OIKEUSMINISTERIÖ ARVIOMUISTIO OM 5/41/2005 Lainvalmisteluosasto Tuomo Antila

OIKEUSMINISTERIÖ ARVIOMUISTIO OM 5/41/2005 Lainvalmisteluosasto Tuomo Antila 23.5.2005 AVOLIITON PURKAUTUMISEEN LIITTYVÄT VARALLISUUSOIKEUDELLISET ONGELMAT

2 Tiivistelmä Joka viides suomalainen perhe on avoliittoperhe. Kahdessa viidestä avoliittoperheestä on yksi tai useampi lapsi. Avoliittoperhe on siten merkittävä perhemuoto. Avoliitossa eli avioliitonomaisessa suhteessa elävien välillä on usein merkittävässä määrin omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa. Lainsäädännössä ei ole erityissäännöksiä avopuolisoiden keskinäisistä varallisuussuhteista. Niihin sovelletaan siten samoja varallisuusoikeudellisia säännöksiä ja periaatteita, joita sovelletaan myös toisilleen vieraiden henkilöiden välisiin varallisuussuhteisiin. Näitä säännöksiä sovellettaessa ei kaikilta osin voida ottaa riittävästi huomioon sitä, että avopuolisoiden välillä on avoliiton aikana vallinnut taloudellinen yhteisyys. Avoliiton purkautumiseen liittyvien varallisuusoikeudellisten ongelmien ratkaisemiseksi ehdotetaan harkittavaksi seuraavanlaista sääntelyä, jolla pyrittäisiin turvaamaan avopuolisoiden taloudellinen vähimmäissuoja: 1) Avopuolisoiden taloudellisen yhteisyyden huomioon ottaminen omaisuuden jaossa. Olisi perusteltua säätää yhteisomistusolettaman sisältävä säännös, joka koskisi avopuolisoiden omistamia irtaimia esineitä. Lisäksi olisi perusteltua säätää avopuolison oikeudesta hyvitykseen yhteistalouden hyväksi antamistaan panoksista, jos omaisuuden jako omistussuhteiden perusteella johtaisi siihen, että avopuoliso saisi perusteetonta etua toisen kustannuksella. 2) Asunnon tarpeessa olevan suojaaminen avoliiton purkautuessa. Olisi ensisijaisesti selvitettävä tarvetta säätää asunnon tarpeen huomioon ottamisesta avioliiton purkautuessa suoritettavassa osituksessa. Tämä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi siten, että enemmän asunnon tarpeessa olevalla puolisolla olisi laissa säädetyin edellytyksin oikeus osituksessa saada puolisoiden yhteisenä kotina käytetty asunto sisällytetyksi hänelle osituksessa tulevaan omaisuuteen. Tässä yhteydessä tai tämän jälkeen olisi harkittava vastaavanlaisen tai rajoitetumman suojan ulottamista koskemaan myös avo puolisoita. Lisäksi olisi harkittava yhteiselämän lopettamista koskevan sääntelyn ulottamista koskemaan rajoitetussa muodossa myös avopuolisoita. 3) Tarkoituksenmukainen riidanratkaisumenettely. Olisi mahdollistettava pesänjakajan määrääminen toimittamaan avopuolisoiden omaisuuden erottelu ja ratkaisemaan mahdolliset hyvitysvaatimukset. Vähimmäissuojasääntelyn tulisi koskea paitsi avopuolisoita myös näihin rinnastettavia samaa sukupuolta olevia parisuhdekumppaneita. Lisäksi tulisi harkita sääntelyn ulottamista muihinkin yhteistaloudessa asuviin henkilöihin. Sääntelyn soveltamisen ei tulisi edellyttää sopimusta, rekisteröitymistä tai vastaavaa. Osapuolten tulisi voida sopimuksella sulkea pois sääntelyn soveltaminen heihin.

3 Förmögenhetsrättsliga problem förknippade med upplösning av ett samboförhållande - Sammandrag Var femte finländsk familj är en sambofamilj. I två sambofamiljer av fem finns det ett eller flere barn. Sambofamiljen är således en viktig familjeform. Bland samboparen är det vanligt med samäganderätt, gemensam ekonomi och arbetsfördelning. Vår lagstiftning innehåller inga specialbestämmelser om sambors inbördes förmögenhetsförhållanden. På dem tillämpas således samma förmögenhetsrättsliga bestämmelser och principer som på förmögenhetsförhållandena mellan sinsemellan främmande personer. Vid tillämpning av dessa bestämmelser kan man inte alltid i tillräckligt hög grad beakta den ekonomiska gemenskap som sambor har medan deras samboförhållande pågår. I syfte att undanröja de förmögenhetsrättsliga problem som är förknippade med upplösningen av samboförhållanden föreslås att man överväger reglering som tryggar sambors ekonomiska minimiskydd på följande sätt: 1) Hänsyn till sambors ekonomiska gemenskap vid delning av egendomen. Det finns fog för bestämmelser om presumtivt samägande i fråga om sambors lösöre. Dessutom behövs det bestämmelser om gottgörelse av en sambos insats för det gemensamma hushållet, om delningen av egendomen i enlighet med ägarförhållandena leder till att den ena sambon får grundlös fördel på den andras bekostnad. 2) Skydd för den bostadsbehövande vid upplösning av ett samboförhållande. Primärt bör man utreda om det finns ett behov av att föreskriva att behovet av bostad skall beaktas vid den avvittring som sker vid upplösning av ett äktenskap. Detta kan genomföras exempelvis så att den make som har ett större behov av en bostad under i lag angivna förutsättningar har rätt att få den bostad som varit det gemensamma hemmet inkluderad i den egendom som tillfaller maken vid avvittringen. I samband med eller efter detta bör man överväga ett motsvarande eller mer begränsat skydd också för sambor. Dessutom bör man överväga en utvid g- ning av tillämpningsområdet för bestämmelserna om samlivets upphörande till att i begränsade avseenden också gälla sambor. 3) Ett ändamålsenligt förfarande för avgörande av tvister. Det bör vara möjligt att förordna en skiftesman för att förrätta avskiljande av sambors egendom och avgöra eventuella krav på gottgörelse. Bestämmelserna om minimiskydd bör förutom sambor gälla även med dem jämställbara partners av samma kön. Dessutom bör man överväga att utsträcka bestämmelsernas tillämpningsområde till att även omfatta andra personer som lever i gemensamt hushåll. Tillämpningen av bestämmelserna bör inte förutsätta avtal, registrering eller motsvarande, men det bör vara möjligt för parterna att avtala om att bestämmelserna inte skall tillämpas.

