Kirkkolakijärjestelmä ja kirkon omat virkamiesoikeudelliset säännökset

1 OTT, dosentti, VT Pekka Leino Kirkkolakijärjestelmä ja kirkon omat virkamiesoikeudelliset säännökset Johdanto Luennoillani (Kirkon oikeudelliset normit) tarkastelimme kirkon erilaisia oikeudellisia normeja ja myös niiden suhdetta yhteiskunnan yleiseen lainsäädäntöön. Luennoilla ei ollut mahdollista kuitenkaan opiskelijoiden perustietopohjasta johtuen käsitellä muuta kuin yleisiä linjauksia ja syventää käsityksiä pelkästään joissakin yksittäisissä kohdissa, silloinkin lähinnä oikeuskäytännön tapauksia valottaen. Tällä hetkellä olisi kuitenkin ajankohtaista ja tärkeää tarkastella luterilaisen kirkkomme uniikin kirkkolakijärjestelmän merkitystä ja suhdetta yleiseen lainsäädäntöön tarkemminkin. Tiedotusvälineissä on ollut näyttävästi esillä tuomioistuinten päätöksiä nykyajan kalajoen käräjien käsittelyistä. 1 Monien kirkon jäsenten mielestä jokin näyttää menneen pahasti vikaan, kun kirkon tunnustuksen mukaan uskoviin, kirkolliseen vähemmistöön kuuluviin kirkon jäseniin on kohdistettu pakkotoimenpiteitä ja heistä on uskonvakaumuksensa perusteella tehty erällä tavoin lainsuojattomia. Vaikuttaa siltä, ettei tuomioistuimissa ole otettu huomioon kirkon tunnustuksen merkitystä arvioitaessa perustuslain mukaisen yhdenvertaisuuden toteutumista kirkossa. Tasaarvolaki, yhdenvertaisuuslaki ja rikoslain syrjintää koskeva kriminalisointi johtavat kysymyksen, miten syrjintä olisi kirkossa käsitettävä ja miten siitä olisi kirkon omissa virkamiesoikeudellisissa säädöksissä säänneltävä? Yleisen lainsäädännön ja kirkon tunnustuksen välinen jännite ilmeni myös kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten uudistamishankkeessa, joka kariutui kirkolliskokouksessa marraskuussa 2007 mm. johtuen tyytymättömyydestä kirkkolakiin aiotun syrjintäsäännöksen sisällöstä. Pykäläehdotuksen sisältönä olisi silloin esitetyssä muodossa ollut melko lailla tiukasti kirkon säännöksin linkittyminen yhteiskunnan yleisten lakien syrjintäkäsitteisiin ja niiden sisältöihin. Mahdollisesti tarkoitus oli näin myös mahdollistaa edellä mainittujen pakkotoimien käyttämistä. Kirkolliskokous ei kuitenkaan ollut valmis hyväksymään esitystä sellaisenaan. Virkamieslainsäädännön muuttamista koskeva esitys liittyy myös vireillä olevaan koko kirkkolainsäädännön kodifiointityöhön muodostaen siinä laajan ja tärkeän osan. Erityisenä ongelmana ovat olleet myös kysymys syrjintää koskevien mahdollisten uusien säännösten lakitasoisuudesta ja säännösten sijoittumisesta kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen. Riippumatta kirkolliskokouksen tyytymättömyydestä sille esitetyn syrjintäsäännöksen sisältöön, on kuitenkin kysyttävä, onko kirkon kannalta huonompi vaihtoehto jättää tällainen säännös kokonaan pois kirkkolaista kuin että säännöksissä otettaisiin huomioon kirkon valtiosääntöön perustuva erityisasema ja kirkon uskonyhteisöluonteesta nousevat omat tarpeet? Tätä polttavaa kysymystä tarkastelen tässä artikkelissani. Laadin edellisen kerran kirkolliskokouksen lakivaliokunnassa asiaa käsiteltäessä asiantuntijoiden kuulemistilaisuuteen valiokunnan etukäteen antamien kysymysten pohjalta seikkaperäisen lausunnon silloisen esityksen pohjalta. 2 Lakivaliokunnan kuulemistilaisuuteen laatimani teksti on ollut vain harvojen saatavilla, joten sen sisältämiin kaikkiin yksityiskohtiin puuttumatta otan myös tässä yhteydessä esille uudistukseen liittyviä eräitä keskeisiä näkökohtia. 1 Viimeisimpänä Kouvolan hovioikeuden tuomio Nro 145, Antamispäivä 6.2.2009, joka koski Hyvinkään syrjintäjuttua. 2 Lausunto kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle asiantuntijoiden kuulemistilaisuudessa 24.8.2007.

2 Kirkon lainsäädännöllisen autonomian merkitys Suomen perustuslaissa on annettu kirkolliskokoukselle mahdollisuus ehdottaa kirkkolakiin sisällytettäväksi kirkon järjestysmuotoa ja hallintoa koskevia säännöksiä. Kyse on ns. kirkon omista asioista. Näitä ovat asiat, joita varten kirkko tarvitsee tunnustuksestaan johtuen erityistä sääntelyä. Kirkkolakijärjestelmä on luotu sitä varten, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet voisivat harjoittaa uskontoa tässä maassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kirkolle eri valtiosäännöissä suotua lainsäädännöllistä autonomiaa voidaan pyrkiä kaventamaan kirkon ulkopuolelta tai kirkon omasta piiristä. Ulkoapäin kaventaminen on sitä, että pyritään supistamaan kirkolle sille perustuslaissa annettua elintilaa toimia kirkon oman tunnustuksen mukaisesti. Sisältäpäin kaventamista on pyrkimys toimia kuin oikeutusta kirkon tunnustuksen huomioon ottamiseen ei olisi ja olisi toimittava moniarvoisen yhteiskunnan uskontunnustuksen eli arvojen mukaan. Kirkon erityisaseman tarkastelu vaatii paljon laajemman selvityksen kuin mihin tässä yhteydessä on mahdollisuuksia. Kirkkolakijärjestelmä, joka luotiin 130-140 vuotta sitten on mahdollistanut kirkolle oman tunnustuksensa mukaisen uskonnonharjoittamiseen tarvittavien oikeudellisten normien säätämisen, lainsäädännöllisen elintilan. Viittaan tältä osin aiemmin kirjoittamaani. 3 Kysymys voidaan esittää niinkin, että vaatiiko kirkon uskonnon harjoittamiseen liittyvä toiminta ylipäätänsä kirkkoa koskevilta oikeudellisilta normeilta erilaista sisältöä kuin muun julkishallinnon virkamiesoikeudellinen sääntely? 