Helsinki Fat Clay
Erna Aaltonen Åsa Hellman Eliisa Isoniemi Kirsi Kivivirta Pekka Paikkari Heikki Rahikainen Kristina Riska Johanna Rytkölä Kim Simonsson Caroline Slotte Kati Tuominen-Niittylä
Helsinki Fat Clay 5.10 16.11. 2014 Galerie Marianne Heller Heidelberg
Die melancholische Moderne der Keramik Die finnische Keramikgruppe Helsinki Fat Clay Finnland selbst wer nie dort gewesen, kann nicht umhin, Bildern nachzugeben, die den Namen des skandinavischen Landes am nordöstlichen Rand Europas begleiten. Mögen viele dieser Klischees durch Filme und Literatur auch medial vermittelt sein, entbehren sie doch nicht eines gewissen Gehaltes an Wahrheit. Harte Fakten wie Lage und mit ihr Geographie und Klima, aber auch Demographie bilden gleichsam einen festen Kern, der Vorstellungen von Finnland unweigerlich bestimmt: Kaum kleiner als Deutschland hat es im Vergleich gerade einmal ein Sechzehntel an Bevölkerung; und der Polarkreis quert das langgestreckte Land mit der sich über 1300 km hinziehenden Grenze zu Russland. Die Moderne, technisch-industriell wie ästhetisch-künstlerisch, kam historisch spät von außen in das leere, karge, bis weit in das 20ste Jahrhundert arg arme Land, das spät auch erst seine staatliche Souveränität, 1917, erlangte. So sind es Bilder von nordischer, vornehmlich naturinspirierter Poesie, harsch und zart zugleich, kühl und einsam, ohne expressiven Überschwang, aber von zäher Eindringlichkeit, die sich einstellen, denkt man an Finnland mit gutem Grund ein Land des Buches und der Leser. Es ist gewiß nicht vermessen, auch finnisches Kunsthandwerk und Design, aller Internationalisierung zum Trotz, in die Dimension eines solchermaßen geprägten Nationalcharakters, so traurig melancholisch wie introvertiert verträumt, zu stellen. Die großen finnischen Entwerfer und Architekten wie Alvar Aalto oder Tapio Wirkkala, die Keramikfirma Arabia, die Glasfirma Iittala, die Möbelfirma Artek, die unter dem Label des Skandinavischen Designs nach 1945 international Furore machten, sie alle zeigen in ihren Entwürfen über Genres hinweg jene eigentümliche 5. Oktober bis 16. November 2014 Finnland ein Land präsentiert sich Galerie Marianne Heller zeigt Keramik finnischer Künstler parallel zum Gastland Finnland der Frankfurter Buchmesse 2014 Verbindung aus modern reduzierter Funktionalität und einer gebundenen Weichlinigkeit oder auch gemäßigt strengen Abstraktion im Dekor, eine charakteristische Melange aus Natürlichkeit und Künstlichkeit, für die Alvar Aaltos berühmte, bis heute produzierte Glasvase von 1937 mit ihrer unregelmäßig geschwungenen Wandung, dem Umriß eines vielfach gebuchteten Sees nicht unähnlich, exemplarisch gelten darf eine heimelige, freundliche, versöhnliche Modernität, Wirtlichkeit im Unwirtlichen repräsentierend. Auch die moderne Keramik Finnlands hat ihren Ursprung nicht im eigenen Land, geht sie doch zurück auf den englischstämmigen Belgier Alfred William Finch (1854-1930). Der ehemalige Maler lebte seit 1897 als Direktor der Keramikfirma Iris im finnischen Porvoo und entwickelte eine Spielart maßvollen keramischen Jugendstils, schließlich wurde er Professor an der einstigen Kunsthandwerksschule in Helsinki. Von hier zieht sich durch Ausbildungsverhältnisse über Elsa Elenius (1897 1967) und die überragende Kyllikki Salmenhaara (1915 1981) eine nahezu ungebrochene Linie der hochangesehenen finnischen Keramik bis zu den meisten der Mitglieder der Gruppe Helsinki Fat Clay, oft noch in Verbindung zur Arabia Fabrik. Dabei ist ungebrochen nicht im Sinne einer beschränkten formalen Tradition gemeint: Zu differenziert ist, heute zumal, das Spektrum der Arbeiten der 11 zwischen 1947 und 1975 geborenen Mitglieder, reichend vom Gefäß, über Wandplatten und Reliefs bis zur Plastik, ja sogar bis zur gezeichneten Monotypie