyyhkijän takana istuvan miehen ammattiylpeys kuvastuu tavasta jolla hän kuroo umpeen pahoja heittoja aikataulussa, hänellä on snautserin viikset, joiden paksuihin mustiin partakarvoihin on illallisen jäänteistä irronnut voitaikinanmuru. Avatusta ikkunasta hän laskee ulos Carpatinsa savua ja ohjaa bussia kiukkuisesti pitkin lentokentän mutkaista tietä lukuisien pahoinpideltyjen, suurin osin hävitettyjen mutta ei vielä tyystin pois alaisen pääkaupungin keskustaa. Olkoon että ajotyyli on röyhkeä, olkoon että tie on huono: siitä huolimatta muutamien matkustajien onnistuu nukahtaa pistaasinvihreiden, ajoneuvon edestakaista liikettä havainnollistavien verhojen taakse; toiset vilkuilevat poissaolevina huurtuneista ikkunoista, ja kaikki, yksissä tuumin kaikki kärsivät pysäkiltä pysäkille istumisesta ja odottavat omaa katua, joka heidät viimein lupaa vapauttaa, tai vähintään vaihtamista toiseen, jos ei todennäköisesti niin ainakin mahdollisuutena mukavampaan bussiin, mukavampaan raitiotievaunuun. Tuon bussin matkustajien joukossa ovat Thomas Steinhövel, journalistiikan opiskelija sekä Sanna Monrova, vapaa valokuvaaja, molemmat puolivälissä kolmeakymmentä ja ensi kertaa tässä maassa. Noustessaan vaunusta pohjoisen rautatieaseman läheisyydessä he tietävät, etteivät viitsisi enää kauan etsiä, ja kohta he seisovatkin marmoria jäljittelevän vastaanottotiskin takana. Itse asiassa kysymyksessä on ykköstason hotelli, eikä aikaakaan, kun tuskin käytettävissä oleva ja vain vaivoin sellaiseksi tunnistettava henkilökunta saa heidät tuntemaan, että olisi parempi pahoitella aikomustaan yöpyä tässä talossa. Monrova työntää märän
hiussuortuvan kasvoiltaan ja kysyy kaupungin karttaa, vastaus on yksitavuinen ja kielteinen. Kun paksun käsinkirjoitetun kirjan vaatima pitkällinen neuvonpito on ohi, Steinhövelille ja Monrovalle annetaan avain, joka neuvoo heidät ensimmäiseen kerrokseen, missä muut huoneet on kaikesta päätellen vuokrattu hurjastelevalle nuorisolle, niin tai näin, kyllä heitä siellä kirkuu, äänenmurroksen rajoilla ja useampia, tyynysotaa käyden, lukiten toinen toisia kerrosvessoihin ja juosten reikiä sukkiin. Kun Monrova käy vastaanotossa vaatimassa rauhallisempaa huonetta, hän kohtaa pisteliään pahantuulisia silmäyksiä. Tapaus saa aikaan sisäänpäin kääntynyttä murinaa, soitetaan puhelimella ja selataan paksua kirjaa. Lopulta väkinäisesti hymyillen: uusi avain, viides kerros, tehkääpä hyvin. Tuota tehkääpä hyvin ei itse asiassa kukaan sanonut, vaan Sanna Monrova itse tykönään täydensi sen näin. Steinhövel ottaa esille muistikirjan ja merkitsee: Hotellivastaanotto loukkauskeskuksena. Hän kirjoittaa sen määrätyllä arvokkaalla Mont Blanc - täytekynällä, jonka on löytänyt yöjunan makuuvaunusta Wienistä Bukarestiin kahden istuinpieluksen raosta ja pistänyt talteen vakaana tarkoituksena pitää kyseistä kirjoitustyökalua tästä lähtien omistukseensa kuuluvana. Suorastaan pateettisen hitaalla hissillä he liukuvat viidennen kerroksen rauhaan. Ilmeisesti palvelijat ovat avanneet kerroksen yksin heidän tähtensä; kuin levyn suklaata jonka pakkauksen auki repimisen jättäisi mielellään tuonnemmaksi. Käytävällä raskaita mattoja, paksuja verhoja, väsynyttä valoa. Kaikki seinät tyhjillään aina siihen asti, kun päästään suuren ovaalinmuotoisen ja pinnaltaan aallotetun peilin luo. Steinhövel asettuu sen eteen, hänen oikea kenkänsä näyttää leviävän kuin mustetahra. Monrova aloittaisi mieluiten saman tien, hänen tekisi mieli pystyttää teline jo käytävälle, vangita pitkillä valotusajoilla ja hitailla sulkija-aukoilla tuota tonninpainoista valoa.
