Harri Huovinen Concordia-piiri Lahti 12.9.2016 Miksi tutkia tunnustuskirjoja? 1. Johdanto Kun aloitamme tunnustuskirjojen tarkasteluun keskittyvää piiriä, on aluksi syytä luoda katsaus perusteisiin. Ennen tunnustuskirjojen varsinaisiin teksteihin syventymistä on tarpeen kysyä miksi tämä on tärkeää. Tällä ensimmäisellä kerralla kysymys kuulukin: Miksi tutkia tunnustuskirjoja? Kun nyt alamme etsiä vastausta tähän kysymykseen, etenemme seuraavasti: Ensiksi luomme silmäyksen tunnustuskirjojen sisällysluetteloon ja katsomme, mistä kukin tunnustuskirja on peräisin. Seuraavaksi katsomme mitä tunnustaminen itsessään on. Tämän jälkeen tarkastelemme kysymystä Raamatun ja tunnustuksen suhteesta. Sitten toteamme vielä, että tunnustus on kristillisen yksimielisyyden perusta. Lopussa esitetään muutama vastausehdotus käsillä olevaan kysymykseen tunnustuskirjojen tarkastelun syystä. 2. Mitkä tunnustuskirjat? Luterilaiset tunnustuskirjat, alkuperäiseltä nimeltään Yksimielisyyden kirja on vuonna 1580 julkaistu kokoelma uskontunnustuksia ja tunnustusdokumentteja eri ajoilta. Varhaisimmat näistä dokumenteista ovat peräisin antiikin jakamattoman kirkon ajalta, 300-luvulta. Suurin osa tunnustuskirjojen sisältämistä teksteistä on kuitenkin kirjoitettu uskonpuhdistuksen aikana ja välittömästi sen jälkeen Saksassa. Tunnustuskirjat koostuu seuraavista dokumenteista ja kirjoista: - Kolme vanhan kirkon tunnustusta - Apostolinen uskontunnustus, joka perustuu varhaiseen roomalaiseen uskontunnustukseen, oli käytössä jo noin vuonna 400. Sen nykyinen latinankielinen sanamuoto on peräisin 700-luvulta. - Nikaian uskontunnustus, tarkemmin sanottuna Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus on laadittu pääosiltaan vuoden 325 Nikaian ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Tunnustusta laajennettiin vuoden 381 Konstantinopolin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. - Athanasioksen uskontunnustus ei nimestään huolimatta ole kirkkoisän Athanasios Aleksandrialaisen (n. 296 373) laatima, vaan se on katsottu laaditun 500-luvulla lännen kirkon piirissä, Espanjassa. 1 - Augsburgin tunnustus on luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisin tunnustusdokumentti. Philip Melanchthon laati sen Martti Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien kirjoittamien asiakirjojen perusteella sekä Lutherin avustuksella esiteltäväksi Keisari Kaarle V:lle vuoden 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Dokumentin oli määrä tehdä selkoa siitä, mitä reformaation seurakunnissa opetettiin. Tämän tunnustuksen yhtenä perusajatuksena oli osoittaa, että luterilaisten intentiona ei ollut esitellä mitään uutta oppia taikka perustaa uutta kirkkoa, vaan ainoastaan liittyä yleiseen kristilliseen uskoon ja uudistaa kirkkoa siitä käsin. - Augsburgin tunnustuksen puolustus on Augsburgin tunnustusta huomattavasti laajempi dokumentti, jonka Melanchthon laati vuonna 1531. Sen tarkoitus oli vastata siihen 1 Athanasioksen nimi on liitetty tähän tunnustukseen mahdollisesti siksi, että hänen kirjallinen tuotantonsa käsittelee paljon triniteettioppia, joka on myös ko. tunnustustekstin keskeisenä sisältönä.!1
