1 16.10.2015 Pekka Leino, prof., dos., OTT, TT Kirkon organisaatiota ja hallintoa suunnittelevalle ja kirkon tulevaisuutta pohtivalle Kirkon tulevaisuuskomitealle Komitean lähtökohdat Kirkolliskokouksen keväällä 2015 asettama Kirkon tulevaisuuskomitea on saanut tehtäväkseen pohtia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta ennakkoluulottomasti Tämä pitää sisällään mm. sen, mitä etuja ja rajoitteita kirkolle sen nykyinen julkisoikeudellinen asema tuo mukanaan ja mitä muutoksesta seuraisi. Komitean työn taustalla on myös Kirkko 2020 tulevaisuusselonteossa esiintuotuna se, että uskonnolliset ilmiöt ja instituutiot tulevat entistä herkemmin kriittisen keskustelun kohteiksi. Edelleen todettiin useimmissa arvokehityksen luonnehdinnoissa korostetun individualismin voimistumista ja tutkimusten osoittavan minä keskeisten arvojen nousua. Modernisaation vaikutus näkyy voimakkaasti moraalikäsitysten muutoksissa. On ymmärrettävää, että Suomen ev.lut. kirkossa jäsenkadon edessä kirkon talouden horjuessa joudutaan kyselemään, miksi näin on, miksi kirkko menettää asemiaan. Millä tavoin rakenteita, lainsäädännöllisiäkin, tulisi muuttaa hallinnollis-taloudellisen kevennyksen ja ehkä paluumuutonkin syntymiseksi. Komiteasta on kirkon julkisoikeudellisesta asemasta ja siihen liittyen esitetty vastattavakseni kolmenlaisia kysymyksiä. Näitä asioita olen myös tarkastellut väitöskirjoissani, muissa julkaisuissa ja artikkeleissa. Ennen vastausyrityksiä näihin komitean esittämiin kysymyksiin, otan kuitenkin esille yleisemmin muutaman näkökohdan. Yleisemmin Nykyinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen asema on muodostunut pitkästä historiallisesta kehityslinjasta. Suomen valtiollisen autonomian syntyessä uskontopakko Venäjällä ortodoksisuuteen ja Ruotsissa luterilaisuuteen muodostivat uudessa valtioyhteydessä uskonnonvapauteen liittyvän ongelman, joka ratkaistiin lainsäädännöllisesti kirkolle annetulla lainsäädäntöautonomialla. Vuoden 1869 kirkkolaissa kirkko sai vieläkin voimassa olevan yksinoikeuden ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja muuttamista. Tässä kirkon oikeudessa on kysymys kirkon oikeudesta saada olla ja toimia kirkkona sekä kirkon jäsenten oikeudesta saada olla osallisena kirkon uskon ja opin mukaisessa toiminnassa luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisesti. Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen alussa on ensimmäisestä kirkkolaista lähtien viitattu luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin. Kysymys on uskonnonvapauteen perustuvasta kirkon sisäisestä autonomiasta. Tätä kirkon oikeutta ja vapautta suojaamaan kirkkolakijärjestelmä on nimenomaisesti luotu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lainsäädännöllinen autonomia on ollut olemassa jo ennen valtiollista itsenäisyyttä. Vuoden 1919 hallitusmuodon 83 :n mukaan valtiosääntöön otettiin mukaan nykyisen perustuslain 76 :äänkin sisältyvä kirkolle kuuluva oikeus omaan lakiin, kirkkolakiin: Kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Kaikessa uskonnollisessa toiminnassa on aina voimassa jokin lainsäädännöllinenkin järjestely uskonnollisen toimijan ja yhteiskunnan välillä. Uskonnonvapauden perusoikeus ja uskonnonvapauslaki luovat pohjaa järjestäytyneemmälle uskonnon harjoittamiselle, jos kysymyksessä on erityisellä sääntelyllä järjestetystä Suomen ev.lut. kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkon taikka rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien toiminnasta. Myös yhdistyslaki ja säätiölaki tulevat noudatettaviksi jos uskonnollinen toiminta on järjestäytynyt aatteellisen yhdistyksen tai säätiön muotoon. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon osalta kysymys on myös kirkolle valtiosäännön perusteella suodusta lainsäädännöllisestä erityisasemasta, kirkkolaista. Kysymys on kansainvälisestikin uniikista