oder zum überarbeiteten keramischen objet trouvé. Gleichwohl ist bei allen jene vielleicht finnische Eigenart zu spüren, die Klarheit in der Machart und Erzählweise verbindet mit der unaufgeregten Stille einer gekrümmten Linie, einer rauhen Oberfläche, eines allein gestellten Objektes eine Verbindung, die etwas Einzelnes wie aus Zusammenhängen herausgelöst, wie ein Fragment ohne Ganzes behandelt, und so Modernität und Melancholie zugleich evoziert, leise und insistent. Åsa Hellman ruft mit ihren prunkvoll dekorierten Schalen, Vasen, Mosaiken und Reliefs aus Steinzeug Erinnerungen wach an eine nie gewesene Kultur voll schmückender Opulenz und ornamentaler Lust. Kati Tuominen-Niittyläs gebaute Steinzeug-Henkelgefäße weisen, Symbole eines Gebrauchs noch, in eine Zeit häuslichen Wirtschaftens und sind doch in ihrer so ursprünglichen wie delikat rauhen engobierten Materialität wie in der großzügigen Eleganz ihrer Formen absolut schöne Gefäßobjekte jenseits eines Zweckes. Die abstrakten Glasurmalerei-Platten und Reliefstrukturen Heikki Rahikainens, oft schnee-eisig blau und weiß, ähneln plastischen Ausschnitten von Landschaften, die jede abbildliche Referenz in ihrer Materie verlieren. Die fast vollständig geschlossenen, großen, wohlgerundeten Kugelgefäße oder gekurvten Blockobjekte Erna Altonens, gebaut und zu Steinzeug gebrannt, mit fein bewegten, matt monochromen Strukturoberflächen, präsentieren sich wie verlorene Planeten oder verlassene Kult-Bauten. Johanna Rytköläs oft geschwungene, gänzlich abstrakte Formen, zwischen plastischem Zeichen und gebauter Geste verharrend, muten an wie überdimensionierte schnelle Schnörkel einer Schmucklust von Riesen oder Riesinnen. Kirsi Kivivirta hingegen reduziert in ihren zusammengesetzen Fliesenarbeiten Bilder von Gefäß oder Raum auf präzise lineare Puzzle-Komposita, die ihren schematischen Bild-Effekt erst nachträglich erzeugen. Noch wo unzerlegt kahle Baumwipfel Bildmitten-Leere umranden, ist der scheinbare Himmelblick eine Sekundär-Wirkung des gekappten Randes. Pekka Paikkari macht mit seinen strukturhaften Mauerausschnitten, grobe Bilder materiellen Verfalls von großer Schönheit, die ganze Brüchigkeit gebauter Kultur geradezu tastbar. Auch Kristina Riska zeigt gefäßartige Form als kleinteilig, löchrig Gebautes, als Resultat von Arbeit und Zeit, das seine Fragilität gerade darum nicht verbergen kann. Eliisa Isoniemi entrückt das gezeichnete Bild in mehrfache Vermitteltheit, Symbole uneinholbarer Trauer. Figürliche Zeichnungen druckt sie als Monotypien auf Ton, der mitunter auch noch glasiert, dem Bild das Glas aufgeschmolzen wird: Das Abgebildete ist vielfach abwesend war es je...? Kim Simonssons der Manga-Comic-Welt entsprungene Mädchen- und Tierfiguren aus Porzellan, oft in seltsamen installationsartigen, nichtsdestotrotz isolierenden Szenerien, sind in beiläufigen oder gewalttätigen Aktivitäten befremdlich geschichtslos zu plastischen Stills geworden. Und Caroline Slotte schließlich bearbeitet alte, blau dekorierte Porzellan-Geschirre, schleift ihnen Muster und Kitschbilder ab bis auf einzelne stehengebliebene Details, als sei der im Teller schweifende Kinderblick, der eines im Motiv-Ensemble nur sieht, umgedreht. Doch wie die Zeit vergangen ist, ward das Motiv sinnlos: Kindheit kommt nicht wieder. Finnische Keramik sie ist eine erzählende Form zeitgenössischer Kunst, auch da, wo sie ungegenständlich ist. Ihr Thema ist Verlorenheit, ihre Haltung die moderner Melancholie. Ob das an Finnland liegt? Oder an der Moderne...? Dr. Walter H. Lokau dr.walter.lokau@swbmail.de