kumoamusasiakirjaan (Confutatio Augustana), jonka roomalaiskatoliset olivat kirjoittaneet Augsburgin tunnustusta vastaan ja joka oli julkaistu keisarin nimissä. 2 - Schmalkaldenin opinkohdat on teos, jonka Martti Luther laati vuonna 1537 samaksi vuodeksi suunniteltua kirkolliskokousta varten. Dokumentin tarkoituksena oli antaa suuntaviivoja siihen, missä kohdin luterilaisten olisi rauhan ja yksimielisyyden vuoksi mahdollista antaa myöten roomalaiskatolisille, missä puolestaan olisi pysyttävä omassa kannassa. Teoksen toinen tarkoitus oli dokumentoida Lutherin oman opetuksen pääkohdat siltä varalta, että hän sairauksiensa vuoksi kuolisi pian. Kirkolliskokousta ei lopulta pidetty eikä Luther myöskään vielä kuollut, mutta nämä opinkohdat jäivät yhdeksi luterilaisten keskeisistä tunnustusdokumenteista. - Paavin valta ja johtoasema on alunperin lisäys, jonka Melanchthon laati vuonna 1537 Augsburgin tunnustukseen selventämään luterilaisten kantaa paavin asemasta kirkossa. Myöhemmin teksti on liitetty usein Schmalkaldenin opinkohtien yhteyteen. - Vähä katekismus ja Iso katekismus ovat Lutherin vuonna 1529 julkaisemia käsikirjoja tai oppikirjoja, joiden tarkoituksena oli auttaa korjaamaan niitä opillisia puutteitta, joita Saksin vaaliruhtinaskunnan uusissa luterilaisissa seurakunnissa oli havaittu. - Yksimielisyyden ohje on merkittävä erityistunnustus, jonka johtavat luterilaiset teologit Lutherin kuoleman jälkeen laativat uskonpuhdistusliikkeen sisäisten opillisten erimielisyyksien korjaamiseksi. Useamman vuoden teologisen työskentelyn ja monien tekstiehdotusten jälkeen asiakirja valmistui vuonna 1577 Jakob Andreaen, Martin Chemnitzin ja Nicolaus Selneckerin työn tuloksena. Kirjan alkuperäinen nimi on Eräiden Augsburgin tunnustuksen opinkohtien perusteellinen, selvä, oikea ja lopullinen toisto ja selitys. Tämä pitkä nimi viittaa osuvasti dokumentin päämäärään. Tarkoituksena oli linjata selvästi ulos se, mitä luterilaiset olivat aina opettaneet: kyse oli ikiaikaisesta Raamatullisesta kristillisestä uskosta, joka on oikein lausuttu Augsburgin tunnustuksessa. Tunnustuskirjojen suomalaiseen laitokseen on liitetty vielä kaksi myöhempää dokumenttia, jotka eivät kuulu varsinaisten tunnustuskirjojen auktoritatiiviseen kokoelmaan. - Todistusten luettelo on luterilaisten isien laatima kokoelma kirkkoisien lausumia, jonka tarkoituksena on osoittaa, että luterilainen opetus Kristuksesta ei eroa vanhan puhdasoppisen kirkon vastaavasta. - Uppsalan kokouksen päätös vuodelta 1593 on Ruotsin kirkossa laadittu paikallistunnustus. Se on otettu meillä mukaan historiallisen merkittävyytensä vuoksi. 3. Mitä tunnustaminen on? Sanalla tunnustus voidaan tarkoittaa monia asioita. Arkikielessä tunnustuksella voidaan viitata vaikkapa rakkauden tunnustamiseen kihlatulle tai puolisolle, rikoksen tunnustamiseen esivallan edessä, taikka kristittyjen kohdalla syntien tunnustamiseen yksityisesti pastorille tai yhteisesti jumalanpalveluksen julkisessa ripissä. Luterilaisten tunnustusten yhteydessä tunnustuksella tarkoitetaan kuitenkin jotakin muuta: Luterilaiset tunnustukset ovat muodollisia lausumia, joilla kristittyjen joukko tai yksittäinen kristitty julistaa maailmalle uskonsa ja syvimmät vakaumuksensa. 