Jaakko Seppälä jaakko.i.seppala@helsinki.fi Kolmekymmentäluvun Hollywood, kansallisten elokuvien nousu & avantgarde
Pula-ajan Hollywood Wall Streetin pörssi romahti 24. päivä lokakuuta 1929 Romahdusta seurasi kansainvälinen talouslama Jazz-aikakausi oli nyt lopullisesti takana Hollywood alkoi kärsiä lamasta vasta vuonna 1931 Työnsä ja säästönsä menettäneillä ihmisillä oli vain niukalti varaa elokuvaviihteeseen Tuhannet elokuvateatterit joutuivat sulkemaan ovensa Hollywood alkoi houkutella ihmisiä elokuviin tuplanäytöksin (double feature/bill) Pääelokuvan ohella esitettiin b-elokuva (halvalla tuotettu) Sijoittajat ja hallitus auttavat Hollywoodin jaloilleen Suurilla studioilla oli valtavat velat
Tuotantokoodi Kolmekymmentäluvulla Hollywood-elokuvien sisältöä alettiin valvoa tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin Will Hays allekirjoitti tuotantokoodin (production code) 1930, mutta koodi otettiin kunnolla käytäntöön vasta 1933 Joseph Breen valittiin Production Code Administrationin (PCA) johtoon MPPDA:n alainen organisaatio, joka vastasi koodista Tehtävänä elokuvien sisällön valvonta Vuodesta 1934 kaikki käsikirjoitukset oli tarkastettava PCA:lla ja sen jälkeen vielä valmis elokuva Elokuvia ei levitetty ilman PCA:n hyväksyntää Koodia edeltäneet elokuvat (pre-code films)
Tuotantokoodin kolme periaatetta 1. No picture shall be produced that will lower the moral standards of those who see it. Hence the sympathy of the audience should never be thrown to the side of crime, wrongdoing, evil or sin. 2. Correct standards of life, subject only to the requirements of drama and entertainment, shall be presented. 3. Law, natural or human, shall not be ridiculed, nor shall sympathy be created for its violation.
The Broadway Melody (Beaumont, 1929)
Scarface (Hawks, 1932)
Studiojärjestelmä THE BIG FIVE Paramount Loew s (Metro-Goldwyn-Mayer) Twenties Century Fox Warner Bros. RKO THE LITTLE THREE Universal, Columbia, United Artists
1930-luvun Hollywood Lamakauden myötä elokuvapalatsien aikakausi päättyi Elokuvateknologiassa tapahtunut kehitys palautti elokuviin sen dynaamisuuden, joka oli kadonnut äänielokuvan läpimurron myötä Yksisuuntaiset mikrofonit, kevyet puomit, moniraitaäänitys, uudet kamerajalustat Uusi Technicolor-värijärjestelmä Aikaisempaa halvempi, vahvemmat värit Lamakauden päättymistä seurasi Hollywood-elokuvan kultakausi 1930-luvun isot genret: musikaali, screwball-komedia, kauhuelokuva, ongelmaelokuva, gangsterielokuva (ennen tuotantokoodia), sotaelokuva, lännenelokuva
The Black Pirate (Parker, 1926)
The Wizard of Oz (Fleming, 1939)
Pelin säännöt (Renoir, 1939)
Ranskalainen 30-luvun elokuva Kaksi konglomeraattia eli monialayhtymää: Gaumont- Franco-Film-Aubert ja Pathé-Natan Ranskassa toimi myös pieniä vähävaraisia studioita Studiojärjestelmä oli heikko, mutta se oli joustava ja tarjosi elokuvantekijöille Hollywoodia enemmän vapauksia Elokuva oli Ranskassa kaikkein suosituin vapaa-ajan viihdemuoto Äänielokuvan läpimurto 1930-luvun taitteessa lisäsi ranskalaisen elokuvan menestystä kotimarkkinoilla Hollywood-elokuvat dominoivat Ranskan elokuvamarkkinoita määrällisesti, mutta monet ranskalaiset elokuvat menestyivät erittäin hyvin
Ranskalaisen elokuvan tekijöitä Merkittävät mykkäkaudella uransa aloittaneet ohjaajat: René Clair, Jean Renoir, Jacque Feyder, Julien Duvivier ja Abel Gance Uusia ohjaajia: Jean Vigo ja Marcel Carne Ulkomaalaisia ohjaajia: Max Ophuls, Billy Wilder ja Robert Siodmak (sekä venäläiset siirtolaiset) Tähtiä: Jean Gabin, Arletty, Jules Berry ja Michel Simon
Runollinen realismi Runollinen realismi ei ollut yhtenäinen elokuvaliike, vaan löyhä elokuvasuuntaus Realismi: työväenluokkainen miljöö, köyhyys, henkilöhahmot elävät yhteiskunnan laitamilla Runous: elokuvat kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä, nostalgia ja katkeruus, mustanpuhuva ja usvainen visuaalinen ilme Elokuvien on esitetty heijastelevan sota-ajan jälkeistä pettymystä, surumielisyyttä ja Ranskan kadotettua loistoa Suuntauksen keskeisiä elokuvia: L attalante (Vigo, 1934), Le Grand Jeu (Feyder, 1934), Pépé le Moko (Duvivier, 1936), La Béte Humaine (Renoir, 1938), La Règle du jeu (Renoir, 1939), Les Enfants du paradis (Carne, 1945)
Japanilainen elokuva Bensi eli henkilö, joka selittää mykkäelokuvan kuvia, tunteita ja tapahtumia yleisölle Länsimaissa kertojat/showmiehet katosivat elokuvan kerronnallisen integraation myötä Siirtymä synkronisoituun äänielokuvaan tapahtui japanissa hitaasti kolmekymmentäluvun aikana Japanin studiojärjestelmä muotoutui Tokion vuoden 1923 maanjäristyksen jälkeen: Nikkatsu, Shochiku ja Toho Hollywood-elokuvat eivät hallinneet Japanin kotimarkkinoita, mutta niistä omaksuttiin vaikutteita Ohjaajilla ja käsikirjoittajilla oli verrattain vapaa asema Nikkatsu ja Shochiku rohkaisivat ohjaajia erikoistumaan ja kehittämään oman henkilökohtaisen tyylin
Kenji Mizoguchi (1898-1956)
Yasujiro Ozu (1903-1963)
Avantgarde-elokuva Avantgarde-elokuva on esteettisesti ja poliittisesti motivoitu hyökkäys traditionaalista elokuvaa ja sen edustamia arvoja kohtaan Toisaalta avantgarden voi ajatella olevan valtavirtaelokuvan edellä kulkeva suuntaus, joko etsii uusia keinoja ja mahdollisuuksia, joista osa sulautuu valtavirtaan Ensimmäiset elokuva-avantgardet muotoutuivat 1910-luvun lopulla (aikaisemmin elokuva oli kokeellista valtavirrassa) Monet avantgarde-elokuvat toteutettiin kengännauhabudjeteilla (taloudellisesti riippumatonta elokuvaa) Kaksikymmentäluku oli avantgarde-elokuvan kulta-aikaa: abstrakti animaatio, puhdas elokuva, dada, surrealismi Isot avantgardet: impressionismi, ekspressionismi ja montaasielokuva
Rhythmus 21 (Richter, 1921)
Ballet mécanique (Léger,1924)
Anémic Cinéma (Duchamp, 1926)
La Coquille et le Clergyman (Dullac, 1927)
Andalusialainen koira (Buñuel, 1929)