Tuomas Ojanen 30.1.2015 Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle Lisäkuuleminen: HE 324/2014 vp eduskunnalle laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi Lausunnon kohteen täsmentäminen Uudistan ensinnäkin olennaisilta osiltaan lausuntoni perustuslakivaliokunnalle 18.12.2014 korostaen tässäkin yhteydessä jo aiemmin esittämiäni seuraavia seikkoja: Lainsäätäjän harkintavalta erityisesti keinojen suhteen. Käsillä oleva asiakokonaisuus on sellainen, jota on varottava ylikonstitutionalisoimasta. Vaikka asiakokonaisuuteen liittyy useita tärkeitä ja painavia perustuslaillisia näkökohtia erityisesti yhtäältä perustuslain 6, 19 ja 22 :n sekä toisaalta perustuslain 121 :n 1-3 momenttien normikokonaisuuden kannalta, asiassa voidaan ja mielestäni pitää voida jättää lainsäätäjälle ja siten poliittiselle päätöksenteolle riittävän laaja ala. Erityisesti lainsäätäjän harkintavalta ja siihen liittyen poliittisen päätöksenteon ala koskee mielestäni sopivan keinovalikoiman valintaa sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden takaamiseksi koko maassa. Kunnan asukkaiden itsehallintoa voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa erityisesti perusoikeuksien turvaamiseksi. Perustuslain 121 :n 1 momentissa turvatussa kunnan asukkaiden itsehallinnossa painottuu osana kansanvaltaisuutta etenkin perusoikeusluontoinen osallistumisoikeuksien ulottuvuus. Tästä seuraa se, että kunnan asukkaiden itsehallinto voidaan ainakin osaksi ymmärtää sellaisena perusoikeutena, joka lukuisten muiden perusoikeuksien tapaan ei ole absoluuttinen, rajoittamaton perusoikeus. Sitä vastoin kunnan asukkaiden itsehallintoa voidaan perusoikeusluontoisena osallistumisoikeutena tietyin edellytyksin rajoittaa, kuten valtaosaa muitakin perusoikeuksia, ja etenkin muiden perusoikeuksien toteutumisen turvaamiseksi. Vaikka tässä yhteydessä kunnan asukkaiden itsehallinnon rajoittamista ei voida ajatella täysin perusoikeuksien ns. yleisten rajoitusedellytysten mukaan, nähdäkseni ainakin sellaiset vaatimukset kuin lailla säätämisen vaatimus siihen liittyvine täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksineen sekä rajoituksen hyväksyttävyys ja välttämättömyys tulevat arvioitavaksi käsillä olevassa asiayhteydessä. Aiemmassa lausunnossani päädyin kantaan, jonka mukaan nyt käsillä olevassa ehdotuksessa on sinänsä nähtävissä kohdittain merkittäviäkin ongelmia erityisesti kansanvaltaisuuden toteutumisen ja toisaalta kuntien rajoitusvastuun ja kuntien taloudelliseen asemaan liittyvien vaikutusten takia. Katsoin myös ehdotuksen valtiosääntöoikeudellista hyväksyttävyyttä horjuttavan jo lähtökohtaisesti sen, että nyt
2 käsillä olevalle ehdotukselle olisi selvästi nähtävissä ainakin perustuslain 121 :n 1-3 momenttien kannalta ongelmattomampi malli. (Tämä näkökohta myös osaltaan mielestäni perustelee sitä, ettei lakiehdotuksen säätämistä ns. poikkeuslakina voida pitää perusteltuna. Ks. myös lausunnon lopussa poikkeuslain käyttämisestä todettu.) Silti kokonaisuutena katsoin, että ehdotus ei olisi kuitenkaan sillä tavoin perustuslain vastainen, että sen hyväksyminen edellyttäisi vaikeutettua, siis perustuslain 