PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA ESITYSLISTA 38/1999 vp Keskiviikko 13.10.1999 kello 10.00 1. Nimenhuuto 2. Päätösvaltaisuus 3. HE 77/1999 vp laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain muuttamisesta I käsittely Kuultavina: hallitusneuvos Pekka Järvinen, sosiaali-ja terveysministeriö professori Arvo Myllymäki professori Liisa Nieminen professori Matti Niemivuo Päätetään asian jatkokäsittelystä. 4. E 31/1999 vp Valtioneuvoston selvitys Euroopan unionin perusoikeuskirjasta Jatkettu I käsittely Todetaan käsittelyn pohjana olevan 12.10. esitelty lausuntoluonnos. Yleiskeskustelu Yksityiskohtainen käsittely 5. Muut asiat Perustuslakiseminaari Säätytalossa perjantaina 15.10,1999 klo i2.00-16.00. Vierailu korkeimpaan hallinto-oikeuteen (Unioninkatu 16) keskiviikkona 1.12.1999 klo 10.00 6. Seuraava kokous Seuraava kokous on torstaina 14.10.1999 klo 10.00.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle Perustuslakivaliokunnan pyydettyä minulta asiantuntijalausunnon hallituksen esityksestä n:o 77/1999 vp. laiksi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain muuttamisesta esitän kohteliaimmin seuraavaa. 1. Hallituksen esityksessä ehdotetaan muutettavaksi sosiaali-ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettua lakia siten, että palvelun käyttäjän suorittamille asiakasmaksuille säädettäisiin vuotuinen enimmäismäärä (maksukatto). Perusteena maksukaton säätämiselle on se, että erityisesti paljon terveydenhuollon palveluja käyttävien vuotuinen maksurasitus voi nykyisin nousta kohtuuttoman korkeaksi. Maksukatolla kaikkein eniten palveluja käyttävien vuotuista maksurasitusta voitaisiin lieventää merkittävästi. Maksukaton tasosta ja sen piiriin otettavista palveluista säädettäisiin asetuksella. Esityksessä ehdotetaan myös muutettavaksi lasten päivähoidon maksuja koskevaa pykälää siten, että korkein perittävä maksu nousisi nykyisestä 1000 markasta 1100 markkaan. Lisäksi ehdotetaan, että päivähoidosta voitaisiin periä maksu 12 kuukaudelta silloin kun lapsi on hoidossa ympärivuotisesti ilman merkittäviä poissaoloja. Voimassa olevan lain mukaan maksu voidaan periä enintään 11 kuukaudelta toimintavuoden aikana. Hallituksen esityksessä ei kiinnitetä huomiota perusoikeuksiin eikä siinä ole ns. säätämisjärjestysjaksoa. 2. Valtiosääntöoikeuden näkökulmasta ehdotusta tarkasteltaessa
3 on huomattava, että koska kyse on kunnallisista maksuista, niihin ei sovellu HM 62 ("valtion viranomaisten virkatoimien, palvelujen ja muun toiminnan maksullisuuden sekä perittävien maksujen suuruuden yleisistä perusteista säädetään lailla"). Sitä on tulkittu mm. delegointimahdollisuuksien suhteen varsin tiukasti. Kunnallisista sosiaali- ja terveyspalveluista perittävät maksut määräytyvät sosiaali- ja terveyden huollon asiakasmaksuista annetun lain (734/1992) ja asetuksen (912/1992) perusteella. 