Jukka Kauppinen HÄMMÄSTYTTÄVÄ MONIMUOTOISUUS Luonnon tapahtumia, kansan tietoa, museohavaintoja Kauppinen, J. 2007: Mihin maisemiin olemme sijoittuneet Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 7
MIHIN MAISEMIIN OLEMME SIJOITTUNEET 20 Piirtokoristeinen pallonuija, Kiuruvesi. Vuolukiveä. Kivikaudelta, Suomusjärven kulttuuria, 6500 4200 ekr. Suomen kansallismuseo.
21
MIHIN MAISEMIIN OLEMME SIJOITTUNEET Havaintoja Järvi-Suomen latvojen asutus- ja maisemahistoriasta 22 Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat peninkulmain päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä viheltelee, sinne minua haluni veti. Juhani Aho M e tulemalla teemme tilan. Jätämme merkkejä jälkeemme: leirinuotio, tulisijaan heitettyjä luita, kiviesineitä, kaadettuja ja poltettuja metsiä, sitten kirjoituksia ja kuvia Nostamme niitä esiin ja annamme näkyvyyttä itsenäisinä merkkituotteina tai todistuskappaleina tapahtumista ja ihmisen toiminnasta. Jatkamme tätä merkitsemisen ja esillä olemisen yhteyttä katsojana, kulkijana, tieteen ja taiteen tekijänä. Saatamme lähestyä parhaiten sirpaleista todellisuutta eri suunnista pienten kertomusten kautta, tai jospa laittaisimme sellaisen vallattoman esillepanon, jossa eri merkit ja tekstit voisivat kommunikoida keskenään. Yksi ainoa näkökulma ja tulkinta saattaa muokata itse todellisuutta. Kuitenkin harvoin jonkun teon tai esineen tekijä, vaikkapa Kiuruveden ihmisenmuotoisen kivikirveen muotoilija, itsekään on tiennyt ratkaisujensa motiiveja miten sitten me voisimme sanoa kovin paljon hänen ajatuksistaan tai innoituksestaan. Kuusimetsän tumma hahmo Kuvitellaan aika ennen ihmistä. Kivet syntyivät miljardeja vuosia sitten. Puoli vuosituhatta ihmisen kirjoitettua vaellusta on häviävän vähän luonnon mittakaavassa. Ilmasto arvaamattomuudessaan on luonut meille pohjoisen luonnon kuvaa. Kylmien jääkausien ja niiden välisten leudompien interglasiaaliaikojen rytmitys on uudistanut maisemakuvaa ja luontoa. Jos elämme nyt yhtä jääkauden kevättä, varmaankin lähestymme kesää? Luonto tiettävästi tekee paluuta runsaat 10 000 vuotta sitten päättyneestä kylmästä jäätiköitymisen vaiheesta: monet eliölajit ovat levittäytymässä eteläisistä ilmansuunnista kohti pohjoista. Lämpimät ilmastojaksot auttavat luonnollista levittäytymistä. Ihmisen aiheuttama ilmaston muutos on sitten oma arvaamaton lukunsa. Viimeisen jäätiköitymisvaiheen jälkeen, kun jäälautta oli vetäytynyt kohti luodetta, täällä on lainehtinut suolainen Yoldia-meri. Maan paljastuessa vedestä karu ja matala tundrakasvillisuus ja kitulias koivikko on ottanut paikkansa. Mänty on saanut hitaasti jalansijaa ja levinnyt vasta ilmaston lämmetessä arktisesta vaiheesta. Näihin aikoihin ihminen alkoi tulla maisemakuvaan, muttei juuri jättänyt jälkiä elämästään. Mutta kuka uskoisi, jolleivät luonnon omat paleoekologiset arkistot soiden turvekerrostumien siitepölyt todistaisi, että neitseellisen Metsä- ja Järvi-Suomen ensimmäisiä kaksijalkaisia kulkijoita ovat olleet syvällä sisämaassakin vastassa tanakat tammet, lehmukset ja muut jalopuut, lehtipuistot! Aterioiksi luonto on tarjonnut uudisasukkaille vesipähkinöitä (Trapa napans). Siitä on merkkejä; kulkijat ovat levittäneet vesipähkinöitä ja jättäneet niiden kuoria jälkeensä.