4 Tai ovatko nimenomaan kirkon hallinnon virkasuhteisiin liittyvät tehtävät sellaisia, että niitä koskeva sääntely edellyttäisi erilaista normitusta kuin muut yhteiskunnan virkasuhteet? Jos näin olisi, sen jälkeen tulisi vielä arvioida perustuslain lakitasoisuusvaatimuksista (80 ) johtuen, olisiko tällaisen lakitasoisen sääntelyn oikea paikka kirkkolaki vai kirkollisista virkasuhteista säädettävä erityinen kirkollinen laki. Meneillään on kirkkolainsäädännön kodifiointityö, jossa joudutaan ratkaisemaan tulevan kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sisältö sekä ottamaan kantaa myös siihen, olisiko virkasuhteisiin liittyvä lakitasoisuutta jatkossa toteutettava kirkkolain ulkopuolella. Kodifiointityö sinänsä on tarpeen ja välttämätönkin, mutta sen yhteyteen on kasattu runsaasti kysymyksiä. Kysymys kirkon omista virkamiesoikeudellisista säännöksistä ja niiden sijainnista on tärkeä, koska nimenomaan tässä asiassa kaikki liittyy kaikkeen. Kirkon ajautuminen tilanteeseen, jossa sen oma arvopohja on joutunut koetukselle yleisen lainsäädännön vaatimusten puristuksessa vaatisi sellaista kirkko-oikeudellista syväanalyysiä, johon ei ole ollut mahdollisuuksia, koska meiltä mm. puuttuu kirkko-oikeutemme perusteita koskevaa selvitystä. Jotakin toki on tehtykin. Selvitystyö on kuitenkin liittynyt enemmänkin kirkon aseman järjestämiseen suhteessa valtiovaltaan tai kirkkolain kokonaisuudistusten yhteydessä tehtyihin tarkasteluihin. Varsinaista kirkko-oikeudellista kirjallisuutta 5 kommentaarikirjojen lisäksi on niukalti, toki kirkkohistoriallista tai muuta teologista kylläkin. 6 Mietintöpuolella taas Kirkko ja valtio-komitean mietintö (1977) selvitti kirkko-valtio-suhteita. Vuonna 1968 asetettu Kirkon järjestysmuodon tutkimiskomitea selvitti periaatteet, joiden mukaan vuoden 1869 kirkkolain tilalle 3 Mm. Kirkkolaki vai laki kirkosta 2002, Kirkon perusoikeudet 2003 ja Kirkon oikeudelliset normit 2005. 4 Piispa Paavo Kortekangas on osuvasti ilmaissut trendinä olevan paluun valtiokirkollisuuteen kirjassa Muutoksen tulkkina, toim. Eila Helander (2003) Paavo Kortekangas: Kirkko ja rakennemuutos. Itse olen osin väitöskirjassani (2002) ja myöhemmin eri yhteyksissä Kortekankaan havainnosta tietämättä tuonut esiin samanlaista johtopäätöstä. 5 Nurmiranta 1998, Leino 2002, 2003, 2005 ja Seppänen 2008. Lisäksi eräät oikeusoppineet ovat eri yhteyksissä tarkastelleet joitakin erityiskysymyksiä. 6 Heilimo, Kansanaho, Pirinen, Juntunen (useita mm. oikeusteologian alaan kuuluvia kirjoja ja tutkimuksia).

3 säädetyn vuoden 1964 kirkkolain kokonaisuudistuksen tuli tapahtua. Vuoden 1979 Kirkkojärjestyskomitean tehtävänä oli jatkaa kirkon järjestysmuodon tutkimiskomitean työtä ja kiinnittää erityistä huomiota kirkon kansankirkon kaikinpuoliseen teologiseen ja sosiologiseen selvittelyn. Kirkkolain uudistamiskomitea puolestaan saattoi pohjata kirkkolain jakamistyötään vuoden 1993 kirkkolaissa Kirkkojärjestyskomitean ehdotuksiin todeten mm. että kirkkojärjestyksen ja kirkkolain tulee muodostaa yhdessä kiinteä kokonaisuus, joka sisältää kirkon keskeisen säännöstön. Komiteatyöskentelyn lähtökohdiksi muodostuu helposti aikaisemman komitean tarkastelujen ottaminen ilman muuta selvinä lähtökohtina oman työskentelyn pohjaksi. Näin on jouduttu jossakin määrin menettelemään myös Kirkkolaki 2010-toimikunnan työskentelyssä. Ns. Schaumanin vuoden 1869 kirkkolain myötä kirkon itsenäinen asema tuli turvatuksi sillä, että valtiovallalla oli oikeus vain joko hyväksyä tai hylätä kirkolliskokouksen tekemät kirkkolain muutosehdotukset mutta ei oikeutta muuttaa kirkolliskokouksen ehdotusta kirkkolain sisällöksi (kirkkolakijärjestelmä). Tämän periaatteen merkitystä ei voida pitää mitenkään vähäisenä. Se on osoittautunut järjestelynä ainutkertaiseksi ja antanut kirkolle Ruotsinvallan aikaisesta valtiokirkollisuudesta vapautumisen lisäksi mahdollisuuden saada toteuttaa valtiovallan holhouksesta itsenäistä kansankirkollista työnäkyä. Tämän suuntaisesti onkin pääosin pyritty toimimaan. 7 Kuitenkin voidaan myös havaita kirkon taholta taipumusta sallia oman identiteetin hämärtämistä. Vaikka kansankirkollinen lainsäädäntöasema sallisi itsenäisempiäkin linjauksia halutaan sitoa kirkollista normitusta yleiseen julkishallinnolliseen sääntelyyn enemmän kuin olisi tarpeen. Myös kodifiointityössä ja sen erillisvirkamieslainsäädännön uudistusosassa voisi olla tästä kysymys. Kirkossa on käsitetty ennen Suomen itsenäisyyttä ensimmäisessä vuoden 1869 kirkkolaissa luodun lakijärjestelmän saaneen vahvistuksensa molemmissa itsenäisyyden ajan valtiosäännöissä sekä uudistetuissa kirkkolaeissa. Kuitenkin helposti jää huomiotta vuoden 1979 Kirkkojärjestyskomitean toteamus, että myös kirkon oikeus antaa kirkkoa koskevia oikeussäännöksiä perustuu osaksi siihen, että valtion korkein lakia säätävä elin, eduskunta on luopunut oikeudestaan myötävaikuttaa kirkkoa koskevien säännösten aikaansaamiseen ja suonut kirkolle oikeuden antaa yksinään kirkkolain perussäännösten sovellutuksia ja täytäntöönpanoa koskevia määräyksiä. 8 Eli tilaa kyllä on, mutta halutaanko sitä käyttää ja miten sekä millaisin työvälinein se on sitten järkevintä. Myös tästä jälkimmäisestä, tarkoituksenmukaisuudestakin, on kysymys. Olenhan itsekin ennustanut v. 2002 väitöskirjassani kirkkolakijärjestelmän jonkinlaista muuntumista ohenemisen kautta. En tosin ole pitänyt tätä kehitystä kirkon kannalta parhaana mahdollisena ja totesin tuolloin kirkkolakijärjestelmän voivan muodostua, jos huonosti käy, kirkolle myös kahleeksi. Seuraavassa kiinnitän huomiota mitalin tähänkin puoleen. Onko kirkko-oikeudellinen käsittäminen ylipäätänsä katoamassa tai muuntumassa ainakin kirkon viran osalta pelkäksi virkamiesoikeudelliseksi tarkasteluksi? Mihin kirkon oman sääntelyn tarve perustuu ja mitä varten kirkkolakijärjestelmä on olemassa? Ajankohtainen pappeuteen liittyvä kirkonsisäinen dilemma ilmentää kirkko-oikeudellisen käsittämisen hämärtymistä kirkossamme. Viime aikoina esillä olleessa pappisvirkaa koskevassa 7 HE 44/2003 vp. s. 10 yleisperusteluissa (yhdenvertaisuuslain valmistelut) todetaan mm.: Kirkkolaki ja ortodoksisesta kirkkokunnasta annettu asetus Perustuslain 76 :n mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa (1054/1993). Kirkkolain 2 luvun 2 :n mukaan kirkolla on yksinoikeus tehdä kirkkolakiin säännösehdotuksia ainoastaan kirkkoa koskevista asioista sekä ehdottaa kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon järjestysmuotoon ja hallintoon kuuluvat muun muassa perussäännökset kirkon ja seurakuntien viranomaisista ja niiden tehtävistä. Kyseisen säännöksen perusteella kirkkolakiin on otettu yleisiä viranhaltijoita ja työntekijöitä koskevia säännöksiä. 8 KJK 1979, s. 47.

