Virpi Pöyhönen Hän rakastaa minua romaani werner söderström osakeyhtiö helsinki
Teos on saanut tukea Taiteen keskustoimikunnalta. Virpi Pöyhönen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39581-3 Painettu EU:ssa
Koska sinä itse et ole yhtään mitään. Sinulla ei ole identiteettiä. Jos ihmisellä ei ole kotimaata, häntä ei ole. Hän ei pysty todellisiin ihmissuhteisiin. Eihän olematon sellaisiin pysty. Hei, huomaatko, kotimaa on kuin mies. Et ole nainen ilman miestä. Et ole nainen ilman kotimaata. Aila Meriluoto, kotimaa kuin mies
{Krista} O n ihmisiä, jotka saavat rauhallisen lapsuuden, toivotun opiskelupaikan, ystäviä, kodin jossa on le veät ikkunalaudat ja puulattiat, puolison, joka on kumppani ja rakastaja. Ja on ihmisiä, jotka eivät osaa edes haluta. On voittajia ja häviäjiä. Minä olen voittaja. Joku sanoi joskus, ettei elämä ole peli, ettei sen suuntaa voi päättää. Se oli ehkä Terhi ja me olimme hänen mökillään, istuimme mökin terassilla, olimme grillanneet ja saunoneet ja kelluneet järvenselällä, puhuneet elämästä, töistä, kesähelteestä ja parisuhteesta. Sanoin, että hän on väärässä, että katsotaan, lyödään vaikka vetoa. Ja me löimme vetoa, tai minä löin, Terhi unohti sen saman tien. Jotta voi voittaa, täytyy opetella säännöt, juosta ensin viisi kilometriä, sitten kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä, olla valmis juuri oikeaan päivään mennessä. Täytyy olla suunnitelma, johon sisältyy kipupäiviä, palauttelulenkkejä ja vauhtikestävyysharjoittelua, noudattaa suunnitelmaa, sallia itselleen vain yksi lepopäivä. Eikä sekään aina auta. Saattaa olla, että sinä päivänä lämpömittari näyttää kolmeakymmentä astetta, jalat turpoavat kuumuudessa, 7
varpaat muuttuvat mustiksi, ja juoksen kaikki voimani ennen puoliväliä. Ylitän maaliviivan, mutta sitä ennen sadat juoksijat ovat menneet ohitseni, en saa henkeä, etenen kävelyvauhtia ja kun juoksu loppuu, kipu alkaa, kahteen viikkoon en pysty laittamaan kenkiä jalkaan, mutta sitten, kahden kuukauden päästä. Uusi yritys, uudessa kaupungissa. Silloin osaan säästää voimiani, ja vaikka on aivan yhtä kuuma, ehkä vieläkin painostavampaa, ylitän maaliviivan vain hieman hengästyneenä, kepein askelin. Tietenkään en ole ensimmäisten joukossa, mutta juoksen oman ennätykseni. Olen oppinut säännöt. Huhtikuussa tapasin Harrin uudessa työpaikassani, ja pian tiesin hänen käyvän perjantaisin oluella. Aina samassa baarissa. Aina yksin. Sattumalta minäkin aloin käydä siellä. Yksin, koska, tai kuten hänelle myöhemmin kerroin, työviikon jälkeen tarvitsen hetken itsekseni, hetken jossa voin rauhassa puhdistaa pääni töistä, hetken, jossa on vain minä, tai sattumalta joku tuttu, mutta ilman sopimista, ilman pakkoa. Suljen tietokoneen, pesen kahvimukini, laitan takin päälle ja lähden töistä juuri ennen Harria, kävelen nopeasti kaupungin läpi baariin, joka on alkuillasta hiljainen. En mene kotiin, keitä teetä, istu sohvalle lukemaan kirjaa, sanomalehteä, joka on jäänyt lukematta aamulla, lähde juoksulenkille, pakota itseäni nauttimaan asunnon hiljaisuudesta, lenkin korkeimmasta mäestä. Verhot sulkevat kevätillan ulkopuolelle, peittävät pölyn, tupakanreiät penkeissä, tiskin takana aina sama tarjoilija, joka tervehtii ja laskee kysymättä tuopillisen tummaa tšekkiolutta. Istun taimmaiseen pöytään, selaan Iltaleh- 8
