1 KATSOKAA KULTTUURIHENKILÖÄ! Arvoisat henkilöt, katsokaa toisianne ja vilkaiskaa tilaisuuden tullen myös itseänne katsotte kulttuurihenkilöitä. Näette heti, että kulttuurihenkilö on monenlainen. Kulttuuri tuo henkilöön ominaisuuksia, joita on helppo ihailla tai ivata. Alkutalvesta päästiin ihailemaan salibandyn maajoukkueen pelaajaa nimeltä muistaakseni Tatu Väänänen. Hän on musiikkikulttuurihenkilö. Zürichissä pelatuissa MM-kisoissa lakkasivat sähköiset soittokoneet soittamasta kansallislauluja. Vastustajajoukkue päästeli kumeasti ja komeasti mieskuorolauluna että Venäjä meidän pyhä valtiomme! Ja sitten puhkeaa tämä Tatu, ei varsinainen laulaja mutta karaokeen harjaantunut, laulamaan soolona ilman säestystä Maamme laulun. Äijät komppasivat kovaan ääneen, mainitsi laulaja jälkeenpäin. Kulttuuriteko. Ihailtava nuori ihminen. Tavallisimmin kulttuurihenkilöä ihaillaan, kun hän täyttää hyvin monta vuotta tai suorastaan kuolee. Jos henkilö on vielä elossa, hän suhtautuu usein iloisen vähättelevästi hahmoonsa, niin kuin Jörn Donner täyttäessään äskettäin 80. Kun television haastattelija rohkeni nimittää häntä suureksi kulttuuripersoonaksi, Donner korjasi: En minä nyt ole mikään suuri kulttuuripersoona minä olen vähän yli 80-kiloinen kulttuuripersoona. Kirjallisuus ja arjen kielenkäyttö tarjoavat kirjavaa, runsasta kulttuurihenkilöivaa. Suorastaan vihamieliset rivit oli Saska Saarikoski löytänyt Pentti Saarikosken päivä-kirjoista: Mutta kirottuja ovat nuo kolmen tonnin painoiset kulttuuritädit, jotka oma-hyväisellä ja rasvoittuneella olemuksellaan tärvelevät tämänkaltaisten tilaisuuksien ilman! Siis tämänkaltaisten. Lehmä pysyköön laitumellaan! toivoo runoilija. Tunnetuin kulttuuriharrastuksen pilkka kirjallisuudessamme on Eino Leinon runo Kyltyyri. Useimmat ovat kai kuullut siitä ainakin alun. Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!/ Tuo huuto on Suomessa syyri. Pilkka alkaa kaksinkertaisena jo alkusäkeissä: niissä runoilija ivaa sekä ruotsinkielisten siroa u-äännettä että ylitsepursuvaa kulttuurilla keikarointia.
2 Huomattakoon, että ne, jotka koko ajan luovat kulttuuria ja joita kulttuuri suorastaan elättää, ovat usein hereimmin ivanauramassa muille kulttuuriponnistelijoille. Leinon runo kulkee näin: Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri! Tuo huuto on Suomessa syyri. Mut mikä se on se kyltyyri? Kas, siinäpä pulma on jyyri. Se on yhdelle ooppera-kyyri, taas toiselle Tukholma-tyyri, Duncan, Forssellin figyyri tai Parisin polityyri. Tuhatkarvainen on kyltyyri se on Kiinassa Kiinan myyri mut Suomessa Suomen kyltyyri tuon kaiken on karrikatyyri. Leino luettelee monipuolisen kulttuurin ilmentymiä. Yhdelle kulttuuria on oopperan kuoro, toiselle ulkomaan ihmeet tai ihaillun paljasjalkaesiintyjän Isadora Duncanin tanssi, kolmannelle maailmankuulun ruotsalaisen baritonin John Forsellin hahmo, ellei sitten Kiinan muuri tahi Parisin polityyri. Pariisin polityyrin merkitystä vähän etsiskelin. Polituuri eli pulituuri on tietysti se hätätilassa nautittu korvikealkoholi, josta on kulttuuriimme jäänyt halventava nimitys pultsari. Varsinaisesti on polituuri-lakkaa käytetty hienojen huonekalujen pintojen kiillottamiseen, erityisesti Ranskassa. Voisi kuvitella Leinon tässä puhuvan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat käyneet Pariisissa hankkimassa pintakiiltoa. Mutta Suomen kulttuuri on siis runoilijan mielestä muun maailman kulttuurin nolo pilakuva. Paitsi...