Itse huonetta leimaa erityisesti nurkkapilari, joka ei seiso aivan nurkassa, ja Steinhövel toivoo, ettei vain olisi saanut purtavakseen staattisia tehtäviä. Pilari tekee mahdottomaksi työntää molempia vuoteita kokonaan seinän viereen myöskään siinä tapauksessa, että löytyisivät ne 20 senttiä, jotka tarvittaisiin, jotta pesualtaan edessä voisi seisoa kahdella jalalla. Ei ole ollenkaan perusteetonta, että vuoteiden sijainti kiinnostaa Steinhöveliä. Koskaan ennen hän ei ole jakanut huonetta tämän naisen, tämän Monrovan kanssa. Ikkuna on varustettu ristikolla ja noudattaa roskaan ja rappioon kallistuvaa arkkitehtuurijäännettä, konkurssiin menneen idean murenevaa luurankoa. Steinhövel tarkastelee ristikkosalkoja ja pohtii, pitäisikö niiden estää murtovaras vai pikemmin ulosmurtautuja. Pienessä ikkunassa viistosti pesualtaan yläpuolella on kukkaiskoristeltu maitohimmennetty ruutu. Steinhövel kääntyy toistamiseen vuoteiden puoleen: molemmat patjat ovat ohuita kuin kaksikerroksiset paperinenäliinat. Steinhövel nostaa niitä. Kun hän näkee hauraat reunat, hän nyrpistää nenää, katsoo ympärilleen ja kiskoo toisen patjan molempien sängynrunkojen yli asettaen sen pesualtaan viereen lattialle. Siihen hän ilmeisesti aikoo myöhemmin panna maate. Steinhövel ei sano pesuallas, hän sanoo pesupöytä. Hän on itävaltalainen ja vanhanaikainen. Monrova on pannut sangen merkille, että mies kalustaa huonetta uusiksi, mutta nainen ei anna tämän näkyä. Hänellä on nälkä, ja nälissään hän ei puhu.
Sanna Monrova ja Thomas Steinhövel: he ovat tutustuneet venäjän opinnoissa kansalaisopistossa Grazissa. Alkaen kolme kuukautta sitten joka tiistai: istumista, vieraiden sanojen artikuloimista, myöhemmin kahvilla tapaamista ja harjoitusvihkojen vertaamista. Lisäksi Monrova ajoi muutamia viikkoja takaperin skootterillaan suojatiellä päin Steinhöveliä. Onnettomuudesta selvittiin vähällä, syytä oli myös miehessä, hän oli katsellut päiväunia lähtiessään jalkakäytävältä. Naisen Vespan maalipinnalta tuolloin alkuun raapaistu tarina piteni pian erilaisiksi tapaamisiksi aivan onnettomuuspaikan luona sijaitsevassa kahvilassa, ja nyt sitten tämä matka. Vasta Wienin lentoasemalla he huomaavat, etteivät oikeastaan tunne toisiaan. Nainen on valokuvaaja, sen verran mies tietää, valokuvaaja ranskankielisestä Sveitsistä ja stipendillä Grazissa, hänen vanhempansa ovat lähtöisin Venäjältä, mutta ovat sittemmin asuttuaan Genevessä puhuneet hänen kanssaan jatkuvasti ranskaa. Ja hän taas, Steinhövel, hän opiskelee neljän lukukauden päästä geografiaa, joskin nyt vielä journalistiikkaa. Tämän Monrova jopa tietää. Steinhövel on näyttänyt hänelle opiskelutodistuksensa Johanneumista, koska pitää siinä olevaa kuvaansa niin hauskalla tavalla huonona. Hän tietää: galleriassa Grazissa on ollut esillä Monrovan kuvia; miten ei ole tullut sinne menneeksi, sitä hän ei enää käsitä. Nainen tietää: mies ei tunne oloaan Grazissa ja sen ympäristössä hyväksi. Mies tietää: nainen tarkkailee Grazia jotenkin vierain silmin ja huomioi kaupungin ja sen asukkaiden omituisuuksia huumori silmäkulmassa. Nainen