4 1 Johdanto 1.1 Tarkastelun kohde ja rajaukset Oikeusministeriön vuonna 2002 julkaisemassa oikeuspolitiikan strategiassa on yhtenä strategisena linjauksena mainittu kansalaisten oikeussuhteita koskevien lakien saattaminen yhteiskunnan muutosten tasalle. Osana tämän linjauksen toteuttamista on mainittu perhe- ja perintölainsäädännön ajanmukaisuuden arviointi. Perhe- ja läheissuhteiden muuttuminen yhä monimuotoisemmiksi on todettu yhdeksi kehityspiirteeksi, joka edellyttää lainsäädännön tarkastelua. Strategia-asiakirjan mukaan tasa-arvolle perustuvan parisuhdelainsäädännön tavoitteena on antaa osapuolille ma h- dollisuus ohjata elämäänsä omilla päätöksillään. Samalla pyritään suojaamaan he i- kompaa osapuolta hyväksikäytöltä. 1 Edellä mainitun linjauksen mukaisesti tässä muistiossa arvioidaan tarvetta säännellä erityissäännöksin avoliitossa tai siihen rinnastettavassa parisuhteessa elävien henk i- löiden keskinäisiä varallisuussuhteita. Tarkastelun taustalla on pitkään jatkunut avoliittojen yleistymiskehitys. Muistiossa keskitytään niihin varallisuusoikeudellisiin ongelmiin, jotka liittyvät avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautumiseen. Avoliitolla tarkoitetaan tässä muistiossa avioliitonomaista yhteiselämää, jossa mies ja nainen asuvat yhdessä olematta keskenään avioliitossa. Avoliittoon rinnastettavalla parisuhteella tarkoitetaan vastaavaa yhteiselämää, jossa kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä asuu yhdessä ilman, että he ovat rekisteröineet parisuhteensa rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain (950/2001) nojalla. Selvyyden vuoksi todetaan, että muistiossa ei tarkastella seuraavia avoliitossa tai siihen rinnastettavassa parisuhteessa elävien henkilöiden oikeudelliseen asemaan liittyviä kysymyksiä: - sukunimi; - avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen oikeudellinen asema; - muiden kuin aviopuolisoiden oikeus ottaa yhdessä ottolapsi ja oikeus perheen sisäiseen adoptioon muissa parisuhteissa kuin avioliitossa; - elatusvelvollisuus; - perintöoikeus ja muut jäämistöoikeudelliset kysymykset; 2 - oikeus sosiaalipalveluihin ja -etuuksiin; - verotus. 1.2 Avoliittoperheiden yleisyys Tilastokeskuksen väestötilaston mukaan Suomessa oli vuonna 2004 kaikkiaan noin 1,4 miljoonaa perhettä. Näistä avopareja oli noin 290 000 eli 20,4 prosenttia. Noin 110 000 avoliittoperheessä eli avopuolisoiden ohella yksi tai useampi lapsi. Avoliittoperhe on siten merkittävä perhemuoto. 1 Oikeusministeriö: Oikeuspolitiikan strategia ja kehitysnäkymiä vuosiksi 2003 2012, 2002, s. 6 ja 19. 2 Perittävän kanssa avioliitonomaisessa suhteessa eläneen tai tällaiseen rinnastuvan läheisen jäämistöoikeudellista asemaa on tarkasteltu jo aikaisemmin perintökaaren uudistamistarpeita selvittäneen työryhmän mietinnössä (oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2004:6, s. 28 38).

5 Avoliittoperheet ovat yleistyneet nopeasti 1970- luvulta alkaen, ja tämä yleistymiskehitys näyttää yhä jatkuvan. Tilastokeskuksen Perheet tyypeittäin tilaston mukaan avoliittoperheiden osuus kaikista perheistä on kehittynyt seuraavasti: 1970 1980 1990 2000 2001 2002 2003 2004 2,3 % 8,0 % 13,8 % 18,7 % 19,3 % 19,7 % 20,0 % 20,4 % Tilastokeskuksen kuvio Perheet tyypeittäin vaimon/äidin iän mukaan 2004 kuvaa avoliittojen yleisyyttä eri ikäluokissa: Kuviosta on havaittavissa, että avoliitossa eläminen on selvästi yleisintä nuorissa ikäluokissa. Kuitenkin huomattava osuus vielä keski- ikäistenkin perheistä on avoliittoperheitä. Tämän voidaan katsoa viittaavan siihen, että osa parisuhteessa elävistä tietoisesti valitsee avoliiton pitkäaikaisen parisuhteen muodoksi. 3 Avoliittoon rinnastettavien parisuhteiden määrästä ei ole tilastotietoja. 3 Tämä havainto on tehty jo 1970-luvulla tehdyssä avoliittoja koskeneessa tutkimuksessa. Ks. Aromaa Cantell Jaakkola: Avoliitto. Tutkimuksia avoliiton yleisyydestä ja yleistymisestä Suomessa, Helsinki 1981, s. 72.

6 1.3 Avoliittoperheiden talous ja työnjako Avoliittoja koskeneessa, vuonna 1978 tehtyyn kyselyyn perustuneessa tutkimuksessa erilaiset parisuhteet luokiteltiin jatkuviksi avoliitoiksi, avoliitolla alkaneiksi avioliitoiksi ja jatkuviksi avioliitoiksi. Tutkimuksessa todettiin, että auton, asunnon ja kesäasunnon omistamisen suhteen erilaiset liitot poikkesivat toisistaan hyvin vähän. Huomattavin poikkeus oli se, että omistusasunto oli selvästi yleisempi avioliitoissa kuin avoliitoissa tai avoliitolla alkaneissa avioliitoissa. Jossakin määrin myös autojen ja kesäasuntojen omistus näytti olevan avioliitoissa yleisempää. Tulojen käyttöä tutkittaessa havaittiin, että kaikissa liitoissa liittotyypistä riippumatta kumpikin näytti maksavan omat menonsa nuorissa liitoissa ja tulojen käyttö muodostui yhteisemmäksi liiton vanhetessa. Toinen havainto oli se, että liittotyypistä riippumatta naisen tuloja näytettiin käytettävän kodin sisäpuolisiin menoihin, niin kuin lapsista aiheut u- viin menoihin, ja miehen tuloja kodin ulkopuolisiin menoihin, kuten autoon, huve i- hin ja alkoholiostoihin. 4 Joitakin tietoja avoliittoperheiden taloudesta ilmenee myös uusperheitä koskevasta tutkimuksesta, joka perustuu vuonna 1997 tehtyyn kyselyyn. Tutkimuksen mukaan raha-asioiden hoitaminen erityyppisissä uusperheissä jakautui seuraavasti: 5 Uusperheen vanhemmat avioliitossa Uusperheen vanhemmat avoliitossa Kumpikin hoitaa omat raha-asiansa 25 % 48 % Yhteinen pankkitili yhteisiä menoja varten 21 % 14 % Raha-asiat hoidetaan yhdessä ilman yhteistä 7 % 8 % pankkitiliä Miehellä ja vaimolla oikeus käyttää toistensa pankkitiliä 44 % 24 % Ei tietoa 3 % 6 % Yhteensä 100 % 100 % Taulukosta on havaittavissa, että raha-asioiden hoitaminen yhdessä oli avioliittoperheissä selvästi yleisempää kuin avoliittoperheissä. Silti lähes puolet avoliittoperheistäkin ilmoitti hoitavansa raha-asiansa yhdessä. 4 Aromaa Cantell Jaakkola, s. 24 26. 5 Jaakkola Säntti: Uusperheitten lapset ja vanhemmat, 2000, s. 57.

7 Asunnon omistaminen erityyppisissä uusperheissä jakautui tutkimuksen mukaan seuraavasti: 6 Uusperheen vanhemmat avioliitossa Uusperheen vanhemmat avoliitossa Omistaa asuntonsa Vaimo omistaa asunnon Mies omistaa asunnon Puolisot omistavat yhdessä Yhteensä 70 % 9 % 15 % 76 % 100 % 64 % 23 % 32 % 45 % 100 % Taulukosta on havaittavissa, että asunnon yhteisomistus avoliittoperheissä on varsin yleistä, vaikkakin selvästi harvinaisempaa kuin avioliittoperheissä. On syytä huomauttaa, että vuonna 1997 tehtyyn kyselyyn perustuvat tutkimustulokset koskevat vain uusperheitä eli tutkimuksessa käytetyn määritelmän mukaan sellaisia kotitalouksia, joissa joko avioliitossa tai avoliitossa asuvien naisen ja miehen kanssa asuu myös toisen 18 vuotta nuorempi lapsi, joka siis ei ole heidän yhteinen lapsensa. 7 Tulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan sellaisinaan kaikkia avoliittoperheitä eivätkä varsinkaan nuorten, lapsettomien henkilöiden avoliittoja. Edeltä ilmenevin tavoin merkittävä osuus noin 40 prosenttia avoliittoperheistä on lapsiperheitä. Lapsen saaminen johtaa usein perheen sisäiseen työnjakoon siten, että toinen vanhemmista on ansiotyössä ja toinen ainakin jonkin aikaa äitiys-, isyys-, vanhempain- tai hoitovapaalla. Suurimman osan näistä vapaista käyttävät äidit. Kansaneläkelaitoksen tilastotietojen mukaan esimerkiksi vuonna 2003 maksettiin va n- hempainpäivärahaa äideille yhteensä noin 14,5 miljoonalta päivältä ja isille yhteensä noin 790 000 päivältä. 8 Äidit käyttivät siten noin 95 prosenttia kaikista vanhempainpäivärahapäivistä. Tilastoista ei ilmene päivärahaa saaneiden vanhempien siviilisääty. Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, että vanhempainvapaan käytön jakautumisessa vanhempien kesken olisi merkittäviä eroja riippuen siitä, elävätkö he avioliitossa vai avoliitossa. Johtopäätöksenä edellä esitetyistä tutkimuksista ja tilastotiedoista voidaan todeta, että ainakin suuressa osassa avoliittoperheistä on merkittävässä määrin omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa. Taloutta ja työnjakoa avoliittoon rinnastettavissa parisuhteissa ei tiettävästi ole tutkittu. 6 Jaakkola Säntti, s. 58. 7 Jaakkola Säntti, s. 4. 8 Kelan perhe-etuustilasto 2003, s. 25.