2 kirkkolakijärjestelmästä, joka on antanut kirkolle elintilaa toimia oman tunnustuksensa mukaisesti ja niin, että sitä koskeva lainsäädäntö kirkon järjestysmuodon ja hallinnon osalta on kirkkolakiin nähden ollut kirkon omissa käsissä. Toinen kysymys sitten on, miten kirkko on voinut tai halunnut tätä oikeuttaan käyttää. Ev.lut. kirkon asema poikkeaa siten muusta lainsäädännöllisesti järjestetystä uskonnollisesta toiminnasta. Mielestäni kirkon kannalta ydinkysymyksen tulisi olla: Mikä lainsäädännöllinen järjestely turvaa kirkolle parhaiten mahdollisuuden toteuttaa sen tunnustuksen mukaista tehtävää suomalaisessa yhteiskunnassa ja universaalisen kirkon osana? Kirkkolakijärjestelmä turvaa käsittääkseni kyllä hyvin luterilaiselle kirkolle mahdollisuuden elää oman tunnustuksensa mukaan, jos se vain itse sitä haluaa. Tietenkin voidaan pohtia, kuinka laaja kirkkolain pitäisi olla jotta tämä mahdollisuus voisi säilyä. Ev. lut. kirkon osalta on myös erityistä kirkollisten herätysliikkeiden osuus tässä kokonaisuudessa. Suomalainen erityispiirre nimittäin on ollut juuri tämä herätysliikkeiden kirkollisuus tai kirkonsisäisyys. Tätä on pitkään pidetty myönteisenä ja kirkolle rikkautena, jopa sen opetuksen kannalta elintärkeänä. Viime vuosina on eräänlaiseksi ongelmaksi tullut tässä herätysliikeperheessä joidenkin liikkeiden, yhdistysten tai säätiöiden pitäytyminen tai kiinnittyminen tiukasti kirkon tunnustukseen. Tämä on synnyttänyt kirkossa paineita hoitaa järjestystä lainsäädännöllisesti tai jopa tuomioistuintietä. Tilanne on tietenkin kummallinen siinä mielessä, että kirkon omassa intressissä kuuluisi sen oman oppiperustan mukaan olla tunnustuksensa mukaan toimimisen tärkeys. Kysymyksessä voisivat tietenkin olla erimielisyydet kirkon tunnustuksesta ja sen tulkinnasta. Toisaalta tämäkään ei oikein näyttäisi oikealta tulkinnalta siinä mielessä, että kirkon tunnustuskirjat viittaavat itsestään pois eli Raamattuun. Jos taas kysymys on Raamatusta ja sen tulkinnasta, vielä vähemmän asian luulisi olevan lainsäädäntö- ja/tai tuomioistuinasia. Pelkistettynä voisi sanoa, ettei nykyinen kirkkolakijärjestelmä estä kirkolle sen tunnustuksensa mukaista toimintaa, jos kirkko itse sitä haluaa. Perustuslain säännöksiä, esim. 6 :n yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen tulkintana olisi mielestäni mahdollista kirkon lainsäädännöllinen erityisasemassa ottaa huomioon hyväksyttävänä perusteena eri asemaan asettamisessa sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella kirkon vuosisatainen yksimielisyys kirkon opin käsittämisessä. On jo syntynyt ja lisääkin syntymässä perusoikeustulkintatilanteita, joissa on rikkoutunut tai rikkoutuu kirkon opin tulkintojen osalta kirkon tunnukseen sisältyvä elintärkeä periaate Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. (KJ 1:1/ Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä). Kirkon todelliseen ykseyteen riittää Augsburgin tunnustuksen VII artiklan mukaan yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Tässä ilmaistaan kirkon teologinen lähtökohta. Kirkko ja sen opillinen yksimielisyyden perusta on siten Raamatussa ja kirkon tunnustuksessa, ei kirkon tai yhteiskunnan ylläpitämässä järjestyksessä. Kirkon julkisoikeudellista asemaa tarkasteltaessa