Mika Sipuran verkkopäiväkirja 15.1.2008 18.10.2007 1
15. tammikuuta 2008 256 erilaista tapaa nähdä valo 21:11 Eletään harvinaislaatuista aikaa. Mielessä ei ole yhtään asiaa joka tuntuisi kirjoittamisen arvoiselta, mutta kirjoitan silti 500-gigaiseen pöytälaatikkooni enemmän kuin koskaan. Harmaan kuoren kätkemälle levylle. Ruskea ei nyt innosta. Sain kyllä inspiraatioksi katkeroituneen virkamiehen vihaisen ryöpytyksen entisen työnantajani suunnalta. Vihanpurkaukset ovat räikeästä maailmasta ja kuljettelevat aavistamattoman ajatuksia, mutten jaksa tehdä niistä kirjallisuuden klassikkoa. Arki nimittäin on tuoreeltaan muistiin merkittynä sellainen. Lähden aamulla pimeässä töihin ja tulen illalla pimeässä kotiin. Maisema on harmaa. Tappisoluja ei tarvita. Rodopsiinia hajoaa niukalti. Hämeenlinnan moottoritiellä Klaukkalan ja Kehän välillä oli tänään viisi kuollutta supikoiraa. Vaaleanharmaita raitoja tummanharmaalla pohjalla. Ei ollut nukuttanut. Nukkuivat siksi pois. Harmaalle asfaltille. Kehän suola värjää automme harmaiksi. Punainen ja vihreä, lukee hämäävästi niiden rekisteriotteissa. Toisen perä sentään kukkii keväisesti - rusehtavanharmaana. Päivät hortoilen koulurakennuksessa joka koostuu lasista, teräksestä ja betonista. Lattiassa on harmaa pinnoite. Näen iloisesti hymyilevää Otsoa muutaman tunnin päivässä. Harmaan utuisen verhon läpi. Vasen silmä kun ei ota parantuakseen. Korvan kautta nautin Primordialia. En tiedä toista niin tyylikästä orkesteria. Lumoavia harmaan sävyjen harmonioita. Elämän riepottaman, nokisen, verta vuotavan, rujon miehen huutoa myrskyävälle Atlantille. Mielen näytönsäästäjänä hiljaisina hetkinä pyörii Chaplinin poika. Tunsin tänään harmaan talouden houkutuksen. Ajan pääni kaljuksi kolmen päivän välein. Kukaan ei siksi tiedä minkä väriset hiukseni ovat. Olen elänyt pari viikkoa 8-bittisessä maailmassa. Elämä on harmaata, jonkun mielestä ehkä väritöntä. Tutkimusten mukaan yli sata sävyä kuitenkin. Eikä yhtään mautonta. 11. tammikuuta 2008 Katsojan silmä 14:30 Kati herätti minut eilen päiväunilta ja toi Otson samalla viereeni. Kun ulko-ovi kolahti alkoi leikin aika. Avasin silmäni ja näin murtosekunnin ajan jotain. Sitten kipu sulki molemmat silmät lähes vuorokaudeksi. Koko perheen retki Nurmijärven terveyskeskukseen paljasti vammat: keskellä verkkokalvoa 2x3 millimetrin pala pois, ja vieressä ohut viilto. Otson sormenpään ja kynnen jäljet. Koko pingispallo yhtä kivuliasta verenpurkaumaa. Silmälääkäri kertoi puhelimessa terveyskeskuslääkärille, ettei auta kuin odottaa. Illalla olin valmis amputoimaan koko pallon ihmisbiologian kurssin materiaaliksi, mutta jo aamulla särky hellitti. Juuri äsken sain silmä auki, eikä se näytä toivottomalta ollenkaan. Tässä iässä regeneraatio mahtaa vielä degeneraatiolle. Vajaa vuorokausi pakkosokkona palautti mieleen faktat: elän täysin visuaalisessa maailmassa ja kuvaan sitä vielä visuaalisemmalla kielellä. Muut aistit ovat jääneet kenttätutkijan arjen päätyttyä tyhjäkäynnille. Kelpo aisti tuo tunto. Ja voisihan siitä kuuloa käyttää muuhunkin kuin musiikin kuunteluun. Hajua olen sentään työllistänyt kiitettävästi. Silti, kiva katsella taas. Tutun filosofin kysymys tunki yhtä mittaa mieleen sokkona makoillessa: jos kaikki sittenkin redusoituu estetiikkaan? Tietyllä tasolla luulen näin olevan. Estetiikan takaa löytynee jotain perustavampaa, mutta eläjälle silkka aistien viehätys riittänee. Oma maailmankuvani on puhtaasti esteettisen shoppailun tulos. Olen 2
yrittänyt perustella näkemyksiäni rationaalisesti, mutta todennut sen myöhemmin turhaksi. Lopulta kysymys on vain mielipiteistä, eikä niistä ole mihinkään. Vain kauneus on tosiarvo. 6. tammikuuta 2008 Taru Herrasta I: Jumalharha 01:02 Kirjoitin Otson kotiintulopäivää edeltävänä yönä tuntemuksiani Richard Dawkinsin kirjasta God Delusion, Jumalharha. Samoihin aikoihin Dawkinsin kirjan kanssa ilmestyi myös kaksi muuta ateistisina pidettyä kohukirjaa: Daniel Dennettin Breaking The Spell ja Sam Harrisin The End of Faith. Vasta nyt sain ne kaikki kokonaan luettua. Kyseessä on oikeastaan neliosainen trilogia, sillä Christopher Hitchensin God Is Not Great ilmestyi vain kotvasen muiden jälkeen. Tavasin senkin kannesta kanteen, vaikka mieli haaveksi pirteämpien kielenmaisemien tykö. Olen ehtinyt kasvaa ulos koko aiheesta. Metatasollakin. Miksi on niin tärkeää määrittää, minkä arvon jumalien määrä saa väliltä 0 -? Usein pohdittu dikotomia 0 vai 1 lienee turhan naiivi? Mitä jos jumalia 0.64 kappaletta? Tai x + yi? Eikö lyhyen elämän aikana olisi tärkeämpiäkin (luku)arvoja määritettäväksi? Olisi esimerkiksi kiinnostavaa tietää etukäteen, onko Iitin Marjovuoren kirjosieppojen pesyekoko tulevana kesänä Lack. Sitäkin ihmettelen, miksi jumalien olemassaolo sekoitetaan Dawkinsinkin kirjassa hämäävästi uskontoihin? Ensimmäinenhän on metafyysinen kysymys, jälkimmäiset empiirisestikin tutkittavia geneettis-kulttuurisia konstruktioita. Uskonnot voivat olla olemassa tai olematta täysin jumalien olemassaolosta riippumatta. Ja miksi suuntaan tai toiseen uskovalle on niin tärkeää että muutkin uskovat samalla tavalla? Jeesuksella nousi melkoisen korkea asema yhden lauseen ajaksi hattuun - en usko että kukaan vakavissaan vetoaa lähetyskäskyyn? Luulen tietäväni vastauksen tähän kysymykseen, mutta epäilen sen selitysvoimaa. Uskon skeptisen luonteen pinttyneen minuun niin syvälle, ettei sellaista saarnamiestä ole joka minut ateismiin taivuttaisi sen enempää kuin jumaluskoonkaan. Vielä avaamatonta Dawkinsin kirjaa oli silti mukava lehteillä alkuperäiskielelläkin (kirjasto kun halusi suomennoksen takaisin - pakko lukea omaa), ja muistella ensilukemisen aiheuttamia reaktioita. Kirjoitan Tarun jatko-osat Verkkopäiväkirjaan myöhemmin. Nyt betoniseinältä vaikuttava, melkoisen pelottava työtammikuu alkaa maanantaina, joten aikaa niihin vierähtänee. Päiväkirjasta voi tulla muutenkin aukkoinen, joten yritän sijoittaa harvat merkinnät johonkin oleelliseen. Olen pahoillani että joudun laiminlyömään Sinua elämäntoveri. Mutta Taruun. Näin luulin ajattelevani silloin joskus: Richard Dawkins: Jumalharha (Terra Cognita). Tilasin keväällä Richard Dawkinsin hopeankiiltoisen kirjan God Delusion Amazon.comista edukkaasti ja luin siitä ensimmäiset 150 sivua. Sitten into hyytyi. Elämä on opettanut välttelemään ihmisiä jotka väittävät tietävänsä lopullisen totuuden asiasta josta ei voi tietää lopullista totuutta. He ovat pirulaiset kaiken pahan alku. Ennen kärttyisää vanhuuttaan Dawkins oli ensiluokkainen tieteen popularisoija. Kenties jopa vaikutusvaltaisin sellainen. Extended Phenotype oli biologeillekin tajuntaa laajentava kokemus ja suurelle yleisölle suunnattuna yksi parhaista lukemistani biologian popularisoinneista. Kauniskantinen Ancestor s Tale tarjosi vielä Dawkinsia parhaimmillaan. Sen jälkeen kärttyisän sedän uskonsota on ollut kiusallista seurattavaa. Kun Kimmo Pietiläinen suomensi God Delusionin Jumalharhaksi, päätin jostain syystä lainata sen kirjastosta. Äidinkieli antaa ajatuksille enemmän tilaa, jos vain nopean suomennoksen painovirheet eivät haittaa. Tämän lisäksi suomennos tarjosi enemmän. Alkaen ensimmäisten sivujen huomautuksesta: Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ei ole voinut tukea tämän kirjan suomentamista. Alkuvaikutelman perusteella pyöräytin kirjalle arvosanaksi neljäpuolikkaan. Koko kirjan luettuani antaisin peräti kutosen. Dawkins perustelee suurimman osan väitteistään ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Jos Jumalharhan rinnalle asetetaan ikään kuin etukäteen vastineena ilmestynyt Alister McGrathin lässytys Dawkinsin Jumala, Jumalharha näyttää kaikkien aikojen tiedekirjalta. Luin Dawkinsin rinnalla Dennettin Breaking The Spelliä, pitkästyttämisen mestariteosta. Filosofi Dennett kirjoittaa löysää, puolitiehen mietittyä tekstiä jota hän joko sanottavan puutteesta tai jenkkiystävällisyydestä johtuen venyttää ja viruttaa loputtomiin. Dawkins kirjoittaa suoremmin ja selkeämmin, jolloin hän lukijaystävällisesti jättää myös keskeneräiset ajatukset riettaasti näkyviin. Parhaimmillaan Dawkins kuvaa uskontojen typeryyttä käyttäen lukijan tunneskaalaa naurusta kauhuun (esimerkkinä vaikkapa pastori Fred Phelpsin johtaman seurakunnan sivuilla raksuttavat laskurit homojen käristymisestä helvetissä). Dawkins saattaa hyvinkin olla oikeassa sanomassaan. Tapa jolla hän viestinsä kertoo, ei kuitenkaan ole välttämättä luonnontieteilijän arvolle sopivaa. 3
