KUKA KRISTUS ON MEILLE TÄNÄÄN? Piirteitä Dietrich Bonhoefferin jumalakuvasta Esitelmä Oulun hiippakunnan synodaalikokouksessa 28.9.2010 Taas on kuukausi mennyt kuluuko Sinunkin aikasi niin raivoisan nopeasti ohi kuin minun täällä? Ihmettelen sitä itsekin usein ja milloin tulee se kuukausi, jolloin me saamme taas tavata. -- Kirjoittaisin sinulle mielelläni paljon useammin. -- Kuinka hyvä olisi ollut meille molemmille, jos olisimme saaneet elää tämän ajan yhdessä ja tukea toisiamme. Minusta on raskasta, etten voi nyt olenkaan auttaa Sinua paitsi siten, että joka aamu ja ilta ja Raamattua lukiessani ja muutenkin päivän mittaan ajattelen Sinua. Sinun ei todellakaan tarvitse olla minusta huolissasi; voin tavattoman hyvin, ja hämmästyisit, jos tulisit käymään luonani. -- Sinua saattaisivat ihmetyttää ja kenties murehduttaakin korkeintaan teologiset ajatukseni johtopäätöksineen, ja tässä suhteessa koen Sinun puuttumisesi todellakin kipeänä; sillä en tiedä ketään, kenen kanssa ylipäänsä voisin näistä puhua, niin että se merkitsisi minulle selkiintymistä. Mikä minua lakkaamatta askarruttaa, on kysymys, mitä kristinusko tai kuka Kristus meille tänä päivänä on. Aika on ohi, jolloin saatoimme sanoa ihmisille kaikkien sanojen avulla olivat ne sitten teologisia tai hurskaita sanoja, -- ja tämä tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että uskonnon aika on ohi. Me kuljemme täysin uskonnotonta aikaa kohti; ihmiset eivät, sellaisina kuin he nyt kerta kaikkiaan ovat, yksinkertaisesti voi enää olla uskonnollisia. Koko 1900-vuotinen kristillinen julistuksemme ja teologiamme rakentaa ihmisessä olevalle uskonnolliselle apriorille. Kristillisyys on aina ollut eräs (ehkä tosi) uskonnon muoto. Kun nyt eräänä päivänä käy ilmeiseksi, ettei tätä aprioria lainkaan ole olemassa, -- mitä tämä siinä tapauksessa merkitsee kristinuskolle. Miten Kristus voi tulla uskonnottomien Herraksi? Onko olemassa uskonnottomia kristittyjä? Jos uskonto on vain eräs kristinuskon puku ja tämä puku on myös eri aikoina ollut varsin erinäköinen mitä on sitten uskonnoton kristinusko? -- Vastausta vaativat kysymykset olisivat: mitä merkitsee kirkko, seurakunta, saarna, liturgia, kristitty elämäntapa uskonnottomassa maailmassa. Miten puhumme Jumalasta ilman uskontoa? -- Miten olemme ekklesia, ulos kutsutut, ilman että katsomme olevamme uskonnollisesti etuoikeutettuja, vaan päinvastoin, kokonaan maailmaan kuuluvia? Kristus ei silloin ole mikään uskonnon kohde, vaan jotakin aivan muuta, todellakin maailman Herra. Mutta mitä se merkitsee? Minun on lopetettava tältä päivältä, koska kirje voi juuri lähteä. Kahden päivän kuluttua kirjoitan Sinulle enemmän tästä. Toivottavasti ymmärrät suunnilleen, mitä tarkoitan, enkä pitkästytä Sinua. -- Nyt minun on todellakin lopetettava. 1 Katkelma DIETRICH BONHOEFFERIN kuuluisasta vankilakirjeestä, päivätty 30.4.1944, on tämän esitelmän saarnateksti. Siitä käyvät ilmi useimmat teemat, joista Bonhoefferin yhteydessä on syytä puhua: vaikea historiallinen tilanne, kristittyjen syvä yhteenkuuluvuus, yksinkertainen spiritualiteetti ja siitä nouseva ennakkoluuloton teologisten teemojen pohtiminen. Kaiken yllä on kysymys: kuka Kristus oikeastaan on meille tänään. Yritän seuraavassa avata tätä kysymystä, minusta se on avain Dietrich Bonhoefferin jumalakuvaan. 1 Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta (Wiederstand und Ergebung 1951, suom. Kai Selin ja Erkki Niinivaara 1962/1991, s. 144 148).