3 Siinäkin tapauksessa, että tunnustamisesta puhutaan yksittäisen kristityn kohdalla, kyse ei kuitenkaan ole individualistisesta, itsepäätetystä toiminnasta. Kristilliseen uskontunnustukseen liittyminen liittää kristityn aina Kristuksen kirkkoon ja sen ikiaikaiseen 2 Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen suomennos löytyy selityksineen teoksesta Saarinen, Risto (toim.): Reformaation tunnustukset. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 264. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 2009. 3 Preus 1977, 11.!2
tunnustukseen. Uskon tunnustaminen onkin julkista toimintaa, joka tapahtuu ensisijaisesti kristillisen seurakunnan yhteydessä ja siitä käsin myös yksityisesti. 4 Luterilaiset ovat aina uskoneet, että uskontunnustukset ovat välttämättömiä kirkon hyvinvoinnin kannalta. Niin kuin Kristuksen kirkko ja kaikki kristityt ovat kutsutut tunnustamaan uskonsa (Matt. 10:32; Room. 10:9; 1. Piet. 3:15; 1. Joh. 4:2), niin myös kirkon jos mieli jatkaa puhtaan evankeliumin julistusta kaikkina aikoina täytyy rakentaa muodolliset ja pysyvät uskontunnustukset sekä vaatia pastoreitaan ja opettajiaan sitoutumaan niihin. On aivan yhtä mahdotonta olla tunnustukseton kirkko kuin olla tunnustamaton kirkko. 5 4. Raamattu ja tunnustus Luterilainen kirkko opettaa, että tunnustuskirjat pitävät sisällään ja lausuvat ulos oikean kristillisen opin. Tällainen opetus ei vaikuta saavan kovinkaan suurta suosiota nykyään. Ei esimerkiksi ole harvinaista kuulla kristittyjenkin sanovan, että olisi ylimielistä väittää osaavansa varmasti määritellä, mikä on oikea kristillinen oppi. Sitä, että joku väittää tuntevansa kristillisen opin, pidetään monesti suurena hengellisenä ylpeytenä. Samasta syystä saatetaan pitää ylpeänä tai ainakin vähemmän tarpeellisena korostaa tunnustuskirjojen opillisten lausumien merkitystä. Joku ehkä sanoo, että sen sijaan olisi parempi pysyä etsijänä ja kyselijänä. Toinen ehdottaa, että pitäisi antaa Pyhän Hengen johdattaa, eikä sitoa Hänen työtään joihinkin kankeisiin oppilauselmiin. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Lopulta tässä asiassa on kysymys Raamatusta sekä suhteesta siihen. Yhtäältä on tietenkin totta, että niin kauan kuin me kristityt elämme tässä maailmassa, meissä on myös syntinen, vanha lihakin jäljellä. 6 Sen vuoksi meidän hengellinen näkökykymme on aina vasta vajavaista ja osittaista. Mutta toisaalta juuri siksi, että meidän elämämme on syntiinlankeemuksen tähden vajaata, me tarvitsemme avun, joka ei ole vajavainen; juuri siksi, että minä olen syntinen, minun pelastuksekseni ei riitä mikään muu kuin puhdas ja väärentämätön evankeliumi Kristuksesta. Jumalan erityinen ilmoitussana onkin täydellinen ja varma. Se sana on jumalallinen, mutta pyhässä Raamatussa se on annettu meille inhimillisessä muodossa, selvällä ihmisten kielellä, hepreaksi ja kreikaksi, joissakin kohdin myös aramean kielellä. 