Markku Reimaa valtiot tri, suurlähettiläs emeritus PEKOSEN SUKUKOKOUS KARJALATALOSSA 10.8.2013 J:K: PAASIKIVI - KARJALA - RALPH ENCKELL Kiitän ystävällisestä kutsustanne tulla puhumaan sukuseuranne vuosijuhlaan. Ajattelin, että voisin tässä puheenvuorossa yhdistää erilaisia aiheita ja kokemuksia, jotka liittyvät myös oman sukuni taustaan. Ymmärrän, että PEKOSEN suvun keskeinen tausta liittyy Karjalaan, vaikka nykyinen sukukunta lieneekin Parikkala; silti elävää karjalaisuutta! Ajattelin käsitellä aihetta kolmella eri tasolla; - toisen maailmansodan jälkeisten kokemusten valossa; - luovutetussa Karjalassa syntyneiden ja vielä vaikuttavien ajattelussa ja - ajankohtaisessa keskustelussa menneiden vuosikymmenten aikana. Karjalassa syntyneitä on ollut keskeisillä paikoilla yhteiskuntamme eri tehtävissä lukuisa joukko; heistä voi mainita mm. valtioneuvos Riitta Uosukaisen, presidentti Martti Ahtisaaren, kenraali Gustav Hägglundin ja Madridin ETYK-kokouksen 1980-83 aikaisen esimieheni suurlähettiläs Richard Muellerin. Toisen polven karjalaisia lienee edelleen aktiivisessa toiminnassa runsaasti. Isäni syntymästä Sortavalassa tulee lokakuun alussa kuluneeksi 100 vuotta. Kävin erään valtuuskunnan kanssa kesäkuussa 1996 matkalla Viipurissa Käkisalmessa ja Sortavalassa, missä edelleen löytyi sukumme hautakivi pystyssä, tosin nykyään avointa puistoa muistattavalla alueella. Samalla tavalla kun karjalaisuus kuuluu olennaisena osana henkilökohtaiseen identiteettiin, kansallisen identiteetin tunnusmerkkejä haemme usein menneisyyden merkittävistä tapahtumista. Tämän päivän eräitä paradokseja on, että EU jäsenyyden myötä v. 1995 alueellisen kulttuurin arvot mm. murteet ovat saaneet myös Suomessa uutta elinvoimaa! Paljon on puhuttu raja-aitojen madaltumisesta: silti terve kansallisen omaleimaisuus ja itsetunto on koettu edellytykseksi vahvempaan kansainväliseen yhteistyöhön. KESKUSTELU MENNEISYYDEN KOKEMUKSISTA JA TULKINNOISTA, SUOMEN IDENTITEETISTÄ, ON JATKUVAA VUOROPUHELUA TUTKIJOIDEN JA POLIITIKKOJEN KANSSA.
Juuri edesmenneen Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota, joka ilmestyi 1955, muodostui nykyhistorian klassikoksi. Se on säilyttänyt asemansa poikkeuksellisen tuoreena kuvauksena; se käännettiin usealle kielelle ja siitä otettiin 8. painos 2009. Voidaan sanoa, että Jakobson sekä diplomaattina että historian kirjoittajana jatkoi koko aktiivisen elämänsä diplomatian talvisodan viitoittamalla tiellä; vahvan suomalaisen identiteetin rakentamista, kuvaamista ja markkinointia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Jakobson oli syntynyt Viipurissa 1923 ja hän ehti olla myös rintamalla jatkosodan aikana. Talvisodasta tuli Suomen puolustustaistelun suoranainen ihme. Sitä tultiin ulkomailta sankoin toimittajajoukoin seuraamaan ja raportoimaan. Pienen taistelu suurvaltaa vastaan koki laajaa sympatiaa. Mutta se ei lopulta ratkaisua muuttanut. Maaliskuun 13. päivänä solmittu rauha tuli suurelle yleisölle Suomessa sittenkin yllätyksenä; alueelliset menetykset olivat suuremmat kuin mitä punaarmeija käytännössä oli saanut valloitetuksi. Kannaksen ja Laatokan Karjala menetettiin, Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. 