tietää: mies, joka on kasvanut Gnaningissa Grazin liepeillä, pitää Grazia kotikaupunkinaan; kotiseutuna, joka häntä hävettää; jonka postikorttikelpoista ilmiasua hän pitää niin valheellisena että tahtoisi pyytää sitä anteeksi. Mitä Gnaningiin tulee, mies liittää sen sentään mukaan puhuessaan lapsuudesta, mitä hän taas Grazin kohdalla ei osaa tehdä. Nyt he matkustavat Romaniaan, ei vain siksi, että molemmat ovat kiinnostuneita eurooppalaisesta idästä, vaan koska Steinhövel ja Monrova uneksivat
julkaisevansa reportaasin romanialaisista kultakaivoksista. Steinhövel on selvitellyt teemaa ja herätti Monrovan kiinnostuksen ajatukseen. Monrovalla on kontakteja Hauptstadtin, arvossa pidetyn sveitsiläisen päivälehden toimitukseen. Hinterzimmerissä, Hauptstadtin viikonvaihdeliitteessä on painettu juuri niitä kuvia, joista hänen on kiittäminen Graziin saamaansa stipendiä; kuvia maaseutujen yöllisiltä huoltoasemilta; asemilta, jotka hänen pitkän ajan valotustekniikkaa hyödyntävässä keinovalossaan näyttävät eksyneiltä ufoilta tai joka tapauksessa siltä kuin olisivat saapuneet maapallon ulkopuolelta. Steinhövel ei näitä kuvia tunne, Monrova ei ole ottanut Hinterzimmerin kyseistä numeroa mukaansa Graziin, mutta on kertonut miehelle sarjasta. He pääsevät hissillä kellarikerrokseen, lähtevät hotellista, kulkevat hämärän ilman ja vielä heikosti ripsahtelevan sateen poikki; päättävät mennä italialaiseen paikkaan. Ruokalista on kirjoitettu yksinomaan romaniaksi, tarjoilija ei osaa tai halua ymmärtää venäjää, he tilaavat umpimähkään, liikennevaloissa seisovien ajoneuvojen takavalot heijastavat hajoavaa hohdetta kapakkaan. Kun lautaset tuodaan, Steinhövel lapioi paistetun juustonsa Monrovan lautaselle, Monrova taas lappaa suuren lihapalan Steinhövelin lautaselle. Molempia huvittaa tämä mutkatonta matkaa lupaava vaihtokauppa. He keskustelevat venäjän kielestä, pelosta, että eivät sittenkään kohtaisi Romaniassa kovin paljon ihmisiä, joille venäjä vielä oli pakollinen aine koulussa, ja juttelevat lentokoneessa ja myöhemmin Bukarestin terminaalissa tarkkailemistaan ihmisistä. He keskustelevat siitä, miten olisi riittävän aineiston saamisen kannalta parasta edetä. Aineiston, mikä vakuuttaisi Hinterzimmerin vastaavan toimittajan Marc Dehlingerin. Jos kultakaivosten teema onkin heille osapuilleen samaa kuin hiekan valuminen sormien lomitse, he kyllä muutoin haluaisivat etsiä jotain, mikä tälle
omahtamisen jälkeen. Steinhövelillä on mukana pari kolme artikkelia romanialaisesta kullasta; hän lukee niitä ääneen, ne eivät ole reportaaseja, vaan pikemmin lyhyitä, tietyssä määrin tiukasti journalistisia artikkeleita; yksi on peräisin New York Timesista, häntä nolostuttaa kömpelö englantinsa. Monrova sanoo, että Steinhövel käyttää sanaa journalistinen kuin haukkumanimitystä; Steinhövel toteaa kummastuneena, ettei osaa väittää vastaan. Kun he myöhemmin puhuvat tyhjien lautasten takana analogisten valokuvien esteettisesti todella olemassa olevista tai sitten vain oletetuista eduista, Kosovoselkkauksesta ja Hinterzimmerin journalistien temaattisista