BELLA Jouduin lopettamaan koiravanhukseni kesällä 2006 ja koti tuntui kovin hiljaiselta ilman tassujen ääniä. Päätin kuitenkin olla ilman nelitassuista kaveria jonkin aikaan kun oli nuo ihmislapsoset pieniä vielä silloin ja olin yksinhuoltajana. Marraskuun alussa sisareni näytti minulle Bellan kuvaa ja kertoi että neitokainen on tulossa suomeen eikä hänelle ole kotia tai kotihoitopaikkaa. Bella olisi lopetettu tarhalla, ellei häntä olisi tuotu suomeen. Katsoin kuvia ja luin tekstin koirasta ja mietin että itseni tuntien en pystyisi antamaan kotihoitopaikkaa, koska en pystyisi luopumaan koirasta kuitenkaan. Mietin omia resurssejani hoitaa kahta lasta sekä koiranpentua, Bella oli vasta n 3kk ikäinen. Niin tein päätöksen ja sain Bellan koirakseni. 11.11 2006 Bella saapui laivalla suomeen. Olin sisareni kanssa satamassa ja tuntui että olisimme odottaneet vaikka kuinka kauan ja ihmisiä vain tuli ja tuli, mutta koiria ei näkynyt. Vihdoin saapui myös koiria ja satama ikään kuin hiljeni kun pääsin vihdoin koiraa silittämään. Bella oli kovin laiha ja pieni, mutta aivan ihastuttava ja vielä kauniimpi kuin kuvissa. Bellan tuoja oli nimennyt hänet osama-bellaksi, oli vissiin niin riiviömäinen laivamatkan aikana. Sain tutustua koiraan itsekseni sen viikonlopun aikana, lapset kun olivat isällään. Sunnuntaina olikin sitten niin lapset kuin koirakin ilosta sekaisin kun toisensa näkivät. Pentumaisen tapaan Bella oli kovin villi ja lapset hieman säikkyvät tätä mutta pian tottuivat pennun tapoihin. Edellinen koira kun oli 12-vuotias vanha herra niin olihan tuo muutos aika iso... 2007 vuoden aikana neiti kasvoi (tullessa n. 9kg ja nykyään n. 30kg)ja kehittyi huimaa vauhtia. Koirakentällä kävimme mahdollisuuksien mukaan purkamassa energiaa jota neidissä olikin vaikka muille jakaa. Lisäksi siskoni boksuneiti Pipa oli neitokaisen leikkikaverina ja tukena aika usein. Pipalla ja Bellalla oli ihan oma ärinä murina leikki, jota muut koirat ja ihmiset ihmettelivät. Saimme usein hämmentyneitä katseita kun emme puuttuneet neitokaisten tappeluun, tältä kun niiden leikki
kuulosti. J 6.5 alkoi ensimmäinen juoksuaika ja tällöin ei tietenkään koirakentälle päästy.. Syksyllä 07 poppooseemme liittyi mies ja alkuun Bella oli ihan innoissaan uudesta leikkikaverista. Mieheni ei päässyt edes yöllä vessaan, kun Bella oli sitä mieltä että jee leikitään J Onneksi tätä ei kestänyt kuin viikon verran ja sitten neiti olikin jo tottunut uuteen perheenjäseneen. Jos sisareni koirat olivat meillä kylässä, niin Bella ei antanut heille hetken rauhaa vaan olisi vain leikkinyt ja leikkinyt niiden kanssa. Keväällä 2008 Bella steriloitiin. Juoksuja kerkesi olla kahdet tai kolmet. Muutimme maaliskuussa toiseen asuntoon, Bella sopeutui sinne hyvin ja neiti tykkäsi kaivaa takapihalle isooooja kuoppia J Muutaman kerran vuodessa ajelemme pohjoiseen mieheni vanhempien luokse. Bella tykkää näistä reissuista muuten, mutta automatkat eivät ole mukavia. Pohjoisessa saa