8 2 Lainsäädäntö ja käytäntö 2.1 Yleistä Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että avoliitossa eläviin henkilöihin ei voida soveltaa analogisesti avioliittolakia (234/1929). 9 Vastaavasti rekisteröidystä parisuhteesta annettua lakia ei voida soveltaa analogisesti sellaisiin samaa sukupuolta oleviin pareihin, jotka eivät ole rekisteröineet parisuhdettaan. 10 Meillä ei myöskään ole voimassa erityislainsäädäntöä, joka nimenomaisesti sääntelisi avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautumiseen liittyviä varallisuusoikeudellisia kys y- myksiä. Niihin sovelletaan siten jäljempänä selostettavin tavoin samoja yleisiä varallisuusoikeudellisia säännöksiä ja periaatteita, joita sovelletaan myös toisilleen vieraiden henkilöiden välisiin varallisuussuhteisiin. Samat säännökset ja periaatteet soveltuvat myös tilanteisiin, joissa kaksi tai useampia henkilöitä esimerkiksi kaksi sisarusta on asunut yhteistaloudessa muutoin kuin parisuhteessa. 2.2 Omistussuhteet ja näyttö niistä Lähtökohtana avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautumiseen liittyvässä omaisuuden jaossa on, että kumpikin osapuoli saa pitää oman varallisuutensa. Keskeinen merkitys on siis sillä, miten omistussuhteet osapuolten välillä jakautuvat. Ratkaistaessa avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten omistuskysymyksiä noudatetaan yleisiä siviilioikeudellisia sääntöjä. Todistusoikeudellisena lähtökohtana on ns. nimiperiaate. Sen mukaan omaisuus kuuluu sille, jonka nimiin se on hankittu. Nimiperiaatteesta on oikeuskäytännössä poikettu, jos on selvitetty osapuolten tarkoituksena hankintahetkellä olleen, että osapuolet omistavat omistuskohteen yhteisesti. Tämä sääntö ilmenee seuraavista avopuolisoita koskevista korkeimman oikeuden ratkaisuista: 11 KKO 1988:85. A:n ja B:n avoliiton aikana oli A:n omistamalle tilalle rakennettu omakotitalo, jossa A ja B sekä heidän lapsensa olivat asuneet. Muutettuaan tilalta B vaati vahvistettavaksi, että hän omisti talon yhteisesti A:n kanssa. Koska B ei ollut näyttänyt, että olisi tarkoitettu A:n ja B:n yhteisesti omistavan talon, B:n vaatimus hylättiin. (Ään.) KKO 1992:48. A ja B olivat avoliittonsa aikana hankkineet ajoneuvot yhteiseen lukuun käyttäen kummankin varoja autojen maksamiseen. Tämän vuoksi vahvistettiin, että A ja B omistivat ajoneuvot yhteisesti, vaikka ne oli rekisteröity B:n nimiin. Avioliittolain 89 :ssä on erityissäännös aviopuolisoiden omaisuuden erottelussa noudatettavasta yhteisomistusolettamasta. Sen mukaan, jos puolisoiden omaisuutta eroteltaessa jonkin irtaimen esineen suhteen ei käy olosuhteista selville eikä myöskään voida näyttää, kumman puolison omaisuuteen se kuuluu tai että se on yhteistä omaisuutta, puolisoiden on katsottava saaneen sen yhteisesti yhtäläisin oikeuksin. 9 Ks. esim. Aarnio Kangas: Perhevarallisuusoikeus, 2002, s. 144. 10 Ks. eduskunnan lausuma EV 95/2001 vp HE 200/2000 vp. 11 Samaa sääntöä on muuntyyppisissä yhteisomistustilanteissa sovellettu mm. ratkaisuissa KKO 1989:37 ja 2003:82. Vrt. ratkaisu KKO 1986 II 103, jota tarkastellaan myöhemmin jaksossa 4.2.2.

9 Tätä säännöstä ei voida soveltaa avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautuessa, vaan tällöin sovelletaan tavanomaisia todistustaakkasääntöjä. Omaisuutta itselleen vaativalla on siis näyttövelvollisuus omistusoikeudestaan omaisuuteen. 2.3 Yhteisomistustapauksissa sovellettavat säännökset Jos avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolet omistavat yhteisesti kiinteistön, irtaimen esineen tai muuta tavaraa, yhteisomistussuhteeseen sovelletaan eräistä yhteisomistussuhteista annettua lakia (180/1958, jäljempänä yhteisomistuslaki). 12 Lain mukaan kunkin yhteisomistajan katsotaan omistavan määräosuuden yhteisestä esineestä. Jollei muuta ilmene, osuudet ovat samansuuruiset. Yhteisomistajien osuudet määräytyvät siten pääluvun mukaan, jollei tästä lähtökohdasta ole sopimuksen tai muun perusteen vuoksi poikettava. Omistusosuuksien suuruuden määräämisestä avopuolisoiden kesken on ollut kysymys seuraavassa korkeimman oikeuden ratkaisussa: KKO 1985 II 167. Avoliitossa elävät henkilöt olivat ostaneet yhteiseksi omaisuudeksi huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet asunto-osakeyhtiössä suorittamalla kauppahinnan niillä varoilla, jotka he kumpikin olivat erikseen saaneet myymällä aiemmin yksin omistamansa asunto-osakeyhtiön osakkeet. Kun muuta ei ollut näytetty sovitun, oli kummankin osuus yhteisomaisuudesta määrättävä suoritetun rahoituksen suhteessa. (Ään.) Ratkaisun perustelujen mukaan asiaa ratkaistaessa pidettiin olennaisena sitä, että osapuolten tarkoituksena katsottiin olleen omistaa asunto rahasuoritusten mukaisessa suhteessa. Yhteiseen esineeseen ja sen tuottoon kohdistuvat yhteisomistajan oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät heidän osuuksiensa mukaisesti. Yhteisomistajalla on oikeus toisia yhteisomistajia kuulematta luovuttaa osuutensa ja muutenkin määrätä siitä. Hän saa myös käyttää yhteistä esinettä hyväkseen sellaisella tavalla, että hänen toimenpiteensä eivät loukkaa muiden yhteisomistajien vastaavia etuja ja oikeuksia. Yhteisomistaja, joka omalla käytöllään estää toista käyttämästä yhteistä omaisuutta omistusosuuttaan vastaavassa määrässä, voi joutua maksamaan tästä loukkauksesta korvausta. Tällaista korvausta on avoliiton purkautumisen yhteydessä määrätty maksettavaksi seuraavissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa: KKO 1992:48. B:n otettua A:n ja B:n yhteisesti omistamat ajoneuvot hallintaansa avoliiton päätyttyä hän oli velvollinen suorittamaan A:lle korvausta ajoneuvojen arvonalennuksesta ja A:n käytön estymisestä. KKO 2000:114. A ja B omistivat yhdessä asunnon. Välirikon vuoksi B muutti pois ja A jäi asumaan huoneistoon. Kun B ei ollut voinut käyttää asuntoa ja hänelle siten aiheutui haittaa ja vastaavasti A:lle asumisen jatkuessa pitempään taloudellista hyötyä siitä, että A yksin käytti yhteistä omaisuutta, A velvoitet- 12 Ks. tässä jaksossa esitetyn osalta tarkemmin esim. Kartio: Esineoikeuden perusteet, 2001, s. 202 s.