mieltymyksistä, Sanna Monrova pomppaa äkkiä pystyyn ja juoksee kapakasta ulos. Steinhövel näkee vain katoavat korot, laskee muutamia seteleitä pöydälle tietämättä, onko siinä nyt aivan liikaa vai onko aivan liian vähän, ja kiiruhtaa perään. Hän tavoittaa naisen kolmen korttelin jälkeen. Tämä ei tee elettäkään hiljentääkseen vauhtiaan ja selittää hengästyneenä olevansa epävarma, lukitsiko oven. Siispä Monrovan keskikokoinen kamera, arvoltaan kolmekymmentä romanialaista kuukausipalkkaa, saattaa olla missä tahansa oltuaan jo kahden tunnin ajan lukitsemattomassa hotellihuoneessa. Steinhövel painaa hissinappia, Monrova kiirehtii hänen ohitseen portaille. Viides kerros tuntuu Monrovasta olevan loputtoman kaukana, eikä sillä näyttä olevan muun hotellin kanssa varsin mitään tekemistä. Päästyään ylös Monrova löytää huoneen oven tosiaankin lukitsemattomana. Vielä viimeisiä askelmia nouseva Steinhövel kuulee Monrovan suusta ranskankielisen kirouksen. Mutta kamera ja kaikki filmit ovat yhä siellä. Ilmeisesti vastaanoton matroonat ovat siinä määrin luotaan työntävää lajia, että myös murtovarkaat pysyttelevät etäällä.
Savuisessa hotellibaarissa, jossa seisoo varmasti vuosiin soittamaton flyygeli ja jossa kahdella työntekijällä on täysi työ käyttää valtavankokoista kassakonetta moitteettomasti, molemmat juovat myöhemmin tuona iltana yhden viinaryypyn, ja heidän palattuaan puolihämärässä valossa vähemmän nuhruiselta näyttävään huoneeseen, Steinhövel kysyy, miten sanotaan romaniaksi Gute Nacht. Monrova ei tiedä ja tahtoo vielä polttaa savukkeen. Käytävän päässä, pikkuisella terassilla, josta pääsee paloportaille, he seisovat nyt jo purevan kylmässä ilmassa, polttelevat ja tarkkailevat vaitonaisina toisella puolella katua sijaitsevaa bensa-asemaa; siellä istuu joku, tupakoi ja katselee ylöspäin heitä kohti. Ei käy selväksi, onko tuolla asemalla enää ylipäätään mitään tankattavaa, vai onko mies tietämätön siitä, että istuu bensaasemalla. Vai onko hän itse sen hoitaja ja peräti tietoinen riskistä tupakoida huoltoasemalla. Sanna Monrova sanoo, että tuon tyyppinen bensa-asema sopisi hyvin hänen sarjaansa, olkoon että sen sijaan että sijaitsisi yksikseen maalla, tämä on muiden rakennusten tiheästi ympäröimä. Pilvet, jotka eivät näytä tuovan uutta sadetta, työntyvät toistensa yli ja valuvat kerta toisensa jälkeen tarpeettoman, muutamien rakkikoirien ulvoman kuun eteen. Monrova nukkuu pitkähihaisessa yöpuvussa, joka lienee pikemmin miehille tarkoitettu, mutta istuu hänelle hyvin. Steinhövel tarkkailee pitkään naisen vinoja katulyhtyjen valaisemia kiharoita; hän itse nukkuu lattialle asetetulla patjalla alusvaatteisillaan. Seuraava päivä on vielä nuori, kun Sanna Monrova ja Thomas Steinhövel istuvat Bukarestin pohjoisen rautatieaseman edustalle niin ja näin kyhätyssä viinituvassa. Samaan aikaan kun vierasmaalaisia makuuvaunuja huojahtelee ärsyttävän hitaasti ja juopuneesti aivan heidän takanaan vaihtoraiteilla, he tarkkailevat kiirehtiviä tai joutilaina ympärillä seisovia ihmisiä ja tutkivat folioon
