Hiippakunta 1959 2009 Hiippakuntauutisten 1/09 juhlaliite
Kun Helsingin hiippakunta aloitti toimintansa 1.7.1959, monella taholla huokaistiin helpotuksesta. Odotusta oli kestänyt lähes 40 vuotta, ja sitä olivat pidentäneet niin aluepoliittiset kysymykset kuin presidentinvaaliasetelmatkin. Hiippakunnan synnytys vaati saunaa ja sitkeyttä Helsingin hiippakunnasta väännettiin kättä ensimmäisen kerran jo vuonna 1923, kun ruotsinkieliset olivat saaneet oman Porvoon hiippakuntansa, ja vanhalle suomenkieliselle Porvoon hiippakunnalle etsittiin uutta keskusta. Porvoon piispanistuimen siirtämistä Helsinkiin ehdotti kirkolliskokoukselle valtioneuvosto, jossa oli jo äänestetty asiasta. Esityksen takana oli maalaisliittolainen opetusministeri Niilo Liakka. Vaikka valtio oli ajatukselle suopea, kirkon sisällä oli erimielisyyttä asiasta. Yhtäältä uskottiin, että Helsingissä oli piispalle tehtävää, koska siellä sijaitsivat myös valtiovallan ja talous- ja sivistyselämän keskukset, ja lähellä teologista tiedekuntaa piispa voisi vaikuttaa mieskohtaisesti pappiskasvatuksen terveelliseen kehitykseen. Toisaalta katsottiin, että Helsingillä oli riittävästi voimavaroja ilman piispaakin. Ilmassa oli yleistä helsinkivastaisuutta. Pelättiin, että piispa ajautuisi Helsingissä vain erilaisten kekkereiden kunniakoristeeksi. Jälkimmäinen joukko sai kirkolliskokouksessa yliotteen. Se antoi lausunnon, jonka perusteella presidentti Kallio päätyi sijoittamaan piispanistuimen Tampereelle. Toiveikkuus nostaa päätään Seuraavan kerran Helsingin hiippakunnan perustaminen tuli esille vuoden 1943 kirkolliskokouksessa. Nyt aloite ei tullut valtiolta, vaan kirkolliskokousedustajilta
itseltään. Anomuksessa varottiin helsinkikeskeisyyttä ja korostettiin sitä, että Helsingin hiippakuntaan haluttaisiin mukaan myös Uudenmaan maaseudun suomalaiset seurakunnat. Tällä kertaa kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Helsingin hiippakuntaa todella tarvittiin. Asia ei kuitenkaan lähtenyt kirkolliskokouksesta lainkaan hallituksen käsiteltäväksi: sodan katsottiin jo rasittavan valtion taloutta liian raskaasti. Vuonna 1948 uusi, kirkon sosiaalista vastuuta korostanut kansankirkkorintama vauhditti pyrkimyksiä viedä sanomaa koko kansan pariin. Aiemmin Helsingin hiippakunnan perustamista ajanut joukko uusi ehdotuksensa kirkolliskokoukselle, joka oli saanut käsittelyyn myös Vaasan hiippakunnan perustamista koskevan ehdotuksen. Molempien hiippakuntaehdotusten koettiinkin paikkaavan epäkohtia: Tampereen hiippakunnan työpaineita ja arkkihiippakunnan suhteetonta laajuutta. Kirkolliskokouksessa uusien hiippakuntien valmistelut jäivät kuitenkin kesken. Kirkkohallitus ja laajennettu piispainkokouskin saivat rajaehdotuksen valmiiksi vain Helsingin hiippakunnan osalta. Pohjanmaa tiputtaa Helsingin maalisuoralla Odottelu ei ollut ohi. Valtiovallan resurssit oli suunnattu jälleenrakentamiseen, ja Helsingin hiippakunnan perustamisasiakirjat jäivät odottamaan suotuisampia aikoja. 1950-luvulle tultaessa Helsinki kuului edelleen jättimäiseen Tampereen hiippakuntaan. Toukokuussa 1955 vietettiin kirkon 800-vuotisjuhlaa, ja arveltiin, että sen kunniaksi valtiovalta saattaisi lahjoittaa kirkolle uuden hiippakunnan. Juhlapuheessaan pääministeri Kekkonen ilmoittikin uuden hiippakunnan perustamisesta Pohjanmaalle. Päätöstä hän ei sen kummemmin perustellut. Seuraavana vuonna tosin oli tulossa presidentinvaalit, eikä Pohjanmaan huomioiminen ainakaan huonontanut pääministerin asemaa niitä silmällä pitäen. Helsingissä lamaannuttiin hetkeksi, mutta pian saatiin uutta pontta: enää ei ollut muita hiippakuntahankkeita kilpailijoina. Tampereen tuomiokapituli antoi ulkopuolella pöytäkirjan piispansa E. G. Gulinin ja Paavalin kirkkoherra, asessori Aaro Siljamäen tehtäväksi ryhtyä hankkimaan Helsingin hiippakuntaa toden teolla. Helsingin hiippakunnan syntyä puuhannut Aaro Siljamäki (kolmas vas.) jätti Paavalin seurakunnan kirkkoherran viran vuonna 1958 siirtyäkseen Suurkirkon kirkkoherraksi. Kuva on tilaisuudesta, jossa Tampereen hiippakunnan piispa E. G. Gulin vihki Paavalin uuden kirkkoherran Erkki Sarkaman virkaansa. Lauteilla lämmitellään päätöksiä Valtion päättäjät olivat ilmaisseet, että Helsingin hiippakunta voidaan perustaa, jos perustamisesta ei aiheudu valtiolle pääomamenoja. Helsingin seurakunnat tekivät siksi valtiolle Bulevardin seurakuntatalosta vuokratarjouksen. Sen hyväksyminen tökkäsi hiippakuntahanketta kunnolla eteenpäin. Mutkia matkassa oli yhä. Valtion talous oli romahduspisteessä, ja hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Hiippakunnan puuhamiehet Aaro Siljamäki ja J. E. Niemi olivat kuitenkin sitkeitä ja kävivät jatkuvasti valtioneuvoston päättäjien puheilla. Kun Suomeen saatiin vuoden 1958 syksyllä pitkästä aikaa laajapohjainen enemmistöhallitus, hiippakuntaaktiivit innostuivat. Parasta asiassa oli se, että uudeksi valtiovarainministeriksi istuutui kokoomuslainen Päiviö Hetemäki, jolle kirkon asiat olivat läheisiä myös sukulaissuhteiden vuoksi. Hetemäen serkku oli rouva Aune Lauha, professori ja Kotimaan päätoimittaja Aarre Lauhan puoliso. Aarre Lauha oli hyvin perillä hiippakuntahankkeesta ei vähiten siksi, että Aaro Siljamäki oli hänen hyvä ystävänsä. Kun Hetemäki oli valittu valtiovarainministeriksi, Lauha kutsui hänet ja Siljamäen saunomaan huvilalleen Lohjalle. Saunomisen tarkoituksena oli lämmittää Hetemäki suopeaksi uuden hiippakunnan määrärahalle. Lauha ja Siljamäki saivatkin tuoreen ministerin vakuuttuneeksi, ja valtiovarainministeri pyysi opetusministeriä lisäämään menoesitykseen määrärahan Helsingin hiippakunnan perustamiskustannuksia varten. Kun mitään ei tapahtunut, Hetemäki otti ohjat käsiinsä. Hän esitti viimeisessä budjettia käsittelevässä iltakoulussa suullisesti uuden hiippakunnan perustamista ja ehdotti valmiiseen talousarvioon lisättäväksi sille määrärahaa. Koska kirkon tekemä työ kansakunnan koossa pitämiseksi haluttiin palkita, kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Niinpä Fagerholmin hallitus antoi lokakuussa 1958 talousarvioesityksen, jossa oli varattuna määräraha uutta hiippakuntaa varten. Tuomiokirkkoa vailla valmista Päätös uudesta hiippakunnasta meni eduskunnassa läpi ongelmitta. Siitä oltiin tietenkin pääkaupungissa iloisia. Aarre Lauha kirjoitti Kotimaan pääkirjoituksessa, että hiippakunnan odotetaan palvelevan evankeliumin sanoman entistä tehokkaampaa saattamista ihmisille, joita suurkaupungissa ja sen lähipiirissä niin monet tekijät pyrkivät vierottamaan isien kirkosta. Aaro Siljamäki uskaltautui kirjeessään E.G. Gulinille hihkaisemaan jopa Hallelujaa!. Hiippakunnalta puuttui kuitenkin vielä tuomiokirkko. Kisa käytiin Suurkirkon ja Johanneksen kirkon