3, Merkitystä tässä yhteydessä saattaa sen sijaan olla perusoikeuksien yleisiin oppeihin kuuluvalla vaatimuksella siitä, että perusoikeuksien rajoitusten tulee perustua eduskunnan säätämään lakiin. Tähän liittyy kielto delegoida perusoikeuksien rajoittamista koskevaa toimivaltaa lakia alemmalle säädöstasolle (PeVM 25/1994 vp.). Vielä selvemmin sama asia ilmaistaan uudessa perustuslaissa (PeL 80 ), joka ei varsinaisesti tältä osin merkitse mitään muutosta nykyiseen verrattuna (PeL 80 : "Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan"). Lailla säätämisen vaatimus koskee myös sosiaalisia perusoikeuksia. Toimeentulotuen osalta perustuslakivaliokunta (PeVL 31/1997 vp.) kritisoi sitä, että toimeentulotuen perusosan suuruus jäisi säädettäväksi asetuksella. Toimeentulotuen osalta on kuitenkin huomattava, että HM 15 a :n 1 momentin sisältämä oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon on turvattu perustuslain tasolla jokaiselle kuuluvaksi subjektiiviseksi oikeudeksi. Toimeentulotuki ja HM 15 a :n 1 momentti ovat siten kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan mielestä ei ollut estettä sille, että lakiehdotuksessa valtuutettiin säätämään asetuksella toimeentulotuen lisäosalla katettavista menoista. Nämä menot olivat valiokunnan mielestä yleensä sellaisia, että ne eivät kuuluneet HM 15 a :n 1 momentin tarkoittamaan oikeuteen. Nyt käsillä olevan lakiehdotuksen osalta ei voida vedota suoraan mainittuun kannanottoon. Sosiaali- ja terveyspalveluja ei turvata perustuslaissa subjektiivisina oikeuksina. HM 15 a :n 3 momentti
sisältää sekä julkista valtaa koskevan yleisen että nimenomaan lainsäätäjään kohdistetun toimeksiannon. Yleisen toimeksiannon mukaan julkisen vallan on taattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Lainsäätäjän on puolestaan säädettävä tarkemmin tämän velvollisuuden toteuttamisesta. Sen sijaan momentin toinen virke sisältää vain julkista valtaa koskevan yleisen toimeksiannon tukea perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Toimeksiannot kohdistuvat ensisijaisesti valtioon. Toimeksiantovaikutus ulottuu pääsäännön mukaan kuntiin vain sikäli kuin tavallinen lainsäädäntö on osoittanut niille tehtäviä, jotka koskevat sosiaali- ja terveyspalveluja, väestön terveyden edistämistä tai lapsiperheiden tukemista. Voimassa olevan lainsäädännön perusteella käytännössä mainituista palveluista huolehtivat enimmäkseen kunnat. Perusoikeusuudistuksessa tuotiin esiin, että perustuslaissa turvattu kunnallinen itsehallinto edellyttää että kunnille perusoikeuksien turvaamiseen liittyvistä tehtävistä ja velvoitteista on säädettävä lailla. Perusoikeusuudistusta koskevassa hallituksen esityksessä (309/1993) korostettiin, että riittäviä sosiaali- ja terveyspalveluja koskeva perusoikeussäännös edellyttää, että julkinen valta turvaa palvelujen saatavuuden. Palvelujen riittävyyden määrittelyssä mainittu hallituksen esitys asetti lähtökohdaksi tason, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Säännös ei anna suojaa kaikkia, vaan ainoastaan sellaisia sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän heikennyksiä vastaan, jotka merkitsevät tietyn vähimmäistason alittamista. Perustuslaissa ei oteta kantaa siihen tuleeko palvelujen olla maksuttomia vai voidaanko niistä periä maksuja. Julkisen vallan velvollisuus turvata jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavoin, että asiakasmaksut eivät saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien tavoittamattomiin tai johtaa siihen, että nämä joutuvat turvautumaan HM 15 a :n 1 momenttia toteuttaviin viimesijaisiin tukimuotoihin (toimeentulotukeen), Näin PeVL 39/1996 vp.
