Suomen maaseudun kehittämisstrategia 2007-2013

Suomen maaseudun kehittämisstrategia 2007-2013 Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (maaseuturahaston) tuesta maaseudun kehittämiseen annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005 mukainen kansallinen strategiasuunnitelma Maa- ja metsätalousministeriö 3.8.2006 (viimeisin täydennys 13.10.2009)

1 SUOMEN MAASEUDUN KEHITTÄMISSTRATEGIA 2007-2013 Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (maaseuturahaston) tuesta maaseudun kehittämiseen annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005 mukainen kansallinen strategiasuunnitelma TIIVISTELMÄ 1. PERUSANALYYSI SUOMEN MAASEUDUSTA 1.1 Johdanto 1.2 Elinkeinot 1.3 Ympäristön tila 1.4. Sosioekonominen tila 2. MAASEUDUN KEHITTÄMISSTRATEGIA 2.1 Perusanalyysistä esille nousevat tarpeet 2.2 Valittu strategia ja sen painopisteet 3. MAASEUDUN KEHITTÄMISSTRATEGIA TOIMINTALINJOITTAIN SEKÄ UUDET HAASTEET 4. VAROJEN JAKO OHJELMITTAIN 5. MAASEUDUN KEHITTÄMISSTRATEGIAN JOHDONMUKAISUUS JA SEN TÄYDENTÄVYYS YHTEISÖN MUIDEN RAHOITUSVÄLINEIDEN KANSSA 5.1 Yhteisön maatalous- ja maaseudun kehittämispolitiikka sekä kansalliset politiikat strategian perustana 5.2 Strategian ulkoinen ja sisäinen johdonmukaisuus 5.3 Strategian täydentävyys yhteisön muiden rahoitusvälineiden kanssa 6. KANSALLINEN MAASEUTUVERKOSTO Liite 1. Suomen maaseudun kehittämisstrategian perus- ja vaikuttavuusindikaattorit Liite 2. Ahvenanmaan maakunnan hallituksen perusanalyysi maaseudun tilasta Ahvenanmaalla Liite 3. Alueluokittelu Suomen maaseudun kolmijaoksi vuonna 2006 (kartta) Liite 4. Järvien, jokien ja merialueen vedenlaatu vuonna 2003 (Suomen ympäristökeskus 2006) (kartta) Liite 5. Kasvukauden pituudet (vrk) Euroopassa (kartta)

2 TIIVISTELMÄ Suomen maaseudun kehittämisstrategia ohjelmakaudelle 2007 2013 on laadittu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (maaseuturahaston) tuesta maaseudun kehittämiseen annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005 ja sen muutosten (EY) N:o 74/2009 ja N:o 473/2009 artiklojen 11, 12 ja 12a sekä maaseudun kehittämistä koskevista yhteisön strategisista suuntaviivoista annetun neuvoston päätöksen (2006/144/EY) ja sen muutoksen (2009/61/EY) mukaisesti. Strategiassa on otettu huomioon myös komission antamat ohjeet kansallisen strategiasuunnitelman laatimisesta. Strategiaan sisältyvässä perusanalyysissa kuvataan Suomen maaseudun taloudellinen ja sosiaalinen tilanne sekä ympäristötilanne osana yhdentyvää Eurooppaa samoin kuin osana Suomen erilaistuvaa maaseutua. Perusanalyysista nousevat keskeisiksi kohteiksi seuraavat tarpeet: - maapinta-alaan nähden vähäisen maatalousmaan säilyminen avoimena ja hoidettuna sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen; - maatalouden ympäristökuormituksen vähentäminen; - maatalouden ja koko elintarvikkeiden tuotantoketjun tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantaminen; - maaseudun peruselinkeinojen kehittäminen muuttuvassa toimintaympäristössä; - maaseudun elinkeinojen monipuolistaminen ja niiden kilpailukyvyn parantaminen; - taloudellista kehitystä ja hyvinvointia kuvaavien alueellisten erojen vähentäminen erityisesti harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla; sekä - vahvan yhteisöllisyyden hyödyntäminen maaseudun kehittämistyössä. Kansalliseksi strategiaksi on valittu Lissabonin ja Göteborgin Eurooppa-neuvostojen päätelmissä esitettyjen tavoitteiden mukaisesti elinvoimaisen ja toimivan maaseudun säilyminen, ympäristön tilan parantaminen ja uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö, joita edistetään kolmella painopistealueella: 1) Maa- ja metsätalouden harjoittaminen taloudellisesti ja ekologisesti kestävällä sekä eettisesti hyväksyttävällä tavalla koko Suomessa; 2) Yritysten kilpailukykyä, uutta yrittäjyyttä, ja yrittäjien verkostoitumista suosiva ja kehittävä toiminta maaseudun elinkeinojen monipuolistamiseksi ja työllisyyden parantamiseksi; sekä 3) Paikallisen omaehtoisen toiminnan vahvistaminen maaseudun elinvoiman ja elämänlaadun lisäämiseksi. Ensisijaiset tavoitteet on kuvattu kunkin toimintalinjan osalta. Strategiassa on kuvattu myös sen johdonmukaisuus sekä sen yhteensovittaminen yhteisön muiden rahoitusvälineiden kuten yhteisen maatalouspolitiikan, Euroopan aluekehitysrahaston, Euroopan sosiaalirahaston sekä Euroopan kalatalousrahaston toimien kanssa samoin kuin kansallista maaseutuverkostoa koskevat järjestelyt. Suomen maaseudun kehittämisstrategia on laadittu maa- ja metsätalousministeriön asettamassa maaseudun kehittämisen strategiaryhmässä, jonka työhön ovat osallistuneet maa- ja metsätalousministeriön eri osastojen (maatalousosasto, metsäosasto sekä elintarvike- ja terveysosasto) lisäksi muut ministeriöt (sisäasiainministeriö, ympäristöministeriö ja valtiovarainministeriö), Ahvenanmaan maakunnan hallitus, maatalouden etujärjestöt (Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ry ja Svenska Lantbruksproducenternas Centralförbund - SLC), tutkimuslaitokset (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus ja Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos) sekä alueellisista toimijoista työvoima- ja elinkeinokeskusten sekä paikallisten toimintaryhmien edustajat. Strategialuonnoksesta pyydettiin vuoden 2005 lopussa laajasti eri sidosryhmiltä lausuntoja ja se oli myös samanaikaisesti julkisesti saatavilla ministeriön internet-sivuilla mahdollisia muita lausuntoja varten. Luonnoksesta saatiin 67 lausuntoa, joita on käytetty hyväksi strategian valmistelussa. Maaseudun kehittämisohjelmien laaja valmistelutyö eri yhteistyötahojen kanssa kansallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla on myös auttanut strategian laatimista. Maaseudun kehittämisohjelmien valmisteluun ovat osallistuneet em. toimijoiden lisäksi eri kansalaisjärjestöjen edustajat (mm. luonnonsuojelu- ja eläinsuojelujärjestöt). Keväällä 2006 strategialuonnosta käsiteltiin myös avoimessa keskustelutilaisuudessa, jonka jälkeen strategialuonnos esiteltiin valtioneuvoston hyväksyttäväksi ennen sen toimittamista komissiolle tiedoksi. Strategiaa toteutetaan Manner-Suomen ja Ahvenanmaan maaseudun kehittämisohjelmissa. Maaseudun kehittämisen strategiaryhmä asetettiin 7.10.2008 uudelleen ympäristöjärjestöillä täydennettynä Suomen maaseudun kehittämisstrategian tarkistamiseksi ohjelmakauden 2007-2013 aikana. Strategian ensimmäinen täydennys käsiteltiin strategiaryhmässä 24.10.2008. Tällä täydennyksellä otetaan huomioon