Kahdessa kohdin Dawkins aiheutti ristitulta minun päässäni. Ensimmäinen näistä on maltillisten uskovien rooli uskontojen lieveilmiöissä. Dawkinsin mukaan maltilliset toimivat fundamentalismin kasvualustana (tosin hän paikoin antaa ymmärtää sympatisoivansa näitä vähemmän kiihkeitä uskovia). Hän suuntaa kirjansa pitkälti minun kaltaisilleni sekulaareille. Meille jotka antavat papin kastaa lapsensa nimenantamisen yhteydessä silkan perinteen vuoksi. Ehkä jopa hyvin henkilökohtaisen uskon. Dawkins huomauttaa aivan oikein, että se mitä kutsumme pahuudeksi on yleensä hurskasta uskoa. Terrori-iskussa ei ole mitään pahaa jos se johtaa Paratiisiin. Uskonnon lieveilmiöiden kitkemiseksi olisi siksi päästävä eroon uskosta kaikissa muodoissaan. Väittäisin kuitenkin että nimenomaan Dawkinsin edustama jyrkkä ateismi kärjistää ajattelua ja ajaa siten tosiuskovat äärimmäiseen nurkkaan. Jos vakaumukselliselle ihmiselle laukoo naamatusten tämän olevan väärässä ja luultavasti aika tyhmäkin, hän ei luultavasti hetikohta hylkää uskoaan ja seuraa uutta mestaria. Jos kristinusko joskus kuolee, se tapahtuu nimenomaan rusinat pullasta nyppivän liberaaliteologian vesityksen, ei sotaisten ateistien hyökkäilyjen ansiosta. Toinen ihmetyksen aiheeni on uskontojen alkuperä. Dawkins mainitsee lyhyesti joukon uskontojen adaptiivisia selityksiä, mutta jättää ne ilmaan ikään kuin olisi kumonnut ne. Sitten hän siirtyy meemeihin ja pitää uskontoja loppukirjan ajan mieltä sairastuttavina viruksina. Mielen sairaus voidaan perustella esimerkiksi varsin selvällä jatkumolla: yksi hörhö on mielisairas, muutaman sadan joukko hörhöjä on uskonlahko ja tuhannet hörhöt muodostavat uskonnon. Vai olisiko sittenkin vain kyse erilaisuudesta, ryhmän ulkopuolelle jäämisestä? Voisiko ryhmään kuuluminen tai sellaisen ulkopuolelle jääminen tosiaan olla luonnonvalinnalle yhdentekevää? Vai olisiko uskonnollisuus sittenkin evoluution myötä syntynyt ominaisuus, joka hyödyttäisi jotenkin geenin, yksilön tai ryhmän menestystä? Antaako Dawkins tunteilleen vallan ja kieltäytyy uskomasta että hänelle niin rakas evoluutio luonnonvalinnan kautta voi olla syyllinen johonkin niin pahaan? Ryhmävalinnan tunnetuin puolestapuhuja David Sloan Wilson kirjoitti vastikään kritiikin Jumalharhalle, erityisesti Dawkinsin käsitykselle uskontojen evoluutiosta. Kirjoittaessaan ryhmävalinnasta Dawkins jättää sen periaatteessa mahdollisten mutta kuitenkin marginaalisten selitysten joukkoon. Yllättäen hän myöhemmin kirjoittaa positiiviseen sävyyn Peter Richersonin and Robert Boydin käsityksestä kulttuurievoluutiosta mainitsematta lainkaan että tämä perustuu osittain ryhmävalintaan. Geenivalinnan lanseeraus on ehdottomasti Dawkinsin suurin saavutus, eikä hän sen kiivaimpana rakkina anna periksi. Tiede kuitenkin etenee Pahan Deen pyristelystä huolimatta: monen tason valinta on noussut empiiristen tulosten siivittämänä takaisin evoluutiotutkimuksen keskipisteeseen. Dawkinsin harmiksi jopa sosiobiologian isä Edward O. Wilson kirjoitti ryhmävalinnasta mahdollisuutena muurahaisilla, geenivalinnan malliötököillä. Nyt Wilson & Wilson ovat vielä menneet rukkaamaan yhdessä sosiobiologian pohjaa. Sitä josta melkoinen siivu Dawkinsin tekstejä ponnistaa. Kuten D.S. Wilson kirjoituksessaan toteaa, Dawkins ei ole koskaan tutkinut uskontojen tai uskon evoluutiota, eikä ole siitä edes kovin hyvin perillä, joten hän ole oikea ihminen kirjoittamaan alasta yhteenvetoa. Nykyisen tiedon valossa ilkeän meemin hypoteesia varteenotettavampaa on, että joko yksilöiden tai ryhmien lisääntymismenestys on ollut parempi uskon voimalla tai uskonnon siipien alla elävillä. D.S. Wilson on luonnollisesti enemmän ryhmän kannalla. Uskonnolliset heimot, kansat tai muut yhteisöt ovat yhteistyöllään, sotaisuudellaan tai vastaavallaan menestyneet uskonnottomia ryhmiä paremmin. Dawkinsin kirja on viihdyttävä mielipidekirjoitus joka sisältää tukun nerokkaita oivalluksia. Toivottavasti se saa ajattelevat ihmiset rajoittamaan fundamentalistien temmellyskenttää. Samalla täytyy toivoa, etteivät luonnontiedettä tuntemattomat eivät kuitenkaan haksahda pitämään Dawkinsin käsityksiä tieteen valtavirtana. Jumalharha kun vedonnee nimenomaan ihmisiin joilla on taipumus uskoa. Lastun jälkeen olen antanut hieman periksi, vaikka luulenkin yhä omiani. Dawkinsin näkemykset ovat perustellumpia kuin annoin ymmärtää. Ne kohdat joissa olen toista mieltä, ovat vain omaa mutuani. Suhtauduin tuotakin lastua kirjoittaessani Dawkinsin ateismiin asenteellisesti ja inhottavan moralistisesti, luullen hänen käyttävän professuuriaan hyväkseen omien tavoitteidensa ajamiseen. Nimetön kommentoija muistutti lastun alla Dawkinsin saaman professuurin erikoisuudesta: Jumalharha ja populaarit luennot ovat kirjaimellisesti sitä mitä häneltä odotetaan. Siksi on myönnettävä: Dawkins lienee tunnollisin virkamies pisamanaamaisten hörökorvien maassa. Edelleen minun on vaikea uskoa, että uskonnon kaltainen ihmiskunnan universaali olisi vain Dawkinsin käsityksen mukainen evoluution kohinassa vaeltava mielen virus. Valta-asemaan nousseiden monoteististen uskontojen arvomaailma edustaa niin ilmiselvästi adaptaatiota, että näen monoteistiset uskonnot lähinnä paluuna ihmisluontoon, pois rationaalisuuden satunnaisvirroista. Uskova ihminen on eläin sanan positiivisessa mielessä. Edelleen paheksun Dawkinsin taipumusta nostaa uskosta esiin vain kaikkein synkimmät piirteet. Miljardit ovat 4
olleet jonkinasteisessa uskossa läpi elämänsä ja eläneet onnellisina kylväen onnea myös ympäristöönsä. Mutulla uskaltaisin väittää uskovien olevan keskimäärin onnellisempia kuin dawkinslaisten (taistelevien) ateistien. Jatkuvan vastustamisen täytyy olla kuluttava tapa elää. Mitä tulee uskontojen pahuuteen... jos kysymys on taipumattomasta vakaudesta, tuhoa syntyy väistämättä. Se tulisi suhteuttaa kokonaisuuteen. Riittävätkö ristiretket, rasistiset lahkot, homovihaajat, lastenuhraajat, pedofiilipapit ja muut lieveilmiöt todella peittämään sen hyvän mitä kristinusko on tuottanut? Olisiko arabikulttuuri suvaitsevaisempi ja seesteisempi ilman muhamettilaista uskoaan? Miten on mahdollista niputtaa lässyinä pidetyt buddhalaiset ja fundamentalistiterroristit samaan pahan akseliin? Jos usko auttaa sietämään elämän nurjan puolen, ja kohtaamaan lopulta sen kaikenkääntävän, miksei voisi uskoa? Jos usko auttaa, miksei siitä voisi kertoa muillekin, kunhan muistaa että olemme kaikki yksilöitä? Voi tosin olla että Dawkins kärjistää uskontojen pahuutta vain osoittaakseen vastapuolen tavallisimman argumentin naurettavuuden. Siitä mitä pitäisi olla, ei voi johtaa sitä mitä on. Moraalin olemassaololla ei ole kausaalisuhdetta jumalien olemassaolon kanssa. Korrelaatiossahan ne toki sattuneesta syystä ovat. Jumalharhan kritiikistä olen lukenut vain muutamia Alister McGrathin kirjoituksia ja tunnetun kreationistifilosofin Alvin Plantingan tekstin The Dawkins Confusion. Plantinga pyörittelee muutamia Dawkinsin väitteitä kuin kuumia maaomenia eikä etene. Hän toteaa, ettei Dawkins ole filosofi vaan biologi, ja tarjoaa sitten Dawkinsin filosofiselle kirjalle filosofisen vastineen. Perustelut ovat samoja kehään aseteltuja porsaanreikiä, joita kreationistit ovat pyöritelleet maailman sivu. Jopa Dawkins alkaa Plantingan kirjoituksen rinnalla vaikuttaa pätevältä filosofilta. Jotenkin tuntuu etteivät jumalat ansaitsisi näiden omasta mielestään viisaiden velikultien arvioita olemassaolostaan. Eivätköhän he tiedä ollako vai ei. Jos eivät, saavat minun puolestani olla olemattakin. Tästä riippumatta antaisin Dawkinsin kirjalle nyt kiitettävän. Sorruin ensiarvioissani opettajan pahimpaan virheeseen - annoin arvosanan mielipiteistä, en itse kirjasta. Jumalan olemassaoloon Dawkinsin kirjalla ei ole vaikutusta vaikka hän näyttää niin toivovan. Minulle jumaluus on aina merkinnyt asiaa jossa totuuden kertova pettää itseään, määritelmällisesti ykkösen todennäköisyydellä. Jumala ei mahdu kieleen, eikä mieleen. Jumalaa ei voi ihmisaivoilla kuvitella, joten jumaluuden olemassaolo on meille ihmisille merkityksetön asia. Pidän jumaluuden alentamista ihmisen tasolle eräänlaisena uskonpilkkana. Sekaantuisiko Kaikkivaltias sellaisiin maallisiin asioihin kuin luominen tai moralisointi? Ei. Ei jumaluuteen ole käyttöliittymää. Ei jumaluus voi ilmetä tässä todellisuudessa. Persoonallinen jumala on epäjumala. Teismi-ateismi - dikotomia on naiivi. Agnostismikaan ei ole vaihtoehto. Miten jumaluutta voisi epäillä? Usko ja uskonnot ovat konstruktioita, joista ensimmäinen ilmenee vain yksilöissä, jälkimmäinen vain populaatioissa. Tyhjentävästi niitä ei voi toisistaan johtaa. Jumalan olemassaololla on hyvin vähän tekemistä kummankaan kanssa. Minulle mielenkiintoisinta uskonnoissa on pyhyyden kokemus, uskonto yhteisönä ja tutkimuksenkin kautta avautuva ymmärrys uskontojen juurista. 5. tammikuuta 2008 Rumilus 01:24 Oppikirjakokous Otavassa paljasti verkkopäiväkirjailun yllättävän puolen - kirjoitustaito rapautuu. Verkkoon kätketylle tekstillä ei ole käytännössä laatukriteereitä, eikä ymmärrettävyyskään ole jatkuvassa virrassa välttämätöntä. Tyyli ajautuu mielen aalloilla, kunnes lajiutuu omaksi kielekseen. Kun kollegat havahduttavat punaamalla tulosteet, huomaan unohtaneeni kielen merkityksen kommunikoinnin välineenä. Välineenä, ei itsetarkoituksena. Tekstini muokkaaminen ymmärrettäväksi, hyväksi suomen kieleksi vaatii nyt täydellisen ja hyvin työlään mylläämisen. Ristiriitaiseksi asian tekee varhaisiin lastuihini kirjattu tekosyy: verkkopäiväkirjan avulla voin ylläpitää kirjoitustaitoani, ja valmistautua siten suureen haaveeseeni, ihan oikeaan kirjaan. Sittemmin luovuin kirjan kirjoittamisesta. Jos joskus kirjan teen, tekstin on oltava sivuroolissa. Alisteinen kuvalle ja ulkoasulle. Graafinen koriste. Sujuva, ymmärrettävä kieli olisi lisäarvo. Sitä kohti. Erkki Tuomiojan julistautuminen ateistiksi herätti kohua blogeissa ja keskustelupalstoilla. Reaktioiden ennustettavuus ehti taas kerran huvittaa. Sitten Kemppinen laukaisi vuoden hypoteesin: Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä. Taistelevan ateismin tausta ja motiivit ovat olleet minulle hämärän peitossa - tapellaan verisesti sellaista vastaan jota ei ole. Eikö sellainen ole kuluttavaa? Riski mielenterveydelle? Pikainen vilkaisu omiin ihmissuhteisiin ja avoin kysymys vahvistaa Kemppisen ajatusta. Tässä meillä olisi nyt hypoteesi, johon tarttua empiirisesti. Ensireaktio on luonnollisesti ärtynyt. Erityisesti niiden jotka ovat Dennettinsä lukeneet ja kannattavat uskontojen empiiristä tutkimista. Omaa uskoonhan tutkimusoikeutta ei myönnetä. Asianomistajien listalle saattaisi päätyä suurempikin 5
