VINSKI JA EKI RETKEILEVÄT Venäjä, Ukraina, Transnistria, Moldova, Romania, Bulgaria Kirpakka pakkasaamu, - 2 o C, huhtikuun 22. päivänä ja treffit klo 10.00 Vaalimaan TBhuoltoasemalla. Vatsassa hiukan perhosia, sillä kevätajelu suuntautuikin tällä kertaa hieman erilaiseen ympäristöön kuin muina keväinä. Sepe lupasi olla Lahdesta Vaalimaalle ajokaverina, missä Eki odotteli meikäläistä. Vielä kahvit ja sämpylät, ja sitten eurojen vaihtoa rupliksi. Reissun alkuavaalimaan TB-llä. Oltiin käyty Ekin kanssa 2006 Venäjän kerhon I. meetingissä Pietarissa, ja siellä oli ajatus virinnyt, josko sitä käytäisiin joskus Mustan meren rannalla. Nyt sitten oli asia esissä. Tullihommat oli selvitelty niin hyvin kuin mahdollista etukäteen. Viimeksi meni viisi tuntia, nyt toivottiin hiukan ripeämpää läpimenoa. Kun sitten saavuttiin Venäjän tulliin, niin ensimmäisestä luukusta viimeiseen menikin vain 35 minuuttia. Lienee aika vähän erilainen viikolla, kun viimeksi oli viikonloppu ja paljon muitakin pyörämiehiä. Kun sitten viimeiselläkin rajapuomilla oli paperit katsottu, pääsi matkanteko alkamaan. Lähimmällä huoltoasemalla tankattiin pyörät; 0,7 /litra, 95. Hinta tuntui sopivalta. Muuten Venäjällä tankatessa pitää ensin ilmoittaa määrä kassalle, jonne myös maksetaan samalla. Oltiin sovittu, että jatkossa tankataan aina kun tankissa oli puolet jäljellä. Niinpä käytännössä minä olin kassalla lapun kanssa, jossa oli litramäärä ja bensan laatu, ja maksoin kolhoosikassasta Erkin suorittaessa tankkaukset. Viipuri ohitettiinkin ohitien kautta, ja matka sujuikin jouhevasti kohti Pietaria. Olin varannut huoneen Olgino-hotellista etukäteen, joten sekin asia oli kunnossa. N. 25 km ennen Olginoa ilmestyikin musta Wingi vierelleni, ja ajattelin, että lienee syytä pysähtyä tien viereen. Kaveri esitteli itsensä Smolek-nimiseksi ja kertoi olevansa vapaalla töistä iltapäivän ja halusi välttämättä opastaa meidät majapaikkaan. Vauhtikin nousi saman tien, ja autojen välistä puikkelehtien saavuttiin perille. Sovittiin illaksi tapaaminen hotellilla. Paikka olikin tuttu Venäjän meetingin johdosta, joten passit sekä paperit respaan, ja huoneeseen suihkuun. Illalla oli myös paikalla Pietarin kerhon pj sekä interrep. Olin ollut sähköpostin välityksellä yhteydessä Mikhailiin, joka oli selvitellyt Moskovan pään majoitusta ja yhteyshenkilöä. Siinä jutusteltiin meidän matkareittiä sekä muita käytännön asioita. Oli kaverit hiukan ihmeissään meidän matkasuunnitelmasta, mutta auttoivat kuitenkin joka asiassa, mitä pyydettiin. Tarkoitus oli rekisteröityä Venäjälle myös samalla kertaa, mutta se olisi vienyt seuraavaan iltapäivään, vähintään klo. 16 asti. Rekisteröityminen liittyy maahan-muuttolakiin. Lain mukaan ulkomaalaisten on rekisteröidyttävä Venäjän ulkomaalaisviranomaisille kolmen arkipäivän sisällä Venäjän rajan ylittämisen jälkeen. Hotellit tekevät rekisteröinnin puolestasi. Koska olimme lähdössä Moskovaan jo seuraavana aamuna, tovereiden opastamana päätimme hoitaa asian kuntoon Moskovassa. (Olisi kyllä kannattanut hoitaa asia kuntoon Pietarissa!) Kovasti siinä illan aikana kaverit soitteli Moskovaan ja selvittelivät, mihin asti piti ajaa ja kuka olisi vastassa meitä. Lopulta asia selvisi, ja yhteyshenkilö ja puhelinnumero oli
selvillä. Kello olikin kohta niin paljon, että täytyikin lähteä yöpuulle, koska sovittiin Mikhailin kanssa aamulla lähtö 8.30. Hyvin nukutun yön ja tukevan aamiaisen jälkeen ajokamat niskaan ja kohti Moskovaa. Mikhail odottelikin jo kuuraisten pyörien luona; yöllä oli ollut muutama pakkasaste. Tankkaus ja menoksi Pietarin aamuruuhkaan. Tuttua puikkelehtimista autojonojen välistä kehätiellä, tuntui olevan porukkaa liikkeellä!!! Mikhail, Pietarin GW-klubista opaana. No kyllä se Moskovaan menevä tiekin löytyi, kun tarpeeksi vaan ajeltiin. Hyvästit ja viimeiset vinkit huoltiksella Mikhaililta, ja niin matka jatkui omin päin. Tarkoitus oli olla samana iltana Moskovassa. Matkaa oli 700 km, joten pyörän satulassa sai istua ihan tosissaan. Ilma oli keväisen raikas, jos ei oteta huomioon raskaan kaluston tuomaa pikanttia lisää. Saavuttuamme lähellä Novgorodia tie muuttui tosi huonoksi. Paikalliset Wingikuskit sanoivatkin, ettei tietä lainausmerkeissä olekaan. Olivat muuten aivan oikeassa. Asfalttia oli siellä täällä, isoja ja syviä kuoppia oli molemmilla ajokaistoilla. Liikenne solui pientareen reunalla sekä koukki välillä keskemmälle, mistä sattui löytämään vähän tasaisempaa kohtaa. Kävelyvauhtia siinä madeltiin muitten seassa. Onneksi pätkä ei ollut kovin pitkä, mutta kuvasi hyvin, minkälaista voi tiestö pahimmillaan olla. Tämän jälkeen matka sujuikin ilman mitään