komission päätöksestä (2009/14/EY) sekä Manner-Suomen ja Ahvenanmaan maaseudun kehittämisohjelmien hyväksymisestä aiheutuneet muutokset strategiaan. Strategiaa on edelleen täydennetty neuvoston asetuksen (EY) N:o 1698/2005 muutosten N:o 74/2009 ja 473/2009 mukaisesti yhteisön uusiin haasteisiin vastaamiseksi sekä EU:n elvytyssuunnitelman huomioon ottamiseksi. Uusia haasteita ovat ilmastonmuutos, uusiutuvat energialähteet, vesienhoito, biologinen monimuotoisuus, maitoalan rakenneuudistus sekä näihin liittyvien innovatiivisten toimien edistäminen. EU:n elvytyssuunnitelmassa lisävaroja kohdennetaan em. uusien haasteiden lisäksi maaseutualueiden laajakaistainfrastruktuurin kehittämiseen. Strategian muutokset käsiteltiin keväällä 2009 maaseudun kehittämisen strategiaryhmässä ja esitettiin kesäkuussa yhdessä Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelman muutoksen kanssa valtioneuvoston hyväksyttäväksi. Tämän jälkeen strategia toimitettiin komissiolle tiedoksi. Strategiaa täsmennettiin uusia haasteita koskevan analyysin osalta komission kirjeen 5.10.2009 mukaisesti, jonka jälkeen strategia toimitettiin uudelleen komissiolle tiedoksi. 3

4 1. PERUSANALYYSI SUOMEN MAASEUDUSTA 1.1 Johdanto Suomi on Euroopan unionin pohjoisin ja maaseutumaisin maa, joka on OECD:n väestötiheyteen perustuvan maaseutuluokittelun mukaan kokonaan joko hallitsevasti tai merkittävästi maaseutumaista aluetta. Suomi on myös hyvin harvaan asuttu maa. Luonnonoloista, pitkistä etäisyyksistä ja syrjäisestä sijainnista johtuvat olosuhteet näkyvät maan historiassa, perinteissä, alue- ja elinkeinorakenteessa sekä hallinnossa ja poikkeavat monilta osin Euroopan unionin keskivertokansalaisen elinoloista. Pohjois-Suomessa asuu yhteisön ainoana alkuperäiskansana saamelaisia. Lisäksi Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinnollinen asema Suomessa (liitteenä 2 Ahvenanmaan maakunnan hallituksen perusanalyysi maaseudun tilasta Ahvenanmaalla). Suomi on Euroopan metsäisin maa, jossa metsätaloudella ja -teollisuudella on poikkeuksellisen vahva asema ja merkitys. Vähäisestä peltopinta-alasta huolimatta maataloudella on tärkeä asema Suomen elinkeinoelämässä ja yhteiskunnassa osana elintarvikeketjua ja myös monivaikutteisuuden kautta. Maatalous poikkeaa sekä rakenteellisesti että Suomen pohjoisista ilmasto-oloista ja syrjäisestä sijainnista johtuen muusta eurooppalaisesta maataloudesta. EU-jäsenyyden aikana tilojen lukumäärä on vähentynyt ja tilakoko on kasvanut. Suomen luonnonolosuhteet ja sijainti ovat kuitenkin pysyviä tekijöitä, jotka ovat haasteena maatalouden harjoittamiselle Euroopan pohjoisimmassa osassa. Suomi on Itämereen rajoittuva, peltojen, metsien, soiden, järvien ja jokien muodostama mosaiikkimainen maa, jossa metsien lisäksi vesistöjen osuus pinta-alasta on merkittävä (liite 4). Ympäristön tila on pääosin hyvä. Erityisenä haasteena on maataloudesta peräisin oleva vesistökuormitus. Myös luonnon monimuotoisuuden vähenemisen hidastaminen on tärkeää. Jokamiehenoikeuden periaate antaa jokaiselle tietyin edellytyksin oikeuden käyttää luontoa siitä riippumatta, kuka omistaa alueen tai on sen haltija. Maatalouden rakennemuutos ja sisäinen muuttoliike ovat muokanneet maaseudun kehittämisedellytyksiä merkittävällä tavalla suuressa osassa maata. Väestörakenne ja sen muutoksista syntyneet alueelliset erot ovat haaste Suomen maaseudun kehittämiselle. Maamme harva asutus ja muut erityisolot edellyttävät eri politiikanlohkojen yhteen sovittamista Suomen maaseudun elinvoiman ja maaseutuympäristön säilyttämiseksi ja sen parantamiseksi myös tulevia sukupolvia varten. Suomessa on käytössä oma kuntajakoon perustuva alueluokittelu kaupunkeihin, kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun, mikä mahdollistaa erityyppisten alueiden kehityserojen tarkastelun ja vertailun. Alueluokittelussa 1 on vaiheittain rajattu ensin kaupungit ja kaupunkien läheinen maaseutu sekä sen jälkeen monimuuttuja-analyysin ja erillisten selvitysten avulla ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu (liite 3). Maaseudun kolmijakoa käytetään tässä analyysissa yhteisön jäsenvaltio- ja aluekohtaisen tarkastelun rinnalla kuvaamaan erityistekijöiden osalta koko maan sisäistä erilaisuutta. 1.2 Elinkeinot Elinkeinorakenteeltaan Suomi on selkeästi palveluyhteiskunta 69 prosenttia työpaikoista sijoittuessa palvelualoille. Maa- ja metsätalouden työpaikkojen osuus on 4 prosenttia ja jalostuksen työpaikkojen osuus on 25 prosenttia. Toimialakohtaista bruttoarvonlisäystä verrattaessa Suomessa on sekä alkutuotannolla (3,5 prosenttia, kun EU-25=2,1 prosenttia) että jalostuksella (30,9 prosenttia, kun EU-25=26,6 prosenttia) yhteisön keskiarvoa suurempi prosentuaalinen osuus, joten niiden vaikutus Suomen talouteen ja erityisesti maaseudun elinkeinoihin on merkittävää huolimatta palvelualojen jatkuvasta kasvusta. Palvelualan bruttoarvonlisäys on Suomessa 65,4 prosenttia, mikä on hieman yhteisön keskiarvoa alhaisempi (EU- 25=70,9 prosenttia). Maaseudun elinkeinorakenne on viime aikoina merkittävästi monipuolistunut, mutta työpaikat ovat vähentyneet maa- ja metsätalouden tuottavuuden kasvun sekä julkisen sektorin, valtion ja kuntien sekä teollisuuden rakennemuutoksen myötä. Työpaikoista vain hieman yli 30 prosenttia sijaitsee kaupunkien läheisellä maaseudulla, ydinmaaseudulla ja harvaan asutulla maaseudulla. Vuonna 2004 maaseudun lähes 724 000 työpaikasta 11,2 prosenttia oli alkutuotannossa, 29,2 prosenttia jalostuksessa ja 56,9 prosenttia 1 P. Malinen, L. Kytölä, H. Keränen ja R. Keränen: Suomen maaseututyypit 2006

palvelualoilla. Asumiseen ja elämiseen liittyvien etujen vuoksi maaseutu on kilpailukykyinen monenlaiseen yritystoimintaan, kunhan fyysiset yhteydet ovat järjestettynä ja tietoliikenneyhteyksien kattavuus riittävä. Ongelmana on yksityisten palveluiden keskittyminen kaupunkeihin. Maaseudun työllisyyden kasvun perustana on yrittäjyys. Suomen yrityksistä noin 40 prosenttia sijaitsee maaseudulla, mutta maaseudun yrittäjyys on pienyritysvaltaista. Maaseudulla yritys toimii usein maatilan yhteydessä. Maaseudulla on suuria tai keskisuuria yrityksiä alle 2 000 ja mikroyrityksiä (alle 10 htv) lähes 64 000. Yrityskoko pienenee siirryttäessä kaupunkien läheiseltä maaseudulta harvaan asutulle maaseudulle. Maaseudun pienyritysten määrä on säilynyt lähes samana viimeisten vuosien aikana, mutta näiden yritysten työllistävyys ja liikevaihto on sitä vastoin kasvanut. Maaseudun yritykset ovat edelleen tyypillisesti tuotannollisia. Suhteellisesti vahvimpia toimialoja ovat puu- ja huonekaluteollisuus, tekstiili-, vaate-, nahkaja kenkäteollisuus, kemianteollisuus, elintarviketeollisuus sekä metalli- ja koneteollisuus. Koko maan elintarvikealan yrityksistä 55 prosenttia ja puun jatkojalostusta harjoittavista pienyrityksistä 67 prosenttia sijaitsee maaseudulla. Teknologisten muutosten sekä toimintakulttuurin