Ai!smaa Lauri Vuorinen Kuva: Hannu Laakso M/t Airismaa oli Nesteen omistama, pieni, tankkilaiva, tehty bensan ja dieselin kuskaamiseen Suomen kustilla. Aina puhutaan pienestä, punaisesta kaislakiitäjästä, mutta siinä kyllä unohtuu se, että pääväri Airismaassa oli musta ja torpan kerman väri, punaista, mutta tosi räikeää, oli vain boottoppingin yläpuolella pakka ja ahteri. Mutta se punaisuus, se olikin sitten todella kirkasta, taisi olla likipitäen signaalipunainen. Itse oli laivassa sen loppuaikoina, siis Suomen lipulla, laivahan myytiin kreikulle, luovutettiin Raumalla, ja sai nimekseen Mark VII. Ja jollain muulla nimellä Airismaa loppunsa löysi, aikansa, bunkkeri paattina, Pireuksessa, ja muualla, pyörittyään. Ajattelin kertoa muutaman oman juttuni tästä laivasta. Kaikki tarinat ovat minun näkemyksiäni, ei mitään virallista faktaa, ainoastaan juuri siten, kuinka minä se silloin koin, ja nyt sen muistan. Mikä oli, ja on, faktaa, on se, että Airismaa oli ensimmäinen laivani, jossa oli vuorottelujärjestelmä. Heti tullessani, minulle kertoi, samaan aikaan Raumalla opistossa, vuotta ylemmällä luokalla ollut I perämies, että täällä ei tarvitse olla kuin 8 viikkoa ja sitten on loma. Ajatella, vain 8 viikkoa duunia, ja heti 2 viikkoa lomaa. Se tuntui todella paratiisinomaiselta. Melkein kuin pasiseereissä Suomen ja Ruotsin välillä! Olihan sitä ennen tottunut, että laivassa ollaan niin pitkään kun huvittaa, tai jaksaa, sitten lomalle, ja rahat palamaan. Tämä Airismaan systeemi sopi minulle jo senkin vuoksi, että olin juuri edellisenä keväänä mennyt naimisiin. Nythän sitten saisin ollakin naimisissa. Karille, Lassille, Timpalle, Kalelle ja kaikille muille terveisiä. Hermannia ja montaa muuta ei enää, valitettavasti, ole. 1
Töijäykset Airismaassahan oli legendaariset Tarpila ja Rapeli, Kippari ja Försti. Seilasivat yhdessä kai 17 vuotta, sitten löystyi hommat, alkoivat sinutella toisiaan. Tämä on lähinnä huhupuheen tasolta tähän kirjattu, mutta tiukka parivaljakko, ja molemmat alansa ammattilaisia parhaasta, tai pahimmasta, päästä. Näin minulle on kerrottu. Hämmästyttävän vähän, rannikolla ajettuihin mailein nähden, laiva kivillä kävi. Ammattitaito oli vankka. Tarpila kuulemma veti saappaat jalkaansa kun laiva lähti Porvoosta ja otti ne Oulussa pois jaloistaan, liekö tämä totta, en tosiaankaan tiedä. Itse en ehtinyt heidän kanssaan seilata, ainoa kokemukseni oli se, kun olimme Tahkoluodossa lossaamassa ja laivaan tuotu puhelin soi, satuin olemaan messissä röökillä ja vastasin. Sieltä tiukka miesääni tiedusteli, miten meillä oli kiinnitykset. Minä siihen, kohtalaisen vihreä perämies, mutta kuitenkin jo uralla kohonneena väliperämieheksi, totesin, että riittävät rihmat, molemmissa päissä yksi pitkä ja springi. Tämä henkilö esitteli itsensä Merikapteeni Tarpilaksi ja sanoi, että Helsingissä on paha ilma. Enpä siihen osannut muuta sanoa kuin, että täällä Porissa on ihan hyvä keli. Mainitsin asiasta förstille, hän totesi, että se vanha kippari soittelee aika usein ja kyselee just tollasta. Eli vastuu vaan painoi, vaikka eläkkeellä oli oltu jo vuosia. Maalarinteippijäljet Laivaan tullessani en todellakaan ollut kovin kokenut perämies. Eikä kaikki brygän vehkeet ollut tuttuja. Edellisessä laivassa oli tutkan käyttökielto, se johtui ihan vaan siitä, että tutkien moottorit huusivat ohuen vaneriseinän takana kipparin punkasta. Ja logiikka oli, että jos tutkaa tarvitaan, silloin myös kippari on brygällä. Tämän opin yksi keskiyö Afrikan Pohjoiskustilla. Ajattelin olevani kovinkin fiksu, ottaisin nopeasti tutkalla position vuoristoisesta rannasta, ja sitten tutka heti pois päältä, kukaan ei saisi tietää, kertoisin vain väliperämiehelle vahdin vaihtuessa. Ei onnistunut, juuri em. syystä. Kippari tuli ylös kuin raketti ja käyttäytyi kuin perseeseen ammuttu karhu. Opinpahan jotain, silloinkin. No Airismaassa ei ollut tutkien käytössä rajoituksia, kaikkia vermeitä sai käyttää. Ihmettelin, aluksi