Hyvä käyttäjä! Tämä pdf-tiedosto on ladattu Tieteen Kuvalehti Historia -lehden verkkosivuilta (www.historianet.fi). Tiedosto on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, eikä sitä saa luovuttaa kolmannelle osapuolelle. Tekijänoikeudellisista syistä osa kuvista on poistettu. Ystävällisin terveisin Toimitus
Keksinnöt Kautta hans henrik fafner Ajan mittaamisessa on käytetty apuna niin munankuoria, jalanmittaa kuin kynttilöitäkin. Muinaiset egyptiläiset keksivät aurinkokellon, ja vuonna 1955 rakennettiin ensimmäinen atomikello. 3500 Pylväät osoittivat aikaa Obeliskit olivat muutakin kuin koristeita: ne näyttivät aikaa. Egyptiläiset keksivät, että vuorokausi alkaa keskiyöstä. Muinaisten egyptiläisten metrien korkuiset obeliskit näyttivät aikaa. Niiden ympärys kivettiin kaiverretuilla kivillä, joihin langenneesta varjosta asiaan perehtyneet pystyivät kertomaan ajan. Egyptiläiset havaitsivat myös, että obeliskin varjo osoitti keskipäivällä aina samaan suuntaan vuodenajasta riippumatta ja että varjo oli pisimmillään vuoden lyhyimpänä päivänä ja vastaavasti lyhyimmillään vuoden pisimpänä päivänä. Obeliskien heittämästä varjosta egyptiläiset pystyivät määrittämään myös kevät- ja syyspäiväntasauksen. Varsin huomionarvoinen oli myös egyptiläisten idea, jonka mukaan vuorokausi alkaa keskiyöllä. Aiemmin vuorokauden oli yleensä katsottu alkavan auringonnoususta. Niinpä vuorokauden alku vaihteli hieman eri päivinä, minkä vuoksi aurinkokellossa piti olla pyöritettävä taulu. Vähitellen ajanmääritys standardoitiin Egyptissä, jolloin se muuttui tarkemmaksi. Korkeat obeliskit koristivat temppelien sisäänkäyntiä Egyptissä, mutta niillä myös määritettiin aikaa. VARJO TOIMI VIISARINA Bridgeman 400 Tavataan 15 jalan aikoihin! Antiikin kreikkalaiset määrittivät ajan kulkua varjon pituudesta. Välimeren alueella keskipituinen henkilö heitti varhain aamulla ja myöhään illalla 24 jalan eli 7,3 metrin pituisen varjon. Keskipäivällä varjo oli vain neljän jalan eli 1,2 metrin pituinen. Kreikkalaiset asettivat maahan kiven, astelivat siitä poispäin, kunnes heidän varjonsa päälaki oli kiven kohdalla, ja mittasivat sitten etäisyyden kiveen jalanmitalla. Voisi ajatella, että ihmisten pituuserot olisivat aiheuttaneet ongelmia ajanmäärityksessä, sillä onhan eri pituisten ihmisten varjokin eri pituinen tiettynä aikana päivästä eli pitkän ihmisen kello olisi ollut enemmän kuin lyhyen. Kreikkalaisten mielestä ongelmaa ei kuitenkaan ollut, sillä pitkillä ihmisillä oli myös pidemmät jalat, joten pitkät saivat siis saman määrän askeleita kuin lyhyet mitatessaan varjonsa pituutta tiettyyn aikaan päivästä. 1 jalka = 1/4 keskipäivästä Kreikkalaisten aika perustui jalkatyöhön. 28 Historia 2 2010
aikain 300 Sisilialainen aurinkokello näytti Roomassa väärin Antiikin roomalaiset kaiversivat aurinkokellon koveraksi ja asettivat sen keskelle pienoisobeliskin. Se näytti aikaa tarkemmin kuin perinteinen tasaiselle alustalle pystytetty obeliski. Keksintö kompensoi sitä, että aurinko paistoi kesäisin korkeammalta kuin talvisin, minkä vuoksi obeliskin varjokin vaihteli vuodenajan mukaan. Roomalaiset keksivät myös, että aurinkokellosta tuli erityisen tarkka, kun se valmistettiin sen paikan (leveysasteen) mukaan, missä sitä käytettäisiin. Esimerkiksi roomalainen tiedemies Plinius vanhempi valitteli, että hänen Roomassa käyttämänsä aurinkokello ei ollut tarkka. Kello olikin valmistettu paljon etelämmässä, Sisiliassa. Roomalaistyyppinen aurinkokello levisi kaikkialle. Kuvan kello on Pohjois-Afrikasta. Bridgeman mary evans Kreikkalainen Ktesibios oli entinen parturi, josta tuli mahtava mies muinaisessa Aleksandriassa. Hän oli oletettavasti kaupungin maailmankuulun kirjaston johtaja, mutta lisäksi hän suunnitteli taidokkaan vesikellon. 