Täysi vai täydentävä palvelu?

Heikki Hellman Täysi vai täydentävä palvelu? Kevättalvella 2010 koettiin poikkeuksellinen viestintäpoliittinen näytelmä. Liikenne- ja viestintäministeri Suvi Lindén ilmoitti yllättäen, ettei hänellä ollutkaan edellytyksiä valmistella esitystä Yleisradiota koskevaksi laiksi, koska sen tueksi ei olisi löytynyt riittävää poliittista yksimielisyyttä. Näin siitä huolimatta, että valmistelun pohjana oli Mika Lintilän johtaman parlamentaarisen työryhmän yksimielinen mietintö (Lintilä & Tunturi 2009). Vuoden kestäneen valmistelun aikana ministeri oli havainnut puolueiden yksimielisyyden alkaneen rakoilla. Merkittävän aseman konsensuksen hajottajana ottivat Viestinnän Keskusliitto ja Sanomalehtien Liitto, kaupallisen mediateollisuuden etujärjestöt, jotka painostivat valmistelun taustalla vaatien julkisen palvelun määritelmän selkiyttämistä ja Yleisradion valvonnan tiukentamista (VKL 2009b). Lindénin luovutettua eduskuntaryhmät ryhtyivät hakemaan keskenään uutta yksimielisyyttä. Vaikka pelastusyritys kariutui ja lain säätäminen lykkääntyi yli vaalien, menettelytapa oli ainutlaatuinen suomalaisen viestintäpolitiikan historiassa. Yleisradiokeskustelu politisoitui hetkellisesti mutkikkaiksi rintama-asetelmiksi. Vaikka julkisuudessa ministereiden ja puolueiden erimielisyydet näyttivät kohdistuvan Yleisradion rahoitustapaan Ylemaksu vai budjettirahoitus; rahoituksen määrään: nykyinen vai supistettu taso; ja hallintomalliin: hallintoneuvosto vai ulkopuolinen elin pohjimmiltaan riita koski kuitenkin yhtiön tehtävän- 43

antoa. Kyse oli siitä, kuinka laajaksi julkinen palvelu voidaan ja pitää määritellä ja kuinka vapaasti yhtiön sallitaan laajentaa palveluvalikoimaansa. Kiistan ytimessä oli se, tulisiko Yleisradion tehtäväksi yhä säätää niin sanottu täysi palvelu, joka tarjoaa suomalaisille kaikinpuolisen radio- ja televisio-ohjelmiston sekä lisäksi laajan internetpalvelun, vai tulisiko sen rooliksi pikemminkin rajata kaupallista mediaa täydentävä palvelu, joka keskittyisi vain julkisen palvelun ydintehtäviin. Näytelmässä nähtiin ylinäyttelemistä ja kuultiin vuorosanoja ohi käsikirjoituksen, mutta se käsitteli tärkeää asiaa. Yhteiskunnan tulee määritellä julkisen yleisradiotoiminnan tehtävä kyllin selvästi, jotta niin kansalaiset palvelun maksajina, yhteiskunta sen toimintakenttänä ja ehtojen asettajana kuin kilpailijatkin sen haastajina tietävät, miksi Yleisradio on olemassa ja mihin sitä tarvitaan. Käsittelen seuraavassa yhtäältä Yleisradion tehtävästä 1990-luvulta alkaen käytyä viestintäpoliittista keskustelua sekä sitä, miten, milloin ja missä muodossa vaatimuksia julkisen palvelun rajaamiseksi on esitetty. Toisaalta tarkastelen television ohjelmiston monipuolisuudesta viime vuosina tehtyä tutkimusta. Artikkelilla on kaksi tavoitetta. Ensiksi yritän osoittaa, että vaatimukset Yleisradion roolin rajaamisesta ovat seurausta mediayhtiöiden keskinäisen kilpailun kiristymisestä. Toiseksi yritän perustella, miksi julkisen palvelun yleisradio-ohjelmiston monipuolisuus on lopulta hyödyksi paitsi yleisölle myös koko mediakentälle. Teoreettisen horisontin käydyn keskustelun tulkinnoille tarjoaa Daniel C. Hallinin ja Paolo Mancinin (2004) viestintäjärjestelmien ja niiden muutoksen analyysi (Hellman 2010; Herkman 2009 ja 2010). Suomalainen televisiojärjestelmä Vaikutusvaltaisessa teoksessaan Comparing Media Systems Daniel Hallin ja Paolo Mancini (2004, 66 75) ryhmittelevät läntisten demokratioiden viestintäjärjestelmät kolmeen pääryhmään. Ensimmäistä, liberaalia mallia, edustavat esimerkiksi Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Kanada. Sille luonteenomaista ovat erittäin kehittyneet mediamarkkinat ja vahva massalehdistö, samoin 44

journalismin pitkälle viety professionalismi, kun taas valtion puuttuminen median toimintaan on suhteellisen vähäistä, koska sen nähdään uhkaavan tiedon vapaata kulkua. Julkinen yleisradiotoiminta on liberaalia mallia noudattavissa maissa pyritty pitämään turvallisen matkan päässä poliittisista päätöksentekijöistä. Näissä maissa viestintävälineillä ei myöskään ole lujia siteitä poliittisiin puolueisiin, vaan viestimet pyrkivät sisäisen pluralismin keinoin ja markkinaehtoisesti palvelemaan mahdollisimman monia kohderyhmiä. Liberaalin mallin piirissä journalismin autonomiaa harvoin uhkaa poliittinen ohjailu; suurempi on kaupallisen ohjailun vaara. Toisen vaihtoehdon muodostaa polarisoitunut pluralistinen malli, joka on tyypillinen Välimeren maille, kuten Ranskalle, Espanjalle ja Italialle, joissa media on poliittisesti jakautunut mutta myös valtion ote viestimiin on perinteisesti ollut luja. Näissäkin maissa mediamarkkinat voivat olla hyvin kehittyneet, mutta lehtiä luetaan vähemmän kuin liberaalin mallin maissa ja television merkitys julkisuudelle on suuri. Lehdistölle on myös ominaista voimakas politisoituminen ja ulkoinen pluralismi sekä journalismille vakiintumaton professionalistinen kulttuuri. Julkinen yleisradiotoiminta on polarisoituneen pluralismin maissa usein ollut hallitusvastuuta kantavan puolueen määräysvallassa. Kolmannen ryhmän muodostavat Pohjoismaat, Saksa, Itävalta ja Hollanti, joiden viestintäjärjestelmää Hallin ja Mancini kutsuvat demokraattisen korporatismin malliksi. Sen perinteeseen kuuluvat organisoitujen yhteiskunnallisten ryhmien ja puolueiden voimakas panos median kehityksessä, minkä ansiosta ulkoisen pluralismin perinne on yhä vahva, joskin sen rinnalla elää voimakas luottamus konsensukseen, yhteisiin normeihin ja yhteiseen hyvään. Vaikka näissäkin maissa kunnioitetaan tiedonkulun vapautta, valtiota ei koeta sen vihollisena vaan turvaajana, mikä sopii hyvin yhteen maissa yhä kunnioitetun hyvinvointivaltioajattelun kanssa. Siksi valtiolla on suuri rooli viestinnässä esimerkiksi julkisessa yleisradiotoiminnassa, mikä ei kuitenkaan ole estänyt myös markkinaperusteisen mediateollisuuden vahvaa asemaa. Demokraattisen korporatismin maissa onkin laajalevikkinen kaupallinen massalehdistö, vahva 45

