Kansatieteilijä lapsuutensa maisemissa

This document is downloaded from HELDA - The Digital Repository of University of Helsinki. Title Author(s) Citation Kansatieteilijä lapsuutensa maisemissa Snellman, Hanna Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Osa 2, Tunturista tupaan, s. 137 144 Date 1999 URL http://hdl.handle.net/10224/4770 HELDA - The Digital Repository of University of Helsinki - Terms and User Rights By using HELDA - The Digital Repository of University of Helsinki you are bound by the following Terms & Conditions. Please read them carefully. I have read and I understand the following statement: All material supplied via HELDA is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user.

I Hanna Snellman KANSATIETEILIJÄ LAPSUUTENSA MAISEMISSA Uumajan yliopiston etnologian professori Billy Ehn pohtii vuonna 1993 julkaisemassaan artikkelissa "Min etnologi" sitä, mikä merkitys tutkijan taustalla ja elämänkokemuksilla on kansatieteilijän tutkimustyöhön. Haastatellessaan vuonna 1985 kolmeatoista Ruotsin johtavaa etnologia heidän elämästään etnologina hän huomasi, miten jo varhaislapsuudesta on löydettävissä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, jotka viittaavat tulevaan ammattiin professorina tai dosenttina: varhainen kiinnostus kotiseutuun sekä paikkakunnan tarinankertojiin ja erikoisiin persoonallisuuksin - jotka eivät suinkaan yleensä olleet paikkakunnan merkkimiehiä, pikemminkin päinvastoin - antavat viitteitä siitä, että henkilöstä voi tulla kansatieteilijä tai folkloristi. Myös tulevien etnologien lapsuuteen kuuluvat leikit ja harrastukset kulttuurihistoriallisten aiheiden parissa kertovat Ehnin mukaan luonteenlaadusta, joka on ominainen näiden tieteiden edustajille. Billy Ehn jopa väittää, että on olemassa tietty etnologin ominaisluonne: etnologi ei lepää koskaan vaan on parantumaton tirkistelijä, joka koko ajan tulkitsee näkemäänsä ja kuulemaansa kulttuurihistorian näkökulmasta. Uteliaisuus on se polttoaine, joka innostaa häntä työssään; siispä se, mikä herättää hänen uteliaisuutensa, on tärkeää. 1 Edelleen Billy Ehn kirjoittaa, että monet 1980-luvun johtavista kansatieteen tutkijoista ovat löytäneet tutkimusaiheensa lapsuutensa maisemista. Monilla oli ollut tutkimuksissaan mahdollisuus tarkastella omaa, vanhempiensa tai esi-isiensä elämää, tutkia itseään historiallisessa jatkumossa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa Gösta Arvastsonin, jolle papin poikana oli luontevaa valita tutkimuskohteekseen Skånen pappilat, tai Anders Gustavssonin, joka maalaistalon poikana koki kansatieteen historiaa kiinnostavampana op- KANSATIETEILIJÄ LAPSUUTENSA MAISEMISSA 137

piaineena; kansatieteen opinnoissa hänellä oli apua lapsuudenkodissaan oppimastaan maaseudun työvuoden, työmenetelmien ja työvälineiden tuntemuksesta. 2 Seuraavassa tarkastelen kulttuurintutkijoiden suhdetta tutkimuskohteeseensa kahdesta näkökulmasta. Aluksi pohdin, missä määrin suomalaiset kansatieteilijät, siis oman oppiaineeni edustajat, ovat paljastaneet lukijoille tutkimustensa taustalla olevia motiiveja nimenomaan tutkimusalueen suhteen. Lopuksi laajennan tarkastelun kahden Pohjoissuomessa kenttätöitä tehneen antropologin suhteeseen tutkimuskohteeseensa. Säästyivätkö he kotipaikkasokeuden mukanaan tuomilta ongelmilta tutkiessaan itselleen aluksi vierasta