juosta isolla pihalla ja siellä on monta rapsuttajaa. Mieheni vanhemmat myös käyvät meillä kyläilemässä muutamia kertoja vuodessa. Keväällä 2009 muutimme omakotitaloon jossa on iso piha. Bella nauttii kun saa juosta ja vahtia pihaa. Kesällä menimme mieheni kanssa Ruotsiin ja Bella oli tämän aikaa mieheni vanhemmilla lomalla. Bella oli siellä n viikon ja me menimme sitten perässä sinne ja vietimme toisen viikon lomaillen pohjoisessa. Kotona ollessamme neiti on viettänyt päivänsä melkeinpä ulkona oleskellen, ovet kun on auki niin voi itse valita missä on. Syksyn tullessa neiti olikin ihmeissään kun ovi ei ollutkaan enää kokoajan auki.. Energiaa neidissä on edelleen, mutta yksin ollessa neiti taitaa vain nukkua edes luu ei maistu silloin. Loppuvuodesta 2009 bongasin toisen yhdistyksen sivulta samannäköisen koiran kuin Bella. Näytin kuvan miehelleni ja hän sanoi että olisi aika hienoa jos olisi kaksi samannäköistä koiraa. Tästä lauseesta meni n tunti kun jo täyttelin kotiselvityslomaketta. Muutaman päivän päästä jo jutteli yhdistyksen ihmisen kanssa ja näin meille oli varattu Rico poika. Poika saapui tammikuussa 2010. Hieman meitä jännitti kuinka koirien yhteiselo rupee sujumaan ja antaako Bella pojalle hetken rauhaa. Bella oli mukana lentokentällä kun haimme pojan. Alkuun Bella oli kotona hihnassa jotta poika sai tutustua rauhassa uuteen kotiin ja ihmisiin. Ei mennyt montaakaan päivää kun koirat painelivat keskenään pitkin pihaa. Sitten alkoi opettelu, ettei sisällä riehuta. Nopeasti koirat tämän tajusivat ja ulkona sitten paineltiin täysillä. Bella on ylittänyt kaikki odotuksemme Ricon suhteen, neidillä on uskomattoman pitkä pinna ja hän osaa antaa toisen olla rauhassa jos toinen niin haluaa. Hihnassa molemmat menee hienosti, poitsu vaan seuraa vieläkin Bellaa. Hommasimme koirille oman sohvan, mutta Bella ei ole vielä oppinut että siinä saa makoilla aina kun haluaa. Aikaisemmin kun sohvilla ei ole saanut olla. Aivan mahtavan koiran olemme saanut niin tallinnasta kuin romaniasta. Bella on rauhoittunut entisestään, kiitos Ricon ja tietenkin tuo iän karttuminenkin vaikuttaa asiaan. Laivamatkan osama-bellasta on kasvanut rauhallinen yleensä hienosti käyttäytyvä leidi J
OSKU Tämä kertomus alkaa oikeastaan kaukaa, viisikymmentäluvulta. Olin ihan pieni tyttö, kaksi kolmevuotias. Silloin kultaiseeen vanhaan hyvään aikaan ei tunnettu päiväkoteja, vaan olin isoätini hoidossa. Olin aika yksinäinen, lähimain ei asunut muita lapsia. Mutta sitten isovanhempani hankkivat koiran, pienen kettuterrierin pennun, joka seuraavat 12 vuotta oli minun ehdottomasti paras ystäväni. Se oli ärhäkkä tapaus, kiukkuinenkin, mutta ei koskaan minulle! Jokke sairastui ja kuoli ja teinitytön itsepäisyydellä sain vanhempani hankkimaan uuden koiran, cairnterrierin. Olin koiraihminen henkeen ja vereen. Tunsin melkein kaikki koirarodut, tiesin niiden hyvät ja huonot puolet ja kun afgaani tai tanskan doggi olisivat vanhempieni mielestä olleet liian