MEIDÄN JENGI Teksti Petri Pöntinen Kuvat Markku Niskanen Kimmo Puustinen opiskeli vuoden sisäoppilaitoksessa, mutta hänet tuotiin sieltä yhdeksän kertaa kotiin. Toivo löytyi pienestä tamperelaisesta yhteisöstä, jossa Kimmo ja 12 muuta nuorta saavat toteuttaa suuria haaveita. KIMMO PUUSTINEN, 22.»Haaveilen muutosta Ouluun. Asunto, työpaikka vaikka urheilun parissa, sitten perhe.» 36 SUOMEN KUVALEHTI 8/2005
8/2005 SUOMEN KUVALEHTI 37
Hennot sormet tarttuvat tiukasti kiinni.»petri, näytätkö, missä mä olen?» Silmäilemme seinää, joka on täynnä valokuvia nuorista. Hänet tunnistaa heti joukosta: pyöreät silmälasit, pörröiset kiharat, vallaton hymy. Vaivihkaa hän nostaa käden korvalle kuin soittaakseen jollekin. Ääni ohenee kuiskaukseksi.»hei äiti, me ollaan Petrin kanssa ja katsellaan kuvia. Onko Laku ollut kunnolla? Anna sille heiniä.» Tyhjä käsi laskeutuu alas. Laku ei ole mielikuvitusolento.»laku on kani. Mä vihaan sitä silloin, kun en ole saanut nukuttua.» Suvi Välimäki täyttää ensi kuussa 19 vuotta. Vaihtoehto kangaspuille Kaksi vuotta sitten Suvi kävi peruskoulun viimeistä luokkaa Raholassa Tampereella. Hän oli ollut harjoittelemassa Aitoon erityisoppilaitoksessa, mahdollisessa jatkoopiskelupaikassa. Kun äiti oli käynyt katsomassa tytärtään, tämä oli ollut pois tolaltaan, paniikissa. Äiti huolestui.tytär ei ollut kypsä asumaan ja opiskelemaan yksin. Sisäoppilaitos oli liian hurja hyppäys kodin ja koulun turvaan tottuneelle Suville. Hän leikki vielä nukeilla ja nalleilla, seikkaili pikkutytön muumimaailmassa. Suvi oli kehityksessä jäljessä ikätovereitaan ja kärsi epilepsiasta. Raholan integroitu koulu oli ihanteellinen, siellä Suvi oli opiskeli tavallisten nuorten joukossa. Mitä seuraavaksi? Vilkas tyttö olisi turhautunut kotinurkissa. Perinteinen toimintakeskus pelotti: ympärillä kymmeniä tuntemattomia ihmisiä, samanlaisina toistuvia päiviä, joita rytmittäisivät ruokailut. Virikkeitä olisi vähän, lähinnä mekaanista vaihetyötä tai matonkudontaa. Tätäkö tyttären elämä olisi, äiti mietti, kangaspuiden loputonta louskutusta hamaan vanhuuteen? Suvin äiti ei ollut ajatuksineen yksin. Samoihin aikoihin graafikko, perheenisä Jaakko Bashmakov ja aktiivinen äiti Anne Myllylä olivat selvittäneet, voisiko näille nuorille tarjota koulun jälkeen muutakin kuin ennenaikaisen eläkkeen ja säilöntäpaikan neljän seinän sisällä. Bashmakovin poika oli saanut yksivuotiaana vakavan aivoverenvuodon, Myllylän poika menettänyt viisivuotiaana osittain puhekyvyn epilepsian takia. Lopulta, neljän viiden vuoden työn jälkeen, LASSE RINNE, 20.»Haaveammattini on konduktööri. En halua muuttaa omaan asuntoon.» MINJA RANINEN, 23.»Haaveilen omasta perheestä ja hyvästä työpaikasta hoitoalalla.» ARTO MÄKITALO, 18.»Haluan pois kotoa, mutta ei tylsään asuntolaan. Haluan opiskelemaan Aitooseen ja saada tyttöystävän.» 38 SUOMEN KUVALEHTI 8/2005