3 Huomio kiintyy siihen, mitä Leinon runosta puuttui. Kirjallisuudesta ei puoltakaan ivasanaa! Suomen kirjallisuus ei siis taida olla oikean maailmantaiteen karikatyyri. Kirjallisuuttahan loivat täällä oikeat arvostettavat kulttuurihenkilöt, niin kuin Leino itse, ja kaverit. Moni käsittää kulttuurin itsekkään ahtaasti. Se mistä minä olen kiinnostunut, mitä teen, mitä harrastan, mistä nautin, mitä ostan, mistä osaan kirjoittaa kritiikkejä, mitä tuen rahalla ja moraalisesti, se on oikeaa kulttuuria, muu puuhastelu on naurettavaa nyherrystä, ei nyt haitallista eikä vaarallista, mutta selvästi tarpeetonta. Tällaista toisten vähättelyn asennetta yritän parhaani mukaan karttaa ja samaan karttamiseen usutan täten jokaista läsnä olevaa kulttuurihenkilöä. Omat keskeiset kiinnostuksen kohteeni ovat kieli ja koulu ja kirjallisuus sekä kuvataide, elokuva, sarjakuva. Ei silti tulisi mieleenkään kieltää merkitystä korutaiteelta, sirkukselta, sotamuistomuseoilta, muodilta, liediltä, teatterilta, taitouinnilta, tatuoinnilta, filosofialta, arkkitehtuurilta, kansantanssilta, työväenlauluilta, perhojen sitomiselta tai eteläkorealaisen popmusiikin tahdissa tanssimiselta. Kuinkahan pitkään jaksaisin luetella? Liian pitkään, luulen. Kun muinoin aloitimme Imatran yhteislyseon toisella luokalla historian opiskelun, tarttui päähäni kulttuurin määritelmä: Kulttuuria on kaikki, mitä ihminen luo yhteisön jäsenenä. Ihmettelin sitä jo 12-vuotiaana. Siis kulttuuriako on kaikki ihmisen tekemä, ja kulttuurirahastonkin sopii edistää kaikkea. Ihminenhän ei pääse luomaan mitään muuten kuin yhteisön jäsenenä. Vaikka kuinka erakoidut, jäähän sinulle ainakin yhteisön kieli mieleen. Ja totta kai yhteisön jäsenenä on luotu paljonkin sellaista, mitä emme hetikään nimitä kulttuuriksi usea yhteisö on luonut kemialliset aseet, mutta kulttuuria on käsittääkseni vain niiden käytöstä pidättäytyminen. Muotoilenpa oman määritelmän kulttuurille: Kulttuuria on se hyvä mitä yhteisö tai yksilö tuottaa. Huomaan heti, että lapsellisessa määritelmässäni on kompastuskivenä tuo hyvä kenelle mikäkin on hyvää, yhdelle sananvapaus, toiselle torin lihapiirakka, kolmannelle Soile Isokosken laulama virsi...