revohka, sillä hypoteesin voisi laajentaa koskemaan kaikkea suurta ja tavoittamatonta, ja kaikkea vihaista suhtautumista sellaiseen. Tavan tutkijalle riittäisi CV:n koristamiseen suppeampikin teos: Atheism Explained; The Freudian Origins of Atheistic Thought. PS. Kemppisen suvereeniuden osoittaa liukuhihnatekniikka, jolla hän nolaa (tiedostamattaan?) perskärpäsiään. Nämä eivät edes huomaa tuuppautuneensa paskarinkiin. Kiehtovaa mutta kiusallista, sillä heittopusseina ovat elävät ihmiset. Nimimerkin takaakin. Luen Kemppiseni tästedes kommentittomana. Sellaisena nautittavaa. 4. tammikuuta 2008 Elossa ja potkii 02:33 Lausunnon mukaan olen fyysisesti terve. Lääkäri sanoutui käsittääkseni irti kaikesta mentaalipoliittisiin ongelmiin liittyvästä. Sydänkäyrä nykii normaaliin tahtiin, eikä keuhkoistakaan kuulunut tällä kertaa vinkunaa. Kaiken lisäksi olen tottelevainen. Kun kehotettiin hengittämään tasaisesti, vedin happisaturaatiot tappiin. Kun kehotettiin nostamaan kädet niin ylös kuin pystyin, katkaisin olkapäästä nipun lihassyitä. Kun EKG-mittauksessa pyydettiin poistamaan kaikki metallit taskusta, tyhjensin niidenkin vaatteiden taskut jotka jätin naulakkoon. Asettelin myöhemmin muoviseksi osoittautuneen klemmarinkin avainten ja vyön viereen pöydälle. Jos olen noinkin terve ja vielä kuuliainenkin, miksi heräsin äsken keskellä yötä vauvahikisenä? Ehkä juuri siksi. 2. tammikuuta 2008 Nakurunväriset lasit 20:35 Eero Paloheimo kommentoi Afrikka-kirjastaan kirjoittamaani lastua ja laittoi mukaan kääntäjä Arto Häilän Hesariin tarjoaman vastineen Erkki Vettenniemen kirjoitukseen samaisessa pravdassa. Hesari ei julkaise. Koska olen Häilän kanssa samoilla linjoilla, laitan jutun tähän alle tiedonjanoista googlaajaa odottamaan. Afrikka ja Paloheimon kirja ovat viipyneet päässä viime aikoina enemmänkin. Olen miettinyt, miksi Paloheimon teksti vetosi minuun niin voimakkaasti. Luulen että samaistuin. Kerrankin joku joka havaitsee maailman samalla tavoin kuin minä, vaikka saattaakin ajatella havainnoistaan toisin. Yleensä kun osallistun keskusteluun, tokaisuani seuraa syvä hiljaisuus, ja paljon merkitseviä katseita, jotka eivät merkitse minulle mitään. Sitten siirrytään seuraavaan asiaan. Luotan pitkälti enemmistöön, joten olen pitänyt itseäni usein väärinajattelijana. Siksi en osallistu keskusteluun enkä kirjoittele osoitteella, vaan piilotan kaiken tänne Googlen oksaan. Luotan myös kaikille yhteisen havaittavan maailman olemassaoloon, jonka voi havaita oikein ja väärin. Tällä ei tietystikään tarvitse olla mitään tekemistä totuuden kanssa, mutta käytännön elämää havaittavan maailman olemassaolo helpottaa. Nekin jotka filosofoivat toisin, lähtevät kauppaan kun tulee nälkä tai menevät Paloheimon tapaan paskalle kun ei ole nälkä. Jos siis näen eri tavoin kuin enemmistö, minun täytyy nähdä väärin. Vai onko sittenkään kysymys asiasta joka ratkaistaan demokraattisesti? Luulen että toiset havaitsevat paremmin kuin toiset. Charles Darwin saattoi olla kaikkien aikojen paras havaitsija, muttei ehkä suurin ajattelija. Edellinen riitti. Eero Paloheimo taitaa havaita hyvin. Ja Osmo Soininvaara. Ja monet muut. Joukossa on myös paljon tuttuja, joita ei voi mainita tässä jotta eivät ylpistyisi. Heidät meidän tulisi löytää. Suuret havaitsijat. Hiiteen suuret ajattelijat. Eräs kristillisen lähetystyön konkari sanoi että minun pitäisi löytää Hänet joka näkee kaiken. Hänet juuri haluaisinkin löytää. Jos vielä haistaa, kuulee, maistaa, tuntee ja aistii kuudennellakin. Terve Mika. Olisi varmaan ollut hyvä jos Hesari olisi valinnut kirjani arvoistelijaksi kaltaisesi täyspäisen henkilön tämän vettenniemen asemesta. Sain Arto Häilältä - joka on merkittävä suomentaja - tekstin, jonka hän oli lähettänyt Hesariin ja jota (ilmeisesti säälistä Vettenniemeä kohtaan) Hesari ei julkaise. Arto on kuitenkin antanut luvan levittää tekstiä kaikille mahdollisille tahoille, joten tässä se tulee sullekin. Eero Paloheimo. "Ruusunpunaista Afrikka-kuvaa Erkki Vettenniemi ruttasi Eero Paloheimon "Tämä on Afrikka" kirjan jutussaan Kaksi näkökulmaa Afrikan 6
pelastukseen (HS 18.12.2007) mutta ei tarjonnut sen kummempaa vastausta itse ongelmaan eli siihen, mitä Afrikalle pitäisi tehdä. Hän vain totesi, että Nobelin rauhanpalkinnon saanut Wangari Maathai voisi olla Paloheimon ratkaisumallista samaa mieltä, mutta tuomitsi kuitenkin tarinat kelpo tohtorin kafkamaisista kokemuksista mustien maanosassa. Olen itse resunnut Afrikkaa pussi olalla parinkymmenen maan verran, ja tuollaista se juuri on ollut. Jos matkakirjailijana mainetta niittänyt Paul Theroux olisi kirjoittanut samanlaisia tarinoita kuin Paloheimo, arvostelijat kiittäisivät. Tosin Theroux n jutut ovat kyynisiä. Paloheimon muistelot ovat hauskoja. Myös tuntemani vanhat Afrikan-veteraanit ovat niistä pitäneet. Seuraava ruusunpunaisten silmälasien läpi suodattunut mielipidenäyte on Vettenniemen omaa tekstiä, YK-liiton julkaisusta Minun Afrikkani, otsikolla Afrikka on asenteesta kiinni : "Sitten muistan Saban Asmarasta ja Efraimin Addis Abebasta ja ajattelen, onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta silla helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa." Vettenniemi siis antaa ymmärtää, että juuri Afrikassa piilee ihmiskunnan alkuperäinen ja lopullinen hyvyys, eikä afrikkalaisista sovi puhua tuhmasti. Jos Paloheimo olisi suoltanut satoja sivuja tällaista matkatarinaa, ei sitä olisi pirukaan lukenut. Todettakoon, ettei Jean-Jacques Rousseaun jaloa villiä enää ole. Hän on kuollut kauan sitten sukupuuttoon niin Afrikasta kuin muualtakin, johtui tämä sitten kolonialistisesta riistosta tahi Tatu Vanhasen kaltaisten tieteilijöiden todistelemasta tummien kansojen älyllisestä alemmuudesta. Kiitettäköön Vettenniemeä kuitenkin siitä, että hän luonnehtii Paloheimoa eläkeikää lähestyväksi. Tästä kun tuli aasinsiltamaisesti mieleen, ettei meillä liene tarvetta hankkia lisää noita jaetun ihmisyyden edustajia Suomeen paskaduuneja tekemään. Paloheimo on näet 71-vuotias. Siitä vaan, kaikki maahanmuuton vastustajat, nostetaanpa reippaasti eläkeikää! - Arto Häilä, suomentaja - " 31. joulukuuta 2007 Vuotta! 02:33 Näkijän kykyni eivät yllä tammikuun seitsemättä päivää pidemmälle, muutamia kirkkaita poijuja lukuun ottamatta. Opetan tammikuussa kahdeksaa lukiokurssia, ja vieläpä niin että kaikki käsittelevät eri aiheita. Maanantaina kello 8.30 alkaa opetus Tikkurilan lukiossa. Nopean koulun vaihdon jälkeen päivä päättyy Klaukkalan aikuislukiossa kello 20.30. Sitten alkaa valikoiva valmistautuminen seuraavaan päivään. Koska lähimmäisten tarpeista voi huolehtia vain jos satsaa ensisijaisesti omaan hyvinvointiinsa, vähintään kerran päivässä on laskettava rima tantereeseen tai mentävä sen ali. Ja sitten päästettävä kritiikki hanhen selkää pitkin ilman aikomustakaan tehdä mitään tilanteen korjaamiseksi. Sinä alat oppia, sanoo Kati tähän. Niin alan. Seuraavat poijut ovat talviloman alku ja kolme isyyslomapäivää sen jälkeen. Melkoinen revohka koulun opettajia matkustaa talvilomaksi Nepaliin. Minäkin olin innolla lähdössä mukaan, mutta viimein järki voitti. Tässä elämäntilanteessa keskitän kaikki liikenevät voimavarat oleellisen. Nepal kuuluu silti välttämättömiin kohteisiin tuonnempana. Kun oleellinen hieman kasvaa, annan hänelle yhden kamerarepuistani, ja kysyn haluaisiko hän lähteä ikuistamaan maailmaa sanoin ja kuvin. Jos Otso vastaa kyllä, saamme määräenemmistön, ja lähdemme eksoottiselle matkalle 2 hengen revohkalla. Vien Otson täältä valosaasteesta, nukkumaan kirkkaamman tähtitaivaan alle. Kati ja Otso saavat kuunnella kuorsaustani myös talviloman avaavina öinä sillä jätin väliin myös kiehtovan sosiologisen tutkimusmatkan pohjoisilla vesireiteillä, abiristeilyn valvonnan. Edellisessäkin risteilyssä riittää analysoitavaa, vaikka aikaa on vierähtänyt viitisen vuotta. Perhesyihin vetosin tässäkin, ja tulen vetoamaan niihin kaikessa, kunnes Otso kyseenalaistaa hyväksikäytön eettiset periaatteet. Loman päätyttyä seuraavaan poijuun on matkaa vain jokunen viikko. Maanantaina 26.3. Katin äitiysloma on ohi, ja tulevaisuus uraa ajatellen vielä täysin avoin. Samana päivänä hyppään miesenergialla remmiin. Minusta tulee kuukauden koeajaksi puhdasverinen koti-isä. Isäkuukauden jälkeen opetan valmennuskursseilla, Tikkurilassa kolmella kurssilla ja aikuislukiossa mielenkiintoiselta haasteelta vaikuttavalla, kenttäopetuspainotteisella ympäristöekologian kurssilla. Toukokuun lopussa työsopimus Tikkurilassa päättyy ja minunkin ammatillinen 7
tulevaisuuteni on puhdas arvoitus. Meillä molemmilla lienee tuolloin 0-5 vaihtoehtoa ja yhteen sovitettavia kombinaatioita sen mukaan. Minulla on sijaisen ja täydentäjäopettajan uraa takana seitsemän vuotta. Polku tuntuu turhan tutulta, joten nytkähdys jompaan kumpaan suuntaan tuntuisi vapauttavalta. Katin ura koulutuksensa ja taipumuksiensa mukaisissa töissä on aivan alussa, joten mahdollisuuksia on paljon. Mitään erityistä kutsumusta mihinkään nyt tiedossa olevista vaihtoehdoista ei ole, joten loppuvuoden aikataulut voi hyvällä syyllä jättää tekemättä. Nurmijärven lähettyvillä yritämme pysyä ainakin muutaman vuoden. Kaikki muu otetaan jos annetaan. Huomenna varaan ajan otille. Klaukkalan terveyskeskukseen, josta pääministeri kertoi saaneensa ajan saman tien, ja ihmetteli miksi julkisen puolen hitautta moititaan. Vuosikausia poissa pysyneen nenäverenvuodon ilmaantuminen varoittamatta, ja vasempaan käteen väristyksinä säteillyt erikoinen rintakipu havahduttivat. Huoltoväli lienee hujahtanut huolimattomalta. Kuulun siihen osaan suomalaisesta miesväestöä, joka hakeutuu hoitoon keskimäärin joitakin vuorokausia kuoleman jälkeen. Väitän kuitenkin tuntevani viikatemiehen reittejä. Vaan en lääkärien. Annetun ottaminen alkaa. Kirjakatsaus 02:32 Joulupukki toi kymmenisen uutta kirjaa, jottei jono pääsisi lyhenemään. Kun Otava lähetti sähköisen joulukortin, ja kertoi joululahjakirjan olevan postissa, jäin pessimistisesti odottamaan Käyttäytymisen platinaista kirjaa tai Lentävien lauseiden kokoelmaa. Eihän arvostettu perheyritys tietysti sellaiseen sortunut, vaan lähetti Hämeen-Anttiloiden uusimman, jota olin jo hiplannut kiinnostuneena kirjakaupassa. Tarujen kirja kokoaa yhteen lähemmäs sata merkittävää, mutta osin kadunkulkijalle vierasta tarinaa eri puolilta maailmaa. Mainioon Rakkauden Atlakseen verrattuna ollaan otettu askel kohti lentäviä lauseita, mutta pysytty vielä asiallisuuden rajoissa. Luen tarut ensi vuonna. Dekkarit eivät yleensä jää mieleen ajatuksia herättäneinä yksilöinä. Oikeastaan en muista dekkareista mitään. Tukka nousee jännityksestä vielä neljännelläkin lukukerralla. Kahden kirjailijan yhteisprojekti, Ursula Auerin nimellä julkaistu Murhia Mankalassa on minulle ainutlaatuinen yksilö, koska sen tapahtumat sijoittuvat Iittiin. Luin kirjan muistiinpanovälineiden kanssa tavoitteena käyttää sitä joskus työkaluna. Johonkin, en tiedä mihin. Mystisesti kotikunta tuntuu kutsuvan minua kuin Isildurin sormesta vierähtänyt renkula pahaa aavistamatonta. Ostin itselleni lahjaksi Esko Valtaojan uusimman: Ihmeitä; kävelyretkiä 8