450.000 joutui evakkoon. Jatkosodan aikana runsaat 300.000 karjalaista palasi kotiseuduilleen. J.K. Paasikiven ja Carl Enckellin maaliskuussa 1944 käymät tunnustelevat keskustelut Moskovassa tulevan välirauhan tai lopullisen rauhan mahdollisuuksista osoittivat, että Moskova piti tiukasti kiinni maaliskuun 1940 rauhassa sovitusta rajasta. Paasikivi ja Enckell puolestaan toistivat omia tuntojaan vetoamalla siihen, että Viipuri ja Laatokan pohjoisranta kuuluivat olennaisena osana Suomeen. Suomen kansa ei ymmärtäisi Karjalan menetystä. Siitä muodostuisi myös maiden kahdenvälisiä suhteita rasittava tekijä. Äärimmäinen ratkaisu voisi olla se, että rajantarkistukseen voitaisiin palata viimeistään lopullisen rauhanneuvotteluin yhteydessä. Molotov oli tyly ja jyrkkä kannassaan; aluekysymys ja rajan veto oli asia, jossa ei ollut neuvotteluvaraa. Valmistauduttaessa syksyllä 1946 Pariisin rauhanneuvotteluihin presidentti Paasikivi edellytti, että Suomen puheenvuorossa otettaisiin esille raskaana koetut alueluovutukset. Kenraali Erik Heinrichs esitti Paasikivelle tammikuussa 1946 yksityiskohtaisia perusteluja, joilla Viipuri, Saimaan kanava ja Laatokan koillisranta voitaisiin perustellusti esittää toiveina rajantarkistuksiin. Moskovan rauhan raja ei edistänyt maiden kahdenvälisten suhteiden myönteistä kehitystä. Toisaalta Viipurin lahden luoteisrannalla ei ollut Heinrichsin mielestä Neuvostoliiton kannalta sotilaallista merkitystä. Saimaan kanavan katkeaminen tuotti Suomelle taloudellista vahinkoa hyödyttämättä Neuvostoliittoa. Keskeisessä asemassa oli Viipurin menetys; se oli iskenyt suomalaisiin vaikeasti umpeutuvan haavan, kirjoitti Heinrichs. Heinrichsin ehdottamalla rajankorjauksella voitaisiin saavuttaa seuraavaa; se loisi kokonaan uudet edellytykset Suomen ja Venäjän suhteiden positiiviselle kehitykselle, ja tarjoaisi välttämättömän psykologisen perustan molemmille osapuolille hyödylliselle luottamukselliselle yhteistoiminnalle. Niinpä Paasikivi esitti hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle toukokuussa 1946, että tehtäisiin kaikki mahdollinen tilanteen korjaamiseksi. Ellei Suomi ottaisi Pariisin rauhanneuvotteluissa rajantarkistusta esille, jälkeenpäin voitaisiin sanoa niin Moskovassa kuin koti-suomessakin, että suomalaiset eivät puhuneet mitään rauhankonferenssissa Karjalasta. Rauhankonferenssi oli paras forum dokumentoida 2.