journalistinen professionalismi ja yleisön suuri kiinnostus julkiseen elämään. Esimerkiksi Pohjoismaissa vallitsevan demokraattisen korporatismin perusominaisuudet Anker Lund ja Christian Berg (2009, 20) ovat tiivistäneet seuraavasti: Yksityisesti omistetun sanomalehdistön suhteellisen suuri lukijakunta. Kaupallisen radion ja television suhteellisen myöhäinen vapauttaminen. Julkisen palvelun radion ja television suhteellisen suuri yleisöosuus. Osapuolten yhteisesti sääntelemään kilpailuun perustuvat markkinaolosuhteet. Tässä tyypittelyssä Suomi sijoittuu luontevasti demokraattista korporatismia edustavien Pohjoismaiden joukkoon. Lehtien yhteenlaskettu levikki on meillä maailman kärkeä, mutta poliittisesti jakautuneen lehtikentän on meillä sittemmin korvannut laajalevikkinen sitoutumaton massalehdistö. Yleisradion toiminnan rahoituksesta ja itsenäisestä asemasta on pidetty hyvää huolta. Vaikka yhtiö on eduskunnan valitseman ja kansanedustajista koostuvan hallintoneuvoston valvonnassa, elin ei ole viime vuosikymmeninä puuttunut yhtiön ohjelmistoon, vaan on tyytynyt ohjaamaan sen toimintaa yleisellä tasolla. Yleisradiolle on asetettu yleispalveluvelvoite: sen on ollut määrä palvella kaikkia kansalaisia yhtäläisesti asuinpaikasta, varallisuudesta jne. riippumatta. Tällainen universalistinen tehtävänanto on näin sisältänyt paitsi maantieteellisen ja demografisen myös sisällöllisen ulottuvuuden, toisin sanoen se on nimenomaan edellyttänyt palvelujen ja ohjelmistojen kattavuutta ja monipuolisuutta (Mäntymäki 2006, 274 275). Yleisradion rinnalla alusta alkaen sallittua kaupallista televisiotoimintaa puolestaan on ohjattu lainsäädännöllä, toimiluvilla tai sopimuksin siten, että se on täydentänyt ja rahoittanut Yleisradiota. Yleisradiotoimintaa on Suomessa kuten Hallin ja Mancini (2004, 164) sanovat pidetty instituutiona, jonka vaikutus yhteiskuntaan on liian suuri jätettäväksi yksinomaan yksityisten intressien valvontaan ja jota sen tähden on pidettävä yllä yleistä etua edustavan valtiovallan toimesta. 46

Yleisradio on Eeva Mäntymäen (2006) vertauskuvaa käyttääkseni ollut hyvinvointivaltio eetterissä. Hallinin ja Mancinin hahmottamat viestintäjärjestelmät ovat ideaalityyppisiä, mutta samalla ne ovat myös historiallisia, sillä ryhmittelyn perustana ovat viestinnän rakenteet ja järjestelyt eri maissa tiettynä aikana. Heidän teoriaansa voidaankin arvos tella siitä, että se nojaa niin voimakkaasti menneisyyteen, perinteisiin rakenteisiin, ja ottaa riittämättömästi huomioon 1980 1990-luvuilla käynnistyneen viestinnän markkinoitumisen ja rakennemuutosten vaikutuksen (Herkman 2009, 76). Toisaalta Hallin ja Mancini (2004, 251 252) itsekin toteavat järjestelmien ole van jatkuvan muutoksen prosessissa ja niiden välisten erojen olevan kaventumassa ja konvergoitumassa liberaalin mallin suuntaan. Juha Herkmanin mukaan suomalaisen viestintäjärjestelmän muutos sitten 1990-luvun onkin ollut suorastaan radikaali. Muutoksesta kertovat esimerkiksi puoluesidonnaisille ja kakkoslehdille suunnatun lehdistötuen kutistuminen lähes olemattomiin, julkisen palvelun yleisradiotoiminnan kaventunut rooli sekä kaupallisten viestimien vahvistunut asema mediamarkkinoilla ja niitä koskevan sääntelyn keventyminen. Esimerkiksi Yleisradion osuus television katselusta on pudonnut vähäisemmäksi kuin monissa liberaalin tai polarisoituneen pluralistisen mallin maissa. Samalla kaupalliset viestimet ovat paisuneet Sanoman tapaan useilla viestinnän aloilla toimiviksi konserneiksi. Mediajärjestelmän muutoksen rinnalla myös poliittinen järjestelmä on kehittynyt mielikuvapolitiikan suuntaan, joka on aiempaa riippuvaisempaa mediajulkisuudesta, viihteellistyy ja etääntyy perinteisestä poliittisesta parallelismista. (Herkman 2009, 77 86.) Yleisradiota koskevassa keskustelussa muutos näyttäisi ilmenevän esimerkiksi verkkokeskusteluissa, joista Mäntymäki (2006, 301 319) on löytänyt libertaristisiksi luonnehdittavia vaatimuksia Yleisradion yksityistämisestä ja yhtiön tv-kanavien muuttamisesta maksukanaviksi. Sikäli kuin Suomea yhä voi pitää demokraattista korporatismia edustavana maana, se on markkinoitumisen ja deregulaation myötä lähentynyt tuntuvasti liberaalia mallia (Hellman 2010), 47

mistä myös kiihtynyt keskustelu Yleisradion asemasta ja tehtävästä kertoo. Kiista Yleisradion reviiristä Yleisradion ja muiden viestimien ristiriidat eivät ole uusi ilmiö, vaan ne periytyvät jo yleisradiotoiminnan alkuvaiheista. Kun radio vuonna 1926 alkoi välittää Suomen Tietotoimiston eli STT:n uutisia, lehdistö koki sen vakavaksi kilpailijakseen. Nopeampana välineenä radion pelättiin vähentävän yleisön kiinnostusta sanomalehden tilaamiseen. Lehdistön pelko toistui 1950-luvun lopussa Yleisradion käynnistäessä televisiotoimintaansa ja valitessa mainonnan sen yhdeksi rahoitusmuodoksi. (Lyytinen 1996, 91 92; Salokangas 1996, 142 147.) Yleisradiolainsäädäntöä yritettiin Suomessa saattaa ajan tasalle 1950-luvulta alkaen, mutta hankkeet kariutuivat yksi toisensa jälkeen monopolikysymykseen poliittiseen erimielisyyteen siitä, tulisiko Yleisradiolla olla yksinoikeus radio- ja televisio toimintaan vai ei. Sinänsä Yleisradion johtavaa asemaa ei kyseenalaistettu, mutta etenkin vasemmisto näki kaikkinaisen kilpailun, esimerkiksi Mainos-TV:n olemassaolon, vahingolliseksi. Samanlaisen ongelman muodosti 1970-luvulla alkanut kaapelitelevisiotoiminta. (Salokangas 1996, 135 147 ja 388 389.) Myöskään paikallisradioita ja Kolmostelevisiota käynnistettäessä 1980-luvun puolivälissä kukaan ei suoranaisesti kyseenalaistanut Yleisradion toiminnan oikeutusta, vaan korkeintaan yksinoikeuden. Etenkin paikallisradioiden perustamisen keskeisenä ideologisena pontimena oli demokratisoida viestintää murtamalla Yleisradion monopoli radioaalloilla (Hujanen 1991, 38 43). On luonnollista, että todellinen reviiritaistelu Yleisradion tehtävän ympärillä saattoi käynnistyä vasta sen jälkeen, kun kilpailu tuli mukaan televisiotoimintaan. Se tapahtui, kun ensin Yleisradion asema oli määritelty uudelleen vuonna 1993 säädetyllä lailla (1380/1993) ja MTV oli saanut samassa yhteydessä oman toimiluvan sekä kun liberalisointia kolme vuotta myöhemmin jatkettiin myöntämällä toimilupa myös toiselle kaupalliselle kanavalle, Neloselle. Lain seitsemännen pykälän mukaan Yleisradion tehtävä oli tuoda täyden palvelun yleisradio-ohjelmisto 48

jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Julkisen palvelun erityisinä tehtävinä yhtiön piti muun muassa tukea kansanvaltaa tarjoamalla yhteiskunnallisista kysymyksistä monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja, tukea ja kehittää kotimaista kulttuuria, tarjota opetus- ja hartausohjelmia sekä palvella myös vähemmistö- ja erityisryhmiä, mukaan lukien maassa asuvat kieliryhmät. Laajaa julkisen palvelun käsitettä perusteltiin nimenomaan sillä, että suppea määrittely johtaisi supistumiskierteeseen, joka vaarantaisi yhtiön kyvyn hoitaa erityistehtäviään (Niemelä 1993, 32 33). Yleisradion julkisen palvelun tehtävästä ja toiminnan oikeutuksesta onkin varsinaisesti kiistelty vasta syksystä 1996 alkaen. Kiistan viriämiseen oli kaksi syytä, joista toinen oli kotoperäinen, toinen taas juontui EU:n yleisradiopolitiikasta. Kotimainen sytyke kinasteluun liittyi kaupallisten kanavien keskinäisiin kilpailuehtoihin. Sekä MTV3:n että Nelosen toimiluvissa määrättiin, että niiden tuli maksaa niin sanottua julkisen palvelun maksua Yleisradiolle. Kun Nelosen maksu oli tuntuvasti pienempi kuin MTV:n tilittämä summa, MTV pyysi Kilpailuvirastoa tutkimaan, loukattiinko kilpailusääntöjä. Viraston vastaus (Kilpailuvirasto 1996) kanteluun oli sinänsä kielteinen. Sen mielestä Nelosen tuloa markkinoille oli oikein helpottaa mutta itse maksua virasto piti perusteettomana. Kun julkisen palvelun maksua ei ollut säädetty kaupallisten radioasemien eikä kaapelitelevisioiden rasitukseksi, alalla toimivat yritykset joutuivat eriarvoiseen asemaan. Koska myös MTV3 ja Nelonen tarjosivat julkista palvelua lähettäessään esimerkiksi uutisia ja koska toisaalta Yleisradio esitti useita suuria katsojamääriä kerääviä ohjelmia, joista myös kaupalliset kanavat kilpailevat, virasto piti perusteettomana, että kaupallisten kanavien piti osallistua kilpailijansa rahoittamiseen. Kun Kilpailuvirasto rivien välissä lisäksi vihjasi, että Yleisradio toimi osittain kaupallisten kanavien tontilla, jälkimmäiset saivat hyvän argumentin vaatia reviirien tarkistamista. (Hellman 1999, 211 213.) Toinen heräte reviirikiistelyyn saatiin Euroopan komissiossa 1980-luvun lopulla käynnistyneestä keskustelusta, jossa julkisen yleisradiotoiminnan oikeutusta alettiin entistä enemmän 49

tarkastella kilpailupolitiikan näkökulmasta. Sen seurauksena koko julkisen palvelun yleisradiotoiminta kyseenalaistettiin ja pyrittiin leimaamaan kilpailua vääristäväksi markkinahäiriköinniksi. (Collins 1994; Harrison & Woods 2001.) Suuntaus tuotti lukuisia kanteluita EY:n tuomioistuimeen (vuodesta 2009 EU-tuomioistuin), kunnes 1997 solmittu EU:n perustamissopimusta täydentävä Amsterdamin sopimus ja siihen liitetty lisäpöytäkirja, joka koski nimenomaisesti julkista yleisradiotoimintaa, rauhoitti tilannetta. Pöytäkirja määritteli julkisen palvelun yleis radioiden liittyvän elimellisesti yhteiskunnan demokraattisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin sekä tarpeeseen turvata viestinnän moniarvoisuus ja salli jäsenmaiden rahoittaa niitä, kunhan niiden tehtävät oli määritelty. (Euroopan unioni 1997, 109.) Siten pöytäkirja itse asiassa suojasi julkisia yleisradioyhtiöitä ja vahvisti sen, ettei niiden tullut olla vain kaupallisten yleisradiopalveluiden täydentäjiä, vaan niillä oli oikeus toimia riippumattomina markkinoiden tarjonnasta ja nojata laajaan tehtävänantoon. Julkisia yleisradioyhtiöitä ei toisin sanoen tullut tarkastella vain kilpailupolitiikan vaan ennen muuta yhteiskunnan demokraattisten ja kulttuuristen tarpeiden kannalta. (Paukku 2005, 84 94; Ward 2003, 238; Laukkanen 2008.) Jos Amsterdamin sopimus osaltaan ratkaisi eurooppalaisen kiistan, kotoperäinen riita yritettiin ratkaista säätämällä laki televisio- ja radiotoiminnasta (744/1998), jossa liikevaihtoon perustuva toimilupamaksu korvasi julkisen palvelun maksun. Samassa yhteydessä hieman tarkennettiin vuoden 1993 yleis radiolaissa määriteltyjä julkisen palvelun tehtäviä, mutta täyden palvelun peruslähtökohtaan ei puututtu, koska Amsterdamin sopimuksen katsottiin tukevan sitä. Arvostelu käynnistyikin pian uudelleen, sillä television mainosmarkoista kilpaili nyt kaksi valtakunnallista kanavaa, jotka söivät toistensa markkinoita samalla, kun television osuus mainonnasta oli kääntynyt laskuun. MTV ja Nelonen eivät olleet unohtaneet Kilpailuviraston periaatekantaa, vallankin kun niiden eurooppalaiset serkut samanaikaisesti jatkoivat EU:n painostamista tiukempaan yleis radiopolitiikkaan. Nyt tartuttiin Amsterdamin lisäpöytäkirjan sanamuotoon, jonka mukaan rahoitusta tuli myöntää vain siinä määrin kuin se on tarpeen 50

