Kokkolan lukuseuran kirjasto Snellmanin aatemaailman rakentajana

Kokkolan lukuseuran kirjasto Snellmanin aatemaailman rakentajana Avajaisesitelmä keskiviikkona 3.5.2006 klo 19.00 Juhlavuoden pääsihteeri, dosentti Raimo Savolainen Kokkolan kaupungintalo, Kokkolasali, Kauppatori 5 Hyvät kuulijat! Tänä vuonna juhlimme suomalaisuutta J. V. Snellmanin syntymän 200 - vuotisjuhlavuonna laajemmin kuin koskaan. Tilaisuuksia on satana päivänä ja tilaisuuksien määrä lasketaan jo tuhansissa. Tiheään sykkivässä ohjelmamaratonissa on tärkeää kuitenkin snellmanilaisessa mielessä muistaa se seikka, että ohjelmiston laajuus ei kuvaa tällä kertaa valtioneuvoston myöntämää valtavaa rahoitusta vaan ohjelmisto on satoa kansalaisyhteiskunnan aktivoitumisesta kaikkialla Suomessa. Kaupungit, yliopistot, seurat, media ja moni muu taho on ottanut haasteen vastaan ja omalla panoksellaan lähteneet esittelemään Snellmanin elämän ja toiminnan kautta suomalaisen sivistyksen voimaa erityiskohteenaan maan nuoriso. Tässä mielessä Kokkolan kaupunki on aitiopaikalla, koska olemme tänään koolla Snellmanin lapsuuden ja nuoruuden kaupungissa. Johan Vilhelm Snellman, kutsumanimeltään Janne, syntyi 12.5.1806 Tukholman satamassa Patience-fregatin kajuutassa. Maaperä oli kuitenkin suomalainen, koska alus oli rekisteröity Kokkolaan. Isä oli laivan perämies Christian Henrik Snellman kotoisin Oulun seudulta Tyrnävältä. Äiti Maria Magdalena Röring oli kotoisin Kokkolasta. Snellmanin äidin ja isän esi-vanhemmat olivat jo 1600-alusta asti kuuluneet Pohjanmaan rannikkokaupunkien varakkaaseen porvaristoon. Merenkulun tuoma 1

aineellinen vauraus ja sen synnyttämä henkinen sivistys vaikutti sukujen kehittymiseen virkamiessuvuiksi. Varallisuuden kasvaessa poikia alettiin lähettää yliopistoon johtaviin kouluihin. Vuoden 1813 alkukesästä Snellmanin perhe muutti Kokkolaan. Tukholman työläiskaupunginosan Södermalmin ullakkohuoneisto vaihtui tilavaksi taloksi Rantakatu 27:ssa lähellä kaupungin vanhaa satamaa. Samalla kapteeni-isä sai Kokkolan porvarioikeudet. Paluuta kotimaahan rohkaisi se, että Suomen sodan aikana 1808-1809 venäläiset toteuttivat iso- ja pikkuvihan aikaisen mielivallan sijasta asukkaiden keskuudessa järjestelmällistä rauhoituspolitiikka. Lisäksi Pohjanmaan rannikkokaupungit säilyttivät oikeuden Tukholman kauppaan. Snellmanien lapsuuden kaupungissa Kokkolassa porvarit olivat hoitaneet satoja vuosia Oulun tavoin menestyksellä elinkeinoaan. Korkeasuhdanteiden aikana laivat toivat kotiin suuria voittoja. Vapauden ajan kurinalainen ja yksinkertainen elämäntapa vaihtui hyvinvoinnin lisääntyessä olojen kohenemiseen. Asunnot rakennettiin yhä komeammaksi ja niiden sisustus saattoi kilpailla Pohjanlahden länsipuolella olevien kaupunkien kanssa. Vaikka pohjalaiset olivat tunnustaneet Ruotsin emämaakseen, he eivät kaihtaneet myöskään korostaa emämaan ja Suomen välillä esiintyneitä taloudellisia vastakohtaisuuksia. Tapulioikeuksien hankkimisesta asti paikallispatriotismi oli tiivistynyt suomalaiseksi isänmaantunteeksi. Napoleonin sotien levottomuuksissa osoitettiin rohkeutta ja päättäväisyyttä kaikissa toimissa. Merenkulun ansiosta Pohjanmaa edusti taloudellisesti 1700-luvun lopussa ja 1800- luvun alussa Suomen kehittyneintä aluetta. Menestymisen perusta oli se, että Pohjanmaa oli siirtynyt vapaaseen markkinatalouteen, kun muutoin valtakunnan alueella noudatettiin valtiojohtoista merkantilismia taloudellisen ajattelun perustana. Snellmanin syntyminen keskelle pohjalaista merenkulkukulttuuria sävytti 2