kaikkeuteen. Olen lukenut siitä seitsemisenkymmentä sivua, enkä osaa alkuunkaan aavistaa, mihin ollaan menossa, tai mikä on ihmettelyn tarkoitus. Valtaoja kirjoittaa hyvin ja hallitsee asiansa. Tiedän sen, koska ensimmäiset 70 sivua ovat olleet lukiotasoista biologiaa. Jääkö kirja tälle tasolle? Onko tarkoitus vain osoittaa miten mielenkiintoinen maailma voi olla pelkästä luonnontieteestä redusoimalla, kenties enqvistiläiseen tapaan niin alhaisella resoluutiolla että taide elähdyttää. Tämä selvinnee seuraavassa jaksossa. Pitkään turhan populaarina välttelemäni Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta osoittautui sitten kelpo tietokirjaksi. Bryson kertoo luonnontieteen historiaa kuin Attenborough ikään. Joissakin kohdin (erityisesti polttoaineen lyijypitoisuutta käsitellessään) Brysonin toimittajataustan raadolliset puolet tulevat esiin. Kun raadeltavaa on löytynyt, toimittaja ei osaa olla raatelematta koko perheen kirjassakaan. Minun makuuni kirja painottuu hieman liikaa tuttuun biologian historiaan ja jättää itselleni vieraat alat kuten kosmologian turhan heikoille kantimille. Tuntuu kuin kaikki oleellinen kehitys tieteessä viimeisen parin kymmenen vuoden aikana olisi ollut biologiaa. Ehkä onkin. Saavutusten vertaamiseen pätevät tieteenhistorioitsijat lienevät tänä informaatiovyöryn aikana vähissä. Biologian vyöryn nokkamiehenä kukkoilee mies joka ei ymmärrä poliittisen korrektiuden sääntöjä. Herrasmies Francis Crickin kaverina melkoiselle pallille noussut James D. Watson aukoi kuluneena vuonna palvottua päätään, ja sai kenkää. Watsonin lausunnoissa ei sinänsä ole mitään väärää, sillä ne käsittelivät tilastoja joihin ei ole nokan koputtamista. Watson oli vain turhan vaikutusvaltainen politiikkojen olkapäillä asuvien pikkuisten enkelien kiusaajana. Olen lukenut kaikki Watsonin kirjat, enkä voi väittää haluavani niiden perusteella miehen seuraan. Watsonin uusin kirja Avoid Boring People vaikuttaa silti luotaantyötävästä nimestään huolimatta kiehtovalta. Siinä Watson käy läpi elämäänsä ja antaa lukijalle ohjeita niin tutkijana kuin ihmisenäkin. Kansikuvastakin se on nähtävissä: Watsonilla on ollut kirjoitustyössään hauskaa, kuten lukijallakin. Tätä kirjaa ei kannata ottaa liian tosissaan. Mutta entä ne Watsonin puheet? Tuomittiinko nero koska ei ymmärretty hänen huumoriaan? Miksi Jumala ylipäätään meni luomaan tosikot? Ne pilaavat aina kaiken. Sean B. Carroll on hyvä kirjoittaja, joten ostin hänen kirjansa The Making of The Fittest, vaikka en tiedä mitä se sisältää. Alaotsikko lupailee jonkinlaista evoluutioaineistojen ruumiinavausta. Ensimmäisen selauksen perusteella pirteäkantinen kirja näyttää sisältävän evoluution perusteita, mutta myös uudempia, minulle täysin tuntemattomia tutkimustuloksia. Ja tietenkin älykkään suunnittelun lyttäystä (kroohpyyh). Saisivat laittaa näiden nykyisten evoluutiokirjojen kanteen varoitustarroja: sisältää jumaljankkausta - pitkästymisvaara. Tarralle olisi menekkiä, sillä jopa evoluution perusoppikirjat Futuyamasta Ridleyhin ja Freeman & Herroniin tuntuvat uhraavan pahimmillaan kokonaisen luvun uskonvääntöön. Lahden takana tilanne on tietysti toinen kuin täällä Lahden edessä, mutta hieman harmittaa tuo häpeämättömien propagandistien saavuttama voitto. Ei pitäisi provosoitua jos provosoidaan. Saman tyyppinen teema jatkuu samassa lähetyksessä saapuneessa Donald P. Protheron kirjassa Evolution; What Fossils Say and Why It Matters. Aiemmin omistamani Protheron kirja on hyvin yksityiskohtainen paleontologian oppikirja loputtomine levävertailuineen, joten luulin tämän populaariksi mainitun kirjan olevan helpotettu tie uudempien fossiililöytöjen maailmaan. Vaan teologiaahan tämäkin sisältää. Prothero tarttuu sinänsä aivan oikein siihen oleellisimpaan. Kun puhutaan evoluutio 'todisteista' luomista vastaan, fossiilit jäävät kentälle yksin. Muut 'todisteet' perustuvat samankaltaisuuteen, joka ei ole todiste. Jos on olemassa suunnittelija tai luoja, mikään ei ole pakottanut häntä käyttämään jokaiselle eliölle omaa rakenteellista ratkaisuaan. Eiköhän älykäs suunnittelija olisi luonut teeman ja lähtenyt sitten muuntelemaan sitä. Näin, jos luoja halutaan latistaa ymmärrettävälle tasolle. Protheron kirjan aion silti lukea huolella, kuten varmaan kannattaisi monen muunkin jumaljankkauksessa ryvettyneen. Sain joululahjaksi myös valokuvaaja Carlo Marin Itä-Afrikan maisemia, eläimiä ja ihmisiä esittelevän kirjan My Africa. Minulle tuntematon saksalainen kustantaja ei ole aivan onnistunut levityksessään, sillä kirjaa ei näytä olevan saatavilla kovin laajalti, ei edes Amazon.comista. Marin aiemmat kirjat The Great Migration, Pink Africa ja Safari näyttävät saaneen erinomaisia arvioita. Marin kuvista maisema- ja eläinkuvat ovat erinomaisia, mutta eivät tarjoa mitään mullistavaa paljon kuvatuihin aiheisiin. Kirjan ehdottomia helmiä ovat kuvat alkuperäisheimoista. Mari näyttää voittaneen muun muassa pogojen ja samburujen luottamuksen, ja kun hän hallitsee valonkin, tuloksena on veistoksellisia kahden aukeaman kuvia. Tulen viihtymään tämän kirjan äärellä vielä usein. Liitin elämäkertojen sarjaan Mark Francisin kirjan Herbert Spencer and The Invention of Modern Life. Olen kuolannut tämän kirjan perään, koska sen on kerrottu muuttavan yleistä käsitystä pahuuden ruumillistuman viittaa kantaneesta Spenceristä. Miten voisin lukea neutraalisti miehestä joka kehitti sosiaalidarwinismin? Miehestä joka aiheutti paljon kärsimystä ja pelkoa, ja heitti poliittista lokaa muutenkin aiheettoman vastustuksen kanssa 9
kamppailevan Charles Darwinin kasvoille. Lähemmäs 90 sivun mittaisen, mikroskooppisella printillä painetun lähdeluettelon perusteella Francis ei ole lähtenyt takki auki Spencerin elämään. Huolestuneena katson tässä kohdin kirjahyllyyn. Edessäni on kirja jonka haluaisin ahmia saman tien, mutta hyllyssä odottaa toista sataa samanlaista. Jonotusnumeroaan heiluttelevat. Positiivinen ongelma. Jonottajien joukossa muiden varpailla tanssii Kari Enqvistin Monimutkaisuus, jota moni on väittänyt tötterötukan parhaaksi. Siellä näyttää olevan myös biologian filosofian kirjat, Soberin Conceptual Issues in Evolutionary Biology ja Hullin & Rusen The Philosophy of Biology. Olen luvannut itselleni yleissivistyä alalla jonka pitäisi olla minulle kaikkein ominta, ja kirjoittaa jokaisesta luvusta lyhyen, luentopäiväkirjanomaisen tiivistelmän tänne verkkopäiväkirjaan. Lukujonossa muiden sorsimiksi näyttävät joutuvan toisaalta spesifiin ongelmaan keskittyvät, toisaalta laajaa alaa perusteista saakka lähestyvät tietokirjat. Edelliseen ryhmään kuuluu muun muassa pari raiskauksen evoluutiota käsittelevää, yksi insestiä käsittelevä ja yksi naisen orgasmia käsittelevä kirja. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu jokunen hyllymetrillinen oman alan oppikirjoja kulttuurien maantieteestä solubiologiaan. Tietokirjojen ystävänä romaanitkin tahtovat jäädä nelikutosteni tallomiksi. Finlandiavoittajan ajattelin jättää arvostelujen perusteella väliin, mutta kehutun Itkosen voisin lukea. Kirjamessuilla joka paikassa hymynaamaansa näyttänyt nuorukainen ei vaikuttanut kirjailijalta lainkaan. Lällyä mainostoimistoa olisin veikannut miehen työpaikaksi. Uuden Kauko Röyhkän ehkä luen, ja Anja Kaurasen tyttökirjan. Saisikohan runoja äänikirjana työmatkalle? Musiikki kun tuntuu vaarantavan liikenneturavallisuuden. 30. joulukuuta 2007 Blogikatsaus 01:29 Kiireet ovat sysänneet monta hyvää asiaa syrjään. Onneksi nivaskan huonojakin. Ajattelin päivittää tämän kolmen viikon loman aikana maailmalla tapahtunutta lukemalla pitkästä aikaa blogeja ja käymällä läpi uhkaavasti lenkottavan lehtipinon. Verkkopäiväkirjaan vahingossa eksynyt ja hädissään paennut kollega kysyi muutama viikko sitten, kuinka paljon seuraan blogeja. Hän johdatteli liittämällä kysymyksen perään: varmaan paljon, kun itsekin kirjoitat? Sanoin seuraavani paljon, tottakai. Myöhemmin ymmärsin antaneeni väärän kuvan - seuraan monia blogeja mutta en lue kuin korkeintaan kourallista. Viime aikoina yksi ja ainoa, josta olen lukenut kaikki merkinnät on ollut sujuvia ateistisia ajatuksia lempeästi säveltävä Paahtoleipä (Oman kuvauksensa mukaan: Vihainen keskiikäinen ruma setä juttelee passiivisesta ateismista...). Syynä blogipassiivisuuteeni ei ole ollut blogien ja verkkopäiväkirjojen laatu, vaan nykyihmisen tarpeettomin vitsaus - ajan puute. Jos kirjoittajan kanssa ei pääse täydellisesti samalle ladulle, kalhu ei luikkaa, eikä matka etene. Maisemareittikin jää hiihtämättä. Parissa kymmenessä blogissa olen käynyt paikan päällä katsomassa otsikot aina niiden päivittyessä. Reilun sadan blogin syötteet olen imaissut päivittäin lukijaan. Toivottavasti moni on ollut tyytyväinen saatuaan lisää liikennettä laskuriinsa. Eilen ja toissapäivänä ryhdistäydyin ja kävin kahlaamassa melkoisen määrän kotimaisten blogien merkintöjä. Ikäväkseni huomasin teräväkynäisen Juha Seppälän lopettavan verkkokirjoittamisen. Maalainen pitää onneksi vain taukoa. Panu Rajala heiluu tapansa mukaan auvon ja suivaannuksen välillä, kotoisalla tavallaan. Kemppinenkin jatkaa tuttuun tyyliinsä, mutta aihein jotka eivät jaksaneet kantaa omassa maailmassaan eläjää yhdenkään merkinnän yli. Kävin kurkkimassa uskonnollisia ja poliittisia vakaumuksia, uskonnollisten ja poliittisten vakaumusten vastustusta, pirteitä huomioita ihmisten arjesta, matkakertomuksia, kokemuksia ulkomaankomennuksilta, muukalaisvihaa, yleisvihaa, nukkekodin uusia hankintoja, levyn valmistumista, filosofiaa, kirjallisuussnobismia ja sitäkin mitä ihmiset olivat laittaneet joulukuussa päälleen. Osmo Soininvaaran selkeästi ilmaistut kannanotot älykkyyskeskusteluun ovat hatunnoston arvoisia. Soininvaara ei lähde ex-poliitikkona ja humaanina ajattelijana mukaan professorien muka-antirasistiseen populismiin. Harvinaisen suoraselkäistä. Täytynee lukea huolella Soininvaaran uusi kirjakin Vauraus ja aika - jos vaikka oppisin jotain. Yhden löydönkin tein: jääkiekkotoimittajan Karhuherran Murinat. Miten pienistä tekstin paloista sitä tunnistaakaan keskinäisen ymmärryksen. Jos jokin on taidetta, niin jääkiekkoanalytiikka. Joidenkin linkkien kautta ajauduin Ikkunaiineksen monista ulkoisista merkeistä päätellen rakkaudella vaalittuun blogiin. Huolella valikoidut nettikuvat ja omat näkemykset rinnakkaisblogissa luovat rauhoittavan harmonian. En 10