suuria, päädyin luonnikkaaseen terrieriin. No, sitten tapahtui niin kuin perheissä yleensä, poikanen lentää pesästä ja jättää lemmikin vanhemmilleen. Itsenäisessä elämässäni tutustuin kissoihin, ihastuin ja rakastuin ja minusta tuli Kissaihminen. Koirat, no joo, mutta ne kuolaa ja haisee ja on epäsiistejä kaikin tavoin. Ja tyhmiäkin ne ovat miellyttämisenhalussaan. Kissahulluus tarttui äidinmaidossa jälkikasvuunikin, kuinkas muuten. Kunnes. Isän kuoleman jälkeen aloin tuntea itseni kovin vanhaksi ja raihnaiseksi. Yksinäiseksi. Surulliseksi. Jaanan ja Juhan pikkukoirat olivat kivoja. Mirkulla oli Rekkuriehassa pieniä koiria mukanaan. Eivät ne hullumpia olleet. Koira vaatii ulkoilua ----> kävelyttäisikö sellainen minut ulos huonosta olosta ja heikosta kunnosta. Ajatus pyöri päässäni jonkun aikaa. Pyöriteltiin Mirkun kanssa eri vaihtoehtoja, jotka lipesivät sivu suun. Nässu oli vapaana, sovittiin, että se tulisi meille kotihoitoon. Pieni valkoinen bolonka mix. Ei rakkkautta ensi silmäyksellä, kuvan perusteella. Mutta Tallinnassa tiesin, että jos kissat eivät syö Nässua ja se niitä, niin kotihoito jää lyhyeksi. Kukaan ei sitä minulta vie. This match was made in heaven! Nässusta tuli Osku, Karvisen koirakaverin mukaan. Kissat eivät olleet kiinnostuneita siitä eikä se kissoista. Valkoinen prinsessa Naomi tuli meille aikoinaan sen takia, että
meillä ei ollut koiraa. Se kun ei moisten kanssa tule toimeen. No, liekö valkoisilla eläimillä jotain sielujen sympatiaa, ainakin nuo kaksi prinsessaa ovat hyviä ystäviä nykyään! Pojat totesivat, jaa, toi taitaa jäädä meille... Nyt minulla on joku, joka rakastaa minua varauksetta. Niinhän tekevät kissatkin, kunnes ovat saaneet ruokansa. Oskun häntä vispaa ympyrää, kun se näkee minut vaikka olisin ollut vain roskia viemässä. Se on hyvin kiltti muttei kuitenkaan lälly. Aamulla ei ole vaikeaa herätä, kun Osku tanssii innoissaan sängyn vieressä, iloisena aamulenkistä. Maalla on paljon mukavampaa käydä, kun en ole yksin. Osku rakastaa juosta mäkeä ylös ja alas, kaivaa omaa makuukuoppaansa, pyöriä ruohikossa. Nuorisokin osallistuu mukisematta Oskun ulkoilutukseen, silloin kun itse olen pitkän päivän töissä! Olen tavallaan palannut sinne turvalliseen lapsuuteeni, minulla on taas koira. RONTTI-EINARI ENT. WINKKI Elikkäs, moon tällänen sekarotunen pojan kloppi nimeltä Rontti-Einari. Mun elämääni on mahtunut paljon kaikenlaista, huonoa kohtelua ja lähes vuosi Pärnun tarhalla oleilua. Tämä on kuitenkin jäänyt taakse, sillä viime keväänä tarhalle tuli ihmisiä. Ihmisiä jotka katsoivat minua oudosti. Remmiä näyttivät ja kaulaanihan ne sen laitto, ajattelinkin heti pilke silmä kulmassa, että toi likka on niin pikkunen että näytetäänhän sille kuka vie ketä ;) No, kaikkeni annoin ja hyvin se siinä perässä roikku. Kerrotaan myös se, että mulla on hieno tapa! Kun teen asioitani, kuovin, pörhistelen rintaa ja örisen, hienoa eikö? No hei nää ihmiset hihitteli mulle! Mentiin sitten takaisin, ja niiden outo ilme pysyy, koitan pissata sen äijän kintuille, ei auta. Kun ne sitten lähtee mua harmittaa, niitä harmittaa? Miks ne menee.. Auto lähti.. Oliko mussa jotain vikaa? Viikko menee, eri ihmiset tulee laittaa mut autoon ja mennään. Mulla on kaverikin mukana, se ei tykkää mun lähentelyistä. Oon niin äijä, liian äijä. Mut päivä menee nopeaan ja taas mennään. Mennään ulos autosta, kauheesti uutta ja omituista,