voimakkaasti hänen maailmankuvan rakentumistaan ja näkyi sittemmin hänen elämätyössään. Snellmanin kotikaupungissa Kokkolassa oli jo vuonna 1801 Ruotsin valtakunnan neljänneksi suurin kauppalaivasto, edellä olivat ainoastaan Tukholma, Göteborg ja Gävle. Vuosisadan alussa Kokkola oli Suomen suurimpia kaupunkeja, joka perustamisestaan asti oli toiminut yli 1 000 purjelaivan kotisatamana. Parhaana laivanrakennusaikana Suomen rikkaimmat miehet asuivat Pohjanmaan rannikkokaupungeissa: Anders Roos Kokkolassa, A. J. Falander Vaasassa ja Adolf Lindskog Pietarsaaressa. Vaurauden perusta oli omista aluksista koostunut kauppalaivasto. Roosilla oli esimerkiksi kymmenkunta suurta merialusta ja joukko pienempiä, jolloin alusten vuosittain tuoma puhdas tuotto vastasi parinkymmenen talonpojan koko omaisuutta. Varhaisvuosistaan asti Snellmanin elämään tuli voimakkaasti vaikuttamaan se, että aineellinen vaurastuminen merkitsi myös henkistä kehitystä. Erityisen selvästi tämä tuli näkyviin Kokkolassa, jossa 28.6.1800 perustettiin lukuseura ja lausuttiin siten varhaisen kirjastolaitoksen syntysanat. Jo 1700-luvun lopulta lukeminen oli katsottu välttämättömäksi ja yleiseksi tarpeeksi. Lukuinnossa mentiin niin pitkälle, että aikalaiset puhuivat lukuvimmasta (Lesewuth). Tätä tautia Snellmanin isä oli potenut vakavasti pitkään. Pitkillä merimatkoillaan hän luki kaikki vapaa-ajat hytissään kreikan tai latinan klassikoita. Jatkossa se kanavoitui lukuseuran teosten läpikahlaamiseen, missä toiminnassa poika seurasi isänsä esimerkkiä. 3

Lukuseuran perustamisasiakirjan oli ensimmäisenä allekirjoittanut vanhuksen värisevällä käsialallaan seudun henkinen johtaja, Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius. Käytännöllinen ansio seuran perustamisesta kuuluu Kokkolan pormestarille Anders Söderlundille, joka aikaisemmin Vaasan hovioikeudessa palvelleena oli saanut idean Vaasassa toimineesta maan ensimmäisestä lukuseurasta. Perustamisasiakirjan allekirjoitti 23 henkilöä, minkä jälkeen vuoteen 1830 mennessä seuraan liittyi 19 uutta henkilöä, jotka perimällä tai ostamalla olivat tulleet jäseniksi ja vahvistaneet nimikirjoituksellaan säännöt. Näiden joukossa on myös Snellmanin isän nimikirjoitus vuodelta 1815. Seuran jäsenyys kertoo hyvin Snellmanin aseman Kokkolan seurapiirissä, koska allekirjoittajien joukossa oli kaupungin eliitin jäsenet: pormestari, useita raatimiehiä, kirkkoherra, pedagogion rehtori, kaupunginlääkäri, apteekkari ja tullintarkastaja sekä kaupungin tunnetuimmat kauppiaat ja merikapteenit. Oman kirjaston perustamisessa kokkolalaiset olivat kotimaista kärkeä, mutta ennen kaikkea eurooppalaista kärkeä. Suomessa edelle ehti vain Vaasa vuonna 1794 ja Turku vuonna 1798. Kokkolan jälkeen perustettiin lukuseura Viipuriin 1805, Porvooseen 1806 ja Helsinkiin vasta 1819. Suomen lukuseuroille lähin esikuva löytyy Upsalasta, jonne perustettiin Ruotsin ensimmäinen lukuseura 1798. Pohjoismaisille lukuseuroille on vaikea löytää suoranaisia kansainvälisiä esikuvia mutta samantyyppisiä olivat aikoinaan Ranskassa cabines de lecture tai Englannin subscription library, joista vanhin on Edinburghissa vuodelta 1725. Vastaavia Amerikassa ovat prosperity libraries, joista tunnetuin on Benjamin Franklinin 1731 Philadelphiaan perustama. Suomalaisia lukuseuroja on luonnehdittu kypsän eurooppalaisen kulttuurin ilmentymiksi tundran ja taigan rajamailla. Kirjastoliikkeen alkaminen juuri 4