200-luvulla elänyt Ktesibios seurasi kiinnostuneena 250 1 Vesikello oli aikaansa edellä 3 4 2 1 VESI KÄYTtää kelloa Auringon noustessa vettä aletaan päästää säiliöön, joka täyttyy päivän mittaan. 2 OSOITIN Vedenpinnan noustessa kelluke nousee ja osoitin osoittaa ajan. 3 VESIPYÖRÄ Illalla vesi poistuu vesiratasta pyörittävän lapon kautta. kaupungin suuren tiedemiehen Arkhimedeen hydrauliikan perusperiaatteita koskevia tutkimuksia. Arkhimedes keksi myös hammaspyörän ja niin sanotun Arkhimedeen ruuvin, joita Ktesibios hyödynsi kelloviritelmässään. Valitettavasti yhtään hänen kelloaan ei ole säilynyt meidän päiviimme asti, mutta siitä on rakennettu monia rekonstruktioita kirjallisten lähteiden perusteella. Ktesibioksen vesikellon edeltäjä oli egyptiläisten vesikello noin tuhat vuotta aiemmin. Se oli vedellä täytettävä saviruukku, jonka pohjassa olleesta reiästä vesi tippui vähitellen pois. Vedenpinnan laskiessa kellonaika voitiin lukea ruukun sisäpuolen asteikosta. Kellossa otettiin huomioon veden haihtuminen siten, että ruukku kapeni alaspäin. 4 Kesän pidemmät tunnit Hitaan vesirattaan pyörittämä sylinteri kiertää kerran vuodessa akselinsa ympäri. Sylinterissä tuntien välinen etäisyys vaihteli, mikä kompensoi sitä, että päivän 12 tuntia olivat kesällä pidemmät kuin talvella. Talven tunti kesti 44 minuuttia Siinä missä Rooman yläluokka oli kiinnostunut tähtitieteellisistä mittauksista ja tieteestä, tavallinen rahvas mittasi aikaa maanläheisemmin. He laskivat vain päivän valoisat tunnit, joita heillä oli 12 vuodenajasta riippumatta. Kesäpäiväntasauksen aikaan roomalaisten tunti oli 75 minuutin pituinen, kun talvipäiväntasauksen aikaan se oli vain 44 minuuttia. Näin työtuntien määrä pysyi samana ympäri vuoden, vaikka pimeänä vuodenaikana työaika oli todellisuudessa lyhyempi. Historia 2 2010 100 29
Keksinnöt the art archive 800- luku Kynttilä mittasi rukousajan 800-luvun lopulla Englantia hallinnut kuningas Alfred halusi käyttää kahdeksan tuntia päivässä valtakunnan hallitsemiseen, kahdeksan tuntia nukkumiseen ja aterioihin sekä kahdeksan tuntia rukoilemiseen. Aikaa hän mittasi kuuden kynttilän avulla. Jokainen kynttilä oli jalan pituinen ja paloi neljä tuntia. Kynttilöissä oli tuuman välein merkki, joka vastasi 20 minuutin palamisaikaa. Yhden kynttilän palettua loppuun kuningas sytytti toisen ja piti näin kirjaa ajasta. Tapa levisi useisiin luostareihin varhaiskeskiajalla. Su Songin tornissa 133 soittokelloa julisti kellonaikaa. Mekaaninen kello alkoi tikittää Länsi-Euroopassa mekaaninen kello kehitettiin 1200-luvulla, ja italialainen Giovanni de Dondi alkoi pian parannella sitä. Montpellierin yliopistossa tähtitiedettä opettanut Robertus Anglicus kirjoitti mekaanisesta kellosta jo vuonna 1271, mutta tutkijat eivät tarkkaan tiedä, milloin ensimmäinen kello Euroopassa tehtiin. Ensimmäiset eurooppalaiset kellosepät eivät kuitenkaan tunteneet mekaanisen kellon tarkkuutta merkittävästi