seutua? Tutkijana kuulun itse molempiin näihin ryhmiin: kerätessäni aineistoa Kemijokivarren tukkilaisista tutkin itselleni lapsuudesta läheistä elämänpiiriä, mutta samalla olin myös kansatieteilijä vuosisataisen kulttuurintutkijoiden ketjussa. Oma elämänhistoria ja oppiaineen traditiot vaikuttivat - halusin sitä tai en - tapaan, jolla kenttätöitä tein. Paljastetut ja salatut subjektiviteetit Kansatieteen oppiaineen piirissä julkaistujen väitöskirjojen ja bibliografioiden systemaattinen lukeminen osoittaa, että ruotsalaisten kollegojensa lailla myös suomalaiset kansatieteilijät ovat hyvin usein löytäneet tutkimusaiheensa läheltä omaa elämäänsä, ja he ovat pystyneet tutkimuksissaan hyödyntämään omaa elämänkokemustaan. Vaikka tutkimus olisikin käsitellyt koko Suomea, ovat kenttätyöt usein suuntautuneet kotiseudulle. Monelle vanha äiti tai isä ovat olleet mainioita oppaita ennen eletyn kartoittamisessa. 3 Vain harva on kuitenkaan viitannut siihen, että lapsuuden kasvuympäristöllä oli vaikutusta aiheenvalintaan tai että lapsuuden kokemuksista oli tutkimustyössä apua. Voisi silti olettaa, että hyvin monella vanhemman polven Suomen kansatieteilijöistä tutkimusaiheen valintaan vaikutti merkittävällä tavalla se lapsuuden miljöö, jonka he olivat jättäneet taakseen opintielle lähtiessään. Tämä ei suinkaan vähennä töiden tieteellistä arvoa, sillä tutkimusongelmat ovat tieteellisin kriteerein valittuja, vaikka tutkimuskohde olisikin alueellisesti kotiseudulta tai omasta kokemusmaailmasta. On itsestään selvää, että Toivo Vuorelalle kotiseutu ja sen tunteminen olivat keskeisiä tekijöitä hänen valitessa tutkimusaihettaan. 4 Etelä-Pohjanmaan kansanrakennuksista (1949) väitellyt Vuorela ei kuitenkaan mainitse väitöskirjansa esipuheessa sanallakaan sitä, että hän oli syntynyt Jalasjärvellä ja että hän kuului eteläpohjalaiseen talollissukuun; tutkiessaan Etelä-Pohjanmaan kansanrakennuksia hän siis tutki sitä fyysistä miljöötä, jossa hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja asuneet. Syntymäpitäjän merkityksestä Vuorelan kenttätyökohteena kertonee jotakin se, että väitöskirjassa julkaistuista 231 valokuvasta tai kartasta noin viidenneksessä kohde oli Jalasjärveltä. 5 Albert Hämäläisen vastaava tutkimus Keski-Suomen kansanrakennuksista (1930) ei ole väitöskirja, mutta lienee tarkoituksenmukaista ottaa teos esille tässä yhteydessä. Myöhemmässä tutkimuksessa Hämäläisen rakennustutkimusta on pidetty innovatiivisena siinä mielessä, että hän ei tarkastele rakennuksia ainoastaan esineinä irrotettuna henkilöistä, jotka ne ovat pystyttäneet, vaan hän ottaa - ehkä intuitiivisesti - huomioon kansatieteen perusdimensiot, ajan, alueen ja sosiaaliryhmän. Se, että Hämäläinen syntyperäisenä keskisuomalaisena tunsi kotiseutunsa sosiaalisen hierarkkisuuden ja sosiaalisen elämän kirjoittamattomat lait ja symbolit, varmasti auttoi häntä työssään, vaikka näiden asioiden kartoittaminen ei hänen työssään ollutkaan keskeistä. 6 Aineistonkeruutaan Hämäläinen kuvailee seuraavasti: "Tämän tutkimuksen aineiston muodostavat ne kuvat, piirrokset ja muistiinpanot, jotka ovat kertyneet allekirjoittaneen neljänä viimeksi kuluneena kesänä Keski-Suomeen tekeminen matkojen tuloksena." Katsaus kirjan kuvitukseen osoittaa jälleen, että kenttätöitä on tehty nimenomaan kotipitäjässä: kirjan 240 kuvasta kuudennes on otettu Viitasaarella, Albert Hämäläisen syntymäkunnassa. 