syntyi OmaPolku ry, uudenlainen palvelu. Toimintapiste ja työpaja avattiin entiseen liikehuoneistoon Tampereen Tesomalle vuonna 2003. Suvi oli ensimmäisiä nuoria pienessä yhteisössä. Meidän jengissä, niin he itse sitä kutsuvat.»täällä on niin mukavia ja hauskoja ihmisiä», Suvi sanoo ja tutkii taas valokuvia. Kuvista aistii lämmön ja läheisyyden. Suurperhe välittää Espresson tuoksu leijailee keittiöstä, labradorinnoutaja Tessu tervehtii ulko-ovella. Avaraan tilaan on ryhmitelty pyöreitä pöytiä ja pehmeitä tuoleja, suurista ikkunoista tulvahtaa sisään päivänvaloa ja katuvilinää. Tämä voisi olla kahvila tai miksei koti. Toimintaa luotsaava Bashmakov ja vastaava ohjaaja Myllylä ajattelivat juuri suurperhettä, kun tila remontoitiin yhteisön käyttöön. Rento ilmapiiri viestii, että tämä paikka ei ole laitos, tämä on toinen perhe, vaikka nuoret asuvat kotona. OmaPolun suurperheessä on 13 nuorta ja viisi varsinaista ohjaajaa. Kuten kotona, aikuisen apu on aina tarvittaessa lähellä. Perheen ideassa piilee myös toiminnan ydin: tasavertaisuus. Täällä ei ole esimiehiä eikä työntekijöitä, ei asiakkaita eikä potilaita. On vain aikuisia ja nuoria. Lääkärit ovat tehneet nuorista erilaisia diagnooseja epilepsia, autismi, Downin syndrooma, hengityshalvaus mutta tässä yhteisössä he ovat nuoria, joilla on jokin erityistarve. Puhe ei suju tai siitä ei saa selvää, käsi tai jalka ei toimi kunnolla, sosiaaliset taidot ovat vasta oraalla. Täällä tehdään nuorisotyötä, ei vammaistyötä. Oikein valitut sanat koetaan tärkeiksi. Ne kertovat arvostuksesta, mutta ne ovat myös ohjauksen välineitä. Nuoret aistivat herkästi, miten heihin suhtaudutaan, ja kun he luottavat, he uskaltavat avautua. Paksu suojakuori on rikottu. Tyttö tuomiokirkossa Mikä tekee sinut surulliseksi?»olen surullinen, koska en osaa näyttää tunteitani.» Mikä muu tekee sinut surulliseksi?»tyttö ei halua minun rakkauttani.» SUVI VÄLIMÄKI, 18.»Haluan panostaa esimerkiksi uimiseen ja opetella erilaisten lajien tekniikoita.» 8/2005 SUOMEN KUVALEHTI 39
Mikä tytöissä kiinnostaa?»tytöt ovat kauniita, ja tyttöjä voi suudella ja tyydyttää.» Kimmo Kulmalan etusormi liikkuu näppäimistöllä. Ohjaaja Anuliisa Anttilainen painaa kyynärvarresta vastaan, jotta levoton sormi osuisi oikeaan kirjaimeen. 18-vuotias Kimmo on autistinen. Hän eli yli kymmenen vuotta»huppu silmillä», häneen ei saatu yhteyttä, kunnes koulussa joku keksi kokeilla fasilitointia. Se on menetelmä, jossa kommunikointi tapahtuu kirjoittamalla avustajan tuella. Puhumatonta poikaa mollattiin koulussa, pöhkö mikä pöhkö. Mutta Kimmo ajatteli paljon enemmän kuin moni kiusaaja. Esimerkiksi uskontoa.»raamattu tuo rauhaa, kuuntelen sitä.» Uskonto myös ärsyttää.»typerä asenne, kun ei voida tuoda tyttöä kotiin.» Milloin voit tuoda?»kun on avioliitossa, saa tyttöjä tuoda kotiin.» Kimmo näyttää Anuliisalle, että haluaa kirjoittaa lisää.»tyttö on Tuomiokirkossa.» Anuliisa selittää. Kimmo haaveilee häistä Tampereen tuomiokirkossa. Tunteille nimet Keskiviikkoiltapäivät on omistettu tunteille. Osa näistä nuorista on tottunut ilmaisemaan KIMMO KULMALA, 18.»Olisi tosi hienoa, jos voisin asua asuntolassa tai omassa asunnossa.töissä OmaPolussa ja tyttöystävä.» 40 SUOMEN KUVALEHTI 8/2005