10 tiin suorittamaan B:lle korvausta siihen saakka, kunnes asunto oli myyty. (Ään.) Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautuessa syntyy usein tarve purkaa osapuolten väliset yhteisomistussuhteet. Yhteisomistuslain mukaan kullakin yhteisomistajalla on oikeus saada yhteisomistussuhde puretuksi. Ensisijaisena yhteisomistussuhteen purkamistapana yhteisomistuslaissa mainitaan se, että yhteisomistajalla on oikeus saada osuutensa yhteisestä esineestä jakamalla erotetuksi. Tällaisen jaon kohteena voi olla ennen muuta tila, joka useimmiten vo i- daan halkoa. Useat esineet eivät kuitenkaan ole jaettavissa pienempiin, keskenään samanarvoisiin osiin. Näiden tapausten varalta laissa on säännökset yhteisomistussuhteen purkamisesta myynnin avulla. Esineen myyminen yhteisomistussuhteen purkamiseksi voi tulla kysymykseen, jos esineen jakaminen ei ole mahdollista taikka se aiheuttaisi suhteettoman kalliita kustannuksia tai alentaisi huomattavasti esineen arvoa. Yhteisomistaja voi tällöin vaatia tuo mioistuimessa, että esine määrätään myytäväksi yhteisomistussuhteen purkamista varten. 2.4 Asumisoikeuden yhteisomistus Asumisoikeusasunnoista annetun lain (650/1990) 35 :ssä on erityissäännös asumisoikeuteen kohdistuvan yhteisomistussuhteen purkamisesta. Säännös koskee tapauksia, joissa asumisoikeus kuuluu yhteisesti kahdelle tai useammalle henkilölle ja joku heistä haluaa saada yhteisomistuksen lakkaamaan. Jos osuuden luovutuksesta toiselle osaomistajalle tai muulle luovutuksensaajaksi lain mukaan kelpoiselle henkilölle ei tällöin päästä osaomistajien kesken sopimukseen, tuomioistuin voi osaomistajan hakemuksesta määrätä, että koko asumisoikeus on luovutettava lain 23 :n mukaisesti. Luovutuksensaajaksi voidaan tällöin valita osaomistaja tai, jos kaksi tai useampi heistä haluaa luovutuksensaajaksi, heidät yhdessä. Yhteisomistussuhteen purkamisen yhteydessä osaomistajilla on oikeus tulla luovutuksensaajaksi ennen muuta henkilöä. Laissa ei kuitenkaan säännellä sitä, millä perusteilla ratkaistaan, kumpi kahdesta osaomistajasta on riitaisessa tapauksessa valittava luovutuksensaajaksi. 2.5 Huoneenvuokrasuhteet Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain (481/1995) 48 :n 2 momentissa säädetään yhteisen asumisen lopettamisen vaikutuksesta asuinhuoneiston vuokrasuhteeseen. Säännös koskee tapauksia, joissa muut kuin aviopuolisot ovat vuokranneet huoneiston käytettäväksi yhteisenä asuntonaan. Tuomioistuin voi jonkun heistä sitä vaatiessa yhteisen asumisen päätyttyä määrätä huoneistoa eniten tarvitsevan tai tarvitsevat jatkamaan vuokrasuhdetta sekä vapauttaa toisen tai muut vuokrasuhteesta taikka vapauttaa heidät kaikki vuokrasuhteesta. Esitöiden mukaan säännös koskee usein avopuolisoita, mutta se voi koskea myös muita asukaskokoonpanoja kuten opiskelijaryhmää, joka on vuokrannut huoneiston yhteiseksi kodikseen. 13 13 HE 304/1994 vp.

11 2.6 Yhteiselämän lopettaminen ja perheen sisäinen lähestymiskielto Aviopuolisoiden osalta tuomioistuin voi päättää yhteiselämän lopettamisesta avioliittolain 24 :n nojalla. Tällöin tuomioistuin vo i muun muassa päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, ja velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista. Päätös ja velvoitus ovat pääsääntöisesti voimassa siihen saakka, kun puolisoiden välillä on toimitettu omaisuuden ositus tai erottelu ja se on saanut lainvoiman, kuitenkin enintään kaksi vuotta päätöksen antamisesta. Yhteiselämän lopettamista koskevien säännösten tarpeellisuutta on esitöissä perusteltu erityisesti sillä, että ne tekevät mahdolliseksi tuomioistuimen määräykseen perustuvan yhteiselämän lopettamisen esimerkiksi tilanteissa, joissa se toisen puolison väkivaltaisen käyttäytymisen tai muu vastaavanlaisen syyn vuoksi on muun perheen turvallisuuden kannalta välttämätöntä. 14 Yhteiselämän lopettamista koskevat säännökset koskevat myös rekisteröidyn parisuhteen osapuolia. Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuoli ei voi vaatia tuomioistuimelta erillistä päätöstä yhteiselämän lopettamisesta. Jos asunnon omistaa parisuhteen toinen osapuoli yksin, hän voi nostaa tuomioistuimessa kanteen toisen osapuolen velvoittamiseksi muuttamaan asunnosta häädön uhalla. Jos osapuolet omistavat asunnon yhdessä eivätkä he pääse sopimukseen asunnon hallinnasta, heidän käytettävissään on vain edellä selostettu mahdollisuus yhteisomistussuhteen purkamiseen. Jos avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolet ovat yhdessä vuokranneet huoneiston käytettäväksi yhteisenä asuntonaan, huoneistoa enemmän tarvitseva voi edellä selostetuin tavoin hakea tuomioistuimessa toisen vapauttamista vuokrasuhteesta. Jos vuokrasopimuksen on tehnyt vain yksi parisuhteen osapuoli, toisella osapuolella ei ole oikeutta saada tuomioistuimelta määräystä siitä, että hänet oikeutettaisiin jatkamaan vuokrasuhdetta. Perheen sisäistä lähestymiskieltoa koskeva sääntely toteuttaa osaksi samoja tavoitteita kuin yhteiselämän lopettamista koskevat säännökset. Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuoli voi hakea perheen sisäistä lähestymiskieltoa toista osapuolta vastaan. Lähestymiskiellosta annetun lain (898/1998) mukaan tilanteessa, jossa itsensä uhatuksi tunteva henkilö ja henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, asuvat vakituisesti samassa asunnossa, lähestymiskielto voidaan määrätä henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen tai tällaisen rikoksen uhan torjumiseksi. Perheen sisäisen lähestymiskiellon määräämisen edellytyksenä on, että henkilön, jota vastaan kieltoa pyydetään, uhkauksista, aiemmista rikoksista tai muusta käyttäytymisestä voidaan päätellä, että hän todennäköisesti tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvan rikoksen. Lisäksi edellytetään, ettei kiellon määrääminen ole kohtuutonta ottaen huomioon uhkaavan rikoksen vakavuus, samassa asunnossa asuvien henkilöiden olosuhteet ja muut asiassa ilmenneet seikat. 14 HE 62/1986 vp., s. 47.