2 Koska esitelmä on annettu historiantutkijan ja Bonhoeffer-harrastajan käsiin, teologiset teemat on sijoitettu ajan ja paikan kehyksiin. Esitän vakavissani ja tosissani yhden Bonhoeffer-tulkinnan ja toivon, että Bonhoefferin avoimiksi jääneet ajatukset Jumalasta voisivat palvella meitä tämän päivän kirkollisessa elämässä omassa hiippakunnassamme ja omissa seurakunnissamme, jopa omassa työssämme ja henkilökohtaisessa elämässämme. 2. Bonhoefferin elämä Kiinnostuin Bonhoefferistä lukiolaisena ja seurakuntanuorena. Tiesin hänen olleen saksalainen pappi, joka 2. maailmansodan aikaan oli ollut vakaumuksensa vuoksi Gestapon vankina ja teloitettu vähän ennen sodan loppua. Vähitellen opin liittämään häneen mm. sellaiset termit kuin halpa armo, uskonnoton kristinusko ja täysi-ikäinen maailma. Hankin ensimmäiset Bonhoefferin kirjat kirjahyllyyni joskus 15 vuotta sitten ja ryhdyin järjestämään mielessäni kuvaa hänen elämästään, joka monessa suhteessa osoittautui hämmästyttäväksi. Dietrich Bonhoeffer eli vuosina 1906 1945, vain 39-vuotiaaksi. Hän aloitti yliopisto-opintonsa 17- vuotiaana ja päätti ne teologian tohtorina neljän vuoden päästä, vain 21 vuoden iässä, tähdäten aluksi akateemiselle uralle. Mitä tahansa unelmia hänellä oli, historiallinen tilanne teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa niitä. Ebehard Bethge kiteytti sen näin: 30 vuoden iässä hän ei saanut opettaa yliopistossa, 34-vuotiaana hän ei saanut saarnata, 35-vuotiaana hän ei saanut julkaista, ja 37 vuoden iässä hän ei saanut keskustella ystäviensä kanssa. 39-vuotiaana hänen ei annettu enää elää, mutta kun Bonhoeffer haluttiin vaientaa, hän alkoi puhua, ja tänään hän puhuu kovemmalla äänellä kuin koskaan. "Cum tacent, clamant." ( vaietessaan he huutavat, Tacitus). Bonhoefferin syntyessä vuonna 1906 Saksan keisarikunta oli vasta sukupolven ikäinen, mutta silti läntisen Euroopan mahtavin valtio, joka tuntui vakaalta kuin muinainen Rooma. Ennen kuin hän oli päässyt ripille, oli takana jo ensimmäinen maailmansota, keisarikunta oli mennyttä, ja elettiin Weimarin tasavallan kaoottisissa oloissa. Kun hän aloitti opintonsa Tübingenissä vuonna 1923, oli Hitler jo tehnyt yhden vallankaappausyrityksen, ja kun Bonhoeffer sitten kymmenen vuotta myöhemmin, kahden väitöskirjan jälkeen, oli täysin valmis akateeminen opettaja, hän löysi itsensä Hitlerin kolmannesta valtakunnasta. Dietrich Bonhoeffer eli ja kasvoi kolmessa Saksassa: keisarikunnassa, Weimarin tasavallassa ja Hitlerin kolmannessa valtakunnassa. Siinä oli muutosta kerrakseen, mutta hän heittäytyi sen pyörteeseen rohkeasti. Uutta jaettua Saksaa, talousihmettä ja lopulta Saksojen yhdistymistä hän ei saanut nähdä, vaikka pohtikin sitä paljon, niin kuin muutkin vastarintaan osallistuneet.