JANNE OJANIEMI, 19.»Haluaisin opiskella kuvataidetta ja kuvittajan työtä. Haaveammatti sellainen, jossa saisi esiintyä.» VILLE MYLLYLÄ, 18.»Haluan ystävyyttä Sinin kanssa ja soittaa kitaraa vaikka ammatikseni.» SAMUEL LEANDER, 27.»Haluaisin muuttaa hyvään asuntolaan tyttöystävän kanssa. Haaveilen tutkijan ja jääkiekkovalmentajan urista.» itseään estottomasti. Usein siksi, että heillä ei ole ollut muuta tapaa kanavoida tunteiden mylläkkää. Nyt he puhuvat tunteistaan, antavat niille nimet. Tai kirjoittavat, maalaavat, soittavat. Täällä voi lähes koskettaa sydänsurua, jota parikymppiset nuoret kokevat, kun sitä oikeaa tyttöystävää tai poikakaveria ei löydy. Onneakaan ei kätketä, niin paljon päiviin mahtuu hymyä ja halauksia. OmaPolussa opetellaan myös hallitsemaan tunteita. Ei ole sallittua purkaa pahaa oloaan heittämällä kahvit lattialle eikä ole soveliasta kapsahtaa kenen tahansa kaulaan ja pussata. Pikku hiljaa nuoret hahmottavat omaa minäänsä. He oppivat toimimaan ryhmässä ja noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä. Itsetunto vahvistuu, mieli rohkaistuu. Heillä on lupa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään olla sitä mitä ovat. Tai vielä enemmän: tehdä jotain sellaista, mitä he eivät edes itse tiedä osaavansa. Mirvan Mona Lisa»Olen saanut voimaa täältä.» Sanat tulevat verkalleen ja yksitellen, mutta tummat iirikset loistavat. Kun Mirva Jäderholm astui OmaPolun ovesta sisään talvella 2003, hän oli lukossa fyysisesti ja henkisesti. Hän piilotti vasemman käden selkänsä taakse eikä suostunut katsomaan silmiin. Hän ei osallistunut keskusteluihin eikä piitannut ulkonäöstään. Erakko teini alkoi selata yksin grafiikan kirjoja. Kahden viikon kuluttua hän käytti jo kaiverrinta. Alku oli tuskaisa. Kaikki piti opetella alusta; Mirva ei osannut käyttää saksia. Nyt hän esittelee ensimmäisen painetun työnsä. Sen alla lukee Pauli, alkueläin. Mistä nimi juontaa?»kaloista, tietysti!» Viime syksynä OmaPolku järjesti taidenäyttelyn. Mirva maalasi öljyväreillä naishahmon, jonka vihreissä silmissä on arvoituksellinen katse. Näyttelyn kallein taulu meni ensimmäiseksi kaupaksi. Valokuvassa 18-vuotias, tyylikäs taiteilija ja taulun ostaja poseeraavat teoksen vieressä.»se on hieno. Minun tunteita.» Maalaus on nimetty Mirvan Mona Lisaksi. Mirva haluaisi opiskella viiden vuoden kuluttua Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa muiden nuorten joukossa. Ainoa, mikä häntä pelottaa, ovat rajut epilepsiakohtaukset. 8/2005 SUOMEN KUVALEHTI 41
MIKÄ OMAPOLKU? Vaihtoehtoinen, uusimuotoinen palveluiden tuottaja kehitysvammaisille nuorille. Opettaa itsenäisen elämän hallintaa ja taitoja pienessä ryhmässä. Toiminnan toinen painopiste taiteissa ja kädentaidoissa. Käynnistyi aktiivisten vanhempien aloitteesta 2003 Tampereella. Rahoitus kaupungilta, Raha-automaattiyhdistykseltä ja satunnaisesti pientukijoilta. Kuuluu jäsenenä mm. Suomen Setlementtiliittoon.»Pää kipeä», hän sanoo ja näyttää ruhjetta. Viimeksi kohtaus iski jäisellä jalkakäytävällä. Hinku keilaradalle Itsenäinen, taiteellinen nainen. Asuu