itsekseni, miksi toisen tutkan liki kaikkien nappuloiden vieressä oli sellaiset maalariteippien liimoista jäävät jäljet. Se selvisi kun kyselin asiaa, Försti kertoi, että tällä legendaarisella kipparilla, Tarpilalla, oli ollut tapana poistaa irtoavat nappulat nk. Kipparin tutkasta. Ja ne jotka eivät irronneet, ne teipattiin kiinni. Ei päässeet perämiehet sotkemaan valmiita säätöjä. Mutta mikä hulluinta, myös brykän sähkötaulusta oli viety kytkimiä, tämä selvisi, aika ikävällä tavalla, kun olimme matkalla Sköldvikistä (siis Porvoon öljysatamasta, kuten Raade sitä määräsi kutsuttavaksi) Helsingin Herttoniemeen. Vasemmalta puolelta lähestyi yksi näistä valkoisista Suomi-troolareista, ja se oli selvästi tulossa alle. Kyseessä ei ollut kuvan troolari, mutta melkein samanlainen. www.rupuranta.net Airismaa taasen, koko komeassa 5m syväydessään, oli ajamassa 9m väylää, 2
tällä kertaa mentiin sisäreittiä luotsi päällä, ja luotsin mielestä meillä ei ollut tilaa mennä pois linjalta. Itse, pöljyydessäni ehdotin, että käännetään vähän, ja kalapaatti menee keulan editse omia reittejään. Siihen maailman aikaan, jos kohta ei tänäänkään, nuoren perämiehen ehdotukset ole kovinkaan arvossaan. Eli me jatkoimme vanhalla kurssilla. Kun alkoi olla aivan varma, että kalapaatti jää alle, luotsi käski soittamaan visseliä. Joo, painelin sitten kaikki visselinapit, ei ääntä. Visseli ei toiminut. Ja allehan se paatti jäi, meni buugiin ja heilahti oikein komeasti. Kalapaatin onneksi Airismaan keula-aalto työnsi sitä poispäin, toinen vaihtoehtohan olisi ollut, että Airismaa olisi mennyt koko kalapaatin yli. Luotsi oli jähmettynyt paikoilleen, minä, onneton, en osannut kuin vetää telegrammin Stop-asentoon, samoin pysähtyi kalapaatti. He alkoivat, heilahduksen, laidan yli heittämiä pönttöjä ja purnukoita keräilemään merestä. Meidän kipparimme, normaalisti hyvin rauhallinen haminalainen, ryysasi paapuurin siivelle ja karjui, ilman mitään VHF-värkkejä tai megafooneja, että mitä vittua te ajatte suoraan alle?. Kalapaatin kippari vastasi, huonolla suomella, että kyllä mä näketä teitä, mut sit mä unohta teitä. Aika hyvin, unohtaa oikealta päälle tulevan laivan! No joo, enemmän minä ihmettelin sitä kannella seissyttä kaveria, joka näki että laiva tulee päälle, mutta ei sitten saanut sanotuksi ruorihyttiin mitään. Nappasi vaan tukevan otteen vantista, kun älysi, että alle mennään. Siinä ruorihytissä ei ollut sivuille lainkaan venttiilejä, vain eteen. Kaikki muu kannelta lensikin mereen, vaan ei tämä vanttiapina. Kippari kysi minulta, että miksemme soittaneet visseliä. Sanoin, että koitin kaikkia nappeja, ei vaan soinut. Myöhemmin hän mainitsi minulle, että koko visseli oli käännetty pois, ja että nappi oli hänen punkkalaatikossa. Mutta tästä ei saanut mainita mitään, eikä kenellekään. Myöhemmin samana päivänä katselin kun muutama ukko kävi katselemassa buugiamme, siitä oli kalapaatin korsteeni raapinut pikkaisen maalia pois, siinä kaikki, meidän vahinkomme, kalapaatista taisi murtua jonkun matkaa puista reelinkiä. Lakkoilua Tämä on kokonaan, tai ainakin likipitäen, toisen käden tarinaa. Liitot päättivät ajaa jäsenkuntansa etuja, julistivat merimiehet, kaikki, lakkoon. Mutta lakko koski vain Suomen satamia, olisikohan tämä ollut vuonna 1976. No, varustamo päätti ajaa laivan ulos. Ja ulos, ulkomaille se joutui myös Airismaa, oorderina Skagen. Tämä kaikki meni hienosti, Kippari, tällä kertaa Förstistä Kippariksi noussut Hermanni, käänsi kurssin kohti Kööpenhaminaa, pitihän laivaan bunkkeria saada. Käsittääkseni tämä meni täydessä yhteisymmärryksessä Varustamon kanssa, mutta se mitä muuta sieltä Köpiksestä bunkrattiin, se ei liene ollut ihan tarkkaan Varustamon tiedossa. Eikä Varustamon aina, ihan kaikkea, tulekaan tietää. No, salongissa lienee alkanut melkoiset kinkerit, mutta perämiehet olivat ajaneet laivan Skageniin, ankkuroineet, ja liittyneet juhliin. Kukaan ei vaan muistanut ilmoittaa Naantaliin, että Skagenissa ollaan. Juhlat jatkuivat, ilmat olivat kauniit, ei ollut tarve pitää, tai ei koettu tarpeelliseksi, pitää brygällä vahtia, 3
