Kiljuhanhityöryhmän puheenjohtajat 1984 2014: Ilkka Koivisto Juha Markkola Aki Arkiomaa Minna Ruokonen Juha Merilä Petri Lampila

Kiljuhanhityöryhmän puheenjohtajat 1984 2014: Ilkka Koivisto Juha Markkola Aki Arkiomaa Minna Ruokonen Juha Merilä Petri Lampila Kiljuhanhityöryhmän sihteerit 1984 2014: Juha Markkola Eino Merilä Ari Lavinto Petteri Tolvanen Jyrki Pynnönen Riikka Kaartinen Kuolleet kiljuhanhityöryhmän jäsenet: Matti K. Pirkola (toimi työryhmässä v. 1984 1990) Ari Lavinto 20.3.2002 Juhani Toivanen 8.7.2005 Ari Leinonen 2.10.2011 Eino Merilä 18.12.2011 Ilkka Koivisto 25.6.2012 Minna Ruokonen 6.11.2012 Julkaisija: WWF, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki, wwf.fi Kansikuva: Ari Leinonen, WWF:n kiljuhanhityöryhmä 2

WWF:N N KILJUHANHITYÖRYHMÄ 30 VUOTTA Juhlaseminaari 1.11.2014 Liminganlahden luontokeskus OHJELMA Sivu 13.00-13.10 Avaussanat, Jari Luukkonen 4 13.10-13.40 Kiljuhanhityöryhmän 30-vuotistaipaleelta, Juha Markkola 5 13.40-14.00 Hailuodon kiljuhanhitarhauksen historiaa, Pekka Nieminen 9 14.00-14.30 Kahvitauko 14:30-14:55 Kiljuhanhien satelliittiseuranta ja muuttoreitit, Petteri Tolvanen 11 14:55-15:25 Status of the Fennoscandian Lesser White-fronted Goose 13 population, Ingar Øien 15:25-15:50 Kiljuhanhien kevätmuuton seuranta Virossa (Monitoring of Lesser 15 White-fronted Geese in Estonia Finnish-Estonian united efforts), Maire Toming 15.50-16.15 Suomalaisten kiljuhanhitutkimusmatkat ulkomaille, Toni Eskelin 16 16.15-16:30 Tauko 16:30-17:00 Kuvaesitys kiljuhanhen pesimäalueelta, Martti Rikkonen 17.00-17.25 Kiljuhanhen genetiikkaa, Jaakko Lumme 18 17.25-17.45 Kiljuhanhen suojelu Perämerellä ja muualla Suomessa, Jorma 19 Pessa 17.45-18.00 Yhteenveto, Petri Lampila Esitelmien aika sisältää lopussa noin 5 minuuttia kysymyksiä ja keskustelua varten. 3

AVAUS VAUSSANAT SANAT Syyskuussa 2014 WWF julkaisi kymmenennen kerran maapallon luonnon tilaa seuraavan Living Planet raportin. Tulosten mukaan maapallon selkärankaisten eläinten diversiteetti on vähentynyt puolella vuoden 1970 tasosta. Samanlaisessa syöksykierteessä oli myös kiljuhanhen tila WWF:n perustamisen alkuvuosina 1970 luvulla. Tilanteeseen reagoitiin Suomen WWF:ssä puitteissa perustamalla kiljuhanhen asiantuntijatyöryhmä vuonna 1984. Sama malli toimi monella muullakin lajilla ja lajiryhmällä. Uusi ympäristöhallinto ei ollut valmis kantamaan vastuuta lajien suojelun toteuttamisesta ja WWF:n kiljuhanhityöryhmä otti kiljuhanhen suojelun vastuulleen. Itse olen katsonut kiljuhanhityöryhmän toimintaa WWF:n näkökulmasta jo lähes 20 vuoden ajan. Ilokseni voin todeta, että työryhmä on ainoa lajityöryhmämme, joka todella kantaa vastuuta lajin suojelusta Euraasiassa ja jopa globaalisti. Kiljuhanhi on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on huomioida koko lajin luontainen elinkierto. Kiljuhanhi yhdistää arktiset pesimäalueensa tärkeiden muutonaikaisten kosteikkoalueiden kautta edelleenkin osin hämärän peitossa oleviin talvehtimisalueisiin. Pelkkä kiljuhanhen näköinen laji Lapin paljakalla ei itsessään ole se tekijä, joka innostaa kiljuhanhityöryhmän asiantuntijoita, vaan luonnonmukaisen kokonaisuuden aito toimivuus on kaiken toiminnan tavoitteena. Te, kiljuhanhityöryhmän vapaaehtoiset asiantuntijat, olette koko toiminnan sielu ja ruumis. Työryhmä on koko sen ajan, kun itse olen asiaa seurannut, ollut erittäin aktiivinen toimija sisäisesti ja ulkoisesti. Asioista on keskusteltu avoimesti ja työryhmän sisällä vastuuta on jaettu. Tänään kuulemme työryhmän erittäin monipuolisesta suojelutyöstä ja konkreettisista tuloksista, joita vuosien varrella on saavutettu. Kiljuhanhityöryhmä on nyt saavuttanut nuoren aikuisen, tai nykyään ministerin iän. Viimeaikaisten tulosten perusteella uskon, että meidän ei tarvitse odottaa enää 30 vuotta siihen, että kiljuhanhi lajina - ja Fennoskandian kanta erityisesti voi ja lisääntyy hyvin. WWF Suomen puolesta toivotan lämpimät onnittelut kiljuhanhityöryhmälle ja sen asiantuntijoille sekä mielenkiintoista seminaaripäivää! Jari Luukkonen suojelujohtaja, WWF Suomi 4