The Melancholy of Modernity in Contemporary Ceramics The Finnish Ceramics Group Helsinki Fat Clay Finland the name conjures up vivid mental pictures even in people who have never been to this country on the northeastern edge of Europe. Although many of these images are based on clichés fostered by the cinema and literature, they nevertheless contain a kernel of truth. Hard facts such as location, geography and climate but also demographic structure constitute a solid core which inexorably determines people s ideas about Finland. Barely smaller than Germany, but with only one-sixteenth of the latter s population, the country has a 1300-km-long border with Russia and is bisected by the Arctic Circle. From a historical perspective, the modern era in both the technical-industrial and esthetic-artistic spheres came late, brought in from the outside, to this bleak and empty land. A very poor country until well into the 20th century, Finland did not achieve national sovereignty until 1917. It is thus the stark images of Nordic poetry, inspired mainly by nature cool and lonely, harsh and yet gentle, lacking expressive enthusiasm but of tenacious intensity that come to mind when one thinks of Finland, a country that is for good reason a nation of books and readers. It is surely not presumptuous to view Finnish design and applied arts, for all their internationalism, in the context of such a distinct national character, one marked by both dark melancholy and dream-like self-reflection. What famous Finnish designers and architects such as Alvar Aalto and Tapio Wirkkala, the Arabia Porcelain Factory, the Iittala Glass Factory, and the Artek furniture company (which generated considerable excitement October 5 November 16, 2014 Galerie Marianne Heller, Heidelberg shows Finland Moves to Center Stage An Exhibition of Ceramics Made by Finnish Artists Held Parallel to the Frankfurt Book Fair 2014 (at which Finland is the Guest of Honor) after 1945 under the label of Scandinavian Design ) all have in common, across the different genres they represent, is that their designs embody a peculiar fusion of modernistic strict functionality with restrained soft contours and sometimes a moderate abstractness of décor. This the characteristic mélange of naturalness and artifice is exemplified by Alvar Aalto s famous glass vase designed in 1937 and still in production with its irregular curved contours reminiscent of the shore of a lake with many small inlets. These objects radiate a cozy, friendly, conciliatory modernity that stands for hospitality in the midst of an inhospitable landscape. Nor do modern Finnish ceramics have their origins in Finland: they date back to Alfred William Finch (1854-1930), a Belgian ceramist and painter with an English heritage. Finch assumed the position of Director of the company Iris Ceramics in the Finnish city of Porvoo in 1897. Here he developed a ceramic style than can best be described as restrained Art Nouveau. Finch later became a professor at the Central School of Applied Arts in Helsinki. From here on an unbroken line of teachers and students, just to mention Elsa Elenius (1897 1967) and the outstanding Kyllikki Salmenhaara (1915 1981), leads to the crème de la crème of contemporary Finnish ceramics and up to most members of the group Helsinki Fat Clay, frequently with connections to the Arabia Porcelain Factory. The word unbroken is not used here in the sense of a limited formal tradition: the pieces created by the 11 members of the group born between 1947 and 1975 cover a broad spectrum that is far too varied for such categorization. It ranges from various types of vessels over wall tiles and reliefs up to sculptures and includes sketched monotypes and reworked ceramic objet trouves. At the same time, all these objects display a characteristically Finnish clarity of workmanship and narrative style, together with the laidback stillness of a bent line, a rough surface or an object displayed on its own a perspective which treats