ja työtapojen muutosten vuoksi yritystoiminnan sijaintitekijät ovat muuttuneet toisaalta maaseudulle edullisemmiksi, toisaalta yritysten sijoittumiseen vaikuttaa entistä enemmän saatavilla olevat henkilöstöresurssit ja osaamisen taso. Alueellinen erilaistuminen on myös yritystoiminnan osalta jatkunut voimakkaana. Palveluala on maaseudulla suurin yksittäinen ja edelleen kasvava toimiala (40 prosenttia maaseudun yrityksistä). Suuri osa maaseudun palvelualan työpaikoista on julkisella sektorilla. Palveluiden saatavuus ja monipuolisuus ovat keskeinen maaseudun viihtyvyys- ja vetovoimatekijä. Maaseudulla palvelualan yrittäjyys on kasvanut viime, mikä tarjoaa mahdollisuuksia etenkin naisille ja nuorille. Uusia työtilaisuuksia tuovat etenkin maaseutu- ja luontomatkailu, hyvinvointi- ja hoivapalvelut, kulttuuripalvelut, yrityspalvelut sekä lisääntyvä etätyö. Useille maaseudun kehittyville palveluelinkeinoille tyypillistä on niiden toimintaedellytysten riippuvuus yrittäjän monipuolisista taidoista ja tiedoista, jolloin sekä koulutuksella että verkostoitumisella on keskeinen merkitys. Suomessa työn tuottavuus on metsätaloudessa yhteisön korkein (119 300 euroa/työntekijä, kun EU- 25=38 300 euroa/työntekijä) ja elintarviketeollisuudessa hieman yhteisön keskitason yläpuolella (50 200 euroa/työntekijä, kun EU-19=46 700 euroa/työntekijä); sen sijaan maataloudessa työn tuottavuus on toiseksi alhaisin vanhoista jäsenvaltioista (13 545 euroa/maatalouden vuotuista työyksikköä kohti (AWU); indeksi 79, kun EU-25=100). Lisäksi maataloudessa työn tuottavuuden alueelliset erot ovat huomattavat (Pohjois- Suomen 7 400 eurosta/awu Länsi-Suomen 23 500 euroon/awu) kuvastaen samalla sekä maatalouden rakenteen että alueiden luonnonolojen erilaisuutta. Vaikka maatalousyrittäjien koulutustaso (34,2 prosentilla maatalousyrittäjistä vähintään peruskoulutus 2, kun EU-14=17,5 prosenttia) samoin kuin ikärakenne (alle 35- vuotiaiden ja yli 55-vuotiaiden maatalousyrittäjien suhde 0,31, kun EU-25=0,18) ovat Suomessa yhteisön tasoon verrattuna keskimääräistä paremmat, työn tuottavuutta on mahdollista parantaa hyödyntämällä teknologista kehitystä sekä kohdentamalla aineellista ja henkistä pääomaa uudistavia investointeja maatalouden tuotantokustannusten vähentämiseksi. Suomen perheviljelmämuotoiselle maataloudelle on ollut tyypillistä maatilojen pieni koko. Kansalliseen maatalouspolitiikkaan on historiallisesti sisältynyt myös aluepoliittisia tavoitteita ja maatalous on elinkeinona haluttu säilyttää koko maassa. EU-jäsenyyden aikana maatalouden rakennekehitys on hieman kiihtynyt ja kuluneella kymmenvuotiskaudella muuttanut merkittävästi maatalouden keskimääräisiä tunnuslukuja. Tilojen viljelty peltoala on yhteisön keskitasoa suurempi (vuonna 2007 67 860 maatilaa, joiden keskipeltoala on 33,8 ha, kun EU-15=22,3 ha). Suomen maatiloista 20 % on erikoistunut maidon- ja naudanlihantuotantoon, mutta näiltä tuotannonaloilta on peräisin yli puolet maatalouden markkinatuotoista, mikä kuvaa hyvin niiden merkittävää asemaa Suomen maataloudessa. Erityisesti maidontuotannon osalta rakennemuutos on ollut 2000-luvulla nopeaa, sillä 45 % maitotiloista on lopettanut 2000-2008 toimintansa. Tuotannonaloittain yksikkökoko jää kuitenkin tuottavuuden kannalta alhaiseksi. Nautatiloilla oli vuonna 2007 keskimäärin 49,8 nautaeläintä, kun EU-15:ssä määrä oli 66,6 nautaeläintä. Maitotiloilla oli vuonna 2007 keskimäärin 20,6 lypsylehmää, kun EU-15:ssä määrä oli 37,4 lypsylehmää. Suomessa maatalouden harjoittamisen erityispiirteisiin kuuluvat maantieteellisestä sijainnista johtuvat pohjoiset ilmasto-olot (liite 5) sekä syrjäinen sijainti suhteessa maanosan markkinoiden ydinalueisiin. 5 2 Tike, Maataloustilastotiedote (3/2006): Maatilojen työvoima vuonna 2005.

Pohjoisiin olosuhteisiin kehitetyillä tuotantomenetelmillä sekä laji- ja lajikevalikoimilla on onnistuttu lievittämään epäsuotuisista tuotanto-olosuhteista maataloustuotannolle aiheutuvaa haittaa. Kuitenkin epäsuotuisat tuotanto-olosuhteet ovat Suomelle pysyvä haittatekijä ja se näkyy tuotantorakenteessa ja - tavoissa sekä ennen kaikkea korkeissa tuotantokustannuksissa ja alhaisissa satotasoissa (Suomen viitesatotaso on alhaisin EU-15-vertailussa). Suuressa osassa maata sirpaleinen ja hajanainen peltotilusrakenne haittaa viljelyä ja vaikeuttaa etenkin tilojen kasvua. Peltojen keskimääräinen lohkokoko on vain 2,4 ha. Maan eri osissa on tuotanto-olosuhteista johtuen muodostunut esimerkiksi vilja-, erikoiskasvi- ja karjaalueita. Alueellisesti keskittyneimpiä tuotannonaloja ovat muun muassa kasvihuoneviljely ja turkistuotanto. Keskittymistä on havaittavissa myös sianlihan ja siipikarjanlihan tuotannossa. Laajaan laidunnukseen perustuvaa poronhoitoa harjoitetaan vain pohjoisimmassa Suomessa, jossa sillä on saamelaisille erityinen merkitys kalastuksen ja metsästyksen ohella. Maatiloista 35 prosentilla harjoitetaan maatalouden ohella muuta yritystoimintaa 3 (EU-25=31,2 prosenttia). Maatalouden rakennekehityksessä on havaittavissa alueiden ja tuotantosuuntien välisiä eroja. Vuoteen 2013 mennessä arvioidaan maatilojen ja erityisesti kotieläintuotantoa harjoittavien maatilojen lukumäärän edelleen vähenevän sekä samalla keskipeltoalan kasvavan 29,9 hehtaarista 44 hehtaariin ja keskittymisen johtavan entistä suurempiin tuotantoyksiköihin. Samanaikaisesti viljelijöiden keski-iän arvioidaan nousevan 46,7 vuodesta 47,4 vuoteen. Erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa on tyypillistä maataloudesta luopuminen ilman, että tilalle löytyy jatkaja. Maatalouden tuotanto ja työpaikat ovat keskittymässä eteläiseen ja läntiseen Suomeen. Maatalous on edelleen paikallisesti merkittävä maaseudun työllistäjä. Tällä hetkellä maatalous työllistää maaseudun työikäisistä naisista joka viidennen ja miehistä joka neljännen. Tilojen nopea väheneminen on laskenut maatalouden työpaikkojen merkitystä maaseudun kokonaistyöllisyydelle. Yhteisen maatalouspolitiikan uudistus ja EU:n laajeneminen vaikuttavat merkittävästi maatalouden kannattavuuteen ja kehitykseen eri alueilla. Koko elintarviketalouden kannalta merkittävä tulevaisuuden kilpailukykyyn ja työllisyyteen vaikuttava tekijä on alan tuottavuuden kehitys ja kuluttajien luottamuksen säilyttäminen. Tuotantoeläinten hyvinvoinnin taso on Suomessa hyvä ja se onkin kotimaisille kuluttajille hyvin tärkeä laatumääre. Erityisen tärkeänä pidetään sitä, että elintarvikkeiden salmonellavapaus pystytään ylläpitämään. Osana kansallista elintarviketuotannon laatustrategiaa toteutetaan viljelijöiden laatukoulutusta. Vuoteen 2005 mennessä lähes 21 000 maatalousyrittäjää oli osallistunut laatukoulutukseen. Tuotteiden laadun ja turvallisuuden