julkisen palvelun tehtävän täyttämiseksi ja sikäli kuin se ei vaikuta kauppa- ja kilpailuolosuhteisiin sellaisessa laajuudessa, että se olisi yleisen edun vastaista (Euroopan unioni 1997, 109). Myös MTV ja Nelonen alkoivat entistä useammin kysellä, rönsyilikö Yleisradio ohi julkisen palvelun tehtävänsä ja kilpailiko se liian aggressiivisesti kaupallisen median kanssa. Toimilupamaksuun siirtyminen ei nimittäin ollut muuttanut sitä tosiasiaa, että Yleisradio käytti kaupallisilta viestimiltä keräämiään rahoja ohjelmatoimintansa laajentamiseen (Pulkkinen & Tiilikka 1997). MTV:n ja Nelosen perustama Suomen Kaupallisten Televisioiden Liitto (SKTL) tilasi kevättalvella 2000 LTT-Tutkimukselta selvityksen televisioyhtiöiltä perittävän toimilupamaksun kilpailuvaikutuksista. Selvitys totesi, että Yleisradio ja kaupalliset kanavat kilpailivat osittain samoista katsojista sekä esimerkiksi urheilutapahtumien ja suosituimman kansainvälisen ohjelmiston esitysoikeuksista, mutta kiistanalaisempi oli väite, että Yleisradio saattoi ylivoimaisten resurssiensa johdosta määrätä hinnoista. Vielä huonommin perusteltu oli väite, että Yleis radion ohjelmisto olisi viihteellistynyt ja kaupallistunut, sillä ohjelmistojen kehitystä ei raportissa vertailtu. Selvitys päätyi ehdottamaan paitsi luopumista toimilupamaksusta myös Yleisradion tehtävän rajaamista. (Laitinen & Pulkkinen 2000, 100 120.) Viimeistään tässä vaiheessa kaupallisen median arsenaaliin vakiintui väite, että lain määritelmä Yleisradion tehtävistä olisi liian laaja ja etteivät kaikki ohjelmatyypit kuuluisi siihen: Julkisen palvelun tehtävän sisältö on nykyisen määritelmän mukaisesti määrittelemätön, koska se rakentuu ns. täydellisen palvelun ajatukseen. Toisin sanoen kaikki ohjelmatyypit voidaan sisällyttää Yleisradion ohjelmistoon. Kaupallisen televisio-, radio- ja verkkomediapalvelujen laajentuessa Yleisradion tulisi keskittyä kasvavassa määrin esimerkiksi suomalaisen kulttuurin tukemis- ja ylläpitotehtäviin sekä ei-kaupallisiin tuotantoihin. (Laitinen & Pulkkinen 2000, 119 120.) Kaupalliset viestimet jatkoivatkin Yleisradion arvostelemista muun muassa siitä, että se oli panostanut Simo Frangénin Maailman ympäri -ohjelman kaltaisiin kaupallisiin formaatteihin 51

ja tehnyt kilpailevan tarjouksen Formula 1 -sarjan televisiointioikeuksista. SKTL:n teettämä jatkoselvitys laski, että TV1:n tarjonnasta viidennes ja TV2:n ohjelmista jopa kolmannes olisi luonteeltaan kaupallista ja voitaisiin lähettää myös kaupallisilla kanavilla (SKTL 2003). Painostus onnistui siltä osin, että toimilupamaksut päätettiin 2003 puolittaa ja poistaa digitalisoinnin myötä kokonaan. Yleisradion julkisen palvelun tehtäviä ei sen sijaan vieläkään haluttu kaventaa, vaan lainmuutosta valmistelleen Jouni Backmanin johtaman parlamentaarisen työryhmän mielestä Yleisradion tehtävät nykyisessä täyden palvelun laajuudessaan tuli päinvastoin säilyttää ja sallia sen ulottaa toimintansa myös internetiin ja muihin yleisiin viestintäverkkoihin (Backman & Ero 2001, 46 50). MTV ja Nelonen eivät protestoineet. Ihan sama, mitä Yle näyttää. Pääasia, ettei se enää kilpaile meidän rahoillamme, Nelosen toimitusjohtaja Juha- Pekka Louhelainen kommentoi antaen ymmärtää, että erimielisyyksien suurin aiheuttaja olisi ollut toimilupamaksu, ei Yleisradion ohjelmatoiminta. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kuin syksyyn 2004, jolloin seuraavan kerran pohdittiin julkisen palvelun asemaa. Kilpailu oli jälleen kiristymässä, koska maanpäällisessä digitaaliverkossa toimi Yleisradion viiden kanavan lisäksi jo viisi mainosrahoitteista ja neljä maksullista tv-kanavaa. Tällä kertaa lainmuutos valmisteltiin Seppo Niemelän johtamassa parlamentaarisessa työryhmässä, jonka ehdotuksista ehkä tunnetuin johti Yleisradion hallituksen ulkoistamiseen. Myös tällä kertaa Yleisradion tehtäviä päädyttiin pikemminkin laajentamaan kuin typistämään. Tehtävänantoon lisättiin erikseen virikkeellinen viihde, millä haluttiin korostaa sitä, että myös viihde kuuluu täyden palvelun tehtävään eikä sitä siten tule rajata pois Yleisradio Oy:n ilmaisun keinovalikoimasta. Ylipäänsä työryhmä julisti, että julkisen palvelun tehtäviä ei tule rajata niin, että ne rajaavat ohjelmiston kehittämistä. (Niemelä 2004, 39 42.) Hallituksen lakiesitys nimenomaan katsoi, ettei täydestä palvelusta luopuminen olisi perusteltua: Muu kuin täyden palvelun periaatteen mukainen julkisen palvelun määrittely johtaisi vaikeisiin tulkintatilanteisiin siitä, millainen ohjelmisto olisi katsottava 52

julkiseksi palveluksi (Eduskunta 2005a, 12). Saman kannan otti lain käsittelyssä liikenne- ja viestintävaliokunta, joka totesi, että mitään ohjelmatyyppiä ei pidä sulkea pois julkisesta palvelusta (Eduskunta 2005b, 3). Omissa lausunnoissaan kaupallinen media halusi muun muassa poistaa lain 7 pykälästä kokonaan sanan täyden, jota se piti Euroopan komission valtiontukisääntöjen vastaisena. Tällä viitattiin Euroopan komission 2001 antamaan tiedonantoon, joka koski valtiontukisääntöjen soveltamista julkiseen yleisradiotoimintaan ja täsmensi Amsterdamin sopimuksen tulkintaa. Tiedonanto linjasi hyväksyttäväksi yleisradioyhtiön julkisen rahoituksen sikäli kuin julkisen palvelun tehtävä on annettu sille virallisesti esimerkiksi lainsäädännöllä, tehtävä on määritelty täsmällisesti ja tehtävää toteutetaan valvotusti. Toisin kuin kaupalliset viestimet esittivät, tiedonanto ei kuitenkaan rajoittanut täyden palvelun ohjelmiston tarjoamista. Päinvastoin tiedonanto piti laaja-alaista määritelmää, toisin sanoen tasapainoisen ja vaihtelevan ohjelmiston tarjoamista, perusteltuna. (Euroopan komissio 2001, 8 9.) Käytännössä se tarkoitti myös sitä, että komissio jätti julkisen palvelun määrittelyn kansalliseen harkintaan (Coppens & Saeys 2006, 266 267). Seuraavan kerran keskustelu sai sytykettä, kun Euroopan komissio alkoi vuonna 2007 valmistella uutta tiedonantoa yleisradioiden valtionavusta ja Lintilän työryhmä asetettiin talvella 2008 pohtimaan Yleisradion rahoitusta, hallintoa ja tehtävää. Erityisen äänekkäänä esiintyi SanomaWSOY:n, maan suurimman viestintäkonsernin, johto. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo esitti STT:n 120-vuotisjuhlien puheessaan, että Yleisradio kilpaili valtion tuella alueella, jota on vaikea pitää julkisena palveluna. Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen puolestaan katsoi blogissaan, että julkiseen palveluun pitäisi kuulua vain sellaiset toiminnot, joita yksityinen sektori ei halua tai kykene hoitamaan laadukkaasti. Taaskaan tavoitteet eivät toteutuneet. Vaikka koko Euroopan kaupallinen media ajoi voimakkaasti tiukennuksia yleisradioiden valtiontukiin, komission heinäkuussa 2009 hyväksymä uusi tiedonanto ei käytännössä muuttanut pelisääntöjä. Omassa 53

