Minustako jatko-opiskelija? Miksi ryhtyä jatko-opiskelijaksi? Tutkimustyöllä harvemmin saavuttaa suurta mainetta, eikä rikkauksiakaan kerry, vaikka suomalaiset arvostavat historioitsijoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yleistajuisesti menneisyydestä. Työ on pikemminkin henkisesti kuin taloudellisesti palkitsevaa. Tieteellinen pätevöityminen saattaa toki nostaa palkkatasoa. Lisensiaatti- ja tohtoritutkintoa arvostetaan tietyillä valtionhallinnon sektoreilla ja Suomen Akatemian tehtävissä. Esimerkiksi arkisto- tai tiedotusalalle pätevöitynyt maisteri saattaa tehdä lisensiaattitutkimusta työhönsä liittyvästä aiheesta ja siten kehittää oman alansa tietotaitoa ja pätevyyttään. Tietyllä ammattipätevyydellä - opettajan, tiedottajan, kustannustoimittajan, opetushallinnon taidoilla - höystettynä tohtoritutkinto voi olla hyvä lisä. Lisensiaatin, tohtorin tai dosentin edellyttämä palkkataso saattaa myös pelottaa työnantajia. Tutkijaa voidaan pitää todellisuudesta vieraantuneena, ja tutkinnon edellyttämä palkkataso voi olla liian korkea niin yksityisen ja julkisen sektorin työnantajille. Tohtorinväitös ei siis välttämättä ole meriitti yliopistomaailman ulkopuolella - ainakaan sinällään. Ei toisaalta kannata "varmuuden vuoksi" hankkia kymmentä rinnakkaista ammattipätevyyttä, sillä eivät työnäkymät toivottomiakaan ole. Tutkimustyö on toisaalta myös palkitsevaa ja kiinnostavaa. Historia-alalle suuntautunut opiskelija on usein todella kiinnostunut menneisyydestä ja sen tutkimisesta ja tulkitsemisesta. Vaikka tutkijuutta on turha erityisesti ihannoida, oma kiinnostus ja innostus tutkimukseen ja omaan aiheeseen ovat hyviä eväitä tutkijanuralle. Kaikissa tutkimustyön vaiheissa on tärkeää pitää yhteyttä omaan oppiaineeseen, alan tutkijoihin ja yleisöön. Professorin, ohjaajan ja muun henkilökunnan on helpompi auttaa nuorta tutkijaa eteenpäin ja kirjoittaa suosituksia, jos tämä näyttäytyy oppiaineessa silloin tällöin ja tuo luettavaksi tutkimustyötään. Jos omasta oppiaineesta ei löydy oman tutkimusaiheen asiantuntijoita, ja vaikka näitä löytyisikin, yhteyksiä kannattaa solmia myös oman oppiaineen ulkopuoliseen tutkijayhteisöön. Kannattaa muistaa, että jatko-opiskelija voi tarvittaessa vaihtaa oppiaineen sellaiseen, joka tuntuu parhaiten vastaavan hänen intressejään. Myös ulkomaille voi lähteä; joissakin tapauksissa voi olla jopa helpompaa saada rahoitusta tutkijavaihtoon kuin työhön kotimaassa. Jokaisen historian oppiaineen liepeillä toimii myös paljon tutkijoita, jotka eivät kuulu henkilökuntaan, mutta joilla voi olla hyödyllisiä yhteyksiä muihin yhteisöihin tai yliopiston ulkopuolelle. Älyllinen elämä ei myöskään lopu historian laitosten ulkopuolella: kulttuurintutkimuksessa, sosiologiassa, oikeustieteessä ja monilla muilla aloilla työskentelee tutkijoita, joilla voi olla paljon yhteistä historian tutkimuksen kanssa.