73 :n mukaista säätämisjärjestystä. On syytä painokkaasti korostaa, että viime kädessä kantaani vaikutti ratkaisevasti juuri se perusnäkemykseni, jonka mukaan nyt käsillä olevan kaltaisesta, sekä yhteiskunnallisesti että perusoikeusjärjestelmän kannalta arvioituna erittäin tärkeästä asiakokonaisuudesta päättäminen ei ylipäätään voi viime kädessä olla valtiosääntöoikeudellisen, vaan poliittisen päätöksenteon asia. Pidän tarpeellisena huomauttaa, että käsillä oleva asiakokonaisuus nähdäkseni olennaisesti eroaa normaalista lakiesityksestä ennen muuta siitä syystä, että nyt ehdotetaan perustavaa laatua olevaa järjestelmätasoista uudistusta siihen, kuinka jatkossa järjestetään ja tuotetaan sosiaali- ja terveyspalvelut mahdollisimman yhdenvertaisella tavalla kaikille ihmisille Suomessa. Tällaisen järjestelmätason ratkaisun päättämisen suhteen lainsäätäjällä ja siis demokraattisesti valituilla edustajilla pitää voida olla viime kädessä ratkaiseva päätösvalta perustuslakivaliokunnan sijasta, ns. valtiosääntöoikeuden asiantuntijoista puhumattakaan. Vaikka perustuslaista johdettavat argumentit voivat osaltaan suunnata ja määrittää tätä päätöksentekoa, ne eivät mielestäni saa muodostua ratkaiseviksi paitsi lähinnä tilanteissa, joissa voidaan osoittaa ilmeinen ja perustavanlaatuinen ongelma perustuslain kannalta. Tällainen ilmeinen ja perustavanlaatuinen ongelma olisi käsillä, jos esimerkiksi ehdotus olennaisesti vaarantaisi kunnan asukkaiden itsehallinnon perusteet tai tekisi kunnan asukkaiden itsehallinnon jatkossa jopa tyhjäksi. Tällöin olisi selvää, että ehdotus olisi sillä tavoin vastoin perustuslakia, että ehdotus ei enää olisi lainsäätäjälle sallitun harkintavallan rajoissa ja että perustuslaki siis estäisi sen hyväksymisen. Nähdäkseni käsillä oleva esitys ei kuitenkaan vaaranna perustuslain 121 :ssä turvatun kunnan asukkaiden itsehallinnon perusteita, saati tee sitä kokonaan tyhjäksi, vaikka esitykseen kiistatta sisältyykin ongelmia perustuslain kunnan asukkaiden itsehallinnon eri ulottuvuuksien kannalta. Äsken todettu oli myös vastaukseni muistiossa esitettyyn kysymykseen perustuslakivaliokunnan roolista ja tehtävistä tämänkaltaisessa asiakokonaisuudessa. Pidän kiinni äsken selostamistani peruskannoistani. Tästä syystä en myöskään käy seuraavassa läpi läheskään kaikkia lisäkuulemista varten toimitetussa muistiossa esitettyjä kysymyksiä. Sitä vastoin keskityn seuraavassa lähinnä sellaisiin kysymyksiin, jotka aiempi lausuntoni huomioiden vaativat lisätäsmennyksiä tai jotka ovat vasta edellisen kuulemisen jälkeen selkiytyneet. Jälkimmäisistä kysymyksistä esimerkki on kysymys siitä, mikä merkitys valtiosääntöoikeudellisessa arviossa tulee antaa yksittäisten kuntien maksuosuuksien merkittävälle kasvulle ja kunnallisveroprosenttien merkittävälle eriytymiselle, so. erityisesti sille, jos kunnallisveroprosenttien ero kasvaisi jatkossa nykyisestä kuudesta prosenttiyksiköstä noin 11 prosenttiyksikköön. Nähdäkseni tämä kysymys tematisoitui