lausunnossaan Viestinnän Keskusliitto esimerkiksi oli vaatinut julkisen palvelun tehtävän täsmentämistä, tarkempia pelisääntöjä yleisradioyhtiöiden verkkopalveluille sekä puolueetonta valvontaa kilpailun vääristymien estämiseksi (VKL 2009a, 3 8), mutta tiedonanto hyväksyi edelleen julkisen palvelun kansallisen määrittelyn, yleisradioyhtiöiden verkkopalvelut sekä jäsenvaltioiden toimivallan päättää yhtiöiden valvonnasta. Tiedonanto nimenomaan pitää laajan, tasapainoisen ja vaihtelevan ohjelmiston tarjoamista oikeutettuna sekä katsoo sen sopivan yhteen julkisen yleisradiotoiminnan demokraattisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tavoitteiden kanssa (Euroopan komissio 2009, 7). Suomalaisella näyttämöllä ei käynyt yhtään paremmin. Lintilän työryhmä esitti Yleisradion rahoitukseen kaikilta kotitalouksilta perittävää mediamaksua, hallintoon hallintoneuvoston aseman vahvistamista ja tehtävänantoon vain vähäisiä täsmennyksiä, muun muassa velvoitteen painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmia. Lisäksi Lintilän raportti (Lintilä & Tunturi 2009, 30 32) ehdotti, että lain velvoite täyden palvelun ohjelmistosta muutettaisiin muotoon monipuolinen ja kattava. Tehtävänannon uusi muotoilu ei olisi millään tavoin kaventanut Yleisradion roolia, vaan olisi päinvastoin korostanut sen ohjelmatarjonnalta edellytettyä kaikinpuolisuutta, toisin sanoen sitä, ettei mitään ohjelmatyyppejä tai ohjelmistoalueita tulisi sulkea pois. Perusteluissaan työryhmä vetosikin EU-tuomioistuimen tulkintaan, jonka mukaan kaupallisen televisiokanavan toiminta ei voi rajoittaa jäsenvaltioita näiden määritellessä yleisradiotoiminnan julkisen palvelun tehtävää (2009, 31). Viestinnän keskusliitto pitikin muutosehdotusta lähinnä kosmeettisena ja halusi tuoda yleisradiolakiin Amsterdamin sopimuksen sanamuotoja siten, että yhtiön tehtäväksi määriteltäisiin tuoda viestinnän moniarvoisuutta edistävä ja yhteiskunnan demokraattisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tarpeita tyydyttävä julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin kuitenkin niin, ettei tarjonta vääristä kilpailua joukkoviestinnässä yleisen edun vastaisesti (VKL 2009b, 1 5). Muotoilu ei olisi ollut huono, jos kohta ilman viittausta täyteen palveluun tai ohjelmistoon 54

monipuolisuuteen ja kattavuuteen sille olisi ollut vaikea saada riittävää poliittista tukea. Mutta kuten tunnettua, hallitus ei koskaan antanut lakiesitystä eduskunnalle, jonka vallitseva kanta on yhä kirjattuna liikenne- ja viestintävaliokunnan näkemykseen: Julkisen palvelun ohjelmatarjonta voi olla niin sanottua täyttä palvelua, kun se kansallisesti katsotaan perustelluksi. Täydellä palvelulla tarkoitetaan tässä sitä, että julkisen palvelun ohjelmisto koostuu kaiken tyyppisistä ohjelmista, niin tiedottavista, opetuksellisista kuin viihteellisistäkin. (Eduskunta 2005b, 3.) Kuten Eeva Mäntymäki (2006, 269 287) on havainnut, eduskunta on omissa kannanotoissaan korostanut paitsi Yleisradion julkista vastuuta ja erottuvaa laatua myös kansansuosion tarvetta, tehokkuutta ja kilpailukykyisyyttä. Näin se on tullut puoltaneeksi yleisradiolain seitsemännen pykälän alkuosaan kirjattua universalismin ja täyden palvelun periaatetta pykälän loppuosaan kirjattujen kapeampien erityistehtävien sijasta. Yleisradion virheiksi kaupallisen median silmissä on viime aikoina nostettu sen toiminta erilaisissa uusissa jakeluteissä, mutta myös yhtiön vakaana pysynyt yleisöosuus saattaa vaikuttaa taustalla. Kaupallisten toimijoiden pyrkimystä Yleisradion tehtävän kaventamiseen näyttää ajaneen koko ajan kiristynyt kilpailu sekä niiden halu lujittaa omaa markkina-asemaansa viestintämarkkinoiden mullistuksessa. Viestintäpolitiikan linjakseen valitsema julkisen palvelun etujen tietoinen turvaaminen on puolestaan perusteltu aivan samoilla syillä: konvergenssin, viestintämarkkinoiden muutoksen ja kiristyneen kilpailun asettamilla vaatimuksilla. Kun mediateollisuus on vaatinut, että julkinen palvelu nähtäisiin pikemminkin yksittäisten ohjelmien kuin palvelukokonaisuuden ominaisuudeksi, ovat niin Euroopan komissio kuin Suomen lainlaatijat toistaiseksi pysyneet laajan julkisen palvelun kannalla. Monipuolisuus ja Yleisradion ohjelmisto Mutta millaista Yleisradion täysi palvelu on käytännössä ollut? Paneudun seuraavassa vain televisio-ohjelmistoon, josta on 55

olemassa vertailukelpoista tutkimustietoa paremmin kuin radiosta. Yleisradio on vuodesta 2003 alkaen antanut Viestintävirastolle vuosittaisen kertomuksen tarjoamastaan julkisesta palvelusta. Kertomus kuvaa hyvinkin tarkasti yhtiön ohjelmatoiminnan, palvelujen saatavuuden ja käytön sekä sen, mihin yhtiö on lupamaksurahansa käyttänyt, mutta ohjelmiston osalta kertomuksessa esitetyt tunnusluvut ovat varsin yleisiä, eikä niitä suhteuteta kaupallisten kanavien tarjontaan (Yleisradio 2009, 12 31). Tarkemman kuvan koko televisio-ohjelmiston koostumuksesta onkin antanut liikenne- ja viestintäministeriön vuodesta 2001 alkaen vuosittain julkaisema Suomalainen tv-tarjonta selvitys (Lehtinen & Aslama), joka on koottu Svenska social- och kommunalhögskolanin tutkimuslaitoksessa. Selvitys on kattanut toimiluvanvaraisten, vapaasti saatavilla olevien tv-kanavien ohjelmatarjonnan. Eri ohjelmatyyppien tarjonnan lisäksi raporteissa on tarkasteltu ohjelmiston alkuperää ja monipuolisuutta sekä verrattu kanavien ohjelmistoja toisiinsa. Vuoteen 2008 asti analyysi on perustunut muutamaan otosviikkoon, mutta vuodesta 2009 alkaen käytössä on tarkasteltujen kanavien koko ohjelmiston käsittävä aineisto. Selvitystä on tehty, koska valtioneuvoston on toimilupia myöntäessään pyrittävä turvaamaan ohjelmiston monipuolisuus ja koska ministeriö on halunnut seurata, miten monipuolisuus toteutuu käytännössä. Siten raportit ovat toimineet viestintäpoliittisen päätöksenteon tukena. Selvityksen pitkän aikavälin seuranta osoittaa, että digitalisoinnin myötä television ohjelmatarjonta on kokenut radikaalin muutoksen. Kanavien ja tarjonnan määrän moninkertaistuessa ohjelmisto kokonaisuudessaan ei olekaan monipuolistunut, vaan keskittyessään yhä harvempiin ohjelmatyyppeihin sen kirjo on päinvastoin kaventunut. Selvityksen käyttämä mittari, ohjelmatyyppien jakauman tasaisuutta mittaava suhteellisen entropian indeksi, H rel (Hellman 2001; McDonald & Dimmick 2003), osoittaakin, että vaikka aluksi digitaaliset kanavat näyttivät lisäävän ohjelmiston monipuolisuutta, kasvanut valikoima on paradoksaalisesti vähitellen johtanut tarjonnan lievään keskittymiseen. Ohjelmiston kaventuminen koskee erityisesti kaupallisia 56