teä ja juon olueni hitaasti, pienin siemauksin. Hän tulee vielä. Ja niin käy, tietenkin niin käy. Toukokuisena perjantaina hän astuu sisään ja ostaa tuopin, kääntyy, huomaa minut ja tulee istumaan pöytääni. Juttelemme koko illan. Hän kuuntelee minua tarkasti, nyökyttää tunnistavasti, kun kerron liftimatkoista Romaniaan, pohjoisen pikkukylistä joihin saapuessani ajattelin, että tänne jään, löydän talon, unohdan Suomen. Hän imee jokaisen jakamani muiston ja tiedän hänen muistavan sanani vielä kolmen kuukauden päästä, kymmenen vuoden päästä, aina. Musiikki peittää autojen äänet, baari täyttyy ihmisistä, ja tyhjenee taas, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on sillä, että hän katsoo minuun, nojautuu pöydän yli, hymyilee. Näkee ainoastaan minut. Aivan kuin vahingossa hän hipaisee kämmenselkääni, veri kiertää, sormet eivät ole kylmät. Kun lopulta lähdemme, ulkona on pimeää, eivätkä askeleeni kulje suoraan. Ja tulee seuraava perjantai ja sitä seuraava, aina sattumalta. Sattumalta olemme molemmat paikalla samaan aikaan, vaikkei tapaamisista sovita. Sattumalta minulla ei ole mitään sovittuna noina iltoina, eikä hänelläkään ole kiire. 9
Wyoming Turku {Kiira} Paluu on ainoa vaihtoehto. Vaikka rintakehää painaa, eikä hengitys kulje, kone kääntyy kohti tyhjää kiitorataa ja nousee kohti harmaata. Vuosi on ohi (vai oliko se ohi jo ennen kuin vuosi oli kulunut?). Tahtoisin nähdä Sheenan ja Jonin vielä viimeisen kerran. Jon pitäisi kättään sydämellään, olisi vakava, mutta hymyilisi silmillään ja Sheena huutaisi, we ll always be friends, enkä kuulisi sanoja lasin läpi (tuntisin ne silti). Itkettää. Turvavyövalo sammuu. Kuulutetaan, että kohta tarjoillaan päivällinen. Yritän syödä, mutta kädet tärisevät enkä saa lihaa leikattua, muoviveitsi taittuu. Ei ole nälkä, puristan kynsiä niin syvälle reisien ihoon kuin farkkujen läpi pystyy (en tunne mitään). Suomi. Äiti on laihtunut ja sillä on päällään hyvin istuvat farkut ja punainen takki. Hiuksissakin on uusi leikkaus, polkka, joka pitenee eteen (hän näyttää vieraalta, mutta halaus on tuttu, tiukka ja kiirehtimätön). Tervetuloa kotiin, kulta. Itku tulee äkkiä, niin nopeasti, ettei sitä pysty pidättämään. Lapsen itku, kouristukset nousevat vatsasta asti, en saa henkeä. Äiti näyttää hämmentyneeltä mutta vetää 10