5 Edellä mainitun perusteella ei ole mahdollista tehdä ilman muuta sellaista johtopäätöstä, että maksukaton suuruudesta (markkamäärästä), siihen sisällytettävistä palveluista, ylläpitomaksun suuruudesta sekä tuollaisen järjestelyn muista ehdoista tulee säätää aina lain tasolla. Kyse ei myöskään ole perustuslaissa tarkoitetun vähimmäistason alittamisesta. Ehdotetulla uudella järjestelmällä (maksukatto) pyritään pikemminkin parantamaan niiden asemaa, joilla maksut kohoaisivat palvelujen suuren käytön vuoksi kohtuuttoman korkeiksi. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin yhdessä tapauksessa lähtenyt (PeVL 39/1996 vp.) siitä, että "on asianmukaista säätää myös maksujärjestelmän perusteista lain tasolla." Perustuslakivaliokunta päätyi tähän "vaikkakaan tuo velvoite (HM 15 a :n 3 mom.) ei tarkoita yksilölle välittömästi turvattuja oikeuksia, käsillä on kuitenkin sellainen asiayhteys perusoikeussääntelyyn, että..." Kyseisessä lakiehdotuksessa oli kyse siitä, että sen mukaan lasten päivähoitomaksun enimmäismäärästä voitiin säätää asetuksella, samoin kuin maksun vähimmäismäärästä. Perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti maksun enimmäis- ja vähimmäismarkkamäärää koskevat säännökset siirrettiin lain tasolle. Perustuslakivaliokunnan mainittu kannanotto on vaikeasti tulkittavissa. Mitä tarkoitetaan "asianmukaisuudella"? Ilmeisesti valiokunta ei pitänyt asetuksen tasoa suoranaisesti perustuslain vastaisena, muttei kuitenkaan suositeltavana tapana järjestää tiettyyn perusoikeuteen kuuluvia asioita. Nyt käsillä olevassa tapauksessa maksun enimmäismäärästä vuotta kohden (maksukatto) valtuutettaisiin säädettäväksi asetuksella. Ongelmallisemmaksi asian tekee mielestäni se, että markkamäärän lisäksi asetuksella voitaisiin säätää myös siitä, mitä palveluja uuteen järjestelmään sisällytettäisiin, maksukaton ylittymisen jälkeenkin perittävän ylläpitomaksun suuruudesta ja myös muista ehdoista voitaisiin säätää asetuksella. Kuvatun perustuslakivaliokunnan aikaisemman käytännön valossa lähden siitä, että myös tässä tapauksessa on asianmukaista säätää lain tasolla niistä asioista, mistä hallituksen ehdotuksessa ehdotetaan valtuutettavaksi säätämään tarkemmin asetuksen tasolla. Pelkkä maksukaton asettaminen lain tasolla ei vielä riitä, sillä asetuksen
tasolle jää liian paljon harkintavaltaa. Katto voidaan määrätä niin korkeaksi, että sillä ei ole enää mitään käytännön merkitystä. Kuten hallituksen esityksestä käy ilmi, tällä hetkellä perittävien maksujen enimmäismääristä säädetään asiakasmaksuasetuksessa lasten päivähoitoa lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi hallituksen ehdottamalle järjestelylle, sillä lasten päivähoitomaksut ovat ainoat, joihin on puututtu perusoikeusuudistuksen voimaantulon jälkeen. Nyt kun muihinkin maksuihin puututaan, tulee noudattaa samaa käytäntöä mitä lasten päivähoitomaksujen suhteen noudatettiin vuonna 1996. 4. Myös lasten päivähoidon osalta perustuslakivaliokunta on katsonut, että säännös ei turvaa mitään nykyistä tapaa tarjota lasten päivähoitopalveluja. Hallitusmuoto edellyttää vain palvelujen riittävyyttä (PeVL 11/1995 vp. ja 39/1996 vp.}. Perustuslakivaliokunnan aikaisemman kannan mukaisesti myös käsillä oleva muutosehdotus lähtee siitä, että maksun enimmäis-ja vähimmäismäärästä säännellään lain tasolla (PeVL 39/1996 vp.). Tästä syystä lakiehdotuksessa ei ole valtiosääntöoikeudellisesti huomautettavaa siltä osin kuin siinä ehdotetaan nostettavaksi päivähoidon enimmäismarkkamäärää. Tämä toteutetaan lain tasolla, samoin kuin sellainen muutos että maksu voitaisiin periä tietyin edellytyksi 23 kuukaudelta nykyisen 11 sijaan on tarkoitus toteuttaa lain tasolla. 5. Edellä mainituin perustein, perustuslakivaliokunnan aikaisempaan käytäntöön nojautuen, katson asianmukaiseksi, että myös tässä tapauksessa maksun enimmäismarkkamäärästä (maksukatosta) säädetään lailla, samoin kuin ainakin siitä mitä palveluja uuteen järjestelyyn sijoitetaan, säädetään lain tasolla. Helsingissä lokakuun 13 päivänä 1999. Liisa Nieminen