suurempia yllätyksiä, ellei pois suljeta sitä mahdollisuutta, että sinut voidaan ohittaa oikealta tai vasemmalta, ja silmät olisi hyvä olla selässäkin. Tuumattiin, olisiko sitä kahvin edestä ajettu. Ei kun seuraavalle huoltamolle ja hymyilevältä kassaneidiltä kahvit ja voileivät kuskeille. Homma hoitui ihan hyvin, vaikka tuo venäjän kieli ei vielä ollutkaan tarttunut kovin hyvin matkalaisiin. Matka jatkui tietä E 105 kohti Vysni Volgcekiä ja edelleen Tverin kautta Moskovaa kohti. Ennen saapumista sisimmälle kehätielle soitto vielä Vitalylle, joka oli meitä vastassa Moskovassa. Kysyin vielä ajo-ohjeita tarkemmin, ja ei kun menoksi, koska kello oli jo 8 illalla, ja pimeä alkoi tulla. Ajettiin ja ajettiin, ei oikein tuntunut saavan mistään sellaista kiintopistettä, mistä oli puhelimessa puhuttu. Piti vain ajaa pääväylää suoraan keskustaan, kunnes tuli vasemmalle tiukka käännös. Mielessä oli jo epäilys, ettei sovittua paikkaa löydy kyllä täältä miljoonakaupungista. Jotenkin tuntui siltä kuin olisi aivan hukassa. Liikennettä oli riittämiin, eikä pysähtyminen houkutellut joka paikkaan. Kun sitten vihdoin käännöksen jälkeen aukeni ensimmäinen levike, oli pakko pysähtyä, sillä Vinski ei kyllä ollut yhtään kärryillä, missä piti olla. Kypärä pois, ja Ekin luo kertomaan, ettei gps oikein pelitä nyt Vinskin päässä. Samalla viereeni astui tumma kaveri, joka kysyi: Oletteko te kaksi wingistiä Suomesta? Hämmästys oli molemmin puolinen, koska tuntui ihmeelliseltä ainakin meistä tämä sovitun kohtaamispaikan löytyminen. Ensimmäiseksi Vitaly kertoi, ettei ollut löytänyt yhtään vapaata hotellia meille. Moskovassa oli jokin ministerien kokous, se syynä. Pyörät parkkihalliin Bentleyn ja Jaguaarien sekaan, tavarat mukaan autoon ja majoituksen hakuun. Vitaly kertoi paikallisten vuokraavan huoneita turisteille, ja toisen lappukaulaisen kohdalla tärppäsi. Huone kahdelle puolen km:n päästä Kremlistä 70 / yö. Poikia onnisti. Kamat huoneeseen, syömään ja suunnittelemaan tutustumista Moskovaan. Kerroimme mitä haluaisimme nähdä sekä sen, että rekisteröityminen Venäjälle pitää hoitaa kuntoon täällä. Kello olikin jo yli puolen yön, ja matkalaisia rupesikin raukaisemaan, vaikka Vitaly kysyikin, että lähdetäänkö tutustumaan yöelämään. Kohteliaasti kieltäydyimme, ainoastaan pari
shampanjapulloa janojuomaksi ennen nukkumista oli toivelistallamme. Homma hoitui sutjakasti, ja Vitaly kuskasi meidät kämpille, ja sovittiin seuraavasta päivästä. Aamiaiselle kömmittiin lähikadun baariin, missä tarjoilija puhuikin englantia, joten tilaus onnistuikin ihan hyvin. Sivusilmällä seurasin naapuripöydän ruokailua, Siinä näkyi vodkapullo kuuluvan luonnostaan antimiin. Saattoi tosin olla lounas menossa, kello huiteli jo yli yhtätoista. Seuraavaksi täytyisi hoitaa se rekisteröityminen. Oltiin sovittu, että nähdään klo 13 Skan Travelin toimistolla, joka oli viisumit meille hoitanut. Otettiin taksi ja hurautettiin toimistolle, missä Vitaly jo odottelikin meitä. Luulimme, että täällä asia hoituisi samalla kertaa, mutta taas olisi pitänyt odottaa seuraavaan iltapäivään. Kun kerroimme haluavamme lähteä kohti Volgogradia jo seuraavana aamuna, kirjoittivat he rekisteröitymispapereihin jotain tekstiä, jonka turvin pitäisi kuulemma rajalta päästä yli ongelmitta. Antoivat vielä puhelinnumeronkin, johon kuulemma voi soittaa, jos on ongelmia. No, totesimme Ekin kanssa, jospa tällä nyt sitten selvittäisiin aikanaan maasta pois. Käytiin siinä välillä katsomassa isoa luostaria, jottei kulttuuri aivan unohtuisi. Vitaly oli hoitanut asunnon vuokralaisen kanssa pyörien säilytyksen kuntoon, joten seuraavaksi parkkitalosta pyörien haku sisäpihalle. Ruuhkat olivat melkoiset, ja kolari vielä pahensi tilannetta. Autojen välistä koukkaillen oli ainoa tapapäästä eteenpäin. Ei kylläkään mikään turvallinen, mutta ainoa toimiva. Kun pyörät olivat parkissa, sovimme, että alkuillasta mentäisiin porukalla syömään ja katseltaisiin pakolliset nähtävyydet. Metrolla ajelua, Kreml, Punainen tori ja puistoihin tutustumista. Punaisella Torilla. Aika tiivistä meininkiä, mutta riitti meillä. Ilta vierähti rattoisasti, ja puolenyön maissa Vitaly kuskasi meidät majapaikkaan. Kiitettiin palvelusta sekä sovittiin seuraavaksi aamuksi klo 10 treffit. Luostari Moskovassa. Moskovan opas Vitali, morsian ja matkalaiset. Aamulla vähän kolhoosikassan täydennystä valuuttapaikasta ja odottelemaan opastamme, joka oli luvannut opastaa meidät E 115-tielle, josta erkanisi M 6-tie Volgogradiin. Pian sininen Wingi kurvasikin luoksemme, ja sukelsimme taas tähän hurjaan kaupunkiliikenteeseen. Välillä vauhti nousi 120 km/h, joten tarkkana sai olla!!