parantanutta tärkeää keksintöä, niin sanottua hillikettä. Siinä kaksi hakasta vuoronperään vapauttaa ja pysäyttää kellon koneistossa olevan hammasrattaan, mistä syntyy kellon tikittävä ääni. Niin sanottu tasaaja pitää hillikkeen välityksellä huolta siitä, että kello käy tasaisesti. Kiinalainen Su Song kuvaili jo 1100-luvulla hillikkeen periaatetta, ja mekanismi oli käytössä hänen vesikellossaan (siitä enemmän vasemmalla). Ei tarkoin tiedetä, missä määrin kiinalaisten kellonrakennustaito levisi Eurooppaan Silkkitietä pitkin, mutta vuonna 1364 Padovan yliopiston tähtitieteen professori Giovanni de Dondi (1318 89) kirjoitti yksityiskohtaisen kuvauksen rakentamastaan astronomisesta kellosta, jossa oli hillike. Dondin rakentama kello päätyi parisataa vuotta myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle V:n haltuun mutta on sittemmin hävinnyt. 1364 Foci Image Library Kiinan ihme 1094 1000-luvun alkupuolella elänyt munkki Su Song oli monitaitoinen mies, mutta hänen intohimonsa oli ajan tutkiminen. Hän keksi muun muassa, että päiväntasaukset olivat keisarin kalenterissa päivän myöhässä. Vuonna 1094 valmistui hänen mestarityönsä, yhdeksän metrin korkuinen kellotorni. Siinä oli kaksi astronomista karttapalloa ja kello, jossa aikaa ilmoittivat sekä pienet liikkuvat hahmot että 133 soivaa kelloa. Laitteistoa pyöritti historian ensimmäinen tunnettu voimansiirtoketju, joka toimi vesivoimalla. Tämä aikansa hienostunein ajanmittari tuhoutui jo 33 vuoden kuluttua vihollisen armeijan hyökkäyksessä. 3 tikitys Mekaanisessa kellossa uutta oli ns. sanottu hillike, joka tahditti kellon koneiston liikettä. Siitä aiheutui kellolle ominainen tikittävä ääni. 3 1 käyttövoimana punnus Giovanni de Dondin rakentaman kellon piirustuksista selviää, että kello kävi punnuksen voimalla. 1 2 2 hammasratas De Dondin kellon mekanismi pani kellon käymään ja pyöritti planeettojen sijaintia osoittavaa näyttöä. 30 Historia 2 2010
1339 1657 Veljet, vielä lasillinen! Tiimalasi mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1339, mutta tutkimusten mukaan kreikkalaiset keksivät jo 100-luvun Aleksandriassa tiimalasia muistuttavan kannettavan ajanmittarin. Keskiajalla tiimalaseissa aikaa mittasi värjätty kananmunankuorimurska, joka valui säiliöstä toiseen säännöllisemmin kuin hiekanjyväset. Tiimalasista tuli suosittu myös merillä, sillä sen toimintaan ei laivan keinunta aallokossa vaikuttanut. 1700-luvun Englannissa tiimalaseilla pyrittiin rajoittamaan pappien saarnan pituutta, mutta vaikutus oli usein täysin vastakkainen. Veljet, vielä lasillinen, saattoi pappi huudahtaa, kääntää tiimalasin ja jatkaa saarnaamistaan. Heilurille naurettiin Italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei keksi 1600-luvulla, että heilurilla voitiin mitata aikaa tarkasti, mutta Danzigin pormestari Johannes Hevelius keksi liittää heilurin kellokoneistoon. Hänen idealleen naurettiin, eikä kukaan kelloseppä halunnut rakentaa kelloa hänen piirustustensa mukaan, kunnes hollantilainen Christiaan Huygens (1629 95) kirjoitti heilurista tieteellisen tutkielman. Vuonna 1657 Huygens sai patentin kellolle, jossa heiluri säätelee viisarien liikettä. Bridgeman Tiimalasi oli suosittu muun muassa merillä. Osoittimien sekamelska Hollantilainen Huygensin keksimä kierrejousi mullisti kellonvalmistuksen. Jousen ansiosta taskukelloihin voitiin panna tuntiosoittimen lisäksi minuuttiviisari. Se aiheutti hämmennystä, sillä kahden osoittimen kellosta kansan oli vaikea tulkita oikeaa aikaa. 