Pohjanmaalta ei ole yllätys. Maakunta oli vanhastaan oma erityisalueensa ja sen yhteydet Pohjanlahden yli olivat vilkkaammat kuin Turkuun päin. Kirjat ostettiin Tukholmasta tervanvientireissulla ja sidottiin Kokkolassa vasikannahkakansiin ja koristeltiin kultaornamentein. Loppujen lopuksi 1 013 niteen kirjasto on kiehtova osa Suomen kirjastojen historiaa. Kokoelman säilyminen nykypäivään tarjoaa mahdollisuuden harvinaiselle aikamatkalle ja syväporautumisen ajan aatehistoriaan. Lukuseuran sääntöjen mukaan hankittujen kirjojen tuli olla ruotsin- tai tanskankielisiä, Niiden tuli käsitellä historiaa sekä yleisesti että yksittäisten valtioiden osalta. Lisäksi piti olla niihin kuuluvia käsikirjoja kuten maantietoa, karttoja, matkakirjoja ja elämäkertoja ja poliittisia kirjoituksia. Näiden lisäksi tuli olla joitakin mielenkiintoisia aikakausi- ja päivälehtiä sekä karttoja ja kuparipiirroksia. Kahden säilyneen kirjastoluettelon perusteella käy ilmi, että teoksista 27 % oli maantiedettä ja matkakertomuksia, 26 % historiaa ja elämäkertoja ja 22 % kaunokirjallisuutta. Lisäksi oli luonnontiedettä, lääkärikirjoja, moralisoivia elämäohjekirjoja, asetuskokoelmia ja taloudellisia teoksia. Kirjaston monipuolisuus osoittaa hyvin, miten se pyrki yhden valistuksen ihanteen, ensyklopedia-aatteen mukaisesti lisäämään ihmisen tietomäärää. Lukuhimo lähti siitä, ettei tyydytty kurinalaisesti noudattamaan luonnon ja yhteiskuntajärjestyksen lainalaisuuksia vaan lähdettiin etsimään vapautta itsenäiseen toimintaan. Lukemisen tarkoitus oli sytyttää yksilössä uudistushalu, uskon tavallisen ihmisen mahdollisuuksiin hankkia varallisuutta, tietoa ja poliittista vaikutusvaltaa ja määrätä niiden avulla tulevaisuuttaan ja valtion kehittymistä. Kuten hyvin tiedämme ja juhlavuoden tapahtumat ovat ehtineet tehdä selväksi, Snellmanin myöhempi elämä hyvin todistaa, että nämä tavoitteet toteutuivat hänen kohdallaan erinomaisesti. Snellman ja hänen isänsä asuessa Kokkolassa lukuseuran kirjaston kokoelmiin kuului tai hankittiin noin 800 teosta. Tämä valtava ja monipuolinen aineisto tarjosi 5

lukijoilleen aarteita, jotka innostivat lukemaan lisää. Leikkimisen ohella lukeminen oli Snellmanille arkipäivää. Itse asiassa olemme tällä hetkellä keskellä Snellmanin leikkitanhuavia. Rantakatu 27:n tienoot antoivat erinomaisen kasvualustan 7- vuotiaalle pikkupojalle. Jo kotipiha tarjosi jännittäviä piiloja: esimerkiksi talon sivurakennus, jossa oli panimohuone, leivintupa, kamari, puoti ja renginkamari, olivat säännöllisiä seikkailupaikkoja. Samanlaisia tutkimusretkiä tehtiin vaunu- ja halkoliiteriin. Talon kohdalla kanavan rannassa oli pitkä rivi kauppiaiden makasiineja, ranta-aittoja ja liitereitä, joiden seassa oli hauska leikkiä piilosta. Niiden ja kadun välissä oli ryytitarhoja, jossa viljeltiin vihanneksia ja kukkia. Ehdottomasti puoleensavetävin leikkipaikka oli kaupunginsalmen vastarannalla vetinen pajua kasvava vesijättömaa nykyisen kauppatorin ja tämän kaupungintalon alla. Täällä pojat vaelsivat tai oikeastaan hyppivät mättäältä mättäälle nuolipyssyt selässä lintuja tähtäilemässä. Janne oli erikoistunut pyydystämään vipuhäkillä hamppuvarpusia ja punatulkkuja, jotka päästettiin kuitenkin heti vapaaksi. Kesällä uitiin kaupunginsalmessa Pitkänsillan luona. Talvella vesijättömaa tarjosi oivallisen luistinradan ja Puurokarin kallioilla laskettiin suksilla. Kaikkien näiden houkutusten keskellä Snellmanin lempipaikkoja oli kuitenkin nykyisen Kaarlenkadun keskellä sijaitseva iso Kokkokivi, joka oli suosittu kiipeilypaikka. Tänne Janne kapusi usein lukemaan, joskus tulva-aikaan tarvittiin venettä, jolla kivelle soudettiin. Ensi syyskuun 7. päivänä tulemme näkemään taas samalla kivellä pikkupojan syventymässä kirjaansa, kun Pekka Jylhän veistos paljastetaan. Se tulee hienolla tavalla todistamaan sivistyksen voimasta. 6