Matti Niemivuo, OTT, professori MUISTIO 13.10.1999 7 Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle NÄKÖKOHTIA HALLITUKSEN ESITYKSESTÄ EDUSKUNNALLE LAIKSI SOSIAALI-JA TERVEYDENHUOLLON ASIAKASMAKSUISTA ANNETUN LAIN MUUTTAMISESTA (HE 77/1999 vp) 1 Yleisiä näkökohtia Laki sosiaali-ja terveydenhuollon asiakasmaksuista (734/1992) säädettiin osana sosiaali-ja terveydenhuollon suunnittelu-ja valtionosuusjärjestelmän uudistusta. Ennen mainitun lain säätämistä sosiaali-ja terveydenhuollon palveluista perittävät maksut olivat varsin yksityiskohtaisesti säännelty. Kunnilla oli vain eräissä yksittäistapauksissa mahdollisuus poiketa laissa olevan säännöksen perusteella asetuksessa säädetystä tai sen nojalla määräytyvästä maksusta. Maksuja koskevat säännökset olivat sitovia siten, ettei säädettyä maksua saanut ylittää. Toisaalta maksun alittaminen aiheutti valtionosuuden vähentämisen. Samalla kun kuntien toimintavapauksia sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisessä yleisesti lisättiin, pidettiin myös tarpeellisena lisätä kuntien toimivaltaa palveluista perittävien maksujen suuruutta määriteltäessä. Kuntia koskevan päätösvallan lisääminen näissä asioissa katsottiin tarpeelliseksi mm. sen vuoksi, että kunnat voisivat maksujen suuruutta sääntelemällä ohjata palvelujen käyttöä olemassa olevan palvelujärjestelmän kannalta tarkoituksenmukaisesti. Toisaalta tuolloin korostettiin sitä, että kunnallisella maksupolitiikalla ei saisi vaarantaa kuntalaisten mahdollisuuksia käyttää lakisääteisiä palveluja. Tämän vuoksi tuli huolehtia siitä, että palvelut olisivat maksuttomia, kun se oli tarpeen maassa noudatetun sosiaalija terveyspolitiikan toteuttamiseksi. Lisäksi pidettiin tärkeänä mahdollisuutta säätää asetuksella palveluista perittävien maksujen enimmäismääristä, jotta ylisuuret maksut eivät aiheuttaisi palvelujen käyttäjille taloudellisia vaikeuksia. Hallituksen esityksessä on menty pitemmällä. Siinä ehdotetaan asetettavaksi tietty enimmäismäärä (maksukatto) asiakasmaksuille. Tavoite on palvelujen käyttäjien näkökulmasta kannatettava. Ehdotettu sääntelytapa on kuitenkin valtiosääntöoikeudellisesti eräissä kohdin ongelmallinen. Seuraavassa tarkastellaan kolme kysymystä: maksukattoa koskevan sääntelyn suhdetta perustuslakiin yleensä, maksukaton sääntelyä asetuksella sekä ehdotettua sääntelyä kuntien itsehallinnon kannalta. Lopuksi käsitellään lyhyesti ehdotettua lasten päivähoitomaksun korotusta (7 a». 2 Suhde perustuslakiin yleensä Hallituksen esityksessä tarkoitetut maksut ovat tyypillisiä kunnallisia julkisoikeudellisia maksuja, joihin sovelletaan valtion viranomaisten maksuja koskevaa hallitusmuodon 62 :ää. Säännöksen mukaan toiminnan maksullisuudesta ja perittävien maksujen suuruuden yleisistä perusteista säädetään lailla. Kunnallisten
maksujen perusteita koskevaa - valtion maksuperustelain (150/1992) kaltaista - yleislakia ei ole, vaan useiden maksujen perusteiden määräämisestä on säädetty erityislaissa, kuten tässä tapauksessa sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa. Lähtökohtaisesti on luontevaa, että samassa asiakasmaksuja koskevassa laissa säännellään myös kyseisten maksujen rajoittamisesta. Hallitusmuodon perusoikeuksien kannalta ehdotus maksukatosta (uusi 6 a ) ei sinänsä ole ongelmallinen. Maksukatto ei rajoita perusoikeuksia. Pikemminkin se osaltaan turvaa hallitusmuodon 15 a :n 3 momentissa (ja Suomen perustuslain 19 :n 3 momentissa) edellytetyt "riittävät sosiaali-ja terveyspalvelut" jokaiselle niin, ettei asiakasmaksuista muodostu tosiasiallista estettä tiettyjen peruspalvelujen käyttämiseen. Toisaalta on myös selvää, että sosiaali-ja