Vakuuttava delegaatio Kekkosen pakeilla. Kuvassa ovat sittemmin arkkipiispaksi valittu Mikko Juva, Helsingin ensimmäinen piispa Martti Simojoki ja pastori Jorma Louhivuori, joka toimi myös kapitulin vs. notaarina 1961 1962. välillä. Suurkirkkoa puolustettiin itsenäisyyden symbolina ja Suomen tunnetuimpana kirkkona. Johanneksen kirkossa taas nähtiin tuomiokirkon ylevyyttä. Sinne mahtui myös yli tuhat ihmistä enemmän kuin Suurkirkkoon. Johanneksen kirkon kannattajat halusivat pitää kirkon ja valtion intressit erillään. Valtioneuvosto ei kuitenkaan välittänyt heidän vetoomuksistaan, vaan valitsi yksimielisesti Suurkirkon, oman kirkkonsa, tuomiokirkoksi. Suurkirkon seurakunnan kirkkoherraksi siirtyneestä Siljamäestä tuli hiippakunnan ensimmäinen tuomiorovasti, mutta hän menehtyi sairauteen ennen kuin ehti aloittaa virassaan. Piispan valitsemisprosessi aiheutti kysymyksen: koska Helsingin hiippakuntaan ei tullut yhtään seurakuntaa Tampereen hiippakunnan ulkopuolelta, pi- täisikö Tampereen piispa Gulinin saada valita kahden piispanistuimen väliltä? Presidentti Kekkonen halusi Gulinin saavan valintaoikeuden, mutta oikeusoppineet ja arkkipiispa Ilmari Salomies olivat eri mieltä. Helsingin piispaksi haluttiin mies, jolla oli takanaan mahdollisimman suuri kannatus. Kekkonen taipui. Piispanvaalit pidettiin, ja ylivoimaisen äänisaaliin kahmaisi Mikkelin piispa Martti Simojoki. Marraskuussa 1959 Helsingin tuomiokirkossa juhlittiin uuden hiippakunnan perustamista ja asetettiin virkaan Helsingin piispa. 36 vuoden odotus oli päättynyt. Artikkeli pohjautuu Jaakko Simojoen Ylemmän pastoraalin tutkimukseen Läpi vastusten kansankirkon tehokkaaksi työaseeksi. Helsingin hiippakunnan synty 1923 1959 (1998), josta sen on toimittanut Laura Pörsti. Intressien leikkauspiste Helsingin hiippakunnan syntyä tutkinut Vantaankosken kirkkoherra Jaakko Simojoki pitää hiippakunnan syntyvaiheita mielenkiintoisina, koska niissä kohtaa niin monia eri intressejä. Yksi linjaus oli helsinkivastaisuus; pelättiin, että pääkaupunki saa hiippakunnan myötä yliotteen. Toisaalta sotien jälkeen ymmärrettiin, että kansankirkon eturintamaa pitää vahvistaa, ja se vaatii hiippakunnan perustamista Helsinkiin, hän toteaa. Viivästykset johtuivat suurelta osin aluepoliittisista syistä: sodan jälkeen itäistä hiippakuntaa järjesteltiin uudelleen, ja Pohjanmaalle tarvittiin oma hiippakunta. Yllättävää oli se, että Helsingin hiippakunnan perustamista katsoivat kaukonäköisimmin juuri maalaisliiton edustajat, Simojoki sanoo. Kiinnostavaa on sekin, että Helsingin hiippakunnan synnylle hyvin merkittäviksi muodostuivat tietyt vaikuttajayksilöt. He kävivät lobbaamassa ministereitä asiastaan niin kauan, kunnes se meni läpi. (LP) 17.12.2003 vielä jakamaton Helsingin kapituli kokoontui viimeiseen juhlaistuntoonsa. Jaakko Simojoki (oik.) johti virrenveisuuta hiippa kuntakanttori Eero Annalan säestyksellä.
Helsingin ensimmäinen piispa Martti Simojoki korosti kirkon yhteiskunnallisen tehtävän tärkeyttä hengellisestä sanomasta tinkimättä. Helsingin piispa oli aktiivinen myös valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Martti Simojoki oli uusien avauksien piispa Martti Simojoki valittiin vuonna 1959 Helsingin ensimmäiseksi piispaksi selvällä äänienemmistöllä. 297 valitsijasta 188 asetti Simojoen ensimmäiselle sijalle. Seuraavina olivat Osmo Tiililä, Aarre Lauha ja Tampereen piispa E. G. Gulin. Aiemmin Helsingin papit olivat suorittaneet keskuudessaan epävirallisen äänestyksen, jossa Simojoki sai niin ikään suuren suosion. 50-vuotiaalla Simojoella oli vahva tausta tehtäväänsä. Piispuudesta oli kokemusta Mikkelistä kahdeksan vuoden ajalta. Simojoella oli myös sopiva kirkollinen identiteetti kaupunkimaisen hiippakunnan piispantehtävään. Simojoen mielestä mikään inhimillisen elämän ulottuvuus ei saanut jäädä kristillisen uskon katveeseen. Kirkolla, seurakunnilla ja kristityiksi tunnustautuvilla tuli olla tilannetajua ja voimaa ilmentää uskoa koko yhteiskunnallisen todellisuuden kentässä, sanoo kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo, joka tekee parhaillaan Simojoesta elämäkertaa. Simojoen ja monien rintamapappien sosiaalieettinen näkemys avartui sodan aikana. Kirkon oli kannet- Helsingin hiippakunnan ensimmäinen tuomiokapituli istunnossaan. Kuvassa vasemmalta Alppilan kirkkoherra Ensio Kuula, tuomiorovasti Eino Sares, piispa Martti Simojoki, Johanneksen kirkkoherra Ensio Kurki-Suonio, lainoppinut asessori Pauli Pellervo Piispanen ja nurkassa notaari Geo Böckerman.
tava uudella, entistä syvemmällä tasolla vastuuta koko kansasta. Simojoki oli niin valtakunnallisesti kuin Helsingin hiippakunnassa kirkon uusien työmuotojen takuumies. Niitä olivat esimerkiksi teollisuus-, perheasiain- ja tiedotustyö sekä sairaalasielunhoito. Näitä teemoja Simojoki oli osittain työstänyt jo ennen Mikkelin piispuutta Seurakuntaopiston johtajana. Simojoki lähti siitä, että ihmisiä oli autettava heidän reaalisissa kysymyksissään ja ongelmissaan, Seppo kiteyttää. Kansankirkollista perusluterilaisuutta Jotkut ehdottivat Simojoelle neuvonantajakaartia, jonka kanssa voisi valmistella tärkeitä kysymyksiä. Piispa puolestaan torjui hovin, jonka mielipiteistä hän olisi riippuvainen. Sen sijaan hän suosi luotettavia asiantuntijoita työtovereinaan. Simojoki kuunteli heitä Helsingin aikanaan tarkalla korvalla, kävi kirjeenvaihtoa ja kahdenkeskisiä keskusteluja: perheneuvontatyöstä Matti Joensuun, tiedotuksesta Erkki Karion, teollisuustyöstä Toivo I. Palon, sielunhoidosta Irja Kilpeläisen sekä kirkon kansainvälisistä yhteyksistä Inga-Brita Castrénin ja Risto Lehtosen kanssa. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris lisäsi Simojoen tietämystä sosiologisissa asioissa, Juha Seppo kertoo. Simojoki muotoili oman linjansa niin, että hän kykeni niveltämään sosiaalieettiset painotuksensa pietistissävytteiseen omakohtaista parannusta ja uskonelämää tähdentävään kristinuskon tulkintaansa. Näin yhteistyö toimi myös perinteisten herätysliikkeiden suuntaan. Simojoella oli selkeä perusluterilainen linjaus. Kristillistä työtä ei voinut tehdä ilman Pyhää Henkeä. Syntien anteeksiantamus oli elämän lähde jokaiselle uskovalle. Evankeliumin ydin oli oppi uskonvanhurskaudesta. Ihminen sai kaiken arvonsa Kristuksessa. Simojoki näki kuitenkin asioita avarammin kuin vanha herätysliiketraditio. Hänellä oli voimakas pelastushistoriallinen ja eskatologinen näkökulma. Mitä todellisemmin kristitty odotti uutta taivasta ja uutta maata, sitä vakavammin hän paneutui ajallisiin tehtäviinsä. Simojoen Helsingin vuosina kirkossa oli linjariitoja. Uudistuksiin pyrkinyt teologinen linja sai kirkon sisältä haastajakseen erityisesti uuspietistinen suunnan. Sitä tuki itsekin piispaehdokkaana ollut dogmatiikan professori Osmo Tiililä. Hän syytti kirkkoa maallistumisesta, ja välistä myös Simojoki joutui kirkosta lopulta eronneen Tiililän tulilinjalle. Nuorisoon myönteinen asenne Julkinen sana suhtautui uuteen piispaan hyvin positiivisesti. Simojoki sai Helsingissä hyvän startin ja sama tahti säilyi. Eivät muut piispat kyenneet 50- ja 60-luvuilla niin taitavasti toimimaan median kanssa. Lisäksi Simojoki korosti, ettei kirkon pitänyt tehdä mitään asioita salassa, vaan julkisesti. Jo julkisuusperiaatteesta puhuminen oli kirkossa uutta.