3 kunnolla ainakin allekirjoittaneelle vasta edellisessä kuulemisessa 18.12.2014 ed. Lohen ansiokkaan suullisen kysymyksen myötä 1. Perustuslakivaliokunnan aiemman lausuntokäytännön merkitys nyt käsillä olevassa asiassa Nähdäkseni on selvää, ettei perustuslakivaliokunnan aiempi lausuntokäytäntö tarjoa riittäviä vastauksia nyt käsillä olevan asiakokonaisuuden valtiosääntöoikeudelliseen arviointiin, vaikka aiemmasta lausuntokäytännöstä on toki saatavissa jonkin verran johtoa monien osakysymysten arvioinnille. Perustelen kantaani siitä, että perustuslakivaliokunta on kokonaisuutena arvioiden aidosti uudessa valtiosääntöoikeudellisessa arviointitilanteessa, johon ei ole saatavissa läheskään tyhjentävästi johtoa aiemmasta lausuntokäytännöstä, jo yksin käsillä olevan asiakokonaisuuden erittäin tärkeällä merkityksellä yhtä hyvin perustuslain 6, 19 ja 22 :n normikokonaisuuden kuin perustuslain 121 :n näkökulmasta. Lisäksi on oikeudellisen merkittävyyden rinnalla syytä korostaa asiakokonaisuuden kansallista, alueellista ja paikallista, siis yleisesti yhteiskunnallisesti huomattavana pidettävää tärkeyttä. Pidän tarpeellisena mainita tässäkin yhteydessä siitä sinänsä selvästä lähtökohdasta, että perustuslakivaliokunta ei ole sen paremmin tässä asiassa kuin missään muussakaan asiassa sidottu aiempaan lausuntokäytäntöönsä. Kuten olen jo aikaisemminkin ajoittain pitänyt tarpeellisena todeta (ks. esim. lausuntoni 13.1.2015 perustuslakivaliokunnalle asiassa HE 246/2014 vp), perustuslakivaliokunnan aiempi lausuntokäytäntö ei oikeudellisesti sido valiokuntaa sen myöhemmässä ratkaisutoiminnassa. Sitä vastoin perustuslakivaliokunnan aikaisemman lausuntokäytännön vaikutus sen myöhempään ratkaisutoimintaan rajoittuu lähinnä yleisen oikeusperiaatteen varaiseen johdonmukaisuuden ja oikeusvarmuuden tarpeeseen, minkä vuoksi samanlaisissa tapauksissa on lähtökohtaisesti meneteltävä samalla tavalla perustuslain tulkinnan johdonmukaisuutta ja yhtenäisyyttä edistäen. Perustuslakivaliokunta voikin itse muuttaa vakiintunuttakin lausuntokäytäntöään antamalla uudessa asiassa valtiosääntöoikeudellisesti 2 riittävän perustellusta ja painavasta syystä uuden perustuslain tulkinnan. Nähdäkseni tämä linjaus on paikallaan huomioida siltä osin kuin on kyse nyt käsillä olevan asian valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin kannalta keskeisimmistä aiemmista lausunnoista, kuten erityisesti Kainuun hallintokokeilua koskevat lausunnot (PeVL 65/2002 vp ja PeVL 22/2006 vp) ja valtionosuusjärjestelmää koskeva lausuntokäytäntö. Myöskään niissä esitetyt linjaukset eivät sido valiokuntaa, vaan valiokunta voi tarkistaa tai muutoin muuttaa niitä, kunhan 1 Vaikutelmani siitä, että asia tuli kunnolla esiin vasta ed. Lohen kysymyksen myötä, voi tietenkin johtua myös siitä, etten ole ollut käytännössä lainkaan aiemmin tekemisissä sen paremmin sote-asian kuin ylipäätään kunnan asukkaiden itsehallintoon liittyvien kysymysten kanssa ennen käsillä olevasta asiasta järjestettyä kuulemista 18.12.2014. 2 Mikään poliittinen tarkoituksenmukaisuussyy ei voi olla valtiosääntöoikeudellisesti hyväksyttävä peruste perustuslakivaliokunnalle omaksua sen aiemmasta lausuntokäytännöstä poikkeava kanta. Linjan muutos myös aina edellyttää, että uusi valtiosääntöoikeudellinen linjaus on Suomen kv. ihmisoikeusvelvoitteiden mukainen.