12 Perheen sisäiseen lähestymiskieltoon määrätyn henkilön on poistuttava asunnosta, jossa hän ja suojattava henkilö asuvat vakituisesti, eikä hän saa palata asuntoon. Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan määrätä enintään kolmeksi kuukaudeksi. Kielto voidaan uudistaa. Perheen sisäinen lähestymiskielto voidaan uudistettaessa määrätä enintään kolmeksi kuukaudeksi. 2.7 Sopimus parisuhteen purkautumisen varalta Sopimusvapauden vallitessa avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolet voivat tehdä erilaisia sopimuksia taloudellisesta suhteestaan ja myös pyrkiä ennalta järjestämään muun muassa omaisuutensa jaon parisuhteen mahdollista purkautumista silmällä pitäen. 15 Parisuhteen purkautumisen varalta laadittavassa sopimuksessa voidaan esimerkiksi täsmentää sopimuksen piiriin kuuluva omaisuus sekä sopia omistussuhteista, irtaimen omaisuuden jaossa noudatettavista periaatteista, velkasuhteista ja yhteisen asunnon käytöstä parisuhteen purkautumisen jälkeiseltä ajalta maksettavasta korvauksesta. Jos parisuhteen purkautumisen varalta tehdyn sopimuksen ehto on kohtuuton tai jos sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, sitä voidaan sovitella varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, jäljempänä oikeustoimilaki) 36 :n nojalla vastaavasti kuin muitakin varallisuusoikeudellisia sopimuksia. Tutkimustietoa parisuhteen purkautumisen varalta tehtyjen sopimusten yleisyydestä ei ole. 2.8 Perusteettoman edun palautus ja siihen rinnastettavat korvaukset Jos sopimusta avoliiton purkautumisen varalta ei ole tehty, oikeuskäytännössä avoliiton purkautumiseen liittyviä korvauskysymyksiä on ratkaistu lähinnä perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen nojalla. Seuraavissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa on määrätty maksettavaksi korvausta toisen avopuolison omaisuuteen kohdistuneesta työpanoksesta sekä toisen avopuolison omaisuuteen sijoitetuista varoista: KKO 1988:27. A ja B olivat eläneet avoliitossa ja sen aikana myös kihlaut u- neet. B oli avoliiton aikana rakentanut A:n kiinteistölle asuintalon ja autotallin. Vastikkeena rakennustyöstään B olisi saanut asua talossa eikä työn korvaamisesta muulla tavalla ollut näytetty sovitun. A:n ja B:n välit olivat kuitenkin rikkoutuneet rakennuksen valmistumisen aikoihin niin, ettei B ollut voinut asettua taloon asumaan. Kun B:n työpanos oli ollut huomattava ja hän oli menettänyt vastikkeen A:lle suorittamastaan rakennustyöstä, hänellä oli oikeus saada siitä kohtuullinen rahakorvaus A:lta. KKO 1988:28. A ja B olivat eläneet avoliitossa, jonka aikana A:n omistamalle maalle oli pääosin B:n varoilla rakennettu yhteiseen käyttöön kesämökki. A:n kuoltua ennen mökin valmistumista B ei kuitenkaan ollut voinut käyttää mök- 15 Avopuolisoiden välisistä sopimuksista ks. esim. Koskelo: Sopimus ja parisuhde, Oikeus 1985, s. 198 s., Gottberg: Perhesuhteet ja lainsäädäntö, 1997, s. 67 s. ja Aarnio Kangas: Perhevarallisuusoikeus, 2002, s. 146 s.

13 kiä. Kun ei ollut pääteltävissä, että B:n tarkoituksena olisi ollut luovuttaa mökkiin sijoittamansa varallisuuteensa nähden huomattavat varat A:lle vastikkeetta, B:llä oli oikeus saada A:n kuolinpesästä korvaus rahasijoituksestaan. Seuraavassa ratkaisussa korvausta on määrätty maksettavaksi perheen elatukseen käytettyjen ansiotulojen sekä kotityön muodossa annetusta panoksesta toisen avopuolison omaisuuden kartuttamiseen: KKO 1993:168. A:n ja B:n pitkään jatkuneen, välirikkoon päättyneen avoliiton aikana A oli käyttänyt ansiotulonsa perheen elatukseen ja toiminut kodissa perheen hyväksi. Sen lisäksi, että A oli näin osallistunut lastensa elatukseen, hän oli osaltaan mahdollistanut B:n kiinteistön ja perheen asuntona käytetyn omakotitalon hankkimisen. A:n asumista kodissaan ei pidetty riittävänä vastikkeena hänen toimistaan B:n omaisuuden kartuttamiseksi eikä ollut pääteltävissä, että A olisi tarkoittanut kartuttaa B:n omaisuutta siinä tapauksessa, että avoliitto päättyi välirikkoon. A:lla katsottiin olevan oikeus saada kohtuullinen korvaus panoksestaan B:ltä. Korkeimmassa oikeudessa on parhaillaan vireillä avoliiton purkautumiseen liittyvä asia, joka on valitusluparekisterissä kuvattu seuraavasti: VL 2005-28. A ja B olivat eläneet avoliitossa, jonka aikana A:n ja B:n yhteiseen omistukseen hankkimalle tilalle rakennettiin omakotitalo. Tämän A:n ja B:n puoliksi omistaman omaisuuden hankkiminen rahoitettiin heidän yhteisesti ottamillaan asuntolainoilla, joista suurimman osan maksoi A. B osallistui omakotitalon rakentamiseen. A asui perheen yhteiseksi kodiksi rakennetussa omakotitalossa vuodesta 1992 A:n ja B:n alkuvuonna 2002 tapahtuneeseen välien rikkoutumiseen saakka. Kysymys siitä, saiko B A:n kustannuksella perusteetonta etua, kun A maksoi yhteisistä asuntolainoista huo mattavasti omistusosuuttaan suuremman osan. 2.9 Omaisuuden erottelu ja riitakysymysten ratkaisu Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen purkautumiseen liittyvää omaisuuden ositusta varten tuomioistuin voi määrätä pesänjakajan. Pesänjakaja on mahdollista määrätä myös pelkästään omaisuuden erottelua varten, toisin sanoen tilanteessa, jossa aviopuolisoilla tai rekisteröidyn parisuhteen osapuolilla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen. 16 Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen purkautuessa pesänjakajan määrääminen ei sitä vastoin ole mahdollista. Omistusoikeutta koskevat riidat ja muut varallisuusoikeudelliset riitakysymykset on siten saatettava kanteilla käräjäoikeuden ratkaistaviksi. Avoliittoon liittyvää oikeuskäytäntöä Helsingin hovioikeudessa vuosina 1986 1992 ja vuosina 1993 1998 koskevien tutkimusten mukaan Helsingin hovioikeudessa käsitellyt avopuolisoiden keskinäiset riita-asiat ovat jakautuneet ensisijaisen kanneperusteen mukaan seuraavasti: 17 16 KKO 1990:5. 17 Valtonen: Avoliittoon liittyvä oikeuskäytäntö Helsingin hovioikeudessa vuosina 1986 1992, julkaisematon tutkie l- ma, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 1994, ja Pirinen: Avoliittoriidat Helsingin hovioikeudessa, julkaisematon tutkielma, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 1999.

14 1986-1992 1993 3/1998 velkomus 7 13 perusteettoman edun palautus 19 9 omistusoikeuden vahvistaminen/kumoaminen 7 6 hallinnan palautus 3 2 vahingonkorvaus 1 2 sopimuksen kohtuullistaminen 1 1 oikeustoimen pätemättömyys 1 1 yhteensä 39 34 3 Kansainvälinen kehitys Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteiden sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut eri maissa poikkeavat huomattavasti toisistaan. Useissa maissa erityissääntelyä ei ole lainkaan. Toisaalta esimerkiksi Ruotsissa on voimassa avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteita varsin kattavasti sääntelevä avoliittolaki. Muistion liitteenä on katsaus lainsäädäntöön ja käytäntöön Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Alankomaissa ja Ranskassa. Euroopan unionissa ei ole voimassa eikä valmisteilla avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteisiin liittyvää yhteisölainsäädäntöä. Euroopan neuvoston ministerikomitea on vuonna 1988 hyväksynyt suosituksen No R(88)3 avopuolisoiden välisten sopimusten ja testamenttien pätevyydestä. Suosituksen mukaan avopuolisoiden välisiä sopimuksia ja testamenttimääräyksiä ei tulisi pitää pätemättöminä yksinomaan sillä perusteella, että ne ovat avopuolisoiden laatimia. Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin piirissä on käyty 1980-luvun loppupuolelta lähtien keskustelua tarpeesta säännellä avopuolisoiden oikeudelliseen asemaan liittyviä kansainvälisyksityisoikeudellisia kysymyksiä. Asia on konferenssin työlistalla ei-kiireellisenä asiana. Valmistelutyötä ei ole vireillä.