kunnes huomaan ne ihmiset joilla oli se outo katse. Likka itkee, mä pissaan kaikkiin ympäröiviin autoihin enkä ees noteera sitä. Mä lähden niiden mukaan. Hotellissa mä näytin kuinka äijä oon, kaikin keinoin ja väkisin koitan nylpyttää taukoamatta. Kyllä me sit päästiin kaikki perille siihen isoon koiran koppiin, koti kuulemmas. Nuuskutin, nurkissa oli nannaa, mulle! Lisää ihmisiä, pieniä, kova äänisiä, outoja. Mä pidän niistä. Mä koitan nylpyttää sitä likkaa, jaksan yrittää monta viikkoa, kuukauden. Ne puhuu lääkäristä ja sanoo et lopetan, en varmasti ;) Hitto, ne oli oikeessa. Nyytit on tyhjät, mut itelläkin parempi olla, ajatukset väheni eikä oo niin sekava olo ulos mennessä. Hajut sotki mun pään. Mä en nylpytä enää, se ei oo kivaa ku ei ne rapsuta silloin, joten tuun kauniisti viereen. Mä osaan pyytää luvan kun keskityn katsomaan silmiin. No joo, kyllä mä syliin tuun ilman lupaa iltaisin ja saan jäädä siihen. Ja jos pyödällä tuoksuu joku hyppään oitis putsaamaan sen, se likka ei tykkää vaan mielummin pyyhkii sen rätillä, menee murut hukkaan sanon minä. Täälläkin on ketju, mut se on hyvä. Ihmiset on siinä pihalla ja mä saan vahtia niitä. Muutaman kerran se likka hävis sisälle, mä kyllä huusin sille et mä en haluu siellä yksin olla! Koko naapurustokin tietää sen nyt. Enkä mä ees sais jäädä yksin, kun kaivoin kukka penkkiin metrin syvän kuopan etsiessäni jotain. Kaikkea en vielä ymmärrä, mutta mä opin ihan vaikka vaan siksi että noi katsois mua lisää sillä oudolla ilmeellä, sillä nykyyän mullakin on se outo ilme naamalla. Mä rakastan niitä nyt ja ne mua, alusta asti. WATSON-KOIRA ja WAITI-KISSA
No niin... mistähän aloittaisi... :) Hieman taustoja... Olen 38V. 11-vuotiaan tytön YH- sairaanhoitaja äiti. Asumme Sipoossa omakotitalossa ja perheeseemme kuuluu me, 3 koiraa (Watson-pappa RR 1/10, Adam -pappa viipurin koirat 4/08, Donna rottis vauva 8 1/2 kk.) ja kissa pojat Waiti RR 8/10, Paavali tuli hoitoon 6/09 ja jäi meille :) ) Meillä on aina ollut eläimiä... ja aina osa tullut "huonoista oloista" tai "piikiltä pelastettuina", mutta nyt asiaan... miksi Watson tai Waiti olisi vuoden rescue? hmmm... mielestäni jokainen eläin joka saa uuden mahdollisuuden kunnolliseen elämään jossain jossa rakastetaan, huolehditaan ja välitetään on "voittajia" jokaisella tulisi olla oikeus tai oikeus mahdollisuuteen kunnolliseen elämään..., mutta aina niin ei ole... ja joskus vanhat traumat ja vanha elämä on jättänyt liian suuret arvet... WATSON Watsonin taustasta ei ole tietoa... kadulta oli koiran löytänyt vanha pariskunta