7 Jumala on antanut sanansa meille tällä tavalla kirjallisessa muodossa, että me ihmiset voisimme sen kuulla ja lukea, ymmärtää ja ottaa vastaan. Koska Jumala on tällä tavalla antanut sanansa meille, on oikein sanoa: Raamattu on Jumalan sana ja Jumalan sana on Raamattu. 8 Juuri sen vuoksi nimenomaan pyhä Raamattu on erehtymätön, riittävä, selkeä, vaikuttava, täydellinen ja varma. 9 Jos ja kun pyhä Raamattu siis on kaikkea tätä, seuraa tästä, että sen sisältö on ihmisten ymmärrettävissä. Siksi Raamatun keskeinen sisältö on myös mahdollista ihmisten kielellä tiivistää kompaktiin, helposti lausuttavaan muotoon. Tällaista Jumalan sanan keskeisestä sisällöstä laadittua tiivistelmää kutsutaan tunnustukseksi. Mikäli tämä tiivistys on tehty oikein ja Jumalan sanan mukaan, myös tästä tiivistelmästä toisin sanoen tunnustuksesta voidaan varmasti sanoa, että se on oikea ja Jumalan sanan mukainen selitys siitä, mitä Jumalan sana sanoo. Tällä tavalla myös luterilaiset isät asian ymmärsivät. Juuri Jumalan sanan varmuuden ja muuttumattomuuden tähden he 4 Vrt. Preus 2006, 202. 5 Preus 1977, 15. 6 FC Ep. 6, 4; FC SD 6, 7 8. 7 Raamatun täydellisyys ja varmuus koskee nimenomaan sen jumalallisesti inspiroituja alkukielisiä tekstejä. Raamatun erikielisiä käännöksiä on monenlaisia, tarkempia ja vähemmän tarkkoja. Kaikki näistä ovat lopulta kuitenkin nimenomaan käännöksiä, joissa on väistämättä jonkinasteista inhimillistä tulkintaakin mukana. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Raamattua kannattaisi lukea esim. suomen kielellä! Sanan saarnaajien ja opettajien on kuitenkin välttämätöntä osata Raamatun alkukieliä, jotta he voivat julistaa ja opettaa Jumalan sanaa seurakunnalle sanan mukaan. 8 Anssi Simojoen lausunto seurakuntapäivien luennossa Heinäkalliossa 10.9.2016. 9 Ks. tarkemmin esim. Preus, Robert D.: Raamatun inspiraatio. Tutkimus 1600-luvun luterilaisten dogmaatikkojen teologiasta. Concordia, julkaisu N:o 6. 1999.!3
pitivät luovuttamattomana sitä, että kristityt voivat olla vakuuttuneita kristillisen opin ja tunnustuksen varmuudesta ja muuttumattomuudesta. Koko tunnustuskeskustelun viimeiseksi sanaksi tarkoitetussa Yksimielisyyden ohjeessa, sen viimeisessä kappaleessa he kirjoittavat: Näin olemme tahtoneet vakuuttaa Jumalan kasvojen edessä ja koko kristikunnan, sekä nykypolven että jälkipolvien kuullen, että juuri nyt esitetty kaikkien edellä mainittujen ja selitettyjen kiistanalaisten opinkohtien selvitys vastaa meidän opetustamme, uskoamme ja tunnustustamme. Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarin istuimen eteen siitä tiliä tekemään. Sitä vastaan emme tahdo salaa emmekä julkisesti puhua emmekä kirjoittaa, vaan aiomme siinä pysyä Jumalan armon avulla. 