terveyspalveluiden maksuista ei ole mahdollista säätää miten tahansa, koska maksuilla vaikutetaan olennaisesti palveluiden käyttöön ja saatavuuteen. Maksukattoa on arvioitava myös hallitusmuodon 5 :ssä turvatun yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Lähtökohta on luonnollisesti se, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaita ei perusteetta aseteta toisistaan poikkeavaan asemaan. Hallitusmuodon säännös ei estä positiivista syrjintää eli tietyn heikommassa asemassa olevan väestönosan parempaa kohtelua. Ehdotettu maksukattosäännös lienee sinänsä syrjimätön hallitusmuodon 5 :n kannalta. Perusoikeussääntelyn näkökulmasta on syytä myös käsitellä 6 a :n 2 momenttia, jossa säännellään asiakasmaksutietojen kokoamisesta ja tietojen luovuttamisesta. Sääntelyn tarkoitus on asiakasmyönteinen ja näin ollen luonnollisesti kannatettava. Uusilla säännöksillä pyritään siihen, että asiakas olisi tietoinen maksukaton ylittymisestä ja että häneltä ei jäisi hyödyntämättä mahdollisuus saada palveluita maksutta. Ehdotettu lainsäädännöllinen toteutus on kuitenkin monessa suhteessa puutteellinen. Ensinnäkin ehdotettu järjestelmä ei loisi mitenkään perusteluissa (s. 2) mainittua keskitettyä seurantaa. Pikemminkin seuranta näyttäisi olevan hyvin epämääräinen: terveyskeskus "voi kerätä" tietoja suoritetuista asiakasmaksuista ja palveluja antavat "voivat antaa" tietoja. Lisäksi momenttiin sisältyy asetuksenantovaltuus (asetuksella "voidaan säätää") tietojen keräämis- ja luovuttamisvelvollisuudesta. Vakavampi huomautus voidaan kuitenkin esittää ehdotettua sääntelyä kohtaan erityisesti asiakirjajulkisuutta sekä yksityisyyden ja henkilötietojen suojaa koskevien perusoikeussäännösten (HM 8 ja 10 ) näkökulmasta. Maksutiedot ovat selkeästi arkaluonteisia tietoja, joita koskee tietojen käsittelykielto (henkilötietolaki, 523/1999, 11 4 k.; vrt. uuden julkisuuslain, 621/1999, 24.1 24 k.). Henkilötietolain 12 :n 1 momentin 5 kohdan mukaan arkaluontoisten tietojen käsittelykiellosta on mahdollista tehdä poikkeus, jos siitä säädetään lailla. Tällaisen poikkeuksen tulee kuitenkin täyttää tarkkarajaisuuden ja täsmällisyyden vaatimukset. Näitä vaatimuksia ehdotettu sääntely ei täytä. Erityisesti arveluttava on säätää asetuksella "muulle yhteisölle" osoitettu velvoite luovuttaa tietoja suoritetuista maksuista. Kovin epämääräiseksi jäävä ilmaisu voinee tarkoittaa esimerkiksi mitä tahansa terveydenhuollon yksityistä yksikköä. 3 Maksukaton sääntely asetuksella Maksukaton sääntelyllä on olennainen vaikutus sosiaali-ja terveydenhuollon asiakkaaseen. Kun lailla tulisi säätää yksilön oikeuksien ja velvoitteiden perusteista ja asioista, jotka tavanomaisesti kuuluvat lainsäädännön alaan, ehdotettu lainsäädännöllinen toteutustapa herättää kysymyksiä. Ehdotuksessa maksukatosta ehdotetaan säädettäväksi varsin yleisesti lain tasolla. Konkreettinen sääntely jäisi asetuksella annettavaksi. Jopa kaikkein keskeisin asia, maksukaton suuruus eli asiakasmaksujen enimmäismäärä vuoden aikana jäisi asetuksella säädettäväksi. Hallituksen esityksen perusteluissa on selkeästi ilmaistu, että maksukatto olisi 3 500 mk 12 kuukauden jaksolla. Niin ikään perusteluista käy ilmi, mitä maksuja siihen on tarkoitus sisällyttää ja mitä jättää sen ulkopuolelle. Kun maksukaton suuruus on tiedossa, estettä ei voine olla sille, että kyseinen markkamäärä mainitaan myös lakitekstissä. Asiakasmaksulaissahan mainitaan useita markkamääriä, myös ehdotetussa 7 a :n muutoksessa on kysymys laissa olevan markkamäärän korottamisesta. Maksukaton suuruutta joudutaan epäilemättä tarkistamaan aika ajoin. Kysymys ei ole tällöin kuitenkaan missään tapauksessa vähäisestä muutoksesta, jolla ei pitäisi eduskuntaa vaivata. Jos lakiin ei katsota voitavan kirjoittaa markkamäärää, tulisi maksukatto jollakin muulla tavoin konkreettisesti määritellä.