30 KILJUHANHITYÖRYHMÄN 30-VUOTISTAIPALEELTA Juha Markkola Aika ennen kiljuhanhityöryhmää Kiljuhanhityöryhmä ei syntynyt tyhjästä. Kun kiljuhanhet olivat vuoden 1960 jälkeen jo Porin seudultakin kadonneet, niitä nähtiin Suomessa muuttoaikana enää Oulun seudulla. Täältä oli historiallista tietoa 1800-luvulta lähtien, ja Einari Merikallion tarkempia laskentoja 1900-luvun alusta. 1950-luvun Veijo Törnroosin Hailuodon ja Jouko Siiran 1960- luvun Liminganlahden havaintoja mainittiin Pohjolan linnuissa. Elja Hervalla oli havaintoja Kempeleenlahdelta 1950-luvulta, ja filmatessaan merihanhia Lumijoen Pitkällänokalla 1970-luvulla hän sai kuvatuksi myös kiljukkaita. Hän kirjoitti 1970-luvun havaintojen pohjalta myöhemmin käsikirjoituksen Kiljuhanhi Anser eythropus vielä säännöllinen kevätmuuttaja Liminganlahdella. Kiljukkaita näki 1960-70 -lukujen taitteessa toukokuisilla retkillä Liminganlahdella ja Hailuodossa, ja silloin alkoi oma kiinnostukseni lajiin. Vuonna 1975 kun rariteettikomitea perustettiin, ns. pinnojen keruu oli yleistynyt, ja tieto Lumijoella levähtävistä kiljukkaista (jopa 77 yksilöä parvessa) oli levinnyt, syntyi 1970-80 -lukujen taitteessa muutaman vuoden bongausaalto, jota Heikki Pakkala paimensi ja ohjaili. Raimo Hämeenaho alkoi kuvata Liminganlahdella ja sai kuvia kiljukkaistakin. Pohjoismainen kiljuhanhikartoitus (Norderhaug & Norderhaug 1984) tehtiin 1970-luvulta alkaen, ja Suomessa sen organisoi Metsästäjäin keskusjärjestön Pentti Vikberg. Itse kävin niissä merkeissä muutaman kerran Hailuodossa Tömpässä ja Isomatalalla, missä olin nähnyt kiljukkaita. Liminganlahden vesilintulaskennassa moni, mm. Arvo Ohtonen, Antti Rönkä ja hiukan myöhemmin Jorma Pessa ja Toni Eskelin tutustuivat kiljuhanhiin. 1980-luvun alussa Hailuodon pengerteitä suunniteltiin rakennettavaksi Tömpän ja Siikajoen Säärenperän välille. Hannu Salonen tuli kuvaaman uhattuja luontoarvoja ja näki Tömpässä noin 30 kiljukasta. Minä keräsin Eino Merilän kanssa tietoa Säärenperästä, ja näimme siellä ensimmäiset viitisen kiljuhanhea vuonna 1982. Vuosina 1974-79 oli Suomen ensimmäinen lintuatlasprojekti, ja Mikko Ojanen pyysi minua kirjoittamaan kiljukkaasta atlaskirjaan. 1984-------1988: 1988: Kiljuhanhityöryhmän alkutaival 1980-luvun alussa tietoa ja tahtoa oli kertynyt sen verran, että kirjoitin 24.11.1982 Eino Merilän, Pekka Niemisen ja Matti Tynjälän kanssa Ruotsissa jo vuonna 1976 alkaneen kiljuhanhen suojeluprojektin vetäjälle Lambart von Essenille. Ehdotimme yhteistyötä ja tiedustelimme munia tai lintuja tarhaukseen. Niemisellä oli ollut vesilintutarhausta Hailuodossa jo vuodesta 1977. Luvassa oli jo sisäasianministeriön tukea tarhan kehittämiseen, ja myös MMM:n Pertti Seiskari oli luvannut pientä tukea kiljuhanhien kasvatuksen aloittamiseen. Lambart von Essen vastasi kirjeeseen 9.12.1982, lähetti Ruotsin projektin uutiskirjeen ja pyysi, että voisi vähän myöhemmin palata asiaan tarkemmin. Vuoden 1983 alussa Lambart 5

von Essen oli yhteydessä Metsästäjäin Keskusjärjestöön. Ruotsin WWF, joka oli tukenut Ruotsin projektia vuodesta 1979, lähestyi 13.4.1983 Suomen ja Norjan WWF-toimistoja ja ehdotti pohjoismaista yhteistyötä. Suomen WWF:n suojelusihteeri Ritva Veijonen kutsui kirjeessään 23.1.1984 kiljuhanhityöryhmän perustavan kokouksen koolle. Jakelulistalla olivat Elja Herva, Pertti Kalinainen, Ilkka Koivisto, Juha Markkola, Eino Merilä, Pekka Nieminen, Matti Pirkola, Pertti Rassi, Matti Tynjälä ja Pentti Vikberg. Kalinainen oli tutkinut RKTL:n Pirkolan kanssa mm. metsähanhia, Rassi oli vasta perustetusta ympäristöministeriöstä ja Koivisto Korkeasaaren eläintarhan johtaja. Jo ennen kokousta tein Merilän, Niemisen ja Tynjälän kanssa esityksen WWF:lle kiljuhanhien tarhauksen aloittamiseksi. Kiljuhanhityöryhmän perustava kokous pidettiin WWF:n toimistolla Helsingissä 18.2.1984. Paikalla olivat Kalinainen, Pentti Alho (lintutarhaaja Hämeenkoskelta), Vikberg, Markkola, Nieminen, Pirkola, Tynjälä, Herva, Rassi, Koivisto ja Markku Vickholm. Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin Ilkka Koivisto ja sihteeriksi minut. Työryhmään valittiin paikalla olleitten lisäksi Eino Merilä. Pian kokouksen jälkeen, 27.2., WWF ilmoitti 13000 markan rahoituksesta kiljuhanhien tarhaukseen, mutta ei vielä luonnonkannan tutkimiseen. Työryhmän toinen kokous pidettiin Hailuodossa 11.5.1984. Mukaan ryhmään tulivat Esko Jaakkola ympäristöministeriöstä ja Antti Karlin, ja WWF:ää edusti Lassi Karivalo, joka oli aloittanut suojelusihteerinä Veijosen siirryttyä Espoon kaupungille. YM ei hyväksynyt Ruotsin mallin mukaista valkoposkihanhikeinoemojen käyttöä kiljuhanhien istutuksessa. Eino Merilä valittiin työryhmän sihteeriksi, kun jouduin kesäkuussa armeijaan. Kesällä 1984 Antti Karlin aloitti kiljuhanhitiedon keruun Lapissa. Seuraavassa kokouksessa 20.10.1984 Kuopiossa päätettiin hakea WWF:ltä 7500 mk kiljuhanhien kevätseurantaan Oulun seudulla ja 5000 mk Lapin inventointeihin. Rahoituksesta päätettiin seuraavassa kokouksessa., joka oli 3.5.1985 Korkeasaaressa. Virallinen kevätmuuttoseuranta Oulun seudulla alkoi toukokuussa 1985. Päävastuussa sen järjestämisestä oli Jorma Pessa, kun minun piti saada opinnot valmiiksi kesäksi päästäkseni Perämeren tutkimusasemalle töihin. Mukana seurannassa oli myös Toni Eskelin. Maaliskuussa 1988 järjestettiin Trondheimissa ensimmäinen pohjoismainen kiljuhanhikokous, johon Suomesta osallistui lisäkseni Antti Karlin. Vuonna 1988 kevätseurantaan tulivat mukaan Petteri Polojärvi ja Sami Timonen. Kesäkuussa 1988 olin ensi kertaa inventoimassa kiljukkaiden pesimäsijoja Ruijassa ja Suomen Lapissa. Näin Olli Koskisen kanssa Ruijassa hätäilevän parin ja Suomen puolella tulevalla ns. ydinalueella 2+4 todennäköistä kiljukasta. Ulkomainen vaeltaja oli nähnyt samalla suunnalla two whitefronted geese. Myös Juhani Toivanen oli inventoimassa Lapissa. 6