10 Näin voidaan todeta, että puhdas kristillinen oppi ja oikea tunnustus eivät ole mitään kaukaisia tavoitteita, joihin pääseminen on mahdottoman vaikeaa. Toki siinä tapauksessa, että kristillinen oppi tai tunnustus ymmärrettäisiin ihmisten keksinnöksi, voitaisiin niitä myös pitää vain tavoitteina tai likiarvoina ja siksi suhteellisina. Mutta kristillisen opin ja tunnustuksen alkuperä ei ole ihmisessä, vaan Jumalassa. Oppi ei ole jotakin Jumalan sanasta irrallaan olevaa, vaan pikemminkin evankeliumi itsessään on oppi. Kristillinen oppi ja tunnustus ovatkin Jumalan omaa ja varmaa ilmoitusta siitä kuka Hän on ja mitä Hän on meidän hyväksemme Kristuksessa tehnyt. Armossaan Hän on itse ilmoittanut tämän kaiken meille pyhässä sanassaan, että me saisimme tulla osalliseksi Hänen pelastuksestaan. 11 Tähän liittyen Luther lausuu: Niinpä suora tai varma henki on se, joka tekee meistä varmoja Jumalan tahdosta, joka ei salli meidän epäröidä, vaan saa aikaan sen, mihin Paavalikin kehottaa: "Kukin olkoon omassa mielessään täysin varma" (Room. 14:5), samoin 1. Tessalonikalaiskirjeen 1. luvussa: "Meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne, ei ainoastaan sanana, vaan myös voimana ja Pyhässä Hengessä ja suurella varmuudella" (1. Tess. 1:5), mikä varmuus on välttämätön kaikessa opissa, varsinkin pyhiä asioita koskevassa. Täytyyhän minun olla varma siitä, mitä minun tulee Jumalasta ajatella, tai pikemminkin siitä, mitä hän ajattelee minusta. Ja hirvittävä oli paavikunnan opetus, jonka mukaan ihmiset joutuivat epävarmuuteen syntien anteeksiantamuksesta ja Jumalan armosta. Sinun on tunnettava olevasi syntinen, he sanoivat, vieläpä sellainen, joka ei voi olla varma autuudestaan. Tällä tavoin koko maailma eli upoksissa epäilyksiin ja harhakäsityksiin Jumalasta. Meidän pitää oppia ymmärtämään, ettei Jumala ole epävarma, epävakainen, ristiriitainen, huojuva eikä hennon ruo'on kaltainen, vaan hän on vakaa ja varma, sellainen joka sanoo: Minä kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, Minä päästän sinut synneistäsi jne. Silloin Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät erehdy, eivät huoju tuulessa, vaan ovat kallio ja 'sela'; mitä sanaa psalmeissa usein käytetään Jumalasta, koska hän on vuorenvarma, sellainen, johon lujasti voi luottaa ja sanoa: Olen pyhä, olen autuas, olen Jumalan lapsi ja hänen perillisensä, koska kerran olen kastettu. 12 Edellä sanotun valossa käy ymmärrettäväksi, että siellä, missä kristillisen opin määrittelemisen ja lausumisen mahdollisuus kielletään, taustalta on mahdollista usein löytää epäselvä käsitys Raamatusta Jumalan sanana ja sen arvovallasta. Esimerkiksi: Monissa kristillisissä liikkeissä Raamattuun pitäytymistä pidetään tärkeänä erinomaisen hyvä asia sinänsä! Samalla saatetaan kuitenkin painottaa, että ei sillä opilla ole niin väliä. Tästä herää kysymys, eikö Raamatun ilmoitus Kristuksen evankeliumin opista ja ihmisen pelastuksesta olekaan selvä ja riittävä. Tällaista käsitystä harva herätysliikekristitty haluaa kylläkään myöntää. Samalla voidaan kuitenkin kysyä edelleen: jos Raamatun ilmoitus on selvä, miksi se ei olisi ihmisen ymmärrettävissä ja uskossa vastaanotettavissa? Vielä joku saattaa esittää, että Raamatussa on Jumalan sanaa. Saatetaan ehdottaa myös, että kun Raamattua luetaan tai kuullaan tietyllä tavalla, siitä tulee Jumalan sanaa ihmiselle. Saattaapa joku sanoa jopa niinkin, että Raamattu on ihmisten sanoja Jumalasta. Lopulta nämä kaikki käsitykset kuitenkin palautuvat siihen samaan perusoletukseen tiedostettuun tai tiedostamattomaan, että Raamattu ei ole Jumalan sanaa lainkaan. 10 FC SD XII 40. 11 Vrt. Preus 1977, 12 13; 2006, 195, 206. 12 WA 44, 413 (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 41 50, suom. laitoksen sivut 30 31, jae 41:32).!4
