Yrjö Suutari Kuin lumipälvi Romaani
Kuin lumipälvi Yrjö Suutari Kuvitus: Annika Suutari Taitto: Risto Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2009 ISBN 978-952-235-121-0 print-on-demand
1 Suuret lumihiutaleet laskeutuvat hiljalleen hämärtyvässä illassa. Vasta äsken satoi vettä, mutta sade muuttui vähitellen vedensekaiseksi lumeksi ja nyt on sadellut jo jonkin aikaa pelkkää lunta. Valtava ikikuusi on saadut oksilleen valkoisen vaipan, jonka alle ovat kätkeytyneet pitkät ja vihertävät, kosteina riippuvat naavaparrat. Vielä päivemmällä lumisateesta ei ollut tietoakaan ja naavatupsut heiluvat hienoisessa etelätuulessa kuin tappurat, kuivina ja tulenarkoina. Monena se ehtii olla keväinen päivä, kuten vanhakansa muistaa mainita. Vappu on jo ohitettu. Kairan lumet ovat humahdellen painuneet puiden tyvillä ja aapojen lakeuksilla. Tummat läiskät vaivaisvarpujen peittämien pounikoiden ympärillä kertovat kesän lähestymisestä. Aurinkoisia ja lämpimiä päiviä on ollut useita peräkkäin. Nyt kuitenkin aurinko on piilossa ja lunta kuskaavat Kuin lumipälvi 5
pilvenhattarat kiitävät taivaalla pohjoistuulen ajamina. Jos nyt yöksi tyyntyy, niin aamupuolella on miehenkantava hanki. Ikikuusen takana, ihan alimpien oksien suojassa jokin liikahtaa. Nythän siellä selvästi jo näkyykin, liikkuja on vastasyntynyt poronvasa. Vasa hamuaa pienellä turvallaan emonsa mahanalustaa. Vain muutamia tunteja sitten vasa näki ensikerran maailman, joka sitä nyt ympäröi ja johon se on joutunut. Suuren aavan takana kohoaa kivinen ja jyrkkärinteinen vaara, miltei kuin tunturi. Siellä erään vanhan aihkin latvuksia koristaa tumma möykky, on koristanut jo kauan, vuosia ja vuosikymmeniä. Emoporon suuret ja huolestuneet silmät kääntyilevät tämän tästä lumisateesta huolimatta tummana erottuvaa vaaranrinnettä kohden. Se tietää ja muistaa, että sieltä voi tulla turma, turma monellakin tapaa. Iltayöstä tuuli sitten tyyntyi ja lumentulokin loppui nopeasti. Puolenyön jälkeen pohjoinen taivaankansi muuttui punaiseksi kuin tulipalon aiheuttamana ja hangen pinta kiilsi kuin lasi sinisenä ja punaisena. Aamupuolella aurinko jo näkyikin sitten kokonaan ja aapojen lakeudet peittyivät kuin talvella paksuun pakkashäkärään. Häkärävaipan alla lepäävältä aavalta kantautuu palokärjen kimeitä vihellyksiä hongankyljistä kimpoilevien pärähtelyjen välissä. Mutta kantautuu sieltä 6 Yrjö Suutari
muitakin ääniä. Tämän tästä kuulostaa kuin hangen pinta lohkeilisi ja toisinaan erottuu hiljaista rapistelua ja tassuttelua. Nyt kuuluu kuin suuri eläin hengittäisi ja huokuisi hyvin raskaasti. Mutta välillä kaikki äänet hiljenevät ja vaimenevat, palokärjenkin, jonka taukoamattomia ääntelyjä avara kaira on aamuyön tunnit kuunnellut. Mutta emoporo on noussut huolestuneena kuuntelemaan kairan aamuisia ääniä. Se on siirtynyt lähelle aavan reunaa, aivan siihen, missä pienen harjun reuna loppuu ja suuri aapa alkaa. Pieni vasa ikikuusen takana lähellä harjun korkeinta kohtaa tärisee hentojen jalkojensa varassa. Se ei tiedä, miksi emo on siirtynyt melkein näkymättömiin ja miksi emo katselee valkoisen