Kremlin ruuhkaliikennettä. Suht nopeasti olimme kaupungin ulkopuolella oikealla tiellä, ja oli hyvästien aika. Kiitimme mitä parhaimmasta vieraanvaraisuudesta ja auttamisesta sekä sovimme, että Vitaly varaisi meille hotellihuoneen etukäteen Volgogradista. Nyt sitten alkoikin omatoimimatkailu! Tankkaus, kaupasta evästä ja kohti mustan mullan aluetta. Seuraava etappi olisi 470 km:n päässä Tambovin kaupunki. Tauolla matkalla Tamboviin. Tien laatu vaihteli ja jousitus sai tehdä kyllä hommia koko ajan. Ajelimme rajoituksien mukaan, ja se kyllä kannatti. Miliisit pitivät ahkerasti tutkia, ja paikalliset vauhtiveikot olikin liputettu useasti varikolle. Päivä siinä oli tuhrattu taas tien päällä ennen kuin oltiin Tambovissa. Ajettiin keskustaan ja kyselemään hotellia. Aikamme kieputtua ei tuntunut annetuilla ohjeilla löytyvän mistään, mutta viimein kysellessä pariskunnalta taas majoitusta lupasivat opastaa motellin pihaan. Niinpä sekin järjestyi hyvin. Mies vielä tuli mukaan respaan asti ja varmisti, että tilaa on. Paikka olikin suht uusi ja huoneet viihtyisät. Tekstiviestit kotiin, ja Möysä-mc-porukoille, joilla oli ajokauden avajaiset samaan aikaan. Normaalit iltatoimet ennen ruokailua. Eki kun on niin tarkka kuohujuoman suhteen, pitää meikäläisen huolehtia siitä, että perälaukussa on aina pari pulloa kuplivaa. Näin se matkasopu säilyy, eikä jano ainakaan yllätä heti! Tukeva ruokailu ja muutama paikallinen pilsneri kyytipojaksi, sitten unten maille. Oli 26.4., taipaleella oltiin oltu viidettä päivää. Aamusta heti tien päälle ja edessä 550 km Volgogradiin. Illalla oli tullut Vitalylta tekstiviesti, jossa oli hotellin nimi ja varausnumero; sekin kunnossa. Pakolliset harhaan ajot ennen kuin oikea tie löytyi ulos kaupungista. Kun sitten oltiin päätiellä ja hetki ajettu, tankkaus taas, ja nestettä päivän ajoa varten. Olisi muuten ollut motelli samassa, mutta mistä näitä kaikkia osaa hoksata. Ehkä sitten ensi kerralla?? No, tie jatkui suorana ja sivuille aukesi aukeaa aroa. Liekö lauantaista johtuen liikennettä tuntui olevan reippaasti ja kaikilla kiire. Meillä siinteli mielessä Volgogradin valot ja ehkä vähän kulttuurin lisäksi muutakin ohjelmaa. Tiukasti siinä pakollisten tankkaus, ja ruokataukojen jälkeen rupesi kaupungin valot sekä rakennukset häämöttämään. Sen verran tietoa oli, että hotelli oli keskustassa. Olin netistä tulostanut keskustan kartan, josta olikin apua. Kurvattiin niin pitkälle keskustaan menevää tietä, kunnes joki tuli vastaan. Eikä mikään pikkupuro ollutkaan. Volgan rannalla siinä ihmeteltiin kartanpala kourassa minne mennä. Onneksi muutama nuorisosta osasi englantia ja näytti suunnilleen, mihin päin piti ajella. Ei kun liikkeelle ja taas kysyttiin, ajettiin, kysyttiin, ja kas kummaa: siellä puiston reunassahan se meittin hotelli nökötti ja odotteli paria wingistiä. Huone oli vielä vanhan ajan henkeen kuuluva, mutta sai luvan kelvata pariksi yöksi. Illalla käytiin vähän haistelemassa paikallista iltatoimintaa, ja löytyihän sitä oikein musiikin kera.