15 4 Nykytilan ongelmat ja sääntelymahdollisuuksien alustavaa arviointia 4.1 Sääntelyn lähtökohdista Harkittaessa yhtäältä tarvetta säännellä avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteita ja toisaalta mahdollisen sääntelyn sisältöä on punnittava vastakkain kolmea keskeistä sääntelytavoitetta: 18 (1) Oikeusvaikutusten kytkeminen selkeisiin tunnusmerkkeihin On perusteltua, että oikeusvaikutukset mahdollisuuksien mukaan kytketään julkisiin, helposti selvitettäviin ja yksiselitteisiin seikkoihin. Tällöin normien soveltaminen on helppoa eikä edellytä laajaa selvitystyötä. Tällöin ei myöskään ole tarvetta ulottaa selvitystä henkilön yksityisyyden piiriin kuuluviin asioihin. Menettelytapa edistää lisäksi ratkaisujen ennakoitavuutta eli oikeusvarmuutta. Avioliitto ja avoliitto eroavat tässä suhteessa selvästi toisistaan. Avioliitto syntyy osapuolten nimenomaisilla tahdonilmaisuilla ja vihkijän myötävaikutuksella. Avioliitto on myös julkinen sitoumus, sillä sen solmimisesta tehdään merkintä väestötietojärjestelmään. Oikeusvaikutusten liittäminen avioliiton solmimiseen johtaa yleensä yksiselitteisiin ja sekä osapuolten että ulkopuolisten kannalta helposti ennakoitaviin lopputuloksiin. 19 Samat näkökohdat koskevat myös rekisteröityä parisuhdetta. Avoliitto ja siihen rinnastettava parisuhde puolestaan syntyvät pitkälti tosiasiallisin toimenpitein eikä varsinkaan ulkopuolisen ole etenkään suhteen alkuvaiheessa helppoa selvittää sen luonnetta. (2) Ihmisten valinnanvapaus Lainsäädännössä tulee olla lähtökohtana, että ihmisille annetaan yksityiselämäänsä liittyvissä kysymyksissä melko pitkälle menevä vapaus valita erilaisia vaihtoehtoja. Tämä merkitsee ensiksikin sitä, että perhesuhteisiin tulee kytkeä vain rajoitetusti sellaisia oikeusvaikutuksia, jotka ovat voimassa osapuolten tahdosta riippumatta. Jos ihminen parisuhteeseen ruvetessaan joutuu samalla hyvin pitkälle menevän, tahdostaan riippumattoman parisuhdesääntelyn kohteeksi, hän voi oikeutetusti katsoa vapautensa tulleen loukatuksi. Eri perhemuotojen täysin samanlainen sääntely pakottavin normein ei siten voi olla järkevä tavoite. Toiseksi valinnanvapaudesta seuraa, että yksilöiden on voitava sopimuksilla muotoilla keskinäisiä suhteitaan. Avioliitto ja avoliitto eroavat myös tässä suhteessa selvästi toisistaan. Avioliiton oikeusvaikutusten soveltaminen parisuhteeseen perustuu edellä todetuin tavoin osapuolten nimenomaisiin tahdonilmaisuihin. Avoliittoja koskevaa sääntelyä harkittaessa onkin otettava huomioon, että jotkut ihmiset saattavat elää avoliitossa nimenomaan välttääkseen ne oikeusvaikutukset, jotka aviolii- 18 Tässä esitetyt sääntelytavoitteet vastaavat osaksi perhetoimikunnan mietinnössä esitettyjä, ks. Perheet ja laki, Perhetoimikunnan mietintö, Kom. 1992:12, s. 80 82. 19 Poikkeuksena tästä voidaan mainita ne tilanteet, joissa avioliitolle ei esimerkiksi ulkomaalaislainsäädäntöä sovellettaessa anneta säännönmukaista merkitystä sillä perusteella, että sitä pidetään ns. lumeavioliittona.

16 ton solmiminen tuo mukanaan. Tämä vapaus katoaisi, jos avoliittoon alettaisiin liittää avioliiton oikeusvaikutuksia. Toisaalta on todettava, että avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen luonne nimenomaisiin tahdonilmaisuihin perustumattomana yhteiselämänä ei nykyisinkään merkitse sitä, että osapuolten keskinäisiä varallisuussuhteita ei voitaisi arvioida oikeudellisesti tai että niiden perusteella ei voitaisi määrätä oikeusseuraamuksia. Tässä yhteydessä voidaan viitata ennen muuta edellä jaksossa 2.8 selostettuun oikeuskäytäntöön. Mitään periaatteellisia ongelmia ei näin ollen voitane katsoa liittyvän siihen, että avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteita säänneltäisiin esimerkiksi kirjaamalla näitä oikeuskäytännössä vahvistettuja periaatteita lakiin. Lisäksi voidaan todeta, että jo nykyisen lainsäädännön mukaan avoliitossa tai muussa rekisteröidyssä parisuhteessa elämiselle annetaan rajoitetusti merkitystä paitsi muun muassa sosiaali- ja verolainsäädännössä myös varallisuusoikeudellisissa kysymyksissä. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita se, että toimitettaessa aviopuolisoiden omaisuuden ositusta voidaan osituksen sovittelua harkittaessa ottaa muiden seikkojen ohella huomioon avioliittoa edeltäneen avoliiton kestoaika. 20 (3) Heikomman osapuolen suojaaminen Tämän periaatteen merkitys on suuri varsinkin parisuhteen osapuolten keskinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia säänneltäessä. Parisuhteen osapuolta on suojattava toisen taholta harjoitettavalta taloudelliselta hyväksikäytöltä etenkin parisuhteen purkautumistilanteissa. Heikomman osapuolen suojan tarpeen kannalta avioliiton ja avoliiton välillä ei ole merkityksellistä eroa. Ne varallisuusoikeudelliset ongelmat, joita parisuhteen päättymiseen liittyy, eivät tosiasiallisesti eroa mitenkään toisistaan riippuen siitä, onko kysymyksessä ollut avioliitto tai avoliitto. Heikomman osapuolen suojaamisen tavoite on ristiriidassa oikeustosiseikkojen selkeyttä ja valinnanvapautta painottavien sääntelytavoitteiden kanssa. Suojan antamiseksi yksilön valinnan- ja tahdonvapautta on jossakin määrin rajoitettava. Samasta syystä sääntelyä on ulotettava yksityisyyden alueelle huolimatta niistä vaikeuksista, jotka tämä aiheuttaa säännöksiä sovellettaessa. Nämä ristiriitaiset tavoitteet voidaankin parhaiten sovittaa yhteen käyttämällä sellaista vähimmäissuojasääntelyä, jolla estetään parisuhteen osapuolen taloudellinen hyötyminen toisen kustannuksella ja turvataan parisuhteen taloudellisesti tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevan osapuolen asumista parisuhteen purkautumistilanteessa. Toisaalta avoliittoon ei kuitenkaan tule liittää avioliiton varallisuus oikeudellisiin oikeusvaikutuksiin rinnastettavia vaikutuksia laajemmin kuin vähimmäissuojan antaminen edellyttää. 20 Avioliittolain 103 a :n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä HE 62/1986 vp on s. 69 todettu, että jos puolisot ovat jo ennen avioliittoa asuneet yhdessä, olisi myös tämä otettava huomioon sovittelun edellytyksiä harkittaessa. Avioliittoa edeltäneen avoliiton kestoaikaan on oikeuskäytännössä kiinnitetty huomiota esimerkiksi ratka isussa KKO 2003:29.