usvaseinämän suuntaan sieraimet täristen. Jotain outoa tuntuu ilmassa leijuvan. Punakuomuinen hirviö, moottorikelkka, kiitää suristen ja päristen pakkashäkärästä vapautuneen aavan reunaa. Se lähestyy paikkaa, missä emoporo kuulosteli sieraimet täristen ja väristen aavalta kantautuvia ääniä. Nyt kelkka ohittaa rämetuppaan ja kiitää harjun reunaa. Kelkkamies hiljentää vauhtia ja nousee seisomaan astinlautojen varaan. Hän näkee vilahduksen tummasta, nopeasti liikkuvasta otuksesta, joka juuri katoaa pienten käkkäräpuiden suojassa aamuauringossa kylpevän kivikkorinteisen vaaran kainaloon. Mies, paikallinen poromies Aukusti, palaa jyrkkä- Kuin lumipälvi 7
rinteisen vaaran sokkeloista. Hän kiroaa ja jupisee itsekseen. Kun hän näki höyryävän poron raadon ja raadolta karkaavan suuren karhun, hän päästeli kelkalla sinne, missä viimeksi näki porontappajan tumman hahmon. Mutta reissu oli turha, ei jäänyt karhun tassuista jälkeäkään. Ja onko kummakaan, hanki on kova kuin kivi. Toisaalta Aukustia naurattaakin, mitä järkeä oli lähteä perään ilman minkäänlaista pyssyä. Mutta minkä teet, kun luonto on sellainen kuin on. Aukusti tutkii ja katselee. Tuossa höyryää vaami, tuttu merkki korvissa. Oma on. Mutta missä on vasa? Aukusti kävelee hangella, katselee ja kuuntelee. Nyt kuului jotain, tuolta harjun takaa. Aukusti suuntaa kävelynsä kohden suurta ikikuusta. Hän nostelee alaoksia ja tutkii jäätyneitä jälkiä. On sillä vasa, on, on. Jäljet ja tuskin silmin havaittavat jätökset kertovat omaa kieltään sellaiselle, joka osaa lukea muutakin kuin aamuisin ilmestyvää sanomalehteä. Nyt Aukusti on harjulla ja tiirailee ympärilleen. Taivaalla kaartelee suuren linnun synkkä varjo. Äänettömästi varjo liukui jyrkkärinteisen vaaran suunnalta. Mutta ei Aukusti huomaa varjoa, hän vain katselee silmä kovana ja kuuntelee. Hiljainen rapina kuuluu jälleen. Jopahan. Aukustilla on suopunki olkapäällään, mutta hän tuskin muistaa sen olemassaoloa. Hiljaa hiipien hän saa järkyttyneen ja poissaolevan pienen otuksen syliinsä, tuskin omin voimin hengittävän. 8 Yrjö Suutari
Kuin lumipälvi 9
2 Kevät lähestyy kesää. Lehtipuiden silmut ovat turvonneet ja halkeilleet. Nyt koivujen oksistot jo hieman vihoittavat. Raikas ja odotettu puhkeavien koivunlehtien tuoksu leijuu keväisessä yössä, joka hehkuu ja säkenöi kirkkaassa auringonval ossa. Siellä täällä loistaa vielä valkoisia lumiläimäreitä kuin muistuttaen, että ei menneen talven kylmä ja jäntevä koura ollut kovinkaan kaukana. Männikköisten kangasmaiden välissä oleva pitkänomainen järvi on vielä melkein kokonaan sinertävässä jäässä, mutta luusuan lähellä on avara sulapaikka. Sulapaikka on peilityyni. Vain yksinäinen sotka piirtelee vanojaan pesäpönttöä kannattelevan puoleksi kuolleen petäjän läheisyydessä. Kolisten liukuu vene talvisilta pukeiltaan kohti kotoista rantaa. Helähtäen airot ja mela löytävät paikkansa vastatervatun veneen suojista. Ähkäisten Eeli 10 Yrjö Suutari