kuitenkaan ymmärtänyt suurta osaa Iineksen teksteistä. Vaikkapa hänen huoltaan nuorten arvotyhjiöstä. En näe sellaista opettajantyössäni. Luin silti kommentitkin ihmetellessäni, miten Indica ja TikTak voidaan rinnastaa Jokelan ampujaan. Syyksi Iines mainitsee Indican joulutoivotuksen Olkaa hyviä itsellenne (joka on kristinuskon perimmäisiä arvoja) ja TikTakin Heiluntaa ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (jostain syystä Iines jättää lainaamatta samasta laulusta tätä: Pidä kiinni hei mua, niin mä pitää voin sua. Kyllä kaverilta pitää aina saada tukea eli rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi). Sanomisten tulkinta tulisi joko sijoittaa kontekstiinsa, tai varustaa suurella kysymysmerkillä. Kyllä se pyhä on meille ihmisille yhä pyhää, vaikkei sen muotoa keskusjohto sanelisikaan. Kekkoslovakian arvomaailman mureneminen ei ole johtanut arvotyhjiöön, vaan ohuiden, läpi historian ihmisluonnossa ja kulttuuriperinnössä kulkeneiden arvojen leviämiseen ja muodonmuutokseen. Perhe, päiväkoti, koulut ja työpaikatkin tarjoavat nuorille edeltävien sukupolvien arvomaailmaa tahtomattaankin inhimillisen perimän mukaisessa tärkeysjärjestyksessä. Vauhtia pökätään hyväksi havaittuun suuntaan, mutta päämäärää ei lukita. Vapaasta kellutuksesta huolimatta varsin harva tekee matkallaan täyskäännöksen. Pyhän, kodin, uskonnon ja isänmaan hahmot löytyvät Indican, goottien tai hoppareiden arvomaailmasta jos vain pääsee riittävän läheltä katsomaan. Blogimaailman monimuotoisuus hätkähdytti, taas kerran. Hyviä blogeja on käsittämätön määrä. Aloin löytää niitä kun tiedostin, etteivät parhaat aikakauslehdetkään ole kassan vierestä poimittavia, vaan vaativat lehtihyllyjen huolellista läpikäymistä. Joskus reissua kirjastoon tai kirjakauppaan. Uusimman tuttavuuden löysin juuri äsken googlaamalla valmiiksi pureskeltuja esseen ohjeita. Tiettyihin ryhmiinhän blogit tahtovat putoilla. On blogeja joissa kirjoittaja saapuu puhujapönttöönsä, lausuu totuudet ja puolustaa niitä kommenttilaatikossaan. Lopuksi hän kertoo, mistä teemoista hän aikoo lausua sanansa niitä kuolaaville: arvoisat lukijani, tulen käsittelemään tätä teemaa myöhemmin tällä viikolla. On Panu-tyyppisiä blogeja, joissa kirjoittaja johdattelee rahvaan suvereenilla yleissivistyksellään päivänpolttavaan aiheeseen. Sellaiseen josta jokaisella on mielipiteensä, ja joka ei jankkaamalla muutu miksikään. Näistä blogeista lukutaitoinen ja kiihkoton sivustaseuraaja voi ammentaa itselleen melkoisen määrän yleissivistystä ja ihmistuntemusta. On valtava määrä blogeja jotka perustuvat yhteisöllisyyteen. Yllättäen paikalle tullut ihmettelee kuhinaa tyhjänpäiväisten merkintöjen ympärillä. Ihmettelyksi jääkin, ellei rinkiin heittäydy/oteta mukaan. On vielä sellaisiakin, joissa paino ei ole blogimerkinnöissä, vaan keskustelussa. Aimo-Kalevi Hotanen kirjoittaa muutaman rivin triviaalin tekstin, joka saa peräänsä kohtalaisen pienen piirin pyörittämän 200 kommentin mittaisen keskustelun. Jotenkin pidän tätä genreä hyvin sympaattisena ja opettavaisenakin, vaikken välittäisi itse heittäytyä kommettilootalirkutteluun. Sitten on tietysti vielä se blogimaailman suuri enemmistö: arjen kauniit päiväkirjat. Jottei totuus unohtuisi, kävin vielä katsomassa muutaman tutun opiskelijan (esimerkkinä vaikkapa Hunis1) terävät päähänpistot. Teen niin aina jos alan ajatella opettajuuttani auktoriteettina tai asiantuntijana. Opiskelijat ovat fiksumpia kuin minä, mutta onneksi nuorempia. Opettaja on vain ihminen joka on ehtinyt tehdä elämässään riittävästi virheitä, ja oppinut nuolemaan haavansa. Hänen asemansa luokan edessä oikeuttaa arpien määrä - ei viisaus, älykkyys, oppineisuus tai virka. Suomalaisesta blogikulttuurista puuttuvat yhä tiedeblogit. Mikään ihme tämä ei ole, sillä tieteen kieli on englanti, ja äidinkielellä kommunikointia pidetään kollegoiden syrjintänä. Suomalaiset tieteentekijät eivät tosin bloggaa englanniksikaan. Vaikka varsinaisten hihansa käärineiden tutkijoiden määrä kansainvälisissäkin blogeissa on olematon, Scienceblogs-domainin alta löytyy parisenkymmentä laadukasta, journalistisesti suuntautuneiden biolologien ja antropologien ylläpitämää evoluutioblogia. Sieltä löytyy muunmuassa siviilissä P.Z. Myersinä tunnettu ikiliikkuja, pääjalkaisten ystävä Pharyngula, toinen evoluutiobiologian elohopea Carl Zimmer (The Loom) ja oma suosikkini australialainen John Wilkins (Evolving Thoughts). Valitettavana pidän sitä ruudin haaskuuta jonka asiantuntevat ja omaa tutkimustaan pyörittävät biologibloggaajat kohdistavat kreationismiin. Se tietysti kiinnostaa, erityisesti uudemmilla mantereilla. Tuskin luonnon ihmeiden kautta evoluution maailmaa esittelevät Gerald Durrell ja David Attenborough keräisivät lastuilleen vastaavia kävijämääriä. Vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohi. Harvojen tiedeblogien keskittyminen evokreataistoon liittynee laajempaan yhteyteen. Joidenkin tiedetoimittajien esittämä arvio blogien tulevaisuudesta (tieteellisen) tiedon nopeana levityskanavana ei näytä toteutuvan. Arvostetuimmat ja kiinnostaviksi koetut blogit perustuvat median kommentointiin. Kertaalleen pureskellun kollektiivisen tiedon märehdintään arvojen toimiessa sylkenä. Kirjoittajien autenttiset havainnot tai omat uudet ajatukset eivät jyrää blogeissa. Niihin kun ei pääse mielipiteillään käsiksi, ja juuri omien mielipiteiden esitttäminen tuntuu olevan blogimaailmassa tärkeää. Huomaan olevani tässä yhteydessä outolintu. Minua kiinnostavat nimenomaan havainnot, pienetkin. Pidän Jorma Tenovuon linturetkiblogia yhtenä parhaista, mutta olen samalla varma etten saa neutraalien havaintojen äärelle suurta joukkoa samanmielisiä. Samalla huuomaan omassa kirjoittamisessani erikoisen piirteen: kirjoitan verkkopäiväkirjaan silloin kun kirjoitettavaa olisi vähiten, eli silloin kun pieni ajatus kiertää spiraalia kaljussa nupissa. Silloin kun olen mahdollisimman kaukana vahvoista kokemuksista ja havainnoista. Haluaisin kirjoittaa verkkopäiväkirjaan pääosin lintuhavaintoja, ja kuvauksia lumisista metsistä ja keväisiltä niityiltä. Analysoimattomia kuvauksia luetuista kirjoista, musiikista, musiikista, 11
elokuvista... En välittäisi ajatella, olen ensyklopedisti. Jälkikäteen katsottuna minulle merkityksettömien mielipiteiden osuus lastuista on suhteeton. Ehkä nojaan tekstiin silloin kun en kykene nojaamaan havaintoon. Tämäkin rajoite täytyy ottaa huomioon kun myöhemmin tulkitsen päiväkirjamerkintöjäni. Kiinnostavien ja ajatuksia herättäneiden blogitekstien jälkeen olin empivä. Joko sähköiseen mediaan kirjoitetaan yhä huonommin kuin paperille painettuun, tai sitten olen vain patakonservatiivi. Luotan yhä enemmän lehteen präntättyyn uutiseen, kuin hurisevasta verkosta lukemaani. Avasin siksi tuon viereisen valkoisen kaapin ja otin neljän itseni korkuisen pinon päällimmäiset aikakauslehdet tarkasteluun. Katsotaan. Mitähän noissa pirteäkantisissa kansansivistäjissä povataan? 29. joulukuuta 2007 Kultainen kompassi 23:57 Kultainen kompassi mietityttää vielä. Elokuvan alussa nukahdin, puolivälin jälkeen tuomitsin sen roskana. Päätin kokemukseni hämmennykseen. Ihmiset kulkevat rinnakkain sielujensa kanssa. Sellaisiksi on kelpuutettu lähinnä näyttäviä ja yleisesti tunnettuja selkärankaisia. Suurta pahaa vastaan taistelee tyttö, jolla on apunaan kirjava joukkio: jääkarhu, länkkäri, pieni poika ja simpsakka noita, jonka lähiöprinsessamaisesta nimestä Kati huvittui suuresti: Serafina Pekkala. Tutultahan tuo kuulostaa. En ole lukenut Philip Pullmanin kirjaa ja päätin ennen elokuvaa etten luekaan. Nyt elokuvan päättymisestä on kulunut yhdeksän tuntia. Olen tällä välin ehtinyt niellä Sevillan kahden hengen miekan yksin alkupaloikseni. Nyt elokuva tuntuu kohtuulliselta. Ainakin viihdyttävältä. Olen aikeissa lukea Pullmanin sarjan mahdollisimman pian. Koska kyseessä on moniosainen teos, en luultavasti vielä ymmärrä syvempiä kerroksia. En sitä tomuakaan. Verrokkia elokuvalle haen luonnollisesti saman tuotantoyhtiön Sormusten herrasta, mikä on epäreilua. Tolkienin huolella rakennettu tarina kerrostumineen oli minulle etukäteen tuttu, eikä paalupaikkaakaan sovi väheksyä. Sormusten herraa enemmän kompassi lähenteli minusta Tylypahkalaisten magiaa, josta en ole saanut itseäni innostumaan. En kirjana enkä elokuvana. Jos nyt innostan itseni tällä, saan samalla elokuvanautintoja Pottereistakin. Eniten jäi askarruttamaan paljon julkisuutta saanut uskovien ponkaisu takajaloilleen: mitä he ovatkaan itsestään tällä reaktiollaan paljastaneet. Vai Pullman? 26. joulukuuta 2007 Syttyi valot tuhannet 19:16 12
Ensimmäinen joulu 16:42 13