minut sitten syliinsä, silittää selkää, on pitkään hiljaa. Yritän hengittää syvään. Aika pitkä matka, väsyttää. On tässä varmaan sulle totuttelemista, äiti sanoo ja silittää vielä hiuksiani. Ulkona viileä kesäilma iskee kasvoille. Ei kuuma ja hiekan tuoksuinen. Minun alkukesäni oli kuuma, mutta tästä eteenpäin se on viileää helposti hengitettävää ilmaa (on vain totuttava). Äiti ajaa kovaa, ulkona on hiljaista ja vihreää, hänen äänensä täyttää auton. Uusi moottoritie on hyvä, Turkuun pääsee reippaasti alle kahdessa tunnissa. On ollut kylmä alkukesä, paitsi toukokuussa helleviikko, ja toimiston ilmastointi epäkunnossa. Keskikesän ilta. Jokainen pelto loppuu metsään, eikä taivasta näe kunnolla (vaikka talot ovat kaukana toisistaan, tilaa ei ole). Ajamme jokirannan kautta, Turku on vanha ja kaunis, kadut ovat tyhjiä, asfaltti sileä. Keskustan jälkeen alkavat lähiöt. Kukkulalla harmaa kerrostalo, sen ympärillä on mäntyjä, pieni metsä oikeastaan (maja oli suurimman kuusen juurella), ja rappukäytävässä haisee ruoka. On kuten on aina ollut. Äiti pysähtyy katsomaan minua ja sanoo, että näytät ihan samalta kuin ennen, vähän vanhemmalta ja ruskettuneelta näytät myös, mutta sillä on se katse, joka kertoo, että näytän erilaiselta (väärältä). Neljätoista kiloa. Se tapahtui hiljalleen, eikä kukaan kertonut sitä minulle. Tietenkin huomasin housujen pingottuvan reisistä, 11
napin painavan punaisen uran vatsaan. Hikoilutti enemmän. Ostin Lemarien Wallmartista uudet housut ja pari löysää paitaa ja yritin käydä lenkillä. Hiekkatietä suoraan eteenpäin ja sitten takaisin, miehet vislailemassa harvojen ohiajavien autojen ikkunoista. Lopetin peiliin katsomisen. Seison huoneeni ovella. On avattava ovi, painettava kahvaa ja astuttava sisään (hetki, joka jakaa ajan). Nähtävä vuoden takainen huone. Siinä asuu henkilö, joka ei ollut vielä nähnyt mitään. Ei liftannut Sheenan kanssa pickupiin, ei tuntenut kuinka hevosen valtava keho keinuu alla, ei nähnyt ainoaakaan cowboyta, eikä kuinka piikkipallot pyörivät preerialla tai lumimyrsky nousee. Ei herännyt päiväunilta siihen, kun joku piirtää kuvia selkään, maannut sängyssä aivan liki. Eikä koskaan menettänyt ketään (mikä oli Wyomingissa se hetki, joka jakoi ajan). Olen valvonut yli kolmekymmentä tuntia, mutta minua ei väsytä, minua huimaa (haluan olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, haluan olla yhdessä paikassa kokonaan). Yhdellä seinällä Kaj Stenvallin ankat nukkuvat parisängyssä ja toisella Dalin kellot valuvat hitaasti vaaleita seiniä pitkin. On vielä valoisaa, mutta aurinko ei paljasta yhtään pölyhiukkasta. Ei yhtäkään. Parketti kiiltää, eikä vaaleassa päiväpeitteessä ole edes ryppyjä, verhot lepäävät vaaleanliiloina. Dali ja siirtokehykset pois, tilalle Jonin maalaus. Kaksi ihmistä on painanut otsansa toisiaan vasten, välissä monen muun ihmisen kasvot. Tai niin minä sen näen ja kun sanoin Jonille, hän suukotti otsaani ja sanoi, että näen 12