the individual object as a detached part of a whole, a fragment of a missing entirety and in this way loudly and insistently evokes both modernity and melancholy. With her elaborately decorated bowls, vases, mosaics and stoneware reliefs, Åsa Hellman awakens memories of a culture that never existed, one rich in opulent decoration and lustful ornamentation. The handled bowls and vessels made of stoneware created by Kati Tuominen-Niittylä are still symbols of a practical use and point to a period of domestic economic activity; nevertheless, with their authentic and delicate, rough engobed quality, they are also pure objects with a generous elegance of form transcending any practical purpose. The abstract glazed painted plaques and relief structure seen in the work of Heikki Rahikainen s, often snow-and-ice blue and white, resemble three-dimensional sections of landscapes in which any reference to actual objects is lost in their materiality. The large, almost completely closed, pleasingly rounded spherical vessels or curved block objects created by Erna Altonen s, coil-built and then fired to stoneware, with the fine movement and mat monochromatic structure evident on their surfaces, present themselves as lost planets or deserted cult buildings. The forms made by Johanna Rytkölä, frequently curved and entirely abstract, remain obstinately between sculptural drawing and built gestures and look like over-sized fancy details executed quickly to satisfy a giant s desire for ornamentation. Kirsi Kivivirta, in contrast, in her composite tile objects, reduces pictures of vessels or space to precise linear puzzle composites which first generate their schematic pictorial effect after the fact. And even where leafless treetops frame the emptiness in the center of the picture, the apparent heavenward gaze is still a secondary effect of the severed edge. With his structural wall sections, coarse images of material decay of great beauty, Pekka Paikkari allows us to literally feel the entire brittleness of built culture. Kristina Riska exhibits large vessel-like forms as perforated built objects which, precisely because they are the result of work and time, cannot conceal their fragility. Eliisa Isoniemi transfers drawings into multiple indirectness symbols of incurable grief. She prints figural drawings as monotypes on clay; some of these are glazed, the melted glass covering the picture. In many senses the depicted motif is absent was it ever...? Kim Simonsson has created porcelain figures of girls and animals, inspired by the world of manga comics, often presented in strange installationlike tableaus speaking nevertheless of isolation, have been transformed, in the crucible of arbitrary or violent activities, into scenarios like three-dimensional stills. And Caroline Slotte, finally, reworks vintage blue china plates by sanding off the patterns and kitsch designs until only individual details remain as if the child s sight, looking around on his plate and seeing only this single detail, has been turned around. But as time passed by this little motif lost its bright meaning: childhood is gone and will never return. Finnish ceramics a narrative contemporary art form even when it is abstract. Its theme is loss, its attitude modern melancholy. Is it Finland? Or is it modernity... Dr. Walter H. Lokau Translation: Language Professionals, Heidelberg