on nähdäkseni kehityssuuntana viime vuosikymmenien aikana ollut kahtalainen, osin keskenään ristiriitainen linjaus. Toisaalta on korostettu kansankirkon luonnetta ja kirkon pyrkimystä irti valtiokirkollisuuden jäänteistäkin. Kuitenkin käytännössä valtiokirkollisuuden siteitä on vahvistettukin. On oikeammin sanottuna muututtu lähemmäs valtiokirkkoa, ei enää ehkä niinkään rakenteissa, vaan oikeudellisissa normeissa. Kirkkolakia ja kirkkolainsäädäntöä on harmonisoitu yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön joko kirkkolain sisällöin tai lainsäädännöllisin linkityksin. 1 1 Esimerkiksi virkaehtolainsäädäntö 1970-luvulla linkitti kirkon palvelussuhteen ehdoissa yhteiskunnalliseen järjestelmään. Kirkkolain sisällöissä vuoden 1993 kirkkolakireformissa kiinnittyminen yleiseen hallintolainsäädäntöön, kirkollisen muutoksenhakujärjestelmän linkittyminen tiukemmin
3 Sitten ne minulle esitetyt kolme kysymystä. 1) Mitä etuja ja rajoitteita kirkolle sen nykyinen julkisoikeudellinen asema tuo mukanaan ja mitä muutoksesta seuraisi? Suomessa parlamentaarinen Kirkko ja valtio-komitea selvitti vuonna 1977 jättämässään mietinnössä, mitä muutoksia yhteiskunnan kehitys on aiheuttanut ja aiheuttaisi kahden kansankirkon asemassa ja toiminnassa. Komitean mietintöön on kirjattu kolmisenkymmentä kirkkojen ja valtion välisiä suhteita koskevia kohtia. Komitea mietinnön jälkeen evankelis-luterilaisen kirkon osalta mm. tuomiokapitulien asemaa valtion kustantamina virastoina ja hallintoeliminä (1997) sekä piispojen nimitysoikeudessa (2000) on siirrytty kirkon sisäisiin järjestelyihin. Nämä ovat osaltaan vaikuttaneet kirkon julkisoikeudelliseen asemaan. Kuitenkin valtiokirkollinen lähtökohta on pitänyt sisällään moninaisia kiinnekohtia kirkon ja valtion välillä, joten sen tarkka määrittely, missä kulkee kirkon ja valtion täydellisen toisistaan erottamisen tai kirkon julkisyhteisöaseman tai sen puuttumisen raja, ei ole käytännössä aivan yksiselitteisesti määriteltävissä. Tämä on voitu todeta myös Ruotsin kirkossa vuoden 2000 toteutetun laajamittaisen reformin jälkeen kirkon ja valtion laajamittaisessa erottamisessa mm. kirkkolaista luopumisen ja verotuksesta maksuun siirtymisen jälkeen (Kyrkoordning 42 kap 1 med hänvisning till lagen 1998:1591 kyrkoavgift). Arviot Ruotsissa kirkon julkisyhteisöasemasta ovat sen jälkeen olleet epämääräisen niukkasanaisia tai muuten varovaisia. 2 Suomen ev.lut. kirkossa on kirkossa tehtyjen muutosten vuoksi julkisen vallan käyttäminen jäänyt vähiin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeilla on avioliittolain säännösten mukaan vihkimisoikeus kirkolliseen avioliittoon. Mutta tällainen oikeus on voitu myöntää myös ilman julkisoikeudellista asemaa olevien uskonnollisten yhdyskuntien papeillekin. Kirkon talouden kannalta tärkeä tulonmuodostus tapahtuu kirkollisveron muodossa ja sen kantaminen on toteutettu kunnallisveron yhteydessä. Kirkossa on kirkkolakiin perustuva oma hallintonsa ja virat. Hautaustoimilain mukaan ev.lut. kirkolla on velvollisuus ylläpitää yleisiä hautausmaita. Tämä velvollisuus ev.lut. kirkolla varmaankin on sen julkisyhteisöasemasta johtuen, vaikka hautaustoimilakia sovelletaan myös ortodoksista kirkkoa ja myös muita hautausmaita voidaan perustaa. 