kukaan ei kuunnellut radiota. Sitten oli toinen Nesteen laiva, Tervi, tullut Airismaan viereen ankkuriin, ja tarina kertoo, että Tervistä olisi sanottu Varustamoon, että he ankkuroivat Airismaan viereen. Ja tämä oli herättänyt Varustamossa kiinnostusta, kun se Airismaa oli ollut kadoksissa kartalta jo muutaman päivän. Nyt selvisi missä laiva on, vielä kun saisi yhteyden siihen. Loppujen lopuksi Skagenin luotsipaatti oli tuonut laivalle ilmoituksen, että ottakaa HETI yhteys Varustamoon. Oorderit olivat lähteä HETI kohti Mongstadia, Norjaan. No, arvata saattaa, että seuraavassa satamassa vaihtui Kippari. Perämiesten kaljakeissit Meillä oli, perämiehillä, jokaisella, omat kaljakeissit. Siis näitä ALKOn 24 pullon keissejä. Airismaassa ei kovin usein ulosvientejä saatu. Koko kaljakeissi homma alkoi, kun olimme saaneet, perämiesten kesken Nunnalahdesta muutaman pullon Jallua, siitä sellainen hento känni kolmeen pekkaan, sattui olemaan kotkalainen perämies laivassa, hän keksi, että soitetaan Kotkan taksille, että hakee handelista kolme keissiä kaljaa, ja tuo laivalle kunhan pääsemme Puistolaan. Jotain sen aikaisesta maailmasta kertoo se luottamus, taksi ostaa omilla, tai isännän, rahoilla kolme keissiä kaljaa, ja luottaa, että merimiehet todellakin maksavat ne. Eikä varmasti tullut kenellekään mieleen, etteikö niitä olis maksettu. En ihan usko, että tämä onnistuisi tänään. Valitettavasti. No tulimme sitten siihen onnettomaan paikkaan, jota Kotkassa kutsuttiin öljysatamaksi, kuulemma kaupunki oli rakentanut ämmille pyykkilaiturit, mutta kun ne laiturit ei sitten siihen hommaan kelvannut, päättivät laittaa siihen sitten öljysataman. No taksi oli vastassa, saimme keissit, kuski sai rahat, ja kiitteli, että oli hyvä kun oli takana painoa, oli niin kovasti liukas ajokeli. Tämä lähinnä etupuheeksi, siitä siis, miksi meillä ne keissit laivalla oli. Kun keissit olivat tyhjiä, niitä säilytettiin ahterissa, provianttiluukun päällä. Ja kaikki olivat tyytyväisiä. Olutta voi jokainen, oman mielensä mukaan, ostaa, omaan tahtiinsa, lisää, saldojen salliessa. Laivassa oli, sillä kertaa, Kipparina kohtalaisen värikäs persoona, omien juttujensa mukaan hän oli pitänyt Berliinin ilmatilan, vuonna 1945, puhtaana liittoutuneiden lentokoneista, siis hävittäjälentäjänä todellinen ässä, ja taitoa lisää, että ko. aikana hän oli ollut vasta 9- vuotias. Samoin kokemusta oli kertynyt seilaamisesta, yhden luotsin laskujen mukaan, 47 eri lipun alta. Että hän oli erinomaisen kokenut mies, joka alalla. Kuitenkin, kerran ollessamme Herttoniemessä purkamassa, oli päättänyt kähveltää perämiestensä kaljakeissit, sillä kertaa kylläkin tyhjät. Ja viedä ne Hertsikan handeliin ja vaihtaa rahaksi. Ja sitten, kovalla kiireellä, Herttuan Krouviin kaljalle. Myöhemmin joku perämiehistä kuvasi Kipparimme maista tuloa aika sujuvasti: joka toinen jälki lankongilla oli käden jälki. Eihän meillä pitkä matka Hertsikasta Porvooseen ollut, mutta joku olisi saattanut olettaa, että Kippari jotenkin osallistusi, jos ei muuhun, niin ainakin satama-manoveeraamiseen Olihan hänellä hyvä tarkoitus siihen osallistua, mutta kun hän kaatui, kesken ihan hyvin menneen, uloslähdön aikana, 4
telegrammin päälle, ja telegrammi soitti täyttä pakkia, kun slow ahead olisi ollut vallan kelpo oorderi. No, Försti sai Kippari suostuteltua alas, ja brygälle palautui rauha. Joskus ihmettelin luotsien loputonta kärsivällisyyttä, olisi luullut, että joku olisi tehnyt raportin noista asioista. Olisiko se raportti sitten johtanut johonkin, sitä en tiedä. Kippari oli sitten päättänyt mennä saunaan, ja sammunut sinne. Herttoniemen ja Sköldvikin väli ei ole kuin reilut 2 tuntia, matkalla saimme oorderin ankkuroida ja odotella laituriin pääsyä. Tietenkin ennen ankkuripaikalle tuloa oli tarve herättää Kippari