Hyvät kuulijat! Kaarlenkadun suuren siirtolohkareen päällä Snellman sai hiljaisuudessa tutkia lukuseuran kirjaston aarteita: matkakertomuksia, elämäkertoja, romaaneja, kasvistoja, eläinten luurankoja, fysiikan kaavoja, lääkärikirjoja ja monia erilaisia lehtiä. Matkakertomusten suuri määrä heijasti valistusajan kansainvälisyyttä, halua tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja yhteiskuntaoloihin ja oppia tuntemaan ihminen. Kokkolan kirjastossa on pelkästään 30 teosta ruotsalaiselta Samuel Ödmannilta, joka sairasvuoteellaan käänsi katkeamattomana virtana matkakertomuksia. Niiden tarkoituksena oli katkaista romaanilukemisen perinne matkoilla, jotka kuvaavat maita filosofisesti. Euroopan ulkopuolisista maista teoksia on 80 ja Euroopan maista 50. Ruotsista ja Suomesta kuvauksia on niukasti. Snellmanin mukaan matkakertomukset antoivat tietoa kaukaisista eteläisistä rannoista ja saarista. Kirjojen avulla hän teki mielikuvitusmatkoja Siperiaan ja Kamshatkan niemimaalle, Egyptiin, Syyriaan, Palestiinaan, Kyprokselle, Marokkoon, Hyväntoivoniemen kautta Jaavalle ja Bengaliin, Molukeille, Uuteen Hollantiin eli Australiaan. Kotoisasti Euroopassa hän saattoi matkustaa Varsovasta Wienin kautta Sisiliaan; käydä Italiassa ja Napolissa; Ranskassa, Espanjassa ja Portugalissa. Vaikka näiden kirjojen avulla Snellmanin kiersi ympäri maailmaa, hänen mielestään eurooppalaisten kansojen elämä jäi kuitenkin hämäräksi. Matkakertomukset hankittiin varsin tuoreina, koska melkein järjestään ne oli painettu Upsalassa 1790- luvun lopulla ja olivat jo muutaman vuoden päästä Kokkolassa luettavissa. Lukuseuran kirjaston avulla Snellman seurusteli ajan tunnetuimpien valtiomiesten kanssa, kun Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat lisäsivät historiallisia ja poliittisia intressejä. Ensimmäinen Napoleon-kirja on vuodelta 1801 ja käsittelee hänen ensimmäisiä elinvuosiaan. Vuonna 1804 lukuseura hankki kaksiosaisen 7

teoksen Napoleonin Italian sotaretkestä. Suosittuja olivat muidenkin hallitsijoiden elämäkerrat. Ruotsin hallitsijoista oli saatavilla kuningatar Kristiinan, Kustaa I:n, Kustaa II Aadolfin, Kaarle X Kustaan, Kaarle XI:n, Kustaa III:n ja Kustaa IV Aadolfin elämäkerrat. Venäjän hallitsijoista oli tarjolla Iivana IIII:n, Pietari I:n ja Katariina II:n elämäkerrat. Lisäksi Ranskan hallitsijoista oli Kaarle V:n ja Ludvig XVI:n elämäkerrat ja Preussin hallitsijoista Fredrik I Suuren ja Fredrik II:n elämäkerrat. Snellman muisteli myöhemmin eri yhteyksissä lukuseuran kirjaston antia. Esimerkiksi vuonna 1855 hän mainitsi Litteraturbladissa, että lukuseuran runsaasti käytössä ollut historiallinen kirjallisuus oli varustanut hänet elämää varten. Erityinen sysäys kirjaston sisällölle oli sensuuriasetuksen muutos 1810, joka avasi padot poliittisille ja epähistoriallisille ajankohtaiskirjoituksille. Kokkolassa päästiin käsiksi maailmanhistorian suurteoksiin. Saatavilla oli myös roomalaiset historiateokset ja lukuisat erikoisteokset Englannin, Saksan, Ranskan ja Venäjän historiasta. 1820- luvun alussa saatiin luettavaksi Napoleonin päiväkirjoja ja muistelmia. Kolmanneksi yleisin kokoelma oli kaunokirjallisuus, joka koostui ruotsinkielisistä laadukkaista romaaneista ja näytelmistä. Käännösromaaneissa vuorottelevat kauhuromantiikka ja sentimentaalisuus. Kokkolan kirjastossa oli useita muotikirjailijoita: itkettäviä ja äiteliä perheromaaneja (Kotzebue, Lafontaine), koomis-satiirisia romaaneja (Muler), raflaavia aave- ja henkihistorioita (Spiess, Bertrand) ja nimettömien kirjailijoiden ryöväriromaaneja. Jotain tämän alan kirjallisuuden suosiosta kertoo se, että kun tietopuolinen kirjallisuus on säilynyt tähän päivään moitteettomassa kunnossa, viihdekirjallisuus on lähes kokonaan hävinnyt ts. kulunut pois paitsi ne harvat säilyneet mutta lukemattomien käsien kuluttamat ja nuhjaamat niteet. 8