3 Väestörekisterilain 48 :n mukaan kirkon viranomaisten on pyynnöstä annettava todistuksia hallussaan olevista aikaisemmista kirkollisista väestörekistereistä. Mutta nämä alkavat itse kirkkolain lisäksi olla ainoat elementit kirkon julkisyhteisön aseman määrittelyssä. Julkishallinnon kirkolle tuomat edut ovat käyneet vähiin. Kirkollisverotus tietenkin muodostaa kirkon talouden selkärangan ja siirtyminen Ruotsin mallin mukaiseen vapaaehtoiseen kirkollismaksuun sisältää varmaankin taloudellisen riskin. Kirkossa on vakinaisen papiston virkasuhteeseen aikaisemmin kuulunut vahva virassa pysymisoikeus, mutta 2013 vuoden kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten muutoksessa on irtisanomisoikeus liitetty myös näihin virkoihin. Kirkko on myös aiemmin käytännössä luopunut omasta aloitteestaan muutoksenhakujärjestelmästään. Virkojen täyttöprosessi viranhaltijoita rekrytoitaessa ei välttämättä ole etu, vaan rekrytointia hankaloittavaa. Toisaalta kirkkolainsäädäntöön sisältyvät kelpoisuusehdot tai virantäyttökriteerit on voitu nähdä preventiivisesti oikeusturvaa edistäviksi. Osana kirkon julkisyhteisörakennelmaa voidaan kuitenkin nähdä muutoksenhakujärjestelmän kiinnittyminen hallintolainkäyttöön. Tosin kirkon sisäistä autonomiaa kaventavaksi voitaisiin kyllä pitää kirkon omasta aloitteesta toteutettua muutoksenhakujärjestelmän muutosta, jossa valitusten käsittely siirrettiin valtion hallintolainkäyttöviranomaisille kirkon omilta viranomaisilta. Kirkon julkisoikeudellisen aseman muodostavat siteet kirkon ja valtion välillä ovat siten moninaiset eikä ole yksiselitteistä ilmaista, mitä sen muuttamisesta tarkkaan ottaen seuraisi yleisemmin. Jos edellä mainituista elementeistä jotain muutetaan, sillä on vaikutuksensa kirkon hallinnon eri hallinnon tason toimielimiin. yhteiskunnalliseen hallintolainkäyttöön sekä yleisten virkamiesoikeudellisten säännösten sisällyttäminen kirkkolakiin. Viimeksi mainittu muutos on aiheuttanut sekaannusta siinä, että teologista pappeuden käsitettä on käsitelty hallinnossa ja hallintolainkäytössä virkamiesoikeudellisesti. 2 Sören Ekström kirjoitti Ruotsin kirkkoa koskien vielä vuonna 1994 (Svenska kyrkan organisation och verksamhet, s. 121): Många kyrkliga organ är i konstitutionell mening statliga myndigheter. Så är fallet med Kyrkomötet, liksom Svenska kyrkans centralstyrelse och Kyrkomötets besvärsnämd (som är statliga myndigheter under kyrkomötet). Ruotsin kirkon kirkolliskokous puolestaan lausunnossaan vuoden 2000 reformista totesi mm.: Med föreliggande förslag står det klart att Svenska kyrkan även fortsättningsvis kommer att höra till den offentligrättsliga sfären men vara betydligt offetligrättslig reglerad än för närvarande. (Gunnar Edqvist 2000, 27-28). 3 Vaikka ev.lut. seurakunnilla onkin yleensä omat hautausmaat, esim. Kauniaisten seurakuntayhtymällä on vain kolumbaario ja hautausmaa Kauniaisissa on kunnallinen.
4 2) Mitä julkisoikeudellisen aseman purkaminen merkitsisi seurakuntahallinnon, keskushallinnon tai kirkollisten vaalien kannalta? Perustuslain 76 :n mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään. Kirkon hallintoa koskeva sääntely eri hallinnon tasojen osalta on siten lakisääteinen asia. Kirkkolain mukaan kirkon hallinnosta tosin säädetään tarkemmin kirkkojärjestyksessä, jossa annetaan määräyksiä kirkon toiminnasta. Kirkolliskokous antaa kirkkolain valtuutussäännöksen mukaan kirkon vaalijärjestyksen, jossa määrätään tarkemmin seurakuntavaaleista sekä kirkolliskokousedustajien ja hiippakuntavaltuuston jäsenten, piispan, papin, tuomiokapitulin pappisasessorin ja maallikkojäsenen sekä lääninrovastin vaaleista. Siten näitä vaaleja koskevat ns. perustavat säännökset ovat löydettävissä kirkkolaista. Ensinnäkin vuoden 1919 hallitusmuodosta peräisin olevaa säännös perustuslain 76 :ssä olisi otettava uuden tarkastelun kohteeksi. Jos kirkko ei