3 Sodan jälkeen Bonhoeffer tunnettiin lähinnä Saksan kirkkotaistelun marttyyrina. Parivuotisen ja aivan sodan viimeisinä päivinä teloitukseen päättyneen vankeutensa aikana hän oli kuitenkin ollut kirjeenvaihdossa hyvän ystävänsä Ebehard Bethgen kanssa. Tämä piilotti kirjeet, säilytti ne visusti ja kokosi lisää materiaalia, kunnes vihdoin vuonna 1951 saattoi julkaista ne nimellä Wiederstand und Ergebung (Kirjeitä vankilasta, suom. 1962). Yksi niistä, joihin vankilakirjeet tekivät suuren vaikutuksen, oli anglikaanipiispa JOHN A. T. ROBIN- SON, joka 1960-luvun alussa julkaisi pienen kirjan Honest to God (Rehellinen Jumalan edessä, suom. 1965). Siinä hän esitteli Bonhoefferin radikaalin teologian edeltäjänä. Bonhoefferia tunnettiin tällöin niin vähän, että hänestä tuli vähäksi aikaa Jumala-on-kuollut -teologien esikuva. Bonhoefferin tuotantoa ryhdyttiin kuitenkin tutkimaan systemaattisesti, ja vähitellen ymmärrettiin, ettei tämä omaperäisyydestään huolimatta ollut radikaaliteologi 60-lukulaisessa mielessä, vaan klassisen kristinuskon pohjalta toimiva luterilainen teologi, joka otti vuorisaarnan todesta, tutki innokkaasti Raamattua ja jolle riittivät perinteiset kristilliset opinkappaleet: lu ominen ja lunastus; synti ja sovitus, kolminaisuusoppi jne. Bonhoeffer-tutkimus ei vieläkään, kohta 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, osoita laantumisen merkkejä. Vaikka 1930-luvun Saksassa systemaattinen teologinen työskentely oli mahdotonta, tämän vastarintaan kulkijan ja lopulta vastarintamiehen elämästä tuli niin mielenkiintoinen, että siitä ovat teologien lisäksi inspiroituneet romaanikirjailijat, säveltäjät, runoilijat ja filmintekijät. Suomalaisista erityisesti Paavo Rintala oli kiinnostunut Bonhoefferistä. 2 Bonhoeffer näyttää nousseen siihen harvalukuiseen moraalisten tiennäyttäjien joukkoon, samaan seuraan kuin mm. Mahatma Gandhi, edesmennyt YK:n pääsihteeri Dag Hammarskiöld ja elävistä ehkä Nelson Mandela. 3. Kuka Jeesus Kristus on meille tänään? Dietrich Bonhoefferin teologiassa on muutama keskeinen, toisiinsa kietoutuva teema. Juuri uskonnoton kristinusko ja täysi-ikäinen maailma ovat niitä, mistä Bonhoeffer parhaiten tunnetaan. Irrallisina ne on helppo ymmärtää puutteellisesti tai suorastaan virheellisesti. Mielestäni Bonhoefferia ymmärtää parhaiten, kun ottaa lähtökohdaksi kristologisen kysymyksen Kuka Kristus on meille tänään? Se kannatteli hänen teologiaansa alusta loppuun, nuoresta akateemisesta ihmelapsesta aina vankilavuosiin. Kristologinen kysymys on Bonhoefferin teologian cantus firmus, jota ilman hänen teologiansa ei jäsenny riittävästi. 2 Ylen elävän arkistossa on ohjelma Pappi ja vastarintamies (1994), jossa Paavo Rintala esittelee Dietrich Bonhoefferia vastarintamiehenä. Ikääntynyt kirjailija tulkitsee Bonhoefferia yhä 60-lukulaisesti, tutkimuksen kannalta auttamattoman jälkeenjääneesti. Ks. http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=10&t=135&a=996