4 kiistelyssä on asian tarkastelu tapahtunut kuin kirkon virassa olisi kyse lähinnä vain virkamiesoikeudellisesta käsitteestä. 9 Kirkon virassa on kuitenkin kysymys ennen muuta teologisesta käsitteestä, jota koskevassa sääntelyssä ollaan regimenttien rajalinjoilla. Pappisvirkaa koskevia ongelmia ei syvimmiltään voida ratkaista virkamiesoikeudellisesti, koska käsite on teologinen. 10 Kirkko-oikeudellista vajetta onkin kompensoitu virkamiesoikeudellisin työkaluin ja hallinnollisin pakkotoimin. 11 Kiista pappeuteen liittyvästä sukupuolesta ei suinkaan ole kirkon ainoa kysymys, vaikka siitä onkin kirkon sisäisissä kiistoissa tullut keskeinen asia. Tunnustuskirjojemme mukaan pappeus liittyy kirkon hengelliseen työhön 12 ja paljolti tämän työn tekemistä on säännelty virkoja - muitakin kuin vain papin virkoja - koskevin säännöksin. Näin ollen tarve luoda sääntelyä erityisesti kirkossa olevista viroista ei rajoitu vain papin virkoihin. Hengellinen työ kuuluu muidenkin viranhaltijoiden tehtäviin. Hengelliseen työhön saatetaan sinänsä aavistella sisältyvän jotakin erilaista kuin hallinnon tehtävissä muuten. Kuitenkin olisi oikeastaan ennemminkin kysyttävä, edellyttäisikö se, että työ tehdään kirkossa työn erityissääntelyä kirkon tehtävästä johtuen. Onko näkemys kirkkoa varten tarvittavasta omasta sääntelystä ylipäätänsä katoamassa ja onko sen myötä häviämässä myös kirkko-oikeudellinen käsittäminen? 13 Voisiko tämä myös merkitä sitä, että kirkossakin olisi yleistymässä käsitys, jonka mukaan kirkko ei olisikaan pohjimmiltaan uskonyhteisö, vaan pelkkä sosiologinen yhteisö ja sen olisi myötä riittävää soveltaa sen elämään pelkästään yleistä lainsäädäntöä? Kodifiointityön pohdinnat säädöksistä Eräs keskeinen kysymys on, sijaitsisivatko kirkon viranhaltijoita koskevat virkamiesoikeudelliset säännökset kirkkolaissa vai erillisessä kirkon virkasuhteista koskevassa laissa. Tämä asia on esillä kirkkolainsäädännön kodifiointitoimikunnassa. Näiden säännösten sisällyttämistä kirkkolakiin on nähty puoltavina mm. - kirkon järjestysmuotoon ja hallintoon liittyvistä kysymyksistä on kuitenkin säädettävä kirkkolailla - vältettäisiin tilanne, jolloin lain soveltajan on etsittävä normeja kenties kolmesta säädöksestä kirkkolaista, kirkkojärjestyksestä ja erillisestä laista (mahdollisesti lisäksi asetuksesta?) - kirkolliskokouksen on kuitenkin annettava lausunto (käytännössä tehtävä esitys) erillisen lain muuttamisesta, joten moniportainen säätämistapa säilyisi, eikä menettely käytännössä olisi juurikaan joustavampi - vältettäisiin pohdinta siitä kumpaan lakiin kulloinenkin säännös pitää ottaa eli liittyykö esim. kirkon tunnustuspohjaan tai järjestysmuotoon 9 Tähän näyttäisivät viittaavan myös vuoden 1986 kirkolliskokouksessa pappisviran naisille avaamispäätöksen perustelut: Vaikka päätöksen kohteena olikin kirkon virka, päätöksessä ei sen perustelujen mukaan ollut kysymys kirkon opin muuttamisesta, vaan käytännöllisestä kysymyksestä, jonka hyväksymistä on nyttemmin vaadittu kirkon järjestyksen ehdottomana virkamiesoikeudellisena noudattamisena. 10 Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö tuomioistuimet joutuisi ratkaisupakkonsa edessä käsittelemään asioita. Mutta onko forum oikea näissä kysymyksissä, on monimutkaisempi eikä ehkä lopulta edes tuomioistuintenkaan ratkaistavissa oleva asia. 11 Mitä merkitystä tällä on hallintolainkäytön osalta on nähtävissä mm. kahdesta Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisusta, Porvoon tuomiorovastin viran Porvoon hpkn tuomiokapitulin kelpoisuuspäätöksestä sekä saman hallinto-oikeuden verrattain tuoreesta Helsingin hpkn tuomiokapitulin seurakuntapastorin irtisanomista koskevasta päätöksestä. Onko kirkon omilla määrittelyillä ollut vaikutusta siihen, että hallintotuomioistuin on ratkaissut asioita (vain) puhtaan hallinto- ja virkamiesoikeudellisesti? Näissä tapauksissa hallinto-oikeus on tiennyt substanssiasioita kirkollista viranomaista paremmin. 12 Augsburgin tunnustus /V Kirkon virka) määrittelee pappeuden keskeiseksi nimenomaan kristittyjen ja seurakunnan kannalta: Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Kirkon teologiseen tunnusmerkistöön puolestaan kuuluu Augsburgin tunnustuksen mukaan (VII Kirkko) nimenomaan luovuttamattomasti, että evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. 13 Ks. myös Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin lausunto 9.6.2006 Virkasuhdetyöryhmän mietinnöstä.