Kaupungin valoja katsastamassa... Seuraavana päivänä oli sitten vuoro tutustua hieman historiaan. Hypättiin aamusta taksiin ja ajettiin Kurgan memoriaalille, joka on kuulemma maailman suurin patsas. Kyllä se mahtavan kokoinen olikin. Kurgan on suomeksi hautakumpu, ja muistomerkki liittyy toisen maailmansodan taisteluihin. Stalingradin taistelun muostomerkillä. Stalingradin taistelun muistoksi rauniot ja museo on taustalla oleva vaalea rakennus. Kurgan Memorial. Volgograd oli silloin Stalingrad. Käytiin myös museossa, jossa oli esillä Stalingradin taisteluun liittyvää tietoa. Paljon sitä katsomista olisi vielä jäljellä, mutta tämä oli se jonkinmoinen pintaraapaisu historiaan. Itse kaupungin keskusta oli siisti isoine puistokäytävineen, ja rakennuksia oli korjattu. Käveltiin puistoissa ja välillä huilattiin ja tankattiin viihtyisissä pubeissa miehiä. Kämpille hyvissä ajoin, koska huomenna olisi ajopäivä. Aamusta taas hyvissä ajoin liikkeelle. Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin. Ei ongelmia miliisin eikä muidenkaan kanssa. Tarkoitus oli ehtiä illaksi Rostov-na-Donin nurkille; ajoa tiedossa n. 600 km. Ylitettiin Don, joka virtaa tässä kumpuilevassa laaksossa. Hyvä ajokeli. Tiekin oli suht ajettavassa kunnossa, ja vauhtia pystyi pitämään 100 km/h. Muutenhan tuo maasto oli ollut kaaheen aakeeta laakeetaa silmänkantamattomiin. Oltiin hyvissä ajoin Rostov-na-Donin kohdalla, josta tie erkani Sotsiin. Ajettiin kuitenkin liittymästä pitkäksi, ja keskustan kautta viimein päästiin takaisin M-4 tielle. Kyyrilliset kirjaimet tienviitoissa eivät ainakaan helpottaneet suunnistamista, ja opastus
oli muutenkin vähän puutteellinen. No vihdoin oltiin oikealla tiellä, ja seuraavaksi olisi majapaikan etsiminen. Mutta sitten tulikin pieni viivytys suunnitelmiin. Juuri kun oltiin pääsemässä kaupungin rajan yli, meidät pysäytettiin. Tiukkailmeiset rynnäkkökiväärein varustetut Omon turvamiehet kysyivät papereita. Pyörät jäivät siihen tien varteen, ja meidät komennettiin tarkastuskoppiin sisälle. Kaikki paperit otettiin pois. Sitten alkoi tenttaus: mistä tulossa, minne menossa ja missä yövytty. Viisumikaan ei kuulemma ollut kuin Moskovaan asti. Olihan meillä hotellikortit joka yöpymisestä tallella, muttei niistä apua ollut. Innokkain kaveri siinä näytti pomolle, että ei muuta kuin pojat häkkiin. Rupesi siinä vähän Erkkiä ja Vinskiä homma jo hirvittämään. Pomo tivasi moneen kertaan, minne olimme menossa, ja kertoi: problema dokument s. Aikansa tivattuaan asioita komensi pomo muut pois kopista. Piirsi sormellaan pöytään 300. No problems!!! Tivasin vielä maksusta kuittia, muttei sellaista saatu!! Homma hoitui, mutta sekavin tuntein palattiin pyörille ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Onneksi ei tarvinnut kauan ajaa, kun tien varresta löytyi motelli, johon kurvattiin. Fiilikset ei tosiaan ollut korkealla tässä vaiheessa. Matkaa oli Sotsiin vielä 600 km, joten tuumailtiin, jos vastaavanlaisia tarkastuksia tulee vielä monta, rupeaa kolhoosikassan pohja ammottamaan pian tyhjyyttään. Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen kohti Mustanmeren ranikkoa. Eilinen tapahtuma kummitteli vielä molempien mieltä, mutta ei tässä nyt voinut kotiinkaan päin lähteä! Päästiin varmaankin n. 40 km, kun miliisi viittoili sivuun. Nytkö he mokomat rupesivat urakalla meitä syynäämään?? Ajateltiin heti, että paljonkohan tämä stoppi maksaa. Miliisit ei muuta kuin pyysivät passit ja kysyivät, mistä maasta oltiin. Huh, helpotus oli melkoinen, kun saatiin passit takaisin kouraan, ja matka saattoi jatkua. Ruvettiin olemaan kahvin tarpeessa; sen verran oli taas koettu, ja kun aamiainenkin oli jäänyt väliin. Ostin huoltamolta Sotsin kaupunkikartan, ja Eki tuumasi, että olethan itsevarma tyyppi! Totesin, ettei tässä vaiheessa kannata muuta kuin uskoa, että Sotsiin päästään ilman ylimääräisiä tiemaksuja. Tämän jälkeen vielä yksi tarkastus, kysyivät vain, minne matka ja neuvoivat jopa mistä pitää kääntyä oikealle tielle! Noin 180 km ennen Sotsia tie muuttui serpentiiniksi vuoriston vuoksi, ja matkan teko hidastui huomattavasti. Laskeuduimme meren rantaa kohti, Mustameri näkyi ajoittain. Lazaravaskojessa n. 70 km ennen Sotsia treffit paikallisen Aleksein kanssa, joka oli varannut hotellin meille. Ensimmäiset sadepisaratkin muistuttivat meitä lähestyessämme kaupunkia. Siinä ajellessamme muun liikenteen seassa kurvasi ohitsemme vanha Lada, joka oli pysähtynyt hetken päästä, ja nuori kaveri viittoili meille innokkaasti. Pysähdyttiin kaverin juttusille, joka kertoili, että omistaa myös pyörän