Me halunnemme kuitenkin olla luterilaisen opetuksen oppilaita ja siten myös pitää Raamattua Jumalan selvänä sanana ja siksi luovuttamattomana. Tällöin joku saattaa kuitenkin ehkä esittää huolensa: Kun te luterilaiset niin usein painotatte tunnustuskirjojen merkitystä, eikö tähän sisälly sellainen vaara, että tunnustuskirjat nostetaan Raamatun rinnalle tai jopa yläpuolelle? Mitä tähän vastataan? Tunnustuskirjat itse vastaavat tähän kysymykseen selvin sanoin. Koko tunnustuskeskustelun tiivistävän Yksimielisyyden ohjeen aivan ensimmäisessä kohdassa lausutaan seuraavasti: Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu. Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen. 13 Luterilainen tunnustus siis itse lausuu että Raamattu on ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Tästä joku ehkä esittää kuitenkin jatkokysymyksen: Jos Raamattu on kaiken yläpuolella, mihin tunnustusta sitten tarvitaan? Yksi tärkeä vastaus on tämä: Tunnustus ohjaa Raamatun tulkintaa. Yhdenkään ihmisen mieli ei ole ikään kuin tyhjä taulu, joka neutraalisti ottaa vastaan kuultua, nähtyä tai luettua informaatiota. Jokaisella meistä ihmisistä on väistämättä jokin esiymmärrys, joka ohjaa sitä, miten ymmärrämme havaitsemiamme asioita. Tämä seikka koskee myös Raamatun lukemista. Jokaisella meistä raamatunlukijoista on välttämättä päässään jonkinlaiset tulkinnan silmälasit, jokin esiymmärrys, joka ohjaa meidän tulkintaamme siitä, mitä Raamattu sanoo. Nämä tulkinnan silmälasit voivat myös olla ikään kuin piilolasit. Tällöin lukija ei itsekään huomaa tai tule ajatelleeksi, että hänellä on tietynlainen tapa tulkita Raamatun kirjoituksia. Joka tapauksessa jokaisella Raamatun lukijalla tai sen tekstien kuulijalla sellainen tulkinta on. Esimerkkinä voidaan esittää seuraavaa: Luterilaisilla ja reformoiduilla on keskenään täysin sama Raamattu, mutta tunnetusti esimerkiksi käsitys pyhästä kasteesta on erilainen. Niin keskeinen asia kuin kaste onkin, tämä on kuitenkin vain yksi jäävuoren huippu. Eri kastekäsitysten taustalta löytyy muun muassa erilaiset käsitykset perisynnistä, ihmisestä lankeemuksen jälkeisessä tilassa, ennalta määräämisestä ja lopulta jopa Kristuksesta itsestään. Näin on mahdollista huomata, että vaikka Raamatussa toki on jo kaikki, on silti selvää, että jollakin tavalla sen ilmoitusta on voitava käsitellä ja lausua ulos. Muuten ei koskaan voida päästä selvyyteen tämänkaltaisista perustavanlaatuisista pelastuksen kysymyksistä. 