1989-------1993: 1993: Pääpaino kevätmuuton seurannassa, pesimäkannan tutkimisessa ja tarhauksessa Keväällä 1989 tapahtui romahdus kiljuhanhien määrässä. Oulun seudun kevätseurannassa havaittiin vain 45 yksilöä eli alle puolet edellisten vuosien tasosta (Kuva 1). Samaan aikaan Skandinavian vuoriston eteläisemmät erilliset pesimäalueet lähes katosivat. Kesällä 1989 oli tarkoitus lähteä jatkamaan lupaavan alueen inventointeja Suomen Lappiin, mutta kolmivuotiaan tyttären vesirokon takia jäin pois, ja matkaan lähtivät Heikki Holmström ja Juha Merilä. He löysivät upean pesimäkeskittymän eli ns. ydinalueen. Eri yksilöitä nähtiin ainakin 23. Juhani Toivanen tähysti samalla alueella poikueet heinäkuussa, ja näki niitä peräti kahdeksan. Edellisen kerran kiljuhanhen pesintä oli varmistettu Suomessa vuonna 1976. 100 90 80 70 60 50 40 30 20 10 0 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 Kuva 1. Oulun seudun keväiset kiljuhanhimäärät vuosina 1985 2014. Kesällä 1990 muuan Risto Karvonen tuli mukaan Suomen ydinpesimäalueen inventointeihin, ja myös mm. Jyrki Pynnönen ja Petteri Tolvanen tulivat mukaan toimintaan muiden alueiden inventoinnissa. Ydinalueella nähtiin noin 35 kiljukasta ja kuusi poikuetta. Vuonna 1991 ydinalueen kiljukasmäärä oli huipussaan, 15 pesivää paria ja 11 pesimätöntä lintua. WWF julkaisi Martti Rikkosen ydinalueella kuvaaman kiljuhanhikorttisarjan ja julisteen. Kesä 1993 oli poikkeuksellisen kylmä, eivätkä kiljukkaat pesineet ollenkaan. Syksyn 1993 kiljuhanhityöryhmän kokoukseen osallistui seitsemän työryhmän jäsentä, mutta paikalla olivat lisäksi maastotyöntekijät Heikki Holmström, Risto Karvonen, Ari Lavinto Petteri Polojärvi, Jyrki Pynnönen ja Petteri Tolvanen. Pöytäkirjan mukaan vuoden aikana töitä tehtiin kaikkiaan n. 39 kuukautta, palkallisena siitä yhteensä 13 kk (tarhauksen osuus n. 8 kk), siviilipalveluksena 7 kk, päivärahapohjalta (etupäässä maastotyöt) ja ilman korvausta n. 19 kk. Näihin aikoihin työryhmän jäseniksi alettiin ottaa käytännön töissä mukana olevat, ja passivoitunut osa työryhmän perustamisvaiheen kaartista alkoi jäädä pois. 7

1994-------2000: Ydinpesimäalue hiipuu, mutta toiminta laajenee Life-hankkeen myötä Toistaiseksi viimeinen pesintä Suomessa todettiin ydinalueella vuonna 1995. Samana syksynä alkoi myös Varanginvuonon syysseuranta, ja Skjåholmenin saarella nähtiin heti peräti 50 kiljukasta. Syksyllä 1995 kiljuhanhityöryhmän edustus oli mukana Puolassa järjestetyssä International Wetland Research Bureaun (myöhemmin Wetlands Internationalin) hanhitutkijoiden kokouksessa, jossa perustettiin kansainvälinen kiljuhanhityöryhmä. Loppukesällä 1996 keräsin ruotsalaisen opiskelijan Urban Fribergin kanssa hänelle graduaineiston kiljuhanhen pesimäbiotoopeista. Vuonna 1998 tehtiin mm. epäonnistunut pyydystysyritys satelliittiseurantaa varten Hailuodossa. Lapin inventointeja jatkettiin monella alueella osana edellisenä vuonna käynnistynyttä ensimmäistä kiljuhanhi-life hanketta, vaikka ydinpesimäalue oli jo autioinut. Helsingissä järjestettiin maaliskuussa 1998 kansainvälinen kiljuhanhitutkijoiden kokous, jonka yhtenä loppupäätelmänä kiljuhanhien istutukset Suomessa päätettiin lopettaa, kun tarhakanta oli DNA-tutkimuksissa osoittautunut epäsopivaksi. Osana LIFE-hanketta avattiin Inarin Siidassa 15.11.1999 Lauluhanhen siivin maailmalla - näyttely joka kertoi kiljuhanhen elämäntavoista, tilanteesta ja suojelutyöstä maailmanlaajasti. Näyttely kiersi sen jälkeen muuallakin Suomessa. 2000 -luku Vuonna 2000 kiljuhanhityöryhmässä ilmeisesti suurimmillaan oli 37 jäsentä, enemmän kuin kiljuhanhia. Vuosina 2003-2005 Oulun seudulla lepäilleitten kiljuhanhien määrä painui alle kymmenen. Videointiin perustuva yksilöiden tunnistus Virossa, Suomessa ja Norjassa vakiintui osaksi inventointia, ja erityisesti Ari Leinonen kehitteli menetelmiä. Vuonna 2011 Oulun seudun kiljukkaiden määrä nousi 31:een, ja Norjassa varttui lentoon ainakin 44 kiljukasta. Vuonna 2012 Oulun seudun määrä nousi jo yli 50:n. Keväällä 2014 kiljukkaita nähtiin Oulun seudulla peräti 54, eniten sitten vuoden 1992. 30-vuotinen suojelutyö on toivottavasti alkanut vaikuttaa. Lähteet Norderhaug, A. & Norderhaug, M. 1984: Status of the Lesser White-fronted Goose, Anser erythropus, in Fennoscandia. Swedish Wildlife Research Viltrevy 13(1). Useimmin Oulun seudun kiljuhanhien kevätseurantaan osallistuneet henkilöt osallistumisvuosia (1985 2014) Markkola Juha 27 Leinonen Ari 17 Karvonen Risto 14 Eskelin Toni 12 Haapala Seppo 12 Luukkonen Aappo 12 Timonen Sami 11 8