Sielunhoidolliset neuvottelupäivät Helsingissä Meritullin seurakuntatalossa. Tarkkasilmäinen voi kuvasta havaita kolme neljä naispuolista osanottajaa. Simojoki poikkesi ajan papiston valtavirrasta myös siinä, ettei hän suostunut kommunisminvastaisuuteen. Taustalla oli reaalipolitiikka. Kommunismi oli 50- ja 60-luvuilla tosiasia, jonka kanssa oli tultava toimeen. Nuorison nousuun piispa suhtautui myönteisesti. Simojoki kertoi olleensa kokouksissa, joissa oli puhuttu suurista ikäluokista pahoina ja pelottavina, mitä ihmettä me näillä teemme -asenteella. Pois tuollaiset puheet, olen sanonut. Nämä ovat niitä nuoria, joita me olemme rukoilleet. Niitä, jotka Jumala on meille antanut. Heihin kätkeytyy tavaton voima, tavattomat mahdollisuudet. Nyt on meidän Hiippakunnan perustamisen jälkeen tuomiokapitulissa kävi useampia lähetystöjä luovuttamassa uudelle hiippakunnalle lahjoituksia. Suomen Käsityön Ystävät Oy:n puolesta johtokunnan puheenjohtaja K-A. Wendelin ja toimitusjohtaja, rouva Tyyne Haapanen kävivät ilmoittamassa 1.10.59, että maamme vanhin kirkollisten tekstiilien liike halusi 80-vuotisjuhlansa kunniaksi lahjoittaa piispankaavun. Samassa yhteydessä Helsingin Siirtomaatavarakauppiaitten yhdistyksen puheenjohtaja, taloustirehtööri J. Hopeavuori ja järjestösihteeri Aarne Peltonen pyysivät luvan saada lahjoittaa piispankaavun koristeluun tarvittavat jalokivet. Piispa Martti Simojoki otti delegaatiot vastaan. mahdollisuutemme palvella heitä, ottaa ajasta vaarin ja uhrata jotakin nuoren polven hyväksi. Meidän kansamme kallein pääoma on sen nuorisossa, hän totesi Hyvinkään seurakunnan piispantarkastuksessa tammihelmikuussa 1964. Haastava helsinkiläismiljöö Uusi piispa perehtyi tarkasti hiippakuntansa ajankohtaisiin kysymyksiin. Erityisesti piispantarkastuksissa Simojoki nosti esiin keskeisiä teemoja, joita hänen mielestään niin seurakuntien työntekijöiden kuin jäsenten oli hyvä pohtia. Piispa Simojoki kannatti seurakuntajakoja. Esimerkiksi Espoon piispantarkastuksissa hän totesi, ettei seurakunta ollut samassa mielessä hallinnollinen kokonaisuus kuin kunta. Kunnallinen alue saattoi olla seurakunnallista suurempi, mutta seurakunnan yhteyden ihanne vaati välillä toteutuakseen kuntakokonaisuutta pienempiä puitteita. Seurakuntajakoja keskeisempi kysymys Simojoelle oli, miten jo olemassa olevat seurakuntayksiköt voisivat parantaa palveluaan ja hoitaa paremmin lähetystehtäväänsä. Tämä korostui helsinkiläismiljöössä. Simojoki piti tärkeänä, että papisto perehtyi seurakuntiensa väestö muuttoihin ja -rakenteisiin. Helsingin kantakaupungin seurakuntien, Tuomiokirkon, Van hankirkon ja Johanneksen seurakuntien
Julkinen sana suhtautui uuteen piispaan hyvin positiivisesti. piispantarkastuksissa käytiin huo lellisesti läpi muuttoliikkeen suunta esikaupunkeihin ja keskusteltiin laajemmin seurakuntien väestörakenteesta, Juha Seppo kertoo. Väki tuli tietää kortteleittain ja taloittain Varsinkin keskikaupungin seurakunnat olivat luonteeltaan cityseurakuntia, joiden alueella asuintaloja oli muutettu liikehuoneistoiksi. Työssäkäyvien määrä ylitti selvästi alueella asuvien lukumäärän. Simojoen kirkkokäsityksen mukaan kantakaupungin seurakuntien oli toimittava cityluonteensa mukaisesti. Velvollisuudet eivät rajoittuneet seurakunnan alueella asuneisiin, vaan myös siellä työssäkäyviin. Simojoen käsityksen mukaan seurakuntatyöllä oli reaalinen pohja silloin, kun pappi tiesi kortteleittain ja jopa taloittain millaista väkeä alueella asui. Olen yrittänyt sanoa papeille tässä hiippakunnassa, pitäkää edessänne kartta. Teidän tulee tietää missä ovat ihmisten vaikeudet. Missä ovat ne kadut ja aitovieret, joissa ihmiset ovat yksinään taistelemassa elämäntaisteluaan. Eivät ne tule tänne kirkkoon, ne on haettava. Ne, jotka ovat sortuneet tai sortumaisillaan vaikeuksiinsa, hän totesi Huopalahden seurakunnan piispantarkastuksessa toukokuussa 1963. Simojoen mielestä aluerajoituksiin perustuva järjestelmä sopi sellaisenaan huonosti Helsingin kantakaupunkiin. Se loi hyvän perustan, mutta yksittäinen seurakunta ei voinut toimia tehokkaasti ilman muiden kanssa tehtävää yhteistyötä. Helsingissä olisi Simojoen mielestä tarvittu tietyllä päätäntävallalla toimivaa yhteistä kirkkoneuvostoa, joka olisi voinut yksittäisten seurakuntien sijasta antaa lausuntoja kirkkohallintokunnalle toimenpiteitä varten. Kirkon lainsäädännön eksperttinä piispa kuitenkin tiesi, että kyseisen elimen perustaminen olisi edellyttänyt kirkkolain muuttamista. Cityä, maaseutua ja asutustaajamaa Simojoki piti ymmärrettävänä, että pääkaupungin papisto oli katsomustavoiltaan heterogeenisempi kuin muissa hiippakunnissa. Kaupunkimainen eriytynyt elämänmuoto painoi jälkensä hiippakunnan toimintaan. Myös papiston ikäerot loivat luonnollisia jännitteitä. Simojoen mukaan erilaisia mielipiteitä edustavia vastakkaisia rintamia tarvittiin kirkossa, sillä ilman oppositiota olisimme jätetyt itsemme varaan ja lihan uneliaisuus helposti saisi meidät valtaansa. Vastapuolta oli kuitenkin aina syytä kuunnella ja oli varottava loukkaamasta toista. Simojoella ei ollut mitään idealistista kuvaa siitä, että papiston välit olisivat olleet erityisen hyvät. Voimakkaasti kasvavan pääkaupunkiseudun lisäksi hiippakunnassa oli hiljalleen väheneviä maaseutuväestön alueita sekä asutustaajamia tältä väliltä. Piispa totesi sotienjälkeisen rakennemuutoksen väistämättä synnyttäneen muuttoliikkeen asutuskeskuksiin. Uudenmaan maaseudulla ei juuri ollut jakokelpoisia tiloja eikä teollisuutta, nuoremman väen muuttaminen muualle elantonsa perään oli luontevaa. Kysymys ei ollut maaseudun tyhjentymisestä vaan yhteiskunnan muuttumisesta. Simojoen mukaan ilmiö kertoi kehittymisestä, ei taantumisesta. Uudellamaalla oli myös Nurmijärven, Hyvinkään ja Vihdin kaltaisia muuttovoittoisia alueita, jotka osittain muodostivat välietapin Helsinkiin muutettaessa. Monen roolin mies Helsingin vuosina Simojoelle tarjottiin merkittäviä yhteiskunnallisia tehtäviä. Heti piispakauden alkaessa Simojokea pyydettiin selvittämään Mannerheimin Lastensuojeluliiton taloussotkut. Järjestön liittohallitukseen pitkään kuulunut Simojoki onnistui ratkaisuillaan ja arvovallallaan palauttamaan MLL:n maineen. Ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja Simojokea värvättiin ensimmäisenä Kekkosen vastaehdokkaaksi. Piispa kieltäytyi. Hän halusi palvella kansaa nimenomaan kirkon miehenä. Helsingin kaudella Simojoesta kehkeytyi kansainvälisesti merkittävin suomalainen kirkollinen vaikuttaja. Vuonna 1963 hänet valittiin Luterilaisen maailmanliiton varapresidentiksi Helsingissä pidetyssä LML:n neljännessä yleiskokouksessa. Päätöksiä tekevässä toimeenpanevassa komiteassa Simojoki oli ollut vuodesta 1961. Simojoki oli ykkösehdokas liiton presidentiksi, mutta hän ei tehtävään suostunut. Hän katsoi tontin niin työlääksi, ettei olisi voinut antaa koko panostaan. LML:n kautta Simojoelle avautuivat kontaktit eri puolille luterilaista maailmaa. Lisäksi hänellä oli vahva arvostus Pohjoismaiden piispojen keskuudessa, Juha Seppo kertoo. Simojoelle kerääntyi monia kotimaisia kirkollisia tehtäviä. Helsingin kaudella hänellä oli keskeinen asema muun muassa monien kirkon erityistyömuotojen hallinnossa, kirkkolain uudistustyössä ja Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitossa. Tehtäviä kertyi enemmän kuin piispoille yleensä. Simojoki oli jo ennen arkkipiispuutta selvästi vaikutusvaltaisin piispa. Hän oli myös piispakunnan nuorimpia ja siksikin työkykyisimpiä. Lukuisat tehtävät olivat sekä etu että taakka Helsingin piispanviran hoidossa. Yhteys itään avautuu Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteydenpito tiivistyi Simojoen Helsingin kauden
jälkeen. Ensimmäisen Tallinnaan, Riikaan, Leningradiin ja Moskovaan suuntautuneen valtuuskuntavierailun Simojoki teki jo Helsingin piispana talvella 1964. Kirkollisten johtajien lisäksi häntä oli vastassa valtion uskontoviranomaisia. Näin mukana oli myös valtiollista ulottuvuutta, Seppo toteaa. Simojoki ehti toimia Helsingin piispana varsin vähän aikaa, vajaat viisi vuotta. Kun arkkipiispa Ilmari Salomies vetäytyi eläkkeelle, Simojoki valittiin odotetusti hänen seuraajakseen selvällä ääntenenemmistöllä. Helsingissä häntä seurasi Aarre Lauha, joka oli toiminut aiemmin Vanhan testamentin eksegetiikan professorina ja Kotimaan päätoimittajana. Ennen vuoden 1962 presidentin vaaleja Simojokea värvättiin ensimmäisenä Kekkosen vasta ehdokkaaksi. Piispa kieltäytyi. Simojoki oli mahdollisimman sopiva mies avaamaan uuden hiippakunnan toiminnan. Ei toki kaikkia asioita pantu kuntoon enkä usko Simojoella olleen sitä tavoitettakaan. Hänen mukaansa seurakunnat olivat itse vastuussa siitä, mitä niiden piirissä tapahtui. Simojoen vahvuus oli taito tehdä uusia avauksia uusilla kysymyksillä, Juha Seppo arvioi. Juha Unkuri Vaativa tutkimuskohde Parhaillaan työn alla olevan Simojoki-biografian tekijänä on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo. Hän tullut tunnetuksi niin Vapaa-ajattelijain historian kirjoittajana kuin uskonnonvapautta sekä kirkkoa ja valtiota koskevien kysymysten johtavana asiantuntijana. Henkilöhistorian tutkiminen edellyttää hänen mukaansa herkkyyttä tunnistaa omat mieltymyksensä ja antipatiansa sekä nähdä niiden yli. Tutkijana pyrin tekemään oikeutta tutkimuskohteelleni. Elämäkertatutkimuksessa se tarkoittaa kuvattavan sijoittamista tosiasioihin perustuviin historiallisiin vaikutusyhteyksiin. Kukaan ei toimi tyhjiössä eikä vaikuta toisista riippumatta. Myös Simojoen kaltaiset kirkon historian merkkimiehet tarvitsevat itseään laajemman kehyksen riittävästi valottuakseen, kertoo Juha Seppo viimeisimmästä suurtyöstään. Simojoen tutkimisessa on ollut yllättävää, miten monipuolisen jäljen hän on jättänyt kirkkomme historiaan. Tutkijan on vastaamaan kyetäkseen suostuttava erittäin laajan ja monille tahoille hajaantuneen lähdeaineiston keräämiseen, oleellisen tiedon siivilöintiin ja sen järjestelmälliseen esillepanoon. Juha Seppo on tavannut Simojoen jo teinipoikana, ja tapaamiset ovat jääneet mieleen. Viipyminen arvostetun kirkonjohtajan äärellä on myös vaikuttanut omaan elämään. Tutustuminen Simojokeen hänen omien tekstiensä valossa on yliopistovuosieni jälkeen pateettiseksi heittäytymättä elvyttänyt myös pitkään uinunutta identiteettiäni pappina: kesäkuussa lupasin saarnata ensimmäisen kerran monen vuosikymmenen tauon jälkeen, tunnustaa Juha Seppo. (RH) Juha Seppo työskentelee parhaillaan Simojokielämäkerran parissa.