brygälle ankkuroinnin ajaksi. Menin etsimään häntä hytistään, eihän siellä ollut kuin hitonmoinen sotku ja tyhjiä pulloja. Älysin mennä saunasta katsomaan, siellähän tämä Merikapteeni ja hävittäjälentäjäässä makasi, pukuhuoneen penkillä munasillan ja oksensi kuin suihkulähde. Oli ilmiselvää, että turha sitä ukkoa olisi töniä ylös. Menin takaisin brygälle ja sanoin luotsille, että jompa kumpa meistä manoveeraa ankkuripaikalle ja toinen lekottaa, Kippari ei nyt ehdi. Luotsi oli sitä mieltä, että minä menen, nuoremmakseni, pakalle ja hän manoveeraa. Ja ankkuriin päädyttiin. Kotkan paarlasti Airismaassa piti aina ottaa, lossauksen jälkeen, paarlasti lastitankkeihin. Tämä toimenpide vaati, luonnollisesti, venttiilien uudelleen vääntöä pumppuhuoneessa. Vahdissani oli matruusina melkoisen vilkas kaveri, aina sattui ja tapahtui kun tämä heebo pääsi lestien pariin. Kutsuimmekin häntä ranskalaiseksi rappiomerimieheksi. Jossain välissä oli juttua täkillä, lie ollut se auvoisa hetki, kun yksikään tankki ei ole tulossa täyteen, ja on aikaa jonninjoutavalle jutustelulle, siinä sitten joku totesi, että se on, nuorella miehellä toi runkkaaminen sama kuin laittaisi rahaa pankkiin. Vahtimatruusini totesi, aika totisena, että häntä kutsuttiin, nuorempana, Pankki-Masaksi. Siinähän se sitten olikin lempinimi valmiina. Pankki-Masana hänet sen jälkeen tunnettiin, ainakin Airismaassa. Puistolan nk. Öljysatama. Kuva:http://aguilatenerife2010.blogspot.com Pankki-Masa oli jo pitkään kinunnut lupaa mennä laittamaan pumppuhuoneen venttiilit paarlastikondikseen. Sitten yhtenä kauniina kesäaamuna ajattelin, että menkööt, pakkohan sen on ne osata, olisiko ollut kaikkiaan neljän venttiilin väännöstä kyse. Pankki meni alas, vakuutti vielä mennessään, että kyllä hän tietää, että mitkä venttiilit mihinkin asentoon veivataan. Ja olihan siellä pumppuhuoneessa kaavakuvakin asiasta. Mitä voisi mennä pieleen. Kaveri tuli ylös pumppuhuoneesta ja sanoi kaiken olevan OK. Ja minä, pässi uskoin. Painolastipumppu päälle ja kaikki linjat tyhjenivät suoraan Puistolan lahteen. Olihan se korean näköistä, koko lahti kimalteli sateenkaarenväreissä. Aurinko oli nousemassa ja linnut vaan lauloivat. Arvannette ettei siinä ihan vaan sisään henkäisy riittänyt. Oli tarvis huutaa saatanaa, perkelettä ja mitävittua, ja lujaa! Se oli mentävä, ensin, alas pumppuhuoneeseen, laittaa venttiilit oikein, aloittaa paarlastin, oikea, otto ja sitten laskea jiki ja ruiskia Fairyä koko lahteen. Ja toivoa, ettei Kippari, eikä Försti saa tietää. Maaviranomaiset eivät edes tulleet mieleen. Kaipa tämä on jo vanhentunut rikos? 5
Mutta meni hetki, ennen kuin laskin ketään sijastani alas. Niin vakuuttavaa kaveria ei vahtiini ihan heti tainnut, toista, osua. Ulosviennit Airismaassa ei kovasti kekkaloitu ulosvienneillä, harvinaista herkkua rannikkopöntössä. Hyvin on jäänyt mieleen ne muutamat kerrat kun sitä herkkua oli saannissa. Rajoitukset laittoivat kai lähinnä tullit, Kipparit eivät rajoittanut saantia. Tulin kerran Herttoniemessä lomalta töihin, reelingillä tuli Stuju vastaan, hän sanoi tilanneensa minulle ulosvientiä, 4 keissiä olutta, keissin kossua, keissin Marlboroa ja keissin punaista Martinia, kai se riittää. Perusulosviennit No joo, varmasti riittää, kunhan vaan rahat riittäisivät maksamiseen, ja mistä niille, mokomassa käysässä, jemmat löytää. Kun luvassa oli vain reissu Tukholmaan ja sieltä sitten Suomeen. Pari päivää. Ja seuraavaksi paikkaan, jossa oli todella ikävät tullit vastassa, siis Naantaliin. Sitä asiaa murehdittiin sitten kun se oli edessä, uloslähdön jälkeen alkoi kuitenkin armoton tuhoaminen, ylimääräiset viinat ja kaljat piti saada tuulensuojaan. Porukalla juotiin, ihme, ettei laivalle tapahtunut mitään. Monesti, jälkeenpäin, ajattelin, että pääosin laivaa taisi ajella monesti luotsit. Laivan oma jengi oli enempi vähempi perseet. Ainakin silloin kun saimme ulosvientiä. Tästä asiasta on vaimoni täysin