HAILUODON KILJUHANHITARHAUKSEN ARHAUKSEN HISTORIAA Pekka Nieminen Kiljuhanhen suojelutyö Suomessa alkoi tarhaus- ja istutuskeskeisesti. Ensimmäinen dokumentti asiasta on vastaperustetun ympäristöministeriön luonnonsuojeluosastolle lähetetty esitys kiljuhanhitarhauksen aloittamiseksi Hailuodossa. Esityksen allekirjoittivat Juha Markkola, Eino Merilä, Pekka Nieminen ja Matti Tynjälä. Tässä esityksessä viittasimme Ruotsin kiljuhanhitarhaukseen ja kannan palautusistutuksiin. WWF:n suojelusihteeri Ritva Veijosen yhteydenoton jälkeen teimme saman esityksen WWF:lle 3.2.1984. Asiat edistyivät nopeasti. Kiljuhanhityöryhmän perustava kokous oli jo 18.2.1984. WWF:n kohdevaliokunta oli varannut tarhauksen aloittamiseen 13000 markkaa. Vuonna 1985 rakensimme tarhaa ja valmistauduimme ottamaan vastaan ensimmäiset kiljuhanhet. Tehtiin tutustumismatka (Ilkka Koivisto, Pekka Nieminen) Ruotsiin Öster- Malmaan Lambart von Essenin kutsumina. Talvella 1986 saimme kaksi kiljuhanhiparia Öster-Malmasta. Toinen niistä oli vanha pari, jo useammin pesinyt, ja toinen nuori pesimätön pari. Keväällä vanha pari pesi onnistuneesti (viisi munaa). Munat (viisi poikasta) haudotettiin hautomakoneessa. Nuori pari ei pesinyt, eikä vanha pari tehnyt uusintapesää. 1987 naaraiden annettiin itse hautoa yhteensä 7 poikasta. 1988 saatiin tarhakannan jatkoksi 11 kiljuhanhea Ruotsin Bergin tarhalta. Vuoden tulos oli 14 poikasta viideltä naaraalta. 1989 tehtiin ensimmäiset istutukset: 6 poikasta ja kaksi nuorta lintua. Istutukset tehtiin salaiseen paikkaan Pohjois-Lappiin. Kuljetus saatiin järjestettyä komentaja Jaakko Smolanderin avulla Rajavartiolaitoksen Lapin huoltokuljetusten yhteyteen. Lennon suoritti ohjaajakapteeni Matti Jokinen miehistöineen Super Puma -helikopterilla. Työryhmän puolesta siirtoistutuksen suorittivat Pekka Nieminen ja Ilkka Lehmus apunaan Tuulia ja Inka Nieminen. Istutuspaikalla olivat vastassa Juha Merilä ja Ari Lavinto. Istutuksia tehtiin vuosittain. Huippuvuosi oli 1992, jolloin saatiin 33 lentokykyistä poikasta, joista 26 istutettiin. Jokaisessa istutuserässä oli mukana myös muutama vanha lintu. Kaiken kaikkiaan tarhan historian aikana istutettiin 103 kiljuhanhea. Vuoden 1999 yhteenvedossa (Markkola ym. 1999) on tiedot 170 havainnosta, jotka koskivat 57 eri yksilöä kaikkiaan vapautetuista 143 istukkaasta (luvussa mukana 41 toisen eli Hämeenkosken kiljuhanhitarhan tuottamaa kiljuhanhea). Havainnoista puolet tuli Suomesta, lopuista suurin osa Länsi-Euroopasta Hollantia, Englantia ja Espanjaa myöten ja neljä Kuolan niemimaalta. Lappiin palasi varmasti vain 8-9 kiljuhanhea, ja yksi niistä nähtiin kerran istutusalueella. 1992 oli myös tarhan ongelmien alkuvuosi. Tarhalla kuolivat ensimmäiset kiljuhanhet lintutuberkuloosiin. Toimintaa kuitenkin jatkettiin, niin että munat desinfioitiin ja haudottiin koneellisesti. Lisää ongelmia syntyi, kun DNA-tutkimusten tuloksena todettiin, että Hailuodon (ja samalla Hämeenkosken ja Ruotsin) kiljuhanhien geneettinen pohja ei vastannut luonnonvaraista pohjoismaista kantaa. Päätettiin luopua istutuksista ja 9

vähitellen lopetella tarhaus ellei järkevää jatkoa ja kannatusta sille löydy. WWF:n Hailuodon Kiljuhanhitarhan toiminta loppui 30.6.2000. Hailuodon kiljuhanhitarha sai paljon huomiota ja julkisuutta. Mm. tasavallan presidentti Martti Ahtisaari vieraili tarhalla 2.9.1995. Lähteet Markkola, J., Timonen, S. & Nieminen, P. 1999: The Finnish breeding and restocking project of the Lesser White-fronted Goose: results and the current situation in 1998. Teoksessa: Tolvanen, P., Øien, I.J. & Ruokolainen, K. (toim.) 1999: Fennoscandian Lesser White-fronted Goose Conservation Project. Annual report 1998. WWF Finland Report 10 & Norwegian Ornithological Society, NOF Rapportserie report no. 1-1999: 47-50. Kuva 2. Pohjolan ja Venäjän läntisen pääkannan kiljuhanhien tunnetut muuttoreitit. NOF-BirdLife Norway 10

KILJUHANHIEN SATELLIITTISEURANTA TTISEURANTA JA MUUTTOREITIT Petteri Tolvanen Viimeistään 1990-luvun alussa ymmärrettiin, että kiljuhanhikantamme pelastamiseksi täytyy toimia tehokkaasti myös muuttomatkojen varsilla ja talvehtimisalueilla. Pohjolassa havaittu pesimämenestys oli, ja on ollut koko seuratun ajan, kohtuullisen hyvä. Suojelua oli tarpeen laajentaa kansainväliseksi, mutta tietoa työn suuntaamiseksi oli hyvin vähän. Metsästystä arveltiin aivan oikein tärkeimmäksi syyksi kannan jatkuvaan taantumisen, mutta siitä mitä reittejä ja minne kiljuhanhemme muuttavat talveksi, ei tiedetty juuri mitään. Päämuuttosuunnaksi tiedettiin muista hanhista poiketen karkeasti etelä tai kaakko, ja talvehtimisalueita oli tiedossa mm. Kaspianmeren rannikolla. Rengaslöydöistä ei ollut juuri apua, sillä ennen vuotta 1994 oli Suomessa rengastettu vain yksi kiljuhanhi, josta ei ollut löytöä (Saurola ym. 2013). Ruotsista tunnettiin kaksi vanhaa rengaslöytöä, toinen Pohjois-Kreikasta, toinen Kaukasuksen pohjoispuolelta. Satelliittilähetintekniikka oli juuri sopivasti kehittynyt tasolle, että sitä pystyttiin kokeilemaan kiljuhanhen kokoiselle linnulle. Se aloitettiin Suomessa. Suomalaisnorjalainen työryhmä onnistui elokuussa 1994 pyydystämään sulkasatoisen kiljuhanhiparin poikasineen Suomen Lapissa. Sitnuksi nimetyn koiraan selkään asennettiin lähetin, mutta sen muuttomatka jäi onnettoman lyhyeksi. Sitnu päätyi petolinnun saaliiksi Varanginvuonon Skjåholmenin saarella jo muutaman viikon päästä. Suomen kiljuhanhien syyskokoontumispaikka oli löydetty, mutta samalla oli saatu muistutus siitä, että ohjeiden mukaisesti asennettunakin lähetin on aina ylimääräinen riski. Seuraavana vuonna norjalaiset valjastivat lähettimillä neljä kiljuhanhea. Onnistuimme sulkasatopyynnissä uudestaan myös Suomessa, ja Doaivu-koiras sai hieman edellisvuotista kevyemmän lähettinen selkäänsä. Doaivu muutti odotetusti Skjåholmenin kautta syyskuun alussa yllättäen Vienanmeren itäpuolelle Kaninin niemimaan arktiselle rannikolle, ja viipyi siellä viikkoja. Kun kaikki norjalaisetkin lähetinlinnut päätyivät sinne, oli selvää, että kyseessä on Pohjolan kiljuhanhikannalle erittäin tärkeä alue. Samalla selvisi myös, että Kaninin niemimaalta on kaksi vaihtoehtoista syysmuuttosuuntaa: joko lounaaseen kohti Unkaria tai vaihtoehtoisesti kaakkoon Luoteis-Kazakstaniin arktisten hanhien erittäin tärkeälle syyslevähdysalueelle. Heti saatiin myös näyttöä Kazakstanin vaaroista: Doaivu-hanhen lento katkesi sinne ja myös kaksi sen rengastettua poikasta raportoitiin samalta alueelta ammuttuina. Satelliittiseurannan myötä kuva muuttoreiteistä oli alkanut hahmottua ja samaan aikaan Suomi oli liittynyt EU:n jäseneksi. Aika oli kypsä ensimmäiselle kiljuhanhi-life hankkeelle, joka toimi vuosina 1997 2000. Metsähallituksen vetämän hankkeen kaikki osapuolet olivat suomalaisia, mutta satelliittiseurannan ja sitä seuranneiden tutkimusmatkojen myötä paljon tehtiin myös Venäjällä ja Kazakstanissa. Hanke tuotti runsaasti uutta tietoa pesimä- ja muuttolevähdysalueista ja kansainvälinen yhteistyö tiivistyi entisestään (Markkola 2000). Koska itäinen muuttoreitti Kazakstaniin asti oli jo tiedossa, panostettiin 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa Venäjällä pesiviin lintuihin. Kymmenkunta eri puolilla 11