Tuomiokapitulit ovat perinteisesti keskittyneet pappien asioiden hoitamiseen, ja valtaa käyttävät ovat olleet yleensä pappeja itsekin. Kun papit olivat pitkään vain miehiä, myös kapitulit olivat vahvoja miehisiä linnakkeita. Sivustaseuraajasta johtajaksi Naisten pitkä tie tuomiokapituleissa Tuomiokapituli on vanhin julkinen virasto maassamme. Kapitulien miehet alkoivat saada seuraansa naisia, kun kirkkoon perustettiin lehtorin virka ja kanttoriurkurin virka avattiin naisille vuonna 1963. Muitakin suuria muutoksia on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Tuomiokapitulien hallinnolliset osastot ja piispan toimistot säilyivät opetusministeriön rahoittamina valtion toimieliminä aina vuoteen 1997, jolloin ne siirtyivät valtiolta kirkolle. Iso muutos on ollut myös maallikkojen vahvempi osallistuminen hiippakunnan hallintoon. Naisten aseman kehittymistä kirkossa on vuosikymmenten ajan seurannut Helsingin hiippakunnan entinen pääsihteeri, teologian tohtori Pirkko Lehtiö. Toiminnalliset osastot syntyvät Sodan jälkeen monia asioita jouduttiin kirkossa arvioimaan uudestaan. Diakonia- ja nuorisotyön tarve oli kasvava ja tuomiokapitulien yhteyteen perustettiin ensimmäiset hiippakuntasihteereiden virat näitä työmuotoja varten. Uudet viranhaltijat eivät kuitenkaan liittyneet ongelmattomasti vanhaan hallintorakenteeseen. Hiippakuntasihteereiden asema oli varsin löyhä, koska määräaikaisesti valitut asessorit olivat heidän esimiehiään ja heitä näki vain silloin tällöin kokouksissa tai tuomiokapitulin tiloissa. Myös tuomiokapitulien valtiollinen rooli korosti ajattelua, etteivät toiminnallisen puolen työntekijät olleet kovin tärkeitä eikä heidän työtään voinut rinnastaa valtion virkamiehen asemaan. Oli jotenkin hienompaa olla valtion kuin kirkon palveluksessa, muistelee Pirkko Lehtiö. Ensimmäinen nainen toiminnan johtoon 1970-luvun lopulla haluttiin kirkossa edelleen vahvistaa hiippakunnallista toimintaa. Toiminnallisen puolen haasteet olivat lisääntyneet, ja erityisesti koulutusvastuuta oli sälytetty kirkossa hiippakuntien harteille. Näitä asioita kehittämään ja koordinoimaan perustettiin kaikkiin kapituleihin uusi virka. Viran tehtäväkuva oli kuitenkin pitkään epämääräinen. Yhdessä hiippakunnassa käytettiin aluksi dekaaninimitystä, toisissa päädyttiin pääsihteeri-nimikkeeseen. Helsingin hiippakunta päätti puolestaan ainoana perustaa koulutussihteerin viran. Pätevyysvaatimukset Suomen ensimmäiset 92 naispappia saivat pappisvihkimyksensä 6.3.1988. Helsingin hiippakuntaan vihittyjen naispappien joukossa oli myös Pirkko Lehtiö (alttarikaiteen ääressä toinen oik.).
olivat kuitenkin kaikissa hiippakunnissa samat. Virkaan vaadittiin teologian lisensiaatin tai tohtorin pätevyys, Pirkko Lehtiö kertoo. Minut valittiin siis koulutussihteeriksi. Viranhaltijalle ei ollut aluksi selkeää työnkuvaa. Oletettiin, että hän on hiippakunnan toiminnallisen puolen työntekijöiden esimies, mutta ainakaan Helsingissä sitä ei koskaan ilmaistu selkeästi. Kun olin nainen, oli koulutussihteeri-nimike minulle riittävä. Lopulta tarvittiin kirkolliskokouksen päätös, joka muutti virkanimikkeet kaikissa hiippakunnissa pääsihteereiksi. Minullekin olisi varmaan kehitelty jokin johtajan tai päällikön asema jo ennen tätä, jos olisin ollut mies, arvelee Lehtiö. Uusista pääsihteereistä tuli alusta lähtien tuomiokapituleissa piispan läheisiä työtovereita. Näin myös Helsingissä. Piispat koin hyvinä esimiehinä, joiden kanssa saatoin neuvotella työstäni ja keskustella. Olin ainoana toiminnallisen puolen viranhaltijana suoraan piispan alainen. Hiippakuntasihteereiden kohdalla tilanne oli epäselvä, koska johtajuutta ei huomattu tai haluttu määritellä. Tällaisessa tilanteessa oli aika vaikea muodostua hiippakuntasihteeristön tiimiksi, joka olisi halunnut yhdessä määritellä työn tavoitteita ja toimintalinjoja. Kukin piti kiinni omasta reviiristään, Pirkko Lehtiö muistelee. Saako lehtori saarnata? Pääsihteeri joutui käytännön koulutustoiminnassa kohtaamaan monet kirkon silloiseen virkateologiaan liittyvät ongelmat. Erityisesti kysymykset nousivat esiin pappis- ja lehtorikandidaattien ordinaatiokoulutuksessa. Oman työkokemukseni kautta minulle oli muodostunut selkeä kuva ongelmista, jotka liittyivät lehtorin virkaan. Yksi suurimmista kysymyksistä oli, miten lehtori voi suunnitella ja rakentaa omaa tehtäväänsä seurakunnassa. Pappien tehtäväkuva oli selvä: jumalanpalvelukset ja toimitukset olivat hetkiä, joissa he kohtasivat ihmiset henkilökohtaisesti. Lehtorilla olivat vain rippikoulut, ja muut yhteydet oli rakennettava tavalla tai toisella. Luovalle persoonalle se oli hieno haaste, valmiisiin tehtävänantoihin tottuneelle sen sijaan usein liian vaativaa, Pirkko Lehtiö pohtii. Edelleen käytiin jatkuvaa keskustelua, saako lehtori saarnata vai ei. Sehän riippui kirkkoherrasta. Toinen kysymys oli, voiko asettaa ehtoollisen vanhainkodissa tai sairaalassa vai ei. Kirkon oli yllättävän vaikea määritellä näitä tehtäviä selvästi. Pappisvihkimys merkitsi hyväksymistä Pirkko Lehtiö toimi Helsingin hiippakunnan ensimmäisenä pääsihteerinä. Tässä hän puhuu kapitulin juhlaistunnossa 17.12.2003. Pitkä ja monipolvinen naisteologien asemaan liittynyt kehityskaari huipentui 6.3.1988, kun seitsemän hiippakunnan tuomiokirkoissa vihittiin samanaikaisesti 92 naisteologia papeiksi. Matkan varrelle mahtui kuitenkin monenlaisia kokemuksia. Kuinkahan monta kerta olen istunut tuomiokirkon penkissä seuraamassa pappisvihkimystä! Siellä vihittiin kirkon virkaan nuoria miehiä, joilla ei ollut paljonkaan kokemusta. Omalla kohdallani yli kahden vuosikymmenen kokemus ei riittänyt samaan, koska olin väärää sukupuolta. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä epäoikeudenmukaisemmalta tämä tilanne tuntui, muistelee Pirkko Lehtiö. Helsingin tuomiokapitulissa asenteet naisten pappisvihkimystä kohtaan olivat Pirkko Lehtiön aikaan voittopuolisesti myönteisiä, joskin loppuun asti asian ympärillä vallitsi myös epätietoisuutta. Piispa Aimo T. Nikolainen oli ensimmäinen esimieheni tuomiokapitulissa ja hän oli aktiivisesti ajamassa naisten vihkimistä papeiksi. Siitä keskusteltiin silloin tällöin kapitulin keittiön pöydän ääressä. Edustin joskus piispan näkemyksestä poikkeavaa ajattelua, jolloin hän saattoi sanoa: Pidä vain pääsi! Älä anna periksi! Piispa Samuel Lehtonen ei sen sijaan tuonut kantaansa selkeästi esille ja uumoilin, että hän oli hanketta vastaan. En puhunut tästä kertaakaan hänen kanssaan ennen kirkolliskokouksen lopullista päätöstä. Kun myönteinen päätös sitten tehtiin ja Lehtonen oli ollutkin vihkimyksen kannattaja, nousi esille kysymys vihkimykseen valmistautumisesta. Sain vapaat kädet suunnitella asiaa ja kertoa suunnitelmista hänelle. Valmistautumisaikaa oli runsas vuosi. Asiantuntemustani tarvittiin nyt ensimmäisen kerran, kertoo Pirkko Lehtiö. Pirkko Lehtiölle oli loppuun asti epäselvää, vihkisikö piispa myös hänet papiksi. Olihan hän töissä kirkon erityistehtävässä ja koki, että etusijalla olisivat seurakunnissa työskentelevät naisteologit. Asiaa piispalta kysyttäessä vastaus oli kuitenkin vahva ja myönteinen. Lehtiö sai osallistua hiippakunnan ensimmäiseen naisten ordinaatioon. Samalla ikimuistettava hetki vahvisti hänen omaa teologi-identiteettiään. Pappisvihkimys merkitsi minulle ja monille lehtoreille sitä, että kirkko hyväksyi meidät naisina. Se ei ollut vähäinen asia. Vasta tuolloin teologinen koulutukseni alettiin ottaa kirkossa vakavasti. (RH)