oikein, tai siis niin kuin hän maalatessaan ajatteli (koska ei ole väärää, on tulkintoja). Ilmoitustaululla olevat valokuvat piiloon yöpöydän laatikkoon, vaatteet ulos laukuista värikkääksi kasaksi lattialle ja sänkyyn vaaleansinisten joutsenten sijaan Sheenan lakanat. Tai ei Sheena lakanoita tehnyt, mutta värjäsi kankaan oranssiksi ja teki spiraaleita, sanoi niiden kuvaavan elämän jatkuvuutta. Verhot pois, uudet hankin kun pystyn, ja uusi päiväpeite myös. Vilkaisen vahingossa peiliin, mutta väistän katseeni ennen kuin ehdin nähdä. Käännän peilin toisinpäin (sen liikuttaminen on hankalaa katsomatta itseään), peilipinnan kohti seinää, mutta se näyttää typerältä, kuin ei enää mahtuisi paikalleen huoneen nurkkaan, kirjoituspöydän viereen. Käännän sen takaisin ja parketti naarmuttuu (en osaa edes siirtää peiliä varovaisesti). Peitän peilin verholla. 13
{Krista} Kesäkuu. Aamulla kasvot ovat turvonneet ja pää painava. Pesen kasvot kylmällä vedellä, mutta se ei poista väsynyttä ihoa, hiuksia jotka porautuvat päänahan läpi, pään jyskytystä, arkaa ihoa. Kasvot vääristyvät kun niitä katsoo kiiltävästä hanasta. Peilissä on vaaleansinisiä hammastahnaroiskeita, silmänurkissa hentoja ryppyjä, samoin suupielissä. Tänään ne osoittavat alaspäin, vaikka vielä eilen hymy oli leikittelevä, vino, sellainen, joka paljastaa nenänvarren hymyrypyn, vasemman posken kuopan. Eilen laitoin hiukset kiinni, eteen muutama suortuva, sitten meikki. Kepeä, mutta silmiin kuitenkin mustaa. Pyörähdän peilin edessä, tunika leijuu ja laskeutuu, vyötärön kaari, kapeat farkut, soukat jalat. Aiemmin en olisi edes osallistunut työpaikan virkistyspäivään, mutta nyt en jäisi millään pois. Pyörähdän vielä ja vielä, sitten laukku rennosti olalle ja kesäpäivään, joka on minun. Joka on meidän. Ottakaa pillit myös. Minibussissa on kuuma, kylmä neste valuu kurkkuun ja poreilee nenään asti. Ruokatoimituksen Helena selostaa kevätretkipäivän ohjelmaa, ensin mäkiautoilua, sitten syömään ja jatkoille leirintäalueen saunalle. Farkut lii- 14
mautuvat ihoon ja kädet hikoavat, vaikka pullo on kylmä. Pyyhkäisen hiuksia otsalta, Harria ei näy. Helena kohottaa minikuohuviinipulloaan ilmaan, nyt mennään eikä meinata, enää ei voida odottaa. Kuski käynnistää moottorin. Sitten vihdoin, viimeisellä hetkellä, koputus ikkunaan, Harri katsoo minua, hymyilee ja lähtee kävelemään ovelle. Rennot askeleet, menipä tiukoille, vaikka olisin mä teidät löytänyt, onko täällä vielä paikka vapaana. On, on! Mutta minun ei tarvitse edes nyökätä vieressäni olevaa istuinta kohti, kun hän jo istuu vieressäni. Kilistämme pulloja, bussi kaartaa ulos toimituksen parkkipaikalta. Ja kesäpäivä kuluu, on helppo hymyillä. Ajamme mäkiautorallia. Sanon Harrille haastavani hänet. Päästyäni ylös en katso alas asti ja kun vuoroni tulee, puristan rattia tiukasti, keskittyen ainoastaan muutamaan metriin edessäni. En paina jarrua kertaakaan ennen kolmatta mutkaa ja silloinkin jalkani ainoastaan hipaisee poljinta, viima piiskaa kyyneleitä silmiin, puut vilistävät silmänurkissa ja asfaltti tärisee. Viimeiseen mutkaan tulen liian kovaa, hetken tuntuu että auto törmää reunustan suojarenkaisiin. Käännän rattia niin kovin kuin pystyn, ohitan reunuksen ja jatkan matkaa. Tulostaulu näyttää reippaasti nopeampaa aikaa kuin edellisellä kierroksella, nopeampaa kuin kenelläkään muulla. Seison korokkeella ja Helena työntää käteeni suuren kuohuviinipullon. Ravistat sitten formulatyyliin! Kuohuviini syöksähtää pullosta pilvetöntä taivasta kohti. Laittaessani pullon kiertämään, katson suoraan 15