1680-luvulla sekaannusta täydentämään tuli vielä sekunttiosoitin. 1675 Aikaero sotki aikataulut Kaupunkien omat paikallisajat aiheuttivat sekaannusta rautatieliikenteessä. Rautatieliikenne alkoi Englannissa 1820-luvulla, mutta sen jälkeenkin kaupungeilla oli vuosikymmeniä oma paikallisaikansa, jota mitattiin aurinkokellolla. Se aiheutti pieniä aikapoikkeamia itälänsisuunnassa kaupunkien välillä. Postivaunuille paikallisajalla ei ollut suurta merkitystä, mutta nopeampien junien aikakautena aikaeroista tuli ongelma, sillä ne saattoivat jopa aiheuttaa vakavia onnettomuuksia. Vasta 1880-luvulla hallitus määräsi saman ajan kaikkialle maahan. Yhdysvalloissa ongelmana oli se, että jokainen rautatieyhtiö noudatti omaa aikaansa, joka määritettiin yhtiön pääkonttorissa. Niinpä esimerkiksi Pittsburghin rautatieasemalla oli kuusi kelloa, jotka näyttivät kukin eri rautatieyhtiön aikaa. Vasta vuonna 1918 kongressi hyväksyi The Standard Time Act -lain, joka määräsi aikastandardin maan eri aikavyöhykkeille. Kronometri helpotti navigointia Yorkshireläinen puuseppä John Harrison (1693 1776) tuli vuonna 1730 Lontooseen mukanaan kellonpiirustukset, jotka tarjosivat ratkaisua merkittävään merenkulun ongelmaan. Tuolloin laivan sijainti merellä määritettiin suhteessa leveyspiiriin eli pohjois-eteläakselilla mittaamalla Auringon tai Pohjantähden korkeus horisontista. Pituuspiirin määrittäminen oli kuitenkin paljon epätarkempaa. Kello näytti matkalla laivan lähtösataman, Britanniassa useimmiten Lontoon, aikaa. Tiedettiin, että Maa pyörii 15 astetta tunnissa, ja vertaamalla lähtösataman aikaa laivan sijaintipaikan aikaan, joka määritettiin Auringosta, voitiin laskea aluksen sijainnin pituuspiiri. Vasta Harrison rakensi riittävän tarkan 1730 kellon, johon merenkäynti, kosteus ja lämpötilanvaihtelut eivät vaikuttaneet. Harrison työskenteli viisi vuotta kronometrin ensimmäisen version, H1:n parissa. Se oli suuri laatikkomainen vekotin, jossa oli monia tarkkuutta parantavia teknisiä ratkaisuja. 30 vuotta myöhemmin valmistui H4, jonka avulla muun muassa tutkimusmatkailija James Cook laati aikansa tarkimman merikartan Etelämerestä. Harrison työskenteli yli 30 vuotta kronometrinsä parissa saadakseen sen vastaamaan merenkulun vaatimuksia. foci image library
Keksinnöt Kukkuu! Deutsches Uhrenmuseum Furtwangen Outo idea menestyi Kelloseppä Franz Anton Ketterer (1676 1750) eteläsaksalaisesta Schönwaldin kylästä sai vuoden 1730 tienoilla oudon idean: hänen kellossaan kukkuva mekaaninen käki ilmoitti tasalyönnit. Käkikellosta tuli nopeasti valtava menestys, ja se kukkui Schwarzwaldin kellosepät maailmankartalle. 1730 Sveitsi oli halpojen kopioiden maa 1800-luvun lopulle asti parhaat ja kalleimmat taskukellot valmistettiin käsityönä Lontoossa ja Coventryssä. Briteillä oli kuitenkin kovia kilpailijoita, muun muassa Sveitsissä. Siellä tuotettiin pääasiassa halpoja kopioita, joiden myyntimenetelmätkään eivät aina kestäneet päivänvaloa. Esimerkiksi vuonna 1860 sveitsiläiset veivät maasta laillisesti 350 000 kelloa ja laittomasti 150 000 kelloa. Salakuljetetut kellot vastasivat yksinään koko brittien tuotantoa. Brittiläinen kelloseppäkilta syytti sveitsiläisiä epärehellisestä kilpailusta, näillä kun muun muassa naiset osallistuivat kellotuotantoon. Osa oli sitä mieltä, että kyllä britti aina paremmat kellot tekee kuin nuo vuorikiipeilijät. Oletus osoittautui vääräksi. Sveitsiläiset tekivät kunnon kelloja ja keksivät muun muassa kellon, jossa oli sisäinen iskunvaimennus, sekä kellon, joka piti vetää vain kerran viikossa. Brittien tuotanto kuihtui, ja vuonna 1936 Sveitsistä oli tullut suurin kellontuottaja ja hyvän laadun synonyymi. 