24. joulukuuta 2007 Rauhallista joulua! 00:07 23. joulukuuta 2007 Hänen Afrikkansa 23:14 Eero Paloheimo: Tämä on Afrikka. Afrikka on minulle palava intohimo. Nuoruuden Tarzan- ja Mustanaamiokaudet, luontodokumentit ja myöhemmin myös tieteelliset artikkelit savannien eläinpeitteestä, kiinnostus hominidien evoluutioon ja kolme matkaa Afrikkaan ovat olleet pontimena. Ikiaikaisen alkukodin tunne on kihonnut vatsanpohjaan aina kun lentokone on laskeutunut vanhan kunnon Gondwanan emomantereen kamaralle. Varsinainen retkahtaminen on tapahtunut vasta kolmen viimeisen vuoden aikana. Kesällä 2005 valmistauduin muuttamaan muutamaksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön Itä- Afrikkaan, kunnes haihattelun katkaisi happea saanut haave perheestä. Olen siksi yhä noviisi, jolle mikään Afrikkaan liittyvä triviaalitieto, kokemuksista puhumattakaan ei ole selviö. Siksi olen hamstrannut kaikkea Afrikka-aiheista, enkä epäröinyt hetkeäkään, kun sain Eero Paloheimon hivenen ylihinnoitellun kirjan käsiini Helsingin Kirjamessuilla. Kirja on tarjonnut sittemmin vastinetta joka sentille. Paloheimon paikoin erittäin terävät, paikoin hieman likinäköiset havainnot osuvat lähes täydellisesti yksiin omien kokemusteni kanssa. Ihastuksissani olen jäävi huutelemaan vieraisiin pöytiin, mutta olen silti varma, ettei Paloheimon kirja ole alkuunkaan niin huono kuin Helsingin Sanomien arvostelija Erkki Vettenniemi antaa ymmärtää. Vettenniemi vihjaa Paloheimon kirjan olevan puuduttava valkoisen miehen mielipide, ja siirtyy arvioimaan Wangari Maathain elämäkertaa. Maathain maanläheisiä ratkaisuja Vettenniemi tuntuu arvostavan enemmän kuin Paloheimon, mutta unohtaa, ettei niilläkään ole toistaiseksi mihinkään päästy. Paloheimo sattuu kommentoimaan kirjassaan Vetteniemen käsitystä afrikkalaisten omista ajatuksista etukäteen hän oikeuttaa omat arvionsa etäisyydellä. Paloheimo pitää itseään sokeana monille Suomen ongelmille koska hän on suomalainen. Afrikan kulttuurin ongelmalliset juuret hän näkee paremmin kuin afrikkalainen. Miksihän tätä ulkopuolisen asiantuntemusta ei käytetä laajemmin hyväksi? Vaihdettaisiin oikeaoppisesti demokraattisesti valittua, mutta sokeaa hallintoa asiantuntijoihin. Puolet eduskunnasta tulisi Burundista. Seuraavalla vaalikaudella Kolumbiasta. 14
Tämä on Afrikka on lyhyistä tilannekuvista kasattu matkakirja, jonka tarkoituksena on osoittaa lukijalle subjektiivisen kokemuksen kautta avautuva, mutta silti yllättävän objektiiviselta vaikuttava kuva afrikkalaisten arjesta. Ajat ja paikat on sekoitettu. Ellei lukija ole lainkaan perillä Afrikan maantieteestä, hyppäystä Afrikan kainalosta itärannikolle ei välttämättä huomaa. Tälläkin on merkityksensä. Paloheimo osoittaa Saharan eteläpuolisen Afrikan valtio-, heimo- ja kulttuurirajoista huolimatta yhtenäiseksi alueeksi joka kärsii yhteisistä ongelmista: korruptiosta, tehottomasta taloudesta, sodista ja väkivallasta, hällävälistä ja sairauksista. Paloheimo pyrkii sisään perheisiin, utelee sukulaisuussuhteita, lähtee mukaan veneisiin, sairaaloihin ja kouluihin, etsii epätoivoisesti mustaihoisen afrikkalaisen johtamia yrityksiä, tarkastelee kehitysyhteistyötä sisältä ja ulkoa, osallistuu kansalaisjärjestöjen toimintaan ja lököilee ihmisten kanssa. Pyrkii iholle. Paloheimon havainnointi on kiehtovalla tavalla puhdasta. Hän ei tulkitse afrikkalaisten, muttei myöskään omia motiivejaan. Hän vain katselee, antaa aistien ronksutella. Vasta sivulla 431 hän lähtee kotiin, mutta palaa faktatietoa listaavien sivujen jälkeen lopulliselle valkoisen miehen tuomiolle. Viimeisen kappaleen tähän saakka pyyteettömänä havainnoijana toiminut Paloheimo avaa reteästi: Suhtautumistamme Afrikkaan leimaa jättimäinen kollektiivinen valhe. Sille on ominaista, että kaikki valehtelevat ja kaikki tietävät, että kaikki valehtelevat. Lisäksi kaikki tietävät, että kaikki tietävät senkin, että kaikki valehtelevat. Mutta monien muiden kaltaistensa lailla, tämä Afrikankin valhe on poliittisesti korrekti. Myöhemmin hän jatkaa: Demokratia on korrektin valheen nöyrä apuri. Älymystö näiden valheiden nöyrä apuri. Paloheimo on johtanut siitä mitä on, jotain mitä pitäisi olla? Mitä Afrikalle tulisi sitten Paloheimon mielestä tehdä? Annetaanko olla? Vai annetaanko peräti mennä? Valheena Paloheimo pitää käsitystä jonka mukaan afrikkalaisia ja eurooppalaisia ihmisiä erottaa vain ihonväri. Hän ei ole tässä yhteydessä kiinnostunut siitä, ovatko erot geneettisiä vai ympäristön aiheuttamia. Hän on kiinnostunut lopputuloksesta. Paloheimon näkemyksen mukaan afrikkalaiset ovat lahjakkaita improvisoimaan ratkaisuja yllättäviinkin ongelmiin, mutta eivät yhtä suunnitelmallisia ja pitkäjänteisiä kuin eurooppalaiset. Ero on selvä vaikka ajatus siitä nostaakin poliittisesti korrektin lammaskatraan takajaloilleen. Hän näkee ilmiön samoin kuin itsekin ajattelen toitotus samanlaisuudesta on rasismia. Ajatus toisenlaisesta merkitsee piilorasisteille ajatusta omasta ylemmyydestä. Rasismin historia ja sisäisen Äänen nalkutus on aiheuttanut eurooppalaisten kollektiivisen itseruoskinnan, joka manifestoituu nykyisenä kehitysapuna. Siinä kysymys on meidän menettämistämme rahoista, ei siitä mitä vaikkapa afrikkalaiset saavat. Meille ei ole käytännön merkitystä sillä onko kehitysapu 0.5 % vai 0.7 % bruttokansantuotteesta. Afrikkalaisille tämä prosenttiluku merkitsee vielä vähemmän. Kysymys on hinnasta jolla omatunto suostuu olemaan hiljaa. Kehitysapu on rangaistus eurooppalaisille. Tulos tästä on afrikkalaisen luonnon, kulttuurin ja elämäntavan rappio. Kehitysyhteistyöväen Paloheimo rinnastaa löytöretkeilijöihin, orjakauppiaisiin, kolonialisteihin ja globaalin talouden liikemiehiin. Paloheimo mainitsee ohimennen myös tutkijoille tutun, tuhlausta ylläpitävän oravanpyörän jos rahaa jää käyttämättä, sitä tulee seuraavan kerran vähemmän. Siksi tutkimusryhmiltä ei puutu uutuuskirjoja, eikä kehitysyhteistyöväeltä bileitä joulukuussa. Paloheimon kriittiset näkemykset ovat tuntuvat olevan yllättävänkin katkeraa kalkkia juuri byrokraateille. Tai ainakin sellainen kuva minulle jäi Paloheimon ja ulkoasiainneuvos Kari Karangon keskustelusta 28.11.2007 ylen ykkösellä. Terttu Lensun tuomaroima väittely on kuultavissa vaikkapa täältä. Kehitysyhteistyön merkityksen Paloheimo on havainnut samanlaisina kuin minäkin samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Jossain Ugandan tai Beninin syrjäseuduilla saattaa yhtäkkiä törmätä laivalaituriin, joka sisältää ympäristöstään poiketen vertikaalisia ja horisontaalisia särmiä. Laituri on todennäköisesti tyhjä, sillä laivoja ei ole, eikä paikallisten veneillä ole betonitörskälle käyttöä. Olisi pitänyt jättää rakentamatta, tai rakentaa laiturin ympärille tätä käyttävä infrastruktuuri. Paloheimo ei lukuisilla matkoilla tavannut yhtäkään afrikkalaista jonka mielestä apu olisi ollut oikein ja mielekkäästi suunnattua. Paloheimo vaatii kehitysavun väliaikaista kymmenkertaistamista, mikä merkitsisi meille kolmen vuoden viivettä talouden kasvuun vuonna 2020 olisimme siis vuoden 2017 tasolla. Raha tulisi kohdentaa erityisesti koulutukseen, sillä afrikkalaiset ovat alistettuja niin kauan kun he ovat tietämättömämpiä. Kaikki lapset tulisi saada peruskoulun kaltaiseen koulujärjestelmään mukaan, kaikille tulisi saada koulupuvut, oppimateriaali ja opettajille hyvä palkka ja koulutus. Yliopistoja pitäisi saada nopeasti lisää, ja paljon. Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta pitäisi houkutella huippuosaajia opettajiksi, heille tulisi maksaa tähtitieteellinen palkka ja heidän olonsa tulisi tehdä lokoisaksi. Tämän rahoittamiseksi tulisi laittaa 15
kymmenen byrokraattia kävelemään kutakin huippuosaajaa kohden. Tästä kasvaisi todennäköisesti omillaan elävä afrikkalainen kulttuuri, joka ei todennäköisesti edes haluaisi eurooppalaistua. Yhdessä asiassa Paloheimo kaipaa afrikkalaisten elämää sanelevia kansainvälisiä säädöksiä: luonnonsuojelussa. Afrikkalaiset eivät ole meitä fiksumpia, joten on naiivia olettaa heidän huolehtivan luonnostaan meitä paremmin. Paloheimon kieli on luku sinänsä. Pitkäaikainen kansanedustaja, puurakennuksen professori, insinööri, ikämies ja tosikon näköinen karvanaamainen ekovihreä kirjoittaa maailmanpolitiikasta. Millaista tyyliä voisi odottaa? Ensivaikutelma ei mairittele kustannustoimittajaa. Olisiko hänellä ollut tähdellisempää tekemistä, sillä omituisia lauserakenteita ja tyylirikkoja vilisee silmissä? Ensimmäisen kerran puistattaa Paloheimon mainitessa ohimennen miten hän kutitteli vastikään tapaamaansa, itseään 30 vuotta nuorempaa varatun oloista naista. Pitkän virkamiesmäisemmän jakson jälkeen Paloheimo kertoo menevänsä paskalle, ja vahvistaa vielä asian - paskantamisesta on todella kysymys. Vähitellen löntystävä askellus, terävän katseen vaellus ja yllättävät tyylihypähtelyt alkavat avautua. Rakenne on nerokas - kuin hypnoottinen walking bass ajoittaisilla kitaralurautuksilla maustettuna. Huipentuma saavutetaan kirjan puolivälissä Paloheimon kuvatessa ripuliaan osoituksena afrikkalaiseen elämään oleellisesti kuuluvasta sairastelusta. Herkuttelu alkaa kulturellilla laatalla: Monta toistuvaa, pumppaavaa, iljettävää purkausta. Menen polvilleni mosaiikille, nojaan käsilläni taideteoksen reunaan ja yrjöän nurmikolle, kerta toisensa jälkeen. Kurkusta pääsee loputtomia yööörgh-karjahduksia ja tuntuu siltä, että olen jo saanut suurimman osan vatsassa vellovasta hirveästä massasta ulos. Turha luulo. Nyt alkaa kaikua bassopään jytke. Tällä kertaa paska suihkuaa vellinä vessanpönttöön ja siihen on sotkeutunut hiilitablettien mustia jäänteitä. Se täyttää sumuna vessanpöntön alle jäävän tilan ja pilkuttaa perseeni koko siltä alueelta, joka on pöntössä ollut, toteaa professori, ja jatkaa myöhemmin: Silloin paine purkautuu toista kautta ja vellimäinen tai oikeastaan nestemäinen paska lentää pyjamani housuihin. Saan vähän pidätetyksi ja loppu lävähtää ruskeaksi velliksi vessan lattialle. Ja vielä mahtipontinen huipennus: Syöksyn kuin suihkukone vessaan. Oksennusta, paskaa, oksennusta, paskaa, molemmista tuuteista loputtomasti. Paloheimo lopettaa luvun opettavaisesti kuin Aisopos: Ripuli on yleisin vaiva pakolaisleireillä ja tavallisimpia