suomalaisten toiveet yleistä mielipidettä, ulkomaita ja jälkimaailmaa varten. Suomalaiset eivät tyytyisi järjestelyyn, jossa heiltä riistettäisiin Viipurin lääni. 3. Professori Tuomo Polvinen on Paasikivi-elämänkerrassaan yksityiskohtaisesti käynyt läpi tähän liittyvän suomalaisen keskustelun. On häkellyttää lukea kuinka avoimesti pääministeri Mauno Pekkala ja ministeri Yrjö Leino Moskovan suurlähettilään Cay Sundströmin tuella murensivat jopa presidentin alun perin hyväksymää kannanottoa. Keskeinen poliittinen kiista koski talvi - ja jatkosodan käsittelyä. Kommunistiedustajat halusivat myötäillä Moskovan tulkintoja, että ainoastaan hyökkäyssota Saksan rinnalla 1941, jatkosota ja siihen syylliset tuli mainita myös Pariisin puheessa. Paasikivi ja Enckell pitivät tätä uskomattomana; se että Neuvostoliitto halusi unohtaa talvisodan oli ymmärrettävää, mutta että suomalaisetkin sen unohtivat, oli omituista. Paasikiven mukaan, ottaen huomioon molemmat sodat, täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että kohtuullinen rauha venäläisten kannalta katsoen pitäisi olla lievempi kuin maaliskuussa 1940 tehty ja syyskuussa 1944 saneltu. Kuten Polvinen kirjassaan toteaa, yleinen näkemys ja toivomus edelleen oli, että Pariisin rauhankonferenssi olisi jonkinlainen kansainvälinen korkeampi oikeus, joka korjaisi sodanjälkeisessä maailmassa vallitsevat vääryydet. Kun meidät kerran oli kutsuttu Pariisiin ja pyydetty ilmaisemaan mielipiteemme, oli vaikea mennä vain sanomaan, että olimme tyytyväisiä. Lopputulokseksi suomalaisten keskinäisestä kädenväännöstä tuli, että viittaukset talvisotaan ja vuosisatojen aikana historiallisesti ja kansallisesti Suomeen kuuluneeseen Karjalaan jätettiin puhevuorosta pois. Sen sijaan todettiin vain; On ymmärrettävää, että luovutettavaksi määrättävien alueiden suuri merkitys oli ylläpitänyt toivoa, että alueellisissa suhteissa lopullisessa rauhansopimuksessa saataisiin lievennyksiä. Molotovin tämän jälkeen käyttämästä puheenvuorosta suomalaiset saivat käsityksen, että tehdyt muutokset eivät sittenkään olleet Moskovalle riittäviä. Leningradin turvallisuuden ja Suomen aikaisemman aggressiivisen politiikan vuoksi alueellisiin tarkistuksiin sankarikaupungin suunnalla ei voitu suostua. Kun Paasikivi kuuli tästä hän purki raivostustaan päiväkirjaansa. Oli vaikea elää tässä valheellisuuden atmosfäärissä. Molotov puhuu, että emme olleet aikaisemmin mitään toivomuksia ilmoittaneet. Olimme yhdeksän kertaa ainakin puhuneet venäläisten kanssa välirauhansopimuksen ehdoista, erityisesti rajoista - Karjalasta. Kaikki tämä rajojen mahdolliseen tarkistukseen ja luottamuksellisten suhteiden rakentamiseen tähtäävät ponnistelut toteutettiin siis Pariisin rauhansopimuksen loppuvaiheessa, ennen kuin YYA-sopimuksesta keskustelut ja neuvottelut käynnistyivät. Mutta keskeinen kysymys säilyi edelleen samana ainakin venäläisten kannalta; millä tavalla varmistaa, ettei 1941 tilanne toistuisi samalla kun suomalaiset halusivat pitää keskustelussa myös mahdollisuuden, ettei marraskuu 1939 toistuisi! Saimaan kanavaa koskevat mahdolliset järjestelyt oli mainittu myös venäläisten toimesta erilaisten rauhantunnustelujen yhteydessä. Kun sitten Stalinin ajasta päästiin hänen kuoltuaan maaliskuussa 1953