Näytin kartasta hotellin sijainnin, ja hän pyysi meitä seuraamaan. Perässä ajellen sitten saavuttiinkin hotellille; olisi varmaan ollut työläämpi homma omin päin. Kiitimme avusta, ja kaveri hävisi rantakadun vilinään. Siinä respassa hoidellessa majoitusasioita ja varmistaessa, että rekisteröityminen hoituu kuntoon, kuului yhtäkkiä selvää suomenkieltä. Kaveri esitteli itsensä ja kertoi asuneensa 12 vuotta Suomessa. Nikita ja hänen tyttöystävänsä olivatkin suurenmoisia matkaoppaina sen ajan, minkä vietimme Sotsissa. Itse kaupunkihan sijaitsee Kaukasus vuorten ja Mustanmeren välissä. Rantaviivaa on 145 km. Ilmasto on subtrooppinen. Oltiin parkissa 4 päivää ja vietettiin vappu paikallisin menoin. Käytiin myös vuoristossa
Krasnaja Poljanassa, missä tulevien Olympialaisten talviurheilupaikat tulevat sijaitsemaan. Kovasti on Putinin porukoilla vielä työtä tekemättä! Vihdoinkin laivassa ja ainoastaan maahantulokortin täyttö. Ukrainaan tullessa tullimiehet täyttivät jonkin lapun pyörän rekisterinumeron kera. Muut paperit virkailijalle, ja vartin päästä toivotettiin hyvää matkaa. Onneksi löytyi rahanvaihtopiste heti ja kassa saatiin kuntoon. Näkymä laaksoon Krasna Poljanassa. Ilmat suosivat, ja mikä sen mukavampaa kuin kuljeskella shortseissa rantakadulla, istahtaa välillä lepuuttamaan jalkoja sekä siemaista kylmä huurteinen. Puistot, joita oli runsaasti, olivat hyvin hoidettuja, ja muutenkin paikka oli siisti ja viihtyisä. Teimme eräänä päivänä retken korkealle näköalapaikalle, josta avautuikin hienot näkymät merelle ja Sotsin kaupunkiin. Samalla pois tullessa kävimme ruokailemassa metsän siimeksessä olevassa ravintolassa paikalliseen tapaan. Pöytä oli täynnä paikallisia herkkuja, eikä sitä vodkaa puuttunut siitäkään hommasta. Kaikki meni tosin aivan kunnialla. Oli taas aika lähteä tien päälle. Seuraavaksi kohti Ukrainaa ja Krimin niemimaata. Ajelimme rantatietä takaisin päin Novorossijskiin ja siitä Kavkaziin, josta laivalla Asovanmeren yli Kertshiin Ukrainan puolelle. Matkaa oli 450 km, elikkä täysi päivä tulleineen ja laivamatkoineen, joka tosin ei kestä kuin reilun puoli tuntia. Venäjän tulli tarkisti paperit ja virkailija kävi vielä tarkastamassa pyörästä valmistenumeron maahantuontipaperiin verraten. Kaikki oli kunnossa, myös rekisteröitymispaperi. Palvelu oli asiallista, ja neuvoivat vielä aina, mille luukulle milloinkin piti mennä. Tullissa Venäjältä Ukrainaan. Kaupunkiin oli matkaa n. 20 km ja pilkkopimeää joka paikassa. Kun sitten saavuimme kaupunkiin, katsoin viisaimmaksi kysyä taksilta hotellia. Ei osannut neuvoa, mutta pysi seuraamaan. Ajeltiin varmaan n. 5 km, kun taksi pysähtyi hotellin viereen. Opastus maksoi parin euron verran, ei kohtuuton korvaus. Hotellissa odottikin iloinen yllätys. Henkilökunnasta puhui yksi sujuvasti englantia, ja kaikki väsyneiden matkalaisten asiat hoitui hienosti. Oltiin oltu liikkeellä 12 h, ja veto oli pois. Rankka päivä! Ravintolan oli sulkeutumassa, mutta ei se tuntunut olevan ongelma. Juotiin siinä hätäpäissään muutamat oluet ja kyseltiin, vieläkö sitä evästä saisi, vaikka paikka jo suljettiin. Ei hätää, meille kerrottiin. Joten tilattiin pitsat ja oluet huoneeseen. Palvelu pelasi hienosti. En kerennyt kunnolla suihkusta, kun ovelle jo koputettiin ja tilaus saapuikin. Samalla kyselin, olisiko mahdollista vielä saada baarista muutama olut ruokailun jälkeen. Kyllä se tuntui passaavan. Siellä sitten Ekin kanssa istuttiin henkilökunnan seassa ja kertailtiin päivän tapahtumia. Kauan ei jaksettu pölistä, kun rupesi luomia painamaan ja kömmittiin maate. Aamupalalla olikin yllätys melkoinen, kun Mustameri laihehtikin aivan vieressä. Ei ollut illalla paljon huomannut, kun oli niin tohkeis-
saan vain seurannut taksia. Aamiaisen jälkeen pienet terapiakävelyt rannalla ja jäsenten notkistelua edellisen päivän ajosta. Kamat päälle ja kohti Jaltaa. Nyt sitten oltiin Krimin niemimaalla, jonka pinta-ala on 26600 km 2. Pohjoisosa on aroa, etelässä vuoristoja ja rannikolla lukuisia lomailu- ja kylpyläpaikkoja. Ilmasto ja kasvillisuus muistuttaa Välimeren seutuja. Vuoristossa alkanut sadekin lakkasi sopivasti, kun laskeuduimme Jaltan kaupunkiin. Ajettiin aivan keskustaan ihmettelemään, mistä sitä majoitusta löytyisi. Oli vähän hajua muutamasta paikasta, ja toinen niistä löytyikin. Viihtyisä Hotel Bristol sai majoittaa pari pyöräkuskia Suomesta kolmeksi päiväksi. Pyörät vartioidulle P-alueelle ja kamat mukaan kämpille. Matkaa ei tosin ollut kuin 50 m, mutta hiki siinä ajovehkeissä tuli. Livadian palatsi. Pidimme Ekin kanssa oman Jaltankonferenssimme, eli kävimme tutustumassa Livadian keisarinpalatsiin, jossa 4. - 11.2. 