ETELÄ-SAVON MAAKUNTAPÄIVÄ 14.5.2012 Dos. Jyrki Paaskoski Kaksisataa vuotta Viipurin läänin liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan Turhaan me johdatimme mieleemme, että vielä astuimme Suomen mannerta ja että ne olennot, joiden keskellä me liikuimme olivat vanhoja veljiä. Kaikki oli muuttunut tahi oikeammin näytti meistä muuttuneelta, kaikki, tavat, puvut, opetus, ajatustapa, ja vielä kielikin, jota puhuivat, oli jotain sekasotkua jota tuskin ymmärsimme. Näimme, ettei suomalaisesta kansallisluonteesta ollut enää jälkeäkään jäljellä, tahi pikemmin, että kansalla ei ollut enää luonnetta laisinkaan ja että se sekoitus, joka oli tapahtunut, ei ollut vaikuttanut edullisesti ei hallitukseen eikä asukkaisiin. (R. H. Rehbinder, Souvenirs de ma vie, lainattu J. R. Danielson-Kalmarin teoksesta Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen, 1911, s. 59 60) Syksyllä 1808 Suomen suuriruhtinaskunnan tuleva valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder matkusti suuren lähetyskunnan mukana Turusta Pietariin keskustelemaan Aleksanteri I:n kanssa tulevista valtiopäivistä ja Suomen liittämisestä Venäjä keisarikuntaan. Ylitettyään vanhan vuoden 1743 Ruotsin ja Venäjän valtakunnan välisen rajan Kymijoella Rehbinder kiinnitti huomiota olojen ja ihmisten erilaisuuteen, vaikka asukkaat olivat periaatteessa samoja suomalaisia rajan molemmin puolin. Päästyään lopulta Viipuriin hän oli yllä olevan lainauksen mukaisesti valmis toteamaan, että Vanhan Suomen asukkaiden tavat, kieli ja luonnekin olivat perusteelliset muuttuneet niiden vuosikymmenten aikana, jolloin he olivat kuuluneet Venäjän keisarikuntaan. Rehbinderin huomiot koskivat sitä aluetta, joka vuosien 1721 ja 1743 rauhansopimuksissa oli liitetty Ruotsista Venäjän keisarikuntaan ja jota Suomen sodan 1808 1809 myötä ryhdyttiin kutsumaan Vanhaksi Suomeksi erotukseksi muusta Ruotsin Suomesta, toisin sanoen Uudesta Suomesta, jota oltiin juuri liittämässä Venäjään. Toisin sanoen Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan tienoot olivat kuuluneet jo vuodesta 1721 lähtien sekä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan seudut vuodesta 1743 lähtien keisarikuntaan. Vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta Aleksanteri I:n antamasta manifestista, jolla Vanha Suomi yhdistettiin Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Merkkivuosi koskettaa myös Etelä-Savoa, sillä vuoden 1743 Turun rauhan raja halkaisi maakunnan kahteen osaan. Raja seurasi Kymijokea pohjoiseen, kääntyi itään Mäntyharjun kirkolla ja ylitti Saimaan vesistöalueen Savitaipaleen ja Taipalsaaren pitäjien pohjoisrajoja seuraten Ruokolahden kautta Puumalaan, jossa vesiliikenneyhteyksien kannalta tärkeä Puumalan salmi jäi Ruotsin puolelle. Sieltä raja jatkui kohti pohjoista halkaisten Sulkavan ja sivuten Rantasalmen pitäjän itäisiä osia, jolloin Savonlinna jäi keisarikunnan puolelle. Kaupungin pohjoispuolelta raja jatkui nykyisen Enonkosken, Kerimäen ja Punkaharjun pohjoispuolelta Parikkalaan, jossa se yhtyi Uudenkaupungin rauhan rajaan. Valtakunnan rajan länsipuolelle eli Ruotsille jäivät Pertunmaan, Hirvensalmen, Ristiinan, Anttolan, xx, Juvan