ja Hrusthshevin noustua valtaan, koettiin Neuvostoliitossa ns. ensimmäinen suojasää. Sen seurauksena myös puolueettomien maiden asemaa ja roolia arvioitiin uudelleen. Itävallan kanssa Neuvostoliitto solmi valtiosopimuksen, jonka perusteella neljän voittajavallan miehitys Itävallassa päättyi 1955. Suomen osalta presidentti Paasikivi sai viimeisenä presidenttivuotenaan mieluisan palkinnon ; kerrankin hän saattoi palata Moskovasta tyytyväisenä kotiin; syksyllä hänen vierailunsa yhteydessä oli sovittu YYA-sopimuksen jatkosta ja Porkkalan vuokra-alueen ennen aikaisesta palautumisesta Suomelle. Ulkoministeriön tuore osastopäällikkö Ralph ENCKELL astui tehtävään Paasikiven nimittämänä elokuussa 1955. Syksyn merkkitapahtumiin kirjattiin nyt myös Suomen tulo YK:n jäseneksi lähes kymmenen vuotta kestäneen odotuksen jälkeen. Presidentti Kekkosen aloittaessa ensimmäisen presidenttikautensa maaliskuussa 1956 Suomen ulkopoliittisen toiminnan olosuhteet olivat siten merkittävästi muuttuneet. Pohjoismaiden Neuvoston jäsenyys ja YK:n toiminta muodostivat nyt aivan uudenlaisen mahdollisuuden kansainväliseen yhteistoimintaan. Pääministeri K-A. Fagerholmin vierailu Moskovassa tammi-helmikuussa 1957 oli Enckellin kommunikeadiplomatian ensimmäinen mestarinäyte: siinä Neuvostoliitto tunnusti ensimmäisen kerran selkeästi Suomen harjoittaman aktiivisen puolueettomuuspolitiikan, ilman YYA-sopimukseen liittyviä kahdenvälisiä suhteita painottavia rajoituksia. Kun ulkoministeri Gromyko syksyllä 1957 esitteli Neuvostoliiton rauhanomaiseen rinnakkaiselokampanjaan liittyvät päätöslauselmaehdotuksen New Yorkissa, Enckell halusi, että Suomi käyttäisi siitä selkeän puheenvuoron. Enckell korosti puheessaan rauhanomaisen rinnakkaiselon merkitsevän periaatteessa kahden erilaista yhteiskuntajärjestelmää edustavien maiden suhdetta. Suomi oli tässä suhteessa toisenlainen kuin Neuvostoliitto; pohjoismaa, jossa ihmisoikeuksien, laillisuuden ja demokratian kunnioittaminen oli keskeisellä sijalla. Enckell muistutti kuulijoita myös Suomen toisen maailmansodan seurauksena kärsimistä menetyksistä. Siitä huolimatta maiden välisissä suhteissa oli astuttu eteenpäin katse tulevaisuuteen, kuten myös generalissimus Stalin oli YYA-sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa huhtikuussa 1948 todennut. Presidentti Kekkonen valmistautui keväällä 1958 ensimmäiseen viralliseen valtiovierailuun Neuvostoliittoon. Osastopäällikkö Enckell sai tehtäväksi pohtia keinoja, joilla Saimaan kanavaa koskeva keskustelu saataisiin konkreettisesti liikkeelle. Ensimmäisenä Enckell luonnollisesi pohti periaatteellista kysymystä; miten neuvostojohtajat voisivat rakentavassa hengessä markkinoida suomalaisten kanssa sovittavaa järjestelyä niin, ettei siitä muodostuisi ennakkotapausta muilla rintamilla? Kun Enckell sitten yritti saada täsmennyksiä presidentiltä, millaiseen järjestelyyn presidentti katsoi voivansa olla tyytyväinen, Enckell joutui luonnollisesti palaamaan aikaisemmin Suomen taholta esitettyihin toivomuksiin. Saimaan kanavaliikenteen järjestelyt olivat useimmiten liittyneet Viipurin ja sen luoteisosan alueen palautustoivomuksiin. Niinpä kun Kekkonen halusi nyt keskittyä pelkästään kanavaliikenteen avaamiseen mahdollisuuksiin, Enckell kommentoi; olet siis valmis tällaiseen osaratkaisuun! Enckell neuvotteli venäläisen kollegansa kanssa asiasta useita tunteja, joiden tuloksena päästiin siihen, että Neuvostoliitto oli periaatteessa valmis vuokraamaan kaistaleen Saimaan kanavan Neuvostoliiton puoleiselta alueelta ja avaamaan sen liikenteelle 50 vuodeksi. Tarkoitus oli, että kumpikin osapuoli 4.