Tutkimussuunnitelma ja jatko-opintojen suunnittelu Jatko-opinnoista tulee keskustella oppiaineen professorin ja muun henkilökunnan kanssa. Mahdollisesti oppiaineessa on suunnitteilla projekteja, joiden kautta voidaan hakea rahoitusta väitöskirjan tekijöille. Usein jatkosuunnitelmat kypsyvät jo graduvaiheessa, ja graduaihetta kannattaa pohtia siitä näkökulmasta, että siitä voi mahdollisesti jatkaa väitöskirjaan. Samaan tematiikkaan pureutuvat perättäiset opinnäytteet (proseminaari - gradu - lisensiaattityö - väitöskirja) tukevat usein toisiaan, joskin ne voivat myös jättää tutkimusnäkökulman kapeaksi. Päästäkseen virallisesti jatko-opiskelijaksi nuoren tutkijan on hyväksytettävä tutkimussuunnitelmansa, mielellään myös jonkinlainen aikataulusuunnitelma. Suunnitelma on tärkeä jatko-opiskelijan itsensä kannalta, sillä sen kirjoittaminen auttaa hahmottamaan oman tutkimuksen tavoitteita ja lähtökohtia. Varsinaisen tutkimustyön lisäksi jatko-opiskelijan on suoritettavia yhteensä 30 opintoviikkoa tutkimustyötä tukevia opintoja. Tutkijaseminaarissa jatko-opiskelija esittelee tutkimussuunnitelmiaan ja tutkimustuloksiaan sekä osallistuu muiden seminaarilaisten töiden käsittelyyn. Tutkijaseminaarissa tarkastetaan myös valmiit lisensiaattityöt. Virkistäviä lisiä tutkijaseminaaritoimintaan tuovat koko päivän seminaarit tai vierailut. Jatko-opiskelija voi halutessaan ehdottaa seminaaritapaamista järjestettäväksi omaan tutkimusaiheeseensa liittyvässä paikassa, tietyssä arkistossa tai museossa. Lisensiaattityö on usein tärkeä välietappi matkalla kohti väitöstilaisuutta. Lisensiaattityön käsittelyssä jatko-opiskelija voi saada arvokasta kokemusta ja palautetta väitöskirjaansa varten. Työn luonne vaihtelee eri laitoksissa: toisissa hyvän lisensiaattityön voi käytännössä julkaista väitöskirjana, toisissa taas edellytetään että väitöskirja tuo olennaisesti uutta lisensiaattityön tuloksiin. Lisensiaattitutkinnon hyvä puoli on se, että se pätevöittää hakemaan esimerkiksi yliopiston lehtoraatteja. Jatkoopiskelija voi myös edetä suoraan väitöskirjaan ja väittelyvaiheeseen. Historia-alan väitöskirjat ovat yleensä monografioita eli teos keskittyy selvittämään yhtä tutkimuskysymystä. Monografia vaatii usean vuoden määrätietoista työskentelyä ja perinpohjaista aiheeseen ja tutkimukseen perehtymistä. Viime aikoina alalta on ilmestynyt tai on ilmestymässä myös joitakin artikkeliväitöskirjoja, jotka koostuvat useista tieteellisistä artikkeleista. Artikkeliväitöskirja on mahdollinen ratkaisu esimerkiksi tutkijalle, joka joutuu työskentelemään hyvin katkonaisesti erilaisissa projekteissa. Koska artikkelit on julkaistava arvostetuissa tieteellisissä lehdissä, joiden julkaisuprosessit ovat pitkiä, saattaa artikkeliväitöskirjakin silti viedä melkoisesti aikaa.
Ylimalkaan kannattaa varautua siihen, että korkeakoulujärjestelmä on hyvin raskassoutuinen kokonaisuus. Väitöskirjan esitarkastusvaihe voi viedä odottamattoman paljon aikaa. Kannattaakin selvittää tiedekunnan hallinnosta tärkeät päivämäärät, jotka vaikuttavat prosessin etenemiseen - tarkastajien valintaan, väittelyluvan myöntämiseen jne. Rahoitus ja tutkijan taloudellinen asema Miten sitten rahoittaa omaa tutkimusta? Vaikka henkilökunta suosittelisi jatko-opiskelijaksi ryhtymistä, suosittelija harvemmin pystyy takaamaan vastavalmistuneen taloudellista tulevaisuutta. Valitettavasti yliopisto ei pysty tarjoamaan tutkimusvirkoja, vaan jatko-opiskelija joutuu aktiivisesti hakemaan rahoitusta itselleen - joko yksin tai tutkimushankkeen jäsenenä. Vaihtoehtoja on useita: Opintotukirahoitus (työn alkuvaiheessa) Apuraharahoitus (suuria ja pieniä rahoittajia) Palkkatyö tutkimusprojektissa tai tutkijakoulussa Tutkijavirka yliopistossa tai tutkimustyö oman toimen ohella Usein jatko-opiskelija ehtii uransa aikana rahoittaa työtään monin eri tavoin. Tutkijan elämä on varsinaista pätkätyöläisyyttä, johon liittyy monia pulmia. Opintotukirahoituksesta