17 Avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteiden rajoitettuakin sääntelyä voidaan mahdollisesti pitää tarpeettomana viitaten siihen, että osapuolet voivat niin halutessaan solmia avioliiton tai rekisteröidä parisuhteensa. Tämän näkökohdan merkitys on kuitenkin kyseenalainen, kun tarkastellaan nimenomaan parisuhteen purkautumiseen liittyviä varallisuussoikeudellisia ongelmia. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi mahdollisuus avioliiton solmimiseen tai parisuhteen rekisteröimiseen ei ole realistinen vaihtoehto, koska suojaa tarvitseva osapuoli ei enää tässä vaiheessa voi käytännössä päästä avioliittolain mukaisen suojajärjestelmän piiriin. 4.2 Avopuolisoiden taloudellisen yhteisyyden huomioon ottaminen omaisuuden jaossa 4.2.1 Sääntelyn tarve 21 Nykyisin ainoastaan aviopuolisoita ja rekisteröidyn parisuhteen osapuolia varten on olemassa säännöksiä, jotka koskevat osapuolten omaisuuden jakamista parisuhteen purkautuessa. Avioliittolain ositusta koskevat normit ottavat huomioon sen, että osapuolten välillä on avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana vallinnut talo u- dellinen yhteisyys. Yhteisen talouden hyväksi annetut panokset koituvat osituksessa molempien hyväksi. Avoliitossa ja siihen rinnastettavassa parisuhteessa tilanne on toinen. Omaisuuden jakoa koskevien erityissäännösten puuttuessa omistuskysymykset muodostuvat ratkaiseviksi. Suhteen päättyessä kummallakin on oikeus pitää se omaisuus, jonka hän omistaa. Omistuksen perusteella tapahtuva jako ei kaikissa tapauksissa johda oikeudenmukaiseen tulokseen. Omistaja on lain mukaan se, jolla on esineeseen saanto. Sillä seikalla, että toinen osapuoli on koti-, hoiva- tai rakennustyöllä taikka muunlaisella panoksella ratkaisevasti myötävaikuttanut siihen, että omaisuus on voitu hankkia, ei ole merkitystä omistuksen määräytymisen kannalta. Omistava osapuoli saa siten usein hyötyä toisen kustannuksella, kun omaisuus erossa jaetaan nimiperiaatteen mukaisesti. Toimivaa parisuhdetta leimaa osapuolten keskinäinen solidaarisuus. Tällöin ei ole luontevaa olettaa, että kumpikin hankintoja tehtäessä valvoisi omia etujaan. Usein voi päin vastoin olla niin, että omistuskysymyksiin ei tuolloin kiinnitetä lainkaan huomiota, koska osapuolille riittää, että esine tulee heidän yhteiseen käyttöönsä. Toisaalta parisuhteessa elämiselle tyypillisestä osapuolten talouksien yhteenkuuluvuudesta seuraa sekin, että erityisesti irtaimen omaisuuden osalta erotilanteessa voi olla käytännössä mahdotonta selvittää, kumpi osapuoli omaisuuden alun perin on hankkinut. Edellä esitettyjen ongelmien ratkaisemiseksi on mahdollista harkita lähinnä kahdentyyppistä sääntelyä: 1) omistuskysymysten ratkaisemista helpottava sääntely; ja 2) yhteistalouden hyväksi annettujen panosten hyvittämistä koskeva sääntely. 21 Tässä jaksossa esitetty pohjautuu pitkälti perhetoimikunnan mietinnössä esitettyyn, ks. Kom. 1992:12, s. 86 87.

18 4.2.2 Omistuskysymysten ratkaiseminen Omistuskysymysten ratkaisemisen helpottamiseksi voidaan ensiksikin ajatella säänneltäväksi sitä, millä edellytyksillä omistussuhteet voidaan omaisuuden jaossa va h- vistaa nimiperiaatteesta poiketen. 22 Tämä olisi yksi tapa, jolla jaossa voitaisiin ottaa huomioon parisuhteen toisen osapuolen yhteistalouden hyväksi antamat panokset. Oikeuskäytännössä onkin tehty tämänsuuntainen ratkaisu aviopuolisoiden osalta: KKO 1986 II 103. Puolisot A ja B olivat hankkineet kiinteistön käytettäväksi sekä perheen asuntona että A:n liiketoiminnassa. Näihin tarkoituksiin kiinteistöä oli käytetty ensimmäisen rakennusvaiheen valmistumisesta puolisoiden välien rikkoutumiseen asti. Kiinteistö oli hankittu A:n nimiin ja hän oli osallistunut hankintakustannuksiin ainakin liiketoiminnastaan saamillaan tuloilla. Rakentamista oli rahoitettu myös A:n ja B:n yhteisesti ottamilla lainoilla. Lisäksi B oli osallistunut raho i- tukseen ansiotyöstään hankkimillaan tuloilla sekä toiminnallaan kotona ja A:n liikkeessä. A:n ja B:n katsottiin yhdessä omistavan kiinteistön siinä suhteessa kuin he olivat osallistuneet kiinteistön hankintakustannuksiin. (Ään.) Ratkaisun perusteluista ei ilmene, että omaisuus olisi tarkoitettu hankkia osapuolten yhteiseen lukuun. Rahoitus, jona pidettiin myös toimintaa kodissa, näyttää yhdessä omaisuuden käyttötarkoituksen kanssa synnyttäneen yhteisomistuksen. Ratkaisua on kritisoitu oikeuskirjallisuudessa. 23 Myöhemmässä oikeuskäytännössään korkein oikeus on johdonmukaisesti pitänyt nimiperiaatteesta poikkeamista mahdollisena vain sillä perusteella, että yhteisomistus vastasi osapuolten tarkoitusta hankintahetkellä. 24 Vaikuttaa ilmeiseltä, että avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten varallisuussuhteiden sääntelyä ei ole perusteltua ulottaa kysymykseen siitä, millä edellytyksillä osapuolia voidaan nimiperiaatteesta poiketen pitää jonkin omaisuuden yhteisomistajina. Ensiksikin voidaan todeta, että tätä kysymystä ei ole säännelty lailla edes aviopuolisoiden osalta. Sääntelyyn ei ole tarvetta senkään vuoksi, että nyttemmin vakiintunut oikeuskäytäntö johtaa omistuskysymyksen arvioinnissa perusteltuihin lopputuloksiin ja mahdollistaa nimiperiaatteesta poikkeamisen tilanteissa, joissa siihen on asianmukaiset, osapuolten tarkoituksiin liittyvät perusteet. Yhteistalouden hyväksi annettujen panosten hyvittäminen on jäljempänä selostettavin tavoin mahdollista säännellä tarkoituksenmukaisemmalla tavalla kuin puuttumalla omistussuhteisiin. Omistuskysymysten ratkaisemisen helpottamiseksi voidaan kuitenkin harkita toisentyyppistä sääntelyä. Niin kuin edellä on todettu, parisuhteen purkautuessa saattaa tyypillisesti syntyä tilanteita, joissa erityisesti irtainten esineiden osalta ei enää ole selvitettävissä, kumpi osapuoli on hankkinut tietyn esineen tai onko se hankittu yhdessä. Näistä syistä olisi perusteltua ottaa lakiin avioliittolain 89 :ää asiallisesti vastaava yhteisomistusolettaman sisältävä säännös, joka koskisi avoliiton tai siihen rin- 22 Tämäntapaista sääntelyä on ehdotettu oikeuskirjallisuudessa, ks. Mahkonen: Avoliitto, 1984, s. 134. 23 Helin: Omistuskysymyksistä yhteisen kotitalouden purkautuessa, teoksessa Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 30 vuotta, Turku 1991, s. 93 s. ja Lohi: Yhteisomistus ja velkojat, 1993, s. 44. 24 Ks. edellä jaksossa 2.2 esitettyä.