Kuka? Kenen kirves? Kivikauden ihmisen muotoilemat kiviesineet herät tävät ajatuksia ja kysymyksiä: Mitä ovat nuo kauniit kivet? Nämä ovat tätä ajatonta kauneutta. Ready made! Niiden subjektiivista ulottuvuutta ei mikään museo voi rajoittaa. Kivet elävät omaa elämäänsä ja uudistuvaa merkitysviidakkoa. Mistä ne tulevat! Tarkastellaanpa kahta Kiuruveden kaunista kiviesinettä. Toinen niistä on pallomainen nuijakivi, jonka pinta on koristeltu havupuun neulaskuvioin, säännönmukaisesti toistuvin viivaparein. Vuolukivinen, halkaisijaltaan runsaan kymmenen sentin nuija on käsitelty tiettävästi noin 6000 8500 vuotta sitten. Se edustaa paitsi Suomen vanhimpia käyttöesineitä myös ensimmäisiä esteettisen työn jälkiä. Toinen varhaisista Kiuruveden esineistä on kivikirves, jonka kantaan on hakattu tyylitellyt ihmiskasvot. Pilkulliseen ja kovaan vulkaaniseen kivilajiin, uraliittiporfyriittiin, taottu esine on myöhäiseltä kivikaudelta, noin 3500 4000 vuoden takaa, ja se on löytynyt vedestä. Onko se kirveen jumala ja onko se uhrattu Ihmispäinen reikäkirves, Kiuruvesi. Uraliittiporfyriittia. Myöhäiskivikautista kulttuuria, 2000 1500 ekr. Suomen kansallismuseo. Täällä vallitsi noin 8000 vuotta sitten lämmin ja kostea ilmasto. Mutta sen jälkeen jalot lehtipuut katosivat viilentyvän ilmaston tieltä, samoin vesipähkinä. Kuusimetsän tumma hahmo alkoi levittäytyä. Ilmasto ja kasvillisuus vakiintuivat pitkäksi aikaa: alkoi boreaalisen havumetsän valtakausi, joka jatkunee vielä pitkään meidänkin vaelluksemme jälkeen. Ihmisen jälki maisemakuvassa on kasvamistaan kasvanut. Havaittavat ihmistoiminnan merkit Suomen luonnossa ulottuvat tiettävästi noin 8500 vuoden taakse, kivikauden varhaisiin vaiheisiin. Tosin ihmisen jättämiä merkkejä luolaihmisen kiviä jääkauden jälkeiset maakerrokset lienevät peittäneet alleen. Emme tiedä paljoa ihmisen ensivaelluksista; enemmän voimme päätellä vasta merkeistä kampakeraamiselta ajalta, noin 6000 vuoden takaa. Nuo merkit ovat tulisijoja, kivikirveitä, nuijia, talttoja, keihäänkärkiä, keraamisia esineitä, punamultahautoja. Leirinuotio Leirinuotio on voinut sijaita missä vain, usein kuitenkin rantametsässä. Nuotioitten pohjien luujäännöksiä on varhaiselta kivikaudelta, samoilta ajoilta kuin Kiuruveden koristeltu kivikirves. Ne kertovat saaliista ja ruokapöydän antimista. Suurin osa on kalojen luita; eniten on haukia ja ahvenia. Nisäkkään luista on tunnistettu hirvi, jänis, majava, kettu, orava ja näätä. Lintujen luut eivät ole yhtä hyvin säilyneet. Muutamia lajeja niistä voidaan kuitenkin määrittää: vesilinnuista ainakin sinisorsa, tavi ja joku kuikkalintu, metsänriistasta metso, teeri ja riekko. Muinainen luonto onkin meille tuttu! Esihistoriallisten tulisijojen luulöydöt valottavat paitsi metsästyssaaliin koostumusta myös eläimistön lajistoa ja esiintymishistoriaa: tällaisen eliömaailman keskuudessa muinaiset ihmiset elivät. Eläimistöstä tosin ei ole saatavissa yhtä hyviä tietoja kuin kasviston ja kasvillisuuden vaiheista tarjoavat soiden kerroksiin arkistoituneet kasvijätteet ja siitepölyhiukkaset. Eläimistön historiaa joudumme usein päättelemään epäsuorasti ilmasto- ja kasvillisuusmuutosten perusteella. 23