ja Joroisten pitäjät sekä osia Mäntyharjun, Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen, Säämingin ja Kerimäen pitäjistä. Mikkeli tuli kuulumaan Ruotsille, Savonlinna Venäjälle. Yhdistämisratkaisu julkistettiin keisari Aleksanteri I:n 11./23.12.1811 antamalla manifestilla, jonka motiiveja on suomalaisessa historiantutkimuksessa pohdittu Yrjö Koskisen vuonna 18xx julkaisemasta Oppikirja Suomen kansan historiasta aina näihin päiviin asti. Tulkinnat keisarin motiiveista ja hänen neuvonantajiensa roolista yhdistämispäätöksen taustalla ovat vaihdelleet eri aikoina. Aina 1980-luvulle asti yhdistämistä selitettiin niin sanotulla kansallisella argumentilla, jonka mukaan Vanhan Suomen liittämisessä Suomen suuriruhtinaskuntaan kyse oli palauttamisesta tai jälleenyhdistämisestä. Sata vuotta muusta Suomesta erillään ollut kaakkoinen Suomi palasi jälleen alkuperäiseen kansalliseen ja valtiolliseen yhteyteensä. Aleksanteri I:n motiivit Kysymys Aleksanteri I:n yhdistämispäätöksen perimmäisistä syistä on säilynyt historiantutkimuksen kiinnostuksen kohteena. Ratkaisua on selitetty ajankohtaisilla reaalipoliittisilla tekijöillä, keisarin halulla ulottaa Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslailliset oikeudet myös Vanhaan Suomeen tai hänen maaorjuutta vieroksuvilla mielipiteillään. Lisäksi keisarin lähipiiriin kuuluneiden neuvonantajien kuten valtiosihteeri M. M. Speranskin ja kreivi G. M. Armfeltin vaikutuksella oli merkitystä yhdistämispäätöksen taustalla. Heidän lisäksi ajatusta olivat pitäneet esillä myös kenraali G. M. Sprengtporten ja viipurilaistaustainen diplomaatti David Alopaeus. Reaalipoliittiset tekijät liittyivät Venäjän ja Ranskan vuoden 1811 jälkipuoliskolla kiristyneisiin väleihin, jotka seuraavana vuonna johtivat välien katkeamiseen ja Napoleonin Grande Armén hyökkäykseen ja Moskovan valtaukseen. Aleksanteri I otti vakavasti sellaisenkin vaihtoehdon, että Suomea takaisin haaveileva Ruotsi liittoutuisi Napoleonin kanssa ja houkuttelisi Suomen eliitin ja kansan sotaretkelle Venäjää vastaan. Uhkaa voitiin supistaa kahdella tavalla. Aleksanteri I lupasi tukensa Ruotsin vastavalitulle kruununprinssi Carl Johanille eli Napoleonin entiselle marsalkalle Jean Baptiste Bernadottelle tämän suunnitelmissa Norjan liittämiseksi Tanskalta Ruotsille. Rauhoittamispolitiikan toinen suunta osoitti Suomen suuriruhtinaskuntaan, jonka systemaattista palkitsemista oli jatkettava. Tämä tie piti sisällään niin suuriruhtinaskunnan asemaa vahvistavia päätöksiä kuin myös yksilöiden sitomista keisariin erilaisilla arvonimillä ja muilla henkilökohtaisilla lahjoilla. Vanhan Suomen
liittämistä suuriruhtinaskuntaan onkin pidetty tällaisena ylimääräisenä palkkiona kriisin hetkellä lojaalisuutensa osoittaneilla suomalaisille. Vuoden 1890 tienoilla suomalaiset keskustelivat kiivaasti venäläisten kanssa historiallisella, juridisella ja poliittisella tasolla Suomen suuriruhtinaskunnan suhteesta Venäjän keisarikuntaan. Historiantutkimuksen osalta kiista kohdistui kysymykseen, mitä Porvoon valtiopäivillä oikeastaan tapahtui ja miten niitä oli tulkittava muuttuneiden oikeuskäsitysten