Modernitetens melankoli i samtidskeramik Den finländska keramikergruppen Helsinki Fat Clay Finland namnet trollar fram livfulla föreställningar också hos människor som aldrig har besökt detta nordiska land i den nordöstra utkanten av Europa. Även om många av dessa föreställningar baserar sig på klichéer som förmedlats via film och litteratur, innehåller de inte desto mindre en kärna av sanning. Hårda fakta såsom dess läge, geografi och klimat men också demografisk struktur - bildar en fast kärna som ofrånkomligt bekräftar människors idéer om Finland. Knappt mindre än Tyskland, men med endast en sextonde del av det senare landets invånarantal går polcirkeln tvärs över detta långsträckta land som har en 1300 km lång gräns med Ryssland. I ett historiskt perspektiv kom den moderna eran in sent utifrån både på det tekniskt-industriella och det estetiskt artistiska området till detta karga och folktomma land. Finland var ett mycket fattigt land långt in på 1900-talet och uppnådde inte självständighet förrän 1917. Det finns föreställningar om nordisk poesi, en förnämlig, naturinspirerad poesi, på samma gång sträv och öm, kylig och ensam, utan expressivt överflöd men med en sammanhållande intensitet, som inställer sig när man tänker på Finland, ett land som på goda grunder har kallats ett land av böcker och läsare. Det är alls inte förmätet att i finländskt konsthantverk och finländsk design, trots all internationalisering, se en nationalkaraktär som på detta sätt samtidigt präglas av mörk melankoli och introvert självreflektion. Vad berömda finländska formgivare och arkitekter såsom Alvar Aalto och Tapio Wirkkala, porslinsfabriken Arabia, glasfabriken Iittala och möbelfirman Artek (som genererade en ansenlig uppmärksamhet efter 1945 under beteckningen Scandinavian Design ) alla har gemensamt på 5 oktober 16 november 2014 Galerie Marianne Heller, Heidelberg Finland Moves to Central Stage En keramikutställning gjord av finländska konstnärer i anslutning till Frankfurts bokmässa 2014 (där Finland är temaland) samtliga områden som de representerar är att deras design ingår en sällsam fusion av reducerad modernistisk funktionalitet, en återhållsam mjuk linjeföring och ibland en behärskad abstrakt dekor. Denna karaktäristiska blandning av naturligt och artificiellt kan exemplifieras av Alvar Aaltos berömda glasvas formgiven 1937 och fortfarande i produktion som med sin oregelbundet svängda linjeföring påminner om en sjöstrand med många små inflöden. Dessa föremål utstrålar en trivsam, vänlig, försonlig modernitet som står för gästfrihet i ett ogästvänligt landskap. Den moderna keramiken i Finland har inte heller sitt ursprung i det egna landet, utan går tillbaka till Alfred William Finch (1854-1930), en belgisk keramiker och målare av engelskt ursprung. Finch blev direktör vid Iris keramikfabrik i Borgå år 1897. Här utvecklade han en keramisk stil som bäst kan beskrivas som återhållsam Art Nouveau. Finch blev senare lärare vid Centralskolan för Konstflit. Från och med detta leder en närapå obruten linje av lärare och studerande, bara för att nämna Elsa Elenius och den enastående Kyllikki Salmenhaara (1915 1981), fram till våra dagars mest framstående finländska keramiker samt till de flesta i gruppen Helsinki Fat Clay, många av dem med anknytning till Arabias porslinsfabrik. Ordet obruten är inte här använt i betydelsen begränsad formell tradition: de föremål som formgetts av de 11 medlemmarna i gruppen födda mellan 1947 och 1975 täcker ett brett spektrum som är alltför varierat för en dylik kategorisering. Det innefattar olika typer av kärl, från väggtegel och reliefer ända till skulpturer och inkluderar skissartade monotyper och omarbetade keramiska objet trouvé. Alla dessa konstnärer uppvisar på samma gång en finländsk egenart i fråga om hantverk och narrativ stil och ett återhållsamt uttryck i den böjda linjen, den sträva ytan eller det fristående föremålet, ett perspektiv som ser det enskilda föremålet som en separat del av en icke existerande helhet, och som stilla men envetet frammanar både modernitet och melankoli. Med sina praktfullt dekorerade skålar, vaser och stengodsreliefer frammanar Åsa Hellman minnen från en kultur