saa lisätietoja opiskelijapalveluista. Opintotukirahoitus käy lähinnä lyhytaikaisena siirtymävaiheena perusopiskelijasta jatko-opiskelijaksi, sillä sitä myönnetään rajoitetuksi ajaksi ja summa on sangen pieni. Tietyissä tilanteissa sosiaalitoimi voi tukea varatonta opiskelijaa noin puolen vuoden ajan ilman, että tämän täytyy keskeyttää opintonsa. Tällainen rahoituskeino on hiukan lohduton alku tutkijanuralle, jollei tutkija ole harvinaisen motivoitunut työhönsä. Apuraharahoitus on vaihtelevaa. Erilaiset säätiöt ja yleishyödylliset tahot jakavat apurahoja, joiden suuruus vaihtelee muutamasta sadasta eurosta pariinkymmeneentuhanteen euroon. Apurahoja voidaan hakea matkojen ja tutkimuskulujen kattamiseen tai täysipäiväisen tutkimustyön rahoittamiseen. Pienet apurahasäätiöt voivat tarjota summia, joilla kattaa muutaman hankalan arkistomatkan. Tärkeitä rahoittajia ovat mm. Suomen Akatemia, Emil Aaltosen Säätiö, Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Turun yliopistosäätiö. Merkittävät säätiöt antavat hakujulistuksen kerran tai kaksi vuodessa, ja hakemus on lähetettävä julistuksessa ilmoitettuna määräaikana vaadittujen liitteiden ja suositusten kera.
Apurahojen hausta löydät lisätietoa osoitteesta http://www.utu.fi/tutkimuspalvelut.html (Huom! Turun yliopiston Tutkimusrahoitustiedotus-sivuille pääsee vain Turun yliopistosta ja em. organisaatioista.) Suomen historian oppiaineessa ja opiskelijapalveluissa on luettavissa neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Turun yliopiston Apurahatiedote, jossa ilmoitetaan kattavasti erilaisista hakumahdollisuuksista. Merkittäviä apurahoja on usein helpompi saada, jos niitä hakee yhdessä muiden saman alan tutkijoiden kanssa. Valtiojohto tukee tällä hetkellä erityisen teeman ympärille rakentuvia tutkimusprojekteja ja -ryhmiä. Apurahahakemuksiin tulee useimmiten liittää suosittelijalausuntoja. Suosittelijaksi voi pyytää tutkimuksensa ohjaajaa sekä oppiaineen omia tai tutkimusalaan perehtyneitä professoreita tai dosentteja. Ohjaajan ja oppiaineen henkilökunnan kanssa kannattaakin keskustella paitsi suosittelijalausunnoista, myös itse hakemuksesta. On tärkeää muotoilla apurahahakemus vakuuttavasti ja noudattaa annettuja ohjeita tutkimussuunnitelman pituudesta yms. Jotkut apurahanhakijat haluavat yleistajuisia luonnehdintoja tutkimushankkeesta, toiset taas vaativat teoreettisempaa tai kansainvälisempää näkökulmaa. Henkilökunta ja muut tutkijat antavat tarvittaessa neuvojaan hakemusta suunnittelevalle. Ei kannata masentua, vaikka apurahahakemus ei heti tuottaisikaan tuloksia. Hakemuksien laatiminen ja tutkimussuunnitelmien hiominen auttaa joka tapauksessa työstämään omaa tutkimusta. Toistuvat, kehittyvät hakemukset noteerataan usein myös apurahan myöntäjien keskuudessa. Kannattaa selvittää myös, onko olemassa omaan kotiseutuun tai tutkimusaiheeseen linkittyviä erityisrahastoja tai rahoitusmahdollisuuksia. Apuraharahoituksessa on ongelmansa. Apurahasta ei aina kerry eläkettä, eikä työttömyyspäiväraha kartu. Tutkijalla ei myöskään ole työsuhdeoikeuksia, esimerkiksi työterveydenhuoltoa. Toisaalta apuraha on verovapaata tuloa. Viime aikoina muutamat suuret rahoittajat ovat alkaneet myöntää apurahan mukana lisäosuuden, joka tulee sijoittaa eläkevakuutukseen, ja valtiovallan suunnalla on julkistettu mietintöjä ja esityksiä, jotka parantaisivat apurahatutkijoiden sosiaali- ja eläketurvaa. Opiskelijalla on myös oikeus erityiskohteluun ansiosidonnaisen päivärahan yms. laskemisessa. Tohtoreiksi valmistuneille tällaisia helpotuksia ei ole. Palkkatyö tutkimusprojektissa tai tutkijakoulussa takaa usein parhaat mahdollisuudet tutkimustyön tekemiseen. Tällöin jatko-opiskelija kykenee tavallisesti keskittymään tutkimustyöhön, josta maksetaan työ- tai virkasuhteen mukaista palkkaa, ja hänellä on yleensä mahdollisuus työskennellä yliopiston tai tutkimusprojektin tiloissa. Tutkimusrahoitusta saattaa riittää useiksi vuosiksi.