jonka autotallissa oli poika hetken aikaa ollut, mutta heillä ei riittänyt rahat koiran ruokintaan jne... veivät pojan sitten tarhalle... Kun papan kuvan rekkujen sivuilla näin ensimmäisen kerran 11/09 ei se lähtenyt silmistäni ja mielestäni koskaan pois... Luin tulevasta korvaleikkauksesta ja kasvaimista ja, että on jo iäkäs koira, ja vanhat muistot luopumisesta tuli pintaan.. nekään ei saanut minua luopumaan ajatuksesta... antaa watsonille koti ja hoitoa... ei sekään,että meille oli tulossa Rottweiler pentu samoista sukutaustoista kun meidän edellinen rottis oli... EI mikään saanut Watsonia mielestäni pois... ja niin otin yhteyttä! pappa leikattiin 22.12 virossa ja siitä toivuttua me sitten haettiin 18.1 10 pappa kotiin... koskaan en unohda sitä päivää ja odotusta!! päivä oli aivan järkyttävä kylmä... pieni watson oli suloisempi kuin osasin kuvitella ja paleli tallinnan viimassa ja pakkasessa... yritti kaivautua lumeen suojaa... vaikka vain hetken olimme
ulkona... sitten sanoimme papalle, että nyt lähdetään kotiin!!! ihan kuin olisi ymmärtänyt?! Watsonhan on kuurokin :)...mutta pieni pappa juoksi meidän kanssa täyttä vauhtia Statoilin huoltoasemalta Vikingin terminaaliin... käveli arvokkaasti laivaan :) ja sulatti kaikkien sydämet <3 meidän rakas... niin saavuimme kotiin! :) Elämä alkoi hyvin... Watson nautti uudesta kodista ja kotiutui heti...ja me lellimme pappaa... suu "tuoksui", ja korvat olivat "parantumassa", mutta muuten oli pirteä pappa. Korvat alkoivat vaivaamaan ja menimme lääkäriin n. viikko kotiin tulon jälkeen ja Watsonin taistelu alkoi... ELL huomasi, että korvien lisäksi pojan suu aika huonossa kunnossa ja varasimme ajna hammaskiven poistoon joka sitten olikin suurempi"remontti" kalustoon... koko vas puoli poistettiin melkein kokonaan kun kudoksetkin tulehtuneet ja ylä kulmureisen takaa meni fisteli nenä onkaloon jota koitettiin kirurgisesti hoitaa jne.. tikkejä suu täynnä jne... ajattelin tuolloin ettei Watson selviä... Poika SELVISI, ja suu parantui..., mutta sitten alkoi pissaamaan verta... ELL totesi eturauhasen suurentuneen ja krooninen virtsa tulehdus... ja ne hoidettiin ja taas poika selvisi kuureista... sitten rajujen hoitojen jälkeen munuais arvot nousi ja siirryimme munuaispotilaan dietille... watson on ilmeisesti myös hyvin allerginen ja olin tilannut erikois ruokia saksasta pojalle ja ne maistui, mutta uusi ruokavalio paremmin...vain kananfile suikaleita, kananmunaa, raejuustoa, ohraa ja luomuriisiä... poika söi ja paino nousi ja elämä oli ihanaa!! Watson oli pirteä ja selvinnyt kaikista koettelemuksita ja NAUTTI elämästään ja me pojan hyvästä voinnista, lukuisten lääkäri käyntien ja ab-kuurien jälkeen elämä voitti! :) Kunnes Watsonin niskaan ilmestyi patti kesäkuussa... joka alkoi kasvamaan ja menimme taas lääkäriin... ELL ultrasi patin ja epäili sen olevan hyvänlaatuinen,koska ei muistuttanut pahanlaatuista ja suositteli sen poistoa! Varasimme ajan... samalla myös kastraatio