kuolinsyitä Afrikassa yleensäkin. Hyvää joulua kaikille afrikkalaisille. Ikuisesti hymyileville ugandalaislapsille ja Nigerian uutterille naisille jotka hoivaatte AIDS-orpoja. Ja afrikkalaisille yrittäjille jotka jaksatte ylikansallisten yritysten puristuksessa. Älkää afrikkalaiset uskoko Coca-Colaan tai Shelliin vapahtajana. Älkää uskoko yhtäkään kalpeanaamaa joka asuu keskuudessanne prameissa kehitysyhteistyövaroilla rakennetuissa pytingeissä. Väistäkää jos teitä lyödään Raamatulla tai Koraanilla päähän. Älkää uskoko puheisiin joiden mukaan teidän pitäisi amerikkalaistua tai eurooppalaistua. Meidän elintasomme ei ole avain teidän onneenne. Onni on kääntänyt tutkimusten mukaan selkänsä meillekin. Teidän tapanne elää on oikea. Jopa oikeampi. Te olette sankareita kaikki, vaikka piilorasistit täällä ajattelevat toisin. Hyvää joulua aivan erityisesti kummitytöllemme Janetille Nabuyogan kylässä Ugandassa. Lähetimme joululahjasi liian myöhään. Anteeksi. Joulukimara 20:22 Kaivoin kovalevyltä joukon jollain tasolla koskettaneita joululevyjä viimeisen viiden vuoden ajalta. Kuutisenkymmentä tuntia joulumusiikkia saattaa aiheuttaa auraalityrän, joten valitsin lähes satunnaisotannalla tälle joululle 20 levyä. Yliannostusta ja vääriä vaikutteita välttääkseni olen kuunnellut joko niin hiljaa ettei Otso kuule, tai kuulokkeilla. Nupit lounaassa ei ole edes merkittävin sitova konteksti, sillä olen käyttänyt neljää eri kuuloketta: AKG:n mikrolimpun muotoiset nappeja, Kossin korviin työnnettäviä tötteröitä, Koss Porta Prota ja Grado SR80:aa. Ajoittain jouduin käyttämään myös äänimaisemaa pahasti latistavaa AKG:n viiden metrin jatkojohtoa. Johtopäätöksestä ei pääse mihinkään: jokainen näistä levyistä kuulostaa aivan erilaiselta eri kuulokkeiden kautta. Kaksi ensimmäistä ei tuota edes musiikkia, ne vaikka näyttävät ruokkivankin kaduilla tuhansia "musiikkia kuuntelevia" korvapareja. Puhumattakaan erosta tietokoneen M-audio-Creative SoundBlaster X-Fi -yhdistelmästä ja alakerran Tannoy Fusion nelosista järeämpiin lootiin tuhdeilla Supran kaapeleilla verkkoon vangittuina. Joululevy ei synny vain artistin ja tuottajan päässä. Ei sitä konstruoi yksin ailahteleva kuulijan mielikään. Kunnia olkoon hyvään seuraan sijoitetun puhekelan ja synttärisankari transistorin. Siksi kirjoitin Pukille: 4 kpl Martin Logan Summit -hybridikaiuttimia, 1 kpl Martin Logan Stage -keskikaiutin, 1 kpl REL Studio III -subwoofer, 1 kpl 16
Arcam Diva FMJ AV9 -etuvahvistin, 1 kpl Arcam Diva FMJ P7 -päätevahvistin, 1 kpl Arcam FMJ DV139 -soitin. Visioksi Pioneer PDP-LX-5080D -plasma. Ranteen paksuiset piuhat. Kiitos. Hinnaksi kertynee vain 57 000 euroa, joten ei luulisi olevan liikaa vaadittu Pukilta? Maailmanmatkaajalta, jolla on hieman suurempi ja paljon tyytyväisempi asiakaskunta kuin Microsoftilla. Vaikka puutteitahan noissakin ääniraudoissa on... Jos sittenkin tyytyisin kuuntelemaan sellaisena kuin kuulen. Mistä tiedän kuulevani väärin? Kuka määrittää oikean? South Park: Mr. Hankey's Christmas Classics Mr. Hankey ystävämme, pirteä joulukakka. Jos syöt riittävästi kuitua, hän tulee kaupunkiisi iloisesti loiskahtaen ja loikkii kuusen alla ruskeita jälkiä tahrien. Levy alkaa Kylen pusauksella. Sitten Mr. Garrison kehottaa muslimeja, hinduja ja shintolaisia viettämään joulua - jos ei muuten niin väkisin (Merry Fucking Christmas). Eric ei oikein muista O Holy Nightin sanoja, mutta kuoro laulaa komeasti. Ääneen pääsevät kaikki iloisen kaupungin asukkaat Jeesuksesta (Dead, dead, dead, some day you will all be dead) Hitleriin (O Tannenbaum), Saatanasta ja Saddamista (Christmas Time In Hell) hammasrautojen läpi laulavaan Sheilaan (I Shaff Fthree Fsifps). Kylen esittämä The Lonely Jew On Christmas lienee kaikkien aikojen surullisin joululaulu. Kun Mr. Hankey lopulta päättää levyn poikakuoron säestyksellä (Have Yourself A Merry Little Christmas) ja hänet huuhdellaan huussipannusta alas, silmät ovat kostuneet itkusta ja naurusta. Levyn 18 kappaleen joukkoon ei mahdu yhtään notkahdusta. Eikä tarpeetonta kappaletta. Todellinen joulun hengen luoja. Ja ehdottomasti kaikkien aikojen paras joululevy! Leevi And The Leavings: Varasteleva Joulupukki Göstan maailma istuu niin juurevasti tässä todellisuudessa että sen täytyy olla toisesta maailmasta. Göstan Film Noirissa vilistävät Disneyn piirretyt. Kun Gösta unelmoi naisesta toiselta planeetalta, päättelen hänen olevan sieltä itsekin. Toisaalla pyylevien keski-ikäisten pikkutuhmat jutut, tuulihousuissaan äijien rivoille kaskuille kikattavat Irwinin tyttäret. Toisaalta pienen pojan maailma, elämä ikkunan takana. Ja Aarne Tenkanen, raitiovaunun kuljettaja ja kansanperinteen keräilijä. Ja viisas talonmies. Ja helsinkiläisyys. Ja jalkapallo. Ja sitten tämä joulumaailma, jonka olemuksesta kertoo levyn nimi. Jotta tarinat eivät tyrmäisi, Gösta kilpailuttaa niitä surullisenkauniilla melodioilla. Göstan sinfonialle kävi samoin kuin Sibeliuksen kahdeksannelle. Esimakua taakse jääneestä tulevaisuudesta tarjoavat tämänkin levyn kerrokset. Mukana on sekä puhtaita iskelmäsävellyksiä, että orkestroitua fantasiaa, jota olisin toivonut joskus kuulevani elokuvissa. Levy on Göstan lahja meille, soiva joulukortonki. Ja me toivotamme ikävää, synkkää, kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua. Tarja: Henkäys ikuisuudesta Tarja Turusen joululevy myi vuosi sitten platinaa hujauksessa. Kiitos menestyksestä kuulunee pitkätukkaisille äijille jotka ovat tehneet Suomesta raskaan musiikin kehdon. Tästä levystä lähtien Tarja Turunen on ollut omillaan. Siivet näyttävät kantavan, vaikka lento näyttääkin vaaralliselta tyylien välissä poukkoilulta. Tällä levyllä lento alkaa puhtaana iskelmänä (Henkäys ikuisuudesta), minkä jälkeen tulkitaan Lennonia (Happy Xmas), vieraillaan satumaailmassa Nightwishin jalanjäljillä (Walking In The Air), vedetään komeasti kirkossa (Jouluyö, juhlayö) ja tarjoillaan vakavampaa settiä (Bachin Magnificat: Quia respexit). On pakko myöntää, en ole (ollut) klassisen naisäänen suuri ystävä, vaikka haluaisin. Vinku kiristää mieltä, joulun henki salpaantuu. Henkäys ikuisuudesta ei sentään ole silkkaa ujellusta, sillä mukana on myös iskelmällisempiä kappaleita, lämpimämmin ja elävämmin laulettuna. Tämä levy on monipuolisuudessaan toiminut minulle siltana klassiseen naisääneen. Kiitos Tarja. Ikuisuuden henkäystä en sentään aivan tunne. 17
Irwin Goodman: Kohta taas on joulu Irwin on yksi aliarvostetuimmista säveltäjistä. Monille Irwinistä tulee mieleen kossu Black Horsen pitkähihaisessa kalsaripaidassa ja nahkastetsonissa nautittuna. Ja nasaali ääni. Näistä ensimmäinen oli toki oleellinen osa mestarin elämää, muttei kaikissa elämän vaiheissa, eikä pahimmillaankaan julkisuudessa luodun veroinen kuski. Jälkimmäinen oli Vexi Salmen kehittämä tuote, joka myi. Salmen kaltainen konekynä oli Irwinin uralle siunaus, mutta on mielenkiintoista jälkiviisastella mihin hänen uransa olisi toisenlaisten tekstien kautta johtanut. Olen viime aikoina pläräillyt Irwinin julkaisuja ja yllättynyt: mies on monipuolisempi kuin yksikään toinen aikansa iskelmänikkareista. Silti tuntuu jatkuvasti siltä, ettei hän säveltänyt koko skaalallaan. Energiaa ohjautui turmiolliseen turhuuteen. Luovuudesta kertoo paljon myös tämä uran alkuvaiheen Las Palmas -kauden joululevy. Tuotannosta huomaa ettei jokaista kulmaa jaksettu hioa. Silti levy tarjoaa 12 tarttuvaa, monissa tunnelmissa piipahtelevaa kappaletta, joiden joukossa hitti Kop, kop, kop ei ole edes parhaimmistoa. Juice Leskinen Slam: Kuusessa ollaan Olen ostanut tämän levyn viidesti. Kun LP kului rakkuloille, ostin CD:n. CD katosi ja ostin uuden. Uutukainen varastettiin kotioven jäätyä viideksi minuutiksi auki. Muutaman viikon kuluttua tästä kadonnut levy löytyi lehtipinosta. Olin jo ehtinyt ostaa seuraajan. Jostain syystä myin molemmat ja ostin seuraavaksi jouluksi viidennen kappaleen. Tämä paljastanee jotakin kiintymyksestäni. Ailahtelevaa. Musiikillisesti ennen Tikanmäen aikaa tehty levy on rupisuudessaan värisyttävä, mutta ajankuvana korvaamaton. Ila Louerannan ja Jari Yliahon karma lauluvoimineen on jo läsnä. Kari Peltosen tunnistettavia tomifillejä kuullaan viimeistä kertaa. Samoin Tervaharjua. Soundi kokonaisuutenaan on puhdasta Safkaa - jesseteipillä paikkailtuja nestekaasu-urkuja. Juicen paras joululaulu Jouluvirsi (Joulun kellot mäikää, radiossa soittaa Tauno Äikää) tehtiin paljon myöhemmin. Tällä täydennettynä Kuusessa ollaan kertoo paljon Juicen ja Vapahtajan armorikkaan syntymän suhteesta ("On päiviä joita arvostan, mutta niitä ei ole merkitty kalenteriin etukäteen"). Eri esittäjiä: Christmas Adagios Levy kuulostaa samalta kuin kansi näyttää. Viileää, usvaista ja etäistä. Vain vaatimaton lämpimän joulun hengen tuikku, joka sekin säteilee sisäänpäin. Tuplalevy sisältää meille sivistymättömille suunnitellun 45 kappaleen kokoelman klassista musiikkia. Minulle klassisen kuunteleminen on vaikeaa kahdesta syystä: 1) kyllästyn rytmittömään huojuntaan sekunneissa ja alan odottaa rumpujen sisääntuloa, ja 2) klassista musiikkia pidetään usein musiikin korkeampana tasona, jota ymmärtämätön ei ymmärrä oikeastaan mitään. Olen ratkaissut ongelman teeskentelemällä. Annan sävelten virrata korvakäytävästä simpukan kautta selkäytimeen ja takaisin. En kuuntele vaikka kuulen. Tämä on avannut uuden maailman. Claren koulun poikakuoro silittelee tajuntaani ilman että minun täytyisi musiikin syvintä olemusta ymmärtää, ei edes tiedostaa. Halpa mutta antoisa tekniikka tuo hyvän olon. Ja jos joku sivistynyt sattuu seuraamaan, hän saattaa luulla minun kuuntelevan, ja kohtelee kuin ihmistä. Pikkusormea en sentään suostu nostamaan pystyyn Viivi ja Wagner -mukista kahvia hörppiessäni. Eri esittäjiä: Joulu-Tilkkutäkki Ensimmäinen Tilkkutäkki oli kiehtova. Toinen ja kolmas eivät, vaikka artistien suoritukset paranivat. Tilkkutäkki-sarjan taustalta löytyy Pekka Ruuska, hengelliseltä pohjalta aloittanut, hiteistä moguliksi kohonnut lahja musiikkiteollisuudelle. Kun kirkon vastenmieliset kampanjat karahtavat yksi toisensa jälkeen kiville, viihdemusiikki tekee palveluksen. Kiitos Pekan ja kaltaistensa, Samulin levy menestyy, Tilkkutäkki menestyy ja Henki kulkee. Itselläni ei ole rippikoulusta kummoisia muistoja sillä pelkäsin nuorisopappien suosimien kiusaajien riehaantumista, ja valitsin kuivan päiväkoulun. Veisuja vedettiin toki sielläkin ja pusupippeligospelia markkinoitiin kovana rockina. Tilkkutäkin joulussa ei kovaa rockia kuulla, vaikka tekijöistä löytyy kovaa sakkia Jaakko Löytystä ja Mikko Kuustosesta itse maestro Jokke Mäki- Lohiluomaan. Nuotiokitarat helkkyvät herttaisesti, mutta jään ihmettelemään mitä muuta levy sisältää. Halpoja tilkkuja. Jostain syystä Joulu-Tilkkutäkki on johtanut minut jo kahdesti pohtimaan, eroaisinko kirkosta vai jäisinkö yhä mesenaatiksi. 18