vakuuttunut. Sanoi joskus, ettei hän olisi ikinä uskaltanut laivaan, jos olisi tajunnut, että se meno ei ollut ihan normaalia. Jaa, ei aina voi voittaa, ei edes joka kerta. Olettaisin, että niissä laivoissa, joissa ulosvientiä tuli säännöllisesti, niin se ei aiheuttanut ylettömiä juominkeja. En ole varma, mutta muistelen, että ainakin noissa pitkänlinjan laivoissa se viina joskus pääsi loppumaankin. Olenkohan väärässä? Se on mielessä, kun tulimme, sen yhden kerran, voiteluöljylastissa Rotterdamista Laajasaloon ja piti duunata jemmat ennen satamaa. Siinä sitten pienessä pöhnässä jengi roudasi viinojaan pakan alle, tarkoitus oli tehdä yhteinen jemma piikkiin. Siinä humalaisten tohinassa sinne piikkiin hajosi yksi pullo Pernod ta, arvaahan sen minkälainen katku sieltä kohosi, aikaa ei ollut huuhdella tankkia. Poosu keksi, että kaadetaan kaksikolmekymmetä litraa tinneriä sekaan, kyllä se katku peittää mokoman anisviinan hajun. Lisävarmistuksena hän laittoi stimmin päälle sinne piikkiin. Arvaa tuon millainen katku sieltä sitten nousi. Ja tietenkin Laajasalossa tuli Musta-Jengi laivaan. Katselin täkillä kun yksi tulleista meni pakan alle ja tuli kohta hoiperrellen ulos sieltä. Piteli päätään ja vaikutti sekavalta. Koko pakan alusta löyhkäsi hyvin voimakkaasti tinnerille, ei siellä ihminen pystynyt olemaan, ei edes tulli, jos heitä ihmisiksi, siihen maailman 6
aikaan, edes laskettiin. Ja jemmamme säilyi. Poosu oli tosi kemisti. Minä en sitä sen aikaista touhua osaa edes rikoksena pitää, kun yleensä ne kaikki smuglatut koetettiin vain saada kotiin, ei siinä mitään suurta kaupantekoa ollut. Isot smugelit on sitten taas se kertomaton asia. Seuraavien viiden kuvan kuvaaja on Pentti Joutsi http://www.herttoniemi.fi/index.php/uutisetmainmenu-277/2544-kuvia-herttoniemenljysatamasta Herttoniemi Hertsikan öljysatama, oikea pääkaupungin komistus. Valmistui toisen maailmansodan alla, eikä sille sittemmin kai tehty muuta kuin purettiin pois. Aikoinaan kun sitä pistolaituria rakensivat, oli meininki, että siellä käy maksimissaan noin Airismaan kokoiset laivat. Airismaatahan ei, tietenkään, silloin vielä ollut, mutta kokoluokka oli sama. M y ö h e m m i n o l e n i t s e k i n k ä y n y t mokomassa kaijan pätkässä M/t Vinhan kanssa, eli aika paljon isomman roveen kuin Airismaan ihmiset sinne tunkivat. Ja kävihän siellä, Wihurin pöntöistä, ainakin Wipunen, Presto ja Pronto, kaikki aikoinaan Suomen suurimpia laivoja. Mutta, ainahan se menee siten, että rahtaajat katsovat, että jos väylässä on syvyyttä, ja reitissä leveyttä, vaikkapa vain sentin verran, enemmän kuin laivassa, niin kyllä se paikka on laivalle vallan sopiva. Sitten se onkin Kipparin murhe kuinka sen roveensa sinne uittaa. Ja jos menee jotain pieleen, syyllinen on se onneton Kippari. M/t Presto lossaamisen lopuilla. Suomen Merimuseo Kauppalaiva nba.fi Laivoja Herttoniemessä: M/t Presto juhlaliputuksessa, seuraavalla sivulla ehkä M/t Pensa sumuisena aamuna 7
menoksi. Herttoniemeen ajoi, siis minun ollessani Airismaassa, lähinnä pikkusia pönttöjä. Vakituisia vieraita olivat Airismaa, Kiisla, Tebonia, Tebostar ja muutama Esson pönttö. Noissa kuvissa taasen näyttäisi olevan vain, sen aikaisia, isoja laivoja. Joskus oli myös Nielsenin Pinokkio ja joku Öljaren tai Brännaren siellä lossaamassa. Teboilillahan oli omat säiliöt Herttoniemessä, joten laivat toivat bensaa ja dieseliä joko Ventspilsistä tai Klaipedasta. Oli musertavaa seurata kuinka Teboilin jengi lähti laivasta, joko urheilemaan tai kotiinsa, siis mikäli töijäys oli virka-ajan ulkopuolella. Siinä firmassa ei aloitettu lossaamista kuin virka-aikana. Me sen sijaan painoimme yötä päivää. Samoin oli surkeata katsella, kuinka hyvin sekä Teboil, että Esso, varustivat merimiehensä. Me, valtion oman öljyyhtiön miehet, toikkaroimme omissa rytkyissämme, ei ollut hienoja firman toppatakkeja, eikä karvahattuja meidän täkkäreillä, oli vaan joitain villapipoja yms. ohuempaa vaatetta. Aina