4 Bonhoefferin jumalakuva pohjautui alhaalta, Jumalan Pojan ihmisyydestä kasvavan kristologian varaan. Metodista saa hyvän kuvan seuraavasta sitaatista, joka on joulutervehdyksestä tunnustuskirkon pappisseminaarin jäsenille sodan ensimmäisenä jouluna 1939. Seimen äärellä Betlehemissä ei ollut ainoatakaan pappia tai teologia, ja kuitenkin kaikella kristillisellä teologialla on alkunsa tässä ihmeitten ihmeessä: Jumala tuli ihmiseksi. -- Ilman pyhää yötä ei ole teologiaa. -- Ihmisenä ilmoitettu Jumala, Jumala-ihminen Jeesus Kristus, on pyhä mysteeri, jota teologia on asetettu vaalimaan. Mikä erehdys olisikaan, jos teologian tehtävänä olisi riisua Jumalalta salaisuuden verho, tuoda se arkijärjen ja -kokemuksen eriteltäväksi. Teologian ainoa tehtävä on ihmetellä, ymmärtää ja puolustaa Jumalan salaisuutta salaisuutena. 3 Puhe salaisuudesta tai mysteeristä saattaa kuulostaa korkealta kristologialta, mutta tosiasiassa Bonhoeffer melkein inhosi korkeuksissa asuvaa Jumalaa, itämaista yksinvaltiasta, joka ottaisi vastaan ihmisiä kuin antiikin patriisi klienttejä, luvaten auttaa mutta vaatien samalla vastapalveluksia. Siis alhaalta nousevaa kristologiaa, klassiseen kristinuskoon tunnustautuvaa teologiaa, joka lähtee hiljaisuudesta pyhän mysteerin edessä. Hiljaisuus tämän pyhän mysteerin edessä on keskeinen ja toistuva teema Bonhoefferin jumalakuvassa. Kuinka tämä pyhä mysteeri sitten avautuu? Se on teemana väitöskirjassa Sanctorum Communio - Eine dogmatische Unterssuchung zur Soziologie der Kirche (1927). Bonhoeffer ei oikeastaan lähtenyt tutkimaan kirkkoa, vaan sitä, millainen ihmisyhteisön ylipäätään tulisi olla teologian näkökulmasta. Sanctorum Communio lähtee siitä perustavasta huomiosta, että ekklesiaksi kutsutaan Uudessa testamentissa niin kansankokousta kuin kristittyjen kokousta, yksittäistä kotiseurakuntaa, paikkakunnan kotiseurakuntien yhteenliittymää, ja Kristuksen maanpäällistä seurakuntaa kokonaisuudessaan. Tästä lähtökohdasta hän määritteli kirkon lyhyesti ja mielestäni nerokkaasti: kirkko on Kristuksen preesens. Jumala halusi Kristuksessa luoda maan päälle uudenlaisen yhteisön, ja kirkko on väline tämän yhteisön toteuttamiseen. Kirkko Kristuksen preesensinä tarkoittaa sitä, että Kristus on läsnä ja tapahtuu tässä ja nyt, meidän keskellämme, Pyhän Hengen luomana yhteisöllisyytenä. Jos hiljaisuus on jumalakuvan ensimmäinen edellytys, äänekäs ja elämää täynnä oleva tämänpuolisuus on toinen, yhtä tärkeä teema. Dietrich Bonhoefferin mukaan transendentti, tuonpuoleinen, Jumala ja hänen todellisuutensa, kohdataan tämänpuolisessa, ja kohdataan nimenomaan Kristuksen luomassa kristillisessä yhteisöllisyydessä. Bonhoefferin ajatukset muistuttavat Johanneksen kirjeiden teologiaa: Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt, mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä (1 Joh. 4:12). Kristuksen luomaa tämänpuolista yhteisöllisyy- 3 Sitaatti Andreas Pancritz: Who is Jesus Christ, for us, today. Teoksessa John W. de Cruchy (toim.), The Cambridge Companion to Dietrich Bobhoeffer. Cambridge University Press 1999, 134.