kanavia kokonaisuutena, ei Yleisradiota. Kuten kuvio 1 osoittaa, Yleisradion tarjonnan monipuolisuus on pysytellyt koko tarkastelujakson ajan 0,90:n paremmalla puolella, kun taas kaupallisten kanavien yhteenlaskettu monipuolisuus on vähitellen laskenut 0,70:n tienoille. 0,95 Kuvio 1. Television ohjelmatarjonnan monipuolisuus (H rel ) 1997 2008. 0,90 0,85 0,80 0.75 0,70 0,65 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 Yleisradio Kaikki kanavat Kaupalliset kanavat Vaikka suomalaisen television ohjelmisto on kokonaisuutena edelleen erittäin monipuolista, tulokset tukevat aiempia tutkimuksia, joiden mukaan kiristyvä kilpailu vähentää ohjelmiston monipuolisuutta (Aslama ym. 2005; van der Wurff & van Cuilenburg 2001), ja vahvistaa myös sen, että temaattisilla kanavilla, kuten Nelonen Sport ja The Voice/TV Viisi, on taipumus vinouttaa ohjelmistotarjontaa ja siten laskea monipuolisuusindeksin arvoa (Hellman 2010; van der Wurff 2005). Tutkija John Ellis (2002) on kirjoittanut television vähittäisestä siirtymisestä niukkuudesta yltäkylläisyyteen. Digitalisointi ja kaupallisen kanavavalikoiman moninkertaistuminen ovat toteuttaneet Suomessa tuon yltäkylläisyyden tarjoamalla lisää televisiokanavia 57

90 Kuvio 2. Fakta- ja viihdepainotteiset ohjelmat television ohjelmatarjonnassa 2002 2008 (%). 80 70 60 50 % 40 30 20 10 0 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 Viihdepainotteiset / kaupalliset Viihdepainotteiset / YLE Informaatiopainotteiset / YLE Informaatiopainotteiset / kaupalliset mutta aiempaa monipuolisempaa televisiota se ei ole katsojille tuonut. Yleisradion nykyinen neljän kanavan tarjonta muodostaa yhä television monipuolisimman kokonaisuuden, jossa eri ohjelmatyypit ja niin fakta- kuin viihdepainotteiset ohjelmat muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Kuten kuvio 2 osoittaa, Yleisradio on vähitellen lisännyt viihdepainotteisen ohjelmiston fiktiosarjat, elokuvat, viihdeohjelmat ja urheilu osuutta (38 prosenttia vuonna 2008). Siitä huolimatta se nojaa yhä voittopuolisesti (54 prosenttia) faktapainotteisiin ohjelmatyyppeihin uutiset, ajankohtaisohjelmat, asiaohjelmat, kulttuuriohjelmat, palveluohjelmat ja opetusohjelmat. Kun taas kaupalliset kanavat painottavat viihdepainotteista tarjontaa (78 prosenttia) informaatiopainotteisen kustannuksella (19 prosenttia). Niin Yleisradion (56 prosenttia) kuin kaupallistenkin kanavien (53 prosenttia) ohjelmista enemmistö oli vuonna 58

2008 kotimaista tuotantoa, mutta kun Yleisradiolla muu eurooppalainen ohjelmisto muodosti lähes kolmanneksen tarjonnasta (32 prosenttia) ja amerikkalainen vajaan kymmenyksen (9 prosenttia ), kaupalliset kanavat tarjosivat amerikkalaista ohjelmaa (34 prosenttia) selvästi eurooppalaista (9 prosenttia) enemmän. Toisin kuin julkisessa mielipiteenvaihdossa usein on väitetty, Yleisradion ja kaupallisten kanavien erot ovat yhä selviä, ja perinteinen työnjako on yhä voimassa. Televisio-ohjelmistojen monipuolisuuden tutkimusta on arvosteltu siitä, että se kutistaa monipuolisuuden pelkäksi ohjelmatyyppien jakaumaksi ja sivuuttaa kokonaan kysymyksen ääneen pääsevien tahojen ja yhteiskunnallisten näkökulmien monipuolisuudesta, mikä on omiaan suuntaamaan viestintäpolitiikkaa ylipäänsä pois arvovalinnoista ja julkisesta keskustelusta, välineelliseen ja teknokraattiseen päätöksentekoon (Karppinen 2005, 38 39). Ohjelmatyyppien määrällinen vaihtelu on epäilemättä kapeampi tapa lähestyä monipuolisuutta kuin vaikkapa ohjelmasisältöjen kulttuurinen monimuotoisuus. Toisaalta arvostelu sivuuttaa sen, että ohjelmatyyppivalikoimakin on mielekäs monipuolisuuden ulottuvuus. Yleisölle monipuolisuus näyttäytyy usein juuri mahdollisuutena valita eri kanavien ja erilaisten ohjelmatyyppivaihtoehtojen välillä, kuten ohjelmavalintaa koskeva tutkimusperinne on havainnut (Webster & Wakshlag 1983). Valikoiman monipuolisuuden korostuminen viestintäpoliittisessa keskustelussa kertoo osaltaan viestinnän markkinoitumisesta ja viestintäjärjestelmän siirtymisestä kohti liberaalia mallia. Sen seurauksena monipuolisuus käsitetään yhä yleisemmin kanavien, tuotteiden ja palveluiden mahdollisimman laajaksi kirjoksi (Hellman 2010). Laajan julkisen palvelun puolesta Tarkastelu osoittaa suomalaisen viestintäpolitiikan toistaiseksi tukeneen julkisen palvelun laajaa määritelmää ja Yleisradion pääpiirteissään myös toteuttaneen sen mukaista täyden palvelun, siis monipuolisen ja kattavan ohjelmiston, ohjelmapolitiikkaa. Johanna Jääsaari (2007, 190) onkin huomauttanut, että Suomessa viestintäpolitiikalla on suojeltu Yleisradiota julkisena orga- 59