19 nastettavan parisuhteen osapuolten omistamia irtaimia esineitä. 25 Tällöin irtain omaisuus, josta ei tiedetä, kummalle osapuolelle se kuuluu, olisi katsottava yhteiseksi omaisuudeksi. Säännöksen avulla tavanomainen koti-irtaimisto voitaisiin usein katsoa yhteiseksi omaisuudeksi. 4.2.3 Yhteistalouden hyväksi annettujen panosten hyvittäminen Omistussuhteisiin perustuvassa omaisuuden jaossa ei tule riittävästi otetuksi huomioon parisuhteessa elämiseen tyypillisesti liittyvä osapuolten talouksien yhteisyys, taloudellinen yhteistyö ja työnjako. Tämän käsityksen tueksi voidaan viitata erityisesti edellä jaksossa 2.8 selostettuun oikeuskäytäntöön. Omaisuuden jako omistussuhteiden perusteella johtaa siten usein siihen, että toinen osapuoli saa perusteetonta etua toisen kustannuksella. Tällainen perusteeton etu voidaan sinänsä jo nykyisin hyvittää perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen nojalla. Perustellusti voidaan kuitenkin katsoa, ettei kysymyksen jättäminen pelkästään oikeuskäytännössä vahvistettujen periaatteiden varaan ole riittävää. Avoliittojen yleisyys huomioon ottaen tapauksia, joissa oikeutta hyvitykseen joud u- taan harkitsemaan, voidaan arvioida esiintyvän paljon. Yksinomaan oikeuskäytännössä ratkaistujen yksittäistapausten perusteella parisuhteen osapuolten on vaikea päästä perille oikeudellisesta asemastaan ja ennakoida sitä, miten heidän tapaustaan arvioitaisiin. Asiaa koskevan sääntelyn ottaminen lakiin olisi siten omiaan parantamaan avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten oikeuksien toteut u- mista parisuhteen purkautumistilanteessa. Harkittaessa mahdollisen sääntelyn sisältöä on otettava huomioon muun ohella, että sääntely tulisi koskemaan hyvin monenlaisissa parisuhteissa eläviä. Se, millaisiksi osapuolten taloudelliset suhteet muodostuvat ja mitä yhteiselämän päättyminen heille taloudellisesti merkitsee, riippuu ratkaisevasti muun muassa parisuhteen kestosta, osapuolten taloudellisen itsenäisyyden tai vastaavasti keskinäisen taloudellisen riippuvuuden asteesta sekä varallisuuden määrästä. Sääntelyn tulisi johtaa oikeudenmukaisiin lopputuloksiin sekä lapsettomien kumppaneiden välisen lyhyen avoliiton purkautuessa että tilanteissa, joissa pitkäaikaisen avoliiton osapuolten välillä on va l- linnut selvä työnjako siten, että toinen on käynyt ansiotyössä ja toinen on ollut vuosikausia kotona hoitamassa lapsia ja kotia. Ongelman ratkaisemiseksi voidaan hahmotella esimerkiksi seuraavanlaisia sääntelymalleja: 1) Ruotsin avoliittolain kaltainen sääntely, jossa lähtökohtana olisi yhteiseen käyttöön hankitun asunnon ja asuntoirtaimiston jakaminen tasan osapuo l- ten kesken. Tästä lähtökohdasta voitaisiin kuitenkin harkinnanvaraisesti poiketa, jos tasajako johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen. (Jäljempänä rajoitettu tasajakomalli.) 2) Sääntely, jossa lähtökohtana nykytilaa vastaavasti olisi omaisuuden jakaminen nimiperiaatteen mukaisesti, mutta jossa oikeus hyvitykseen yhteistalouden hyväksi annetuista panoksista ja hyvityksen määräämisen perusteet kirjattaisiin lakiin. (Jäljempänä hyvitysmalli.) 25 Samaa on oikeuskirjallisuudessa esittänyt Mahkonen em. teoksessaan s. 134.

20 Hyvitysmallissa omaisuuden jakaminen säänneltäisiin siis periaatteellisesti vastaavalla tavalla kuin avioliittolain mukainen omaisuuden erottelu niissä tapauksissa, joissa avio puolisoilla ei ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen. Tällöinhän lähtökohtana on omistussuhteiden mukainen jako, mutta tästä voidaan avioliittolain 103 b :n nojalla poiketa, jos omaisuuden erottelu muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen tai siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Sovitteluharkinnassa otetaan erityisesti huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat. Rajoitetun tasajakomallin etuna olisi se, että sääntelyn lähtökohta olisi selkeä ja havainnollinen. Jaon lopputulos olisi etenkin pitkään jatkuneen paris uhteen purkaut u- essa todennäköisesti melko helposti ennakoitavissa. Tähän malliin liittyy kuitenkin se epäkohta, että se saattaa toisinaan johtaa liian pitkälle menevään taloudelliseen tasoitukseen osapuo lten välillä. Edes yhteiseen käyttöön hankitun asunnon ja asuntoirtaimiston osalta tasajako ei vaikuta oikeudenmukaiselta lopputulokselta, jos parisuhde on ollut lyhytaikainen ja osapuolten panokset omaisuuden kartuttamisessa ovat olleet eri suuruiset. Jaon lopputulosta jouduttaisiin näin ollen todennäköisesti useinkin sovittelemaan. On kyseenalalaista, onko perusteltua säätää pääsäännöksi sellaista jakonormia, joka saattaa useinkin olla osapuolten omien tarkoitusperien vastainen ja joka vaatisi monissa tapauksissa harkinnanvaraista sovittelua, jotta lopputulos olisi oikeudenmukainen. Nämä epäkohdat voitaisiin välttää valitsemalla sääntelyn pohjaksi hyvitysmalli. Sitä vastaan puhuu toisaalta se, että siinä jaon lopputulos olisi sääntelyn jättämästä suuresta harkinnanvarasta johtuen jonkin verran vaikeammin ennakoitavissa kuin rajoitetussa tasajakomallissa. Rajoitettuun tasajakomalliin liittyvästä sovittelumahdollisuudesta johtuen ero ei kuitenkaan välttämättä olisi tosiasiallisesti kovin suuri. Lisäksi voidaan todeta, että kirjaamalla lakiin oikeus hyvitykseen ja ne perusteet, joiden nojalla hyvityksen määrää olisi arvioitava, voitaisiin joka tapauksessa olenna i- sesti selkeyttää oikeustilaa ja parantaa ennakoitavuutta verrattuna nykytilaan. Edellä esitettyjen tavoitteiden mukaisesti avoliittoja koskevalla vähimmäissuojasääntelyllä tulisi pyrkiä estämään avopuolison taloudellinen hyötyminen toisen kustannuksella, mutta avoliittoon ei toisaalta tulisi liittää avioliiton varallisuusoikeudellisiin oikeusvaikutuksiin rinnastettavia vaikutuksia laajemmin kuin vähimmäissuojan antaminen edellyttää. Hyvitysmalli näyttää toteuttavan paremmin näitä tavoitteita. Se on siten ainakin alustavasti perusteltua asettaa ensisijaisuusjärjestyksessä rajoitetun tasajakomallin edelle. 4.3 Asunnon tarpeessa olevan suojaaminen 4.3.1 Asunnon tarve omistusasunnon jakoperusteena Edellä jaksossa 2.3 selostetuin tavoin avoliiton tai siihen rinnastettavan parisuhteen osapuolten yhteisesti omistaman asunnon jakamiseen sovelletaan erityissäännösten puuttuessa yhteisomistuslain säännöksiä. Jos osapuolet eivät parisuhteen purkauduttua pääse sopimukseen siitä, että toinen osapuoli lunastaa toisen omistaman osuuden asunnosta, ainoaksi keinoksi saada omaisuus jaettua jää yhteisomistussuhteen pur-