rinnalla myös maatalouden tuottamilla julkishyödykearvoilla, kuten avoimella, hoidetulla ja perinteisellä maisemalla ja puhtaalla ympäristöllä, ruokavarmuudella ja -turvallisuudella sekä kulttuuri- ja luonnonperinnöllä ja luonnon monimuotoisuudella, on merkitystä. Elintarviketeollisuudessa työskentelevien määrä on vähentynyt koko ajan, vaikka toisaalta 2000-luvulla on syntynyt vuosittain 100 150 uutta yritystä elintarvikkeiden jalostukseen. Jalostusarvon mukaan luokiteltuina suurimmat ovat lihanjalostus, leipomo- ja keksiteollisuus, maidonjalostus sekä mallas- ja virvoitusjuomateollisuus. Suurin osa suomalaisista elintarvikealan yrityksistä on hyvin pieniä eivätkä niiden resurssit riitä yksinään keskittyvän vähittäiskaupan tarpeisiin tai muiden kanavien hyödyntämiseen tuotteidensa markkinoimiseksi. Pienet elintarvikealan yritykset ovat suurimman haasteen edessä, mutta myös keskisuurten yritysten on tehostettava tuotantoa pysyäkseen kannattavina kiristyvässä kilpailussa. Koko elintarviketeollisuudessa kotimaan myynnin osuus oli vuonna 2004 noin 89 prosenttia tuotannon bruttoarvosta. Vain muutamat suurimmat elintarvikealan yritykset ovat kansainvälistyneet merkittävästi ja nekin ovat kansainvälisessä vertailussa kooltaan pieniä. Näistä alkutuotantoon sidoksissa olevat yritykset ovat pääosin osuustoiminnallisia. Elintarvikemarkkinoilla tapahtuu vuosittain hyvin vähän muutoksia, koska ruoan kulutus on vakaata suomalaisten arvostaessa elintarvikkeiden kotimaista alkuperää. Muutoksista viime merkittävimmät ovat olleet siipikarjanlihantuotannon kasvu siipikarjanlihan kysynnän lisääntyessä ja naudanlihantuotannon väheneminen maidontuotannon tehostumisesta ja sen seurauksena maitorotuisten lihanautojen vähentymisestä johtuen. Alkutuotanto ylittää joissakin tuoteryhmissä kotimaisen kulutuksen, mikä aiheuttaa näiden tuotteiden vientiä. Luonnonmukaisesti tuotetun maidon ja maitotuotteiden osuus myynnistä on vajaa 3 prosenttia ja luonnonmukaisesti tuotettujen viljatuotteiden osuus myynnistä vaihtelee tuoteryhmittäin 2-5 prosentin välillä. Tulevaisuuden kehitysnäkymät liittyvät sekä yritysten välisen yhteistyön lisäämiseen 6 3 Tike, Maataloustilastotiedote (3/2006): Maatilojen työvoima vuonna 2005.

markkinoinnissa ja jakelussa että yrityskohtaisesti tutkimustiedon, innovaatioiden ja tuotekehityksen hyödyntämiseen samoin kuin automatisoinnin ja laadunhallinnan kehittämiseen. Terveysvaikutteisia elintarvikkeita, joihin liittyvään tutkimukseen ja tuotekehitykseen on Suomessa jo nyt panostettu paljon, pidetään yhtenä tulevaisuuden suurimmista mahdollisuuksista. Suurin osa Suomen maaseudusta on metsää ja sisävesistöjä. Suomessa metsätalousmaan osuus kokonaispinta-alasta on yhteisön suurin (73,9 prosenttia, kun EU-25=37,8 prosenttia). Vesistöjen ohella myös saaristojen runsaus on ainutlaatuinen erityispiirre. Sekä metsillä että vesistöillä on suuri taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Pääosa metsätalousmaasta on yksityisessä omistuksessa metsälön keskikoon ollessa 36,7 hehtaaria. Yksityismetsien omistajista yhä harvempi harjoittaa maataloutta. Metsien puumäärä on kasvanut jatkuvasti kasvun ylittäessä vuotuiset hakkuut ja siten metsiä voitaisiin hyödyntää nykyistä enemmän. Maaseudun asukkaille metsät ja vesistöt merkitsevät työtä, taloudellista turvallisuutta, hyvää asuin- ja virkistysympäristöä, mutta myös koskematonta luontoa ja kansallismaisemaa. Bruttokansantuotteella tai työllistävyydellä mitattuna metsäsektorin merkitys sekä Suomen kansantaloudelle että maaseudun asukkaille on vahvinta koko Euroopassa ja maailmassa. Alueellisessa ja paikallisessa tarkastelussa metsäsektorin taloudellinen merkitys ja sen suuri vaihtelu tulevat selvimmin esiin. Puualan pienyritystoiminta tukee monipuolisesti maaseutua ja metsien käyttöä ja puuraaka-aineen ekologisesti hyväksyttyä käyttöä. 1.3 Ympäristön tila Maataloudella on suuri merkitys maaseutumaiseman ylläpitäjänä ja hoitajana. Maatalousmaan osuus koko maan pinta-alasta on vain 8,9 prosenttia, kun se koko yhteisön alueella on keskimäärin 46,7 prosenttia. Vuonna 2004 käytössä oleva maatalousmaa oli yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria, mistä harvaan asutulla maaseudulla oli 19 prosenttia, ydinmaaseudulla 55 prosenttia ja kaupunkien läheisellä maaseudulla 18 prosenttia. Maatalous luo ja ylläpitää hoidettua viljelymaisemaa ja sen historiallisia, kulttuurillisia ja maisemallisia arvoja. Perinteiselle maaseutumaisemalle ominaista on peltoviljelyalueiden muodostaman avoimen ja hoidetun maiseman vuorottelu metsikköjen, vesistöjen ja muiden alueiden kanssa. Maaseutumaisemat vaihtelevat eri puolilla Suomea Pohjanmaan laajoista viljelyaukeista Itä-Suomen peltojen, metsien ja järvien luomaan pienimuotoiseen maisemaan. Tämä alueellinen omaleimaisuus luo paikallisesti yhtenäisiä kylämaisemia. Perinteinen pientilavaltainen maaseutumaisema on viimeisten vuosikymmenten aikana tuotannon tehostumisen myötä vähentynyt ja maisema on muuttunut yksipuolisemmaksi. Viljelysmaan hylkääminen on toistaiseksi onnistuttu estämään EU:n ja kansallisilla maatalouden tukitoimenpiteillä. Maatalouden ja luonnon keskinäinen vuorovaikutus on tiivis. Maatalous on vuosisatojen ajan luonut ja ylläpitänyt erilaisia arvokkaita, kulttuurivaikutteisia luontotyyppejä. Nämä luontotyypit tarjoavat elinympäristön lukuisille eläin- ja kasvilajeille. Luonnonarvoiltaan arvokkaista maatalousalueista valmistui vuoden 2009 alussa selvitys. Tulevaisuudessa on tarve huolehtia näiden alueiden hoidosta ja säilymisestä. Maatalouden rakennemuutos on joillakin seuduilla vähentänyt luonnon monimuotoisuutta ja sen seurauksena on muun muassa maatalousympäristöissä esiintyvien uhanalaisten eläin- ja kasvilajien määrä kasvanut viime merkittävästi. Eniten uhanalaisia lajeja on metsissä (37 prosenttia) ja toiseksi eniten perinneympäristöissä (28 prosenttia). Metsien kasvi- ja eläinlajien vähentyminen on pääasiassa seurausta metsien taloudellisesta hyödyntämisestä ja lajien luontaisesta vaihtelusta, johon ilmastomuutos osaltaan vaikuttaa. Maatalousympäristön useiden eliölajien uhanalaisuuden syy on toisaalta yksipuolinen viljely ja toisaalta avoimien elinympäristöjen umpeenkasvu laiduntamisen vähenemisen seurauksena. Tukien tuotannosta irrottamisen on ennusteiden mukaan arvioitu lisäävän hoidetun viljelemättömän pellon alaa ja yksipuolista viljelyä. Luonnon monimuotoisuutta kuvaava valtakunnallinen, varsinaisten peltolajien, reunalajien ja maaseudun pihalajien lintuindeksi on vuodesta 1981 alentunut, kun taas vastaava peltojen metsälajien lintuindeksi on kasvanut. Suomen Natura 2000-verkostoon sisältyy tällä hetkellä 1 860 kohdetta, joista 87 sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Natura-verkoston pinta-ala on noin 4,9 miljoonaa hehtaaria. Tästä noin kolme neljäsosaa, eli noin 3,6 miljoonaa hehtaaria, on maa-alueita. Natura-alueiden osuus maatalousmaasta on 0,35 prosenttia ja metsämaasta 5,9 prosenttia. Metsämaalla olevasta Natura-alueesta vain vajaa 1 prosenttia on yksityishenkilöiden hallinnassa. Suomen maa-alasta 13,9 prosenttia on Natura-alueita (EU-25=18 prosenttia). 7