7 Kotiseutusuuntautuneisuus näkyy väitöskirjojakin enemmän pienemmissä töissä, artikkeleissa ja sanomalehtijutuissa sekä väitöskirjan jälkeisissä töissä. Esimerkiksi Veikko Anttilan keskipohjalaisuus näkyi myös hänen tuotannossaan. Matti Räsästä lainaten: "Sieviläinen syntyperä, keskipohjalaisuus ja sen sukukyläperinne tulee esille monissa yhteyksissä. Se on se pohja, jonka läpi Veikko Anttila suodatti tutkittaviaan ja tutkimuksiaan." 8 Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä kaksi nimeä, TI. Itkonen ja Esko Aaltonen, joiden tieteellinen panos suomalaisessa kansatieteessä on merkittävä. Heistä kumpikaan ei aloittanut tutkijan uraansa kansatieteilijänä - Aaltonenhan oli sosiologi ja Itkonen kielitieteilijä- mutta molempien tutkimuksia voidaan pitää kansatieteen klassikkoina. Molemmille oli ominaista se, että heidän tieteellinen uteliaisuutensa kohdistui omaan kotiseutuun. Hekään eivät ajan tapaa noudattaen kerro itsestään mitään tutkimuksissaan, eivät edes esipuheissaan, mutta toki muut ovat viimeistään juhlapuheissa tai muistokirjoituksissa kiinnittäneet asiaan huomiota. 9 Martti Linkola arvioi T.I. Itkosen elämäntyötä seuraavasti: "Itkonen aloitti tutkijanuransa - ainakin muodollisesti - kielentutkijana. Tutkittavan kielen (ja kulttuurin) tarjosi hänen lapsuudenympäristönsä ja -kotinsa: pappila Suomen saamelaisalueella, perheenpäänä inarinsaamea taitava, juuriltaan savolainen pappissäätyyn kuuluva isä."' 10 Myös E.A. Virtanen oli papin poika. Ollessaan vasta 22-vuotias hän julkaisi Suomen museossa pienen artikkelin isänsä työpaikasta, Karinaisten kirkosta. Vaikka väitöskirja syntyikin kaukaaa kotoa, itäkarjalaisten kalastusoikeudesta, luonnehdittiin E.A. Virtasen tieteellistä tuotantoa Kalevalaseuran vuosikirjassa vuonna 1971 seuraavasti: "Oma kotipiiri, Karinaisten talonpoika ja maalaisyhteiskunta, oli tärkeältä osalta se havaintokenttä, jonka antamiin kokemuksiin ja muistoihin hän tukeutui työssään, niinkuin monesti keskusteluissa kävi ilmi." 11 Kotipitäjän kuvastin Suomessa on toistaiseksi pohdittu melko vähän sitä, miten tutkijan kotiseutusuuntautuneisuus on heijastunut hänen tutkimuksiinsa. Onko tutkijoita vaivannut kotipaikkasokeus, ja onko heidän ollut vaikea etääntyä tutkimuskohteestaan? Onko heidän tutkimuksistaan löydettävissä jälleen yksi tendenssi? Kansallisten tieteiden ensimmäisen polven johtohahmot olivat pitkään säätyläisten, yleensä pappien poikia. Kansatieteen piiristä voi edellä esille tulleiden lisäksi mainita A.O. Heikelin ja U.T. Sireliuksen. Sotien välisenä aikana on havaittavissa selkeä muutos. Opintielle lähdettäessä hyvästejä vanhemmille ei jätettykään pappilan salissa vaan talonpoikaistalon pirtissä: toisen polven johtavat kansatieteilijät olivat yleensä maalaistalojen poikia, joiden juuret olivat vahvasti kotiseudussa ja vanhojen sukutilojen perinteissä. Miten tämä muutos kansatieteilijöiden sosiaalisessa taustassa heijastuu heidän tutkimuksissaan, olisi pohtimisen arvoinen asia. Voisi olettaa, että talollisten pojat olivat pappien poikia vankemmin sitoutuneet kotiseutuunsa, ja U.T. Sireliuksen esimerkki tukeekin ajatusta. Populaaritieteellisissä kirjoituksissa Sireliuksen tendenssimäisyys tulee parhaiten esille, sillä niissä hän saattoi välittää käsityksiään karjalaisuudesta ja tunnustaa kotiseuturakkauttaan ilman tieteellisen kirjoittamisen rajoituksia. 12 Kaksi kansatieteen merkkimiestä, Kustaa Vilkuna ja Niilo Valonen, ovat vielä mainit- 138 "JO VAIN MAILMA ON MUUTTUNU" KANSATIETEIUJA LAPSUUTENSA MAISEMISSA 139