5 - kirkollisen lain myötä säädösvallan voitaisiin nähdä siirtyvän kirkolliskokoukselta työmarkkinajärjestöille, joiden esitysten pohjalta yleisiä työoikeudellisia normeja usein muutetaan. Työmarkkinaneuvotteluissa joudutaan käytännössä tekemään kompromisseja, mikä saatettaisiin joissain kohdin nähdä haitallisena esim. kirkon autonomian kannalta. - joka tapauksessa kirkollisen lain myötä kirkon oma päätös- ja normiantovalta jossain määrin heikkenisivät, mikä voitaisiin nähdä kielteisenä kirkon autonomian kannalta. Nykyisessä ja kirkkohallituksen esityksen mukaisessa ratkaisussa ei olisi tällaista ongelmaa. - kirkkohallituksen esityksessä on otettu huomioon valtion ja kuntien virkamiesoikeudelliset lait huomattavilta osin samanlaisina, joten valtion ja kuntien oikeuskäytäntöä voitaisiin tässäkin rakenteessa soveltaa myös kirkossa Erillistä lakia taas valmistelumateriaalimme mukaan voisivat puoltaa esimerkiksi seuraavat seikat: - jatkuvasti muuttuvalla ja kehittyvällä työoikeuden alalla olisi erillinen laki joustavampi muuttaa ja eduskunnalla olisi lakia käsiteltäessä täysi päätösvalta - rakenne olisi yhdenmukainen valtion ja kunnan kanssa, koska kaikissa olisi viranhaltijoita säätelevä erillinen laki ja valtion sekä kuntien oikeuskäytäntöä voitaisiin soveltaa kirkossakin - kirkkolain määräenemmistösäännöstä ei tarvitsisi saavuttaa, vaan kirkolliskokous antaisi lakiehdotuksesta lausunnon tai tekisi sitä koskevia muutosesityksiä, jolloin lakia olisi helpompi muuttaa - vältyttäisiin siltä, että kirkkolain 6 luvusta tulisi useita kymmeniä pykäliä sisältävänä pidempi kuin mikään muu luku - kirkolliskokouksen lausunnonantomenettely turvaisi kirkon mahdollisuuden ilmaista kantansa omaa henkilöstöään sääntelevissä kysymyksissä Kirkkohallituksen uuden esityksen perusteluista Kirkkohallituksen kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten uudistamisesityksen yleisperusteluissa todetaan 14 : "Arvioitaessa toiminnan syrjivyyttä on uskonnollisille yhteisöille hyväksytty perustuslainsäädännönkin puitteissa tietty autonomia niiden järjestäessä uskontoon liittyvä toiminta oppinsa ja tunnustuksensa mukaiseksi. Kirkon opin ja tunnustuksen perusteella on siten periaatteessa mahdollista säätää poikkeuksia yhdenvertaisesta kohtelusta siten, että niitä ei voida pitää syrjivinä perustuslain ja muun lainsäädännön syrjintäkieltojen perusteella. Poikkeamaan oikeuttavan säännöksen tulee kuitenkin olla sisällöltään sellainen, että sille on löydettävissä sellaiset objektiiviset kirkon opista ja tunnustuksesta nousevat perusteet, joista kirkossa on riittävän laaja yksimielisyys. Riittäväksi yksimielisyydeksi on katsottava KL 20:10 :ssä kirkkolain säätämiseksi edellytetty kolmen neljäsosan määräenemmistö kirkolliskokouksessa. Yhdenvertaisesta kohtelusta poikkeavalle käytännölle on tämän lisäksi oltava perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät perusteet." Kirkolliskokoukselle toimitetussa uudessa esityksessä katsotaan kirkolla olevan oikeutusta saada tehdä yhteiskunnan yleisen lainsäädännön vaatimuksista sellaisia poikkeuksia, jotka ovat perusteltuja sen tunnustuksen ja opin kannalta. Esityksen yleisperusteluissa viitataan valtiosääntöoikeudellisiin käsityksiin ja tulkintoihin, joiden mukaan tällainen poikkeamaan oikeuttava säännös tulee säätää lain tasolla. Tässä kohdin on kuitenkin syytä pohtia, mitä tarkkaan ottaen uuden perustuslain lakisääteisyysjärjestelmä merkitsee kirkon ja kirkkolakijärjestelmän kannalta. Perustuslain 80 :n 14 Kirkkohallituksen esitys 5/2008, yleisperustelut s. 9-10.