kunnostaa ja pitää kunnossa sen omalla alueella olevan kanavan osan. Osapuolet päättivät, että asiantuntijat käynnistävät yksityiskohtaisemmat neuvottelut mahdollisimman pian sopimuksen tekemiseksi ja samalla tavaraliikennettä helpottavan varastoalueen vuokraamiseksi Uuraan satamasta. Saimaan kanavan vuokraamisesta valmistui sopimus syyskuussa 1962 ja kanavaliikenne käynnistyi purjehduskaudella 1968. Maaliskuussa 1968 tehtiin lopulta sopimus, jolla myös matkustajaliikenne kanavalla tuli mahdolliseksi. Juhani Suomen mittavassa kirjallisessa Kekkos-tuotannossa, niin elämäkerrassa kuin Kekkosen päiväkirjoissa, voimme seurata presidentin pohdiskelun jatkumista Karajalan kysymyksessä aina 1960- luvun lopulle saakka. Varsin luottamuksellisena pitämästään pohdiskelusta presidentti ei paljoa ulkopuolisten suomalaisten kanssa puhunut. Ja panokset ovat olleet suuret; milloin vastapalveluksena on tarjottu aluevaihtoa Lapista tai Neuvostoliiton Saksan politiikan tukemista, joko Berliinin asemaan liittyvillä tukilausunnoilla tai DDR:n yksipuolisella tunnustamisella. Kun Jukka Tarkka tuoreimmassa KARHUN KAINALOSSA- kirjassaan leimaa nämä Kekkosen keskustelut valtiopetoksen kaltaisiksi, voitaneen Kekkosen kannalta vain aprikoida, että niin kauan kun nämä pohdiskelut eivät tuottaneet tulosta ja pysyivät salaisina, varsinaista vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Mikäli taas tunnustelut olisivatkin jossain vaiheessa ottaneet tulta ja edenneet perimmäisten toiveiden suuntaan, olisi oletettavaa, että Kekkosen kriitikotkin olisivat ponnistelut ilomielin ymmärtäneet ja hyväksyneet. Olen KEKKOSEN KATISKA- kirjassa 2008 käsitellyt ETYK:n eri vaiheita ja Suomen roolia siinä. 1960-luvun lopulla Euroopan poliittista ilmapiiriä kuvasi sana liennytys, detente. Molemmat sotilasliitot Nato- ja Varsovan liitto kävivät julkilausumiensa muodossa uudenlaista dialogia. Saksan liittotasavallan uusi idänpolitiikka tähtäsi suhteiden normalisointiin niin Moskovan kuin myös sosialististen Itä-Euroopan maiden kanssa. Neuvostoliiton ja Varsovan joukkojen puuttuminen väkivalloin Prahan kevään tukahduttamiseen elokuussa 1968 muodosti tässä kehityksessä ainoastaan tilapäisen häiriön ja keskeytyksen. Politiikan paradoksit saivat näyttävän esimerkin, kun vajaa vuosi miehityksestä Suomen 5.5.1969 ETYK-aloite käynnisti sittemmin konferenssin valmistelut Dipolissa marraskuussa 1972 ja päätösasiakirjan hyväksymisen Helsingissä 1975 elokuussa. Kuten suurlähettiläs Klaus Tornudd on osuvasti todennut, liennytyksen olosuhteissa oli yleisenä oletuksena ja odotuksena, että yhteistyöllä voitaisiin saada aikaan enemmän kuin muutoin olisi mahdollista. Epäluulot olivat vähentyneet, keskinäinen luottamus lisääntynyt ja valmius sopimuksellisiin järjestelyihin myös ns. herkillä yhteistyön alueilla, kuten ihmisoikeudet ja informaation vapaa liikkuvuus, oli kasvanut. Kaikista vastaväitteistä huolimatta ETYK:n päätösasiakirjasta muodostui eräänlainen toisen maailmansodan puuttuva rauhansopimus. Osapuolina olivat kaikki Euroopan turvallisuudesta vastuussa olevat valtiot Yhdysvaltoja ja Kanadaa myöten Albaniaa lukuun ottamatta. Senpä vuoksi päätösasiakirjan valtioiden välisiä suhteita koskevat kymmenen periaatetta saivatkin niin keskeisen merkityksen. Tämän esityksen kannalta keskityn ainoastaan lyhyesti selostamaan ns. ensimmäistä ja kolmatta periaatetta. 5.