4 vain on olemassa riittävän painavia valtiosääntöoikeudellisia perusteita tarkistuksille tai muutoksille. Käsillä olevan asiakokonaisuuden uudenlaisuus on jo yksistään pitkälti riittävä peruste pidättyä ainakaan mekaanisesti soveltamasta aiempia linjauksia. Yksittäisten kuntien maksuosuuksien merkittävä kasvu/ kunnallisveroprosenttien eriytyminen/ kunnallisveroprosenttien eron kasvaminen jatkossa nykyisestä kuudesta prosenttiyksiköstä noin 11 prosenttiyksikköön Jos en ole aivan vakuuttunut, johtuisiko kunnallisveroprosenttien eron kasvaminen vain ns. sotesta vai missä määrin se olisi seurausta myös esimerkiksi kuntien muutoinkin heikentyneestä taloudellisesta asemasta ehdotus todella tarkoittaisi yksittäisten kuntien maksuosuuden niinkin merkittävää eriytymistä, että se tarkoittaisi myös kunnallisveroprosenttien eron kasvamista jatkossa nykyisestä kuudesta prosenttiyksiköstä noin 11 prosenttiyksikköön, kyseessä olisi vakava ongelma sekä perustuslain 6 ja 19 :n että perustuslain 121 :n kannalta. Kyse olisi perusteiltaan siitä, että esitys ei tosiasiassa olisi sopusoinnussa sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden vaatimuksen kanssa. Lisäksi se olisi ongelma yksittäisten kuntien rahoitusvastuun ja taloudellisen aseman kannalta. Yhdenvertaisuus- ja syrjintäjuridiikan kielellä asian voisi ilmaista myös niin, että vaikka käsillä oleva esitys näyttää prima facie kohtelevan eri kuntia ja niissä asuvia ihmisiä neutraalisti ja samalla tavoin, esitys kuitenkin tosiasiassa kuntien taloudellisen aseman ja muiden kuntien välisten erilaisuuksien takia johtaisi syrjiviin vaikutuksiin asettamalla ihmiset eri kunnissa merkittävästi erilaiseen asemaan kunnallisveroprosenttien tasolla. Silti en pidä kunnallisveroprosenttien eriytymistä niin suurena perustuslakipulmana, että sen sellaisenaan tarvitsisi estää ehdotuksen käsittelyn tavallisessa lain säätämisjärjestyksessä. Ensinnäkin perustuslain 6 :n normikokonaisuus, luettuna yhdessä perustuslain 1 :n ja 2 luvun muiden säännösten kanssa, jättää lainsäätäjälle liikkumavaraa tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämisessä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on myös vakiintuneesti korostanut, ettei yhdenvertaisuusperiaatteesta voi johtua tiukkoja rajoja lainsäätäjän harkinnalle pyrittäessä kulloisenkin yhteiskuntakehityksen vaatimaan sääntelyyn. Lisäksi tässäkin tapauksessa voitaisiin ymmärtääkseni toimia kuten monissa muissakin tilanteissa, joissa jokin järjestely tms. tuottaa tosiasiassa eriarvoisuutta ihmisten välille: julkinen valta ja nyt erityisesti valtio ryhtyy erityisiin positiivisiin toimenpiteisiin tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi tai ainakin yhdenvertaisuusongelmien vähentämiseksi. Nähdäkseni tässä tapauksessa erityistoimet erojen tasoittamiseksi/pienentämiseksi voisivat rakentua esimerkiksi siirtymäaikajärjestelyjen ja/tai valtionosuusjärjestelmän tarjoamien keinojen varaan. En osaa sanoa tämän tarkemmin, mutta joku valtion ja kuntien välisiä rahoitusjärjestelyjä sekä niiden tarjoamia mahdollisuuksia hyvin tunteva osaa varmasti sommitella sellaisen ratkaisun, joka ainakin riittävästi vähentää kunnallisveroprosenttien eriytymisestä syntyviä ongelmia sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden kannalta.