veden mahdeille, vai onko se aikansa arjen estetiikkaa, kivikauden muotoilijan designtuote? Ehkä tätä kaikkea. Kiviesineen tekijästä tiedämme vain, että hän on joku nimetön kalastaja-metsästäjä. Juuri muita tietoja tai jälkiä itsestään hän ei ole jättänyt ympärilleen. Hän on ollut melko näkymätön osa luontoa kuin karhu, joka merkitsee käyntinsä ja rajansa muille lajitovereilleen hajumerkein tai puiden oksia taittamalla ja runkoa kynsimällä. Hän on tuonut tulisijoilleen hirviä, hylkeitä, majavia ja muita nisäkkäitä, kaloja ja lintuja. Jälkeen ovat jääneet merkkeinä nuotion pohjat ja luut. Tulisijoja on paljastunut varhaiselta kivikaudelta, samoi lta ajoilta kuin Kiuruveden koristeltu kivikirves. Hän on asunut täällä, pyytänyt ja viljellyt Viljan siitepöly on merkki ihmisen näkyvästä mukaantulosta. Ihminen alkaa muuttaa maisemaa. Järvi-Suomen paleoekologisista kerrostumista var hai - sim mat viljelyä osoittavat siitepölylöydöt ovat 2 000 2 500 vuo den takaa. Esinelöytöjen perusteella maanviljelystä savolaiset näyttävät harjoittaneen 1000 1100-luvuilla niin Mikkelin seuduilla kuin Kiuruvedelläkin. Tuolta ajalta on dokumentteina myös hevosen, naudan ja sian luita. Suomalaiset asuttivat lopullisesti sisämaan mittaamattomat salot eräkansan jäljiltä kaskeamalla. He osasivat polttaa huuhtia, syvien havumetsien mäkisiä moreenirinteitä. Järvi-Suomen asumaton suuri salo aina Saimaan etelärannoilta Ylä-Savoon, Kainuun rajoille asti oli kaskikansan jakamatonta maata. Kuka ehti kalastus- ja metsästysretkillään ensin itselleen alueen merkitä, hän sen sai. Savu nousi, metsä paloi. Talo näyttäytyi aluksi siellä täällä järvien rannoilla, ja asutus eteni mäeltä mäelle sukujen kasvaessa. Savolaisten verovalitusasiakirja on merkittävä vaelluksesta kertova dokumentti; se osoitettiin (1545) kuninkaalle, joka näin sai tietää itäisen erämaan asutuksesta ja metsäsuomalaisista: Mutta sitten tapahtui, että meitä alkoi kasvaa liian monta yhdelle talolle, niin että emme voineet siinä elää. Sen tähden erkanimme toisistamme ja rakensimme taloja erämaillemme. 24 Muinaisten järvien riista Luonnon historiaa on ohjannut ilmasto, ja muutos on ollut meidän näkökulmastamme hidasta. Kuitenkin prosessi, havaittu muutos ja liike on hidasta tai nopeaa riippuen siitä missä aikamittakaavassa sitä tarkastelemme. Jos ilmasto oli kohtalaisen vakaa, samoin metsät ja vedet melko muuttumattomassa tilassa, mikäpä olisi eläimistön koostumukseen paljon vaikuttanut, paitsi jääkauden jälkeinen luonnollinen leviäminen. Uusia lajeja ilmaantui muualta leviämispaineiden seurauksena. Käsityksemme muinaisesta vesilinnustosta on varovaisen päättelyn varassa: Jääkauden päättyessä nykyisen Järvi-Suomen alueella ovat linnuista varmaankin asuneet jo pian karujen vesien peruslajit kuikka, koskelot, tavi ja sinisorsa, mutta ehkä myös alli, mustalintu ja pilkkasiipi, jotka sittemmin ovat perääntyneet pohjoisemmaksi tai Itämeren piiriin. Telkkä lienee vakiintunut mäntymetsän vallatessa maata tundralta. Sisävesien linnusto vakiintui tiettävästi jo varhain eräkauden ihmisen toiminta ei juuri muuttanut ympäristöä, ja tuhansia vuosia kestänyt boreaalinen kausi on ollut ilmastollisesti melko vakaa. Karujen järvien lintuyhteisöt ovat perusrakenteeltaan hyvin vanhoja. Niinpä esivanhempamme ovat kohdanneet ne melko samankaltaisina kuin mekin. Sama tilanne on kalaston suhteen. Pohiaspuoli surta pyöriätä Paikannimet kartoilla