pakattua ja paahtamattomalla paahtoleivällä tarjoiltua juustoa, joka Monrovasta muistuttaa saumauskittiä, minkä vuoksi hän jättää kuunkeltaisen tuotteen muoviseen pakkaukseen ja ottaa ainoastaan paperimukiin kumotun tiskivedeltä maistuvan kahvin. Steinhövel pureksii, hänen on nälkä. Suurpiirteisessä osastossa romanialaisessa pikajunassa, jonka matkanopeuden voi kuvitella suurin piirtein osuvasti 45 kilometriksi tunnissa, Monrova ei aio viihtyä, koska on epäselvää, ovatko he päässeet oikeaan junaan. Steinhövel näkee asian pragmaattiselta kannalta ja sanoo, että olipa miten tahansa, ennen ensimmäistä pysäkkiä ei ulos voi nousta. Hän kurkottaa päätä ikkunasta ja haluaa nauttia matkatuulesta. Kun häntä kuitenkin huolettaa, että tuli suututtaneeksi Sannan äskeisellä, joutavan tietäväisellä mielipiteellään, hän vetää päänsä takaisin ja myöntää kyllä itseäänkin harmittavan, jos tässä nyt mennään väärään suuntaan. Sanat ilmeisesti hieman rauhoittavat Sannaa. Ei kestä kauan, kun juna hidastaa vauhtiaan. Steinhövel katsoo asemakylttiä, Monrova löytää kaupungin kartalta, he istuvat oikeassa junassa. Siitä tulee pitkä, hidas matka. Toisinaan juna pysähtyy sellaiselle asemalle, joka pelmahtaa esiin vailla minkäänlaista kylää ympärillä, seisoo yksinäisenä rakennuksena maaseudulla ja ilman että sen hoitamisesta kukaan näyttäisi olevan vastuussa. Asemalle, jonka edusta on asvaltoitu, lohkeillut, ruohoa kasvava, ja jonka luona makailee nääntyneitä koiria, vaaleita, mustanharmaita, kirjavia, ja jonka edessä seisoo ällistyttävän symmetrisesti paikalleen asettautuneina kaksi velvollisuudentuntoista, univormuun sonnustautunutta, tiukkalakkista ja millaista kylmyyttä tahansa uhmaavaa päällysmiesnaista. Nämä tarkastavat äsken kirkuvasti laulavin jarruin seisahtuneen junan, dieselveturin ja nuo kaksi täällä syrjäisellä,
kunnianhimoisten junien tarkasti välttämällä rataosuudella viivähtävää vaunua. Vaunujen ovet eivät avaudu, ne ovat myös matkan aikana avoimina. Steinhövel ja Monrova kurkottavat molemmat päänsä ikkunasta. Monrova arvioi asemaa lukuun ottamatta ainoan näkyvissä olevan talon sijaitsevan noin neljänsadan metrin päässä. Steinhövel kiinnittää huomiota siihen, miten kovin on valmista kaikki: molemmat virkaansa hoitavat naiset noiden vielä ylös nostamattomien kauhojensa kanssa, ison ja sinertäväksi piintyneen koneen edestä pienestä dieselveturin ikkunasta ulos kurkistava veturinkuljettaja, niin, jopa nuo kolme aamupäivän auringossa tiukasti pölyyn likistynyttä koiraa: kaikki ovat valmiita yhtä matkustajaa varten, matkustajaa, jonka nyt täytyisi aineellistua; kaikki ovat valmiit kuulemaan äänen kaukana sijaitsevasta talosta, anovan äänen joltakin kiiruhtajalta, joka ei mistään hinnasta saa päästää junaa sivu suun; myös Steinhövel ja Monrova, jotka molemmat on naulittu silmäilemään tätä odotuksesta rapisevaa asema-atmosfääriä, ottavat matkansa viivytyksen lukuun mielellään. Mutta ei ilmene mitään liikettä, yksikään lintu ei lennähdä esiin, auto ei tuuttaa torvea, ei ole edes tuulenvirettä kiiruhtamassa eteenpäin. Tapahtuma, jota kaikki viime hetkeen asti odottavat, on tälle asemalle