arktista Venäjää pesinyttä kiljukasta saatiin satelliittiseurantaan useiden retkikuntien työn tuloksena. Saatiin selville, että Venäjän kiljuhanhien syysmuutto jatkuu Kazakstanista Kaspianmeren länsipuolta etelään Dagestaniin, Azerbaidzhaniin ja jopa Mesopotamiaan asti. Seuraava harppaus muuttoreittien selvityksessä tehtiin toisessa, WWF Suomen vetämässä kansainvälisessä LIFE hankkeessa, joka toimi vuosina 2005 2009. Norjassa varustettiin keväällä 2006 lähettimillä kolme kiljuhanhea, jotka kaikki epäonnistuivat sinä kesänä pesinnässään ja lensivät yli 2000 kilometriä itään sulkiakseen Taimyrin niemimaalla. Sieltä ne muuttivat odotusten mukaan syksyllä Kazakstaniin. Mutta, toisin kuin venäläiset lajitoverinsa, ne eivät jatkaneetkaan Kaspianmeren suuntaan, vaan lensivät Mustanmeren pohjois- ja länsipuolitse Kreikkaan Pohjolan kiljuhanhien tunnetuille talvehtimispaikoille. Yksi kolmesta lähetinlinnusta sai surmansa tällä matkalla Etelä-Venäjällä metsästäjän ampumana. Tästä herättiin pohtimaan kahden vaihtoehtoisen syysmuuttoreitin valinnan syitä. Satelliittipaikannusten ja värirengashavaintojen yhdistelyllä pääteltiin, että vuosina jolloin pesintä onnistuu, emot sulkivat pesimäalueella ja muuttavat syksyllä poikueensa kanssa Unkarin kautta Kreikkaan. Pesinnän epäonnistuessa aikuiset linnut jotka ovat kannan säilymisen kannalta arvokkaimpia lentävät sulkimaan kauas itään ja valitsevat sitten itäisemmän reitin, joka on pidempi ja kovan metsästyspaineen takia paljon vaarallisempi. Johtopäätös suojelun kannalta on, että Pohjolan pesimäalueilla on tehtävä kaikki voitava pesinnän turvaamiseksi, koska sillä on tuplasti positiivinen vaikutus kannan säilymiselle ja kasvulle (Øien ym. 2009). Tähänastinen, yhteensä vajaan viidenkymmenen Suomessa, Norjassa ja Venäjällä pesineen kiljuhanhen satelliittiseurannan (1994 2013) avulla saatu tietämys kiljuhanhien muuttoreiteistä on esitetty kuvassa 2 (s. 10). Yhteenvetona voidaan todeta, että Pohjolan kannan muuttoreitit tunnetaan jo kohtuullisen hyvin, mutta Venäjällä pesivän läntisen pääkannan talvehtimispaikoista ovat edelleen hyvin puutteelliset. Nyt, vuosina 2011 2016, on käynnissä kolmas, Kreikan BirdLifen vetämä kiljuhanhi-life hanke, jossa pääpaino on Kreikan talvehtimisalueiden suojelussa ja lajin suojeluverkoston täydentämisessä. Vaikka keskeiset talvehtimispaikat Kerkini-järvellä ja Evros-joen suistossa ovat suojelualueilla, salametsästys ja häirintä uhkaavat kiljuhanhia sielläkin. Lähteet Markkola, J. 2001: The Finnish Lesser White-fronted Goose EU Life/Nature project 1997 2000. Teoksessa: Tolvanen, P., Øien, I.J. & Ruokolainen, K. (toim.): Fennoscandian Lesser White-fronted Goose conservation project. Annual Report 2000. WWF Finland Report 13 & Norwegian Ornithological Society, NOF Rapportserie Report no. 1-2001: 40 44. Øien, I.J., Aarvak, T., Ekker, M., & Tolvanen, P. 2009: Mapping of migration routes of the Fennoscandian Lesser White-fronted Goose breeding population with profound implications for conservation priorities. Teoksessa: Tolvanen, P., Øien, I.J. & Ruokolainen, K. (toim.): Conservation of Lesser White-fronted Goose on the European migration route. Final report of the EU LIFE-Nature project 2005 2009. WWF Finland Report 27 & NOF Rapportserie Report No 1-2009: 12 18. Saurola, P., Valkama, J. & Velmala, W. 2013: Suomen rengastusatlas. Osa I. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö, Helsinki. 12