Twisted Sister: A Twisted Christmas Neljä kaksimetristä karahkaa ja pönäkänläntä rumpali A.J. Pero palasivat yhteen, ja ryhtyivät joululevyhommiin. Nyt levy on saanut jatkoa livelevyn ja DVD:n voimin. Dee Snyder on nero tuotteensa kaupallistamisessa. Suuria yllätyksiä levy ei tarjoa, ellei sellaisena pidä vanhenneen orkesterin tyyliuskollisuutta. Soitto on edelleen rupista, soundit puhdasta kasaria eikä Dee Snyderkaan ole laulutunneilla viihtynyt. Tästä joululevystä ei puutu sovituksellisia oivalluksia. Näppärästi orkesteri niputtaa hittinsä Viinaa kotona keitin yhteen perinteisen jouluveisun Oh Come All Ye Faitfull kanssa. White Christmas on jätetty kokonaan sovittamatta, mikä ei ole välttämättä kehno ratkaisu - sekin saa kieroutuneen sointinsa Eddie Ojedan ja Jay Jay Frenchin sormista. Paikoin kitaravalli ja kumiseva basso houkuttelevat syventäviin opintoihin - olisi mukava vilkaista millaiselta se jouluinen lavameininki näyttää. Huhtikuussa siskojen DVD:n saanee jo kirjastosta. En tiedä artistia joka olisi onnistunut tekemään joululevystä näin oleellisen osan tuotannossaan. Enkä yhtään näin pedantisti tyylinsä säilyttänyttä. Mamba: Joulualbumi Taiteilija Tero Vaaralla on erikoinen lahja tehdä imelyydestä taidetta. Samalla henkilö Tero Vaara piiloutuu rokkijätkän ja itseään viitisentoista vuotta vanhempien naisten suosiman humppagigolon väliseen juopaan. Hoikka unelmavävy-tero on huomattavasti liukkaampi lipeäkala kuin se Särkyneen sydämen aikainen pömppä-tero. Juuri kun luulet tietäväsi mikä Tero on miehiään, hän luiskahtaa käsistäsi. Määrittelemätön mies tekee määrittelemätöntä musiikkia josta voi nurista vain itseensä hukkunut kyynikko. Luulen tällaisen joulevyn olleen yksi Tero Vaaran unelmista. Valkoisessa smokissa, big band taustalla. Kun kaikki on pehmeää, hyvää ja kaunista. Joululevyltä löytyy niin Brian Setzer Orchestran tyyppistä jamittelua, klassista jouluiskelmää, kuin hartaampaakin tunnelmointia. Huomio kiinnittyy myös soundeihin. Ammattilaiset ovat saaneet joululevyn kuulostamaan siltä miltä joulu tuntuu. Mamban joulualbumi on yksi parhaista joululevyistä. Kun varpunen pomppii jouluaamuna klarinetin luritellessa nietosten taa, tulee ikävä joulua jo toisena adventtina. Viikate: Vuoden synkin juhla Viikatteen toinen, ja heikoin pitkäsoitto. Viikatteen mittapuulla tämä ei ole julma tuomio, sillä joululevyjen yksitotisessa rintamassa Vuoden synkin juhla kuuluu kärkiviisikkoon, ja kaikissa suosikeissanikin 40 parhaan joukkoon. Duon soittotaito oli uran alussa heiveröinen, eikä studiotekniikkakaan riittänyt ihmeisiin, mutta taatusti persoonallinen ote paikkaa paljon. Levyllä on tummanharmaina sovituksina neljä perinteistä joululaulua, ja kuusi Kaarlen lasta. Hynynen tulkitsee arveluttavalla tavalla Suojelusenkelin, ja Rautiainen & Pohjolainen duo Varpusen. Muusta vastaavat Kaarle ja Simeoni. Sanoitukset ovat Kaarlen tapaan suomen kieltä rouheimmillaan - vastaavaan ovat yltäneet vain kanteleentaitajat ja Kivi. Suosikikseni nousee Viattomien lasten päivä: Kuurasta katsoo pienoinen pää. Huurteesta tuijottamaan käy. Silmät uniset, väriset jään. Ja Talvi se viimein: Pihalla ulvoo se hyisin viima, nurkissa väljissä huhuilee, hornan tuuli kuin jäinen kiira, hellasta tuletkin peittelee, kuitenkin katosta roikkumaan pantu, vaijan taitama himmeli on. Talvi viimein perille taisi, tuomaan juhlan talohon. The Ratzz: Kulkuset Laitetaan pikkuoravalle pyykkipoika nenään, lespataan, monistetaan ärrät ja pingotetaan ääni ilkeäksi. Ryyditetään syntynyttä rotan ääntä särökitaralla. Ei kuulosta kovin kunnianhimoiselta taiteelta, mutta vetoaa yleisöön. Rotat esittävät muutaman perinteisen joululaulun ilman yritystäkään saada kappaleisiin uutta, ja kertovat välissä muutaman tyhjän joulutarinan. Yhdestä joulutarinasta löytyy uudistermi joka olisi ansainnut pistesijan suomen kauneimman sanan vaalissa: löhöilypalli. Pallihan on yleensä kolmi- tai nelijalkainen, valmistettu puusta, muovista tai metallista, niukasti pehmustettu. Roudarille kätevä, mutta löhöilyyn kovin epämukava. Millainen olisi löhöilypalli? Vai viittaako tämä sittenkin kiveksiin, testicles? Kulkuset? Rotan kivekset ovat elikon kokoon nähden valtavat. Biologian kursseilla avattujen rottapoikien kivekset on yleensä halkaistu, ja niitä on tupsutettu aluslasille mikroskopoitavien siittiöiden toivossa. Spermoja on näkynytkin, mutta olen ollut siinä vaiheessa kalpea ja hiljaa. Kivesten halkaisu tuottaa empaattisen ahdistuksen. Miksi kukaan löhöilisi pallilla? 19
Eri Esittäjiä: Joulupukin maa Ensimmäinen joululevyni. Julkaisutiedoissa lukee 1999, vaikka muistan kuunnelleeni tätä jo 1997 jätelavalle hyljätyllä Akain soittimella. Autiolla saarella kuuluisi luultavasti vain muutama reggaekavava (Miksi autiosaaren oletetaan olevan tropiikin helteissä? Miksei Luoteisväylän varrella tai viimaisella Saaristomerellä?), tämä levy kuuluisi ehdottomasti jouluvarustukseen. Syy on 16. kappale, Katri-Helenan esittämä Joulumaa. Ja siitä versio jossa lapsikuoro laulaa kirkkaasti. Kyseinen laulu on minulle toinen kahdesta rakkaimmasta joululaulusta. Monilla suomalaisilla iskelmälaulajilla on taito laulaa hymyilevällä äänellä - Katri-Helena on tässä laulussa sen kaiken äiti. Raikas sovitus, Junnu Vainion sanoitus...hiljennytään. Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta. Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta. Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä. Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä. Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista. Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista. Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan. Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan. Eri esittäjiä: Meidän joulu Edellistäkin perinteisempi joululevy, joka on saanut suosionsa nosteessa kakkososankin. Iskelmätähdet esittävät uusia ja vanhoja kappaleita aseistariisuvalla ammattitaidolla. Jos levyä olisi tarve morkata, se pitäisi heittää kritiikin ajaksi sivuun - artisteja ei tohtisi kohdata silmästä silmään. Levyn naistähdeksi nousee Anna Hanski, joka laulaa tontun tehtävistä, Tonttu Tanelista ja siitä äidin kuuluisasta syrjähypystä. Lopuksi hän tunnustaa uskonsa Joulupukkiin. Arvokkaimmat laulut on jätetty kunnianarvoisalle Tapani Kansalle. Tämän joululevyn ansioihin kuuluu casting - oikeat ihmiset esittävät oikeat laulut. Tämän levyn Sylvian esittää c-kasettien kuningas Pasi Kaunisto ja Varpusen Tapsa. Valkean joulun duetoivat kantrihenkisen kitaran säestyksellä kulkurit Kari Tapio ja Reijo Taipale. Kulkusia kutittelee Marion ja Joulun kelloja helkkää senaattori Alatalo. Tätäkin levyä kuunnellessani harmittelen suomalaisen iskelmän leimaamista juntiksi. Meillä on musiikkia jollaista ei ole missään! Juntteja ovat matkijat. Vanhempi klassinen musiikki ja ensimmäisen sukupolven pop. Lauluyhtye Rajaton: Joulu Yhtye uutisoi kotisivuillaan 25.11.2007: Neljä vuotta sitten julkaistu Rajattoman joulualbumi "Joulu" on ylittänyt Suomessa 60 000 myydyn kappaleen tuplaplatinarajan. Ja 20.12.2007: Viikon 51 Suomen virallisella albumilistalla Joulu on korkein nousija ponkaistuaan edellisviikon sijalta 40 peräti sijalle 23. Myös Maa kohentelee asemiaan viisi pykälää sijalle 30. Jo tuplaplatinaa myynyt Joulu on nyt Suomen virallisella listalla jo viidettä joulua peräkkäin, eli se on noussut listalle ilmestymisestään lähtien joka joulu. Menestys ja stereotyyppinen käsitys kaupallisuudesta eivät kohtaa Rajattomien kohdalla. En ehkä olisi huomannut ryhmän olemassaoloa, ellei Jussi Chydenius olisi laulanut Rajattomissa ollessaan vielä Don Huonoissa. Ylistetty joululevy jatkaa samalla läpinäkyvällä linjalla: laulut on pelkistetty äärimmilleen, pääosassa on ihmisääni kauneimmillaan. Yllättäen joulun hälinästä puhdistettu sointi ei nosta laulujen tekstejä esiin. Rajattoman laulut eivät koostu sanoista vaan sävelistä. Kuuntelukerralla n+1 panostin sanoihin. Kadotin sävelet. Voi minua. Upea levy! Club for Five: Rekiretki Toinen a cappella lauluyhtye. Siinä missä Rajaton laulaa perinteistä kuoroa ja kuulostaa ajattomalta, Club For Five imitoi ihmisäänellä soitinten ohella myös ihmisääntä. Edellinen pelkistää tyylikkääksi, jälkimmäinen maalaa taustan runsaaksi ja koristelee kokonaisuuden viihdyttäväksi. Uutta hakeviin sovituksiin viehtynyt löytää raikkaan lähteen Club For Fivesta - yhtäkään perinteistä kappaletta ei ole jätetty mylläämättä. Taidokkuudesta huolimatta ensimmäinen kuunteluretkeni hyytyi loppua kohden. Viiden äänen paukut on käytetty nopeasti. Kurkkuklompsutus, maiskutus ja naksuttelu tyttökujerruksen taustalla alkavat puuduttaa. Ihmisääni taipuu moneksi, mutta säilyy silti ihmisäänenä. Sen ei ole tarvinnut koskaan kolahtaa, räsähtää, räjähtää, rämistä tai kuivua sihisten pois. Hymyilevän auringonpaisteen sillä tekee, muttei sadetta ja ukkosta. Elävänä Rekiretkeä saattaisi jaksaa pikkujoulukaudella useampaankin kertaan - ainakin useammin kuin tuuvinkia ja räätikkälooraa. 20