löytämättä ilmeisesti jossain tyystin muualla. Molemmat asemaa suojeluksessaan pitävät naiset panevat sen merkille, vaihtavat keskenään silmäyksen ja nostavat samanaikaisesti vihertävänvalkoisia kauhojaan. Veturinkuljettaja vetää kasvonsa takaisin ohjausasentoon, panee äänimerkin vislaamaan ja survaisee dieseliä venttiileihin; juna vierähtää eteenpäin ja saavuttaakin pian matkavauhtinsa 30 tai 40 kilometriä tunnissa, aina sen mukaan, miten hyvin soran, puun ja junanpyörien yhteispeli kiskoilla sujuu. Samalla kun Steinhövel pohtii, kuinka relevantti tämä junamatka saattaisi olla reportaasin kannalta ja numeroipa vielä muistikirjansa sivuja peläten, ettei vihko
vain ehtisi täyteen jo parissa kolmessa päivässä, Monrova kertoo uudelleen työaineistostaan, erilaisista analogisista filmeistä, valotusmittareista ja niiden säätökorteista. Hän huomauttaa, että jos työskentelee keskikokoisella kameralla, yksi ainoa sulkijan painallus kustantaa suunnilleen kaksi euroa. Thomas Steinhövel, suunnattoman iloisena, kun ei tunne tuonlaatuisia kuluja, näyttää Monrovalle kuulakärkikynää, jonka alkuperästä voi varmasti muistaa vain sen, ettei ole ostanut sitä. Hän esittelee Monrovalle muistikirjaa, josta alusta alkaen on puuttunut muutamia sivuja: samastuu sen orpouteen kertoessaan miten vihko herätti hänen säälinsä hänen löydettyään sen luentosalista siivoojien lakaisu-uhan alta. Monrova nauraa Steinhövelin ja esineiden kanssakäymiselle, ja Steinhövel yhtyy nauruun. Hän tietää, että hänen menettelytavoillaan on tekemistä myös säästäväisyyden kanssa; hän työskentelee osa-aikaisesti antiikkipuuseppänä, missä työssä hioo enimmäkseen tuntikausia käsin vanhoja puisia ikkunakehyksiä ja saa palkakseen haavaiset hyytelösormet ja 12 euroa tunnilta. Mutta vaikka Steinhövelillä olisi tarpeeksi rahaa, hän pitäisi toisen luokan muistikirjaa uutta vihkoa parempana. Tällä ehkä on tekemistä sen kanssa, että hän jo 12-vuotiaana on nähnyt National Geographicissa kuvia melko pahoista kaatopaikoista ja valtavista halleista, joissa käsitellään tietokoneromua. Yksi sellainen näkymä kypsytti hänessä nopeasti päätöksen kysyä äidiltä, voisiko hän suureksi tultuaan ja tarvitessaan ison polkupyörän saada uuden sijasta käytetyn, sellaisen, jota kukaan muu ei enää tahtoisi. Tällä taas oli tekemistä hänen sisarensa Marlenen kanssa, joka on kolme vuotta Thomasia vanhempi ja kävi jo aikaisessa murrosiässä läpi poliittisen, tiukasti ekologisiin kysymyksiin liittyneen elämänvaiheen, joka löi oman leimansa nuoreen Steinhöveliin. Maisemasta haltioitunut Monrova toivoo kohta, että olisi pakannut mukaan vielä pienoiskameran, sillä sen kanssa hän voisi nyt kuvata sateen kastelemasta