Luulin kirjoittavani tähän liitteeseen muistumia Helsingin hiippakunnan piispoista. Sitten huomasin, että oikeasti tämä meni toisin päin. Nämä piispat ja tämä hiippakunta ovat kirjoittaneet oman elämäni käsikirjoitusta oleellisin osin. Nuiva hallintoyksikkö on koskettanut erään pula-aikaisen asfalttipihan kasvatin elämää tavalla, jota ei ensi hätään arvaisi mahdolliseksi. Piispat kirjoittivat elämääni Marraskuun 29. päivänä vuonna 1959 oli lauantai ja adventin aatto. Minä seisoin Töölön yhteislyseon aulasalissa IV B:n paririvissä ja lauloin nuotin vierestä Avaja porttis, ovesi... Viisipäiväiseen kouluviikkoon oli aikaa vielä vuosikymmen. Kolme päivää aikaisemmin Helsingin hiippakuntaan oli vihitty kolme pappia, uuden hiippakunnan ensimmäiset: Juhani Kopposela, Klaus Säilä ja Aarne Huima. Runsas viikko sitten Aarne Huima, kolmikon nuorin, oli täyttänyt 24 vuotta. Maanantaina minä menin tavalliseen tapaan Töölön yhteislyseoon. Aarne Huima, joka rakasti aikatauluja, karttoja, lomakkeiden täyttämistä ja laatimista, kirkonkirjoja ja erityisesti nerokasta perhelehtijärjestelmää, meni ensimmäiseen papinhommaansa Malmin jakamattomana tunnettuun suurseurakuntaan. Itäisten liitosalueiden irrottaminen Malmista oli käynnissä. Malmin kirkkoherra Lauri Huovinen lähti Malmista irrotetun Herttoniemen kirkkoherraksi. Laurin poika Eero oli täyttänyt viisitoista vuotta lokakuussa. Aarne Huimaa kiinnosti kuitenkin eniten virallinen apulainen Samuli Toivio. Samuli oli hänkin perhelehtimiehiä, kovan luokan sellaisia. Hänestä tuli Helsingin keskusrekisterin johtaja. Aarne Huiman suuri unelma, työpaikka keskusrekisterissä Samuli Toivion alaisena, jäi toteutumatta. Martti Simojoki Martti Simojoki oli uusi piispa. Hänen aikanaan monet asiat ratkesivat saunassa. Eräässä kohtalokkaassa saunassa Aarne Huimalle tuli selväksi, että haaveet keskusrekisteristä sai jättää. Simojoki halusi Huiman
Helsingin koululaispapiksi. Papin piti olla Helsingissä kasvanut ja täällä koulunsa käynyt, jotta hän pärjäisi suurten ikäluokkien näsäviisaiden pääkaupunkilaisteinien kanssa. Huima oli tullut ylioppilaaksi Käpylän yhteiskoulusta, joka oli melkein maalla, mutta hän oli sentään syntynyt Katajanokalla, asunut suurimman osan kouluajastaan Pitkänsillanrannassa ja opiskellut Museokadulta. Huiman luokaltakin osattiin tulla stadiin, muun muassa Keski-Helsingin seurakunnan nuorukaisten raamattupiiriin. Sama luokka kasvatti Helsingin hiippakunnalle myös Juhani Särkän ja Seikko Eskolan, kaksi legendaarista luottamushenkilöä. Simojoki määräsi Aarne Huiman koululaispapiksi, eikä siihen ollut nokan koputtamista. Klaus Säilän hän lähetti suoraan pappisvihkimyksestä Töölöön nuorisopapiksi. Näillä päätöksillään hän tuli asettaneeksi minun elämäni koordinaatit. Aloin käydä Töölön seurakuntanuorissa. Pääsin Klasun hiihtolomarippikouluun vuonna 1961, vaikka täytin 15 vasta saman vuoden elokuussa. Klasu ei laulanut. Hän pyysi konfirmaatiojumalanpalvelukseen liturgiksi hyvästä laulutaidostaan tunnetun Aarne Huiman. Olin neljätoistavuotias, näin Huiman Töölön kirkossa ja kun tulin ulos, olin rakastunut. Naurettavasti ja kömpelösti niin kuin vain 14-vuotias paksu, kovaääninen ja sosiaalisilta taidoiltaan surkea tyttö voi. Itseäni yksitoista vuotta vanhempaan, ensimmäisellä silmäyksellä. Semmoinen tyypillinen murrosiän etäältäihastuminen. Opettaja tai pappi, herkällä hetkellä, totta kai. Siinä iässä se oli huikeaa todellisuutta. Vanhurskauttamisoppi Sen vuoden elokuussa olin edelleen neljätoistavuotias. Alle kuusitoistavuotias ei kelvannut kesätöihin konttoriin, koska semmoisella ei saanut teetättää täyttä työpäivää. Keväällä ja kesällä syntyneet luokkakaverini olivat kuudentoista ja täyttä häkää töissä. Asuin keskustaseurakuntien kesäkodilla Mustasaaressa. Muut Mustasaaressa asuvat menivät aamuveneellä töihin ja palasivat illalla. Vain rippikoululaiset jäivät. Olin viettänyt samanlaisen kesän Mustasaaressa jo edellisenäkin vuonna. Silloin menin ajankulukseni kuunteluoppilaaksi Aulis Karénin rippikouluun. Siellä tuli niin selväksi luterilainen vanhurskauttamisoppi, että paljon ei ole tarvinnut jälkikäteen paikkailla. Helsingin hiippakunnan ensimmäiset papit vihittiin marraskuussa 1959: vas. Aarne Huima, Klaus Säilä ja Juhani Kopposela. Eräänä elokuun iltana 1961 koululaispappi tuli pitämään raamattutunnin Mustasaareen. Keittiötytöillä oli vapaailta. Minut komennettiin keittämään hänelle teetä. Joimme teetä ja filosofoimme Lutherin vanhurskauttamisopista. Ajattelin, että suurin onni, jonka voisin elämältä toivoa, olisi puhua tämän miehen kanssa vanhurskauttamisopista elämän loppuun asti. Aarre Lauha Vuonna 1964 Martti Simojoki valittiin arkkipiispaksi ja minä menin Helsingin yliopistoon. Aarre Lauhasta tuli Helsingin hiippakunnan piispa. Yliopistossa suuret ikäluokat lukivat vuoroissa niin kuin koulussakin oli tehty. Turhauduin maisterien massatuotantoon. Hain ja pääsin Sanomien toimittajakouluun vuonna 1967. Aarne Huima kotiutui Kyprokselta, jossa hän oli ollut Suomen YK-pataljoonan pappina. Minä olin kihloissa aivan toisen miehen kanssa ja kuittasin tiedon pienellä huokauksella. Huima meni sotilaspapiksi Upinniemeen. Minusta tuli 21-vuotiaana Helsingin Sanomien toimittaja. Kihlaukseni purkautui. Tein juttuja kirkon epäkohdista, totta kai. Protesti ja kapina olivat nousussa kaikilla aloilla. Eräänä päivänä Aarre Lauha kutsui minut käymään Helsingin tuomiokapituliin, piispan virkahuoneeseen. Hänellä oli asiaa. Katselin tuomiokapitulin aulaa kiinnostuneena. Mielessäni alkoi hahmottua dekkari Murha tuomiokapitulissa, jossa herculepoirotmainen looginen ratkaisu perustuu avoinna oleviin oviin ja taitavaan livahteluun oven takaa toisen taakse. Suuret, raskaat ovet olivat äärettömän inspiroivia. Niiden taakse voisi piilottaa helposti vaikka ruumiin. En pystynyt keksimään, mikä olisi murhan motiivi ja olisiko murhattu piispa vai joku pienempi viskaali. Päätin miettiä asiaa myöhemmin. Minut kutsuttiin sisään. Miksi, sanoi Lauha, miksi te toimittajat ette koskaan kirjoita siitä kirkosta, joka tyynesti ja rauhallisesti virtaa läpi vuosisatojen kuin vuolas kymi? Miksi te kirjoitatte vain skandaaleista ja epäkohdista? Kirkosta olisi niin paljon hyvää kirjoitettavaa. Vuolas kymi Se oli niin kummallisen kirkollisesti sanottu, se vuolas kymi, että se alkoi vainota minua. Oliko semmoinen olemassa? Lähdin tutkimaan asiaa. Tein kahdeksan juttua. Ne ilmestyivät joka päivä; alkoivat sunnuntaista ja loppuivat sunnuntaihin. Niille oli varattu aina koko sivu. Arkisin siinä oli mainoksia lisäksi, mutta ei muita juttuja. Kumpanakin sunnuntaina sivu oli puhdas. Matkustin valokuvaajan kanssa Tampereen ja Oulun kautta Koillis-Lappiin ja sieltä itärajaa alas. Haas-