taiteilijayhteisössä. Mirvan elämää kymmenen vuoden kuluttua? Tavoite on kirjattu hänen tulevaisuuden suunnitelmaansa. Yhteisön jokaiselle nuorelle laaditaan polku, joka johtaa mahdollisimman itsenäiseen elämään. Arjen aakkosia harjoitetaan joka viikko. Nuoret käyvät kaupassa ja laittavat ruokaa, siivoavat ja kuntoilevat. He hankkivat tietoa kirjastosta ja netistä, harjoittelevat kädentaitoja ja käytännön englantia. Lähes huomaamatta he tottuvat liikkumaan kaupungilla. Heihin voi törmätä haalarimiesten lounaspaikassa tai kehonrakentajien kuntosalilla. Ja mikä into tällä sakilla on keilaradalla! OmaPolun tavoitelistalle on kirjattu asuintalo, sosiaalinen yritystoiminta, taiteen perusopetus, vertaistukipalvelu ja monitoimipiste kaupungin keskustassa.yhteisö haluaa sulautua, ei lokeroitua. MIRVA JÄDERHOLM, 18.»Haluaisin opiskella Ikaalisissa taidetta. Poikakaveri.» 42 SUOMEN KUVALEHTI 8/2005
Miksi näiden nuorten pitäisi asua laitosmaisessa ympäristössä? Miksi heille on vain muutamia ammattiuria? Miksi nämä nuoret eivät voi käydä tavallista rippileiriä? Miksi he eivät voi opiskella normaaleissa oppilaitoksissa, vaikka tuettuna? Miksi heidän taidettaan kutsutaan vammaistaiteeksi, miksi ei vain taiteeksi? Miksi heidät tarvitsee erottaa ja eristää? Hyvät pohjat isäksi»mä en välittäisi puhua siitä paikasta.» Kimmo Puustinen on velikulta tässä porukassa,»me ollaan kuin seitsemän veljestä, yhtä hulluja», mutta nyt ei naurata. Hän asui vuoden sisäoppilaitoksessa ja palasi yhdeksän kertaa ambulanssilla kotiin. Hän sai rajuja epilepsiakohtauksia öisin.»multa paloi hermot, mua ärsytettiin niin penteleesti.» Kimmon oikea käsi ei toimi kunnolla, ja joskus jotkut sanat etsivät tovin toisiaan. Hän toivoo kärsivällisyyttä. Sitä että häntä kuunneltaisiin, etenkin kaupoissa. Toisinaan on pakko purra hammasta, kun joku loukkaa.»saatan sanoa takaisin. Että lähde nyt vetään.» Viime keväänä, kun Kärpät voitti jääkiekon SM-kullan, tamperelaispoika kääntyi oululaisfaniksi. Hän katsoo joukkueen jokaisen vieraspelin Hakametsän hallissa. Kärppä-paidassa oululaisfanien joukossa.»siellä en ole kuullut yhtään poikkipuolista sanaa musta.» 22-vuotias Kimmo odottaa tulevaisuudelta paljon: ensiksi hyvä työ, sitten asunto ja perhe. Hän työskentelee kouluavustajana Raholassa kahdesti viikossa. Yksin asuminen ei olisi sekään ongelma, jos joku annostelisi lääkkeet valmiiksi. Entä perhe?»mä haluan joskus isäksi. Mä olisin hyvä isä, ottaisin täyden vastuun kaikesta.»»en juo, en polta, en käytä aineita. Mulla on hyvät pohjat isäksi.» Tyttöystävä on yhä haussa. Mieli tekisi muuttaa Ouluun, kiekon ja naisten perässä. Kimmo tietää, miten sulhasehdokkaan pitää käyttäytyä.»otan luntisti.» Siis rennosti vaan. VESA RIMPILÄ, 18.»Työkseni haluan pelata X-Boxia, heh, heh. Haaveilen puusepän tai jätskimyyjän hommista.» JONI MALINEN, 19.»Haluan muuttaa Ouluun, Heseen töihin ja viikonloput poliisina.» LINNEA MEURONEN, 17.»Unelma on olla tähti, haave kokki ja baarityö. Omakotitalo ja poikaystävä.aion opiskella ylioppilaaksi.» 8/2005 SUOMEN KUVALEHTI 43