Harriin, hymyilen ja sanon ainoastaan: Voitin. Alkava kesä, sininen taivas, ei tuulta. Sattumalta hän varaa päivällisellä paikkaa vieressään, kaataa viiniä ensin minulle sitten itselleen, sattumalta bussissa on aina vieressäni tyhjä istuin vapaana hänelle. Sattumalta hän kumartuu lähelle puhuessaan minulle, ja hipaisen hänen käsivarttaan kun kukaan ei katso, puhun pehmeämmällä äänellä. Jatkoilla hän soittaa kitaraa. Muut ovat tupakalla, nauravat niin kovaa, että se kuuluu ikkunan läpi, puhuvat toistensa päälle, me olemme sisällä kahdestaan. Kuuntele tätä. And you want to travel with her And you want to travel blind Siirtyessäni sohvalle Harrin viereen tiedän, että hänen katseensa seuraa minua eikä väisty hetkeksikään. Välissämme vain pieni kaistale kulunutta samettisohvaa. Siirryn hieman lähemmäksi, nostan jalat sohvalle, kierrän käsivarret polvieni ympärille, otan pitkän huikan viiniä. Kappale loppuu ja olemme hetken hiljaa. Sitten hänen kätensä hipaisee reittäni niin kevyesti, että sitä saattaisi luulla vahingoksi. Ja kun päivä on muuttunut yöksi ja yö aamuksi, kun olemme istuneet kahdestaan laiturilla, jota ympäröivä meri on peilityyni kalvo, aurinko nousemassa horisontin harmaasta usvasta, ja kuuluu ainoastaan veden tasainen loiske laituria vasten, lokkien kinastelu ilmassa. Ne lentävät ylös, leijuvat viistossa ja pudottautuivat välillä rikkomaan veden pinnan. Pian hän siirtyy vielä lähemmäs, 16
sormi piirtää ympyröitä laituriin. Sitten taas suora katse, melkein haastava. Mun on pakko tehdä näin. Huulet ovat pehmeät ja kylmät, hän tuoksuu oikealle, itselleen, juuri sille mille jokainen perjantai kuvittelin hänen tuoksuvan. Lokit kirkuvat, meri loiskii hiljaa laituriin. Mä olen ajatellut sua. Kun kaikki tämä on tapahtunut, lähdemme samalla taksilla ja kotona on kaikki valmista, sängyssä puhtaat lakanat, jääkaapissa kuohuviinipullo ja tummaa olutta. Taksikuski jauhaa kovaäänisesti purkkaa, iskelmäradio soi. Hänen suunsa maistuu viiniltä ja reidelläni lepäävä käsi on raskas. Lähestyessämme kaupunkia hän sanoo kuskille oman osoitteensa. Sopiihan, että mennään mun kautta ensin? Taksin pysähtyessä suuren omakotitalon eteen hän kaivaa taskujaan, ja löytää lopulta ruttaantuneen kaksikymppisen. Pihalla kasvavat omenapuut ja autokatoksen eteen on pysäköity kaksi lastenpyörää, sininen ja punainen. Sininen nojaa kauniisti autotallin oveen, punainen on kaatunut maahan. Hän avaa turvavyön, kurottautuu kohti ja antaa suukon poskelle. Nähdään taas. Kävellessään ovelle hän pysähtyy nostamaan kaatuneen pyörän, mutta ei vilkaise taakseen. Ja tänään täytyy vain säästää voimia, ajatella aamuyön hetkiä laiturilla, unohtaa taksi, unohtaa polkupyörät. Täytyy antaa päivän kulua, koska illalla päätä ei enää särje, 17