6 mukaan asetuksia voidaan antaa perustuslaissa ja tai muussa laissa säädetyn valtuutuksen nojalla. Kuitenkin lailla on säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan. Perustuslaki määrittelee toisin sanoen säädöstasovaatimuksen sen mukaan, onko kysymys yksilön oikeuksien perusteista vai vähempiarvoisista asioista taikka muuten perustuslain alaan kuuluvista asioista. Teemamme kannalta onkin siten kysyttävä, onko kirkon virkamiesoikeudellisissa säännöksissä kysymys tällaisista perustavaa laatua olevista kysymyksistä sekä myös mikä on perustuslakitasoisen kirkkolakijärjestelmän merkitys tässä kokonaisuudessa? Kirkon virkamieslainsäädäntöä koskevan esityksen kariutumisessa tuli esille kysymys samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vaikutuksesta kirkon palvelussuhteissa. Olen aikaisemmin todennut sen, että lähtökohtaisesti kirkon opin pitäisi olla selvä. 15 Kirkkolainsäädännössä kirkkolain ja kirkkojärjestyksen aivan ensimmäisiin pykäliin ja siten positiiviseen oikeuteen on otettu myös säännöksiä kirkon opista. Totesin myös mm. sen, että kirkkojärjestykseen hyväksyttävä säännös, jonka sisältönä olisi virkamiesoikeudellinen negatiivinen määritys kelpoisuusehdosta kirkon palvelukseen, ei nähdäkseni täytä säädöshierarkkisia vaatimuksia säätämisen tasosta. Tällaisten rajoitusten olisi lähtökohtaisesti oltava laissa. Sen sijaan en pitänyt periaatteessa mahdottomana yleisemmällä tasolla, esim. avioliittoa koskevien säännösten yhteydessä, säätää rajoituksesta kirkkojärjestyksessä. Toin nämä näkemykseni esille lokakuussa 2002 ollessani kuultavana rekisteröityihin parisuhteisiin liittyvästä edustaja-aloitteesta kirkolliskokouksen lakivaliokunnassa. On huomattava, että lakivaliokunta tämän jälkeen totesi perustevaliokunnalle antamassaan lausunnossa mm. seuraavaa: Mikäli perustevaliokunta katsoo, että edustaja-aloitteessa ehdotetulle normille on löydettävissä riittävän yksimielisesti hyväksyttävät perusteet kirkon opin ja tunnustuksen perusteella ja että rajoittamissäännöksen säätäminen on tarkoituksenmukaista, edustaja-aloite on lähetettävä kirkkohallitukselle valmistelua varten. Asia jäi siten lakivaliokunnassa jokseenkin avoimeksi ja se jätti käytännössä vastuun johtopäätöksistä perustevaliokunnalle. Käytännössä lienee käynyt niin, että käsitykseksi riittävän yksimielisistä perusteista kirkon opin ja tunnustuksen perusteella on tullut epäilys siitä, ettei tällaista yksimielisyyttä olisi saavutettavissa. Kirkolliskokouksen kirkon virkamiesoikeudellisia säännöksiä koskeneen esityksen hylkäävän päätöksen jälkeen on ilmeisesti lähdetty siitä, että vaikka kirkossa koetaan tällaisen rajoituksen saamiselle kirkon opin ja tunnustuksen perusteella tarpeet, kuitenkaan mahdollisuuksia säännösten saamiseen tältä osin ei olisi. Toisin sanoen ennemminkin olisi kysymys mainitun yleisperustelujen kohdan loppuosan kriteereistä, poikkeamaan oikeuttavan säännöksen edellyttämästä riittävän laajasta yksimielisyydestä sekä perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävistä perusteista. Mutta miten edellä mainittuja seikkoja on arvioitava? Onko siis alistuttava siihen, että vaikka uskonnollisille yhteisöille ja etenkin ev.lut. kirkolle kirkkolakijärjestelmässä erityisesti on hyväksytty perustuslainsäädännönkin puitteissa tietty autonomia niiden järjestäessä uskontoon liittyvän toimintansa oppinsa ja tunnustuksensa mukaisesti ei voitaisi muuta kuin todeta riittävän yksimielisyyden saavuttamattomuus ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävien syiden ylitsekäymättömyys? Uskonnollisille yhteisöille hyväksytyllä autonomialla on kuitenkin oltava jotakin todellista sisältöä, muutenhan niiden uskontoon liittyvän toiminnan järjestäminen opin ja tunnustuksen mukaisesti ei ole oikeasti mahdollista. 15 Ks. Leino, TA 3/2003, s. 205-214 (Rekisteröity parisuhde ja kirkko).

7 Onko kirkon opin sisältö lainsäädäntöasia? Kuten edellä on todettu, perustuslakijärjestelmä lähtee siitä, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä laissa. Jos samaan sukupuoleen kohdistuvan seksuaalisen suuntautumisen katsottaisiin kirkon opin ja tunnustuksen vaatimuksista johtuen rajoittavan mahdollisuuksia päästä kirkon virkoihin, olisi tämän käsityksen ja tulkinnan mukaan sellaisesta rajoituksesta on säädettävä laissa. Nykyisessä kirkkolaissa on kirkon opista säädetty laissa, tosin hyvin yleisellä tasolla. Lakitasoisuusvaatimukseen kirkon opin suhteen liittyvä epäselvyys saattaa johtua kirkon tunnustuksen käsittämisen tietynlaisesta hämärtymisestä. Viimeaikaisissa näkemyksissä kirkon tunnustuksesta on heijastunut sen käsittäminen pelkästään uskomiseen tai uskontunnustuksiin liittyvänä. Kuitenkaan uskomisessa ei voi olla kysymys mistä tahansa uskomisesta, vaan uskolla on aina oltava selkeä kohde, uskon on oltava kirkon opin mukaista. Näin ollen kirkon tunnustuksen sisältöön on kuuluttava sekä usko että oppi. Näihin päiviin saakka on ollut kiistatonta, että evankelis-luterilaisen kirkossamme ongelmana olevassa asiassa vallinnut käytäntö on ollut kirkon opin ja tunnustuksen mukainen. Valtiosääntöoikeudellisista lähtökohdista on noussut esiin tulkinta, jonka mukaan kirkon olisi hyväksyttävä samaa sukupuolta olevien yhteiselämä, jollei kirkkolakiin tai muuhun lakiin lisättäisi säännöstä, jossa ilmaistaisiin rajoitus siitä, ettei se ole kirkon opin mukaista. Voidaan esittää kysymys, edellytetäänkö säädettäväksi sellaista, mikä ei ole lainsäädäntöasia, vaan kirkon oppiasia? Tähän asti kirkkolakijärjestelmän perusteena on ollut kirkon oppia koskevissa asioissa opin sisällön pysyttäminen yhteiskunnan ja sen lainsäädännön ulkopuolella. Vaikuttaa siltä kuin tässä kohdin kirkon lainsäädännöllinen autonomia olisi kääntymässä ylösalaisin. Kirkolle on kuitenkin perustuslaissa suotu oikeus järjestää oma järjestysmuotonsa ja hallintonsa oman oppinsa ja tunnustuksensa mukaan. Asian voi nähdä myös niin, että