Tutkimusprojekteihin (joita rahoittaa varsinkin Suomen Akatemia) palkataan yleensä tutkijoita, jotka ovat olleet mukana projektin rahanhaussa tai joiden pro gradu -tutkimus ja jatko-opinnot liittyvät projektin tematiikkaan. Niihin voidaan hakea tutkijoita myös hakuilmoituksin. Tutkijakoulut ovat useimmiten teemoittaisia (esimerkiksi Kulttuurisen vuorovaikutuksen ja integraation tutkijakoulu), ja niihin haetaan hakujulistuksissa ilmoitettuina aikoina. Historioitsijan kannattaa pitää silmällä myös mm. yhteiskuntatieteiden ja kulttuurialan, jopa kovan teknologian projekti- ja tutkijakouluhakuja, sillä niistä saattaa löytyä sopiva sauma historiallisen näkökulman tutkijalle. Ongelmana saattaa olla se, ettei projektilaisilla ole mahdollisuuksia pätevöityä opetustehtävissä. Toisaalta projektissa voi olla paljon hallinnointia tai järjestelytehtäviä, jotka voivat verottaa tutkijan voimia. Yhteistyö asettaa myös omat haasteensa projektin jäsenille, mikäli hankkeeseen liittyy yhteisiä deadlineja. Vastaavanlaisia haasteita liittyy tilanteeseen, jossa tutkija valmistelee jatkotutkimusta tilaushistorian puitteissa. Jokin järjestö tai instituutio saattaa palkata jatko-opiskelijan kirjoittamaan historiastaan. Parhaassa tapauksessa tällainen hanke voi tuoda turvallisen rahoituksen ja tukea tilaajataholta. Ristiriitojakin saattaa syntyä, sillä tilaushistoriaa kirjoittava jatko-opiskelija joutuu tasapainoilemaan tilaushistorian ja opinnäytetyön erilaisten vaatimusten välillä. Mahdollista tilaushistoriasopimusta kannattaa valmistella yhteistyössä Tilaushistoriakeskuksen kanssa. Tutkimustyö yliopiston virassa tai oman toimen ohella on sekin vaihtoehto, jossa on puolensa ja puolensa. Esimerkiksi oppiaineen assistentuuri on viisivuotinen jatkokoulutusvirka, jossa työskentelevällä on oikeus suorittaa jatko-opintoja ja tehdä tutkimusta. Käytännössä yliopistobyrokratia ja yliopiston työntekijöille asetetut vaatimukset ja toimenkuvat ovat laajentuneet viime vuosikymmeninä, ja kenen tahansa henkilökunnan jäsenen on vaikea tehdä tutkimusta muuten kuin apurahan tai muun rahoituksen turvin otetulla virkavapaalla. Toisaalta yliopiston virassa on usein melko hyvät etuudet - verrattuna apurahatutkijan tilanteeseen. Lisäksi viranhaltija tekee työtä yliopistoyhteisössä ja saa kokemusta hallinnollisissa ja opetuksellisissa tehtävissä, joista on myöhemmin hyötyä työnhaussa. Tutkimustyö oman toimen ohella yliopiston hallinnossa, arkistossa, museossa tai aivan muissa tehtävissä on yleensä vielä työläämpää - ainakin jos tavoitteena on ripeä valmistuminen. Toisaalta tutkijayhteisölle on hyödyksi, että siinä on jäseniä, joilla on yhteyksiä "ulkomaailmaan", eikä kaiken tutkimuksen tavoitteena tarvitse olla väitöskirjatyön valmistuminen. Jatko-opintoja suunnittelevan kannattaa kuitenkin tärkeää tiedostaa eri vaihtoehtoihin sisältyvät hyödyt ja ongelmat. Tutkijan taloudellinen asema on usein epävarma. Rahoitusta ja määräaikaisia virkoja on usein tiedossa korkeintaan vuodeksi tai pariksi. Tutkimuksessaan määrätietoisesti etenevä, artikkeleita julkaiseva