pukkaa venettä vielä viimeiset metrit. Vene jää nyt siihen, aivan vesirajan tuntumaan. Eeli hakee vielä vaivaisvarpujen peittämältä mättäältä vanhan manillasäkin, jonka sisuksissa on selvitettynä ja huolellisesti puikkaroituna kahdeksan puhdasta verkkoa. Sillä verkkomäärällä ylittää järven eteläpään jään reunaa pitkin. Eeli on saanut verkkonsa järveen. Vene liukuu itsekseen, toinen airo on ylhäällä tiputtaen harvakseltaan vesipisaroita kirkkaalle vedenkalvolle. Kauempaa näyttää ihan kuin siikaparvi puhkoisi järven pintaa. Eeli tupakoi ja antaa veneen vapaasti liukua. Vaikka verkkojen lasku sujuikin hyvin vanhasta muistista, ei Eeli ole tyytyväinen. Häntä huolestuttaa. Voi olla, että järven pohjoispuolen jäämassat liikkuvat yönaikana etelään ja silloin verkkojata onkin jääkannen alla ja saattaa viipyä päiviäkin, ennenkuin verkonpauloja pääsee puikkaroimaan. No, sittempähän näkee näkee, joka näkee! Eeli huokaa tuskin kuuluvasti ja tarttuu rivakasti airoihin. Sinertävä savu-usva leijailee männikköisellä rinteellä, joka kallistuu järven itäpuolella kohti järveä. Savupilvi leijuu matalalla. Se on täyttänyt melkein koko rannan näkymättömiin, mutta näyttää sitä riittävän vielä järven selällekin. Eeli siellä tulistelee ja häärii palavan tervasjuurakon ympärillä. Eeli on hyvillään, kun vielä tänne pääsi, sellaisen Kuin lumipälvi 11
talven jälkeen. On Eelillä kämppäkin, ihan järvestä lähtevän pienoisen joen lähistöllä, luusuassa. Mutta Eeli haluaa nyt tulistella näin alkukesän valossa ja tuoksuissa. Kun on niihin tottunut, lapsesta asti. On kuin olisi vapautunut vankilasta, kun pitkä ja pimeä talvi on takana. Kyllähän Eeli tietää senkin, mitä on olla vankilassa eli linnassa, mutta Eeli ei halua nyt sitä aikaa muistella ja pilata onnellista hetkeä, jota vielä pääsi haistelemaan ja tunnustelemaan. Jopahan sattuki hyvä juurakko ja tasanen jäkäläpaikka loikoilla ja lämmitellä kylkiä, Eeli jupisee itsekseen ja siirtää keitintankoa pannuineen etäämmälle nuotiosta. Pannun kansi pomppii kilahdellen ja lopulta kiehuva vesi purkautuu kannen alta ja pannun hanasta sakean höyrypilven mukana. Pannu ehtii purkautua melkein kuivaksi, ennen kuin Eeli ehtii hätiin. Puukon terän varassa pannu lopulta on jäkäliköllä, mutta kansi lentääkin Eelin hyppysistä yllättävän nopeasti ja lähtee pyörimään rinnettä alas kohti järveä. Eeli hyökkää äänekkäästi kiroillen kannen perään ja samalla toista kättään huitoen kuin siihen olisi tarttunut jotain epämiellyttävää. Eeli ryystää mustaa nestettä lautaselta. Vaikka Eeli on ikänsä asunut nuotioilla ja kämpillä, puhumattakaan niityillä oloista, hänellä on aina kahvikuppi lautasineen vaatemytyssä repussaan. Ei hän osaa juoda- 12 Yrjö Suutari
kaan kahvia muista astioista, niissä ei ole makua. On varhainen aamu. Urosteeren pulina helisee kotoisasti rantamännikön takana, kun Eeli meloo asentopaikalle. Veneessä oleva saavi, joka joskus on ollut puhtaan valkoinen, on melkein täynnä suuria hopeakylkisiä siikoja. Jokunen karkeasuomuinen ahvenkin on eksynyt harvasilmäisiin siikaverkkoihin. Verkot Eeli on nostellut saavin vieressä olevalle teljolle yhdeksi märäksi röykkiöksi. Muutamien verkkojen alapauloissa näkyy vihertävää, järvenpohjassa kasvavaa sammalta. Kun Eeli saa nosteltua verkot sileärunkoisten petäjien oksiin kuivumaan, hän käy kalojen kimppuun. Tottuneesti tapahtuu kalojen puhdistus ja suolaus. Pian kala-astia onkin varjoisassa paikassa suuren katajapensaan takana. Eeli katselee järvelle. Jäät järven pohjoispäässä ovat vieläkin paikoillaan, mutta miten käynee päivemmällä? Se hieman arveluttaa, saako venettä kämppärannalle, jos jäät intoutuvat ajelehtimaan etelän suuntaan. Kuin lumipälvi 13