iho ei ole arka, kasvoille voi laittaa naamion, häivyttää silmäpussit. Täytyy olla kärsivällinen, muistaa ettei kaikkea kuulu saada heti, muistaa suunnitelma, pitää kipupäivät, olla unohtamatta lepopäivää. 18
Wyoming {Kiira} K un Sheena astui sisään luokkahuoneeseen, kaikki muuttui. Pojat riisuivat cowboy-hattunsa, lopettivat naureskelun ja istuivat pulpetteihinsa. Opettaja sanoi: Nyt aloitetaan viimeinen lukuvuosi. Sheena istui alas vasta halattuaan kaikkia, myös opettajaa, ja kaikki käyttäytyivät kuin se olisi suuri kunnianosoitus. Minua hän kätteli. Finn. Kuulin jo sinusta. Hänellä oli päällään pitkä musta mekko ja mustat korolliset saappaat, ja oli käsittämätöntä kuinka hän saattoi samaan aikaan näyttää siltä, että oli täysin kuulumaton siihen luokkahuoneeseen Westingin kolmenkymmenen oppilaan lukiossa (siihen asti oli puhuttu aitojen korjaamisesta ja siitä, milloin lehmiä ajetaan seuraavan kerran ja kehuskeltu kesätyöllä suurella ranchilla naapuriosavaltiossa), ja samalla kaikki oli kohdallaan vasta kun hän astui luokkaan. Nähdessäni Sheenan tiesin, että minun täytyi tutustua häneen ja koko päivän mietin miten saisin hänen huomionsa itselleni. Yllätyin, kun hän päivän lopuksi käveli luokseni ja sanoi: 19
Olen menossa enon ranchille. Lähdetkö mukaan? Ajoimme Smithsien kautta. Ensin Westingin pienen keskustan läpi kirkolle. Päätie oli päällystetty kirkolta koululle, mutta asvaltissa oli syviä halkeamia, talot olivat matalia ja lähellä toisiaan, pienillä neliön mallisilla pihoilla kitulias, mutta tasainen nurmikko, kaasugrillien vieressä pöytä ja muutama tuoli. Sitten hetken matkaa päällystämätöntä päätietä, jonka sora oli asfalttia tasaisempaa ja vielä Smithsien postilaatikolta maili pikkutietä. Kate oli lasten kanssa kotona, sanoi että voin mennä, muttei näyttänyt ilahtuneelta. Sitten ajoimme parikymmentä mailia Westingin ulkopuolelle, hiekka pöllysi, lehmiaitaukset levittäytyivät molemmilla puolilla, tien vierellä sähkötolppien vino rivi. Sheena ajoi lujaa, piteli ohjauspyörää varmasti yhdellä kädellä ja poltti tupakkaa avonaisesta ikkunasta (Wyoming, valtavasti tilaa ja taivas, joka jatkuu loputtomiin). Istuessani Sheenan autossa tuntui, että olin tullut kotiin. Oli helppo olla, kuin olisimme tunteneet jo vuosia, enkä epäröinyt hetkeäkään, kun hän sanoi, että mennään ratsastamaan. Kerroin, etten ollut koskaan ratsastanut. Sen parempi, opit nopeammin, Sheena sanoi aivan kuin se olisi hyvä asia, ratsastamaan ja hevosmieheksi, se on sama. Hänen jäädessään vaihtamaan vaatteita (ruskettunut selkä oli kapea ja kylkiluut pystyi laskemaan ihon läpi), kävelin pihan yli tervehtimään Howard-enoa. En miettinyt hetkeäkään mitä sanoisin ja kuinka olisin. Kättelimme, hänen kämmenensä oli karhea ja pieni, farkut öljyn tahrimat, mutta vyönsolki kiilsi auringossa. 20