som aldrig existerat, en kultur rik på yppighet och lustfyllda ornament. De handtagsförsedda skålar och kärl av stengods som formgivits av Kati Tuominen- Niittylä utgör fortfarande symboler för praktisk användning och pekar på en svunnen epok av huslig aktivitet i hemmen; inte desto mindre fungerar de också enbart som konstföremål i kraft av sin autentiska och känsliga engobteknik, med en generös elegans i formen som går utöver ett praktiskt syfte. De abstrakta glasyröverdragna plattor och reliefstrukturer som Heikki Rahikainen visar, ofta snö- och is-blå och vita, liknar plastiska snitt igenom landskap, där varje avbildande referens utplånats från konstverkets materie.de stora, nästan slutna, vackert rundade sfäriska kärl eller bågformade block som Erna Aaltonen visar är uppbyggda med bandteknik och därefter brända till stengods med en fint vibrerande, matt och monokrom ytstruktur. De för tankarna till förlorade planeter eller övergivna kultbyggnader. Johanna Rytköläs ofta bågformade och fullständigt abstrakta former är och förblir envist någonting mellan plastiska tecken och medvetna gester och ser ut som överdimensionerade och snabbt åstadkomna krusiduller, liksom för att tillfredsställa ornamenteringslusten hos en jätte. Kirsi Kivivirta däremot skapar kakelplattor av hopfogade, rätlinjiga och precisa pusselbitar som representerar bilder av kärl eller rymd med schematiska effekter som uppstår först i efterhand. Även där som bladlösa trädtoppar inramar tomheten mitt i en bild blir blicken som riktas upp mot himlen bara en sekundär följd av den avskurna kanten. Med sina grova väggstrukturer, bilder av materiellt förfall med stor skönhet, låter Pekka Paikkari oss nästan fysiskt känna skörheten hos den byggda kulturen. Också Kristina Riska visar stora kärlliknande former, likt perforerade objekt som inte förmår dölja sin skörhet, trots mängden av arbete och tid som ligger bakom varje verk. Eliisa Isoniemi omvandlar den tecknade bilden till ett indirekt element som symboliserar outhärdlig sorg. Hon trycker figurteckningar som monotyper på lera, av vilka en del är glaserade så att den smälta glasyren täcker själva bilden. På så sätt förblir det avbildade motivet frånvarande har det någonsin funnits? Kim Simonssons flick- och djurfigurer i porslin har inspirerats av mangaserie-världen. Figurerna presenteras ofta i sällsamma installationsliknande scener som inte desto mindre skvallrar om isolering. Genom nyckfulla och egenmäktiga våldshandlingar har de blivit egendomligt historielösa och liknar mest tredimensionella stillbilder. Och Caroline Slotte, slutligen, manipulerar gamla blåmönstrade porslinstallrikar genom att slipa bort mönstren och de kitschiga bilderna så när som på några kvarstående enstaka detaljer, som om det på tallriken skulle fästas en barnablick som ser sig omkring och upptäcker bara denna detalj. Men tiden går och motivet blir meningslöst: barndomen försvinner och kommer aldrig igen. Finländsk keramik det är samtida berättarkonst till och med när den är abstrakt. Dess tema är förlust, dess hållning är den moderna melankolins. Är detta Finland? Eller det moderna...? Dr Walter H. Lokau Oversättning: Gunilla Hellman
Keramiikka, melankolia ja nykyaika Keramiikkaryhmä Helsinki Fat Clay Suomi on mahdotonta välttyä mielikuvilta, jotka säännöllisesti liitetään tämän Euroopan koillisnurkassa sijaitsevan pohjoisen maan nimeen. Ja olkoonkin niin että ne ovat usein kliseenomaisia ja iskostuneet mieliin elokuvien, kirjallisuuden tai median välityksellä, niissä on kuitenkin mukana myös hitunen totuutta. Kylmät tosiseikat, kuten sijainti ja siihen kytkeytyvä maantiede, ilmasto ja väestötilanne muodostavat lujan ytimen, joka väistämättömästi määrittelee kuvat, jotka ovat syntyneet Suomesta. Tässä pinta-alaltaan hieman Saksaa