14 On siis tärkeää olla tietoinen siitä tavasta tulkita Raamattua, jonka on omaksunut. Näin tästä tulkinnasta voidaan päästä keskustelemaan ja kirjoittamaan, sekä tarkastelemaan mikä tätä tulkintaa ohjaa. Ensisijaisesti voidaan päästä kysymään: kestääkö tämä tulkinta Raamatun itsensä valossa, toisin sanoen, onko se Raamatun mukainen tulkinta siitä, mitä Raamattu itse sanoo? Luterilaiset uskovat, opettavat ja tunnustavat, että luterilaiset tunnustuskirjat on oikea ja Raamatun mukainen selitys ja tulkinta siitä, mitä Raamattu sanoo. Toisin sanoen: luterilaiset tunnustuskirjat oikein lausuvat ulos Raamatun keskeisen opetuksen. Yksimielisyyden ohje lausuu, että tunnustukset ovat opin summa, sääntö ja ohje joka perustuu Jumalan sanaan, ja jonka 13 FC Ep. 1. 14 Jotkut toki ehdottavat tällaisten erimielisyyksiä herättävien kysymysten ohittamista, mutta tämäkään ei ole ongelmatonta. Voidaan esimerkiksi ehdottaa, että osoittaisi suurta välinpitämättömyyttä, jos toisen kirkkokunnan kristittyjen perustavat vakaumukset vaikka virheellisetkin ohitettaisiin kevyesti. Rakentavampaa olisi pyrkiä keskustelemaan asioista Jumalan sanan äärellä ja hakea yhteyttä sitä kautta. Toiseksi voidaan tietenkin kysyä, onko Jumalan sanan valossa oikein kevyesti ohittaa pelastuksen kannalta keskeisiä asioita, kuten esimerkiksi kysymystä kasteesta.!5
mukaan kaikkea oppia on arvioitava ja syntyneet kiista kristillisesti selvitettävä ja ratkaistava. 15 Sen vuoksi luterilaiset lukevat ja oppivat tunnustuskirjoja. Niitä ei siis lueta sillä mielellä, että ne haluttaisiin nostaa Raamatun rinnalle tai yläpuolelle, vaan siksi, että ne oikein tulkitsevat sitä, mitä Raamattu sanoo. Edellä sanotusta seuraa myös väistämättä se luterilainen opetus, jonka mukaan tunnustuskirjat ovat luterilaisille seurakunnille ja kristityille normatiivinen dokumentti. Toisin sanoen tunnustuskirjojen opetuksen hyväksyminen paitsi paperilla esim. kirkkolaissa ja -järjestyksessä myös käytännön elämässä seurakunnan ja yksittäisen kristityn elämässä on luonteeltaan sitovaa ja ehdotonta. Tunnustuskirjojen hyväksyminen luterilaisessa mielessä merkitseekin niiden hyväksymistä ei siinä määrin, kuin (quatenus) ne pitävät yhtä Kirjoitusten kanssa, vaan siksi että (quia), että ne pitävät yhtä Kirjoitusten kanssa. 16 Sen vuoksi esimerkiksi jokainen luterilainen pastori on sekä julkisessa että yksityisessä julistuksessaan ja opetuksessaan sidottu varauksetta pysymään siinä, mitä Raamattu ja luterilainen tunnustus opettavat. Toki nykyään moni pitää tällaista tunnustuksellista sitoutumista lakihenkisenä tai jopa ylpeänä. Voitaisiin kuitenkin kysyä: Mitä väärää voisi olla siinä, että me tunnustamme uskomme vapaasti ja otamme tämän tunnustuksemme vakavasti? Itse asiassa tällainen tunnustaminen on maailman vapain ja iloisin teko niille, jotka ovat tutkineet käsillä olevia tunnustusdokumentteja ja havainneet niiden olevan kauttaaltaan raamatulliset ja evankeliset, ja sen vuoksi myös varauksettoman hyväksymisen arvoiset. 17 5. Tunnustus ja yksimielisyys Tunnustaminen on yhteydessä myös kysymykseen seurakuntien ja kristittyjen välisestä yksimielisyydestä. Raamatullisessa kielessä tunnustaminen (ὁµολογέω) merkitsee jonkin asian samalla tavoin lausumista tai yhtäpitävästi puhumista. Se on lähtökohtaisesti jotakin positiivista ja vahvistavaa, vakuuttavaa (affirmativa). Siitä huolimatta, että tunnustuskirjat ovat kokoelma tunnustusdokumentteja eri ajoilta alkaen antiikin varhaiskristillisestä kirkosta aina uskonpuhdistuksen aikaan asti ja jo pelkästään reformaatioajalta peräisin olevat dokumentit ovat syntyneet lähes puolen vuosisadan aikana niillä kaikilla on kuitenkin yksi yhteinen tekijä: Kaikkien luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kesken vallitsee opillinen yhtenäisyys. Ne kaikki ovat yhtä lailla sitoutuneet yhden ja ainoan Raamatussa ilmoitetun Kristuksen evankeliumin opetukseen. 