Osa kirjoista oli hyvin käytännöllisiä. Joukossa oli opas paloviinan polttamiseksi, lannan hyödyntämiseksi, kasvien keräämiseksi sekä oppaita ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Lukuseuran kokoelmissa erityinen ryhmä ovat uskonnolliset teokset, joita on vähän mutta sitäkin monipuolisemmin. Kokoelmassa on muun muassa Vanhan testamentin juutalainen lainsäädäntö, luterilainen uskonpuhdistus ja Lutherin raamatuntulkinta, vapaamuurarijärjestön historia ja mystikko Emanuel Swedenborgin ajatuksia varustettuna Kantin johdannolla. Lukuseuran loistavaa valikoimaa täydensivät vielä monet aikakausilehdet. Snellman kertoo muistavansa sen ajan, kun Kokkolassa kierteli ruotsalaisten sanomalehtien ohella Argus, Minerva ja Upsala litteraturtidning. Hyvät kuulijat! Kokkolan Lukuseuran kirjaston tarjonnassa näkyy selkeästi se, miten suuressa määrin Pohjanmaan taloudellinen kehitys kasvatti porvariston sivistyksen nälkää. Porvarillinen sivistys tarjosi tien käytännölliseen hyötyyn. Tällä tiellä Snellman kulki isänsä jalanjälkiä ainakin 10 vuoden ajan, jolloin hän käytti säännöllisesti kirjaston kokoelmia. Kirjakokoelma on kiehtova todistus porvariston poliittisesta ja sivistyksellisestä valveutuneisuudesta pikkukaupungissa, joka oli kaukana Napoleonin sodista ja pyhän allianssin juonitteluista. Huolimatta menestyvän kauppakaupungin idyllistä kirjojen anti ei tehnyt Snellmanista nojatuolimatkailijaa vaan hänessä alkoi palaa halu tietää lisää. Elämänpituista tiedonjanoa hän perustelee itse seuraavalla tavalla: On hyvä ja oikein, että ihminen rakastaa paikkaa, jossa hänen kehtonsa on keinahdellut, ympäristöjä ja oloja, jotka ovat suojanneet hänen nuoruuttaan. --- Toisaalta sivistys kuitenkin perustuu siihen, että yksilö pystyy laajentamaan näköpiiriään ja 9

suuntaamaan mielenkiintoaan yhteisen isänmaan ja ihmiskunnan yleisiin asioihin. Lapsena Snellman toteutti tätä periaatetta kirjojen avulla, myöhemmin koulunkäynnin ja opiskelun alkaessa maisemat alkoivat laajentua konkreettisestikin. Näihin uusiin maisemiin Kokkolan aika oli tukeva ponnahduslauta. Valistunut ja jo parikymmentä vuotta meriä seilannut isä luki pojalleen ääneen, kertoi vieraista maista ja kielitaitoisena käänsi monia tarinoita lukuseuran kirjoista. Veljiään etevämpänä, jo viisivuotiaana lukemaan oppinut Snellman ei käynyt Kokkolassa pedagogiota, jonka tehtävänä lastenkouluna oli jakaa alkeistietoa. Nähtyään poikansa oppimishalun ja kyvyn isä lähetti Snellmanin Ouluun kouluun. 1600-luvun alusta toiminutta Oulun triviaalikoulua olivat käyneet jo Snellmanin isä, isoisä ja tämän isä. Tunnelmat koulussa erosivat suuresti mielikuvituksen vapaasta seikkailusta oman kiven päällä. Venäjän vallan ajasta huolimatta Snellmanin koulussa noudatettiin Ruotsin vallan aikaista melkein 100-vuotiasta puhdasoppisuuden ajan koulujärjestystä: opetuksen pääpaino oli teologiassa ja raamatunhistoriassa, kreikassa ja latinassa sekä maantieteessä ja historiassa. Sen lisäksi erityisesti Oulussa opetettiin hepreaa, saksaa ja ranskaa. Opetusmenetelmänä oli ulkoluku ja kertaaminen. Nuorison piti ensin oppia kieliä ja muita muistinvaraisia kouluaineita. Tällä tavalla tietä tasoittui enemmän kypsää arvostelukykyä vaatineille aineille. Kurinalaisesta koulunkäynnistään huolimatta hän kuitenkin 50 vuotta myöhemmin lämmöllä muisteli, millaisia koko elämää varten hedelmiä tuottaneita päiviä Oulun kouluvuodet olivat olleet. Hän oli kiitollinen siitä, että koulu oli vahvistanut hänen luontaista tiedonjanoaan, antanut välineitä tietojen hakemiseen ja antanut tilaisuuden luonteen kehittymiseen. Tiedonhalun syttyminen selittyy Kokkolan lukuseuran aarteiden säännöllisellä hyödyntämisellä esimerkiksi koulun loma-aikoina. Tästä todistaa erityisesti sitaatti: Vanha koulu jätti sielun avoimeksi ja vastaanottavaksi opinnoille rakkaudella. Tiedon maailma näytti minusta niin suurelta, tuntemattomalta, 10