5 dessä kutsutaan kristilliseksi rakkaudeksi, ja sitä on olla kirkko ja seurakunta. Tällainen kirkko ei Bonhoefferin mielestä ole mikään ideaali, jota täytyy tavoitella, vaan todellisuutta, johon voi osallistua ja heittäytyä, olla ja tulla sen osaksi. Uskon, että Bonhoefferin ajatukset kirkosta ovat yhä ajankohtaisia tänään. Tulevalla vuosikymmenellä kirkolliset rakenteet tulevat natisemaan. Kuinka yhteisöllisyys voisi määrittää niitä muutoksia, jotka tulevat meidän osaksemme? Nuori Bonhoeffer liittää tähän heittäytymiseen eettisen vastuun, joka Kristuksen läsnäolossa tässä ja nyt perustuu ihmisten väliselle dialogille. Hän ei tiettävästi tuntenut juutalaista Martin Buberia sen paremmin kuin venäläistä Mihail Bahtinia, kahta dialogisuuden varhaista pioneeria. On huomatava, että viimemainittu kirjoitti kuuluisan Dostojevskin poetiikan ongelmia samoihin aikoihin, 1920- luvun lopulla. Nämä ajatuksensa 21-vuotias Bonhoeffer julkaisi väitöskirjassaan, mutta ei herättänyt akateemisessa maailmassa suuremmin huomiota. Karl Barth piti Bonhoefferin tutkimusta kuitenkin teologisena ihmeenä, ja väitöskirjan jälkeen Dietrich Bonhoeffer rohkaistui jatkamaan akateemisella uralla. Hän vietti vuoden opiskellen Amerikassa, kirjoitti habilitaatioväitöksen vuonna 1930 ja työskenteli pappina niin Saksassa kuin ulkomaillakin. Erityisesti New Yorkin Union Theological Seminaryssa vietetty vuosi kasvatti Bonhoefferia sosiaaliseen vastuuseen. Saksaan palattuaan hän alkoi kritisoida äänekkäästi natsien ideologiaa. Kaksi päivää Hitlerin valtaannousun jälkeen, helmikuun 1. päivänä 1933, hän piti radiopuheen Nuoren polven muuttunut käsitys johtajasta. Puhe keskeytettiin ennen kuin Bonhoeffer pääsi loppuun. Tähän aikaan hän oli Berliinin yliopiston teologian dosenttina, missä ominaisuudessa hän kesälukukaudella 1933 piti luentosarjan kristologiasta. Siitä ovat säilyneet erään opiskelijan pikakirjoituksella tekemät muistiinpanot. Bonhoeffer puolustaa luennoissaan voimakkaasti vanhan kirkon doksologista teologiaa, opin ja ylistyksen yhteyttä. Luento alkaa sanoilla: Kirkon hiljaisuus on hiljaisuutta Sanan edessä. Julistaessaan Kristusta kirkko lankeaa polvilleen ja on hiljaa sen edessä, mille ei löydy sanoja. Kristuksesta puhuminen on hiljaa olemista, ja hiljaa oleminen Kristuksen edessä on puhumista. 4 Opin ja ylistyksen suhde merkitsee tietenkin sitä, että Kristuksesta voi Bonhoefferin mukaan puhua mielekkäästi vain kirkon kontekstissa. Kirkko on Kristuksen preesens tässäkin suhteessa, se mahdollistaa Kristuksesta (tai Jumalasta) puhumisen. Tähän on syytä palata tuonnempana. 4 Berlin 1932 1933. Dietrich Bonhoeffer Works, Volume 12, 300 301. Fortress Press, Minneapolis 2009.