Merkittävimmät ihmisen aiheuttaman maalta peräisin olevan vesistökuormituksen lähteet ovat maa- ja metsätalous, teollisuus ja yhdyskunnat. Vesien käyttökelpoisuusluokituksen mukaan 80 prosenttia järvialueista ja 73 prosenttia merialueesta oli vuonna 2003 laadultaan erinomaista tai hyvää. Jokien laatu on heikompi, sillä asutus ja maatalous ovat keskittyneet jokien varsille. Jokialueista erinomaiseksi tai hyväksi luettiin vain 43 prosenttia. Viime rannikolle johtavien jokien ja rannikkovesien tila on heikentynyt. Maatalouden osuus fosforikuormituksesta on yli 60 prosenttia ja typpikuormituksesta yli 50 prosenttia. Itämereen laskevat joet ja niiden valuma-alueet erityisesti Etelä-Suomessa erottuvat Itä- ja Pohjois-Suomeen verrattuna (liite 4). Suomenlahden ja Saaristomeren ranta-alue on matalaa ja herkästi rehevöityvää. Suurimmillaan maatalouden vesistökuormitus on erityisesti Itämereen laskevien jokien valuma-alueilla. Metsätalouden ravinnekuormitus jakautuu tasaisemmin yli maan, mutta toisaalta se lisää kaikkein puhtaimpien vesistöjemme kuormitusta. Latvavesien ravinnekuormitus on muutoin vähäinen. Vesiensuojeluun tähtäävät myös vuoteen 2009 mennessä valmistuvat EU:n vesipuitedirektiivin (2000/60/EY) mukaiset vesienhoitosuunnitelmat, joiden toimeenpanossa maatalouden ympäristötukitoimet ovat keskeisiä maataloudesta peräisin olevan hajakuormituksen vähentämiseksi. Teknisen kehityksen ja kilpailun kiristymisen myötä maataloudessa käytettiin 1990-luvun puoleen väliin saakka lisääntyvässä määrin tilan ulkopuolelta hankittuja ostopanoksia ja tuotanto samalla voimaperäistyi. Torjunta-aineiden käyttö viljelyksillä on selvästi laskenut vuoden 1980 huippulukemista, mutta on lähtenyt jälleen kasvuun vuoden 1996 jälkeen. Kasvinviljelyn hehtaarisadot liki kaksinkertaistuivat muutamassa vuosikymmenessä. Viime kasvinviljely on jonkin verran laajaperäistynyt, mikä näkyy mm. lannoitteiden käytön ja kalkituksen vähenemisenä ja satotason nousun pysähtymisenä. Pellot ovat Suomessa luontaisesti happamia ja edellyttävät jatkuvaa kalkitsemista, jotta ph-tasot pysyisivät kasveille suotuisina. Luonnonmukaisesti viljellyn peltoalan kasvu 15 vuoden aikana 1990-luvun alun 2 300 hehtaarista 153 000 hehtaariin on osaltaan lisännyt laajaperäistymistä. Toisaalta kotieläintuotannon keskittyminen suurempiin yksiköihin voi kuitenkin näkyä paikallisesti päinvastaisesti, esimerkiksi pelloille levitettävän karjanlannan seurauksena on ympäristön ravinnekuormitus saattanut kasvaa. Ravinteiden tarkemman talteenoton ja hyödyntämisen sekä synteettisten kemiallisten lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käyttökiellon vuoksi luonnonmukaisen tuotannon harjoittamisesta aiheutuva ympäristö- ja vesistökuormitus on lähtökohtaisesti tavanomaiseen maataloustuotantoon verrattuna vähäisempää. Hajakuormituksen vähentäminen on ollut vaikeaa ja siihen on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota 1990- luvun alkupuolelta lähtien. Ravinnekuormitusta, pintavaluntoja ja eroosiota on pyritty vähentämään pientareita, suojakaistoja ja -vyöhykkeitä sekä kasvipeitteisyyttä lisäämällä, kasviravinteiden käyttöä vähentämällä ja lannan varastointimenetelmillä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa 4 on saatu viitteitä siitä, että orgaanisen aineksen pitoisuus peltomaissa olisi pienenemässä, erityisesti savimailla ja eteläisillä alueilla. Yksi syy orgaanisen aineksen häviämiseen on maataloustuotannon alueellinen yksipuolistuminen ja nurmikasvien tuotannon ja karjanlannan levityksen painottuminen yhä harvemmille tiloille. Ilmastonmuutoksen seurauksena pidemmällä aikavälillä lämpötilan ja kosteuden kasvaessa orgaanisen aineksen hajoaminen saattaa kiihtyä sekä eroosion ja ravinteiden vapautumisen ja huuhtoutumisen sekä kasvitautiepidemioiden riski saattaa kasvaa. Peltomaiden lannoitusta ja ravinteiden poistumaa kuvaavat taseet ovat parantuneet 1990-luvun alun tasosta vuoteen 2000 mennessä seuraavasti: typpitase on alentunut yli kolmanneksella eli 58 kiloon hehtaaria kohti ja fosforitase puolestaan on alentunut kolmannekseen eli 11 kiloon hehtaaria kohti. Koko Suomi on luokiteltu nitraattiherkäksi alueeksi. Nitraattien määrä pintavesissä on alentunut 12,3 indeksiyksiköllä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Maatalouden ravinnekuormituksen muutokset ovat hitaita ja ravinteiden kulkeutumiseen vaikuttavat monet tekijät mm. säätila. Vaikutukset vesissä näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Ilmastonmuutos näkyy myös Suomessa vuotuisen lämpötilan nousuna, jonka arvioidaan olevan pääosin seurausta ihmisen toiminnan kautta ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen määrän kasvusta. Myös lumipeitteinen aika on lyhentynyt viime vuosikymmeninä Suomen eteläosissa. Sademäärän osalta ei ole voitu havaita pitkän aikavälin kehityssuuntia, mutta ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän sadantaa sekä säiden ääri-ilmiöitä kuten rankkasateita ja hellejaksoja. Nämä lisäävät osaltaan vesistön kuormitusta. Suomessa on arvioitu vuonna 2005 laaditulla kansallisella ilmastonmuutoksen sopeutumisstrategialla 8 4 Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen pitkäaikaisseuranta: http://www.mmm.fi/attachments/5fdbyyifr/5fdhz61fs/files/currentfile/mittarit_maatalous.pdf