1945 voittajavaltioiden päämiehet Roosevelt, Churchill ja Stalin päättivät Euroopan jaosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Samalla tutustuimme Pääskysenpesään, pieneen linnaan korkealla kallionkielekkeellä, joka on myös suosittu vierailukohde. Muuten aika vierähti rantakadulla kävellen ja seuraillessa paikallisten touhuja. Ei kyllä tavattu juurikaan muita ulkomaalaisia rannalla eikä hotellilla. Rantabulevardi oli näyttävän näköinen iltavalaistuksessa, ja ruokailu- sekä muita musiikkipaikkoja oli runsaasti tarjolla. Niissä oli rentouttavaa istuskella illan hämärtyessä sekä kuunnella meren kohinaa. Pääskysen Pesä. 6.5. lähdettiin jatkamaan kohti Simferopol- Cherson (Herson) -Nikolajev (Mikolajiv)- Odessaa. Tarkoitus oli yöpyä jossain Odessan nurkilla ja jatkaa sitten Moldovaan ja sen pääkaupunkiin Chisinauhun. Siellä sijaitsee kuulemma maailman suurin viinikellari, ja meinattiin käydä vähän maistelemassa kellarin antimia. Ei vielä siinä vaiheessa tiedetty, että matkaaan meinasi tulla muutama mutka. Kun kello näytti vielä sen verran vähän, ajateltiin, että hurautetaan Moldovan puolelle yöksi, Kun ei majapaikkoja näkynyt. Rajalle päästyä ilmaantui kuitenkin yksi pieni ongelma: maa nimeltä Transnistria, 200 km pitkä, 20 km leveä ja idästä Ukrainaan rajoittuva alue, joka on itsenäistynyt yksipuolisesti. Alue sijaitsee Moldovan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolella, eikä mikään valtio ole tunnustanut sitä. Rajalla eivät meinanneet millään ymmärtää meidän ajatuksia, ja olikin pakko soittaa Suomeen kaverin vaimolle, joka selvitti Ukrainan kielellä rajamiehille meidän ajatukset ja meille, missä oikein mennään. Oltiin menossa sotilasalueelle ja aikamme jankattuamme ajamies heltyi kirjoittamaan ilmeisesti jonkun kulkuluvan maahan. Lappuja täytettiin ihan kiitettävästi ennen kuin rajapuomi aukeni. Kovasti rajavartija hoki: present, present. Emme tajunneet vielä hokemaa, luulimme, että lupapaperi oli lahja meille, mutta sekin selvisi aikanaan. Rajalla oli tuhraantunut varmaan pari tuntia ja oli jo pilkkopimeää. Rajalla kaikki putiikit oli
kiinni, onneksi bensaa oli melkein täysi tankki. Ei auttanut muuta kuin lähteä ajamaan Tiraspoliin, maan pääkaupunkiin, jonne oli matkaa n. 50 km. Tuntui kuin olisi saavuttu aavekaupunkiin. Ennen kaupunkia oli vielä jokin tarkastuspiste, mutta ihme kyllä meitä ei edes pysäytetty. Keskustassa paloi muutama katulamppu, muuten oli täysin pimeää. Kello liki puolenyön, ei paikallista rahaa majoituksesta puhumattakaan. Ensimmäiset taksit nähtyämme menin kysymään hotellia. Kuskille selvitin, ettei ollut kuin euroja, mutta se ei ollut ongelma. Ajettiin johonkin päin ja hotellin tapainen löytyi. Oli kuulemma täynnä. Kuski pyysi odottamaan ja hävisi taas johonkin etsimään toista paikkaa. Oltiin varmaan parkissa ½ tuntia kun viereen ajoi musta Bemari, josta nousi pari kaveria. Ajateltiin, että mitäs tässä nyt tapahtuu. Toinen kavereista oli puolalainen ja selvitti englannin kielellä olevansa tekemässä bisnestä täällä. Kysyivät, olimmeko majoitusta vailla; kerroimme, että taksikuski on etsimässä jo meille paikkaa. Sanoivat, että toinenkin hotelli on täynnä, ja jossain motellissa kaupungin toisella laidalla olisi kuulemma tilaa. Hetken epäröityämme suostuimme lähtemään heidän peräänsä. Aikamme ajettuamme tulimme johonkin epämääräiseen paikkaan. Pyörät ajettiin sisäpuolelle suoja-aidan, jossa olikin kolme pientä paikallista Honka mökkiä. Tiraspolista löytyi Honka-mökistä yösija. Yö maksoi 20 dollaria, joka piti hoitaa saman tien. Paikallinen kaveri piirsi vielä kartan, jossa oli seuraavan päivän ajoreitti Moldovan rajalle. Ihmettelin vähän miksi piirros, mutta sekin selvisi ajallaan. Kiitimme palvelusta ja kömmimme hirsimökkiimme ottamaan hiukan purtavaa. Kellon näyttäessä 01:30 tuumattiin, josko sitä olisi tälle päivälle ollut tarpeeksi tapahtumaa?! Aamulla aasin kiljunta herätti matkalaiset hyvissä ajoin. Motellin baari aukeni vasta klo 10, joten ei jääty odottelemaan aukeamista. Pyörät käyntiin ja menoksi! Jotenkin osattiin keskustaan ja vaihdetiin Ukrainan rahat paikalliseen ruplaan. Tosin aivan turhaan. Selvisi sekin myöhemmin. Kun vihdoin löydettiin oikea tie rajalle päin, tuumittiin, voisiko tämä näin helposti mennä. Ei todellakaan! Juuri kun oltiin saatu hyvä marssivauhti päälle, rupesi edessä päin siintämään outo näkymä. Pakko se oli uskoa: panssarivaunu keskellä tietä ja sotilaat väijyssä suojaverkkojen lomassa. Eihän tämän näin pitänyt mennä!! Liinat