1800 -luku Kuula putosi täsmällisesti Englanti hallitsi maailman meriä, mutta tarkka navigointi vaati tarkkaa tietoa kellonajasta. Siihen keksittiin omaperäinen ratkaisu. Merenkulussa käytetyt kronometrit olivat 1800-luvulle tultaessa jo niin tarkkoja, että merenkulkijat kaipasivat myös tarkkaa aikasignaalia satamasta lähtiessään. Lontoon itäpuolella sijaitsevan Greenwichin kuninkaallisen laboratorion tähtitieteilijä John Pond keksi ratkaisun vuonna 1833. Hän asetti observatorion huipulle 4,5 metrin korkuisen tangon, jota pitkin nahalla päällystetty puukuula saattoi liukua ylös ja alas. Joka päivä kello 12.58 kuula nostettiin ylös, ja tasan kello 13.00 se pudotettiin. Se kertoi merenkulkijoille tarkan ajan. Tätä aikaa alettiin kutsua nimellä Greenwich Mean Time, GMT. Aluksi GMT:tä pidettiin hyödyllisenä vain merenkulkijoille laivan tarkan sijainnin määrittämiseksi: se ilmoitettiin pituusasteina ennen GMT:tä tai sen jälkeen. Lopulta päätettiin, että maapallon nollapituuspiiri kulkisi kaupungin läpi 1833 ja nimettäisiin Greenwichin meridiaaniksi. Kaupungille päätös oli merkittävä: se määritti nyt kaikki aikavyöhykkeet. Muuallakin alettiin antaa aikamerkkejä pudotettavan kuulan avulla, ja lennättimen keksimisen jälkeen kaikki aikamerkit voitiin synkronoida Greenwichin mukaan. Ensimmäinen aikakuula, joka ei ollut tarkoitettu merenkulkijoille, pystytettiin Lontoon The Strand -kadulle, jossa asui paljon kelloseppiä. Greenwichin observatorion aikamerkki teki kaupungista kuuluisan, ja nollameridiaani sovittiin kulkevaksi sen läpi. Dollarin kellon raaski antaa lahjaksi pikkulapsellekin. Kello dollarilla 1800-luvun lopulla amerikkalaiset kellonvalmistajat ajautuivat hintasotaan, ja taskukelloja yksinkertaistettiin. Vuonna 1880 Waterbury Clock Company toi markkinoille mallin, jossa oli vain 56 osaa ja joka maksoi 3,50 dollaria. Kellon vetäminen tosin vaati 150 nupinpyöritystä. Pari vuotta myöhemmin Ingersoll toi markkinoille 1,50 dollarin kellon, ja valtava suosio postimyynnissä sai kellon hinnan laskemaan vuonna 1896 tasan dollariin. 1880 watchesnet
scanpix/akg-images Taskun syvyyksiin kätkeytyvä taskukello osoittautui liian hankalaksi ensimmäisen maailmansodan taistelutilanteissa. Rannekelloa pidettiin naisellisena Siitä lähtien, kun Huygens keksi taskukellon 1600-luvulla, taskukello liivintaskussa oli pitkään modernin miehen vakiovaruste. 1700-luvun lopulla sveitsiläinen Jaquet-Droz et Leschot -niminen yritys alkoi valmistaa kokeiluluontoisesti kelloa, jota pidettiin hihnassa ranteessa. Napoleon Bonaparten vaimo keisarinna Josephine otti uuden muotivekottimen omakseen, minkä ansiosta rannekello levisi ylhäisönaisten keskuuteen. Rannekello oli naisellinen koriste pitkälle 1800-luvulle, kunnes saksalaiset laivastoupseerit ottivat sen käyttöön 1880-luvulla. Vasta kun Saksan tykistöupseerit ensimmäisessä maailmansodassa 1914 1918 valittivat taskukellon hankaluutta taistelun melskeissä, koko Saksan upseeristo alkoi käyttää kätevää rannekelloa. Historioitsijoiden mukaan rannekello lisäsi sotilaiden taistelutehokkuutta merkittävästi, vaikka Saksa lopulta hävisikin sodan. Lopputuloksena armeijan päätös muutti muotia niin, että rannekelloa ei enää pidetty naisellisena hömpötyksenä vaan muotitietoiset miehetkin alkoivat pitää kelloa ranteessaan. 