ilmastonmuutoksen tulevia vaikutuksia sekä vahvistettu ja lisätty eri toimialojen kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen. Ilmasto- ja energiapolitiikka ilmastonmuutokseen vaikuttamiseksi kytkeytyvät toisiinsa sekä kansainvälisesti että kansallisesti. EU:n ilmasto- ja energiapoliittisia tavoitteita tukee Suomen eduskunnalle selontekona 6.11.2008 jätetty pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategia. Strategian mukaan Suomessa pyritään pysäyttämään energian loppukulutuksen kasvu ja kääntämään se laskuun siten, että energian loppukulutus vuonna 2020 olisi noin 310 TWh, mikä vastaa likimain nykytasoa (vuonna 2005 300 TWh). Tavoitteen saavuttaminen edellyttää energiankäytön tehostamista mm. rakentamisessa. Maatalous osallistuu omalta osaltaan myös kasvihuonekaasujen vähentämisvelvoitteiden täyttämiseen. Maatalouden hiilidioksidipäästöjen osuus oli vuonna 2005 noin 8,1 prosenttia (5,6 milj. tonnia CO 2 -ekvivalenttia) Suomen kokonaispäästöistä, jota arvioidaan voitavan vähentää 12 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Vastaavasti maatalouden maankäyttösektorin (maankäyttö ja sen muutos sekä metsätalous) osuus oli vuonna 2005 noin 7,5 prosenttia (5,2 milj. tonnia CO 2 -ekvivalenttia), jota arvioidaan voitavan vähentää maataloutta enemmän eli 23 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Hiilidioksidipäästöjä lisäävä uuden pellon raivaus on viime yleistynyt etenkin Keski-Pohjanmaalla. Maatalouden aiheuttamien ammoniakkipäästöjen kokonaislaskeuma on merkittävä Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, missä myös suuret kotieläinkeskittymät sijaitsevat. Ammoniakkipäästöt ovat vähentyneet vuoden 1990 38 000 tonnista vuoden 2004 32 000 tonniin muun muassa vesiensuojelutoimien ansiosta. Maatalouden osuus ammoniakkipäästöistä on 97 prosenttia. Ammoniakkipäästöjen odotetaan edelleen vähentyvän muuttuneiden lannan käsittelykäytäntöjen sekä eläinmäärän vähenemisen ansiosta. Metsätalouden kasvihuonekaasupäästöissä ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia viime. Suomi on merkittävä bioenergian käyttäjä. EU:n ilmasto- ja energiastrategiassa on asetettu tavoitteeksi uusiutuvien energialähteiden osuuden lisääminen EU:ssa vuoden 2005 8,5 prosentista energian loppukulutuksesta 20 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. EU:n sisällä uusiutuvan energian edistämisvelvoite jaetaan eri maiden kesken siten, että Suomen velvoite olisi lisätä vastaavasti uusiutuvan energian osuus 28,5 prosentista 38 prosenttiin, mikä on asetettu myös tavoitteeksi em. pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategiassa. Suomessa bioenergian hyödyntäminen perustuu pääosin puun ja puupohjaisten polttoaineiden hyödyntämiseen. Ilmasto- ja energiastrategiassa tavoitteena on metsähakkeen käytön lisääminen energian tuotannossa ja raaka-aineena teollisuudessa vuoden 2006 noin 3,6 milj. kiinto-m 3 :stä yli 12 milj. kiintom 3 :iin vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteena on myös edistää energiakasvien tuotantoa sekä maatalouden sivuvirtojen ja lannasta saatavan bioenergian käyttöä mm. biokaasun muodossa siten, että niihin perustuva uusiutuvan energian määrä saavuttaa noin 4-5 TWh:n tason. Suomi sitoutuu myös siihen, että biopohjaisten polttoaineiden osuus liikenteen polttoaineista on vähintään 10 prosenttia vuonna 2020. Biomassaa käytetään ensisijaisesti hyväksi energian tuottamiseksi muuta kuin liikennettä varten, mutta liikenteen biopolttoaineiden valmistus Suomelle luontaisimmista bioraaka-aineista kuten puusta ja jätteestä on voimakkaassa kehitysvaiheessa. Peltobioenergian laajenevalla tuotannolla on maatalouden kannalta tasapainottava ja ympäristöllisesti hyvä vaikutus. Peltobioenergiavaihtoehtoja pohdittaessa lämpöenergian tuottamiseen käytettävä monivuotinen ruokohelpi on merkittävin ja on herättänyt eniten mielenkiintoa. Tutkimusten mukaan ruokohelven viljelyn kasvihuonepäästöt etenkin eloperäisillä mailla näyttäisivät olevan merkittävästi pienemmät kuin esimerkiksi yksivuotisilla viljakasveilla. Ruokohelpisopimusalalle on maksettu yhteisön energiakasvitukea vuodesta 2005 alkaen. Energiakasveja viljeltiin vuonna 2005 yhteensä 9 000 hehtaarin alalla erityisesti Itä- ja Pohjois- Suomessa ja määrän arvioidaan olevan kasvussa. 1.4 Sosioekonominen tila Suomi on väestötiheydeltään EU:n kaikkein harvimmin asuttu jäsenvaltio (keskimäärin 17 as/km 2 ). Maaseudun kolmijaon mukaan Suomen pinta-alasta 94 prosenttia ja väestöstä 42 prosenttia kuuluu kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun. Harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla väkiluku on jo pitkään laskenut, mutta suhteellinen vähentyminen on hidastunut. Väestö on keskittynyt alueellisiin kasvukeskuksiin ja niitä ympäröiville maaseutualueille. Erityisesti nuoret, koulutetut ja naiset muuttavat pois harvaan asutulta ja ydinmaaseudulta, jonka väestörakenne heikkenee ja vaikeuttaa palveluiden ylläpitämistä ja kehittämistä. Syrjäisyyden ja harvan asutuksen ongelmat ovat kasvussa Itä- ja Pohjois-Suomen harvaan asutuilla alueilla. Pohjois-Suomen erityisominaisuus on yhteisön ainoa 9

alkuperäiskansa, saamelaiset, joiden kulttuuri perustuu omaan alueeseen ja luonnon tuoton monipuoliseen ja kestävään käyttöön. Uusien jäsenvaltioiden yhteisöön liittymisen jälkeen yhteisön keskiarvon yläpuolelle sijoittuva Suomen bruttokansantuote (BKT/asukas=114, kun EU-25=100) on kasvanut viime hieman muuta yhteisön aluetta voimakkaammin. Suomen sisällä merkittäviä alueellisia eroja taloudellisessa kehityksessä ja hyvinvoinnissa kuvaa bruttokansantuotteen kaksinkertainen määrä Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla (BKT/asukas=156) Kainuuseen (BKT/asukas=78) verrattuna. Bruttokansantuote on vain Etelä-Suomessa, osassa Länsi-Suomea ja Ahvenanmaalla yhteisön keskiarvon yläpuolella. Bruttokansantuotteen kasvu on perustunut pääosin työn tuottavuuden kasvuun, joka on yksi keskeisimpiä kestävän talouskasvun ja kilpailukyvyn mittareita. Taloudellista kehitystä ja työmarkkinoiden toimivuutta kuvaavat työllisyys- (67,6 prosenttia, kun EU- 25=63,1 prosenttia) ja työttömyysaste (8,8 prosenttia, kun EU-25=9,2 prosenttia) ovat Suomessa bruttokansantuotetta vastaavasti yhteisön keskiarvoa paremmat. Erityisesti ikääntyvien työllisyysaste on noussut nopeasti viime. Lissabonin strategian tavoitteet on Suomessa jo saavutettu naisten ja ikääntyvien työllisyysasteen osalta (66,5 ja 52,7 prosenttia) ja 70 prosentin tavoite arvioidaan saavutettavan myös keskimääräisen työllisyysasteen osalta vuoteen 2010 mennessä. Työpaikkojen määrän lisääntyminen on ollut viime vuoden myönteistä kasvua lukuun ottamatta vähäistä 2000-luvulla, mutta siitä huolimatta työttömyysaste on hieman laskenut aivan eteläisintä Suomea lukuun ottamatta. Työttömyys ei rakenteellisesti poikkea merkittävästi yhteisön keskiarvoista. Työllisyysaste on noussut työttömyyden alenemisen myötä, mutta alueelliset erot ovat edelleen huomattavat työllisyysasteen vaihdellessa Uudenmaan 74 prosentista Kainuun 56 prosenttiin. Näidenkin mittareiden suhteen alueellisesti Itä- ja Pohjois-Suomi sekä erityisesti harvaan asuttu maaseutu ovat selvästi heikoimmassa asemassa. Työvoiman kysynnän epätasainen jakautuminen maan eri osiin lisää muuttoliikettä. Myös nuorten työllistyminen on maaseudulla vaikeampaa kuin kaupungeissa, mikä lisää sekä opiskelun että sen jälkeisen työhön sijoittumisen vuoksi muuttoa pois maaseudulta. Sen sijaan miesten ja naisten työllistymisessä ei ole tilastollisesti havaittavissa maaseudulla merkittäviä eroja. Väestön ikääntyminen koskee eurooppalaisena