nisaationa, kulttuuri-instituutiona ja 1980-luvun lopulta alkaen enenevästi myös valtion omistamana kansallisena liikeyrityksenä. Yleisradiosta on tullut viestintäpoliittinen itsestäänselvyys. Arvostelusta huolimatta Yle-puolue näyttää vielä vahvemmalta kuin ei-yle-puolue. Vaikka suomalainen viestintäjärjestelmä on monessa asiassa ottanut pitkiä askeleita liberaalin mallin suuntaan, Yleisradion aseman ja julkisen palvelun tehtävän osalta demokraattis-korporatistisen mallin ihanteista ei ole luovuttu. Vaatimus julkisten yleisradioyhtiöiden tehtävien täsmentämiseksi on kuitenkin ymmärrettävä ja oikeansuuntainen. Toisaalta liian yksityiskohtaiset säädökset tuskin olisivat perusteltuja, koska ne muodostuisivat helposti kahleeksi, joka estäisi riittävän nopean reagoinnin toimintaympäristön muutoksiin. Yhtä lailla huonosti perusteltavissa olisi myös toimenkuvan kaventaminen, sillä olisi nurinkurista ja vastoin eurooppalaista viestintäpolitiikan valtavirtaa, jos kaupallisten televisiokanavien ratkaisut rajoittaisivat kansallista viestintäpoliittista toimivaltaa. Laveaa julkisen palvelun tehtävää itse asiassa voidaan puolustaa ainakin viidellä perusteella. Tärkein perustelu on poliittinen ja liittyy demokratian toimivuuteen. Synnyttääkseen sosiaalista koheesiota ja toimiakseen kansalaisia yhteen kokoavan julkisuuden foorumina, toisin sanoen: voidakseen palvella yhteiskunnan demokraattisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tarpeita, julkisen yleisradioyhtiön on tavoiteltava mahdollisimman universaalia yleisöä mahdollisimman monipuolisen ohjelmiston avulla. Muuten se gettoutuu ja jää vaille sitä läpäisykykyä ja vaikuttavuutta, jota tehtävän täyttäminen edellyttää. (Jakubowicz 2007, 33 35.) Toinen peruste on taloudellinen. Talousteoreettisessa mielessä yleisradiotoiminta on erikoislaatuinen julkishyödyke, meriittihyödyke. Samaan tapaan kuin taiteessa markkinat eivät yleisradiotoiminnassakaan kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, vaan yhteiskuntaan jää tyydyttämätöntä kysyntää, johon on luontevaa puuttua valtion toimin. Julkisen yleisradion tehtävää ei kuitenkaan kannata rajata vain markkinoiden epäonnistumisen (market failure) paikkaamiseen, vaan koska siihen käytetään valtava määrä rahaa (Suomessa lähes puoli miljardia euroa 60

vuodessa), sen kaltaisen meriittihyödykkeen tuottamisessa ei ole yhteiskunnallisesti mitään mieltä, ellei sille ole myös kysyntää, kuten Richard Collins (1998 sekä hänen artikkelinsa tässä teoksessa) on huomauttanut. Toisin sanoen ollakseen hyödyllistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan on oltava suosittua. Siksi yleisradiotoiminnan on pidettävä kiinni ohjelmistonsa ja yleisönsä universaalisuudesta sekä tarjottava monenlaisia ohjelmia monenlaisille yleisöille ei välttämättä kaikille kaikkea, mutta vähintäänkin jokaiselle jotakin. Lavean ohjelmiston kolmas perustelu liittyy yleisradiotoiminnan ja sen julkisen rahoituksen legitimiteettiin. Valitaan Yleisradion rahoitustavaksi tulevassa laissa erillinen maksu tai budjettirahoitus, rahoitus on vastakin julkista ja mahdollisimman läpinäkyvää. Kansalaisten maksupanoksen oikeutus säilyy yleisön silmissä vain, jos Yleisradio tarjoaa mahdollisimman monipuolisen, kaikkia yleisöryhmiä palvelevan ohjelmiston. Ne, joiden mielestä yhtiön pitäisi ainoastaan paikata kaupallisten kanavien jättämiä aukkoja, pelaavat jälkimmäisten pussiin. Neljäs perustelu liittyy ohjelmiston laatuun. Jos julkisen palvelun yleisradiotoiminta nojaa monipuoliseen ohjelmistoon ja pyrkii vaalimaan sen laatua, sillä on taipumus parantaa tuotteiden tasoa läpi koko toimialan. Siten se koituu myös niiden kuluttajien hyväksi, jotka noita palveluita eivät edes käytä. Britannian yleisradioyhtiön BBC:n taannoin tilaamassa selvityksessä, jossa vertailtiin 20 eri maan tv-toimintaa, havaittiin, että niissä maissa, joissa julkinen yleisradiotoiminta oli kunnianhimoisinta ja monipuolisinta, myös kaupallisten kanavien tarjonta oli laadukkaampaa (McKinsey 1999, 15 19). Kysymys on siis positiivisesta kierteestä, joka syntyy, kun julkisen palvelun kanavat pääsevät muovaamaan sekä ohjelmiston laatustandardeja että yleisön odotuksia. Mutta koko tarjonnan laatua parantava vaikutus voi toteutua vain, jos julkisilla kanavilla on riittävästi vaikutusvaltaa eli jos ne ovat kyllin suosittuja. Viides perustelu liittyy viestimien käyttöön. Laajan ohjelmiston ja yleiskanavien puolesta puhuu myös kuluttajien etu. Jos televisiomarkkinoilla olisi tarjolla vain kapeita temaattisia kanavia, yleisölle tulisi hankalaksi ja todennäköisesti myös hyvin 61

kalliiksi koota nähtäväkseen monipuolinen televisio-ohjelmisto. Mitä monipuolisemman ohjelmiston julkinen yleisradioyhtiö tarjoaa, sen monipuolisempaa ohjelmaa myös yleisö näkee. (Harrison & Woods 2001, 497.) Olisi tuntuva myönnytys liberaalin viestintäjärjestelmän suuntaan, jos julkisen palvelun Yleisradio pakotettaisiin täyden palvelun sijasta täydentävän palvelun pakkopaitaan. Sikäli kuin Suomi pitää kiinni pohjoismaisen demokraattisen korporatismin mallista, se tähtää edelleen suurelle yleisölle ja mahdollisimman monille yleisöryhmille suunnattuun ohjelmatarjontaan. Ohjelmiston monipuolisuuden osalta tämä tarkoittaa sitä, ettei yhtäkään ohjelmatyyppiä, ei edes visailuja tai tosi-tv:tä, pidä jättää yksin kaupallisten kanavien vastuulle. Julkisen palvelun yhtiön on etsittävä niistäkin omia versioitaan, mahdollisuuksien mukaan sellaisia, että ne haastavat kilpailijat laadullaan ja omaperäisyydellään (Palokangas 2007). Yleisradion on pysyttävä koko kansan kanavana, täyden palvelun yleisradiotalona, joka tarjoaa paitsi maantieteellisesti ja demografisesti myös sisällöllisesti ja kulttuurisesti universaalin ohjelmiston sekä pitää yllä yhteistä kansallista julkisuusfoorumia. Lähteet Aslama, Minna, Hellman, Heikki & Sauri, Tuomo (2005) Kilpailun ja toimilupapolitiikan vaikutukset tv-ohjelmiston monipuolisuuteen 1993 2002. Liiketaloudellinen aikakauskirja 54:3, 375 396. Backman, Jouni & Ero, Liisa (2001) Televisiotoiminnan toimintaedellytysten parantaminen. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 29/2001. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö. Collins, Richard (1994) Broadcasting and Audio-Visual Policy in the European Single Market. London: John Libbey. Collins, Richard (1998) Public Service and the Media Economy: European Trends in the Late 1990s. Gazette 60:5, 363 376. Coppens, Thomas & Saeys, Frida (2006) Enforcing Performance: New Approaches to Govern Public Service Broadcasting. Media, Culture & Society 28:2, 261 284. Eduskunta (2005a) Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi Yleisradio Oy:stä annetun lain muuttamiseksi sekä valtion televisio- ja radiorahastosta annetun lain 5 luvun kumoamisesta (HE 43/2005 vp). 62