4 Kulttuuriuutisten mukaan keskeinen hyvä on kallis tärkein kulttuuriuutinen Risto Räppääjä - kirjoista tuntuu olevan se että siskokset Nopola ansaitsevat kamalasti rahaa. Ja hyvän kulttuurin piirteeksi näyttää jatkuvasti olevan tarjoutumassa älykkyys. Ihan vakavissaan kulttuurikansalaiset käyttävät toisistaan ja itsestään termiä kulttuuriälymystö. Kävely on nyt muotia kulttuuriälymystön piirissä, mainitsi vastikään joensuulainen kirjallisuusluennoitsija. Kyllä on askelrytmini seota, kun muistan kesken postiin taapertamisen, että tämähän siis on muotia meillä kulttuuriälymystössä tämä käveleminen. Pilkkakäyttöönkin älymystömäärittely sopii; näin Helsingin Sanomien NYT-liite vakuutti maaliskuussa: Hynynen on käynyt lukion. Hän osaa kirjoittaa yhdyssanat yhteen, mikä riittää älykön paikkaan suomalaisessa kulttuuri-intelligentsijassa. Ihan varma en ole siitä, osaako jokainen lukion käynyt kirjoittaa yhdyssanat yhteen. Hyvä että Hynynen osaa. Sen sijaan olen varma siitä, että yhdyssanat eivät ole kokonaispätevä älykkyyden mitta eikä älykkyys ole kulttuurin luomisen eikä vastaanottamisen olennaisin edellytys. Hyvinkin älykäs ihminen saattaa, raasu, olla kulttuurisesti jokseenkin tyhmä ja tyhjä. Ja huomattavan vähäisen mitatun standardiälyn haltija voi pystyä sekä luomaan kulttuuria että nauttimaan kulttuurista. Elämäni ylevimpiä taidenäyttelykokemuksia oli taannoin käynti pohjoiskarjalaisen Kirsikodin maalausnäyttelyssä Kiasmassa. Kokemusta ylevöitti kehitysvammaisten väkevän taiteen lisäksi läsnä ollut yleisö. Osa maalausten katsojista esitti kuvataidekritiikkinsä sanoitta, lähinnä onnellisena mölähdellen. Eipä ollut intelligentsijasta kyse, mutta taiteen voima tuli selväksi. Kulttuurihenkilö voi toki olla älynsä kapasiteetista tunnettu ja fyysisenä hahmonakin kansakunnalle tuttu. Katsokaamme perin kuuluisaa ja kirjailijana ansioitunutta Sofi Oksasta tai maankuulua ja tieteen ja tapakulttuurin alalla ansioitunutta Matti Klingeä. Kumpikin on katseen kestävä kulttuurihenkilö. Tai miettikäämme ihmistä, joka on kulttuurista tunnettu kylässänsä tai kerrostalossansa tai vain perhepiirissään, ei sen laajemmin, mutta kulttuurin leimaama kumminkin. Kulttuurihenkilö saattaa itse luoda kulttuuria tai toimia moninaisissa kulttuurin levittämisen tai opettamisen töissä, olla kulttuurin tukija tai osa kulttuurin uskollista yleisöä. Siis yleisöä, ei kuluttajia. En osaa puhua kulttuurin kuluttajista kulttuuri ei käytössä kulu vaan kasvaa.