oli talvella kylmä. Hävetti olla Nesteellä. Laituri oli pistolaituri, molemmin puolin pystyi laiva purkamaan. Väylä oli kohtalaisen kapea, ja Tulliniemensalmea ennen piti tehdä suuri käännös Tulliniemen lahteen. Kaijaan tulivat kaikki laivat keula edellä. Tämä tarkoitti, että lähtiessä laiva oli käännettävä springin varassa keula kohti salmea. Jos toisella puolen oli laiva, tämä kääntäminen olikin aika temppu. Tilaa ei juuri ollut liikaa. Ideana kääntämisessä oli, että yksi laivan peräendoista, nk. kobra, oli isossa, keskellä kaijaa, olevassa, pollarissa. Kobrasta otettiin ensin löysiä sisään, sitten, kun enda oli suoraan sivulle, siitä alettiin antaa slaggia varovasti. Laiva nojasi tähän kobraan ja kääntyi kaijan päädyn ympäri kunnes keula osoitti kohti Tulliniemensalmea, sitten vaan lekoo, kobra sisään ja Kerran olimme lossanneet kuormamme ja ennen uloslähtöä talutti joku konejengistä yhden naisen laiturille. Nainen vaikutti kovin poissa olevalta ja jäi laiturille toikkaroimaan. Seurasin häntä kun hän istahti kaijan reunalle. Mainitsin ahterin töijäysporukalle, että toi akka dyykkaa ihan kohta. Ja niinhän siinä kävi, nainen solahti mereen, ihan tarkoituksella, ei siinä ollut mitään horjahdusta tai muuta heilahdusta. Istuma-asennosta pudottautui jonkkaan. Minä juoksin huutamaan sellaiseen kaksisuuntaiseen ämyriin, että pysäyttäkää peruuttaminen, meressä on joku akka. Kippari sai laivan stopattua, ja koska laiva oli pieni, ehti joku ahterin porukasta reelingin yli hyppäämään kaijalle ja kaijan leidareita alas meren pinnalle. Nappasi naista ryysyistä ja piti häntä ylhäällä. Asennon hankaluudesta 8
johtuen ei kaveri jaksanut nostaa naista ylös merestä. Brygältä oli oltu VHF:llä yhteydessä Helsingin satamaan ja he olivat tilanneet sukeltajan ja ambulanssin paikalle. Vaikka tilanne oli vakava, oli minusta huvittavan näköistä, kun palokunnan autosta juoksi sammakkomies, räpylät puiseen laiturin kanteen paukkuen. Sammakkomies hyppäsi jonkkaan ja nosti naisen repuille. Siitä ambulanssimiehet hänet nappasivat ja veivät pois, pillit vaan vinkui. Ja me jatkoimme uloslähtöä. Joskus mietin, kuinka siinä olisi käynyt, jos olisi ollut pimeää ja tuulista. Oletan, että tämä Kannaksen kaunotar olisi jordaaniin hävinnyt. Toinen, omalla tavallaan hupaisa episodi, oli kun tulin kerran vahtiin keskiyöllä, olimme, taas kerran, lossaamassa bensaa. Edellisen vahdin styyrmanni mainitsi, että laiturin toisella puolella makaavassa Tebostarissa oli naisperämies. Ja niin näytti olevankin, pitkä, hoikka vaalea nainen. Minulla oli perämiesluokalla ollut luokkakaverina koulun ensimmäinen naispuoilinen perämiesoppilas, joten tämä uutinen ei suuria tunteita minussa herättänyt. Tokihan nuorta miestä nainen aina jollain lailla kiehtoo, mutta siinä oli kaija välissä. Jossain välissä huomasin, että Tebostarin ahteripiikki tuli reilusti yli. Huomasin, että tämä naisperämies (outo termi edelleen) oli täkillä ja huusin hänelle kovalla äänellä, että teidän ahteri piikki tulee yli. Naapurista vastattiin, ett Pidä, perkele, huoli omasta laivastasi!. Niinhän se oli tehtävä, mykistyin täysin tästä tylystä vastauksesta. Vahtimiehillä oli kovasti hauskaa, olin kuulemma oikein nytkähtänyt taakse kun kuulin vastaushuudon. Ajattelin, että joo, tuli mitä tuli, minen enää heidän touhuihinsa sekaannu. Monta vuotta myöhemmin sama nainen tuli M/t Vinhaan täkkikolmoseksi, minä olin siinä silloin Kipparina. Meillä tuli juttua tästä tapauksesta, ja selvisi, että hän oli ollut se Tebostarin perämies. Hauska yhteensattuma kuitenkin. M/t Tebostar Kuva Raimo Mäkinen Airismaa kävi niin usein Herttoniemessä, että minulla ei ollut mitään syytä pestä laivalla pyykkejä. Pesukone siellä kuulemma oli, jossain alakongilla. Mutta kun asuin Itä-Pasilassa kerkesin hyvin, friivahdissa, käymään kotona vaihtamassa kalsarit yms likaiset vermeet puhtaisiin. Ja vaimo parka ne sitten pesi odottamaan uutta visiittiäni. Asumista ja väkeä