3 Aukustin valkoinen, orpo poronvasa voimistui ja vahvistui lämpimän pannuhuoneen loukossa. Monesti piti päivässä maitoa kuitenkin tuttipullosta tarjota, ennenkuin vasa oppi syömään muutakin kuin imemään maitotilkkasen pullon suusta. Nyt kun lapset ovat viikkoja poronalkua lellineet, se syö jo tuoretta heinääkin, jota löytyy ladon seinustalta etelän puolelta. Ja syö se koivuista riivittyjä hiirenkorvia ja nisupalojakin, milloin vain joku ehtii sitä passaamaan. Aukusti on käynyt kouluja, vuosikausia. Valmistui moneen ammattiin ja oli etelässä töissäkin, mutta palasi tänne, kotiseudulleen. Ei Aukusti ole paljon kertonut syytä tai syitä, miksi ei viihtynyt ammatin tarjoamassa virassa ja työsuhdeasunnossa. Sen vain on joskus tullut maininneeksi, ettei kotiutunut kaupungin hälinään ja vilinään. Eikä siellä kuulemma viihtynyt hänen vaimonsakaan, pohjoisen ihmisiä 14 Yrjö Suutari
hänkin. Tänne palasivat lapsineen, joita ovat tyttö ja poika, rakensivat uuden talon Aukustin kotipaikan maille, lähelle vanhaa päärakennusta. Poromerkinkin Aukusti hommasi ja tekee muutakin työtä, mitä sattuu löytymään. Milloin tuuraa opettajia ja milloin heiluu raivaussahan kanssa ihmisten taimikoissa. Aukustin vaimolle, Kaisalle, löytyi vakinaisempi paikka kirkolta, peninkulmien päästä, suuren kaupan kassalta. Kun Aukusti kuuli tyttäreltään, joka lähtee syksyllä kouluun, että Eeli-ukki on mennyt verkkosäkin kanssa mönkijällä kämpälle luusuaan, hän kiroaa itsekseen. Että se kerkiää, olisi pysyny kotona, tiiä häntä mihin kupsahtaa. Ja tietäähän sen, mitä se siellä puuhaa. Kalastelee aikansa ja sitten surree palstaansa, sitä, jossa ei enää kasva kuin muutama risu. Eeli on Aukustin isä. Ei Eelillä muita poikia olekaan. Tyttäriä on puolenkymmentä, maailmalle häipyneitä. Eipä silti, hyvä elämä heillä kaikilla on. Joulunakin kävivät kaikki, paitsi nuorin tytöistä, joka sattui olemaan Thaimaassa. Muutamilla on jo kelpo perhekin ja lisää näyttää tulevan, näkihän tuon. Aukusti kävelee porojen ruokintapaikalle, lähimmälle kerppuladolle, jonka kulmauksesta talvinen porojen ruokinta-aitaus alkaa. Maa on siivottomassa kunnossa talvisista heinänroskista ja kerppujen jätöksistä. Tuolla, lähellä kolmatta ja viimeistä latoa, tuuli Kuin lumipälvi 15