5 Onko lainsäätäjällä harkintamarginaalinsa rajoissa mahdollisuus toteuttaa uudistus tavalla, joka ei ole perustuslain 121 :n kokonaisuuden ( ja mahdollisesti myös perustuslain 2 :n 2 momentin ja 14 :n 3 momentin?) kannalta ainakaan perustelluin vaihtoehto? Lyhyt vastaukseni kysymykseen on seuraava: On jo yksin siitä syystä, että perustuslain 121 :n kokonaisuus, edes perustuslain 2 :n 2 momentti ja 14 :n 3 momentti, huomioiden ei ole mikään valtiosääntöoikeudellisesti ainoa tai edes ylivertainen näkökohta käsillä olevaan asiakokonaisuuteen. Samaan aikaan on myös huomioitava perustuslain 6, 19 ja 22 :n normikokonaisuus, siis lainsäätäjän velvollisuus turvata sosiaali- ja terveyspalvelujen riittävän tehokas ja yhdenvertainen saatavuus koko maassa. Nähdäkseni on selvää, että näiden säännösten turvaamien perusoikeuksien tehokas toteuttaminen voi tietyin edellytyksin olla hyväksyttävä ja painava peruste perustuslain 121 :n mukaisen kunnan asukkaiden itsehallinnon rajoittamiselle, etenkin kun jälkimmäisessä on kysymys ainakin osaksi sellaisesta perusoikeusluontoisesta osallistumisoikeudesta, jota voidaan perusoikeuksien tapaan rajoittaa joidenkin muiden perusoikeuksien toteutumisen turvaamiseksi tai edistämiseksi. Lisäksi haluan tässä yhteydessä korostaa, että perustuslain 1 :n 2 momentin mukaan valtiosääntö edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Tämä säännös perustuslain kattoluvussa, jossa on määritelty Suomen valtiojärjestyksen perusteet, voidaan liittää erityisesti yhdenvertaisuutta ja TSS-oikeuksia koskeviin säännöksiin perustuslain II luvussa. Perustuslain 6, 19 ja 22 ovat siis voimakkaasti sidoksissa perustuslain 1 :n 2 momentin oikeudenmukaisuuteen perustuslain arvolähtökohtana, kuten myös perusoikeusuudistusta koskeneessa hallituksen esityksessä tuotiin jo esiin (HE 309/1993 vp, s. 42). Edellä sanotusta nähdäkseni seuraa seuraava täsmällisempi vastaus esitettyyn kysymykseen: Lainsäätäjälle on valtiosääntöoikeudellisesti sallittua harkintamarginaalinsa puitteissa toteuttaa uudistus, jos sitä kokonaisuutena arvioiden voidaan pitää perustuslain 1 :n 2 momentin ja 6, 19 sekä 22 :n normikokonaisuuden toteuttamisen kannalta perusteltuna, vaikka uudistus ei samalla olisi paras vaihtoehto perustuslain 121 :n ja perustuslain 2 :n 2 momentin ja 14 :n 3 momentin näkökulmasta. Vaikka siis nyt ehdotettu malli nähdäkseni pysyy lainsäätäjälle sallitun harkintamarginaalin rajoissa edellä mainituin täsmennyksin, pidän sinänsä perustuslain kannalta ainakin sikäli perustellumpana vaihtoehtona esimerkiksi perustuslain 121 :n 1 momentin mukaista mallia tai ns. sote-tehtävien siirtämistä valtiolle, että näissä vaihtoehdoissa ei nyt ehdotetun mallin tapaan kohdattaisi ongelmia perustuslain 121 1-3 :n tasolta. Kuten jo edellisessä lausunnossani totesin, mielestäni ei ole perustuslaillista estettä esimerkiksi sille, että sosiaalija terveyspalveluihin liittyvät tehtävät otettaisiin pois kokonaankin kunnilta tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.