ja niiden luonnolliset muutokset kertovat maankäytön ja maiseman muutoksista ja ne tapailevat ihmisten kieltä ja paikallista kulttuuria. Mitä tiedän heistä tai hänestä, ymmärränkö häntä? Joka tapauksessa edellä etsitty se joku on olemassa hänestä on tietoja. Emme tarvitse puhua nimettömistä ja tuntemattomista. Meillä on maahan, aineeseen, viljelyyn ja muuhun kulttuuriin liittyviä tekstejä, monenlaisia merkkejä. Niitä on 1500-luvun maakirjoista alkaen. Viimeisiä Savon ja Kainuun asumattomia rajamaita tiedetään valloitetun kaskiviljelylle 1500-luvun lopulla muun muassa nykyisen Vieremän kunnan Kauppilanmäestä käsin paikka on tunnettu myös nimillä Salmijärvenmäki, Salmi Jerfwen mäki. Kauppilanmäen ensimmäisiä kaskeajia ovat olleet veljekset Riekki ja Jussi, jotka ovat muuttaneet Leppävirralta. Heidän isällään Juntilla on ollut vuoden 1561 verollepanomaakirjan mukaan kaskimaita noin 7 200 ha, yhteensä 19 maakappaletta, niin Leppävirralla kuin pohjoisempana Kainuun rajoilla. Juntin mukaan maat on nimetty, kun maakirjaan piti ilmoittaa, käytännön tarpeen mukaan, kuvaavasti: Pöräsen Mäki, Salmi Jerfwen mäki, Mammijerfuen Mäki, Paju jerfuen siwu pohias puoli, Sorijn suonsiwull, Pohiaspuoli surta pyöriätä, Itäpä Niemi Jerfwiä, Luoehpuoli Leppäsuota.
Me olimme tulleet huomatuiksi, tiedetyiksi metsäsuomalaisiksi, jotka kalastivat ja metsästivät, viljelivät kaskirinteitään ja pitivät pientä karjaa. Mutta sitten kruunu julisti omistavansa kaikki asumattomat erämaat! Tätä julistusta täsmennettiin ilmoittamalla, että maa on Jumalan, kuninkaan ja kruunun omaisuutta. Uudisasukkaat olivat kohdanneet tiellään erätaitojen varassa eläviä lappalaisia, joita eli Ylä-Savon erämaissa 1600-luvun puoliväliin saakka. Lappalaiset joutuivat perääntymään kohti pohjoista, ja heistä jäi merkiksi saamenkielistä paikannimistöä. Tosin heidän vertaan lienee monissa metsäsuomalaisissa, ei ehkä vähiten Lappalaisten suvussa. Rotimo (Rotimojärvi, Rotimojoki) ja Siili (Siilinjärvi) ovat lappalaisten omaa kieltä, pyyntimiehen puhetta. Ravinto ja toimeentulo saatiin suoraan luonnosta tuhansien vuosien ajan keräillen ja saalistaen. Viljelty vilja on verraten uutta suupalaa ja kauppatavaraa. Historiallisista arkistoista löytyy tietoja rahasta ja omaisuudesta. Veroina on käytetty ohran, rukiin ja kauran lisäksi hamppua, niintä, tuohta, halkoja, haukia, voita, suolaa, munia, kanoja, lampaita, vuohia ja lehmiä. Nämä käsitteet ja mittayksiköt ovat vanhimpia kulttuurimme sanallisia kuvauksia. Kaskiviljelijän ravinto tuli viljasta, karjatalous oli hyvin vähäistä. Niin myös maisema oli toisennäköinen kuin tulevan karjatalouden aikakaudella. Avoimia laitumia tai laidunniittyjä ei ollut juuri missään. Heinäkuun päivä ja muita ajankuvia Kansalliskirjailija Z. Topelius on tehnyt kirjallisia kuvauk sia savolaisista kaskeajista. Hänen toimittamassaan kuvateoksessa En resa i Finland Matkustus Suomessa (1872 74) on Berndt Lindholmin piirros Kaski Iisal mella. Myös von Wright -veljekset dokumentoivat sekä kaskikulttuuria että suomalaiskansallisia Kaskikulttuuri alkoi muuttaa maisemaa. Wilhelm von Wrightin kaskiaiheisia akvarelleja: Palon wjerdäjät. Kaskenpolttajat, 1825. Museovirasto. Kyntäjä, 1823. Suomen kansallismuseo. Hevonen, lehmä, lammas ja sika Ylä-Savon kaskiviljelijäveljeksistä