Seurasin häntä rakennuksen taakse, pienessä aitauksessa oli kaksi hevosta. Laitettuaan molemmille riimut päähän, Howard antoi toisen narun minulle. Tämä on Ever so Clever tai lyhyemmin Ever. Hevonen katseli minua, tuuppi turvallaan kättäni. Lähdet vaan kävelemään, se kyllä seuraa. Tärkeintä on näyttää siltä, että tietää mitä tekee, hevoset tarvitsevat johtajan. Vaikka parempi olisi kyllä jos todella tietäisi mitä tekee, mutta se tulee aikanaan. Ansaitset kyllä kannuksesi. Kannukset? Niin. Ja muista, ettet vaihda hevosta, vaikka Sheena rupeaisi intoilemaan mitä. Tälle toiselle pärjäät vasta pitkän ajan päästä, jos silloinkaan. Pihalla Sheena satuloi nopeasti molemmat hevoset. Jokainen liike oli määrätietoinen ja rauhallinen, ja kun istuin korkealla hevosen selässä, vain hetken ymmärsin, miten korkealla olen ja miten Everin jokainen liikahdus sai tasapainoni horjumaan, reiteni puristumaan hätäisesti satulaan. Mutta pian Sheenan rentous tarttui minuun ja unohdin, että jokainen liike saattaisi suistaa minut ratsailta. Hengitys kulki rauhassa ja hevosen kyljet lämmittivät farkkujen läpi. Lähdimme ranchin pihasta ja kävelimme hetken matkaa peräkkäin tienviertä. Annat sille vain ohjaa, se kyllä seuraa meitä. Sitten laskeuduimme kuivuneeseen joenuomaan, hevonen keinui allani. Edessäni Sheena alkoi ravata, menetin hetkeksi tasapainoni, koko keho jännittyi, ja tarrasin kiinni ohjiin. Hän vilkaisi taakseen. Mietit sitä liikettä, etkä nyt muuta, ja päästä irti niistä ohjista, se osaa kyllä kulkea. 21
Päästin, uskalsin antaa hevosen itse päättää mistä kohtaa se ohitti kivet, ohjat roikkuivat löysinä, mutta Ever ei kiihdyttänyt vauhtiaan, ravasi vain korvat hörössä. Silloin Sheena kannusti hevosensa laukkaan. Tarrasin kiinni satulannupista, ensin kehoni petti minut, poukkoilin ylös alas, liu uin vasemmalle maata kohti ja juuri kun ajattelin, että nyt putoan, en minä tähän pysty, käteni eivät jaksa, löysin Everin liikkeen, vain rento lantio, suora selkä, tiukka vatsa ja lensimme joenuomaa. Katse eteen ja kauas, oli vain hevosen liikkeet allani, lämpimät kyljet ja kavioiden töminä. Sheena kääntyi penkkaa ylös, muttei hiljentänyt vauhtiaan, seurasin perässä, laukkasimme polkua eteenpäin kohti aitaa ja jos Sheena olisi hypännyt aidan yli, olisin varmasti seurannut häntä epäröimättä hetkeäkään. Mutta juuri ennen aitaa Sheena hevosineen pysähtyi ja Ever pysähtyi samalla. Hengästytti ja nauratti samaan aikaan. Tiesin, että sussa on ainesta, Sheena sanoi kävellessämme takaisin ranchia kohti, sitä joko on tai sitten ei ollenkaan, sen vain näkee ihmisestä. Silloin ajattelin, että siinä oli kaikki mitä halusin, ratsastaa Sheenan kanssa niin, että tuuli huusi korvissa ja hevonen liikkui alla varmana ja suurena (kahdesta tuli yksi), mutta tapahtui vielä enemmän. Tapasin Jonin. Elokuu. Olin yötä Sheenalla, oli vielä aikainen perjantai-ilta. Sheena sanoi, että on tylsää ja ehdotti, että menisimme Cheyenneen. Liftaamalla. Autolla olisi kuulemma liian vaivatonta. Pian seisoimme peukut pystyssä pari mailia Westingin ulkopuolella, tyhjä tie, kuuma, hiekka tuntui tahmeana 22