pienemmässä maassa asuu vain kuudestoista osa Saksan väkiluvusta, napapiiri jakaa maan kahtia ja sillä on yli 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Nykyaika, tarkastelee sitä sitten teknis-teolliselta tai esteettis-taiteelliselta kantilta, saapui historian näkökulmasta katsottuna myöhään tähän tyhjään, karuun ja pitkälle 1900-luvulle asti kovin köyhään maahan itsenäisyyden se saavutti vasta vuonna 1917. Ja siksi mielikuvat Suomesta ovat edellä mainituista syistä täynnä pohjoista, etupäässä luonnon innoittamaa runollisuutta, jäykkää ja samalla herkkää, viileätä ja kolkkoa, ilman ekspressiivistä tunteen paloa, mutta täynnä hellittämätöntä tarmoa; juuri nämä kuvat nousevat mieleen, kun ajatellaan Suomea, ja siksi se hyvästä syystä mielletään kirjan ja lukemisen maaksi. Ei varmaankaan ole kohtuutonta liittää suomalainen taidekäsityö ja muotoilu kansainvälistymisestään huolimatta ylhäällä mainittuihin niin surullisen melankolisiin kuin introvertilla tavalla haaveileviinkin kansallisiin luonteen ominaisuuksiin. Se mikä yhdistää kaikkia vuoden 1945 jälkeen Scandinavian design -nimikkeen alla valtavaa kansainvälistä menestystä saaneiden ja eri genrejä edustavien suurien suomalaisten muotoilijoiden, arkkitehtien ja designyrityksien suunnittelua, kuten Alvar Aalto,Tapio Wirkkala, 5.10.2014 16.11.2014 Suomi esittäytyy Taidegalleria Marianne Heller, Heidelberg esittää suomalaisten taiteilijoiden keramiikkaa rinnakkain vuoden 2014 Frankfurtin kirjamessujen kanssa (teemamaana Suomi) Arabia, Iittala ja Artek, on modernin pelkistetty funktionaalisuus yhdistettynä pehmeälinjaisuuteen tai joskus myös koristelun hillittyyn ja tinkimättömään abstraktioon. Alvar Aallon kuuluisa, vuodelta 1937 peräisin oleva ja yhä valmistuksessa oleva lasivaasi ja sen epäsäännöllisesti kaartuvat seinät ovat hyvä esimerkki omintakeisesta sekoituksesta luonnollisuutta ja ihmisen tekemää. Vaasin ääriviivat muistuttavat mutkittelevaa järven rantaviivaa viihtyisä, miellyttävä ja sovitteleva modernisuus edustaa kodikkuutta karussa ympäristössä. Myöskään modernin suomalaisen keramiikan juuret eivät ole omassa kotimaassa, sillä alkusysäyksensä se sai belgialais-englantilaiselta taiteilijalta Alfred William Finchiltä (1854 1930), joka työskenteli vuodesta 1897 Porvoossa sijainneen Iris-keramiikkatehtaan johtajana ja kehitti siellä oman hillityn art nouveau -keramiikkatyylinsä. Porvoosta hän siirtyi Helsingin Taideteollisen koulun opettajaksi. Näistä ajoista lähtien on hyvien koulutusolojen johdosta muodostunut lähestulkoon keskeytymätön linja arvossa pidettyjä suomalaisia keraamikkoja aina Elsa Eleniuksesta (1897 1967) ja verrattomasta Kyllikki Salmenhaarasta (1915 1981) useimpiin Helsinki Fat Clay -ryhmän jäseniin asti, joista osalla on yhteyksiä Arabian tehtaaseen. Keskeytymätön linja ei tarkoita tässä rajoitettua muodollista perinnettä, vaan sen sijaan on korostettava, että ryhmän 1947 ja 1975 välillä syntyneiden 11 jäsenen töiden kirjo kattaa laajan alueen aina ruukuista seinälaattoihin ja reliefeihin, veistoksista piirrettyihin monotypioihin ja uudelleen käsiteltyihin keraamisiin readymade-esineisiin asti. Kaikissa teoksissa on samanaikaisesti havaittavissa tiettyä, kenties jopa suomalaista omaleimaisuutta, jossa tekotapaa ja kerronnallista tyyliä yhdistävät tyyneys ja rauhallisuus. Teoksien kaartuvat linjat ja karheat pinnat tai yksin asetetut objektit loihtivat esiin jotain erityistä ikään kuin asiayhteyksistä irrotettuna tai fragmenttina ilman kokonaisuutta, ja samalla nousee pintaan ajatuksia ja mielikuvia nykyajasta ja melankolisuudesta ääneti ja peräänantamattomasti. Åsa Hellmanin kivitavarasta tehdyt, muhkeasti koristellut kulhot, maljakot, mosaiikit ja reliefit synnyttävät muistoja kuvitteellisesta sivilisaatiosta täynnä koristeellista runsautta