heiluttelee valkoisia muovinkappaleita, joita on kelpo kasa heinäpallukoiden jäljiltä. Porot on jo aikoja sitten vasotettu ja vapautettu vangitsevasta tarhasta. Vaikka Aukusti haki talven poroja ahkerasti, jäi muutamia poroja löytymättä. Yksi niistä oli juuri tuo karhun tappama vaami, jonka vasa on vielä hoidossa pihamaalla lasten ilona. Kumma kun selvisi talven yli nykyisissä metsissä, missä jäkälää ei ole nähty vuosikymmeniin. Voi olla, että metsiin levitetyt heinätuppaat ovat auttaneet pitämään elämänliekkiä yllä. Rivakasti heiluu harava Aukustin kynsissä. Muovinkappaleet ja heinänroska ovat kohta suuressa kasassa, jonka kylkeen Aukusti tuikkaa palavan tulitikun. Kuivassa roskakasassa liekki tuntee olevansa kotonaan. Mutta maa on vielä nuotiopaikan lähellä siksi märkää, että tulipalon vaaraa ei ole. Aurinko on ehtinyt jyrkkärinteisen vaaran kohdalle ja loimottaa täydeltä terältä taivaanrannalla kirkkaanpunaisena pallona. Vaikka on jo myöhäinen ilta, valoa ja valkeutta riittää. Roskanuotio pukkaa vielä sinertävää haikua ympäristöön, kun Aukustin vaimo kaartaa uudella autollaan pihalle. Pitkä työpäivä hänenkin osaltaan on illassa. Aukusti nukkuu huonosti, ukko hyväkäs valvottaa ja mietityttää. Mutta pitkäkin yö lopulta päättyy, päättyy, vaikka yötä ja päivää ei ulkona erotakaan muusta kuin auringosta tai kellosta. 16 Yrjö Suutari
Jo aamusta, kahvit ryypättyään, Aukusti on kävellen matkalla kohti järveä ja Eelin kalastuspaikkaa. Vei hyväkäs vielä sen mönkijänkin, Aukusti puhisee pahantuulisena ja kävelee luusuaan kiemurtelevaa poluntapaista reppu ja kivääri selässään. Ei hän olisi vieläkään lähtenyt ukon jäljille, mutta Kaisa-vaimo hätyytti lähtemään. Lukemattomia kertojahan Eeli on samaiselle järvelle ja palstalleen mennyt vuosikymmenten saatossa, mutta nyt Eelin terveys on reistaillut, varsinkin talvisydämen aikoihin. Heti uudenvuodenpäivän jälkeen Eelin rinnasta otti, otti niin että ilmateitse vietiin Ouluun ja suoraan leikkaukseen. Jo leikkaus oli luja paikka ikäihmiselle, mutta outo bakteeri kuulemma esti parantumisen, tappaa oli. Haavat märkivät ja pohottivat punaisina. Kävi Aukusti isäänsä katsomassakin, kun sairaalasta soittelivat. Mutta kumman sitkeä äijä tuntuu olevan, nousi vielä verkottelemaan ja mönkijällä pöristelemään. On pirullinen äijä, kun ei opi käyttämhän taskupuhelinta tai saattaahan se olla Eelin temppujakin, ei halua muka nähäkhän koko vekotinta, vihhaa kännykän ääntäkin. Sellainenhan se on ja sellaisena se taitaa pysyäkki, Aukusti huokaa ja potkaisee vihoissaan polulla olevasta pökkylästä suuren käävän irti. Aukusti palaa takaisin muutamia askelia. Miksi tuo pökkylä oli kaatunut polulle ja koska? Kuin lumipälvi 17
4 Ei Eeli nukkunut koko yönä, eipähän malttanut kun tänne vielä pääsi. Eilen päivällä kävi, kuten Eeli arvelikin: jäämassat täyttivät järven etelärannan vaikka ilma tuntui ihan tyveneltä. Piruko noita jäitä oikhen liikuttaa ja kuskaa? Eeli hymähtelee itsekseen tiesi vain monennenko kerran tälle päivälle. Mutta näinhän se on ollut aina, niin kauan kuin Eeli muistaa. Siitä Eeli on hyvillään, että malttoi illalla olla nakkaamasta verkkojaan siikojen surmiksi vaikka houkutus oli kova, ilmakin sellainen kuin oli. Nyt Eeli kävelee vankkaa polkua, entistä talvitietä, joka ylittää korkean männikköharjanteen ja jatkuu toiselle järvelle kauas itään, suurten aapojen taakse, varsinaiselle metsäautotielle. Kotvan kuluttua männikkömaisema päättyy ja polku johtaa pieneen notkelmaan, jossa on pieni kostea jänkäkappa- 18 Yrjö Suutari