houkuttelevalta maalta; minä tiesin vielä niin vähän, kaikki oli vielä niin houkuttelevan uutta. Tämä on muistoni sen ajan tunnelmista. Teksti on kuin suoraan lukuseuran kirjojen keskeltä. Kirjoittauduttuaan 5.10.1822 ylioppilaaksi hän aloitti opintonsa Turun romantiikan jälkitunnelmissa. Asettuessaan Porthanin ja Arwidssonin kaupunkiin hän ei kuitenkaan tänä aikana paljon vielä puhu suomalaiskansallisista herätteistä, koska valitsi käytännöllisesti pappisuran nopean toimeentulon toivossa. Opinnot käynnistyivät teologisessa seminaarissa verkkaisesti, koska talven 1823-24 ja seuraavan kevään Snellman toimi kotiopettajana Kokkolan porvariskodeissa. Valmistuttuaan seminaarista Snellmanilta puuttui vielä neljä vuotta säädetystä papiksi vihkimisen iästä, jolloin hän jatkoi kotiopettajana syksyn 1825 ja koko vuoden 1826 pääasiassa Kokkolassa ja edelleen lukuseuran teosten parissa. Vasta yliopiston siirtymisen jälkeen Helsinkiin Snellman keskittyi filosofian opintoihin vuoden 1828 alussa. Tästä eteenpäin aina elämänsä loppuun saakka Snellmanin kirjallinen tuotanto heijasti voimakkaasti sitä, miten lukuseuran kirjaston perintö kouli hänessä kosmopoliitin ja käytännöllisen toimijan. Nuoren filosofin kutsumus kansalliseksi herättäjäksi kypsyi nuorison opettamisen, väitöskirjan, filosofisten muistiinpanojen, luentokäsikirjoitusten ja ensimmäisten julkaistujen teosten kautta. Epäonniset romanssit saivat Snellmanin vetäytymään entistä tiiviimmin yksinäiseen kammiotyöskentelyyn. Huoneentauluksi hän oli ottanut kirjoittamansa runon: Ei intohimo minkään lajinen/ei vimma totuuteen tai neidon suuteloon/ tuo ihmismieleen tyyntä rauhaa. Vain hyödyllinen toimi tuottaa järjestyksen. Versovien aatteiden käytännön koetuspaikka oli vuodesta 1830 kokoontunut lauantaiseura, säännöllisesti kokoontunut kirjallisuus- ja keskustelupiiri. Yhteiseksi 11

tavoitteeksi muotoutui saada sivistyneistö ja kansa lähemmäksi toisiaan osallistumaan yhdessä yleisten asioiden käsittelyyn. Tämän rinnalla Snellmanin johdolla hänen kuraattoriaikanaan pohjalaisessa osakunnassa 1834-36 isänmaallinen henki heräsi nuorisossa kansallisesti ja hengellisesti. Kesken nousevan huuman Snellman erotettiin vuoden 1838 lopussa yliopistosta, kun hän halusi protestiksi konsistorin mielivaltaisia ratkaisuja kohtaan pitää luennon akateemisesta vapaudesta. Marraskuussa 1839 Snellman matkusti Tukholmaan, missä Ruotsin vilkkaan valtiollisen elämän seuraaminen oli hänelle vastapainoa Nikolai I:n ajan poliittiselle talviunelle Suomessa. Ahkerasti hän osallistui lehdistökeskusteluun ja valtiopäivätoiminnan arvioimiseen Freja-lehden palstoilla. Aganippisen kirjallisuuspiirin jäsenenä hän seurusteli tiiviisti Tukholman kulttuurieliitin kanssa. Näissä tunnelmissa hän oli kuin kotonaan, koska oli nauttinut lukuseuran kirjojen välityksellä samasta kulttuurista lapsuudenkodissaan Kokkolassa. Snellmanin lopullinen kansallisuusohjelma kypsyi pitkällä Keski-Euroopan kierroksella 1840-1841. Yleensä puhutaan Saksan matkasta, vaikka matka koski kirjavaa kokoelmaa itsenäisiä pieniä valtioita eikä vielä yhtenäistä Saksaa. Jokaisessa osavaltiossa Snellman kohtasi uuden kansallisen todellisuuden. Snellmanille saksalaisen kansallishengen rakennustyömaa oli hedelmällinen kenttä suomalaisen kansallisuusohjelman lopulliseen hahmottamiseen. Saksan kansallisen hajanaisuuden keskellä hän perusteellisten akateemisten opintojen jälkeen näki kaiken entistä terävämmin, kun hän liikkui tässä kansojen galleriassa ja lukuisten yliopistovierailujen johdosta ja oppineiden tapaamisten perusteella vietti hedelmällistä aikaa kansallisuuskysymysten laboratoriossa. Hän ei katsellut vain nähtävyyksiä, maisemia ja ihmisiä vaan halusi nähdä saksalaisten valtiolliseen tulevaisuuteen ja saada samalla käytännöllisiä vihjeitä 12

toimintalinjalleen kotimaassaan oman kansan tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Kun hän matkusti postivaunuissa, höyrylaivassa, junassa tai jalkaisin läpi saksalaisen Euroopan, hän tutki, oppi ja omaksui oman tulevan työskentelynäkynsä kannalta olennaisia asioita. Ulkomaanmatkansa tulokset Snellman kiteytti marraskuussa 1842 ilmestyneessä Valtio-oppi -teoksessaan. Hän korosti kansallishengen roolia, että muodollinen olemassaolo valtiona ei takaa kansakunnallista hyvinvointia. Suomen tie kansakunnan onneen tuli kulkea valistuksen, hyvien tapojen ja yleisen hyvinvoinnin laajentamisen kautta perustanaan Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä takaama autonominen erillisasema. Hänen mielestään se perustotuus, jonka varassa tämä kaikki pohjimmiltaan on, kuuluu: Suomi ei voi mitään väkivalloin; sivistyksen voima on sen ainoa pelastus. --- kansakunnan kanssa voi kaatua, mutta kuoleminen sen kanssa orjan olkivuoteeseen ei ole ihmisen arvoista Hyvät kuulijat! Kutsumus kirkastuneena Snellman päätti palata kotimaahansa toteuttamaan hahmottamaansa kansallisohjelmaa, jonka mukaan Suomen tuli omaa sivistysperintöään kehittämällä lunastaa itselleen paikka kansakuntien joukossa. Uskollisena perinnölleen hän päätti aloittaa julistamisen kirjoittamalla. Tuotannon synnyttämistä leimaa kautta linjan perusteellinen lähdetutkimus. Jälkeen jääneet konseptit ovat täynnä monista teoksista pienellä käsialalla kopioituja marginaalimerkintöjä, anekdootteja, sitaatteja ja piirroksia. Snellman toteutti kirjaimellisesti periaatetta Non enim multa legenda sunt, sed multum, Ei pidä lukea monenlaista, vaan paljon. Tämä oli periaate, minkä hän oli kirjoittanut latinan harjoitusoppikirjansa loppuun. 13