liikkuvan junan ikkunasta. Keskikokoisella kameralla hän joutuu luopumaan tästä kustannussyistä. kulkuneuvoa. Luiskan reunalla riutunut taksi, kapea savu lumppukasojen yllä, nuoria miehiä yksitoikkoisessa kähinässä, kaksi varista rii jonka äärellä ihmiskunta viettää suuria juhlia. Aikataulua lukiessa selviää, että Steinhövel ja Monrova ovat unohtaneet huomioida kellonsiirron, he ovat yhden tunnin jäljessä; heille jää epäselväksi, miksi eivät havainneet sitä jo Bukarestissa. Mutta tosiasiana pysyy, että liittymäjuna, jolla he olivat aikoneet jatkaa matkaa ajava juna ei aloita matkaa ennen kuin vasta parin tunnin päästä, eikä myöskään enää liikennöi Alba Juliaan saakka, vaan menee pelkästään pienelle seudulle nimeltä Miercurea Sibiului, jonne sen pitäisi saapua kello 22.35. Kartalle, jota Steinhövel hätäisesti levittelee, on Miercurea Sibiului merkitty nuppineulanpäänkokoisella pisteellä. Ilmeisesti nukahtanut pesä, josta Monrova arvelee vain eläinlääkäreiden löytävän majapaikkoja, jos sitten lehmä ei satu vasikomaan. Ylpeän uhmakkaat pilvet kerääntyvät ei vähempää kuin dramaattisesti kuvailtavan auringonlaskun suunnalle kaupungin tasakattojen ylle. Steinhövelille ja Monrovalle ei kuitenkaan ole erityinen nautinto jäädä vielä kolmeksi tunniksi heitä itseään ahdistelee muuan turkkilainen, joka käskevällä äänellä suosittelee heille matkustamista Istanbuliin, missä hänen veljensä pitää bussiyritystä. Synkkää tunnelmaa ei paranna heidän pääsemisensä asemalaiturille. Se seisoo matalan katon alla, on ilman valoa ja täynnä hermoheikkoja, rauhattomasti häärääviä, meluavia ihmisiä, muodottomia raskaita kapsäkkejä, enimmäkseen yli pursuavia repaleisia
kasseja retkottavine vetoketjuineen, mutta myös rautalangoin köytettyjä puuhäkkejä kahdessa valaisemattomassa vaunussa kuskattuine kanoineen ja hanhineen. Ei missään kirjoitusta, ei kylttiä. Junaosastossa, jonka hämärissä istuu jo neljä ihmistä, Monrova kysyy, meneekö tämä juna Miercurea Sibiuluihin. Hän puhuu moitteettominta venäjäänsä, merkitsevästi paremmin kuin Steinhövel, mutta Monrovakin tietää, ettei venäjä tällä maakaistaleella nauti järin hyvää mainetta. Väsyneitä katseita ympäriinsä, joku päästää huokaisten ilmoille myöntävän tavun; Steinhövel ja Monrova sullovat laukkunsa kohdalleen ja yhtyvät yleiseen vaitonaisuuteen. Kun juna irtoaa väsyneesti asemalta, osastossa on nähtävissä enää pieni oranssinvärisenä hehkuva piste, joka kimmeltää epäsäännöllisin väliajoin, savuke tämän yön stand-by-signaalina. Juna ohittaa kyliä, joista Steinhövel ja Monrova näkevät yllättävän paljon, koska kaikki, mikä on kirkasta, loistaa sisälle pimeään osastoon, jokainen enää himmeästi valaistuista keittiönikkunoista, jokainen vielä myöhään hehkuva tuli, jolla koko päivä on poltettu roskia ja vanhoja renkaita. Vesiputoukset ylitetään, tämä on hyvä todeta avatusta ikkunasta ja hiipivän vauhdin vuoksi; sitten tulee tiheitä, laajoiksi kasvaneita metsiä, myös maanteitä, joiden varsilla univormuasuiset ratavartijat seisovat puuparakin vieressä ja hoitavat taskulampuilla yksitoikkoista, käsityönä toimitettavaa virkaansa. Kelpo tovin juna kiskolta toiselle vitkastellen vierii valaistun kyläkadun kupeessa, niin että junan ja kadun välissä seisovat puut heittävät mustekalamaisen varjonsa osaston sisään, pitkälle kurottautuvat, hopealankamaisen mustat puunkäsivarret, jotka heittyvät uhkaavan tasaisena peittona matkustajien kasvojen ja matkatavaroiden ylle. Vielä kaksi tuntia Miercurea Sibiuluihin.