asumassa Airismaassa oli kaikilla omat hytit. Miehistöllä pienet, ahtaat kopit, ne hytit olivat rakennettu siten, että toisessa asuttiin alapunkassa, ja toisessa yläpunkassa. Mutta seinä oli välissä. Pumppupoosulla (täten se titteli meni) oli erillinen sänky, kukaan ei asunut hänen päällään tai allaan. Lisäksi hänellä oli rosterista tehty lavuaari hytissään. Dunkilla taisi olla samat työsuhde-edut. Konemestareilla oli oma poteronsa, sinne kuljettiin leidareita messin ovea vastapäätä, siellä alhaalla oli Siiffin ja kahden mestarin hytit. Täältä oli myös suora käynti konehuoneeseen, ja taisipa myös olla koneverstas. Perämiehet asuivat torpan föörikantissa, Försti keskellä ja I ja II perämiehet hänen molemmilla puolil- 9
laan. Hytit olivat pienet, mutta riittävän tilavat, pummisohva, kirjoituspöytä, tuoli, punkka ja posliininen lavuaari. Lavuaari oli se statussymboli. Alipäällystöllä oli se rosterista tehty, meillä styyreillä ja mestareilla posliinista. Päälliköllä oli oma suihkukin. Sauna oli Kipparin kerroksessa, käynti sinne oli paattitäkin kautta. Se oli pieni sauna, taisi olla, juuri ja juuri, kolmelle hengelle sopiva, kiuas oli jatkuvasti kuumana, siinä oli paksu, saranoitu, kansi. Sen kun käänsi sivuun ja heitti löylyä, niin johan alkoi tarkenemaan. Messit olivat tässä samassa kerroksessa, uffarimessi paapuurin puolella ja miehistönmessi styypuurin puolella. Uffarimessistä ahteriin päin oli pieni pentteri ja byssa. Styyrmannien yhteinen suihku ja vessa olivat messin vieressä. Mukava kulkea sinne, kolea kongi, jonka molemmissa päissä oli tamminen ulko-ovi, ja muu sakki istumassa messissä. Mutta, jos joku kävi murjaisemassa oikein mojovat köntsät, niin oli messissä ruokahalut sitten katkolla, että vuoroin vieraissa. Seuraavassa kerroksessa asui Kippari, hänen hyttinsä oli salongin yhteydessä, lisäksi siinä kerroksessa oli Kipinän hytti, sitä asusti, yleensä, Stuju. Kipinää ei laivassa ollut kuin ulkomaan matkoilla. Tukholma oli jo ulkomaata, näillä reissuilla Stuju muutti omaan korsuunsa ja kokki Stujun hytistä omaansa. Ankaraa muuttamista. Kerrosta ylempänä oli radioasema, naviska ja itse brygä. Laivassa oli melko iso miehistö, Kippari, kolme styyriä, siiffi ja kaksi mesua, miehistön puolella PumppuPoosu ja kuusi täkkäriä, konejengin lukumäärää en muista, mutta ainakin Sähkö ja Dunkki, olisiko ollut lisäksi kolme moottorimiestä, byssassa Stuju ja kokki, oliko Kallea, en ole ihan varma. Mutta johan tuossakin oli väkeä pieneen laivaan. Täkillä ajoi vahtia, aina, kaksi miestä ja perämies. Merellä oli aina käsiruori, automaattia ei laivassa ollut lainkaan. Koneessa ajoi Dunkki nk. siiffinvahdin ja kaipa niitä motoreita oli yksi per vahti. Laivan konemestarit olivat vanhoja herroja, Siiffi oli nuorin. Mestareille oli käynyt, kuten niin monelle muullekin höyrylaivamiehelle. Olivat tottuneet hiljaiseen konehuoneeseen ja muutos dieselin meteliin oli vienyt kuulon. Ei ollut tapana suojata kuuloaan millään tavoin. Eikä tietenkään tottumustakaan mokomaan. Nykyisinhän ei kukaan edes ajattele menevänsä dieselin paukkeeseen ilman kunnollisia kuulosuojaimia. Vuonna 1976 oli Olympialaiset ja uffarimessin telkkari oli ruuvattu seinään, ruokapöydän päälle. Mestarit pitivät television äänenvoimakkuutta niin lujalla, että tuntui sen äänen puhalluksen jäähdyttävän sapuskat. Ei ollut mitenkään miellyttävää syödä siinä huudossa, koska pitihän niitä urheilutuloksia myös kommentoida, tietenkin huutamalla. Me perämiehet olimme huomattavasti nuorempaa joukkoa ja joskus osasimme nauraa tälle möykälle, joskus taasen se otti, varsinkin väsyneenä, todella päähän. Olisi halunnut ihan vaan rauhallisesti syödä ruokansa, mutta ei, jos ei huutanut telkkari, niin huusivat mesut keskenään. Lisäksi oli, luonnollisesti, korttiporukka möykkäämässä. Opin tässä laivassa yhden korttipelin, sen oikeata nimeä en tiedä, Airismaassa sitä kutsuttiin Viisasten peliksi, olen sen opettanut myös tyttärelleni, kesäisin pelaamme mökin mestaruudesta. Ajattelin opettaa pelin myös lapsenlapsilleni, sitten minulla olisi aina mökillä pelikumppani. Mutta, ehdottomasti, ilman huutamista, ja muuta möykkää. Yhtenä yliperämiehistä, aikanani heitä oli kaikkiaan neljä, oli entinen edustusurheilija, varatuomari ja merikapteeni. Kaikki tämä yhdessä miehessä, eli pakkohan hänen oli olla lahjakas. Viina 10