ja konferensseihin osallistuva tutkija voi toivoa saavansa jatkorahoitusta tutkimuskauden jälkeenkin, mutta varma ei mistään voi olla. Myöskään tohtorinväitös ei takaa paranevaa taloudellista asemaa. Moni tuore tohtori on jopa kokenut, että tilanne on suorastaan vaikeutunut väittelyn jälkeen. Väitöskäsikirjoituksen valmistumisen ja ensimmäisen kunnon post-doc -rahoituksen väliin voi jäädä piinallisen pitkä rahoitustyhjiö. Jatko-opiskelijan kannattaakin huolehtia myös ammattiliittoasioistaan. Turun yliopiston jatkotutkijat ja assistenttitason viranhaltijat kuuluvat yleensä Turun yliopiston tieteentekijät ry., joka ajaa jäsentensä etuja yliopiston ja valtiojohdon suuntaan. TYAY:n kautta jatko-opiskelija saa tietoa ja koulutusta ja voi välittää näkemyksiään eteenpäin Tieteentekijöiden liittoon (TTL). Tämän lisäksi ammattiliittoon kuuluminen tuo tiettyjä työttömyyspäiväraha- ynnä muita etuisuuksia. Tieteentekijöiden liitolla (ja tätä kautta Turun yliopiston assistenttiyhdistyksellä) on kaksoisjärjestäytymissopimukset useiden akavalaisten järjestöjen kanssa. Näiden perusteella jäsenmaksuista myönnetään alennuksia. Verkostoituminen ja tutkimuksen julkaiseminen Vaikka tutkimustyöhön liittyy yksinäisiäkin puurtamisen jaksoja, jatko-opiskelijan on hyvin tärkeää pitää yhteyttä tutkijayhteisöönsä ja muihin alasta kiinnostuneisiin tahoihin. Parhaassa tapauksessa oppiaine voi osoittaa jatko-opiskelijalle työpisteen tai työpöydän kulmauksen, mutta aina tämäkään ei ole mahdollista. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Jatko-opiskelijan, jolla ei ole omia työtiloja, kannattaa käydä säännöllisesti omassa oppiaineessaan ja lisäksi osallistua tutkijatapaamisiin. Kahvihuoneeseen ovat kaikki tervetulleita, samoin laitoksen juhliin (kunhan muistaa tivata niiden ajankohdista tietoja) ja muihin vastaaviin tilaisuuksiin. Erilaisten sähköpostilistojen jäsenenä jatko-opiskelija saa lisätietoa oman tutkijayhteisön puoli-, epä- ja virallisista tapahtumista. Yhteistyössä yhdistyvät huvi ja hyöty, sillä samasta aiheesta kiinnostuneet tutkijat muodostavat usein kiinteän tuttavapiirin, joka osaa myös pitää hauskaa yhdessä. Verkostoituminen on myös osa oman tutkimuksen julkisuutta, sillä seminaari- ja symposiumalustusten kautta muut tutkijat saavat tietää toistensa tutkimuksista ja voivat antaa tärkeää palautetta. Jatko-opiskelijan kannattaa liittyä mm. Tampereella koordinoituun Historiatieteiden tutkijakouluun, joka jakaa ennakkohakemuksesta matka-apurahoja erilaisten tutkijatapaamisten osanottajille. Lisäksi on olemassa sähköpostilistoja, joiden kautta tiedotetaan tärkeistä tapahtumista. Eri alojen tutkijat voivat hakeutua yhdistyksiin, jotka tukevat heidän omia kiinnostuksen aiheitaan tai yhdistävät paikallisia tutkijoita. Tällaisia yhdistyksiä ovat esimerkiksi Turun historiallinen yhdistys,
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1700-luvun tutkimuksen seura, Tulevaisuuden tutkimuksen seura, Suomen taloushistoriallinen yhdistys, Keskiajantutkimuksen seura Glossa ry, Tekniikan historian seura, Taidehistorian seura, Suomen urheiluhistoriallinen seura, Suomen Oppihistoriallinen Seura ja monet, monet muut. Lisätietoja tieteellisistä yhdistyksistä löytyy esim. Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan kotisivuilta. Myös "maallikkotahot" kannattaa pitää mielessä. Esimerkiksi paikallisyhdistykset, sukututkijat, kansalaisopistot, erilaiset julkaisut, lehdet ja muut vastaavat ovat kiinnostuneita luennoitsijoista ja artikkeleista ja pystyvät toisinaan maksamaan jopa palkkioita. Luentojen tai esitelmien pitäminen auttaa jäsentämään omaa tutkimustyötä ja tekemään sitä yleistajuiseksi. Rajansa tietysti kaikella - liika ilmaisten esitelmien pitäminen verottaa voimia ja aikaa. Jotkut tutkijat pitävät periaatteenaan sitä, etteivät myy työtään ilmaiseksi. Akavan kalenterista löytyy suosituksia luento- ja asiantuntijapalkkioista. Ei myöskään pidä pelätä ulkomaisia yhteyksiä. Suomessa järjestetään kansainvälisiä konferensseja ja symposiumeja, ja jatko-opiskelijan kannattaa itse hakeutua ulkomaille konferensseihin, arkistoihin tai jopa opetus- tai tutkimustehtäviin. Näihin matkoihin on saatavissa matka-apurahoja, minkä lisäksi mm. CIMO ja NORFA rahoittavat pitkäaikaisempaakin tutkimusta ja oleskelua. Turun yliopistossa humanistisen tiedekunnan kansainvälisten asioiden sihteeri antaa lisätietoja rahoitusmahdollisuuksista. Konferenssiin lähtö voi onnistua helpommin tutkijaporukalla, ja isoihin konferensseihin toivotaan ilmoitettavan "sessioita" eli useamman tutkijan papereita samasta aihepiiristä. Mutta myös yksin reissaava voi solmia yllättäviä yhteyksiä kansainvälisten tutkijoiden kanssa. Myös tutkijavaihto on varteenotettava vaihtoehto: Ympäristönvaihdos piristää ja tuo uusia ideoita ja näkökulmia. Kansainväliset yhteydet ovat suositus myöhemmissä rahoitushauissa. Myös tutkimuksen julkaiseminen voi liittyä kiinteästi verkostoitumiseen. Eri yhdistyksillä on julkaisusarjojaan tai aikakauslehtiään, joihin voi lähettää artikkeleitaan. Jos nuori tutkija on tottumaton artikkeleiden kirjoittamiseen, hän voi ensin hioa taitoaan kirjoittamalla lyhyitä juttuja. Kannattaa sopia etukäteen toimituskunnan kanssa artikkelin kirjoittamisesta, sillä julkaisulla saattaa olla vireillä teemanumerohankkeita, joihin artikkelin teeman voi sovittaa. Tärkeää on myös lähettää artikkeleitaan ns. referee -julkaisuihin eli lähinnä ulkomaisiin aikakauskirjoihin, joissa artikkeli julkaistaan vasta tieteellisten arvioitsijoiden lausuntojen ja heidän mahdollisesti vaatimiensa muutosten jälkeen. Ruotsinkielistä yleisöä taas saavuttaa esimerkiksi Historisk tidskrift för Finlandin kautta. Kyseinen aikakauslehti käännättää hyväksymänsä artikkelit ilmaiseksi.
Loppusanat Jatko-opintojen kulku riippuu hyvin paljon tutkijan omasta elämäntilanteesta, tutkimusaiheesta ja rahoitustavoista. Ylhäällä valtionhallinnossa vaaditaan tiukkaa tuloksellisuutta, lyhyitä valmistumisaikoja ja suuria julkaisumääriä. Psykologisesti (ja myös jatkorahoituksen kannalta) lienee palkitsevaa, mikäli väitöskirjan saa valmistumaan kohtuullisessa ajassa ja mikäli tutkimuksensa tuloksia pääsee näkemään artikkelien muodossa. Toisaalta kiire, suorituspaineet ja tieteellinen luovuus eivät oikein viihdy yhdessä, joten kannattaa myös ottaa oma aikansa tutkimukselle ja vapaa-ajalle. Martin Scheininin sanoin "Väitöskirja on projekti, ei Jumala. Pidä muita Jumalia." Jokainen tekee itse omat ratkaisunsa, eikä ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa suorittaa jatko-opintoja. Aina kannattaa kysellä lisää henkilökunnalta ja muilta tutkijoilta. Kannattaa myös muistaa, että menneiden sukupolvien kokemukset eivät välttämättä enää päde nykyisessä tai tulevassa yliopistomaailmassa: rahoitus- ja työskentelyolot sekä tulevaisuudennäkymät ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä ja muuttuvat edelleen. Muiden neuvot kannattaa yhdistää omiin havaintoihin: "Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää." Anu Lahtinen.