1916 polfoto/corbis Metallin taipumus laajeta lämmetessään asetti kellonvalmistajille haasteen, sillä lämpötila vaikutti kellon tarkkuuteen. Sveitsiläinen Charles Edouard Guillaume ratkaisi ongelman vuonna 1895 kehittämällä metalliseoksen, jossa teräkseen oli sekoitettu 35,6 prosenttia nikkeliä ja joka ei reagoinut lämpötilan vaihteluun. Guillaume kehitti myös taskukellon kierrejousessa käytettävän metalliseoksen, joka säilyttää joustavuutensa eri lämpötiloissa. Vuonna 1920 Guillaume sai metalliseostensa ansiosta Nobelin fysiikanpalkinnon. 1920 Nobelin palkinto Yhdysvaltalainen Nobel-palkittu Charles Townes esittelee atomikelloa. Kvartsikide paransi kellojen tarkkuutta Vuonna 1929 kanadalainen W. A. Marrison pani kelloon pienen kvartsikiteen. Hän oli havainnut sähkön johtamista koskevissa kokeissaan, että kristallikide värähtelee taajasti, kun siihen liitetään sähköjännite. Kvartsikiteellä voitiin korvata kellon heiluri tai kierrejousi, ja koska se värähteli noin 2 000 kertaa nopeammin kuin heiluri, kellosta tuli entistä huomattavasti tarkempi. Kvartsikellon virhe on vain sekunti 30 vuodessa. 1929 Sähköiset kvartsikellot yleistyivät 1970-luvulla. foci image library Kellojen kello 1955 Kaikkien aikojen aikarauta, atomikello, valmistui vuonna 1955, eli kolme neljännesvuosisataa sen jälkeen, kun brittiläinen matemaatikko lordi Kelvin oli ehdottanut atomien muuttumatonta värähtelytaajuutta ajanmittauksen perustaksi. Ensimmäisessä atomikellossa käytettiin ajanmittaukseen cesiumatomia: sekunnin pituuden määritelmä perustuu cesiumin värähtelytaajuuteen 192 631 770 kertaa sekunnissa. Atomikello jätättää enintään sekunnin 3 000 vuodessa. Kesäaika pidensi golfinpeluuaikaa Ajatus säätää kelloa valoisan ajan hyödyntämiseksi levisi himogolfaajien parissa. Uusiseelantilainen George Hudson ehdotti jo vuonna 1895 kellon siirtämistä kahdella tunnilla kesäajaksi. Hyönteisiä harrastavaa Hudsonia harmitti, että työpäivän jälkeen jäi liian vähän valoisaa aikaa hyönteisten tutkimiseen. Britti William Willett hautoi vuonna 1905 samanlaisia ajatuksia, hän kun olisi mieluusti pelannut golfia iltapäivällä hieman pidempään. Vuonna 1916 Saksassa otettiin käyttöön kesäaika hiilen säästämiseksi sodan aikana. Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa seurattiin pian perässä. Sodan jälkeen kesäaika lakkautettiin Yhdysvalloissa, vaikka presidentti Wilson puhui sen puolesta. Hän määräsi kuitenkin työntekijänsä tulemaan kesällä töihin tuntia aiemmin ja sai näin aikaa omalle golfinpeluulleen. Lisätietoa aiheesta Eric Bruton: The History of Clocks and Watches, Black Cat, 1993 David Thompson & Saul Peckham: Watches, British Museum Press, 2008 British Museum: www.britishmuseum.org Museum of history of Science: www.rog.nmm.ac.uk American Clock Museum: www.clockmuseum.org Musée International d Horlogerie: www.mih.ch Royal Observatory: www.rog.nmm.ac.uk Suomen kellomuseo: www.kellomuseo.fi Historia 2 2010 33