vain vei miestä, aina silloin tällöin. Ja veikin ankarasti, putket saattoivat kestää pitkälle yli viikon. Käsittääkseni Hermanni oli ollut Turussa lakimiehenä, pyörittänyt omaa toimistoaan. Kysyinkin kerran, että miten pystyy saamaan Lakitoimiston perseelleen. Hermanni vastasi, että kyllä sekin onnistuu, jos johtaa hommaa Seurahuoneelta. Tämän episodin jälkeen hän oli siirtynyt johonkin saaristokuntaan vallesmanniksi, sekin homma meni sinäkseen, taisivat mennä kunnan ja omat fyrkat sekaisin. Sitten olikin vaihtoehtona merille lähtö. Ja kun halua riitti, mies kouluttautui Merikapteeniksi. Oli ihmeellinen muodonmuutos, kun ukko oli ensin vetänyt, kaksin käsin, viinaa viikon verran, nukkunut vuorokauden ja juossut pienen lenkin, Sköldvikistä Porvoon torille ja takaisin, käynyt suihkussa ja kun hän tuli hytistään parta ajettuna ja raikkaana. Kukaan ei olisi uskonut, että sama mies paineli apinana just muutama päivä aikaisemmin. Itsetuntoaan hän ei ollut menettänyt missään elämänsä töyssyssä. Tämä aiheutti hänen ja tämän hävittäjälentäjäässän välille kovaa kitkaa. Kun silloinen Kippari kyseli pakalta, jossa Hermanni oli työnjohtajana sisääntulossa, etäisyyttä laituriin, saattoi vastaukseksi tulla esimerkiksi viiskytä veristä metriä veljet ja kultadublonit ovat meidän. Ei tainnut suuresti ilostuttaa manoveeraavaa Kipparia. Hurjin riita oli kirjattu Laivapäiväkirjan takalehdille. Nämä kaksi kirjoittivat toisistaan tekstejä, esimerkiksi Försti Kipparista seuraavaa (en muista sanasta sanaan, mutta eiköhän tuosta asian ydin selviä): Päällikkö yrittänyt, umpisumussa, siirtää laivaa M/t Kiislan kyljelle ostaakseen ko. aluksesta viinaa. Asuste kusiset kalsarit ja räkä poskella. No, eihän Kippari tätä voinut hyväksyä, hän kirjasi jonkun samantasoisen vastineen ja yritti hävittää Förstin tekstiä vetämällä kuulakärkikynällä tekstin yli henkselit. Ja repäisi samalla sivun halki. Ja tätä sotaa jatkui sivusta toiseen. Försti oli koulutettu lakimies ja osasi kirjoittaa kokolailla hankalasti. Kipparilta paloi päreet joka kerran. Hän yritti hävittää näitä kirjoituksia milloin mitenkin, kerran hän sottasi tekstin yli paksulla tussilla, siinä samalla tuli kolmeen muuhunkin sivuun sotkut, tussi meni sivuista läpi. Tuo viinan ostoyritys oli totinen tosi. Makasimme Haminassa jäissä venttaamassa kaijapaikkaa. Oli koiravahti, todella sankka sumu, ja Kippari ilmestyi ylös aivan hirveässä kännissä. Hän totesi, että nyt lähdetään hakemaan Kiislasta viinaa, se on ollut Rotterdamissa, niillä on viinaa vaikka kuinka paljon. Yritin estellä ja sanoin, että onko se nyt ihan viisasta tällä näkyvyydellä tehdä tuollaista ostosmatkaa. Kippari käski minun, räkänokan, pitämään turpani kiinni. Minä pidin, ei ollut juuri valmistuneella perämiehenplantulla kanttia sen enmpiä jupista. Ilmeisesti, kuitenkin, joku häpy hänelläkin oli, hän sulki VHF n, ettei satama tai joku muu puuttuisi asiaan. Ja sitten alkoi kova manoveeraus, onneksi hän väsyi ja sanoi, että ei pääse laiva jäistä irti. Kyllä me ainakin liikkeelle päästiin, koska siirryimme kaapelin kaksi. Ukko paineli alas ja jätti minut brygälle jatkamaan vahtia. Katselin tutkasta, että olimme juuri keskellä Haminan sisääntuloväylää, eli jos joku tulisi sumussa sisään, ei näkisi meitä jäiden seasta vaan jyräisi päällemme. Odottelin hetken, toivoin, että Kippari olisi jo sammunut, soitin koneeseen vahdissa olleelle mesulle ja kerroin mitä meinaan tehdä. Sitten siirsin laivan pois väylältä, vanhaan poteroomme. Kerroin tästä vahdin vaihtuessa Förstille. Hän oli hyvin kiinnostunut 11