kiinni ensimmäisen koppalakki upseerin luona. Kaveri viittilöi kylmän rauhallisesti minut vanhaan junanvaunuun, joka toimi toimistona. Ekin piti jäädä pyörille. Minun piti kartasta näyttää tarkasti, minne olimme menossa. Molempien paperit syynättiin tarkasti. Kaveri selvitti, ettei tästä päässyt Moldovaan, vaan piti ajaa takaisin päin ½ kilometriä ja kääntyä oikealle. Tietysti lopuksi kysyttiin, onko paikallista rahaa. Näytin, minkä verran, ja kaveri totesi heti: problema! Maasta ei saa viedä pois paikallista rahaa, vaan se täytyisi vaihtaa seuraavassa kaupungissa joko Moldovan leiksi tai dollareiksi. Tämä tieto maksoi jonkin paikallisen setelin, en katsonut, minkä suuruisen. Tuumailtiin Ekin kanssa, että nyt taidetaan ollakin jossain hieman erilaisessa valtakunnassa. Sitten taas menoksi sekavin tuntein. Heti seuraavassa kylässä vaihdoin ruplat Moldovan leiksi ja dollareiksi. Varsinainen operaatio sekin. Kun sitten vielä yhden käännytyksen jälkeen saavuttiin viimein rajalle, luultiin, että nyt rupeaisi homma olemaan pulkassa. Kaikki näyttikin aluksi simppeliltä: virkailijan avustuksella täytettiin paperit ja uskottelimme itsellemme, että kohta se raja-
puomi nousisi ja päästäisiin vihdoin Moldovan puolelle. Turha luulo!! Sama virkailija pyysikin takaisin koppiin ja määräsi näytettäväksi tulliselvitykseen ilmoitetun rahamäärän. Rehellisenä suomalaisena miehenä olin omasta mielestäni ilmoittanut kaikki, mutta uusintalaskennassa oli summa 5 dollaria enemmän. Kaveri tuumasi viileästi: You do mistakes. Minä ihmeissäni, mitäs nyt? Virkailija kysyi poikkana, paljonko olen valmis maksamaan virheestäni? Tarjosin 20, mutta päätä pyöritellen ei hyväksynyt tarjoustani. Hetki siinä toljoteltiin toisiamme, kunnes virkailija sanoi virheen hinnaksi 50. Tiesi mokoma meiläläisen rahat, kun oltiin juuri hetkeä aikaisemmin porukassa ne syynätty! Annoin viisikymppisen ja luulin, että hommat oli ok. Seuraavaksi olikin Ekin vuoro mennä rahastettavaksi. Totesin Ekille, että tarkastus maksaa 50, mikä pitikin paikkansa. Tämän kontrollin jälkeen astelimme pyörien luo, jotka olivat aivan rajapuomin edessä. Kun laitettiin kypäriä päähän, tuli vielä yhdestä kopista virkailija ja komensi kartta mukana meidät sisälle. Taas piti selvittää tarkkaan, mistä tulossa ja minne matka. Oltiin varmasti annettu kaikki loput laput, mitä oli täytetty, mutta yksi pieni lappu toisesta pyörästä kuulemma puuttui. Nyt rupesi jo kyrsimään ihan tosissaan!!!! Selitettiin ja viittilöitiin, että ollaan kaikki palautettu. Virkailija näytti kartasta pokerina, että ellei lappua löydy, on meidän ajettava takaisin Ukrainaan. Olisi tullut Moldovaan Chisinauhun 600 km ylimääräinen ajo!! Onneksi Eki hokasi ja käski kysyä, voisiko virkailija itse kirjoittaa meille puuttuvan lapun. Tottakai, virkailija totesi: paljonko olette valmiita maksamaan? Eki ehdotti, että kai se normi 50 riittää. Minä totesin: tarjotaan 20 ja korotetaan vähän kerrallaan, jos ei kelpaa. Niinpä tarjosin virkailijalle 20. Virkailija raapi niskaansa ja naama rupesi punoittamaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen ukkeli rykäisi ja sanoi: ok. Eki laittoi setelin pöydälle, virkailija antoi paperit meille. Lappua ei kirjoitettu eikä kysytty sen jälkeen, ja puomi nousi ylös samantien. Hyvää matkaa toivottaen virkailijat jatkoivat hommiaan. Moldovan tulli olikin ihan simppeli juttu. Kun sitten tullista päästiin jonkin matkaa, pidettiin evästauko ja tuumailtiin, että matkailu avartaa. Tosin tällä kertaa myös rahapussia. Tapahtumarikas vuorokausi kaikkiaan. Oltiin Chisinaussa kolme päivää ja yritettiin päästä opastetulle kierrokselle mukaan, mutta oli viikonloppu ja voitonpäivän takia homma ei onnistunut. Olisi pitänyt vielä odottaa pari päivää, ennen kuin olisi ollut tilaa. Tuntui olevan kysyttyjä kierroksia. Asiakas saa valita millaisen kierroksen haluaisi. Täytyi jättää asia toiseen kertaan. Itse kaupunki oli mielestäni vielä vanhan Neuvostoliiton aikainen niin kuin hotellimmekin. Hotellimme Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa. Tosin uuttakin näkyi olevan rakennettu. Täällä ei kummempaa tapahtunut, ellei voitonpäivänä tapahtunutta Erkin passista puuttuvaa leimaa oteta huomioon, joka hoitui konjakkipullolla. Samassa huumassa pyöränvahtimme herätti meidät puolelta öin. Pyysi siirtämään pyörät hotellin sisäpihalle; oli kuulemma joutunut nuorisoa luuvitosella hätyyttelemään. Sanoi, että jos luulevat saksalaisiksi, rikkovat ne. No mehän hurautettiin pyörät turvaan ja mentiin hotellin aulabaariin ottamaan vielä yömyssyt. Tarjottiin vielä moukut vahdille kiitokseksi. Myyjä kyllä totesi, että tarjoaa vasta huomenna, kun kaverilla oli vielä virkaaika, ja oltiin jo aikaisemmin otettu voitonpäivän kunniaksi. 10.5. pienen sateen saattelemana lähdettiin sitten kohti Romaniaa. Reittimme kulki E 581 Galatiin ja edelleen Brailan kautta Tonavan