Riekillä oli vuoden 1600 kylvö- ja karjaveroluettelon mukaan 135 litran kylvö, karjaa vain hevonen, lehmä, lammas ja sika. Eivät nämä viljelykset vielä isommin maisemaa avanneet. Riekin Matti-pojalla oli parikymmentä vuotta myöhemmin jo 540 litran kylvö, ja karjakin oli kasvanut: hevonen, sonni, viisi lehmää, kahdeksan lammasta, vuohi, sika ja porsas. järvi näköaloja ja maisemapanoraamoja, joissa näkyy ihmisen ja luonnon kohtaaminen. Kansallisromanttisessa hengessä itäsuomalaista kaskikauden maisemaa ja kansanelämää ovat kuvanneet ennen muuta kuvataiteilijat Eero Järnefelt ja Halosen veljekset. Lapinlahden vaikutelmia näemme Järnefeltin maalauksessa Kaski eli Raatajat rahanalaiset. Muuruveden näkymät tulevat esiin kaskimaisemassa Heinäkuun päivä (1891). Etualalla, kannokon ja kivikon takana, istuu yksinäinen poika, ja hänen takanaan maa laskeutuu avautuvat harmaat piharakennukset 25
26
ja kaskiaho, sitten kiiltelevää järvenpintaa, ja järven takaa kohoaa vaara metsineen. Maalaus tunnetaan myös nimillä Palanut kaski, Ahomaisema, Erämaatorppa ja Maisema Pohjois-Savosta, nimillä jotka avaavat aikansa arjen todellisuuskäsitystä tai yhtä, erityistä heinäkuun päivää vuonna 1891 miten vain. Juhani Aho Ylä-Savossa, Vieremän ja Iisalmen pappilamaisemissa lapsuutensa ja nuoruutensa päivät elänyt, Kuopion kautta Helsinkiin ja Järvenpäähän muuttanut ja Euroopan kaupungeissa kansainvälistynyt kirjailija kuljeskeli kaskimetsien ja -ahojen kirjomassa luonnossa, hahmotti sen tilaa ja tunnusteli mielentilojaan. Pariisissa kirjoittamassaan Lastussa Kosteikko, kukkula, saari hän fyysisesti etäällä kotoaan availi tarkkoja muistitiloja kotiseudustaan, antoi polun viedä, poikkesi kaskimetsien laidoilla, pistäytyi ahoilla ihmisten ilmoilla, pihoissa ja huoneissa. Vaelluksen jatkuessa nähdään lähimiljöitä ja työn merkkejä: Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta. Paikat muuttuvat pian pyhiksi, ikiaikaisiksi. Sumun laskeuduttua maisemaan kirjailija Aho palaa meren aikaan ja hahmottaa hämäräistä tilaa, jossa pienet kukkulat ovatkin kareina meressä, suuremmat saarina. Aallot ovat huuhdelleet näitä rantoja tuhannen tuhansia vuosisatoja. Aho tuo maiseman kuvaukseen erilaisia ajallisia ja tilallisia mittakaavoja: Eikä minulla ollut entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä, ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu hämärätä satumaista valtamerta. Suljetusta avoimeen tilaan kuva kukkivalta aholta Puheemme maisemasta pelkistyy usein keskusteluksi avonaisesta ja sulkeutuneesta näkymästä. Maisemakuvaa ovat aina rytmittäneet sulkeutuneet metsät ja avoimet järvenselät, avosuot ja tunturit, varhemmin myös kaskimetsien ja heinävaltaisten rantaniittyjen ja kuivien ahojen pienipiirteinen mosaiikki. Kaski Iisalmella. Berndt Lindholm, 1872. Julkaistu Z. Topeliuksen teoksessa En resa i Finland, 1872 1873. Museovirasto. 27