sematta. Olivatko he vahvasti kotiseutuunsa sitoutuneita tutkijoita vai tutkijoita ilman kotiseutua? Kustaa Vilkuna 13 oli identiteetiltään vahvasti keskipohjalainen ja Niilo Valonen 14 satakuntalainen. Kummankaan väitöskirja ei pitäytynyt alueellisesti kotiseudulle, pikemminkin päinvastoin. Niilo Valonen oli kuitenkin aloittanut väitöskirjansa kirjoittamisen Ylä-Satakunnan eräelinkeinoista. 15 Satakunta-suuntautuneisuus näkyy Niilo Valosen tuotannossa muutenkin koko ajan. Hän osallistui moniin satakuntalaisen ja hämäläisen osakunnan järjestämiin kenttätyöretkiin. Osakunnan tutkimusretkien merkityksen omassa tieteellisessä kehityksessään Niilo Valonen arvioi suureksi: omien sanojensa mukaan hän oppi noilla retkillä luontevasti haastattelemaan ihmisiä heidän omassa ympäristössään ja tuntemaan kotimaakuntansa kansankulttuurin suuret erot, mikä antoi aihetta pohdiskella niiden syitä. 16 Kun oppii huomaamaan erilaisuuden tutussa ympäristössä, oppii sitä varmasti etsimään vieraassakin ympäristössä. Sitähän kulttuurintutkimus pitkälti on. Jos palautetaan mieliin U.T. Sireliuksen itäsuomalainen tendenssi hänen hahmotellessaan Suomen alueellista kokonaiskuvaa, voi kysyä, onko samantapaista tendenssimäisyyttä löydettävissä myös Valosen tuotannosta. Oliko Niilo Valosen Suomi Satakuntaa ja sen naapurialuetta Hämettä? Jos asiaa tarkastelee Valosen kylätutkimusprojektin valossa, voi näin sanoa olevan. Ainakin Valosen Suomi oli läntistä Pelto-Suomea. Kansallismuseossa työskennellessään Niilo Valonen aloitti etnologiset rakennus- ja kylämittaukset vuonna 1959. Kun kylätutkimusohjelma saatiin valmiiksi vuonna 1972, oli koossa monipuolinen perustutkimukseen pohjautuva aines suomalaisista kyläyhteisöistä, "erittäinkin vanhalta länsisuomalaiselta kylätonttialueelta". 17 Kylätutkimusohjelmaan kuului 30 kylää, joista suurin osa sijaitsi nimen omaan Länsi-Suomessa. Pohjois-Suomesta mukana oli ainoastaan yksi kylä Ylitorniolta, yksi kylä Kuusamosta ja yksi kylä Iistä. 18 Entäpä Kustaa Vilkuna? Jos edellä on pohdittu sitä, oliko Valosen Suomi Satakuntaa, voi jatkaa kysymällä oliko Kustaa Vilkunan Suomi Pohjanmaata. Aivan näin jyrkästi ei kenties voi Vilkunan kohdalla sanoa, mutta on selvää, ettei Pohjanmaa eikä varsinkaan Keski-Pohjanmaa ilman Vilkunaa olisi niin selkeästi kansatieteen kartalla kuin se on. Kuvaavaa on se, että Kustaa Vilkunan laajassa kirjallisessa tuotannossa Keski-Pohjanmaa on keskeisellä sijalla. Hänen ensimmäinen artikkelinsa, tosin vielä ilman allekirjoitusta julkaistuna, on "Sanansutkautuksia Keskipohjanmaalta" vuodelta 1921. Kotopiiristä tutut ilmiöt esiintyivät Vilkunan tuotannossa loppuun saakka. Arvostettuna akateemikkona hän kirjoitti vuonna 1978, viisi vuotta ennen kuolemaansa, mutista, vaatimattomasta jauhoruuasta, joka kuuluu kyllä nivalalaiseen mutta vain harvaan helsinkiläiseen ruokapöytään." Luonnehtiessaan 60-vuotiaan Toivo Vuorelan tieteellistä tuotantoa Kotiseudun juhlanumerossa Vilkuna tuli varmasti paljastaneeksi jotakin myös itsestään. Hän nimittäin kommentoi Vuorelan Etelä-Pohjanmaata käsittelevää laajaa tuotantoa sanoilla:"ne olivat sydämen halusta maksettuja kymmenyksiä kaikesta siitä hyvästä, mitä kotiseutu oli runsain mitoin antanut." 