6 Vuonna 1935 Dietrich Bonhoeffer heittäytyi yhä syvemmin eettiseen vastarintaan, kun hänet kutsuttiin Saksan evankelisesta kirkosta eronneen tunnustuskirkon pappien teologisen seminaarin johtajaksi. Se merkitsi hänelle ovien sulkeutumista yliopistoon, hänen dosentuurinsa peruutettiin. Seminaarikin suljettiin 1937. Saksan kirkkotaistelun kovina vuosina Bonhoefferin teologiassa näyttää avautuneen uudella tavalla kärsimyksen ulottuvuus, mikä merkitsi Kristuksen preesensin syvenemistä diakoniseen suuntaan. Kristus on läsnä kärsivissä veljissä ja sisarissa ja kaikissa kärsivissä, mikä kristitylle merkitsee kutsua seuraamiseen (Nachfolge), eettisen vastuun ottamista. Bonhoeffer ymmärsi paljon ennen useimpia tunnustuskirkon pappeja, mitä Saksassa tapahtui ja mitä juutalaisille oltiin tekemässä. Lutherilta hän löysi ajatuksen, että ainoa tapa elää kristittynä on maailmassa, elämän keskellä. Jumala ei milloinkaan ollut hänelle abstraktio. Kun suuri Karl Barth luki Bethgen Bonhoeffer-elämäkerran vuonna 1967, hän tunnusti hävenneensä, että tunnustuskirkossakin oltiin enemmän huolissaan kirkon tulevaisuudesta kuin juutalaisten puolustamisesta. Mieleen herää etsimättä kysymys, mitä meidän ajassamme tapahtuu huomaamattamme samalla, kun olemme huolissamme kirkon jäsenluvuista. 1930-luvun loppu oli vaikeaa aikaa, mutta sodan alkuvuosina tunnustuskirkkokin sai olla suhteellisen rauhassa. Vuonna 1940 Dietrich Bonhoefferin onnistui liittyä Saksan sotavoimien esikunnan tiedustelupalveluun Abwehriin, joka oli Hitlerin vastaisen salaliiton keskuksia. Hän sai nyt matkustaa toimien eräänlaisena kaksoisagenttina, yhtenä tehtävänään toimittaa turvaan vainottuja juutalaisia. Samalla hän solmi myös ekumeenisia yhteyksiä. Huhtikuussa 1943 tämä toiminta sai kuitenkin lopun, kun Gestapo pidätti hänet ja vei Tegelin sotilasvankilaan Berliinissä. Olot tutkintovankeudessa olivat aluksi varsin siedettävät, hän sai tavata ystäviään ja perhettään sekä kirjoja luettavakseen ja kirjoitustarpeita kirjeenvaihtoa varten. Vankilakirjeistä välittyy kuva teologista, jolle teologian tekemisen edellytys on keskustelu. Kun hän joutui tulemaan toimeen ilman tätä tukea, hän oli epävarma itsestään. Nämä tuntemukset välittyvät ehkä parhaiten hänen runoistaan Wer bin ich. Vaikka vankeus oli Bonhoefferille raskasta, vankilakirjeitä on ilo lukea. Ne aivan kuin kutsuvat keskustelemaan kanssaan. Bonhoefferia luki ahkerasti Raamattua, erityisesti Vanhaa testamenttia, ja koko ajan häntä vaivasi kysymys, millaisessa maailmassa sodan jälkeen jouduttaisiin elämään. Ystävälleen Bethgelle hän uskalsi kirjoittaa loppuvuodesta 1943: Älä pelästy! Minä en varmastikaan tule olemaan mikään homo religiosus (uskonnon ihminen) täältä vapautuessani! Päinvastoin, epäluuloni ja pelkoni uskonnollisuutta kohtaan ovat täällä