Ratusalmesta Nijtyä wähä, Särkilahenaho Näin niityt ja ahot mainitaan jo 1500-luvun verollepanomaakirjassa. Ahot, kukkakedot, hakamaat, valoisat kaskikoivikot ja kylänlaitojen lepikot ovat viljelijän työn jälkiä maisemassa. Avarien, valoisien ja lämpimien ahojen ruohokasvien runsaslajisuus ja niiden kukkaloisto on ollut vertaansa vailla nähtävästi koskaan maisemamme eivät ole kylpenyt sellaisessa yltäkylläisyydessä, värien, tuoksujen ja äänien moninaisuudessa, sellaisessa hehkussa minkä valo ja lukuisat kukkakasvit sekä niissä pörräävät mesipistiäiset, kukkajäärät ja päiväperhoset voivat sytyttää. Tähän tilaan ovat sommitelleet lauluaan raunioiden kivitaskut, matalien pensaiden pensastaskut ja kertut sekä korkealle taivaalle, näkymättömiin kohoavat kiurut. 28 Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sutkitti Ihminen on muuttanut asuinympäristöään sydänmaan tummasta kuuselasta siellä täällä puhkeavaksi lehteväksi idylliksi, jota kirjailija Kauppis-Heikki kuvaa arvuutellen samalla kansan omia tuntoja metsän esteettisestä maisemakuvasta proosateoksessaan Viija Kuvaus Savon kansan elämästä: Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnollisesti ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan. Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta. Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi, kyllä jäisi pian jälelle. Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt. Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle, arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan pystysuoraan tulla rapisteli aamuun asti. Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta. Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän suunvuoroa. Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään. Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli lapsille hauskat leikkipaikat. Heinäkuun päivä. Eero Järnefelt, 1891. Hämeenlinnan taidemuseo. Kaskien avaama valo on innoittanut luonnonihailijoita, samoin kuin suomalaisia kansalliskirjailijoita Aleksis Kivestä ja Juhani Ahosta alkaen, viitoittanut kirjallista maisema- ja ihmiskuvausta. Niittyjen, ahojen ja ketojen valoisat tunnelmat yhdistyvät inhimilliseen elämään usein poeettisena ulottuvuutena. Kymmenen lehmää ja hevonen karja Heinäjärven niityillä laiduntaa Maisemakuvan muutoksessa nopeus oli kiihtyvä talojen muodostaessa kyliä ja peltoaukeita, joissa karja laidunsi. Topelius kirjoitti Maamme kirjassa (1876): Paitsi kaskenviljelystä ja metsänhakkuuta käyttävät savolaiset aikaansa hevosen- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maan parhaita juoksijoita; heidän lehmänsä antavat heille niin paljon voita, että he vievät sitä ulkomaille monta tuhatta leiviskää vuodessa. Siksi panemme tähän kuvan ahkerasta savolaisneidosta, joka kirnuaa voita.
Ylevällä tekstillä Topelius ottaa savolaisneidon suomalaisen naisen ihanteeksi. Tämä kirnuava neito on ainoa naisen kuva Maamme kirjan suurmiesten potrettien joukossa. Hänet tavataan kotilieden vaalijana, Suomen neitona, joka on kotinsa aarre ja synnyinmaansa arvollinen tytär. Kaskeamisesta siirryttiin vasta runsaat sata vuotta sitten niittyviljelyn kautta peltoviljelyyn ja karjatalouteen. Kauppis-Heikki realistisessa romaanissaan Savolainen soittaja (1915) sijoittaa henkilönsä varjoisista kaskimetsistä rantaniityiksi ja -pelloiksi avautuviin maisemiin. Hän aloittaa romaaninsa pikkujärven ympäristökuvauksella: Heinäjärvi, yksi Pohjois-Savon pienimmistä järvistä, saa vetensä taivahan teitä myöten: lumihiutaleina ja vesipisaroina. Siinä ei ole avarampaa vettä, selkää, ainoastaan kolme lahdelmaa. Eteläisin näistä, Etelälahti, on suurin, ja sen kahden puolen ovat kylän huomattavimmat talot ja niiden pellot. Toinen