Ensimmäisessä periaatteessa todetaan valtioiden täysivaltainen tasa-arvoisuus ja niiden oikeuksien kunnioittaminen. Nämä periaatteet sisältävät niin oikeudellisen tasa-arvon, alueellisen koskemattomuuden, vapauden kuin myös poliittisen riippumattomuuden. Valtioilla on vapaa valintaoikeus kehittää poliittista, sosiaalista, taloudellista ja sivistyksellistä järjestelmää ja päättää omista laeistaan. Niillä oli kansainvälisissä suhteissaan oikeus kuulua tai olla kuulumatta liittokuntaan. Niillä oli oikeus myös puolueettomuuteen, mikä nyt ensimmäistä kertaa hyväksyttiin kansainvälisoikeudelliseen asiakirjaan. Samalla kun periaatteessa vahvistettiin osanottajien alueellinen koskemattomuus, rajojen rauhanomainen muutos kirjattiin selkeästi samaan periaatteeseen. Se oli yksi viimeisimmistä kompromisseista, missä Neuvostoliiton ja Saksan liittotasavallan erisuuntaiset intressit lopulta yhtyivät. Rajoja voitiin muuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti ja rauhanomaisin keinoin, sopimusteitse. Kolmannessa periaatteessa puolestaan vahvistettiin, että rajat ovat loukkaamattomat, niitä vastaan pidättäydytään hyökkäämästä, ja pidätytään myös esittämästä vaatimuksia tai ryhtymästä mihinkään anastus- tai valtaustoimiin. Neuvostoliiton näkemys oli, että näin toisen maailmansodan tuloksena vahvistetut rajat oli lukkoon lyöty. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys oli jo siihen mennessä osoittanut, että muutoksia oli mahdollista tehdä rauhanomaisesti; Saarin alue, Triesten sopimus jne. Saksan liittotasavallan perustuslaissa oli jo kirjattu tavoite Saksojen rauhanomaisesta yhdistymisestä. EEC:n näkemys puolestaan oli, että Euroopan taloudellisen yhdentymisen ja laajentumisen seurauksena rajojen perinteinen merkitys muuttui. Kuten neuvostokollegani, juuri edesmennyt Juri Derjabin muutama vuosi sitten haastattelussa totesi, näiden periaatteiden korostamisella Moskova ja länsi Eurooppa katsoivat eri suuntiin; Moskova katsoi menneisyyteen, länsi Eurooppa tulevaisuuteen. Oma näkemykseni on, että Suomen valtuuskunta ei Geneven neuvottelujen yhteydessä ja näitä periaatteita käsiteltäessä katsonut aiheelliseksi ottaa esille menetettyjen alueiden kysymystä Genevessä. Huomattavasti ajankohtaisempana ja poliittisesti tärkeämpänä pidettiin ensimmäiseen periaatteeseen sisältynyttä osanottajien oikeutta liittoutua, olla liittoutumatta tai olla puolueeton. ETYK:n päätösasiakirjan määräysten kattavuus ja voimassaolo ilman ajallisia rajoitteita on siis edelleen voimassa. Neuvostoliitto ja sen perijävaltiona Venäjä on nuo periaatteet myös omalta osaltaan hyväksynyt. Presidentti Mauno Koivisto on muistelmakirjoissaan HISTORIAN TEKIJÄT käsitellyt omalta osaltaan Karjala-keskustelua. Voitiin tietysti esittää näkemys, että Neuvostoliiton hajottua ja sen rajojen rauhanomaisesti muututtua myös Karjala-keskustelulle olisi avautunut uudenlaisia mahdollisuuksia. Karjalan liiton edustajat tiedustelivat Koivistolta jo 1989 pääsihteeri Gorbatshovin vierailun alla lokakuussa Suomeen, oliko presidentillä aikomus ottaa esille kysymys Karjalan palauttamisesta. Ei ollut. Suomi oli tehnyt kolme rauhansopimusta 1940, 1944 ja 1947. Asia oli Koiviston mielestä ihan selvä. Nämä yhteydenotot olivat presidenttitasolla ensimmäiset sitten presidentti Kekkosen kauden, vuoden 1967. Koivisto toteaa muistelmissaan puuttuneensa Karjala-keskusteluun viimeisen kerran 1992. Mikäli Pietarissa tapahtuisi jotakin, oli parempi että rajalle oli hieman enemmän matkaa. 6.