puitteissa. Kysymys keskittyi siihen, määrittelivätkö Aleksanteri I Porvoossa Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait vai ei. Tähän liittyi myös kysymys Suomen alueesta, jolloin Viipurin läänin asema tuli esille. Suomalaiset historioitsijat J. R. Danielsonin johdolla katsoivat, että Vanhan Suomen liittämispäätöksellään Aleksanteri I tahtoi ulottaa ruotsalaiset vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan perustuslaeiksi tulkitut asiakirjat myös Vanhan Suomen asukkaiden onneksi ja pelastukseksi. Vaikka Vanhassa Suomessa oli noudatettu ruotsalaisia lakeja sekä hallinto-, oikeus- ja verotusjärjestelmiä, olivat niiden perusperiaatteita tulkittu ja muutettu siten, että osa niistä oli jo kokonaan hävinnyt ja osa oli vaikeasti tunnistettavia. Tässä mielessä myös länsisuomalaisen Rehbinderin havainnot Vanhan Suomen asukkaista heijastelivat sitä toiseutta tai vierautta, jota Ruotsin Suomesta tulevat matkamiehet kokivat tavatessaan paikallisia. Nykytutkimus on Vanhan Suomen liittämisen keskeisimpänä syynä korostanut Aleksanteri I:n pyrkimystä rajoittaa maaorjuuden venäläisten piirteiden leviämistä keisarikunnan ei-venäläisiin läntisiin osiin. Valistushallitsijan kasvatuksen saanut Aleksanteri I vieroksui maaorjuutta ja piti erityisesti talonpoikien myymistä ilman maata epäinhimillisenä. Baltiassa ja Vanhassa Suomessa nämä maaorjuuden venäläiset piirteet olivat merkittävästi lisääntyneet 1770-luvulta lähtien, ja työ oli helpointa aloittaa juuri näillä alueilla, joissa käytännön venäläiset piirteet eivät olleet vielä täysin vakiintuneet. Virossa ja Liivinmaalla 1802 ja 1804 annetut lait takasivat talonpojille tilojen perinnöllisen nautintaoikeuden ja sen, ettei heitä myytäisi ilman maata. Seuraavassa vaiheessa keisari kiinnitti katseensa Vanhan Suomen lahjoitusmaihin, joiden olot olivat kärjistyneet 1780-luvulta lähtien. Lahjoitusmaakiistoja oli selvitetty monissa oikeustapauksissa ja siihen olivat tuloksetta ottaneet kantaa myös keisarilliset komiteat. Vuonna 1810 Aleksanteri I määräsi keskeytettäväksi erään merkittävän lahjoitusmaajutun oikeudellisen prosessin ja siirsi sen oman lakikomissionsa kahdelle nuorelle juristille, jotka suosittelivat keisarille talonpoikien olojen kohentamista. Vanhan Suomen yhdistäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan sai Venäjän palvelukseen siirtyneestä G. M. Armfeltista vaikutusvaltaisen puolestapuhujan. Kesällä 1811 keisari määräsi Armfeltin kokoamaan tietoja ja laatimaan esityksen Vanhan Suomen yhdistämisestä. Laajaa muistiota käsiteltiin keisarin ja Armfeltin kahdenkeskisessä tapaamisessa marraskuun alussa 1811, jolloin Aleksanteri I teki päätöksen Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Keskeinen motiivi yhdistämiselle oli Armfeltin arvion mukaan lahjoitusmaatalonpoikien aseman turvaaminen ja maaorjuuden ei-venäläisten piirteiden leviämisen patoaminen. Tämän jälkeen valtiosihteeri M. M. Speranski laati Armfeltin mietintöjen pohjalta yhdistämistä puoltavan esityksen, joka