yleisilmiönä myös Suomea (15 prosenttia yli 65-vuotiaita, kun EU-25=16 prosenttia), mutta Suomessa väestön arvioidaan ikääntyvän EU:n keskiarvoa voimakkaammin. Tässäkin suhteessa harvaan asuttu ja ydinmaaseutu ja erityisesti Itä-Suomi ovat muuta maata heikommassa asemassa näiden alueiden väestön ollessa keskimääräistä iäkkäämpää. Erityisesti pienissä kunnissa heikkenevä huoltosuhde tuottaa suuria ongelmia palvelujen järjestämisessä ja elinkeinotoiminnan jatkuvuuden turvaamisessa. Kuitenkin palveluiden saatavuus on olennainen edellytys maaseutualueilla elämiselle ja yrittäjyyden harjoittamiselle. Nuoria on maaseutualueilla huomattavasti kaupunkeja vähemmän, mutta eri maaseutualueiden välillä nuorten osuuksissa ei ole havaittavissa selkeitä tilastollisia eroja. Työikäisten suomalaisten koulutustaso (77,6 prosentilla keski- tai korkea-asteen tutkinto, kun EU-25=69,8 prosenttia) samoin kuin inhimillisten voimavarojen jatkuvan kehittämisen taso (elinikäiseen oppimiseen osallistuu 22,8 prosenttia työikäisistä, kun EU-25=9 prosenttia) on korkea myös yhteisön laajuisesti tarkasteltuna. Siitä huolimatta tutkinnon suorittaneita on harvaan asutun ja ydinmaaseudun väestöstä keskimääräistä vähemmän. Alkutuotannon kehityksen kannalta tärkeä maatalous- ja luonnonvara-alan oppilaitosten verkosto on edelleen tiheä. Samoin maa- ja metsätalouden neuvonta on hyvin ja kattavasti organisoitu koko maassa. Bruttokansantuotteen lisäksi väestö-, työllisyys- ja työttömyysmittarit kertovat hyvinvoinnin olevan Suomessa alueellisesti keskittynyttä. Myös bruttoarvonlisäys on maaseudun asukasta kohti kolmanneksen pienempi kuin keskimäärin koko maassa. Tuloilla mitattuna kaupungit ja kaupungin läheinen maaseutu ovat lähes samalla tasolla; sen sijaan harvaan asutun ja ydinmaaseudun asukkaiden tulotaso jää keskimääräistä alhaisemmaksi ikä-, koulutus- ja ammattijakaumasta johtuen. Ennusteiden mukaan alueiden väliset erot kärjistyvät jatkossa, ellei tasapainottavilla toimenpiteillä onnistuta muuttamaan kehityssuuntaa toiseksi. Eläkeikäisten määrä ei juuri muuttuisi maaseudulla, mutta lasten ja työikäisten määrä vähenisi rajusti. Ikärakenteen muutos vaikuttaisi huoltosuhteeseen. Kaikilla alueilla huoltosuhde pysyisi lähes ennallaan vuoteen 2010 saakka, mutta tämän jälkeen erot alkaisivat kasvaa erityisesti harvaan asutun maaseudun tappioksi. 10

11 Palveluiden saatavuus on olennainen osa maaseudulla elämisen ja yrittämisen edellytyksiä. Suomessa peruspalveluiden tarjonta on erityisesti kuntien vastuulla. Väestön vähentyminen ja samanaikainen kuntien talouden heikkeneminen on johtanut tai johtamassa siihen, että kuntien palvelurakenteita jouduttaneen lähi uudistamaan. Maaseudulla harjoitettavan yritystoiminnan ja etätyön sekä julkisten ja yksityisten palveluiden kannalta tiedonsiirtoyhteyksien riittävä kattavuus ja nopeus ovat tärkeitä. Maaseudun pitkistä etäisyyksistä huolimatta toimivat tietoliikenneyhteydet tarjoavat edellytykset asua ja työskennellä myös harvaan asutulla maaseudulla. Yhteisön tasolla tarkasteltuna Suomessa on jo hyvät laajakaistan käyttömahdollisuudet (koko maasta 92 prosenttia on katettu laajakaistaverkolla, kun EU-15=88 prosenttia), mutta kattavien kyläkohtaisten laajakaistayhteyksien rakentaminen on vielä kesken (vastaavasti maaseudusta 80 prosenttia, kun EU-15=62 prosenttia). Myös käytössä olevat laajakaistaliittymät antavat samanlaisen kuvan tiedonsiirtoyhteyksien kattavuudesta (koko maassa 12,7 prosentilla väestöstä laajakaistayhteys, kun EU- 15=7,9 prosenttia, kun taas maaseudulla 9,1 prosentilla laajakaistayhteys, kun EU-15=3,2 prosenttia). Suomen hallituksen 4.12.2008 valtakunnallisesta laajakaistahankkeesta tekemän periaatepäätöksen mukaisesti vuoden 2015 loppuun mennessä lähes kaikki vakinaiset asunnot ja toimipaikat ovat enintään kahden kilometrin etäisyydellä nopeudella 100 Mbit/s toimivan yhteyden mahdollistavasta laajakaistaverkosta. Nämä nopeat tietoliikenneyhteydet toteutetaan pääosin kaupallisesti, mutta viimeisen 5 %:n väestöpeiton osalta tarvitaan myös julkista tukea niiden rakentamiseksi hyvin harvaan asutuille alueille. Haja-asutuksen vesi- ja jätehuollon haasteita ovat asutuksen harveneminen, maatilojen määrän väheneminen ja tilakoon kasvu. Toisaalta ympärivuotisen vapaa-ajan asutuksen määrä kasvaa ja loma-asuntojen käyttöaika pitenee. Myös maaseudun alemman asteen tieverkon heikkeneminen vaikeuttaa asumisen, vapaa-ajan ja elinkeinotoiminnan kuten puunhuollon kuljetusten järjestämistä. Suomi on haja-asutuksen ja pienten yhdyskuntien maa, joka muodostuu kylistä (noin 3900), kunnista (431) ja seutukunnista (74). Kylien kokonaismäärä laskee vähitellen, sillä käsitys kylästä kasvaa ja kyläyhdistysten muodostuessa naapurikylät liittyvät yleensä yhteen. Maaseudulla on perinteisesti ollut vahvaa yhteisöllisyyttä, joka on luonut sosiaalista pääomaa talkoiden, yhteisvastuun ja naapuriavun keinoin. Yhteisöllisyys ja organisoitu kylätoiminta ovat vahvistuneet paikallisissa toimintaryhmissä, jotka yhdistävät toiminnallaan aktiivisten kansalaisten lisäksi valtionhallinnon, kunnat, yhdistykset ja yritykset. Ohjelmakaudella 2000 2006 Suomi on valtavirtaistanut Leader-toimintatavan Leader+ -ohjelman lisäksi neljään muuhun ohjelmaan, joissa toimivat 58 paikallista toimintaryhmää ovat lisänneet seutu- ja kuntatasolla maaseutuyhteisöjen toimivuutta. Paikalliset toimintaryhmät kattavat 47 prosenttia Suomen väestöstä. Leader-toimintatapa on todettu hyväksi välineeksi maaseudun asukkaiden aktivoimisessa ja sitouttamisessa maaseudun kehittämiseen. 2. MAASEUDUN KEHITTÄMISSTRATEGIA 2.1 Perusanalyysistä esille nousevat tarpeet Perusanalyysistä nousevat keskeisiksi kohteiksi seuraavat tarpeet: - maapinta-alaan nähden vähäisen maatalousmaan säilyminen avoimena ja hoidettuna sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen; - maatalouden ympäristökuormituksen vähentäminen; - maatalouden ja koko elintarvikkeiden tuotantoketjun tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantaminen; - maaseudun peruselinkeinojen kehittäminen muuttuvassa toimintaympäristössä; - maaseudun elinkeinojen monipuolistaminen ja niiden kilpailukyvyn parantaminen; - taloudellista kehitystä ja hyvinvointia kuvaavien alueellisten erojen vähentäminen erityisesti harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla; sekä - vahvan yhteisöllisyyden hyödyntäminen maaseudun kehittämistyössä. Maaseutualueiden moninaisia tarpeita ei voida rahoittaa vain Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin. Osa näistä tarpeista kuten esimerkiksi tie- ja tietoverkkojen rakentaminen sekä tilusjärjestelyt jäävät pääosin tapauskohtaisesti muilla rahoitusvälineillä toteutettavaksi.