perustuslaissa kirkolle on suotu ja sen tunnustuksen mukaisen toiminnan turvaamiseksi luotu elintila sen tunnustuksen mukaan toimimiselle. Koska kysymys on kirkon sisäisestä elämästä ja kirkon opin pitkäaikaisesta tulkinnasta olisi tämän mukaan ennemminkin niiden, jotka vaativat kirkon poikkeamaan sen pitkään jatkuneen opin tulkinnan mukaisesta käytännöstä, osoitettava uusi menettely kirkon opin mukaan mahdolliseksi. Lähtökohdaksi näissä oppirajoituksia koskevissa vaatimuksissa näkyy tulleen tulkinta, jonka mukaan kirkon olisi väistyttävä tai ainakin kyettävä perustelemaan jokin sen vanha käytäntö sen opin mukaiseksi, vaikka yhteiskunnan aatemaailmassa ja sen myötä sen lainsäädännössä tapahtuu muutoksia. Perustuslain lakitasoisuusvaatimusta on kunnallisen säädösvallankin kohdalla tulkittu väljästi. Perustuslain tasolta johdetun kirkkolakijärjestelmän vuoksi tilanne on vieläkin erityislaatuisempi kirkon osalta. Lisäksi ennen vuoden 1993 kirkkolakia ja siinä toteutettua kirkkolain jakamista osaksi kirkon sisäisiin säädöksiin oli kirkkoa koskeva sääntely kokonaisuudessaan lakitasoista, koska muuta säädöstasoa ei ollut. Kirkon oppi on teologinen, ei juridinen asia Kirkon oppi ja sen tulkinta ovat teologisia asioita. Tällaisista asioista säätämisen ei ole katsottu kuuluvan valtakunnan lainsäädännön alaan kuuluvaksi enemmän kuin tällä hetkellä jo on säädettynä, kun kirkon opista ja tunnustuksesta on otettu yleisluontoiset säännökset kirkkolain ja kirkkojärjestyksen alkuun. Ainakin periaatteessa kuitenkin on niin, että kirkon oppi samaan sukupuoleen liittyviin parisuhdeasioihin on tai ainakin on ollut aivan selvä. Muutospaineet uusiksi järjestelyiksi eivät johdu kirkon opista, vaan siitä, että nähdään tarvetta kirkolliskokouksen kannanmäärittelyyn kirkkolain 20 luvun 7 :n mukaisesti ( Kirkolliskokouksen asiana on...käsitellä kysymyksiä, jotka edellyttävät kirkon uskoa ja oppia koskevia ja niihin pohjautuvia periaatteellisia

8 kannanottoja sekä ryhtyä toimenpiteisiin niiden johdosta ). Jos kirkolliskokous voikin käsitellä oppiin liittyviä asioita, se ei kaiketi luterilaisen uskonkäsityksen mukaan voi merkitä sitä, että kirkolliskokous voisi päättää uusia oppeja kirkkoon. Kirkolliskokouksen päätöksenteon raja kulkee kirkon tunnustuksen mukaan siinä, miten Jumalan sana määrittelee kirkon opin. Kirkolliskokousten tehtävänä on ollut tarvittaessa puolustaa kirkon Raamatun mukaista oppia. Kirkkolaki säätää määräenemmistövaatimuksen myös käsiteltäessä kirkon oppia ja uskoa koskevia asioita ja niihin pohjautuvia kannanottoja. Tästä voi syntyä käsitys, jonka mukaan esimerkiksi joksikin uudeksi opiksi tai sen tulkinnaksi kirkon opista riittää kun saavutetaan kirkolliskokouksessa vain kolmen neljäsosan määräenemmistö. Mutta onko asia tarkkaan ottaen edes näin? Kysymys on suuressa määrin teologinen ja kirkko-oikeudellinen. Voidaan toki todeta, että eihän mitään uudistuksia voida tehdä, jollei niistä voida demokraattisesti päättää. Merkitsisikö tämä kysymys samalla kuitenkin asian teologisen puolen unohtamista tai hämärtymistä? Olisiko vieläpä niin, että kirkon olemuksen vastaisia ovat muut uudistukset kuin sellaiset, joista voidaan päättää demokraattisesti? Tästä johtopäätöksestä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki asiat kirkossa olisivat demokraattisesti päätettäviä. Kirkon ja sen opin kannalta moderni perustuslakimme, joka suo perusoikeuksia jokaiselle kansalaiselle, merkitsee kirkon opin ja sitä koskevan päätöksenteon kannalta lähestymistapaa, jota ei välttämättä ole tarkoitettu. Perustuslaissa on kirkon tunnustuksensa mukainen toiminta nimenomaisesti haluttu turvata. Kirkon opin lakitasoisen sääntelemisen vaatiminen voi tehdä perustuslain tarkoittaman järjestelyn tyhjäksi. Perustuslain perusoikeuksista poikkeamisen sääntelyn kirkon palvelussuhteisiin liitetyn lakitasoisuusvaatimuksen voisi jopa katsoa äärimmilleen vietynä johtavan kirkolle perustuslaissa tarkoitetun elintilan kaventamiseen tai jopa vähittäiseen hävittämiseen. Merkitseekö käsitys, että kirkon olisi saatava aikaan lainsäätämisjärjestyksessä kirkkolain tai muun lain normi kirkon opin edellyttämästä poikkeamasta suorastaan yhteiskunnan toimivallan laajentamista kirkon opin alueelle? Kansankirkon rakennetta koskeva realiteetti johtaa siihen, ettei ole mahdollista saada määräenemmistöllä hyväksytyiksi sellaisia lakiehdotuksia, jotka merkitsisivät kirkon opin ja tunnustuksen mukaisia poikkeuksia yhteiskunnan yleisessä lainsäädännössä määrittelemiin yhdenvertaisuuden kriteereihin. 16 Tämä johtuu kansankirkon jäsenyyden väljistä kriteereistä ja sen päätöksenteon rakenteesta. Kirkon opista nykyiselläänkin säädetty yleisesti lakitasoisesti, mutta sen selittämisessä on edellä mainittuja teologisia ja kansankirkon rakenteesta johtuvia vaikeuksia, jotka voivat johtaa käytännössä (vain) valtiokirkkoon ja yhteiskunnan määrittelemään kirkon uuteen, muutettuun tunnustukseen, kun kirkon omaa tunnustuspohjaa ei varmaankaan ole nyky-yhteiskunnassa mahdollista toteuttaa lakiin kirjoitettuna yksityiskohtaisemmin tai tulkitenkaan kuin miten sen teologisissa asiakirjoissa jo nyt on määritelty. 17 Valtiosääntöoikeudellisten oppivarausteesien paikkansapitävyys? Kirkkolakijärjestelmän luomisen intentio oli luterilaisen uskon tunnustuksen mukaisen harjoittamisen mahdollistaminen ja suojaaminenkin. Alun perin tarkoituksena ei edes ole ollut se, että kirkolliskokous käsittelisi tai määrittelisi kirkon oppia, koska kirkon oppi tunnustuskirjojen mukaan on Raamatun oppi. 18 Voiko oppia koskevasta teologisesta asiasta edes äänestää, mitä lailla 16 Vrt. mm. Kauko Pirinen 1985, 250. 17 Tästä aihepiiristä on Hannu Juntunen laatinut mielenkiintoisen selvityksen (Valtion vai kirkon tunnustus?) Norjan valtiokirkkotilanteesta. Selvityksessä tarkastellaan tunnustusta ja sen sisällön määrittelyä. Ks. Juntunen 1991, 9-12. 18 Ks. esim. Pirinen 1985, 133.