20 Sopeutuminen Helsinkiin ei Kustaa Vilkunan kaltaiselle maalaispojalle ollut helppoa, kuten Ilkka Herlin on väitöskirjassaan osoittanut. "Opintojen alkuvaihe oli Vilkunalle vaikeaa aikaa. Hänellä ei ollut tarkkaa tietoa elämänsä suunnasta. Jäädäkö maanviljelykseen Nivalaan vai ottaa mittaa sivistyneistöstä Helsingissä?" Vilkunaa askarrutti se, miten yhdistää kodin ja kaupungin perinne, niiden vastakkaisuus. Vuonna 1924 hän kirjoitti kotiin oltuaan seuraamassa U.T. Sireliuksen luentosarjaa, että siellä oli esitetty kotoisia laitteita. Lapsuudenympäristöstä tutut maataloustyökalut ja niihin liittyvä elämäntapa toimivat kompromissina tutun ja vieraan välillä jopa siinä määrin, että opiskelujen painopiste siirtyi suomen kielestä kansatieteeseen. Vilkunan sanoin "Pohjanmaan syrjäisen pitäjän yksinäisen metsätalon pojalle tuli elämys siitä, että oli kasvanut keskellä kansatiedettä". 21 Tutkimuskohteena Lappi Kulttuurintutkijalla on leilissään vettä monesta lähteestä: hänen näkökulmaansa vaikuttaa oppiaineen tradition lisäksi vahvasti se, mitä hän on elämänsä aikana itse kokenut. Kun itse aloitin kansatieteellisen tutkimukseni Kemijokivarren tukkilaisista, olin ristiriitaisessa tilanteessa. Kansatieteen traditioihinhan ei kuulunut oman taustan esittely, kuten edellä on esitetty. Se, että olin syntynyt Pohjois-Suomessa ja että tukkilaiskulttuuri oli minulle tuttua lapsuudenkodin lisäksi myös omasta kesätyökokemuksestani Kemijoen Uittoyhdistyksen palveluksessa, vaikutti merkittävästi näkökulmaani kenttätöissä. Valitsin tutkimuskohteekseni Kemijoen tukkilaiset juuri siksi, että koin Kemijokivarren kotiseudukseni. En kuitenkaan kokenut tutun kulttuurialueen ja elämänpiirin tutkimusta ongelmattomaksi, mikä ilmenee tutkimukseni johdannossa. Kenttätöiden onnistumisen kannalta paikallistuntemuksesta oli minulle hyötyä, mutta tutkimuskohteen näennäinen tuttuus toi paikoin myös ongelmia: luulin aihepiiriä tutummaksi kuin se olikaan. 22 Edellä kävi ilmi, että suomalaiset kansatieteilijät ovat orientoituneet eteläsuomalaisittain: tutkiessaan kotiseutujaan ovat he useimmiten pysyneet Napapiirin eteläpuolella. Lappi tutkimuskohteena sen sijaan on kiinnostanut erityisesti ulkomaalaisia antropologeja. Jopa siinä määrin, että paikallisväestö on joskus kyllästynyt olemaan tutkimusten objektina, kuvina vieraalla kielellä kirjoitettujen kirjojen sivuilla. 23 Lappilaisena tulee pohtineeksi - ehkäpä etnosentrisesti - sitä, miten vaikeaa on täytynyt olla päästä kenttätöissä ihmisten lähelle. Ulkomaalainenhan kun ei tavallaan ole "mistään pois", eikä kenenkään tytär tai poika; nämähän ovat asioita, jotka kenttätyöntekijältä heti aluksi tiedustellaan. Tästä ilmiöstä Kanadan pohjoisosia tutkinut Rob Shileds on käyttänyt nimitystä identifioinnin prosessi (engl. process of identification). 