käsiteltiin Venäjän valtakunnanneuvoston eri departementtien puheenjohtajista koostuvalle komissiolle. Keisarin kannalta Vanhan Suomen yhdistäminen tarjosi nopean oikotien, jonka ideana oli siirtää vastuu asioiden hoitamisesta suuriruhtinaskunnan virkamiehille. Ulottamalla suuriruhtinaskunnassa noudatettavat lait ja käytännöt Vanhaan Suomeen Aleksanteri I uskoi lahjoitusmaatalonpoikien aseman kohentuvan, ja samalla oikeuslaitoksen kaikkia portaita tavattomasti rasittaneiden oikeusjuttujen määrä supistuisi. Yhdistämisen käytännön toimet lyötiin lukkoon Viipurin läänin järjestämisasetuksessa 19./31.12.1811, ja työn toteuttajaksi muodostettiin erityinen Viipurin läänin järjestämiskomitea. Yhdistämismanifestin motiivi ei kuitenkaan toteutunut, mikä oli suuri pettymys Aleksanteri I:lle. Suuriruhtinaskunnan senaatti ei onnistunutkaan lieventämään lahjoitusmaakiistoja, vaan entisenlainen epävakaa tilanne jatkui. Hieman ennen vuonna 1825 tapahtunutta kuolemaansa keisari asetti erityisen lahjoitusmaakomitean, jonka salaisessa ohjeessa hän määräsi, että talonpojat saisivat pitää henkilökohtaisen vapautensa mutta menettivät perintöoikeuden tiloihinsa ja muuttuivat lampuodeiksi. Komitea antoi tämänsuuntaisen mietinnön, jonka uusi keisari Nikolai I vahvisti 13./25.11.1826. Kapea kansallinen katse Vanhan Suomen yhdistäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan nähtiin 1980-luvulle saakka palauttamisena alkuperäiseen kansalliseen yhteyteensä. Sekä Yrjö Koskinen että Danielson-Kalmari katsoivat Vanhan Suomen historiaa siitä näkökulmasta, miten Venäjä oli edistänyt tai estänyt suomalaiskansallisen hengen kehittymistä ja kypsymistä kohti valtionmuodostusta. Tuloksena oli pitkä luettelo venäläisten alueelle aiheuttamasta kurjuudesta, minkä kärjessä olivat lahjoitusmaajärjestelmä, vuodesta 1784 käyttöön otettu niin sanottu käskynhaltijahallinto ja vuonna 1797 aloitetut väenotot. Molemmat historian professorit pyrkivät osoittamaan, että kansakunnan kehittymisen kannalta kyse oli väärästä tiestä eikä ruotsalaisten ja venäläisten lakien ja käytäntöjen yhteensovittamisesta voinut seurata mitään toimivaa kokonaisuutta. Vanha Suomi sai toimia ikään kuin historiallisena ja analogianomaisena todistuskappaleena siitä, että 1900-luvun alkuvuosien yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö oli suuriruhtinaskunnalle vaarallista. Sama tulkinta hyvin pienin variaatioin hallitsi suomalaisen historiantutkimuksen Vanha Suomi -kuvaa 1980-luvulle asti, ja niiden lähtökohtana oli satakunta vuotta venäläiseen valtioyhteyteen kuuluneen Vanhan Suomen palauttaminen entiseen kansalliseen yhteyteensä. Näkökulma johdatteli historiantutkijat etsimään ensimmäisiä yhdistämistä vaatineita henkilöitä, jolloin mieliin palautettiin G. M. Sprengtportenin sekä muutamien Liikkalan- ja Anjalan-miesten suunnitelmat Venäjän suojeluksessa olevasta Suomen suuriruhtinaskunnasta, jonka itäraja olisi kaukana Karjalankannaksella. Erityisesti Danielson-Kalmari teki heistä sankareita, kaukokatseisia kansakokonaisuuden ja sen maantieteellisen alueen puolustajia. Nämä suomalaisuuden esitaistelijat ymmärsivät, että suomalaiset oli pidettävä irrallaan venäläisistä vaikutteista. Tästä syytä yhdistäjien