junassa on jo sen verran synkkää, ettei hän juuri rohkene kuvitella Miercurea Sibiluihin mitään valoisaa. Steinhövel lukisi kernaasti pari sivua Ryszard ajatuksia reportterin ammatista. Steinhövel on jo päiväkaudet tuudittautunut ajatukseen keskeyttää opinnot Grazissa, antaa ahdistavan, pitkäkestoisen Johanneumin jäädä taakseen matkustaakseen tulevaisuudessa mieluummin Monrovan kanssa itään ja kirjoittaakseen reportaaseja Hinterzimmeriin. Sellaisia syntyikin 50 vuotta myöhemmin, niin aivan täsmälleen samana päivänä kuin persoonallisella tavalla veljestyneensä tämän puolalaisen reportaasijournalistin kanssa. Maailma ja vielä enemmän sanomalehdet tosin ovat kaikkina näinä vuosina voisi nykyään painaa entisessä mitassaan. Kuitenkin tai juuri siksi Steinhövel tuntee houkutusta poikkeuksellisten reportaasien kirjoittamiseen. Kiinnittääkseen maailman huomion erikoislaatuisiin teksteihin, maailman, joka on olemassa entiseen tapaan huolimatta journalistisen näkökyvyn puutteesta; nimittäin maailma, johon joka puolella suosittujen lyhyiden artikkelien, agentuuritiedotteiden heijastus tuskin vuokseen Steinhövel on sangen vähän motivoitunut kuluttamaan koulunpenkkiä enää pitempään, mutta hän tietää mitä jää jäljelle, jos tältä matkalta ei synny yhtään reportaasia ja hän jättää Johanneumin: silloin hän ei voi julkaista myöskään muita reportaaseja, ei ainakaan niin nopeasti, ja joutuu jälleen tahkoamaan entistä puuta, valmistamaan vanhoja ikkunankehyksiä lakattavaksi ja lähettämään itsensä sittenkin taas Johanneumiin, koska elämänura jää muuten vaille pohjaa.
Mitä Miercurea Sibiuluihin tulee, hän toivoo että sieltä löytää taksin, hänen puolestaan olkoon yksityisenkin, sivutuloja etsivä osa-aikakuski, joka veisi heidät vaikka karttaan hieman suuremmalla merkittyyn Zlatnaan. Steinhövel muistaa, miten Monrova sanoo: meidän on esiinnyttävä kihlattuna parina löytääksemme yksityistä majoitusta. Monrova oli viime vuonna stipendin turvin Riikassa ja tuntee joka tapauksessa katkelmittain itää. Nyt, pimeyden ympäröimänä, Monrova vastaa Steinhövelin katseeseen. Steinhövel saa syytä olettaa, että nainen, kuten hän itsekin löytävät tästä maalaismatkasta mukavia puolia. Asemalta asemalle juna tyhjenee, ja kun kello käy kymmentä, on osastossa jäljellä enää yksi ainoa kanssamatkustaja. Steinhövel kysyy häneltä, lieneekö Miercuera Sibiuluissa hotellia. Vastauksena on epäluuloinen katse. Junan pysähdyttyä pimeys tarvitsee muutamia sekunteja nielaistakseen ja kadottaakseen pari tänne asti sinnikkäästi junassa pysytellyttä matkustajaa, kun taas Steinhövel ja Monrova, takanaan tuo meluava dieselveturi ja edessään omalaatuisen vinona kyhjöttävä, kahdelta heikkovirtaiselta lyhdyltä niukasti valoa saava ja ilman minkäänlaista liikettä päällystämättömille kaduille pälyilevä asema, huomaavat nopeasti, että täällä ei katulampuilla olisi paljon valaistavaa puhumattakaan pysäköintipaikkaa taksille. Heidän kaipaamansa, yhdentekevää miten hoitamaton, hotellihuone pyyhkiytyy vastikkeetta Monrovan kuvitelmista, Steinhövel uskoo tunnistavansa Monrovan kasvoilla vienoa epätoivoa. Se lohduttaa, koska hänestä tuntuu, että nainen olisi iloinnut hyvin lämmitetyn huoneen jakamisesta hänen kanssaan.
Monrova sanoo, ettei ollut varautunut hotelliin, mutta juuri sen tähden kylläkin johonkin yksityiseen kutsuun. Steinhövel rypistää otsaansa, mutta ei hyödytä. Monrova kiittää raukeasti tulesta, jonka Steinhövel hänelle ojentaa. Tällaisiin tilanteisiin, Steinhövel on siitä varma, tupakointi keksittiin. Lämmin savu ei silti peitä sitä seikkaa, että makuupussit, joissa olisi ehkä voinut yöpyä vajassa tai vanhassa tavaravaunussa, on jätetty kotiin. Se oli Steinhövelin idea; nyt, mustassa yössä matkustajaliikennettä tuntemattoman kylän edustalla syvällä romanialaisessa provinssissa hän epäilee idean oikeaan osuvuutta. This sample translation was done on occasion of the HALMA grant of the author Urs Mannhart in March 2011. The original Das blasse Blut der Fische vor Äkäsjokisuu was translated by Teppo Kulmala.