24 Kolttasaamelaisista 1970-luvun alussa väitöskirjansa kirjoittanut Tim Ingold kuvaili uteliaisuutensa lähteitä sekä identifioinnin prosessia Sevettijärvellä seuraavasti: Se oli semmoinen sattuma. Kun minä kävin Suomessa ensi kertaa 17-vuotiaana. Olin matkalle Norjan rannikolle. Piti matkustaa Suomen läpi pohjoiseen ja matkalla kävin Sevettijärvellä. Koska minun opaskirjani Suomi-opaskirjani sanoi, että täällä elää vielä sellainen primitiivinen kansa. Silloin 17- vuotiaana poikana minä olin kiinnostunut primitiivisistä kansoista ja minä halusin käydä katsomassa minkälaista siellä oli. Niin minä kävin Sevettijärvellä. Kaksi vuotta sen jälkeen minä kävin taas Suomessa leirillä Pohjois-Karjalassa ja sekin oli sattumaa. Ja sitten seuraavana vuonna oli samanlainen leiri Sevettijärvellä. Ja niin minä olin sitten siellä Siinä vaiheessa olin juuri aloittanut antropologian opiskelut. Kun olin tehnyt loppututkinnon, piti valita mihin minä lähden tekemään kenttätyöt. Minulla oli jo jonkinlaisia kontakteja [Sevettijärvelle]. Sitten vaan reppu selässä ja iso matkalaukku kädessä niin se lähti alkuun vuonna 1971. Olin oppinut suomea kirjasta ja nauhoista. Olin oppinut suurin piirtein kieliopin ja jonkin verran sanastoa. Se kesti ehkä puolitoista kuukautta ennen kuin lähti liikkeelle. Juu. Se kuuluu asiaan semmoinen [vastauksena haastattelijan kysymykseen, pilailivatko haastateltavat tutkijan kustannuksella]. Vai- 140 "JO VAIN MAILMA ON MUUTTUNlT KANSATIETEILIJA LAPSUUTENSA MAISEMISSA 141

keutena [hyväksymisessä] oli se, että muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut suuri kansainvälinen tutkimus "International biologicalprogramme". Inariin oli tullut koko joukko niitä tiedemiehiä. Koltat mitattiin ja oli kaikenlaisia hassuja kyselykaavakkeita. Niillä oli sellainen aika paha kokemus tutkijoista. Minä en voinut esitellä itseäni tutkijana ollenkaan, että se oli itsestään selvä, että minä en ollut tervetullut lainkaan. Minä esittelin itseni niin kuin ihmisenä. Ja piti kertoa omasta perheestään, mistä on peräisin ja omista sukulaisistaan." 25 Väitöskirjassani esitin, että se, että olin nainen tutkimassa miesvaltaista yhteisöä, ei viime kädessä ollut kenttätöiden sujumisen kannalta yhtä merkittävää kuin se, että olin kotoisin Pohjois-Suomesta. Tätä perustelin sillä, että jako etelään ja pohjoiseen on monesti sukupuolieroa suurempi vedenjakaja Lapissa ja että eteläsuomalaisiin suhtaudutaan usein hyvinkin epäilevästi ja jopa penseästi. 26 Asetelma on kuitenkin monitahoisempi. Itse kullakin on omat vahvuutensa kenttätöiden onnistumisen vakuutena. Kyse ei ole ainoastaan syntyperästä ja sukupuolesta, vaan yhtä lailla siihen voi vaikuttaa muu elämäntilanne. Haastatellessani Tim Ingoldia tuli esille kysymys siitä, miten oma perhetilanne vaikuttaa sukupuolen lailla kenttätöiden kulkuun. Ingoldin mukaan hän poikamiehenä Sevettijärvellä aineistoa kerätessään ei tullut edes ajatelleeksi esittää lastenhoitoon liittyviä kysymyksiä. Kun hän saman vuosikymmenen lopulla - nyt perheellisenä miehenä - teki kenttätöitä Sallassa, oli tilanne toinen: Se oli todella niin että kun minä liikuin [Sevettijärvellä] niin minä kävin taloissa, ja taloissahan voi puhua kaikkien kanssa, mutta toisaalta olin tietenkin enemmän mukana miesten kanssa esimerkiksi myös lapsista minulla oli hyvin huonoja tietoja. Naisten maailma jäi minulta tavallaan pois. Mutta minä olin niin ehkä naiivi silloin, että en ehkä ottanut paljon edes huomioon tätä asiaa. Siis miehenä minä en ollut edes ajatellut kysyä niistä naisasioista ei tullut mieleenkään kysyä. En olisi voinutkaan kysyä näistä asioista. Niin kuin lapsiasioista ei tullut mieleenkään. Sallassa se oli eri asia. Minä olin naimisissa, minulla oli kaksi