STATUS OF THE FENNOSCANDIAN LESSER WHITE HITE-FRONTED GOOSE POPULATION Ingar Jostein Øien & Tomas Aarvak, NOF-BirdLife Norway In Fennoscandia, annual spring monitoring of the Lesser White-fronted Goose population has been carried out annually since 1985 in Oulu region (Finland) and since 1990 in Finnmark (Norway). From 1994 onwards the population has also been monitored in autumn in Norway to achieve data on annual gosling production. From 1999 onwards, the population has been monitored also in Estonia (spring), while a similar monitoring started in early 1990 s also in Hungary (spring and autumn) and Greece (winter). Throughout the 1990 s the Fennoscandian Lesser White-fronted Goose population had a steady decline of 4.6% annually until the Valdak spring population reached a critically low level of only 30 individuals in 2007-10 (Aarvak & Øien 2009). After that, the observed numbers of LWfG at Valdak increased to 73 individuals in 2013. In spring 2014, the number was slightly lower, approx. 70 individuals. At the Valdak Marshes, the spring monitoring numbers cover approximately 80% of the Fennoscandian population as evident from the resighting rate of colour ringed individuals. The highest numbers during the annual monitoring cycle is observed during spring migration in Hungary. Also the numbers here have increased during the last decade from 31 in spring 2005 to 76 in spring 2014 (Portal to the Lesser White-fronted Goose). In Valdak, Norway, NOF-BirdLife Norway has monitored the production of young since 1994. Reproduction has been fluctuating, but has generally been on a relatively good level. After two very good reproduction years in 2010 and 2011 with 11 and 13 clutches respectively, the breeding success has been low during the last three breeding seasons. Less than 30 young produced during three years are less than the annual production during the good production years 2010 and 2011 with 35 and 45 young respectively. This can anyway be enough to recruit new breeding pairs to the population. The important aspect is to keep adult mortality on a naturally low level throughout autumn and winter. Since 2008, the Norwegian State Nature Inspectorate (SNO) has annually culled between 50 and 80 Red foxes Vulpes vulpes in the core breeding area for Lesser White-fronted Geese in Norway. This has the positive effect that reproduction is secured for more pairs. It also has the effect that a higher amount of pairs that don t succeed with reproduction commence moult in the breeding area. However, the most significant effect of the Red Fox culling is that it contributes to increased adult survival. Lesser White-fronted Geese that have produced young choose a more safe western migration route through the Baltic countries and Hungary to the wintering grounds in Greece. It also has the effect that a higher amount of pairs that don t succeed with reproduction commence moult in the breeding area. Pairs that suffer loss of egg clutches early due to egg predation start on a migration to moulting sites in Siberia, Russia. From the moulting sites, the longer and more hazardous migration route proceeds southwards through Russia, Kazakhstan and Ukraine to the same wintering grounds in Greece as those that followed the western route. Mortality is higher on this eastern route due to heavy hunting pressure (both legal and illegal) and the percentage of LWfG shot corresponds with their percentage of occurrence in the staging areas where also White-fronted Geese and other goose species occur in high numbers. 13

Since 1995, 51 Lesser White-fronted Geese have been caught at the Valdak Marshes in Norway and equipped with colour leg rings, and 11 of these were equipped with satellite transmitters. Data achieved from colour ring readings from all monitoring sites along the western migration route as well as in the breeding and wintering areas has led to a much better understanding of the migration phenology and site use in the species. Together with satellite telemetry data, the colour ringing has contributed fundamentally to the understanding of the link between production of young and choice of autumn migratory routes which has made a fundamental knowledge basis for designing and implementing adequate management actions. A more thorough description of the migratory routes are outlined in the presentation about satellite tracking. In addition to information on the choice of migration routes, the colour ringing contributes invaluable data for demographic studies of the species. The resighting probability of a colour-ringed Lesser White-fronted Goose is 83.3 %. Colour ringing is especially important for calculating the adult survival rate, though with a very small sample size as an effect of the small population, it is not possible to estimate inter-annual mortality rate. In the period 1993 2006 it was 28.6% annually (Øien & Aarvak 2008). In the period of culling of Red Foxes (2008-2014), the annual adult mortality rate has decreased, though no recent estimates have been calculated. The juvenile survival is calculated by comparing annual number of juveniles produced with the number of second calendar year birds observed in the following spring at the same staging site (Valdak Marshes). The juvenile survival rate for the Fennoscandian Lesser White-fronted Goose population is as low as 30.5%. References Aarvak, T. & Øien, I.J. 2009. Monitoring of staging Lesser White-fronted Geese in the Inner Porsangen Fjord, Norway, in 2004 2008. In: Tolvanen, P., Øien, I.J. & Ruokolainen, K. (eds.): Conservation of Lesser White-fronted Goose on the European migration route. Final report of the EU LIFE- Nature project 2005 2009. WWF Finland Report 27 & NOF Rapportserie Report No 1-2009: 28 35. Øien, I.J. & Aarvak, T. 2008. Lesser White-fronted Goose in Norway. Status of knowledge and proposal for National Action Plan. NOF-BirdLife Norway, Report 3-2008. 58 pp. Portal to the Lesser White-fronted Goose. By the Fennoscandian Lesser White-fronted Goose Project. Accessible on URL : www.piskulka.net/observations.php 14

MONITORING OF LESSER WHITE HITE-FRONTED GEESE IN ESTONIA ------- FINNISH INNISH-ESTONIAN STONIAN UNITED EFFORTS Maire Toming, Estonian Environmental Agency A spring staging area for Lesser White-fronted Geese (Anser erythropus, later LWfG) was revealed at Matsalu Bay in western Estonia by Finnish birdwatchers in 1996. In spring 1998, 32 LWfG were seen in the area without systematic monitoring. Since 1999, systematic annual spring monitoring has been carried out in the area in cooperation between the Finnish WWF LWfG team and Estonian ornithologists. In most years since 1999, also autumn surveys have been carried out. Based on the results of 16 years of monitoring, there is two separate regular spring staging areas of LWfG in Estonia: one of them is situated at Haeska in the the northern part of Matsalu National Park and the other one is at Tahu in the Silma Nature Reserve, ca 25 km north of Haeska. The latter site has been preferred by LWfG during the latest years. Defining the real total number of different LWFG individuals staging in Estonia is usually difficult without the individual recognition by the belly-patches, but in large scale the total spring numbers have fluctuated from a minimum of 13 birds to a maximum 43 individuals per year, in a few cases possibly up to 50 individuals. There is no clear increasing or decreasing trend in the numbers during the 16 years of monitoring. The average staging period has been 18 days. Colour-ringed LWfG have been observed in many years, and all the observed color-ringed birds have been of Norwegian origin. The autumn occurrence of LWfG in Estonia is only sporadic, with only some single LWfG observed in a few years at scattered places, mostly in Matsalu National Park. Figure 3. The total minimum number of Lesser White-fronted Geese in Estonia in springs 1999 2014. 15