tattelimme kehitysvammatyöstä, rippikoulusta ja rajaseututyöstä. Kävimme pienessä maalaisseurakunnassa ja suuressa kaupungissa. Istuimme lestadiolaisseuroissa Kemijärvellä ja vierailimme Ahvenanmaalla Kökarin pappilassa, jossa toisenlaisiin säihin suunnitellut liukuikkunat kolisivat joulukuun tuulessa. Monet Hesarin aikoina kirkosta kirjoittamani ns. skandaalijutut muistetaan vieläkin. Koskaan en ole tavannut ketään, joka muistaisi edes nähneensä tätä mittavaa sarjaa. Näin Lauhan vähän sarjan ilmestymisen jälkeen. Kun kysäisin, oliko hän huomannut juttusarjan, hän kysyi: Milloin sellainen on ollut? Aimo T. Nikolainen Vuonna 1972 istuin Uuden Suomen toimittajan kanssa lehdistöklubilla. Mietimme, kenestä tekisimme Helsingin piispan. Olimme kumpikin vuosia alle kolmenkymmenen ja vakuuttuneita siitä, että jos nostamme saman piispaehdokkaan myönteisessä sävyssä otsikkoon, häntä myös äänestetään eniten. Kirjoitin Hesariin jutun, jonka mukaan Aimo T. Nikolaista veikattiin kirkollisissa piireissä voittajaksi. Hänet valittiin piispaksi. Olisi ehkä valittu muutoinkin. Kaksi vuotta myöhemmin Aarne Huima ja minä menimme naimisiin. Minä kuittasin itseni ulos Hesarista ja aloin elää villiä ja vapaata kotiäidin elämää. Aarne lopetti kolmen vuoden opintovapaan ja hänestä tehtiin kenttärovasti pääesikuntaan. Minulla oli nyt uusi ammatti: papinemäntä. Minusta tuli Suomen Papinemäntien Liiton julkaisusihteeri eli käytännössä Pappilan Posti -lehden toimittaja. Arkkipiispatar oli valtakunnallisen liiton itsestään selvä puheenjohtaja. Helsingin paikallisyhdistyksen keulahahmo oli tietenkin Helsingin piispatar. Sen paikan mies Papinemäntien kielessä oli termi sen paikan mies, jolla tarkoitettiin paikallisen papinemäntien kokouksen järjestäneen pappilan pappia. Hän oli tietenkin siihen aikaan aina mies. Hänen papillinen tehtävänsä kokouksessa oli pitää loppuhartaus. Pöytäkirjaan merkittiin, että iltahartauden piti sen paikan mies. Papinemäntien pohjoismainen kokous järjestettiin Järvenpäähän seurakuntaopistolle. Se oli Helsingin hiippakunnan aluetta. Itseoikeutettu sen paikan mies oli tietenkin Helsingin piispa. Nikolainen ja minä vaihdoimme Järvenpäässä portaissa tavatessamme pari sanaa papinemännyydestä. Nikolainen katsoi minua ylemmältä portaalta ja sanoi, että papinemännällä on parhaat edellytykset tehtäväänsä, jos hän on myös papin tytär ja siis pappilassa kasvanut. Ajattelin, että minusta ei taida koskaan tulla oikeaa papinemäntää. Aimo T. Nikolainen oli muutenkin tavallinen vieras papinemäntien kesäkokouksissa. Paitahihasillaan, ehdottomasti mukanaan kamera, Nikolaisen tavaramerkki. Minulle hän olikin ennen muuta hiippakunnan Piispa ja punainen pipo Tultuaan Helsingin piispan virkaan vuonna 1991 Eero Huovinen opittiin pian tuntemaan punaisesta pipostaan ja kaulaliinastaan. Mediakin tuntui kiinnostuvan hieman poikkeavasta visuaalisesta symbolista. Mistä piispa oli piponsa saanut ja liittyikö siihen jokin salattu liturginen tai poliittinen viesti? Pipon historia liittyy Eero Huovisen nuoruusvuosiin Malmin seurakunnassa 1960-luvulla. Tuonaikaiset vanhat jätkät Eeron omaa käsitettä lainaten antoivat hänelle jo vuonna 1984 nelikymmenvuotislahjaksi punaisen pipon ja kaulaliinan. Kun päivänsankari aikanaan tuli valituksi piispaksi, jätkät esittivät vahvan epäilyksensä, että punaista pipoa ja kaulaliinaa ei tultaisi enää piispallisessa käytössä näkemään. Halusin olla kavereille uskollinen ja päätin, että pidän. Niinpä taisin jo pian presidentti Mauno Koiviston nimityspäätöksen jälkeen olla punainen pipo päässäni televisiohaastateltavana Mäntsälän kirkonmäellä. Kun tulin töihin tuomiokapituliin, diakoniasihteeri Ilkka Porio hiippakuntamme historian pitkäaikaisin työntekijä ojensi ensi töikseen minulle valkoisen Yhteisvastuu-pipon punaisella sydämellä ja ristillä, muistelee Eero Huovinen. Yhteisvastuun merkeissä punainen pipo löysi tiensä myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolelle. Tyylikkäästi kehystetty aito piispapipo myytiin Nuorten Yhteisvastuun hyväksi huutokaupassa Seinäjoella 1995. Sittemmin punaisia pipoja on tullut hankittua useampiakin ja samalla myös niiden hävikki on lisääntynyt. Aikojen saatossa niitä unohtui milloin mihinkin naulakkoon. Alkuperäinen pipo on toki tallella, tosin moneen kertaan vanuneena ja paikattuna, muistelee Eero Huovinen hiippakunnan tunnetuimman pipon tarinaa. (RH)
johtavan papinemännän, piispatar Eila Nikolaisen, mies. Tämän paikan mies. Samuel Lehtonen Kolmas ja viimeinen lapseni syntyi 1984. Nikolainen oli eläkkeellä. Samuel Lehtonen oli Helsingin piispa. Lapsi juoksenteli tukevasti ja yritti jotakin puhuakin. Naispappeusasia kypsyi ratkaistavaksi. Maaliskuussa 1988 Lehtonen vihki suuren joukon tuttujani ja ystäviäni papeiksi. Minulla oli pappisvihkimyksessä hattu päässä. Toukokuussa aloitin vastavalittuna kirkolliskokousedustajana. Olin edellisenä syksynä tullut kahdeksi vuodeksi osa-aikaiseksi Yhteisvastuu-projektisihteeriksi tuomiokapitulin toiminnalliseen osastoon. Aarne oli Helsingin keskusvankilassa pappina. Hän oli hiippakunnan diakoniatoimikunnan jäsen. Kun projekti oli toimikunnan hommia, tapasin kertoa hänelle summittaisesti, missä milloinkin mentiin. Yhteisvastuu-projektiryhmässä keksittiin kaikenlaista, mitä minun sitten piti toteuttaa. Yksi idea oli, että hankitaan sponsoreita niin kuin urheilukilpailuihin. Ja että piispa voi ne hankkia käymällä pankinjohtajien ja teollisuuspomojen puheilla. Minun oli mahdottoman vaikea kuvitella Samuel Lehtonen tällaiseen. Kerroin siitä Aarnelle. Mitä, hirnahti Aarne, piispa menee hattu kourassa pankinjohtajien puheille? Eikö se ole väärin päin? Jäin odottamaan. Tiesin, että seuraavaksi tulee aforistinen kiteytys. Eikö se pitäisi olla niin päin, että pankinjohtaja tulee piispan luo hattu kourassa ja kysyy, vieläkö armo kuuluu syntiselle, sanoi Aarne Huima. Rovastin leimamerkit Piispa Aimo T. Nikolainen liikkui aina kameran kanssa. Tässä hän kuvaa Kirkon Nuorisopäivien konsertissa Kaivopuistossa 1980-luvulla. Sinä kevättalvena oli liukkaat kelit. Aarne kaatui ja katkaisi kätensä. Samuel Lehtonen myönsi hänelle rovastin arvon. Tittelistä piti siihen aikaan maksaa leimaveroa valtiolle. Vaikka titteli oli halvemmasta päästä, ei se silti ollut ihan ilmainen. Seurakunnat maksoivat omien pappiensa titteleitä, mutta Aarnen piti valtion palkkalaisena maksaa itse. Kapitulin vahtimestari sanoi ohimennen ilman ennakkovaroitusta töistä lähtiessäni, että tuo huomenna se Aarnen rovastiraha. Vahtimestari oli menossa ostamaan leimamerkit. Ne piti maksaa postissa käteisellä. Uudet rovastit kutsuttiin kapituliin kahveille ja leimamerkit piti ehtiä sitä ennen liimata. Meillä ei ollut