9 määrittelemisen vaatimus edellyttäisi. Onko edes kirkon oppia koskevan asian käsittelemisessä eduskunnassa, mitä lain säätäminen edellyttäisi, ristiriita kirkon teologisen olemukseen? Voidaan väittää, että kirkko osana julkishallintoa on alisteinen perusoikeusjärjestelmälle ja sen lakitasoisiin rajoitusvaatimuksiin. Kuitenkin perustuslaissa, jossa on säännökset perusoikeuksista, on säädetty 76 :ssä myös siitä, että kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuodosta. Kirkon järjestysmuodosta säätämisen vaatimus ei kuitenkaan edellytä kirkon oppiperustan säätämistä laissa yksityiskohtaisemmin. Toisaalta kirkkolain 1 luvun 1 :n säännöksen sisällöissä on tarkkarajaisuutta etenkin täydennettynä KJ 1 luvun 1 :n säännöksellä. Ennen vuotta 1993 kirkkojärjestyksenkin sisältö oli lakitasoisena ja vuoden 1993 kirkkolakiuudistus ei muuttanut sisältöjä tältä osin, sillä vain luotiin kirkkolain valtuutussäännöksellä uusi säädöstaso. Kirkon valtiosääntöön perustuvaan lainsäädännölliseen autonomiaan ja uskonyhteisöluonteeseen perustuslain 11 :nkin mukaan kuuluu oikeus tunnustuksen mukaiseen uskonnon ja omantunnonvapauteen. Tähän näyttäisi huonosti soveltuvan vaatimus tunnustuksen mukaisten opinkappaleiden määritteleminen yhteiskunnan säätämin lakinormein, mihin lakivarausjärjestelmän kirjaimellinen tulkinta saattaisi tältä osin johtaa. Kirkkolakiinkin sisällytettävinä ne olisivat yhteiskunnan taholta kirkon tunnustuksen sisältöön puuttuvia. Parisuhteen rekisteröintiin liittyvässä keskustelussa, jossa on edellytetty rekisteröinnin aiheuttavan ilman muuta suoran vaikutuksen kirkon palvelussuhteisiin, on suoraviivaisesti tulkittu uuden perustuslain todistustaakkasäännöksiä kuin olisi kysymys sellaisen lakiin lisättävän rajoituksen tai kiellon ymmärrettävyydestä tai hyväksyttävyydestä, joka perustuessaan luterilaisen kirkon oppiin voisi tuoda oikeutuksen selittää yhteiskunnassa syrjinnäksi säädetty kirkossa ei-syrjinnäksi. Mutta onko tässä lähestymistavassa kirkko ja sen tunnustuksen merkitys välttämättä ymmärretty oikein? Mikä on perusoikeussäännösten vastaista syrjintää kirkossa? Vai pitäisikö ennemminkin ilmaista asia niin, että otetaan huomioon aikaisempaa paremmin myös yhdenvertaisuuslain terminologia: Mitä ovat erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteet? Jos kirkon tunnustus otetaan vakavasti, on siitä johdettavissa nimenomaan kirkon sisäisissä asioissa erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteita kirkon tunnustuksen mukaan toimittaessa. Valtiosääntöoppineethan ovat edellyttäneet perusoikeusasioissa poikkeamisten perustumista kirkon oppiin. Kysymys on myös siitä, millaisia johtopäätöksiä erilaisen kohtelun oikeuttamiseksi perusoikeusjärjestelmän kannalta on vedettävä. Mitä on pidettävä oikeana toteuttamistapana yhteisön osalta, jonka toiminta perustuu tunnustuskirjoihin, jotka välittävät yhteisön Raamattuun perustuvan opin? Tällaisten asioiden määritteleminen lakipykälin ei ole aivan ongelmatonta ja sitä voidaan pitää jopa kirkon uskonyhteisöluonteen vastaisena. Eduskunnan perustuslakivaliokunta kirkon opinkin tulkitsijana? Eduskunnan perustuslakivaliokunta on suomalaisessa yhteiskunnassa se orgaani, joka käytännössä lainsäätämisvaiheessa tulkitsee perustuslakia. Sen aiemmissa kannanotoissa on osoitettu ymmärtämystä kirkon tarpeelle saada määritellä kirkkoa koskevan kirkkolain sisältöä kirkon tunnustuksen vaatimusten mukaisesti. Perustuslakivaliokunta on katsonut kirkolla olevan autonomista asemaa nimenomaan oppiinsa ja sen edellyttämää sääntelyä varten. Vuoden 2000 perustuslaissa kirkon elintila ei ole muuttunut vuoden 1919 perustuslakiin nähden. Analogia vuoden 1986 päätökseen Teologien vastattava kysymys sinänsä on, voidaanko kirkon Raamatun mukaiseen oppiin tehdä periaatteessa muutoksia ollenkaan. Käytännössä esimerkiksi kirkon viran osalta kirkon käsitys pappeudesta oli miespappeus vuoteen 1986 saakka, josta eteenpäin kirkossa on pidetty sallittuna myös naisten vihkimistä papeiksi. Pappisviran avaaminen naisille toteutettiin niin, että

10 kirkolliskokouksen päätöksen katsottiin edellyttävän varsin suurta eli ¾ enemmistöä annetuista äänistä. Nyt ajankohtaiseksi on noussut samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen ja homoseksuaalisessa parisuhteessa elävien toimiminen pappisvirassa. Periaatteessa asetelman voisi sanoa olevan samankaltainen kuin vuoden 1986 kirkolliskokouksessa kirkon oppiin (Augsburgin tunnustus /V Kirkon virka) liittyvässä tilanteessa. Kirkon opinkäsitykseen eivät tähän saakka ole kuluneet homoseksuaaliset parisuhteet tai tällaisessa parisuhteessa elävien kelpoisuus pappisvirkaan. Jos kirkon oppiin ylipäätänsä on mahdollista tehdä muutoksia, olisi tällainen päätös ainakin tehtävä aikaisemman käytännön mukaisesti määräenemmistöllä eikä niin, että määräenemmistöllä olisi päätettävä kirkon oppiin kuuluvan asian edelleenkin kuuluvan kirkon oppiin. Ajankohtaisen samaa sukupuolta olevien asemaan liittyvän lainsäädäntökysymystarkastelun osalta voidaan havaita myös sikäli epäjohdonmukaisuutta verrattaessa tilannetta vuoden 1986 tilanteeseen, että tuolloin yhteiskunta oli tasa-arvolakia säädettäessä tietoisesti jättäytynyt asian käsittelyn ulkopuolelle. 