18 Tunnustamiseen liittyy kuitenkin välttämättä myös kielteinen, negatiivinen aspekti (negativa). Tämä johtuu siitä, että jos ja kun tunnustus lausuu samalla tavoin Jumalan sanan muuttumattoman totuuden kanssa, se joutuu välttämättä myös lausumaan vääräksi kaiken sellaisen opetuksen, joka on Jumalan muuttumatonta sanaa vastaan. Näin on myös luterilaisen tunnustuksen kohdalla. Tunnustuskirjoissa esiintyvät negatiiviset lausumat ovat siis seurausta siitä, että on olemassa paitsi Jumalan sanan muuttumaton totuus, myös väärää, Jumalan sanan vastaista oppia. Tunnustuksen perusvire on kuitenkin lopulta aina positiivinen: Lausuessaan oikein sen, mitä pyhä Raamattu sanoo Hänestä sekä Hänen työstään ihmisen pelastukseksi, tunnustus ohjaa kristittyjen uskoa ja elämää Jumalan sanan muuttumattoman totuuden mukaan. Näin se ohjaa ihanaan ja evankeliseen yhteyteen Kristuksen kanssa sekä Hänessä myös ykseyteen toisten uskovien kanssa. 15 FC Ep., päällekirjoitus; Preus 1977, 15. 16 Preusin (2006, 196) mukaan tunnustuksen hyväksyminen quatenus-mielessä merkitsee sitä, että tunnustus hyväksytään varauksin. Hänen mukaansa tällainen on kuitenkin ristiriidassa hyväksymisen ajatuksen kanssa, eikä siksi ole mitään todellista hyväksymistä. Preus lainaa Conrad Dannhaueria, joka kuvailee tämän periaatteen kestämättömyyttä sanoessaan, että myös Koraani voitaisiin hyväksyä siinä määrin kuin se pitää yhtä Raamatun kanssa. 17 Preus 1977, 16. 18 Preus 1977, 7.!6
6. Yhteenveto Miksi siis tutkia tunnustuskirjoja? Siksi, että ne ovat Raamatussa ilmoitetun keskeisen opin oikea tiivistelmä. Siksi, että ne sisältävät yleisen, ikiaikaisen, muuttumattoman kristillisen opin oikean opetuksen. Siksi, että ne ohjaavat meitä Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan ja raamatulliseen tulkintaan. Siksi, että tunnustuskirjojen ohjaamana me pääsemme oikeaan ja Jumalan sanan mukaiseen uskonsuhteeseen Herramme kanssa sekä Hänessä toisten, samaa uskoa tunnustavien kristittyjen kanssa. Tähän todelliseen kristilliseen yhteyteen meitä johdattakoon Pyhä Henki, Jumalan selvän ja varman sanan kautta.!7
Lähteet Luterilainen tunnustus FC Ep. Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä. FC SD Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. Luther, Martti WA D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Weimar. 1883 1929. Kirjallisuus Preus, Robert D. 1977 Getting into The Theology of Concord. A Study of the Book of Concord. Saint Louis: Concordia Publishing House. 2006 Confessional Subscription. Doctrine is Life. Essays on Justification and the Lutheran Confessions. Edited by Klemet I. Preus. Saint Louis: Concordia Publishing House.!8