Maaseudun kehittämisestä annettuun neuvoston asetukseen (EY) N:o 1698/2005 perustuvan kansallisen strategian ja strategiaa toteuttavien maaseudun kehittämisohjelmien lisäksi tarvitaan myös vahvaa kansallista alue-, maaseutu-, maatalous-, metsä- ja ympäristöpolitiikkaa. Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa koko maan alueellisesti tasapainoisen kehityksen varmistamiseksi on tärkeää maaseudun kehittämispolitiikan ja maatalouspolitiikan samoin kuin muiden politiikkalohkojen yhteensovittaminen. Maa- ja metsätalous sekä niihin liittyvä jalostus toimivat koko ajan muuttuvassa toimintaympäristössä ja edellyttävät tukitoimien jatkuvuutta maaseudun peruselinkeinojen kehittämisedellytysten turvaamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Elintarvikealan pienyritysvaltaisuus ja sen perustuminen pääosin kotimaisiin markkinoihin ovat suurimmat haasteet elintarvikeyritysten kilpailukyvyn kehittämisessä. Tulevan kansainvälisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että maatalouden ja koko elintarvikkeiden tuotantoketjun tuottavuus ja kilpailukyky paranevat. Perusindikaattoreilla tarkasteltuna maatalouden tuottavuus on alhainen. Maatalouden tuottavuuden parantamisen edellytyksiä rajoittaa kuitenkin Suomen epäsuotuisat luonnonolosuhteet, joiden seurauksena muun muassa satotasot ovat alhaiset, tilusrakenne on suuressa osassa maata hajanainen ja tuotanto on pääomavaltaista. Suhteellisesti parhaat tuotantoedellytykset ovat kotieläintaloudella, mutta kilpailukykyä rajoittavat kotieläinyksiköiden pieni koko ja ilmastollisista syistä johtuvat lisäkustannukset (muun muassa pitkä sisäruokintakausi, korkeat rakentamiskustannukset). Tuotantoeläinten hyvinvointi on tärkeää myös kuluttajien luottamuksen säilyttämiseksi. Maatalouden tuottavuuden ja kilpailukyvyn paraneminen merkitsee samalla työtä ja toimeentuloa yhä pienemmälle viljelijäjoukolle harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla. Kilpailukyvyn ylläpitäminen yhteisön yhteisillä markkinoilla ja kyky tuottaa muita yhteiskunnallisia palveluita edellyttää siten yhteiskunnan väliintuloa. Metsätalouden merkitys maaseudun elinvoimaisuuden kehittämisessä on monitahoinen. Maaseudun asukkaille metsillä on sekä taloudellinen että elämänlaatuun vaikuttava merkitys. Metsätalouden pääasiallinen merkitys on puuntuotanto. Metsäalueilla luonnon monimuotoisuus on vähentynyt. Virkistyskäytön ja matkailun merkitys kasvaa edelleen. Metsiin perustuvaa kansallista ja alueellista hyvinvointia voidaan lisätä huolehtimalla metsien taloudellisesta, ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä. Maa- ja metsätaloudella on Suomessa mahdollisuuksia vaikuttaa ilmastonmuutoksen vähenemiseen luontaisten metsävarojen ja muun uusiutuvan bioenergian käytön edistämisen avulla. Näin voidaan osaltaan saavuttaa ilmastopoliittisia tavoitteita. Bioenergia-ala on voimakkaassa kehitysvaiheessa ja edellyttää merkittäviä panostuksia tutkimus- ja kehittämistoimintaan peltobiomassan sekä biopolttonesteiden ja -kaasun tuotanto- ja käyttömahdollisuuksien edistämiseksi. Maatalouden tuotannolle on näin löydettävissä uusia nonfood-vaihtoehtoja (esim. peltoenergian tuotannossa), joiden kannattavuutta myös tilatukijärjestelmä parantaa. Erityisen vahvasti korostuu maatalouden suuri merkitys maaseudun elinvoiman ja luonnonarvoiltaan arvokkaiden maatalousalueiden säilymisessä sekä maapinta-alaan nähden vähäisen maatalousmaiseman ylläpitämisessä avoimena ja hoidettuna. Tämä on suomalaisille tärkeää myös maatalouden koko yhteiskunnalle tuottamien julkishyödykkeiden kautta. Näin maatalouden maiseman- ja luonnon monimuotoisuuden hoito voidaan nähdä myös yhteiskuntaa ja maaseudun elinkeinoja hyödyttävänä ja uhanalaisten lajien elinympäristöjä ylläpitävänä tehtävänä. Maatalousmaan tuottokyvyn heikentyminen esimerkiksi peltojen happamoitumisen aiheuttamana tulee voida ehkäistä. Kuormitus maataloudesta ympäristöön kohdistuu erityisesti vesistöihin. Maatalouden hajakuormituksen vähentäminen parantaa vesistöjen tilaa ja lisää niiden käyttöarvoa veden laadun parantuessa. Maatalouden ympäristövaikutuksista osa kohdistuu voimakkaammin tietyille alueille ja erityisesti pelloille levitettävän karjanlannan fosforimäärät aiheuttavat vesistökuormitusta. Tästä syystä tarvitaan myös alueellisesti kohdennettuja toimenpiteitä, erityisesti vesistökuormituksen vähentämiseksi, helposti huuhtoutuvien savi- ja hiesumaiden eroosion torjumiseksi ja lannan käsittelystä aiheutuvien typpi-, fosfori- ja ammoniakkipäästöjen vähentämiseksi. Vesistökuormitus korostuu erityisesti Itämereen laskevien jokien varsilla ja niiden valuma-alueilla. Pitkäjänteistä jatkuvaa ympäristönhoitoa maataloudessa edellyttävät myös Suomen sijainti Itämeren rantavaltiona ja maan runsas vesistöisyys. Suomen Itämeren suojeluohjelmassa edellytetään, että maatalouden vesiensuojelutoimenpiteiden jatkuminen turvataan myös vuoden 2006 jälkeen ja että toimenpiteitä kohdennetaan kustannustehokkaasti Itämereen kohdistuvan ravinnekuormituksen edelleen vähentämiseksi. 12