7 tulleet suuremmiksi kuin koskaan. Se että israelilaiset eivät koskaan lausuneet Jumalan nimeä antaa minulle yhä uudelleen ajattelemisen aihetta ja ymmärrän sen yhä paremmin. 5 Tässä pääsemme hänen jumalakuvassaan kolmanteen vaiheeseen. Aikana, jolloin juutalaisuus oli vainottua ja kaikki juutalaisuuteen viittaavakin oli teologiassakin epäilyttävää, Bonhoeffer luki kuin uhallaan Vanhaa testamenttia. Se merkitsi selvää syvenemistä hänen jumala-kuvassaan. Hän jatkaa kirjeessään: Huomaan muuten yhä uudelleen, miten vanhatestamentillisesti minä ajattelen ja tunnen; niinpä olenkin viime kuukausina lukenut paljon enemmän Vanhaa testamenttia kuin Uutta. Vain jos oikein tuntee Jumalan nimen lausumattomuuden, saa oikeuden lausua nimen Jeesus Kristus. Kymmenen vuotta aikaisemmin kristologia-luennoissaan Bonhoeffer oli argumentoinut, että oppi Kristuksesta alkaa hiljaisuudessa, ylistyksessä ja palvonnassa. Siitä viedään elämän keskelle Kristusta seuraten. Nyt tämä kaksoisliike saa syvyyttä hiljaisuudesta Jumalan nimen edessä, ja vasta sitten saa oikeuden lausua nimen Jeesus Kristus. Samalla sen nimen lausuminen on eettistä toimintaa, häpeän kantamista ja kärsimykseen osallistumista. Tätä kautta pääsemme vasta Bonhoefferin viittauksiin täysi-ikäisestä maailmasta ja elämästä tässä maailmassa etsi deus non daretur ( vaikka Jumalaa ei olisikaan ). Mitä hän oikein tarkoitti? 1960- luvun Jumala on kuollut -teologit ajattelivat, että Bonhoeffer oli heidän miehensä. Oliko näin todella? Annetaan Bonhoefferin sanoa se itse: Mikä minua lakkaamatta askarruttaa, on kysymys, mitä kristinusko tai kuka Kristus meille tänä päivänä on. -- Koko 1900-vuotinen kristillinen julistuksemme ja teologiamme rakentaa ihmisessä olevalle uskonnolliselle apriorille. Kristillisyys on aina ollut eräs (ehkä tosi) uskonnon muoto. Kun nyt eräänä päivänä käy ilmeiseksi, ettei tätä aprioria lainkaan ole olemassa, -- mitä tämä siinä tapauksessa merkitsee kristinuskolle. 6 Bonhoeffer saattoi olla liian varma uskonnon häviämisen suhteen, mutta hän aavisti herkästi ja varhain sen aatehistoriallisen murroksen, joka länsimaissa oli täydessä käynnissä: ihmiset eivät enää tarvitse uskonnollisia apukäsiteitä elämäntulkinnassaan, eikä kirkko voi toiminnassaan käyttää apukäsitteiden kieltä. Me samaistamme niin helposti uskonnolliset traditiot ja uskonnollisen kielen kristinuskon olemuksen tai Jeesuksen sanoman kanssa. Kun pidämme kiinni traditioistamme, me muutumme yhä epäaidoimmiksi maailman edessä. Siksi on luovuttava uskonnosta. Bonhoeffer käytti tästä Paavalia esimerkkinä. Se, että Paavali uskalsi luopua ympärileikkauksesta, oli uskonnosta luopumista. 5 Kirjeitä vankilasta, 85. 6 Kirjeitä vankilasta, 145 146.
8 Miten olemme ekklesia, ulos kutsutut, ilman että katsomme olevamme uskonnollisesti etuoikeutettuja, vaan päinvastoin, kokonaan maailmaan kuuluvia? Kristus ei silloin ole mikään uskonnon kohde, vaan jotakin aivan muuta, todellakin maailman Herra. 7 Kuka siis Kristus on meille tänään? Vastaus lähtee juutalais-kristillisestä jumalakuvasta: Jumala on salaisuus, jonka nimeä ei lausuta ja jonka edessä ollaan hiljaa niin kauan, että kuullaan kärsivien veljien ja sisarien huokaukset, ja vasta sitten saadaan oikeus huutaa avuksi Kristuksen nimeä. Meidän tulee elää kuin ne ihmiset, joilla ei ole Jumalaa, sillä Kristus auttaa meitä, ei kaikkivallallaan, vaan heikkoudellaan. Väitöskirjassaan hän löysi Kristuksen tosi kirkosta, kirkkotaistelun vuosina hän löysi Kristuksen kärsivien joukosta, ja lopulta vankilasellin yksinäisyydessä hän löysi Kristuksen maailmasta, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä. 7 Kirjeitä vankilasta, 147.