5 Ja kaikissa kulttuuritoimijoiden ryhmissä on näkyviä, erottuvia hahmoja ja syrjemmällä viihtyviä ihmisiä. Oikea kulttuurihenkilö, oli hän millaisessa asemassa tahansa, tekee kulttuurille hyvää ja hyvin. Kerron vielä intohimoisimmasta ikinä kohtaamastani kulttuurihenkilöstä. Hän ei ollut kolmen tonnin täti eikä edes Donnerin painoinen persoona, 40-50 kilon välillä vain. Äksyt vähät kilot. Eikä hänen vaikutusalueensa ollut juuri Imatran kaupungin pohjoispäätä laajempi, vaikka hänen kantava, sanoisinko kelekkee, savolaisäänensä saattoi kuulua aika kauas. Oppilaiden kautta opettajan kulttuurinen innostus tai penseys tietenkin monistuu maailmassa. Kulttuurihenkilöni oli keskikoulun ja lukion historianopettajatar, omaperäinen ja omalaatuinen, viiltävä ja virkeä hahmo. Upouudelle opettajalle, minulle, hän kuusikymmenluvun alussa kiljahti: Onko virkasisar käynyt Parriisissa? En ollut. Minkä tähen ei ole? Nuoren opettajan on käytävä Parriisissa! Minulta puuttui siis Parisin polityyri... Puuttuu vieläkin. Monia sivistyneen elämän ohjeita tältä vanhemmalta humanistikollegalta vuosikymmenten mittaan sain. Kerran hän kiinnitti kaikuvan huomionsa kielenkäyttööni: Kuulosti siltä että sinä sanoit myö tultiin! Siinäpä tämä tultiin on viärin. Pitäs muistaa että se on tulimme. Ei ole sopivata että suomen kielen opettaja käättää murretta Ruokakaupassa hän pyyhälsi ostoskorini ohi sormi sojossa ja huikkaili kuulijoille: Turhia kaloreita virkasisarella! Turhia kaloreita! Olin erehtynyt ostamaan viinirypäleitä. Turhuuksien turhuus. Kulttuuritoimintaohjeitaan henkilö huudahteli ujostelematta ympäriinsä, niin opettajainhuoneessa kuin kaduilla ja kaupoissa. Yllättäen saattoi kajahtaa komento: Kansalaiset! Ostakaa veistoksia! Perustelutkin kuultiin: veistoksia ei osta kukaan, kuvanveistäjät kärsivät nälkää, ostakaa kansalaiset veistoksia älkääkä väritelevisioita. Tyrkyttävä kulttuurin edistäjä herätti työtovereissaan hilpeyttä, ja arimmissa heräsi ehkä hiukan pelkoakin. Kulttuurihenkilö heittäytyi hillittömästi kulttuurin asialle, itseään, rahojaan, aikaansa, ääntänsä tai työtovereidensa välituntirauhaa säälimättä. En tietenkään tarkoita, että jokaisen kulttuurihenkilön pitäisi kiljua. Hiljaisia henkeviä syventyjiä rakastakaamme. Mutta kestävä, vakava, laskelmoimaton ja säästelemätön intohimo on niin taiteiden kuin tieteiden ja muun hengenelämän edistämiselle hyväksi.
6 Viimeinen kulttuurikohtaamisemme tapahtui vuosia sitten Vuoksenniskalla kadulla. Kävelimme suojatiellä vastatusten. Virkasisar nosti kätensä ilmaan ja hihkaisi: Kuulehan vielä! Pysähdyin kuulemaan vielä. Kulttuurihenkilöystävällä oli kiireinen kulttuurikysymys: Mitäpä olet mieltä tästä Koskenniemestä! Siirryimme liikenteen tieltä suojatien siihen päähän, johon hän oli menossa, ja keskustelimme sitten siitä, mitäpä minä olin mieltä tästä Koskenniemestä. Pikkuruinen kulttuurivimmainen lehtori muutti mieleni maantiedettä. Tässä juhlassa on läsnä kotikyläni perinteitä, näkymiä, muistoja, kohtaloita sanoin ja kuvin tallentava kulttuurihenkilö, Koskisen Risto. Ojennan täten hänelle lisätiedon Vuoksenniskalta: Leppärinteen Immalanjärven puoleisen pään alamäen suojatie olkoon nyt ja vastedes V. A. Koskenniemen suojatie. Tämä ei ehkä ole Ristolle kovin hyödyllinen lisätieto, mutta ei kulttuurihenkilö pidäkään hyötyä kaikkein hyödyllisimpänä asiana. Tärkeämpää saattaa olla ilo tai totuus, valo tai viisaus, kiihko tai syvyys. Katsokaa kulttuurihenkilöitä jotain tuollaista heistä toivottavasti loistaa. Lappeenrannassa 7. toukokuuta 2013 Kaisa Neimala