ja ornamentaalista iloa. Kati Tuominen-Niittylän käsinrakennetuissa korvallisissa kivitavararuukuissa on yhä viittauksia käyttöesineisiin ja talonpoikaisaikaan. Silti ne ovat niin enkopi-pintaisessa aineellisuudessaan kuin muotojen ylellisessä hienostuneisuudessaankin omaperäisen ja herkullisen karheita ja ehdottoman kauniita ruukkuja kaiken funktion toisella puolen. Heikki Rahikaisen abstrakteilta maalauksilta vaikuttavat seinälaatat ja reliefistruktuurit, usein jäänsinisinä ja lumenvalkoisina, muistuttavat plastisilta otoksilta maisemasta, mutta kaikki viittaukset maisemallisiin lähtökohtiin on piilotettu materiaalisuuden alle. Erna Aaltosen käsinrakennetut suuret, lähes umpinaiset ja kauniin pyöreät kivitavararuukut sekä hänen kaarevat ja lohkaremaiset veistoksensa, joille on ominaista eloisa yksivärisyys ja mattapintainen kohokuvio, näyttävät tuntemattomilta planeetoilta ja hylätyiltä kulttirakennuksilta. Johanna Rytkölän kaartuvat ja täysin abstraktit muodot, jotka liikkuvat veistoksellisten merkkien ja eleiden välimaastossa, vaikuttavat koristeluhaluisen jättiläisen nopein vedoin tekemiltä ylisuurilta kiemuroilta. Kirsi Kivivirran toisiinsa liitetyt laatat sitä vastoin ovat kuin pelkistettyjä astioita tai tiloja, jotka ovat täsmällisen palapelimäisesti sommiteltuja. Niiden kaaviokuvamainen vaikutelma syntyy vasta jälkeen päin. Siellä missä täysin lehdetön puunlatva reunustaa kuvan keskustaa, saa leikattu reunus aikaan näennäisesti taivaalle kurkottavan katseen. Pekka Paikkari tekee struktuurimaisia, rosoisia kuvia, jotka ovat kuin rajattuja otoksia kivimuureista ja aineellisesta rappeutumisesta, ja niissä piilee suurta kauneutta. Hänen töissään tulee esiin lähes käsinkosketeltavasti rakennetun kulttuurin hauraus. Myös Kristina Riskan käsinrakennetut ruukkumaiset muodot, täynnä huokoisuutta ja kerroksellisuutta, ovat pitkäjänteisen työn ja ajan tulos, mikä korostaa niiden herkkyyttä. Eliisa Isoniemi kätkee töihinsä välillisesti ja monitasoisesti vertauskuvia saavuttamattomasta surusta. Hän painaa figuratiiviset piirroksensa monotypioina savelle, jotka hän myös toisinaan lasittaa: sula lasi yhdistyy kuvaan. Esitetty kuva on usein unenomainen ja poissaolevan tuntuinen oliko se koskaan...? Kim Simonssonin mangasarjakuvien maailmasta kumpuavat posliiniset tyttö- ja eläinveistokset ovat usein erikoisen installaatiomaisia, mutta kuitenkin eristettyjä näyttämöitä. Veistoksista on niiden summittaisissa tai väkivaltaisissa toiminnoissaan kehittynyt vieraan etäisesti plastisia asetelmia. Ja lopuksi Caroline Slotte joka työstää vanhoja sinisellä koristeltuja posliiniastioita ja poistaa niistä kuvioita ja kitschejä kuvia, kunnes jäljelle jää vain vähäisiä yksityiskohtia aivan kuin lautasella vaeltanut lapsen katse olisi huomannut aiheiden kirjosta vain nämä yksityiskohdat. Mutta aika kuluu ja motiivista on tullut tarkoitukseton: lapsuus ei palaa enää koskaan takaisin! Suomalainen keramiikka on oma kerronnallinen muotonsa nykytaiteessa myös silloin, kun se on abstraktia. Sen teemana on yksinäisyys; sen sisäisenä asenteena moderni melankolia. Johtuuko tämä Suomesta? Vai onko tässä kysymys nykyajasta? Walter H. Lokau dr.walter.lokau@swbmail.de Käännös: Patrick Bayer
Erna Aaltonen Born 1951 Member of International Academy of Ceramics PULS Contemporary Ceramics, Brussels, solo exhibition 2014 HEDGE, San Francisco, solo exhibition 2012 Three-year artist grant, 2007 09, Finnish Cultural Foundationin Works in collections: Museum Bojmans van Beuningen, Rotterdam Fule, Internarional Ceramic Museum, Fuping, China Designmuseum, Helsinki Hämeenlinna Art Museum, Finland Rovaniemi Art Museum, Finland Olivia, 2014 Heigth 39 Ø 24 cm Hand-built stoneware Photo: Johnny Korkman Helena, 2014 Heigth 48 Ø 45 cm Hand-built stoneware Photo: Johnny Korkman