saavutukset nähtiin kulttuuritekona, joka pelasti Viipurin läänin kaikesta vieraasta ja kelvottomasta. Yhdistäminen toteutettiin Ruotsin Suomesta tulleiden virkamiesten johdolla, eikä alueen omaa virkamiehistöä kelpuutettu uudelleen organisoituun alue- ja paikallishallintoon. Nämä Vanhan Suomen säätyläiset, joiden historia kiinnittyi Venäjän keisareihin ja keisarinnoihin eikä Ruotsin kuninkaisiin, ajettiin oman kotimaakuntansa asioiden hoitamisessa sivuraiteelle, mikä ei varmasti helpottanut Viipurin läänin uusien Ruotsin Suomesta tulleiden virkamiesten työtä. Tästä syystä monet heistä hakeutuivat keisarikunnan sotilasakatemioihin ja siviilioppilaitoksiin eivätkä he palanneet takaisin. Venäjänkielentaitoisina he saivat työpaikkoja kenraalikuvernöörin kansliasta ja postilaitoksesta, joissa palvelikin monia sukuperältään vanhasuomalaisia virkamiehiä. Tämän niin sanotun kansallisen koulukunnan tulkinta Vanhan Suomen palauttamisesta tai jälleenyhdistämisestä ja koko Vanha Suomi -problematiikasta murtui vähitellen. Eräänä päänavaajana on pidettävä Matti Klingen jo vuonna 1975 kirjoittamaa artikkelia Itä-Suomi 1800-luvun kuviossa, jossa Vanhan Suomen liittämisen keskeisimpänä motiivina Klinge piti maaorjuuden venäläisten piirteiden leviämisen estämistä ja totesi, että perustuslaillisuuden ulottaminen Viipurin lääniin tuskin sinänsä oli mikään niin tärkeä asia. Rakennehistoriaa painottaneella 1970- ja 1980-luvuilla Klingen tulkinta ei saanut osakseen huomiota, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvun alussa avautui tilaisuus kansallisen historiakuvan uudelleen arvioinnille. Suuret poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset näkyvätkin aina pienellä viiveellä myös historiantutkimuksessa, ja Vanhan Suomen kohdalla koko alueen ja ajanjakson problematiikka nousi esiin kokonaan uudella tavalla. Uudet näkökulmat Nykytutkimuksen lähtökohtana on hylätä Suomi-keskeinen kansallisvaltionäkökulma, joka Vanhan Suomen historian kohdalla on korostanut kielteisiä käsityksiä Venäjästä, sen historiasta ja vaikutuksesta Suomen ja suomalaisten vaiheisiin. Tavoitteena onkin päästä irti ajattelua ohjaavasta kansallisuusaateajattelusta sitä edeltävään tilaan ja aikaan, jossa sivilisaatio-, kieli- ja etuvartioasenteet olivat tuntemattomia. Vastaavanlaisia 1700-luvun esimerkkialueita, joista vasta seuraavalla vuosisadalla tuli kansallisuusaatteiden myötä kiistojen kohteita, ovat esimerkiksi Schleswig Hollstein Tanskan ja Saksan rajalla, Danzigin asema tai vaikkapa Kuurinmaan ja Itä-Preussin vaiheet. Jos Vanhan Suomen historiaa verrataan näihin samankaltaisia kohtaloita kokeneiden Itämeren piirin alueisiin, se ei osoittaudu erityisen poikkeavaksi tai ainutlaatuiseksi. Ajallisesti ja maantieteellisesti läheisimmät esimerkit ja vertailualueet ovat Liivinmaan ja Viron kuvernementit sekä Puolan jaoissa 1772, 1793 ja 1795 keisarikuntaan liitetyt osat. Vanhan Suomen historia pitäisikin nähdä osana monikansallista ja monikulttuurista Venäjän keisarikuntaa sen omista lähtökohdista käsin. Tehtävä on haastava, sillä Venäjään kohdistunut historiankirjoituksemme on nähnyt naapurimme vain uhkana ja