SUOMALAISTEN KILJUHANHITUTKIMUSMATKAT HITUTKIMUSMATKAT ULKOMAILLE Toni Eskelin Fennoskandiassa pesivien kiljuhanhien huvetessa 1990-luvun puolivälissä lähes sukupuuton partaalle oli ratkaisevan tärkeää saada selville lajin muuttoreitit ja talvehtimisalueet sekä lintuihin siellä kohdistuvat uhkatekijät. Tietämys muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista oli varsin puutteellista ja perustui lähinnä vanhaan kirjallisuuteen. Suomessa rengastetuista kiljuhanhista oli vain yksi löytö Venäjältä Asovanmeren etelärannikolta, alueelta jonne Suomen kiljuhanhityöryhmän ensimmäinen pidempi tutkimusmatka suuntautui joulukuun 1995 lopussa. Satelliittiseuranta tarjosi aivan uudenlaisen mahdollisuuden selvittää lajin globaalia esiintymistä. Vuonna 1994 ensimmäinen kiljuhanhi sai satelliittilähettimen Suomessa selkäänsä ja sittemmin Venäjällä, Norjassa ja Suomessa on valjastettu lähes 50 kiljuhanhea lähettimillä. Satelliittiseurannan avulla saatu tieto oli aluksi hyvin sirpaleista, mutta palapelin palaset loksahtelivat paikolleen vähitellen. Saadut paikannukset olivat pohjana työryhmän ulkomaan tutkimusretkien suunnittelussa. Kiljuhanhityöryhmän järjestämien ulkomaan matkojen yhtenä keskeisenä tarkoituksena on ollut luoda kuhunkin maahan paikallisten toimijoiden verkosto. Tätä varten kiljuhanhen suojelua on esitelty monin eri tavoin sekä viranomaisille että suurelle yleisölle. Kiljuhanhityöryhmän ulkomaanmatkoilla on vuosien varrella ollut mukana useita työryhmän jäseniä. Tutkimusmatkat on usein toteutettu yhdessä muiden tutkijoiden kanssa ja niiden rahoitus on saatu useasta lähteestä, joista tärkeimmät ovat olleet WWF, EU:n LIFE rahasto, ympäristöministeriö, ulkoministeriö, Norjan ympäristöhallinto sekä Norjan Lintutieteellinen Yhdistys sekä AEWA. Kaninin niemimaa, Venäjä Ensimmäinen satelliittipaikannusten perusteella suunnattu inventointimatka suuntautui syksyllä 1996 Kaninin niemimaalle, jossa kaikki vuonna 1995 Pohjolassa merkityt satelliittihanhet olivat viettäneet viikkoja saman vuoden syksyllä. Kiljuhanhia havaittiin noin 80 yksilöä, joka tuolloin vastasi suunnilleen koko Fennoskandian pesivää kantaa. Retkellä nähdyistä kiljukkaista kaksi oli rengastettu Suomen Lapissa edellisvuonna. Retken tulosten perusteella alueelle perustettiin Shoininskyn luonnonsuojelualue. Kaninin niemimaalla käytiin uudestaan vuoden 2008 syksyllä, jolloin kiljuhanhia havaittiin vain kaksi yksilöä. Tällöin olosuhteet tosin olivat poikkeukselliset, sillä kiljuhanhien suosima ruokailumaasto oli tulvan vallassa. Luoteis-Kazakstan Vuonna 1995 lähettimellä varustettu Doiavu-hanhi oli poikasineen selvinnyt Kazakstanin luoteisosaan, jossa se ammuttiin. Kustanain alueen arojärvet paljastuivat merkittäviksi kiljuhanhien syksyisiksi muuttolevähdyspaikoiksi, ja alueesta tuli kiljuhanhityöryhmän pääasiallinen ulkomaan tutkimuskohde usean seuraavan vuoden ajaksi. Ensimmäisellä tutkimusmatkalla vuonna 1996 kiljuhanhia havaittiin noin 8000 yksilöä, mikä oli suurin 16

yhdeltä paikalta laskettu määrä vuosikymmeniin ja tarkensi kiljuhanhen läntisen populaation kokonaismäärää merkittävästi. Kaikkiaan kiljuhanhityöryhmä järjesti vuosina 1996 2003 seitsemän inventointiretkeä Kazakstaniin, joista yhden keväällä ja muut syksyllä. Retkien pääasiallinen tarkoitus oli selvittää alueen kautta muuttavien hanhien lukumäärä ja selvittää kiljuhanheen kohdistuvia uhkia, mm. metsästyspainetta. Lisäksi kerättiin aineistoa lajin biologiasta, käytiin neuvotteluja paikallisten metsästysviranomaisten kanssa, luotiin kontakteja paikallisten lintututkijoiden ja luonnonsuojelijoiden kanssa sekä edistettiin kiljuhanhen suojelua lisäämällä tietämystä suurelle yleisölle. Alueen merkityksen selvittyä Ruotsin WWF aloitti vuonna 1999 alueella hankkeen, johon Suomen WWF liittyi Ulkoministeriöltä saadun rahoituksen turvin mukaan vuonna 2000. Hankkeen tarkoituksena oli valmistella Kustanain alueelle perustettavaa kosteikkojen suojelualueverkostoa. Syksyinä 2002 2003 panostettiin myös kiljuhanhien satelliittivaljastusyrityksiin Kulykoljärvellä. Useista läheltä piti -tilanteista huolimatta yrityksissä ei kuitenkaan onnistuttu. Sittemmin kiljuhanhien inventointi Kustanain alueella on jatkunut venäläisten ja kazakstanilaisten tutkijoiden toimesta. Usean vuoden tauon jälkeen työryhmän viimeisin tutkimusmatka Kazakstaniin tehtiin vuoden 2011 syksyllä. Pesimäalueet Venäjällä Kiljuhanhityöryhmän jäsenet ovat osallistuneet myös kiljuhanhien satelliittivaljastukseen Venäjällä yhdessä venäläisten ja norjalaisten tutkijoiden kanssa. Vuoden 1997 heinäkuussa valjastettiin Jamalin niemimaalla kolme ja vuosina 1997 1998 Taimyrin niemimaalla kuusi kiljuhanhea lähettimillä. Vuoden 2001 kesällä tehtiin inventointimatka Kuolan niemimaalle, jossa havaittiin neljä yksilöä kolmessa eri paikassa ja alkuvuonna 2002 Ukrainaan Krimin niemimaalle, jossa havaittiin 12 lintua. Lähialueelle suuntautuneita olivat retket Aunukseen ja Komin tasavaltaan. Lähi-Itä ja Kiina Satelliittiseurannassa saatiin 2000-luvun loppupuolella uutta tietoa lajin esiintymisestä Lähi-Idässä. Eräs lintu talvehti Irakissa keskellä sotatannerta ja paikannuksia saatiin myös Syyriasta. Koska tutkimusmatka Irakiin oli poissuljettu, järjestettiin vuosina 2010 2011 kaksi retkeä Syyriaan. Näillä matkoilla voitiin todeta kiljuhanhen esiintyvän maassa harvalukuisena talvehtijana. Retket saivat suurta huomiota aina maan ylintä johtoa myöten. Viimeisimmät tutkimusmatkat ovat suuntautuneet vuosina 2012 2013 Azerbaidžaniin, jonka on tiedetty jo vanhastaan olevan kiljuhanhien merkittävä talvehtimisalue. Vuonna 1999 työryhmän jäsenet osallistuivat Wetlands Internationalin hanhityöryhmän kokoukseen Japanissa ja tässä yhteydessä tehtiin tutkimusmatka Kiinan Dongting- ja Poyang-järville. Dongting-järvellä havaittiin 11200 16800 kiljuhanhea. Lisäksi aineistoa kerättiin pesimätuloksesta, käyttäytymisestä ja hanhien käyttämästä elinympäristöstä. Tärkeänä kohtana oli myös laskentamenetelmien kalibrointi ja neuvottelut kiljuhanhen suojelusta. 17