ja korvasta patin poisto, kun kerran nukutettiin taas niin samalla sitten kaikki operaatiot... Sain olla mukana koko leikkauksen... näin patin.. ja vaikutelma myös ELL mielestä oli hyvänlaatuinen... ainoa epäilys oli verisuonet jotka siihen meni..., mutta meneehän hyvänlaatuisiinkin... No, kuumista helteistä huolimatta TAAS Watson toipui hyvin, vaikka tikkejä joka paikassa ja ISO haava niskassa n. 20cm!! Odotimme patologin vastauksia... ja niin se tuli... kuin isku vasten kasvoja!!!pahanlaatuinen!!... jotenkin osasin odottaa sitä koska niin paljon kaikkea oli koko kevään ollut..., mutta toivoin, että vihdoinkin watsonin taistelu loppuisi ja saisi vaan nauttia elämästä. Koirien onkologille en lähde, koska sytostaattihoidot eivät anna parempaa tulosta kuin se ettei niitä aloiteta tämän kasvain tyypin kohdalla joten ELL kanssa asiaa pohdittuamme seuraamme tilannetta... ja toivotaan! että, kasvain saatiin ajoissa pois ettei ole etäpesäkkeitä lähettänyt, eikä uusiudu! Nyt leikkauksesta on kulunut reilu kuukausi ja Watson on pirteä ja iloinen pappa, nöpö heiluu ja lenkkeilee ja pihalla juoksentelee iloisesti... NAUTTII ELÄMÄSTÄ! Laumamme lisääntyi... 18.8.10 Kisupojalla:) WAITI Olin jo kauan miettinyt toisen kissan ottamista Paavalille kaveriksi... mutta Watsonin tilanteen takia sitä siirtänyt.. mutta tämän kesän kissa tilanne sai minut muuttamaan
mieleni ja ottaa kuitenkin jo nyt.. ja rescue kisu tietenkin... silmiimme osui Waiti... :) en olisi osannut valita kenelle kodin annan koska kaikki niin suloisia..., mutta Waiti oli niin samannäköinen kuin Paavali ja oli poika selvinnyt täpärästi piikiltä! Waiti siis oli Oulusta löytynyt eikä kukaan poikaa ollut kaivannut ja ilmeisesti piikki oli jo lähellä kunnes joku ihana hellä sydämminen ihminen oli hakenut kotihoitoon kissan pentuja ja ottanut myös Waitin mukaan jottei piikille joudu... ja onneksi niin.. Waiti tuli kotihoitoon ihan lähelle Vantaalle...kävimme katsomassa ja päätös oli selvä samantien.. :) Waiti muutti meille... :) Waiti on ollut nyt viikon meillä ja kaikkia ohjeita uhmaten annoin olla jo heti seuraavana päivänä koirien kanssa, koska myös hoitopaikassa oli koiria ja tunnen omani niin hyvin... ei mitään ongelmia ollut... kaikki sujui hyvin... ja seuraavana päivänä kissa pojat oli nenätysten... olivat 2 päivää haistelleet oven alta toisiaan ja yrittivät leikkiä niin ajattelin, että kokeillaan... :) Paavali oli silminnähden onnellinen uudesta kaverista... :) ja Waiti hieman arasteli aluksi toisen kollin leikkiin kutsuja, mutta kun huomasi, ettei Paavalilla aikomustakaan isotella tai tapella alkoi poikien leikki... :) ja olemme iloissamme katsellet sitä... pojat leikkii, kehrää ja ääntelee niin iloisen ja onnellisen oloisena... Waitin elämä jo piikin häämöttäessä muuttui... uusi koti uusia kavereita ja uusi onnelline elämä veljen kanssa... Todellinen rescue-kissa! :) LOPPU HYVIN...KAIKKI HYVIN..?! Meillä on hyvin "rauhallista" ja harmoonista elämä kaikesta huolimatta... 