juuri silloin niin paljon irtonaista rahaa. Seuraavaan päivään en sitä saanut, ja kapitulin kassasta se leimavero kai muutamaksi päiväksi jouduttiin lainaamaan. Aarne tuli rovastinkahveille käsi vartaloon sidottuna. Papinpaita piti leikata selästä halki, että käsi mahtui nappien alle. Toinen hiha roikkui tyhjänä sekä paidasta että avoimesta takista. Minä ryhdyin heti asianmukaisesti kutsumaan häntä Rovastiksi, kun se titteli nyt kerran oli maksettu ja paitakin vielä tätä juhlaa varten uhrattu. Eero Huovinen Vuonna 1991 piispaksi tuli tämä nykyinen isokenkäinen. Se oli jotenkin hullunkurista. Se pitkä norssi, jonka kanssa oli käyty teologista sanasotaa Aarne Huiman järjestämillä kristillisillä teinipäivillä liki kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, oli Aarnen hengellinen esimies ja sen hiippakunnan piispa, jonka kirkolliskokousedustaja minä olin. Silloin aloin vähitellen käsittää, että en enää ole vain kirkollisen opposition rakkikoira ja kyyninen vitsinvääntäjä. Jos Eero Huovinen oli piispa, niin sen täytyi merkitä, että minäkin olin aikuinen ja vastuussa kirkosta ihan oikeasti. Vuonna 2001 elokuun alussa Eero Huovinen toimitti Aarne Huiman ruumiinsiunauksen. Oli kulunut jokseenkin päivälleen 40 vuotta siitä, kun Aarne Huima ja minä istuimme Mustasaaren keittiössä keskustelemassa vanhurskauttamisopista. Päivää ennen Aarnen kuolemaa olimme puhuneet siitä viimeisen kerran. Nyt on vuosi 2009. Kun vanhaan tapaani alan moittia kirkon johtoa, käsitän usein jo alta viiden minuutin, että sehän olen minä. Olen itse juuri nyt Kirkkohallituksen jäsen Helsingin hiippakunnan mandaatilla ja osa sitä vuolasta kymeä, joka tyynesti ja rauhallisesti virtaa halki vuosisatojen. Kun katson Eeron punaista pipoa, en ole kuitenkaan ihan sataprosenttisen varma, tuleeko meistä 60-luvun nuorista täysin aikuisia koskaan. Se taisi Simojoellakin olla mielessä siinä teinipapin valinnassa muinoin. Leena Huima
Kapitulin kotitalo remonttiin Vastavalmistunut seurakuntatalo Bulevardi 16:ssa vuonna 1915. Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille remontoitiin sieltä tilat 50 vuotta sitten. Kuten tunnettua, tuomiokapituli-sana tulee latinan sanoista domus capituli, sananmukaisesti Raamatun kappaleiden talo. Hiippakunnan perustamisesta alkaen Helsingin hiippakunnan talo on sijainnut Bulevardi 16:ssa sijaitsevassa seurakuntien kiinteistössä. Punaisella graniitilla vuorattu, arkkitehtitoimisto Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen parhaimpiin töihin kuuluva arvorakennus on valmistunut vuonna 1915. Kapitulin kotitalo on siten nähnyt koko kansallisen historiamme merkkitapahtumat.
Vuosikymmenten aikana Bulevardin seurakuntatalolla on ollut monia käyttäjiä. Pääasukkaat ovat olleet nykyiset Tuomiokirkkoseurakunta ja Johannes församling. Ennen hiippakunnan syntyä kiinteistössä oli myös runsaasti työntekijöiden asuntoja, joista luovuttiin peruskorjauksen yhteydessä vuosina 1958 1959. Näiden lisäksi Bullankulmassa on sijainnut aikaisemmin myös seurakuntayhtymän tiloja, mm. keskusrekisteri, kasvatusasiankeskus sekä diakoniakeskus. Jälkimmäisen vastuulla oli monien muistoissa edelleen elävä Pullakirkko, erityisdiakonian tarpeisiin syntynyt kokoustila Annankadun puolella. Viimeisinä vuosina tiloja on vuokrattu enenevissä määrin myös ulkopuolisille, kuten kaupungin kotiaputoimistolle. Vuosikymmenet ovat jättäneet jälkensä kiinteistöön, ja seurakuntayhtymä onkin tehnyt 12.3.2009 päätöksen Bulevardin seurakuntatalon peruskorjauksesta. Näillä näkymin remontti voisi alkaa vuoden 2009 lopussa ja kestää vuoden verran. Ennen korjaustöiden alkamista kiinteistö yhtiöitetään ja osa tiloista pyritään vuokraamaan pitkäaikaisille, ulkopuolisille vuokralaisille. Tavoitteena on rahoittaa mittava korjaus pitkäaikaisilla lainoilla ja vuokrista saatavilla tuotoilla. Hankesuunnitelmassa on myös varauduttu tarjoamaan jatkossakin tilat tuomiokapitulille. Tällöin voitaisiin osin epäkäytännöllisiä ja ahtaita tiloja peruskorjauksen yhteydessä kohentaa. Tarkka suunnittelu tarpeen Bulevardin seurakuntatalon peruskorjauksesta vastaa Helsingin seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja, rakennusinsinööri Markku Koskinen. Hän on toiminut nykyisessä tehtävässään yli 20 vuotta, ja tuona aikana hänelle on kertynyt runsaasti ammattitaitoa vaativien seurakuntakiinteistöjen korjausrakentamisesta. Markku Koskinen onkin vuosien varrella vastaanottanut useita palkintoja ja kunniamainintoja ansioistaan juuri korjausrakentamisen alueella. Kokeneella kiinteistöjohtajalla on selkeä näkemys seurakuntatilojen asianmukaisesta hoidosta. Tärkeintä on hoitaa kiinteistöomaisuutta pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti. Tällöin tärkeintä on varmistaa, ettei kiinteistöjä päästetä liian huonoon kuntoon. Helsingin seurakuntayhtymässä on tehty selkeä päätös, että kiinteistöjen arvojen tulisi olla noin 75 80 % uudishinnasta. Bulevardin seurakuntatalon nykyinen arvo on noin 65 %, joten peruskorjauksen aika on käsillä. Käytettävyyttä ja koettavuutta Markku Koskisen mukaan kiinteistön varsinainen arvo määräytyy kuitenkin sen käyttötarkoituksen perusteella. Tällöin keskeiseksi muodostuu kaksi avainkäsitettä: käytettävyys ja koettavuus. Käytettävyys merkitsee sitä, että tilat toimivat tarkoituksenmukaisella tavalla. Kirkkotilojen on oltava selvästi sakraalitiloja ja vastaavasti toimisto- ja kerhotilojen on palveltava niissä tapahtuvaa toimintaa. Koettavuus on puolestaan monitahoisempi käsite, mutta yhtä olennainen asia. Tarkoitan sillä kokonaisvaikutelmaa, joka syntyy astuttaessa sisään tiloihimme. Millainen kokemus tiloista tällöin välittyy? Onko tila siisti ja kutsuva? Tukeeko tila kirkon kokonaisviestintää ja tavoitteita? Nämä asiat ovat kiinteistötoimistollemme tärkeitä. Yritämme välttää liiallista luksusta, samalla kuitenkin säilyttäen tilojen arvokkuuden ja miellyttävyyden. Näin myös Bulevardin seurakuntatalon kohdalla. Tuomiokirkko on ylitse muiden Markku Koskisen ei tarvitse kauan miettiä itselleen läheisintä Helsingin seurakuntien rakennusta. Tuomiokirkko on selvästi tärkein tila. Se on muodostunut sellaiseksi osaksi kirkon kunnossapitoon liittyvien haasteiden vuoksi. Meiltä meni aika pitkään, ennen kuin ymmärsimme, miten kirkosta on pidettävä huolta. 90-luvulla teimme massiivisen peruskorjauksen, joka ei tuonut pysyvää ja tyydyttävää tulosta. Pitempiaikainen kokemus on opettanut, että kirkkoa pitää korjata säännöllisesti eikä sitä pidä päästää rapistumaan. Tällöin sekä käytettävyys että koettavuus toteutuvat parhaiten, kertoo Markku Koskinen. Helsingin seurakunnat ja kaupunki ja tietysti myös koko hiippakunta voivatkin olla tänä päivänä aidosti ylpeitä katedraalistaan, Helsingin helmestä. Toivottavasti vastaava toteutuu myös Bulevardin seurakuntatalon kohdalla. (RH) Helsingin seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja Markku Koskinen on 20 vuodessa oppinut, miten seurakuntatilojen remontit kannattaa hoitaa.