Yhteenveto kiljuhanhityöryhmän tutkimusretkikunnista ulkomaille Alue Retkikuntia vuosina Päätavoite Kustanain alue, Kazakstan 1996, 1997 (2 retkeä), 1998, 1999, 2011 inventointi 2002, 2003 inventointi ja satelliittivaljastus Kaninin niemimaa, Venäjä 1996, 2008 inventointi Asovanmeri, Venäjä 1995 inventointi Dongting- ja Poyang -järvet, 1999 inventointi Kiina Taimyrin niemimaa, Venäjä 1997, 1998 satelliittivaljastus Jamalin niemimaa, Venäjä 1997 satelliittivaljastus Kuolan niemimaa, Venäjä 2001 inventointi Krimin niemimaa, Ukraina 2002 inventointi Syyria 2010, 2011 inventointi Azerbaidžan 2012, 2013 inventointi KILJUHANHEN POPULAATIOIDEN OIDEN GENEETTISEN RAKENTEEN N SUOJELU Jaakko Lumme, tukeutuen Minna Ruokosen ja kiljuhanhiryhmän työhön Lajien suojelu on tärkeää. Laji-käsitteen sisältö on laajempi kuin pelkkä sana tai kaksi, olkoon latinaksi tai muilla kielillä. Nykyisin on pyrkimyksenä määritellä suojeltava laji evolutiivisena, geneettisenä ja demografisena yksikkönä. Jos lajista tunnetaan viisi yksilöä, pelkkä nimi riittää tietenkin suojelupäätökseen. Evolutiivinen näkökulma kernaasti saisi ottaa huomioon sekä menneisyyden että projektion tulevaisuuteen. Geneettinen määrittely pyrkisi analysoimaan "lajin" kokonaisuuden geneettisen monipuolisuuden eli diversiteetin, joka on evoluution tuote, ja määrää paljolti sen, mihin laji voi vastaisuudessa sopeutua ja mitä rapauttavia tekijöitä se voi kestää. Demografinen yksikkö on se mikä meillä on käsillä: mitkä ovat ajankohtaiset uhat ja mahdollisuudet, onko yksilöitä riittävästi puskuroimaan satunnaiset iskut, onko elinvoimaa. Ja vielä: voisiko lajia taas joskus ampua perinteisillä muuttoreiteillä tai levähdyspaikoilla! Tämä metsäveristen ihmisten unelma on jo kohta agendassa laulujoutsenen kohdalla. Minna Ruokonen aloitti väitöstutkimuksensa työotsikolla "voisiko Fennoskandian uhanalaista kiljuhanhikantaa vahvistaa istutuksin". Kysymys tarkoitti sitä, että onko Fennoskandian kiljuhanhen geneettinen sisältö samanlainen kuin muissa populaatioissa, vaikka näytti siltä, että kannan romahdus tapahtuu ihan omaan tahtiin, mahdollisesti muuttoretkien vastoinkäymisten takia. Tutkimukset osoittivat, että kiljuhanhella on selvä evolutiivinen jakautuminen itä-länsi suunnassa ja että Fennoskandian populaatioita olisi parasta pitää erillisenä hallinnointiyksikkönä. Paha takaisku kaikelle suojelulle oli sen toteaminen, että tuki-istutuksiin aiottu tarhamateriaali oli risteytynyt tundrahanhen kanssa luultavasti erilaisissa eurooppalaisissa lintupuistoissa, joista kantayksilöt oli hankittu. Tätä tarhakantaa oli jo istutettu Ruotsin Lappiin ottovanhempina toimivien valkoposkihanhien kanssa, ja kanta tiettävästi on vielä elossa, vaikkakaan ei valtavasti kasvanut. Ruotsissa on perustettu uusi, puhdas venäläinen tarhakanta, jonka istuttamisen strategiaa joudutaan vielä pähkäilemään. AEWA tilasi muutama vuosi sitten "ulkopuolisen asiantuntijalausunnon" geneettisten tutkimusten tuloksista ja johtopäätöksistä, ja Suomessa ja Norjassa omaksuttu puhdasrotuisuusnäkemys sai selvän tuen. 18

KILJUHANHEN SUOJELU PERÄMERELLÄ JA MUUALLA SUOMESSA Jorma Pessa, Pohjois-Pohjanmaan Pohjanmaan elinkeino-,, liikenne- ja ympäristökeskus Kiljuhanhen suojelun voidaan katsoa alkaneen vuonna 1969, jolloin laji rauhoitettiin metsästyslakia tarkentaneella asetuksella. Tätä ennen kiljuhanhen laillinen metsästys oli ollut sallittua. Kiljuhanhi siirrettiin metsästyslain tarkoittamien riistalajien luettelosta luonnonsuojelulain piiriin vuonna 1983. Erityisesti suojeltavan lajin aseman kiljuhanhi sai vuonna 1989. Euroopan unionin lintudirektiivin säännökset tulivat kuvaan vuonna 1995 ja ne sisällytettiin uudistettuun luonnonsuojelulakiin vuonna 1996. Kaikissa neljässä valtakunnallisessa eliölajien uhanalaisuuden arvioinnissa kiljuhanhi on sijoitettu kaikkein uhanalaisimpien lajien luokkaan. Lajin äärimmäisestä uhanalaisuudesta ja välittömien suojelutoimenpiteiden tarpeesta johtuen valtio on osoittanut kiljuhanhen suojeluun yli 320 000 vuosina 1990 2014. Summa on uhanalaisille linnuille suunnatusta rahoituksesta korkein. Rahoitus on ohjattu WWF:n kautta kiljuhanhen suojeluun ja hoitoon. Suomi on hyväksynyt AEWA-sopimuksen puitteissa tehdyn kiljuhanhen kansainvälisen suojelusuunnitelman vuonna 2008. Kansallinen kiljuhanhen suojeluohjelma valmistui vuonna 2009 ja ympäristöministeriö on hyväksynyt sen. Tavoite on, että kiljuhanhen suojelua Suomessa toteutetaan suojeluohjelmassa esitetyillä tavoilla. Kiljuhanhen nykyisiä ja aiemmin käytössä olleita esiintymisalueita on suojeltu laajasti toteutettaessa kansallisia suojeluohjelmia. Lapin vanhat pesimäalueet on suojeltu alueellisesti kattavasti perustamalla kansallis- ja luonnonpuistoja, erämaa-alueita ja valtion luonnonsuojelualueita. Ne on myös liitetty EU:n Natura 2000-verkostoon. Muutonaikaisten levähdysalueiden suojelutilanne on hyvä: kaikki nykyiset ja merkittävä osa aiemmin käytössä olleista alueista on suojeltu luonnonsuojelulain mahdollistamin keinoin. Osalla kohteita on rajoitettu liikkumista ja metsästystä. Merkittävä osa levähdysalueista on liitetty Natura 2000-verkostoon. Kiljuhanhen käyttämistä levähdys- ja ruokailualueista vain peltoalueet ovat suojelualueverkoston ulkopuolella. Näilläkin kohteilla luonnonsuojelulaki kieltää tahallisen häirinnän. Nykyisiä ja potentiaalisia uusia levähdys- ja ruokailualueita hoidetaan laaja-alaisesti laiduntamalla tai niittämällä; esimerkiksi Perämeren rannoilla on lähes 3 000 hehtaaria hoidettuja merenrantaniittyjä. Hoitoa rahoitetaan ELY-keskusten myöntämällä maatalouden ympäristötuella. Rahoitusta on kohdistettu etenkin tärkeille merenrantaniittykohteille, joita myös kiljuhanhet käyttävät. 19

MORTEN EKKER 20 Miksi meitä tarvitaan? Tavoitteemme on pysäyttää luonnon köyhtyminen ja rakentaa tulevaisuus, jossa ihmiset ja luonto elävät tasapainossa. wwf.fi