lahdelma on luodetta, kolmas koillista kohti. Niiden rannoilla ovat kylän niityt. Kauppis-Heikki sijoittaa ihmisen toiminnan ja tapahtumat aivan kuin merkkeinä kartalle: Heinäjärven koillisen lahdelman pohjasta alkoivat kyläkunnan laajat niityt, joiden takana oli muutamia mäkitupia ja torppia. Heinänkorjuun aikana oli niityllä vilkasta liikettä, mutta muuna aikana olivat nämä takaliston asukkaat erillään muusta maailmasta. Sydäntalven aikana ei ollut pienempiin asuntoihin muuta tietä kuin suksenlatu tai jalkapolku. Samassa tekstissä mökin poika kysyy äidiltään, kun naapurin Olka on muuttanut pois ja mennyt asumaan parempaan mökkiin, että minkälainen on parempi mökki. Poika kysyy: Onko se niinkuin Kivimäki? Ja äiti vastaa: Ei Kivimäki ole mökki. Se on talo, jossa on kymmenen lehmää ja hevosia. Paremmat mökit ja talot sekä niiden kymmenet laiduntavat lehmät näkyivät kylämaisemassa: eläimet muokkasivat ja hoitivat lähimaisemaa. Alavien rantojen niittytalous avasi yhä uusia näkymiä, kun keksittiin laskea järviä ja hyödyntää niiden upottavia, luhtaisia rantasaraikkoja ja hetteisiä korteikkoja. Rantaniittyjä ja luhtia niitettiin, ja karja laidunsi pitäen rannat avoimina. Niittytalous on ollut karjatalouden alku. Ja voi on ollut niittyjen keltainen kulta, jota on viety Pietarin herrasväen pöytiin. Mutta onko entisiä paikkoja? Kaikki paikat löytyvät, tosin toisennäköisinä sukupolvien elämän jäljiltä. Esivanhempien antamilla nimillä useimmat paikat edelleen tunnetaan, ja ne ovat vakiintuneet käytössä, virallistuneet niin, että monet niistä ovat uudessa kieliasussa kirjoitettu uusimpiin peruskarttoihin. Kainuun rajoilta Ylä-Savon ensimmäisistä kaskimaista ovat löydettävissä kartannimien mukaan edelleen Kauppilanmäen, Pyöreen ja Niemisen kylät, jotka Juntin suku on asuttanut ja nimennyt puoli vuosituhatta sitten. Se että kaskiveljekset eivät tuntisi kalavesiään entisiksi, vaikka niitä kutsutaan samantapaisilla nimillä, ei ole mikään ihme niin paljon jälkeläiset ovat maailmaa muuttaneet järviä kuivaamalla ja jättämällä ne pensoittumaan. Surta Pyöriätä sanotaan nyt Pyöreeksi, mutta läheinen pikkujärvi on Pieni-Pyöree. Pyöreä muoto on jonkin verran kärsinyt 1800-luvulla, jolloin järviä laskettiin rantaniittyjen ja -luhtien toivossa. Niemi Jerfwi on saanut uuden nimen muodonmuutoksensa myötä. Se on kuivunut ja kuroutunut kolmeen osaan, niin kuin nimikin: Nieminen, Keskimmäinen ja Alemmainen. Samalla tavalla on käynyt Salmi Jerfwen ja Paju jerfuen ne ovat kutistuneet mitättömiksi kuivioiksi ja saaneet ylä- ja ala-osan: Ylä-Salminen, Ala-Salminen, Ylä-Pajunen, Keski- Pajunen sekä Ala-Pajunen. Näillä kala- ja riistavesillä, joilla kaskiveljekset ovat pyytäneet neljä vuosisataa sitten, vettä on enää nimeksi, niin ettei soutamaan sovi eikä kala juuri elä korte- ja saraluhdan matalassa. Sorsia kosteikot kyllä houkuttelevat pesimään. Siellä missä kaskiveljesten aikaan ui telkän lisäksi ehkä tavipahanen, kosteikko ruokkii nyt jouhisorsia, lapasorsia, haapanoita ja tukkasotkia, veljeksille outoa riistaa. Lintulajisto on muuttunut elinympäristön muuttuessa. Metsärantaista Surta Pyöriätä on varmaan kaskiveljesten aikaan asuttanut myös kuikka, ja myöhemminkin, mutta nykyisellä peltojen ympäröimällä, rehevöityneellä Pyöreellä kuikka ei enää viihdy. 29