Koivisto linjasi selkeästi, ettei uuteen suomalais-venäläistä koskevaan sopimukseen ollut tarkoitus kirjata mitään rajojen muuttumiseen viittaavaa. Karjalan Liitto olikin tässä keskustelussa aktiivinen. Sen aloitteesta laadittiin laaja 67 sivuinen selvitys tammikuussa 1995, jota tekemässä oli mukana mm. kansleri Kauko Sipponen. Samanaikaisesti Yrjö Pessin ja Rauno Meriön toimesta laadittiin myös yksityiskohtaisia selvityksiä mahdollisuudesta Karjalan alueen talouden elvyttämiseksi. He korostivat usein, että luovutettujen alueiden infrastruktuurin uudistaminen maksaisi pian itsensä. Rahoitusvajeeksi arvioitiin sen vuoksi ensimmäisten kymmenen vuoden aikana n. 47 miljardia markkaa. Karjalan alueella saatavista pääoman myyntituloista arvioitiin saatavan n. 65 miljardia markkaa. Yksityiset investoinnit palveluihin, asuntoihin, teollisuuslaitoksiin ja maatilatalouteen arvioitiin n 17 miljardiksi. Suomalaisten mahdollisuudet vierailla luovutetuilla alueilla lisääntyivät merkittävästi Neuvostoliiton hajottua. Samalla tuli suomalaisille entistä selvemmäksi, että Viipurin lääni ja luovutettu Karjala ei kuulunut Moskovan horisontista, eikä Pietarinkaan, erityistä huomiota ja investointeja houkuttelevaan Venäjän alueeseen. Kannaksella arvioitiin olevan sijoitettuna 10.000 venäläissotilasta ja vastaava kalusto. Karjalan liitto mm. valtioneuvos Johannes Virolaisen sanoin vakuutti, että mikäli mahdollisuus tarjoutuisi, parisataatuhatta karjalaista olisi valmis palaamaan kotiseuduilleen. Itse Virolainen sanoi palaavansa sinne samana iltana! Karjalan kysymyksen ratkaisu olisi myös Venäjän intressissä Virolaisen mukaan, koska myös suurlähettiläs Juri Derjabin lähtiessään Suomesta 1996 oli sanonut, ettei Venäjä pystynyt näköpiirissä olevana aikana sijoittamaan Karjalaan ruplaakaan. Nämä laajat selvitykset ajoittuivat Suomen tuoreeseen EU-jäsenyyteen. Presidentti Koivisto mainitsee muistelmissaan, että EU -jäsenyyttä hakevalla ei saanut olla avoimia rajakysymyksiä. Tällaista referenssiä en ole missään muualla nähnyt. Niinpä eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen ilmaisi myöhemmin henkilökohtaisen toivomuksensa, että laajemmin Karjalan palauttamisesta voitaisiin keskustella Euroopan Unionin puitteissa. Ulkoministeri Tarja Halonen toisti eduskunnassa toukokuussa 1998 Suomen periaatteellisen linjauksen, jonka mukaan rajat oli vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Kuriilien saarista käytävään keskusteluun Japanin ja Venäjän välillä sisältyi periaatteellisempi ongelma: maiden välillä ei ollut vieläkään muodollista rauhansopimusta. Halonen viittasi myös ETYK:n periaatteisiin, joiden mukaan rajoja voitiin muuttaa rauhanomaisesti ja sopimusteitse. Mutta Suomella päätösasiakirjan allekirjoittajana ei ollut aluevaatimuksia. Myös virkamiestasolla seurattiin mahdollista keskustelua erityisesti EU:n jäsenyysneuvottelujen käynnistyttyä. Virkamiehille jaetuissa keskustelunäkökohdissa linjauksia ei rajattu näin kategorisiksi. Niissä ei periaatteellisella tasolla suljettu pois mahdollisuutta, että Venäjä jossain vaiheessa sittenkin olisi valmis avaamaan keskustelun Karjalasta. Tämä keskustelu näyttää jatkuvan myös tänään. Presidentti Putin on hiljattain kommentoinut historian sivuja toteamalla yleisluontoisesti, että hän ymmärtää Stalinin toimia, jotka tähtäsivät Leningradin 7.