4 Maksukatto ja kunnallinen itsehallinto 9 Hallitusmuodon velvoite riittävien sosiaali-ja terveyspalvelujen turvaamisesta kohdistuu myös kuntiin. Ehdotettu sääntely maksukatosta on hallitusmuodon 51 :n 2 momentissa tarkoitetun kuntien itsehallinnon kannalta ongelmallinen, koska kuntien itsehallinnon ominaispiirteisiin ei voida tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä puuttua sillä tavoin, että itsehallinto menettäisi merkityksensä. Keskeinen kuntien itsehallinnon ominaispiirre on kuntien oikeus omaan talouteen. Ehdotetussa 6 a :n 1 momentissa on kunnille asetettu yksipuolinen velvollisuus luopua sille kuuluvista tuloista. Perusteluihin tosin sisältyy lupaus siitä, että asetuksella korotettavilla maksuilla kompensoidaan kuntien tulonmenetykset. Kuntien kannalta tällainen lupaus on ongelmallinen, koska hallituksen esityksen liitteenä ei edes ole asetusluonnosta. Hyvään lainvalmisteluun kuuluu olennaisena osana tällaisessa tapauksessa asetusluonnos, koska vain silloin eduskunta voisi arvioida ehdotettua kokonaissääntelyä. 5 Lasten päivähoitomaksun korotus Hallitusmuodon 15 a :n 3 momentin mukaan "julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu". Päivähoitomaksuja koskeva nykyinen asiakasmaksulain 7 a on vuodelta 1996. Sitä koskevaa hallituksen esitystä (208/1996 vp) eduskunnassa käsiteltäessä perustuslakivaliokunta (PeVL 39/1996 vp) lausui, että päivähoitopaikkojen käytännön merkitys on paljon sidoksissa palvelusta perittävän maksun määrään. Hallituksen esityksessä ehdotettiin sekä päivähoitomaksun vähimmäis-että enimmäismäärästä säädettäväksi asetuksella. Aikaisemmin enimmäismääräistä oli voitu säätää asetuksella. Lausunnossaan perustuslakivaliokunta piti asianmukaisena, että myös maksujärjestelmän peruskysymyksistä säädetään lain tasolla. Käsillä olevassa esityksessä päivähoitomaksun korottamisessa säädettäisiin lain tasolla. Enimmäiskorotus olisi 100 mk kuukaudessa yhtä lasta kohti. Kahdesta lapsesta enimmäiskorotus olisi 2 200 mk vuodessa. Voisiko korotus merkitä sitä, että päivähoitopalvelut siirtyisivät niitä tarvitsevien tavoittamattomiin? Vaikea sanoa - ehkä ei. Ainakaan pienten lasten vanhemmat eivät pidä hallituksen esityksen perusteluissa (s. 3) mainitusta syystä korotukseen: "Enimmäismäärää ehdotetaan korotettavaksi 1 100 markkaan, jotta päivähoitopalveluja järjestävät kunnat saisivat lisää maksutuloja (kurs. tässä)."