yli tietä 220 kohti Mamaiaa, suurta rantakaupunkia. Tonavan lautalla Romaniaan. Rajamuodollisuudet Moldovasta pois hoitui asiallisesti. Paikallista rahaa ei saanut viedä maasta pois, vaan se piti vaihtaa Romanian rahaksi. Yksi huvittava asia paljastui, kun saimme pyöriä koskevat paperit pois tullista: Ekin pyörä oli Toyota ja minun Nissan! Muuten tiedot täsmäsi. Ilma suosi ja Romanian tullissa ei kauan vitkuteltu, ja niin päästiin taas varsinaiseen asiaan: ajamaan. Täällä ei mielestäni kyllä ainakaan maaseudulla ollut tapahtunut ihmeitä 16 vuotta taaksepäin ajatellen. Brailan jälkeen ylitimme Tonavan ja tie mutkitteli jonkin aikaa suistoalueella. Maisema vaihteli tiheäkasvuisesta suomaastosta tiheisiin metsiin. Tiessä ei kyllä ollut kehumista. Majapaikka löytyi sattumalta ennen E 87 rantatietä. Yö 20, ruoat ja juomat maksettiin paikallisella valuutalla. Aamupalan jälkeen ei ollutkaan kuin 150 km ajo tiedossa. Aurinko paistoi, ja mieli virkeänä suunnattiin kohti Mamaian lomanviettopaikkaa. Oltiinkin perillä jo hyvissä ajoin ja saatiin rauhassa etsiskellä majoitusta. Sesonki ei vielä ollut alkanut, niinpä valinnanvaraa oli. Hotelli löytyikin aivan läheltä meren rantaa ja olikin sopivan rauhallinen kahdelle herrasmiehelle, jotka olivat joutuneet kokemaan yhtä sun toista matkalla. Itse Mamaian alue sijaitsee Siutghiolin järven ja Mustanmeren välisellä niemellä. Rantaviivaa on 8 km, ja ranta on hitaasti syvenevä. Tervetuloa Mamaiaan. Ensimmäisenä iltana olikin kunnon ukkoskuuro, jonka jälkeen ilmoissa ei ollut valittamista. Vietettiin rauhallista rantaelämää 3 vrk. Alue sinänsä ei ollut yleisilmeeltään kovin siisti. Vanhoja tyhjillään olevia hotelleja oli paljon. Uudisrakentamista oli kyllä paljon käynnissä, mutta sanonta nuhruinen kuvasi mielestäni aluetta. Tosin vielä näytti sesonkiin valmistautuminen olevan käynnissä. 13.5. startattiin taas tien päälle. Rupesi se joku merkkipäivä lähestymään, ja olin suunnitellut viettäväni sen Bulgariassa Kultahietikolla. Edellisestä reissusta sinne olikin vierähtänyt tosiaankin 16 vuotta. Ajomatka ei ollut nyt pituudella pilattu. Vaivaiset 130 km. Olimme varanneet hotellin 5 vrk aivan Mustanmeren läheisyydestä. Ilmojen haltiakin tuntui olevan meidän puolellamme ja antavan oman osansa onnistuneille juhlille aikanaan. Tähtiäkin näkyi hotellissa olevan yhden käden sormien verran, ja Wingin kassit kannettiin mukisematta huoneisiin. Oltiin varattu molemmille omat huoneet; ajateltiin näin ottaa lomaviikosta kaikki ilo irti! Henkilökunta oli tosi ystävällistä ja osasi muutamia lauseita suomeakin. Tultiin hyvin tutuiksi tämän 5 päivän aikana, ja olivat aika ymmällään, kun kertoilimme, mistä asti oltiin tultu. Löhöiltiin hotellin altaalla ja välillä pulahdettiin uimaan. Tehtiin piknikreissuja meren rantaan ja käytiin kuumassa terveyskylpylässä.
Aamiaisen nauttimisen jälkeen suunnattiinkin rannalle lekottelemaan ja kuuntelemaan meren kohinaa. Iltapäivästä olin varannut hierojan, jonka käsittelyn jälkeen olikin viimeistään röykytyksestä kipeät lihakset rennot. Illalla rantakadulle syömään ja kuuntelemaan musiikkia. Näin se merkkipäivä vierähti huomaamatta. Seuraavana aamuna, vaikka uusi vuosikymmen oli alkanut, ei olo tuntunut yhtään vanhemmalta. Kultarannikolla. Kun sitten koitti merkkipäivän aamu 16.5., kämpän ovelleni kolkutettiin. Aamiaiseni oli tullut. Pullo shampanjaa ja täytekakkua. Ei hassumpi aamun avaus. Baarin tytöt yllättivät sankarin; oltiin siinä tutustuttu päivien saatossa jo sen verran hyvin. Tosin edellisenä iltana oli tullut otettua Ekin kanssa varaslähtö juhlaan, mutta tässähän oli sopivat lääkkeet vaivaan. 50-vuotias Vinski 16.5.2009 Kultarannikolla. Kerättiin vielä voimia pari päivää ja sitten 19.5. hyvissä ajoin aamusta suunnattiin pyörien keulat kohti kotimaata. Pakko se vaan on lähteä, että pääsee taas uudestaan aikanaan reisulle. Pois ajeltiinkin sitten suoraan Romanian, Unkarin, Slovakian ja Puolan kautta Via Baltikaa. Tuttu reitti jo vuosien varrelta. Koko kierroksesta tuli 8000 km, paljon, paljon kokemusta, hyviä muistoja ja muutama uusi hyvä ystävä. Kiitos vielä Kainulaisille, jotka olivat yhdyshenkilöinä Venäjän suuntaan. Vinskin 50-vuotiskakku.
Jaa, että lähdettäiskö vielä samanlaiselle matkalle? Tottakai, Vinski ja Eki!