alueen turvallisuuden varmistamiseen, puolustamiseen jne. Ei Putin tuossa yhteydessä ns. talvisotaa maininnut, ei myöskään usein toistettua neuvostoliittolaista kommenttia rajallisesta välikohtauksesta, mutta viesti oli kyllä selvä. Kaipaus Neuvostoliiton suuruuden aikaan ja mainetekoihin tuntuu olevan päällimmäisenä kun nykyinen presidentti menneisyyttä käsittelee. Mutta tähän täytynee lisätä, ettei kuva tällöin ole kokonaisvaltainen vaan valikoiva. Eräs kansainvälinen historiantutkija onkin osuvasti todennut, että Neuvostoliiton ja Venäjän historia, menneisyys on usein näyttäytynyt arvaamattomana! Puoluesihteeri Hrustshevin vävy Aleksei Adzhubei oli aikanaan Suomen vierailunsa yhteydessä elokuussa 1963 todennut, ettei Neuvostoliitto tarvinnut Viipuria. Hrusthshevin 70- vuotispäivillä 1964 oli Kekkosen kanssa puhetta Karjalan, lähemmin Viipurin palautusmahdollisuudesta; Suomi olisi ilmaissut tukensa Neuvostoliiton hankkeelle muuttaa Länsi-Berliini vapaaksi kaupungiksi. Suurlähettiläs Stepanovin kanssa Kekkonen oli marraskuussa 1965 väläyttänyt vaihtokaupan mahdollisuutta; mikäli palautatte Viipurin, tunnustan DDR:n! Presidentti Martti Ahtisaari, syntyjään viipurilainen, on viimeinen presidentti, joka on julkisuudessa reilusti sanonut, että hän olisi aina valmis keskustelemaan Karjalasta venäläisten kanssa. Tämä Ahtisaaren lausunto liittyi presidentti Jeltsinin spontaanisti esittämään lausuntoon, jolla hän tuomitsi neuvostojoukkojen hyökkäyksen Suomeen 1939. Suomen alueiden menetykset olivat osa Stalinin aggressiota. Pari vuotta myöhemmin Jeltsininkin julkinen valmius keskustella asiasta oli muuttunut; lehtimiehiä kiellettiin mainitsemasta Karjalaa ja muita menetettyjä alueita. Palataan vielä hetkeksi suurlähettiläs Ralph Enckelliin. Hän koki neljän vuoden aikana, toimiessaan Moskovan lähetystössä 1950-54, Neuvostoliiton siirtymisen Stalinin ajasta Hrushtshevin aikaan. Raportoinnissaan hän kaipasi selkeyttä maiden kahden välisten suhteiden hoitoon; tulisi tietää mitä halutaan. Usein Karjalaan liittyvässä keskustelussa on tyydytty toistamaan ainoastaan sitä, mitä me otaksumme vastapuolen miettivän. Kun sanotaan, ettei Moskova halua asiasta keskustella suomalaisten omat selkeät toivomukset jäävät sanomatta. Oletan, että presidentti Jeltsinin ensimmäisten virkavuosien aikana mahdollisuus uudenlaiseen avaukseen ns. Karjala - keskustelussa olisi ehkä ollut olemassa. Usein on viitattu laajempiin seurausvaikutuksiin ja ennakkotapaukseen, mikäli Suomen kanssa tällaiset keskustelut olisi avattu. Mutta eivätkö maiden väliset suhteet aina YYA-sopimuksen ajoista lähtien olleet poikkeukselliset? Eri yhteiskuntajärjestelmiä edustavien maiden luottamukselliset naapurisuhteet suhteet, ilman epäluuloja, ilman esimerkkiä? Kuten tuoreimmat viitteet Venäjän historian oppikirjojen sisällöistä osoittavat, talvisodan käsittely muodostaa myös Karjala- keskustelun kannalta edelleen keskeisen periaatteellisen kysymyksen. Usein vaikeitten yksittäisten kysymysten käsittelyä edesauttaa, mikäli niiden mukana voidaan puuttua laajempiin kokonaisuuksiin. Käsitykseni mukaan tässä mielessä pelkästään Karjalasta puhuminen ei välttämättä pitkään kiinni ollutta solmua avaa. 8.
Markku Reimaa valtiot.tri, suurlähettiläs emeritus