5 karvajalkaa..., mutta tilaakin on :)... kaikki yhdessä täällä asustelevat.. ja odotamme syksyä ja Joulua! Haluan ja toivon niin paljon, että Watson ja Waiti saavat kokea kunnon koti Joulun... muistan viime Joulun, kun mielessäni oli Watson koko ajan... Itkin ajatuksesta, että toipui leikkauksesta tarhalla Pärnussa..., vaikka tiedän että siellä hoidettiin poikaa... silti... Watson kuului mielessäni jo silloin meidän perheeseen... ja mielessäni näin viettämässä Joulua meidän luona KOTONA! ja nyt itkettää ja surettaa jos sitä Joulua ei papalle tulekkaan... Luottavaisin mielin ja toivoa täynnä sitä odotamme! Watson on oikeasti RESCUE WATSON!!!! todellinen taistelija!! äidin rakas! ELL on useasti sanonut, että jos papalla ei olisi niin vahva elämän halu ja into ja tietenkin meidän antama huolenpito ja rakkaus ei koira olisi selvinnyt keväästä ja tulehdus kierteistä... Olen monesti ajatellut kuinka ihanan ELL me löysimme... olemme klinikalla juosseet koko kevään... Watsonia hoitanut Hannu lääkäri on hyvin asiallinen ja suhtautunut järkevästi koko ajan... kaikki se tehdään mikä on järkevää ja Watsonille parasta... ei rahastusta, ei arvostelua rescue koiran otosta, vaan hyvin ammattitaitoista ja empaattista hoitoa ja palvelua... Watsonillakin pää nousee ja häntä heiluu kun klinikalle mennään ja näkee tutut ihmiset! menee sinne innoissaan ja suoraan vast oton kautta tuttuun huoneeseen.. kaikesta kokemuksesta huolimatta.. :)
Uskon, että pappa on elänyt hyvää ja onnellista elämää vaikka on sairastellut ja oli niin sairas... se on niin kuin ELL sanoi, että NYT pojalla on ollut mahdollisuus toipua ja parantua kun saa asianmukaista hoitoa ja sitä huolenpitoa ja rakkautta paljon... päivä kerrallaan mennään... Kunpa vain pahanlaatuista kasvainta ei olisi ollut..., mutta... Tiedän, että enempää en voi tehdä Watsonin eteen... kaiken minkä rahalla saa olen tehnyt.. ja lellitty ollaan pieni poika ihan kokonaan pilalle... kurkkua kuristaa ajatus, että se ei riitä ja kyyneleet alkaa valumaan pelkästä ajatuksesta että meidän pikku taistelijan matka olisi loppumassa.. sitä en suostu uskomaan enkä hyväksymään vielä.. En ole kertaakaan ollut vihainen tai katkera siitä, että Watson on ollut niin sairas... ja rahaa "halvan" rescue koiran hoitoon on mennyt enemmän kuin muutaman "terveen pennun" hinta! Vanhan koiran jo ottaessaan valmistautuu kuluihin... :) Watsonilla huono onni terveyden kanssa koska yksinkertaiset vaivat oli kroonistuneet jne.., mutta herra ansaitsee kaiken sen hoidon, jotta saisi vielä terveen eläke ajan :) raha on vain rahaa eli ei mitään sen rinnalla jos äidin rakas vaan paranee... :) Vanhukset lähellä sydäntä... ja meidän pappa voi nyt toistaiseksi hyvin, on iloinen ja pirteä.. päivä kerrallaan.. :) Kiitos Rekku rescue:lle meidän "pojista"! olen iki onnellinen näistä kokemuksista ja siitä että olen näille rescueilleni kodin saanut ja pysynyt antamaan... Heidi, Watson, Waiti & Adam,Donna,Paavali