pientä lasta nämä lastenhoitoasiat olivat hyvin tuttuja. Oli itsestään selvä, että perheenisänä minä voin puhua muitten vanhempien kanssa lapsista ja lasten ongelmista ja niin pois päin. Se oli helppoa. Kuuluu juuri siihen, että missä elämänvaiheessa se tutkija on. 27 Kenttätöitä Lapissa tehnyt Ludger Muller- Wille on myös pohtinut perheen merkitystä kenttätöissä. Tullessaan Utsjoelle vuonna 1968 keräämään aineistoa väitöskirjaa varten Muller-Willellä oli mukanaan puoliso ja kuuden viikon ikäinen esikoinen. Tulevina vuosina perhe kasvoi ja osallistui aineiston keruuseen; tutkijalla oli näin monta ikkunaa yhteisöön. 28 Omissa kenttätöissäni minulla oli suuri apu puolisostani 29, joka oli osan aikaa mukana kentällä. Pystyin esimerkiksi näkemään, mitkä olivat ne tilanteet, jotka olivat minulta naisena suljettuja mutta joihin puolisoni - vaikka oli samalla lailla yhteisön ulkopuolelta - pääsi. Kenttätöihini vaikuttaneet henkilökohtaiset tekijät löytyvät kolmen polun risteyksestä, joista kahteen ensimmäiseen en ollut pystynyt vaikuttamaan: kotiseudusta, lapsuudenkodista ja elämäntilanteesta. 1 2 Ehn 1993, 30. Viitteet Arvastson 1993; Gustavsson 1993. 3 Ks. Kortesalmi 1996; Snellman 1996; Vallinheimo 1956;Äström 1993. 4 Toivo Vuorelasta ks. Taive 1992. 5 Vuorela 1949. 6 7 Albet Hämäläisestä ks. Räsänen 1992. Hämäläinen 1930. 8 Räsänen 1989, 7. 9 Ks. esim. Haavio 1966. 10 Linkola 1992, 118. 11 Ks. Valonen 1971. 12 Lehtonen 1972, 263-264. 13 Kustaa Vilkunasta ks. Lehtonen 1992. 14 Niilo Valosesta ks. Korhonen & Räsänen 1992. 15 Virtaranta 1983, 17. 16 Virtaranta 1983, 15. 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 Virtaranta 1983, 19. Ks. Sallinen-Gimpl 1984. Kecskemeti & Nurminen 1984. Vilkuna 1969, 46. Herlin 1993, 72-74. Ks. Snellman 1996, 28-33. Saamenmaahan kohdistuvasta tutkimuksesta ks. Miiller-Wille 1989. Shields 1992, 46-47. Tim Ingoldin haastattelu 25.5.97. Ks. Snellman 1996, 32. Tim Ingoldin haastattelu 25.5.97. 28 Muller-Wille 1985, 52. 29 Tässä yhteydessä on sopiva tilaisuus kiittää Antti Kokkosta väitöskirjatyöni monipuolisesta tukemisesta. Lähteet PAINAMATTOMAT LÄHTEET Professori Tim Ingoldin haastattelu 25.5.1997. Haastattelunauha on haastattelija Hanna Snellmanin hallussa. PAINETUT LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arvastson, Anders: I tidens termik. Teoksessa Etnologisia visioner. Femton forskare reflekterar kring sitt ämne. Toim. Lena Gerholm. Carlssons, Stockholm 1993. Ehn, Billy: Min etnologi. Teoksessa Etnologiska visioner. Femton forskare reflekterar kring sitt ämne. Toim. Lena Gerholm. Carlssons, Stockholm 1993. Gustavsson, Anders: Att upptäcka människor. Teoksessa Etnologiska visioner. Femton forskare reflekterar kring sitt ämne. Toim. Lena Gerholm. Carlssons, Stockholm 1993. Haavio, Martti: Esko Aaltosen tie. Teoksessa Kotiseutu 2/1966. Herlin, Ilkka: Kivijalasta harjahirteen. Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta. Otava, Keuruu 1993. Hämäläinen, Albert: Keski-Suomen kansanrakennukset. Asuntohistoriallinen tutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 186. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tampere 1930. Ingold, Tim: Fieldwork in Sevettijärvi. Some preliminary thoughts. Teoksessa Nord Nytt 4, 1971. Kecskemeti, Outi & Nurminen, Hanna: Kustaa Vilkunan kirjallinen tuotanto 1921-1983. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Pieksämäki 1984. Korhonen, Teppo & Räsänen, Matti: Niilo Valonen 1913-1983. Teoksessa Pioneers. The history of Finnish ethnologists. Studia Fennica Ethnologica Toim. Matti Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tampere 1992. Kortesalmi, J. Juhani: Pohjois-Vienan poronhoito. Talonpojan poronhoidon alue, ominaislaatu, ikä, alkuperä ja kehityslinjat vuoteen 1922. Kansatieteellinen arkisto 41. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Vammala 1996. Lehtonen, Juhani U.E.: U.T. Sirelius ja kansatiede. Kansatieteellinen Arkisto 23. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki 1972. Lehtonen, Juhani U.E.: Kustaa Vilkuna. Teoksessa Pioneers. The history of Finnish ethnologists. Studia Fennica Ethnologica Toim. Mani Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tampere 1992. Linkola, Martti: TI. Itkonen 1891-1968. Teoksessa Suomen Museo 1991, 1992. Muller-Wille, Ludger: Ethnische Studien in der polaren Ökumene. Mit Familie bei Sami und Finnen. Teoksessa Feldforschungen. Berichte zur Einfuhrung in Probleme und Methoden. (Toim. Hans Fischer). Dietrich ReimerVerlag, Berlin 1985. Muller-Wille, Ludger: Finnish Lapland between south and north: developments in anthropology and human geography since the 1920. Teoksessa Terra 101:1. Räsänen, Matti: Veikko Anttila 60 vuotta. Teoksessa 142 "JO VAIN MAILMA ON MUUTTUNU" KANSATIETEILIJÄ LAPSUUTENSA MAISEMISSA 143

Kansa kuvastimessa. Etnisyys ja identiteetti. Tietolipas 114. Toim. Teppo Korhonen & Matti Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1989. Räsänen, Riitta: Albert Hämäläinen - champion of Finno-Ugrian ethnology. Teoksessa Pioneets. The history of Finnish ethnologists. Studia Fennica Ethnologica. Toim. Matti Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tampere 1992. Sallinen-Gimpl, Pirkko: Ethnological Village Study in Finland. Teoksessa Ethnologia Fennica 1982-1983, 1984. Shields, Rob: Places on the Margin. Alternative geographies of modernity. Routledge: Great Britain. Snellman, Hanna: Tukkilaisen tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä. Scripta Historica 25. Pohjoinen, Jyväskylä 1996. Taive, Ilmar: Toivo Vuorela. Teoksessa Pioneers. The history of Finnish ethnologists. Studia Fennica Ethnologica. Toim. Matti Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tampere 1992. Vallinheimo, Veera: Das Spinnen in Finnland, unter besonderer Beriicksictigung schwedischer Tradition. Kansatieteellinen Arkisto 11. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Hämeenlinna 1956. Valonen, Niilo: E.A. Virtanen 1897-1970. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 51. Vanhaa ja uutta Lappia. WSOY, Vaasa 1971. Vilkuna, Kustaa: Kuusikymmenvuotias Toivo Vuorela. Organisaattori ja tiedemies. Teoksessa Kotiseutu 2-3/1969. Virtaranta, Pertti: 70-vuotias Niilo Valonen. Teoksessa Res referunt repertae. Juhlakirja Niilo Valoselle. Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksia No 183. Suomalais-ugrilainen Seura, Helsinki 1983. Vuorela, Toivo: Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset. Kyronmaa VI. Etelä-Pohjalainen Osakunta, Vaasa 1949. Åström, Anna-Maria: "Sockenboarne". Herrgårdskultur i Savolax 1790-1850. Folklivisstudier XIX. Folkkulturarkivet, Ekenäs 1993. 144 "JO VAIN MAILMA ON MUUTTUNU"