perivihollisena, johon on suhtauduttu torjuvan kielteisesti vertailemalla idän toiseutta meidän omaan kulttuurimme. Juuri tästä syystä Vanhan Suomen historia onkin niin kiehtova. Tutkijan on ensin hahmotettava historiankirjoituksessa tuntuva kansallisuusaatteen painolasti, ja sen jälkeen yritettävä nähdä menneisyyden tapahtumat, ilmiöt, syyt ja seuraukset aikalaisten ehdoilla ja näkökulmasta. Uudesta näkökulmasta seuraa vähin erin myös Vanha Suomi tutkimuksen paradigman vaihtuminen. Myös Etelä-Savon tietynlaisen kaksijakoisuuden ja identiteetin jäsentämisen kannalta 1700-luvun Vanhan Suomen historialla saattaa olla merkitystä. Vuoden 1743 raja halkaisi Etelä-Savon kahteen eri valtakuntaan, minkä seurauksena rajan kummallakin puolella ryhdyttiin kehittämään omia aluekeskuksia eli Mikkeliä ja Savonlinnaa. On mielenkiintoista pohtia, voisivatko nykyään niin selvästi eri tavoilla toimivien ja ajattelevien Mikkelin ja Savonlinnan seutukuntien toisistaan poikkeavien identiteettien juuret alueen jakaneessa vuoden 1743 Turun rauhan rajassa sekä toisaalta myöhemmin tapahtuneissa rajamuutoksissa, jotka työnsivät maakunnan aluekeskuksia eri suuntiin. Tätä aluepohjaista ajattelua voidaan lyhyesti havainnollistaa liikenneyhteyksien historian avulla. Savonlinnan seutu kääntyi jo 1750-luvulla Suomenlahden vetovoimaisten kaupunkien Pietarin ja Viipurin suuntaan, mikä Mikkelin kohdalla taas tapahtui vasta Saimaan kanavan avaamisen myötä sata vuotta myöhemmin. Kun raja Pietariin ja Venäjälle käytännössä sulkeutui 1917 1918, Mikkelin vahvuudeksi nousi 1889 avattu Savon rata, kun taas Savonlinna jäi pitkälti vesitieyhteyksiensä varaan, vaikka poikittaisrata Elisenvaaran lähellä Laatokan Lahdenpohjaa olikin avattu jo 19xx. Talvi- ja jatkosotien myötä Savonlinna menetti infrastruktuurinsa kannalta sekä rauta- että vesitieyhteyden ja jäi monessakin mielessä syrjään, kun taas Mikkeli piti rautatien avulla kiinteää yhteyttä Helsinkiin ja Suomenlahden satamakaupunkeihin. Vaikuttaa siis siltä, Etelä-Savon kaksinapaisen struktuurin juuria voitaisiin hahmottaa 1700-luvun Vanhan Suomen kaudesta lähtien. Kirjallisuutta Yrjö Blomstedt, Vanha Suomi ja Suomen suuriruhtinaskunta, Kahden kruunun alla, Kymijoki rajana 1743 1811. Kouvola 1992. J. R. Danielson-Kalmari, Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. WSOY, Porvoo 1911. Max Engman, Pitkät jäähyväiset, Suomi ja Ruotsi Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY, Helsinki 2009. Matti Klinge, Itä-Suomi 1800-luvun kuviossa, Leninin ja Bernadotten välissä, tutkielmia kansallisista aiheista. 2. painos. WSOY, Juva 1980. Matti Klinge, Haminan rauha ja Viipurin läänin yhdistäminen, Historiallinen Aikakauskirja 4/2010. Yrjö Koskinen, Suomen kansan historia. 3. painos. Otava, Helsinki 1933. Jyrki Paaskoski, G. M. Armfelt och Gamla Finland, Historisk Tidskrift för Finland 1997. Jyrki Paaskoski, Miksi Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan?, Historiallinen Aikakauskirja 3/2010.
Kari Tarkiainen, Luonnollisten rajojen oppi ja David Alopaeuksen osuus suuriruhtinaskunnan rajojen synnyssä, Historiallinen Aikakauskirja 4/2009. Taimi Torvinen, Viipurin läänin ennuste on ennenkin ollut huono, Helsingin Sanomat 3.11.1990.