Perinpohjainen lukeneisuus ei välttämättä tehnyt omia kirjoituksia helposti avautuviksi. Filosofiset oppikirjat eivät käyneet kaupaksi, luentokäsikirjoitukset avautuvat vaikeasti, romaaneja ja runoja pidettiin sovinnollisina, senaattori- ja valtiopäivälausunnot olivat pitkiä ja vaikeatajuisia. Mikään näistä ei ollut kuitenkaan tarkoitettu suurelle yleisölle sen herättämiseksi. Sitä tehtävää hoitivat lukuisat sanomalehtikirjoitukset Spanska Fluganissa, Frejassa, Saimassa, Litteraturbladissa, Finlands Allmänna Tidningissä ja Morgonbladissa. Snellmanin sanomalehtikirjoituksille ei ole mikään aihe vieras. Tyyli on asiantuntevaa, härnäävää ja koulumestarimaista. Lehtitekstin tuottaminen oli hänelle vaivatonta; monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaukseen tekivät hänestä ensiluokkaisen omien ajatusten julistajan ja kansanomaistajan. Snellmanin filosofian oppikirjat ja luennot olivat isänmaallisen vakaumuksen herättämistä varten tulevissa virkamiehissä ja viralliset lausunnot tähtäsivät ratkaisun sisällöksi virkamiesvalmistelussa. Sanomalehtikirjallisuus oli suunnattu lukevan yleisön sivistämiseksi; ruotsinkieliset oli kansallistettava ja suomenkieliset sivistettävä. Ohjelman ydin oli oikeudessa omaan äidinkieleen; päästä lukemalla ja kirjoittamalla osallistumaan omien asioiden hoitamiseen. Snellmanin mielestä kansallisuus ei merkinnyt muuta kuin kansallisen sivistyksen omaleimaisuutta, joka perustui menneiden sukupolvien luomaan traditioon. Sen syntymisen ja siirtymisen välttämätön edellytys oli kansalliskieli. Pienestä pitäen Kokkolan lukuseuran kirjaston antia nauttineena hänellä oli kirkas vakaumus kielen voimasta. Suomenkielisille kansan enemmistölle oli annettava sama oikeus sivistyä, mikä hänelle itselleen ruotsinkielisenä oli ollut itsestään selvää lapsesta saakka Kokkolan lukuseuran aarteiston äärellä. 14

Saima-lehdessään hän kerta toisensa jälkeen korosti kielen tehtävää kansakunnan henkisenä edellytyksenä. Hän kirjoitti: Ja ennen kaikkea: miten kirjallisuus koskaan voisikaan kukoistaa jollain muulla kuin kansakunnan omalla kielellä? - - - Joku ehkä ajattelee: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli: ne ovat vain erilaisia tapoja ilmaista samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei välitä sanoissaan vain ajatuksiaan, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanallisesti; ja hänen ajattelunsa, koko hänen järjellinen olemuksensa elää ja liikkuu kielessä. Miten kansakunnan henkinen laatu siis voisi tuoda itseään ilmi muulla kielellä kuin omallaan? Miten kansa kykenisi rakastamaan sen ilmauksia, jos ne esiintyvät vieraassa ja lainatussa muodossa, josta kansa ei tunnista omaa toimintaansa?. Samassa tarkoituksessa Snellman korosti kansalliskirjallisuuden merkitystä. Hän kiinnitti huomiota siihen, että kun kansakunta tekee kysymyksen, mikä on meidän kansallisuuteemme, mikä on meidän sivistyksemme, katseet kääntyivät yliopiston puoleen. Mitä kansakunta silloin saa? Snellmanin mielestä yliopiston innokkainkaan puolustaja ei voinut väittää, että se täyttäisi tehtäväänsä, koska kansalliskirjallisuutta ei ollut. Kukaan ei voinut väittää hankkineensa kirjallista sivistystä lukemalla yliopiston julkaisemia tai ylipäänsä kotimaisia teoksia. Viimeistään Litteraturbladin kirjoituksissa 1850- ja 1860-luvuilla kansalliskirjallisuuden rooli ja lukemisen voima kiteytyy sivistysohjelman ytimeksi. Ajan yhteiskunnallisissa haasteissa Snellmanin ei tarvinnut tarkistaa omaa ohjelmaansa. Muuttuvissakin oloissa hän piti kiinni siitä, että kansallinen paatos on kansalliskirjallisuuden keskeinen teema. Tämä näkyi erityisesti saksalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten historioitsijoiden tuotannon tarkastelussa. Näitä teoksia esittelemällä Snellman tähdensi historiallisen tietoisuuden merkitystä kansakunnan rakennustyössä. Hän korosti, että aineellisen elämän ylläpitämisen lisäksi vain lukeminen voi auttaa yksilöä sivistämään itseään. 15