Vuosien varrelta Tekstit: Raine Haikarainen Kapitulin historiallinen istuntosali Piispana Aarre Lauha Martti Simojoen (1959 1964) siirryttyä arkkipiispaksi Helsingin piispaksi valittiin Aarre Lauha (1964 1972). Kuvassa vasemmalla istuu jumaluusoppinut asessori Yrjö Salakka vierellään tuomiorovastin perinteisellä paikalla istuva Ensio Kuula. Piispasta katsottuna vasemmalla puolella on asessori Åke Launiala ja lakimiehenä myöhemmin Korkeimpaan hallinto-oikeuteen siirtynyt Ilpo Havumäki. Notaari Risto Krogeruksen paikka on edeltäjänsä tavoin nurkassa. Piispana Aimo T. Nikolainen Piispa Aimo T. Nikolaisen (1972 1982) aikaan notaarina oli ensi kerran nainen, VTM Aino-Kaarina Koho (nykyisin pastori Kaarina Koho-Leppänen). Vasem malla asessori Jussi Talasniemi, tuomiorovasti Mauri Larkio, piispa Nikolainen, asessori Toivo Saarilahti sekä nykyinen Espoon hiippakunnan lakimiesasessori (silloinen lainoppinut asessori) Pekka Leino.
Hiippakunnan tärkeintä historiaa on tehty seurakuntien paikallistyössä. Pöytäkirjoihin ja valokuva-arkistoihin tallentuvat kuitenkin helposti vain hallinnolliset päätökset, viralliset tapahtumat tai merkittävät juhlahetket. Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli on kokoontunut 50 vuotta samassa istuntosalissa, joka sijaitsee Bulevardin seurakuntatalon ylimmässä kerroksessa. Aina uuden piispan aloittaessa tehtävässään myös istuntosalissa kokoontuva kapitulin kollegio on ikuistettu valokuviin. Kuvat ovat asetelmaltaan hyvin samanlaisia. Tarkka katsoja voi kuitenkin löytää niistä merkkejä aikojen ja tapojen muutoksista. Piispana Samuel Lehtonen Asessoreiden istumajärjestys ei ollut kuvanottohetkellä perinteinen. Vanhempi asessori on perinteisesti istunut vasemmalla puolella, millä paikalla istuu kuvassa Lauttasaaren kirkkoherra, nuorempi asessori Jussi Sippola. Hänen vierellään tuomiorovasti Jouko Sihvo ja keskellä piispa Samuel Lehtonen (1982 1991). Pöydän ääressä istuu poikkeuksellisesti myös notaari Brita Nickels ja hänen vierellään vanhempi asessori Jussi Talasniemi ja lakimiesasessori Pekka Leino. Piispana Eero Huovinen Vuosikymmenten aikana on moni asia istuntosalissa muuttunut. Kapitulin kokouksessa 12.2.2009 oli poikkeuksellisesti naisenemmistö, kun tuomiorovasti Matti Poutiaisen sijaisena toimi rovasti Pirkko Yrjölä (oik.). Hänen vieressään pappisasessori Hannu Vapaavuori, dekaani Kaarina Ylönen, läsnäolo- ja puheoikeudella hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja Ti mo Sahi, notaari Heikki Hämäläinen, lakimiesasessori Ritva Saario, pappisasessori Reijo Liimatainen, kollegion maallikkojäsen Sirkku Nyström sekä piispa Eero Huovinen (1991 ).
Vuosien varrelta Kapitulin pöytäkirjoista koonnut notaari Heikki Hämäläinen Vaihtelevat tehtävät Tuomiokapituli käsitteli ensimmäisenä toimintavuotenaan suurimmaksi osaksi samoja hallinnollisia perustehtäviä kuin nykyäänkin. Istunnoissa päätettiin papiston virkamääräyksistä, virkavapauksista ja sivutoimiluvista. Toisaalta tuomiokapituli käsitteli myös asioita, jotka nykyisin ovat käyneet harvinaisiksi. Viimeisten kymmenien vuosien aikana ei ole mm. tuomiokapitulissa merkitty tiedoksi kulkutaudin vuoksi peruutettuja jumalanpalveluksia. Kulkutautimerkinnät viittaavat mitä luultavimmin maailmalla 1958 1959 levinneeseen aasia laiseen influenssaan. Rockmusiikin siunaaminen Tuomiokapituli on laitoksena vanha ja näin ollen se on historiansa aikana joutunut ottamaan kantaa moniin moderneihin asioihin. Eräs tällainen on rockmusiikki, jonka sopivuutta kristillisessä käytössä tuomiokapituli tutki vuonna 1986. Tällöin tehtiin kantelu silloisen Pakilan seurakunnan ylimääräisen apulaisen, pastori Lasse Halmeen toiminnasta. Kantelussa esitettiin, että pastori Halme oli mm. sisällyttänyt rockmusiikkia kristilliseen kasvatukseen ja nuorisotoimintaan ja antanut heavyrockyhtye W.A.S.P:n suurikokoisen julisteen olla pitkään nuorisotilan seinällä. Vastineessaan pastori Halme mm. torjui kantelijoiden esittämän väitteen siitä, että rock perusolemukseltaan olisi pahaa eikä sitä tulisi ollenkaan käyttää seurakunnan nuorisotyössä. Hän piti rockkulttuuria laajalle levinneenä nuorisokulttuurina, joka oli avoin myös kristillisille vaikutteille ja muodosti siten kirkolle missionaarisen haasteen. Hän myönsi kuitenkin, että rockkulttuurin piirissä on myös kielteisiä piirteitä, joita kirkon tulee vastustaa. Tuomiokapituli antoi yksimielisen päätöksen kanteluun. Päätöksessä katsottiin pastori Halmeen perusnäkemyksen rockin ja kristillisen uskon välisestä suhteesta olevan hyväksyttävä. Rockmusiikilla oli kuitenkin kielteiset sivuvaikutuksensa. Kirkon ja sen työntekijöiden tuli paljastaa nämä epäkohdat ja varoittaa nuoria niistä. Rockmusiikki sai näin 17.9.1986 hiippakunnallis-piispallisen siunauksensa. Teologian tohtori Lasse Halme toimii nykyisin Helsingin seurakuntayhtymän kasvatuksen ja seurakuntapalvelun päällikkönä. Ensimmäinen Hiippakuntauutiset ilmestyi elokuussa 1993. Papiston valvoja Yksi tuomiokapitulin perustehtävistä on papiston valvonta. Ensimmäisessä tuomiokapitulin käsittelemässä kantelussa oli kyse papin käyttäytymisestä hautaansiunaamisessa. Kantelussa tiedettiin kertoa, että pappi ei ollut tervehtinyt ketään. Jaloissa hänellä oli ollut hirveän saviset upokkaat, ja käsineet oli sullottu takintaskuun pullottavaksi mytyksi. Myöskään itse toimitus ei sujunut saattoväen toivomalla tavalla. Tekstinä oli käytetty kylläkin toivottua raamatunlausetta, mutta muuten pappi oli puhunut jostain sopimattomasta kiinalaisesta sanasta ja siitä, jos voileipä putoaa lattialle, se aina jää siihen voipuoli alaspäin. Pappi esitti vastineessaan, että mitään kantelussa esitettyä ei ollut tapahtunut. Päätöksessään tuomiokapituli kehotti pappia tarkkaamaan esiintymistään. Toiminnan rationalisointi Aloittava tuomiokapituli tarvitsi toimintansa nykyaikaista rationalisoimista varten eräitä teknillisiä aputyövälineitä. Notaari Geo Böckermanin esityksestä tuomiokapituli päätti 12.11.1959 hankkia kolmannen puhelinkoneen numeroon 59425 ja kytkeä puhelimet ovilla oleviin merkinantolaitteisiin siten, että keltainen valo palaa puhelinta käytettäessä. Tämän lisäksi päätettiin hankia käsimonistuskone, diktafooni eli sanelukone ja yksinkertaisinta laatua oleva monistuskone. Näiden avulla oli tarkoitus saada aikaan suurempi työn täsmällisyys ja siisteys, saada enemmän aikaa pääasioiden hoitamiseen päästen irti kahlehtivista pikkuasioista. Lisäksi saatiin enemmän aikaa tuomiokapitulissa käyville asiakkaille. Nykyiset tuomiokapitulissa käytettävät puhelimet eivät kytke keltaista lamppua palamaan automaattisesti puhelinta käytettäessä, vaan valo kytketään päälle manuaalisesti. Kehitys on siis joissakin määrin kulkenut myös taaksepäin. Juhlaliite Päätoimittaja: Raine Haikarainen Toimitussihteeri: Laura Pörsti Taitto ja paino: Etelä-Savon Kirjapaino Oy Mustavalkokuvat: Helsingin tuomiokapitulin arkisto sekä Paavalin seurakunnan arkisto (s. 2), Seppo Sirkka (s. 10) ja Helsingin kaupunginmuseo (s. 16) Värikuvat: Raine Haikarainen