19 Kirkolliskokous päätti, tosin vuoden 1919 hallitusmuodon ollessa voimassa (ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta ja vuoden 2000 perustuslakia), kirkkolain mukaisella määräenemmistöllä avata pappisviran naisille. Tuolloin ei edellytetty säädettäväksi lakia, jossa olisi laissa todettu luvalliseksi olla vihkimättä naisia papiksi. Silloista käsittelytapaa koskeneen tulkinnan mukaan kirkon oli vain Augsburgin V kappaleeseen sisältyvään kirkon virkaan liittyvästä asiasta todettava, että miesten ja naisten pappeus oli kirkossa mahdollinen. Vaikka uusi perustuslaki vaatiikin perusoikeuksiin tehtävien rajausten osalta lakitasoista sääntelyä, on kirkon asema edelleen 1919 hallitusmuodossa säädetyin tavoin vuoden 2000 perustuslainkin mukaan kirkon lainsäädännöllistä autonomiaa edellyttävä ja sallii kirkolle oikeudelle saada toimia tunnustuksensa mukaisesti. Kirkossa oli vuonna 1986 ja on edelleen runsaasti jäseniä, jotka pitivät tuolloin tehtyä päätöstä kirkon opin muuttamisena tai ainakin kirkon oppiin liittyvänä asiana. Siihen voidaan katsoa viittaavan myös kirkolliskokouksen samassa yhteydessä hyväksymä ponsipäätös sekä myös etenkin viime vuosina esiintynyt vaatimus kaikkien kirkon viranhaltijoiden ja ehkä jäsentenkin käytännössä täysimääräisestä sitouttamisesta aikanaan tehtyyn päätökseen voidakseen toimia kirkossa täysivaltaisesti ja yhdenvertaisesti. Miksi erityinen syrjintäsäännös olisi tarpeen kirkkolaissa? Tarkastelun teemana on kirkkolakijärjestelmän suhde yleisiin virkamiesoikeudellisiin ja yhdenvertaisuutta koskeviin säädöksiin. Kirkko on julkisoikeudellisesta asemastaan huolimatta tunnustuksestaan johtuen omaleimainen eikä sen toiminnan vaatima sääntely ole järjestettävissä pelkästään yleisen lainsäädännön normein. Selvää on, ettei syrjintää saa kirkossa sallia - perustuslaki ja eräät tavallisetkin lait sen kieltävät. Kirkon ja sen jäsenten perustuslain mukaisesta uskonnon ja omantunnonvapaudesta kuitenkin on seurattava se, että uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan on kirkossa jäätävä syrjintäkäsitteen määrittelyn ulkopuolelle. Kirkossa ei voida hyväksyä sellaistakaan syrjintää, jota ihmisten säätämät lait eivät edes tunnista syrjinnäksi. Kirkon tunnustuksesta johtuu kirkon toiminnan erilaisuus yhteiskuntaan nähden. Tämän vuoksi olisi kirkkolakiin nähdäkseni tarvetta ottaa ainakin jokin yleinen säännös siitä, ettei 19 HE 57/1985 vp., s. 12. Ks. myös Niklas Bruun - Pirkko K. Koskinen: Tasa-arvolaki, Helsinki 1997, s. 39-40: Evankelis-luterilainen kirkko oli rajattava lain soveltamisalan ulkopuolelle jo lainsäädäntöteknisistäkin syistä: valtiopäiväjärjestyksen 31.2 :stä ja kirkkolain 15.2 :stä selviää, että vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämiseksi, jotka koskevat `kirkon omia asioita`, niin kuin asia kirkkolaissa ilmaistaan.

11 uskonnonharjoittamiseen liittyvää toimintaa voida yhteiskunnan säätämistä syrjintäsäännöksistä riippumatta kirkon tunnustuksen perusteella pitää syrjivänä. Kirkko toteuttaa uskonyhteisönä rakkautta lähimmäiseen. Vastoin kirkon olemusta on lähimmäisen vahingoittaminen (syrjiminen), jossa hänen hyväänsä ei oteta huomioon tai hänen oikeuksiaan poljetaan. Tämä merkitsee kirkossa syrjimisen käsitteen ulottumista vielä pitemmälle tai syvemmälle kuin maallisen yhteiskunnan säätämät lait voivat koskaan ulottua. Syrjintäkäsite on kirkossa laaja-alaisempi ja käsittää myös lainsäädännön ulkopuolelle jäävän lähimmäisen syrjimisen. Syrjiväksi täytyy kirkossa nähdä sellainenkin lähimmäisen väärä kohtelu, jota ei ole kriminalisoitu tai laissa määritelty syrjinnäksi. Vaikka se ei olisikaan lain mukaan tuomittavaa, kirkon omista perusteita käsin ei tällainenkaan syrjiminen voi olla hyväksyttävää. 20 Kirjallisuus ja artikkelit : Björkstrand, Gustav: Försök till ny Redaction af Kyrko Lag för Finland. Saarijärvi 1998 Bruun, Niklas Koskinen, Pirkko K.: Tasa-arvolaki, Helsinki 1997 Heilimo, Olli: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema. Vammala 1958 Juntunen Hannu: Valtion vai kirkon tunnustus? 1991 Juva, Mikko: Valtiokirkosta kansankirkoksi. Helsinki 1960 Juva, Mikko: Kirkon parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976.Pieksämäki 1976 Kansanaho, Erkki: Suomen evankelisluterilaisen kirkon itsehallinto. Helsinki 1954 Kortekangas, Paavo: kirjassa Muutoksen tulkkina, toim. Eila Helander (2003) Paavo Kortekangas: Kirkko ja rakennemuutos Leino, Pekka: Kirkkolaki vai laki kirkosta. Vammala 2002 Leino, Pekka: Rekisteröity parisuhde ja kirkko, TA 3/2003, s. 205-214 Leino, Pekka: Kirkko ja perusoikeudet. Saarijärvi 2003 Leino, Pekka: Kirkon oikeudelliset normit. Vaajakoski 2005 Nurmiranta, Eeva-Kaarina: Pappi tuomiolla. Vammala 1998 Pirinen, Kauko: Schaumanin kirkkolain synty. Rauma 1985 Seppänen, Arto: Tunnustus kirkon oikeutena. Lapin yliopisto 2008 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat Tuomioistuinratkaisut: Kouvolan hovioikeuden tuomio Nro 145, Antamispäivä 6.2.2009, DiaariNro R 08/87 Hyvinkään käräjäoikeuden tuomioon 30.11.2007 nro 1070. Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisut Porvoon tuomiorovastin viran Porvoon hpkn tuomiokapitulin kelpoisuuspäätöksestä sekä saman hallinto-oikeuden Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin seurakuntapastorin irtisanomista koskevasta päätöksestä. Kirkkohallituksen esitykset: Kirkkohallituksen esitys 5/2008, yleisperustelut 20 Gal. 3:28 ja Kol. 3:11. Rakkauden kaksoiskäskyn mukaan ensimmäinen ja suurin käsky kehottaa rakastamaan Jumalaa ja toinen, samanvertainen, kehottaa rakastamaan lähimmäistä. Kirkko on uskonyhteisö ja sosiologinen yhteisö, molempia.

12 Lainvalmistelutyöt: HE 44/2003 vp. (Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi yhdenvertaisuuden turvaamisesta sekä eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta) HE 57/1985 vp.(hallituksen esitys eduskunnalle Naisten ja miesten välistä tasa-arvoa koskevaksi lainsäädännöksi,) Lausunnot ja kannanotot: Lausunto (Pekka Leino) kirkolliskokouksen lakivaliokunnan asiantuntijoiden kuulemistilaisuudessa 24.8.2007 Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin lausunto 9.6.2006 Virkasuhdetyöryhmän mietinnöstä Komiteamietinnöt: Kirkkojärjestyskomitea (KJK) 1979