Snellmanin aatemaailman toteuttaminen lukemisen ja kansalliskirjallisuuden kautta huipentuu arvioon Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Snellmanin silmissä teos kuvasi kehitystä empiirisestä ja emotionaalisesta luontosuhteesta kohti objektiivista itsetietoisuutta. Kiven tuotanto toteutti monella tavoin sen toiveen, mitä Snellman oli usein esittänyt kansallisuuskirjallisuuden laadusta, jonka mukaan siinä tuli yhtyä yleinen eurooppalainen kulttuuritraditio elävään elämään. Seitsemän veljestä ilmensi kaikessa suomen kielen rikkaudessaan niitä teemoja, joita Snellman oli filosofisessa muodossa esittänyt teoksissaan. Tämä tulee hyvin esiin Snellmanin 1873 teokseen kirjoittamassa esipuheessa, josta ydinkohta kuului: Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä veljeksestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen runoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä kautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin ponnistaisivat ylös hurjasta ja raa asta metsäelämästään ihmiselle sopivana sivistykseen ja tapoihin. Hieman liioitellen voisi ehkä sanoa, että omasta kokemuksestaan Snellman tiesi mistä puhui. Hän oli suurella vaivannäöllä kulkenut veljesten tapaan saman matkan lapsuuden ja nuoruuden villistä metsäelämästä vakaumukseen elämän suunnasta ja tehtävästä. Hänen kohdallaan taival olisi ollut aivan erilainen ilman Kokkolan lukuseuran kirjastoa ja sen virikkeitä aatemaailman syttymiselle hyvin varhaisella iällä. Hyvät kuulijat! Koottujen teosten päätoimittajana minulle on usein ihmetelty sitä, miksi Snellmanin kahdelta ensi vuosikymmeneltä juuri Kokkolan ja Oulun ajoilta ei ole mitään julkaistavaa. Ihmettelin sitä aluksi itsekin mutta elämänkertatutkimuksen edetessä 16

aloin yhä vahvemmin vakuuttua siitä, että päinvastoin tästähän ajasta on paljonkin tietoa, vaikkakin välillisesti. Elämän viimeisen 55 vuoden aikana kaikki Snellmanin 12 000 kirjoitettua liuskaa todistavat vain sitä, mitä hänelle tapahtui Kokkolan ja Oulun aikoina ja miten tärkeää aikaa hän eli maailmankuvansa rakentumisen kannalta. Snellmanin tekstien sivistyksen sanoma ei puhuttelisi nykypäivää siinä määrin jos raaka-aineita ei olisi saanut ammentaa jo lapsuudenkokemuksien äärellä. Vanhempien johdattaessa hänet varhain lukemisen pariin toteutui se, mitä hän itse Kuopion koulupuheessaan kerran oppilaidensa vanhemmille julisti: etpä siis ainoastaan lapsesi hyväksi toiminut, sä lemmekäs isä, sä hellä äiti! sinä toimit ihmiskunnan hyväksi. Siksi kansakunnan rakennustyö kirkastuu täällä Kokkolassa erityisen selvästi, kun saamme hiljentyä lukevan pikkupojan äärellä, josta varttui suomalaisen sivistyksen esitaistelija ja modernin yhteiskuntarakenteen kehittäjä. Kokkolan lukuseuran kirjaston teosten todistusvoima on hätkähdyttävä ja lajissaan ainutlaatuinen. Se on tänä päivänäkin todellinen tietopankki, johon on tallennettu oman aikansa tulevaisuuden menestystekijät. Merenkulkijoiden usko sivistyksen voimaan tarjoaa jokaisen niteen myötä löytöretken tämän päivän tutkimukselle. Toivonkin että äsken avattu erinomainen kaupunginkirjaston näyttely toimisi astinlautana tämän aatemaailman hahmottamiseen, josta Kokkolan ikiaikaiset menestystekijät löytyvät ja niiden merkitys kansakunnalliselle kehitykselle aukeavat. Lopuksi haluan esittää onnittelut siitä, että tyylilleen uskollisena Kokkolan kaupunki on avannut juhlavuoden kunniaksi näin tärkeän maisemaikkunan sivistykselle. Se kertoo todellisesta sivistyksen voimasta tässä kaupungissa, sen pitkästä jatkuvuudesta ja sen huolellisesta vaalimisesta. Olen kiitollinen, että sen äärellä olen saanut nauttia yhteistyöstä kanssanne. Kiitos! 17