Eduskunta (2005b) Liikenne- ja viestintävaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä laeiksi Yleisradio Oy:stä annetun lain muuttamisesta sekä valtion televisio- ja radiorahastosta annetun lain 5 luvun kumoamisesta (LiVM 16/2005 vp). Ellis, John (2002) Seeing Things: Television in the Age of Uncertainty. London: I.B. Tauris Publishers. Euroopan komissio (2001) Komission tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan (2001/C 320). Euroopan komissio (2009) Komission tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan (2009/C 257). Euroopan unioni (1997) Amsterdamin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta (97/C 340). Hallin, Daniel C. & Mancini, Paolo (2004) Comparing Media Systems: Three Models of Media and Politics. Cambridge: Cambridge University Press. Harrison, Jackie & Woods, Laura M. (2001) Defining European Public Service Broadcasting. European Journal of Communication 16:4, 477 504. Hellman, Heikki (1999) From Companions to Competitors: The Changing Broadcasting Markets and Television Programming in Finland. Acta Universitatis Tamperensis 652. Tampere: University of Tampere. Hellman, Heikki (2001) Diversity An End in Itself? Developing a Multimeasure Methodology of Television Programme Variety Studies. European Journal of Communication 16:2, 181 208. Hellman, Heikki (2010) Liberal Turn in Media Policy: The Case of Finland s Digital Television. International Journal of Digital Television 1:2, 193 213. Herkman, Juha (2009) The Structural Transformation of the Democratic Corporatist Model: The Case of Finland. Javnost The Public 16:4, 73 90. Herkman, Juha (2010) Demokraattis-korporatistinen malli muutoksessa? Teoksessa Oikeutta ja politiikkaa: Viestintäoikeuden vuosikirja 2009. Helsinki: Helsingin yliopisto, Kansainvälisen talousoikeuden instituutti, 1 23. Hujanen, Taisto (1991) Viestinnän demokratisointi, yleisradiotoiminnan deregulaatio ja paikallisradiot. Tiedotustutkimus 14:4, 34 48. Jakubowicz, Karel (2007) Public Service Broadcasting in the 21 st Century: What Chance for a New Beginning? Teoksessa Gregory Ferrell Lowe & Jo Bardoel (toim.) From Public Service Broadcasting to Public Service Media. Göteborg: Nordicom, 29 49. Jääsaari, Johanna (2007) Consistency and Change in Finnish Broadcasting Policy: The Implementation of Digital Television and Lessons from the Canadian Experience. Turku: Åbo Akademi University Press. Karppinen, Kari (2005) Mediadiversiteetti ja mittaamisen politiikka. Tiedotustutkimus 28:2, 28 43. 63

Kilpailuvirasto (1996) Julkisen palvelun maksu ja sen kilpailua rajoittavat vaikutukset. Kilpailuvirasto aloite, 21. 11. 1996 (Dno 928/71/96). Laitinen, Jukka & Pulkkinen, Matti (2000) Televisioyhtiöiltä perittävän toimilupamaksun kilpailuvaikutukset. Helsinki: LTT-Tutkimus. Laukkanen, Markku (2008) Meduusan kilpi: Amsterdamin pöytäkirjan merkitys Suomen julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koskevalle viestintäpolitiikalle. Tiedotusopin pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto. Lehtinen, Pauliina & Aslama, Minna (2009) Suomalainen tv-tarjonta 2008. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 48/2009. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö. Lintilä, Mika & Tunturi, Jussi (2009) Yleisradio Oy:n julkinen palvelu ja rahoitus. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 23/2009. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö. Lund, Anker Brink & Berg, Christian Edelvold (2009) Denmark, Sweden and Norway: Television Diversity by Duopolistic Competition and Co- Regulation. The International Communication Gazette 71:1 2, 19 37. Lyytinen, Eino (1996) Perustamisesta talvisotaan. Yleisradion historia, 1. osa 1926 1949. Helsinki: Yleisradio, 11 128. McDonald, Daniel & Dimmick, John (2003) The Conceptualization and Measurement of Diversity. Communication Research 30:1, 60 79. McKinsey & Company (1999) Public Service Broadcasters around the World. London: McKinsey & Company. Mäntymäki, Eeva (2006) Hyvinvointivaltio eetterissä: Yleisradion rakentuminen populaarien diskurssien kentillä. Tampere: Tampere University Press. Niemelä, Seppo (1993) Julkinen palvelu 1990-luvun viestinnässä. Liikenneministeriön julkaisuja 1/93. Helsinki: Liikenneministeriö. Niemelä, Seppo & Kosonen, Ismo & Suomi, Maaret (2004) Julkisen palvelun televisio- ja radiotoiminta 2010. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 59/2004. Helsinki: Liikenne- ja viestintäministeriö. Palokangas, Teemu (2007) The Public Service Entertainment Mission: From Historic Periphery to Contemporary Core. Teoksessa Gregory Ferrell Lowe & Jo Bardoel (toim.) From Public Service Broadcasting to Public Service Media. Göteborg: Nordicom, 119 132. Paukku, Eero (2005) Sananvapaus televisio- ja radiotoiminnan sääntelyssä. Helsinki: Helsingin yliopisto, Kansainvälisen talousoikeuden instituutti. Pulkkinen, Matti & Tiilikka, Jussi (1997) Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan rahoitusvaihtoehdot. Liikenneministeriön julkaisuja 36/97. Helsinki: Liikenneministeriö. Salokangas, Raimo (1996) Aikansa oloinen: Yleisradion historia, 2. osa: 1949 1996. Helsinki: Yleisradio. SKTL (2003) Kaupallisten televisioyhtiöiden toimilupamaksujen poistaminen. Suomen Kaupallisten Televisioiden Liitto ry:n muistio, 5. 5. 2003. 64

Van der Wurff, Richard (2005) Competition, Concentration and Diversity in European Television Markets. Journal of Cultural Economics 29:4, 249 275. Van der Wurff, Richard & Jan van Cuilenburg (2001) Impact of Moderate and Ruinous Competition on Diversity: The Dutch Television Market. Journal of Media Economics 14:4, 213 229. VKL (2009a) Valtiontukisääntöjen soveltamista julkiseen yleisradiotoimintaan koskeva Euroopan Unionin komission tiedonantoluonnos. Viestinnän Keskusliitto, 15. 1. 2009. VKL (2009b) Lausunto Yleisradio Oy:n julkista palvelua ja rahoitusta selvittävän työryhmän ehdotuksista. Viestinnän Keskusliitto, 11. 6. 2009 ( LVM018:00/2008). Ward, David (2003) State Aid or Band Aid? An Evaluation of the European Commission s Approach to Public Service Broadcasting. Media, Culture & Society 25:2, 233 250. Webster, James G. & Wakshlag, Jacob J. (1983) A Theory of Program Choice. Communication Research 10:4, 430 446. Yleisradio (2009) Yleisradio Oy:n kertomus Viestintävirastolle vuoden 2008 aikana tarjotusta julkisesta palvelusta, 29. 4. 2009. 65