6 Muita seikkoja 1. Olen edellä edustanut perusteiltaan kantaa, jonka mukaan esitykseen ei liity sellaisia valtiosääntöoikeudellisia ongelmia, jotka vaikuttaisivat lakiesityksen käsittelyjärjestykseen. Tästä syystä en myöskään ota enemmälti kantaa muistion niihin kysymyksiin, jotka liittyvät tilanteeseen, jossa ehdotusta ei voida käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Totean kuitenkin poikkeuslakiin turvautumisesta seuraavan: - Perustuslakiuudistuksen myötä valtiosääntöperiaatteeksi on vakiintunut uusien, puhtaasti kansallisten perustuslaista poikkeavien lakien säätämisen välttäminen (ks. esim. PeVL 57/2010 vp, 5/II; ks. myös PeVL 6/2009 vp, s. 16/I). Poikkeuslakimenettelyn käyttöön on siis suhtauduttava jo lähtökohtaisesti pidättyvästi ja perustuslaista tehtävien poikkeusten ala rajoitettava mahdollisimman kapeaksi. Mahdolliset ristiriidat perustuslain ja lakiehdotuksen välillä tulee ensisijaisesti poistaa lakiehdotukseen tehtävin muutoksin. - Poikkeuslakimenettelyyn voidaan turvautua vain erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa ja pakottavista syistä. Esityksen valtiosääntöoikeudelliset ongelmakohdat paikantuvat tavalla tai toisella ennen muuta perustuslain 121 :ssä turvattuun kunnan asukkaiden itsehallintoon ja sen eri ulottuvuuksiin. Kun lakiehdotuksen keskeiseen tavoitteeseen riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden turvaaminen voitaisiin päästä myös sellaisilla keinoilla, jotka eivät synnyttäisi ainakaan kunnan asukkaiden itsehallintoon liittyvää valtiosääntöproblematiikkaa, tässä on jo yksistään mielestäni käsillä näkökohta, joka estää säätämästä käsillä olevaa lakiehdotusta ns. poikkeuslakina, koska vaatimus poikkeuslakiin turvautumisesta vain erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa ja pakottavista syistä ei täyty. - Lisäksi pidän selvänä, ettei näin merkittävää asiakokonaisuutta yhteiskunnallisesti ja perusoikeusjärjestelmän kannalta yksinkertaisesti voida jättää poikkeuslain varaan. - Kaiken kaikkiaan siis katson, ettei käsillä olevaa lakiehdotusta ole missään tapauksessa syytä käsitellä poikkeuslakina. 2. Jokainen laki on periaatteessa kokeilulaki. Käsillä olevaa lakipakettia ei tietenkään ole syytä ymmärtää jonkinmoisena peruuttamattomana, lopullisena ratkaisuna sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiseen ja tuottamiseen Suomessa. Tämän tyyppisen asiakokonaisuuden kohdalla onkin erityisen korostettu tarve seurata systemaattisesti ja tarkasti lain tosiasiallisia vaikutuksia sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden kannalta. Jos epäkohtia havaitaan, niihin olisi perustuslain 22 huomioiden välittömästi puututtava tarvittaessa lain muutoksinkin. Valiokunnan lausunnossa olisi syytä huomauttaa tästä. 3. Asiakokonaisuuden ympärillä julkisuudessa käydyn keskustelun ja uutisoinnin valossa vaikuttaa joillakin tahoilla olevan halua vetäytyä perustuslain taakse ja saada tällä tavoin ns. sote kaatumaan tai ainakin siirtymään yli eduskuntavaalien. Kun perustuslakivaliokunnan pitäisi kuitenkin perustaa ratkaisunsa
7 valtiosääntöoikeudellisten näkökohtien varaan ja kun asiakokonaisuudessa on välttämätöntä säilyttää riittävä ala myös poliittiselle päätöksenteolle (ks. edellä lainsäätäjän harkintavallasta esittämäni), valiokunnan tulisi pidättäytyä ylikorostamasta esityksen valtiosääntöoikeudellisia pulmia päivänpoliittisten tarpeiden takia. Jos ongelmia havaitaan, niille on aina kyettävä esittämään asianmukainen valtiosääntöoikeudellinen perustelu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa myös siitä, että perustuslakivaliokunta on useinkin saattanut nähdä lakiehdotuksessa useitakin vakavuudeltaan eriasteisia valtiosääntöoikeudellisia ongelmia. Silti se on voinut lopulta päätyä kantaan, jonka mukaan lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Viittaan lisäksi edellä lainsäätäjän harkintavallasta toteamaani sekä siihen, että asiakokonaisuuden järjestelmätasoinen luonne sekä huomattava merkittävyys yhteiskunnalliselta ja perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden kannalta perustelevat laajaa lainsäätäjän harkintavaltaa sekä poliittisen päätöksenteon keskeisyyttä. Helsingissä 30. päivänä tammikuuta 2015 Tuomas Ojanen OTT, professori Helsinki