olisi enää osa julkishallintoa, ei sen hallinnostakaan olisi tarpeen säätää kirkkolaissa. Entä, miten sitten siinä tilanteessa olisi ymmärrettävä sääntelyn tarve, jos kirkkolakijärjestelmä haluttaisiin pitää voimassa? Mistä asioista kirkkolaissa tulisi tämän jälkeen säätää? Kirkon järjestysmuodon, konstituution, tulisi kirkon oppiperustan ja voimassa olevan kirkkolain mukaan olla siinäkin tapauksessa nimenomaisesti ainoastaan kirkon oma asia. Jollei kirkolla olisi julkisoikeudellista asemaa, sen hallintoa koskeva lainsäädäntö voitaisiin korvata uskonnollisten yhdyskuntien yhdyskuntajärjestyksen määräyksillä. Tällöin uskonnonvapauslain säännöksiä sovellettaisiin nykyistä laajemmin Suomen ev.lut. kirkkoon. Kirkon hallinnon eri tasojen viranomaiset ja toimielimet eivät siinä tapauksessa toimisi viranomaisasemassa ja tästä aiheutuisi hallinnollisten lakien soveltamiseen nähden muutoksia. Kirkko ei olisi hallintolain määrittelemä itsenäinen julkisoikeudellinen laitos. Kirkossa olisi menettelytavoista oikeudellinen normatiivisuus perustettava muuhun sääntelyyn. Kirkkoa varten on nykyään, toisin kuin ensimmäistä kirkkolakia säädettäessä, nyt ollut käytettävissä kolme eri säädöstä. Jos kirkon julkisoikeudellinen asema poistettaisiin, vaikuttaisi tämä kirkkoa koskeviin säädöksiin ja niiden sisältöihin suuressa määrin. Kirkon vaalijärjestystä ainakaan nykyisessä muodossa ei tarvittaisi, koska ei olisi enää kysymys julkishallinnon toimielimiä koskevista vaaleista. Kirkon julkisoikeudellisen aseman purkaminen vaikuttaisi verotusoikeuden korvaamisen muulla järjestelyllä. Jos kirkollisvero korvattaisiin jäsenmaksulla, tämä vaikuttaisi suurella todennäköisyydellä kirkon taloutta rasittavasti. 3) Millaisia vaihtoehtoja olisivat a) nykyinen kirkkolaki, b) kirkkolain säätämisjärjestyksessä säädetty suppea puitelaki ja c) tavallisena eduskuntalakina säädetty suppea laki kirkosta? Tarkasteltaessa kolmea yllä olevaa vaihtoehtoa on todettava ensinnäkin kahden ensimmäisen perustuvan kirkkolakijärjestelmään, joka merkitsee lainsäädäntöautonomiaa ja kirkon sisäistä autonomiaa kirkollisen elämän ja toiminnan järjestämiseksi kirkon oman tunnustuksen mukaisesti. Kirkkolakiin ei tulisi a) tai b) vaihtoehtojen mukaisissa kirkkolaeissa säännöksiä, joita kirkolliskokous ei olisi esittänyt, mutta kaikkeen kirkolliskokouksen esittämiin kirkkolakiehdotuksiin olisi valtiolla veto-oikeus eli oikeus olla hyväksymättä. Kirkolliskokouksen päätös kirkkolakiehdotukseksi päätettäisiin myös määräenemmistöllä. Vaihtoehto b) eroaisi nykyisestä a) vaihtoehdon mukaisesta kirkkolaista ilmeisesti laajuudessa ja se ei olisi kirkkolaki, vaan laki, jossa olisi säädetty kirkosta (lag om Svenska kyrkan/ laki ortodoksisesta kirkosta). Jos pysytettäisiin kirkkolain säätämisjärjestys, eroaisi tällainen puitelaki kuitenkin Ruotsin kirkon ja ortodoksisen kirkon puitelaeista siinä, että ev.lut kirkolla säilyisi yksinoikeus ehdottaa lakia kirkosta (mutta ei kirkkolakia). Vaihtoehto c):n mukainen tavallisena lakina säädetty suppea laki kirkosta puolestaan olisi verrattavissa Ruotsin kirkkoa ja ortodoksista kirkkoa koskeviin puitelakeihin. Järjestelmään liittyy merkittävänä periaatteellisena erona se, että tässä järjestelmässä jää valtion yksipuolisesti päätettäväksi annetaanko hallituksen esitys tällaisen lain säätämiseen eduskunnalle. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteivätkö
5 kirkot voisi tehdä ehdotuksia valtiolle säädettäväksi laiksi. Tällainen mahdollisuus on ev.lut. kirkolla nytkin esim. kirkollisiin lakeihin nähden, vaikkei niitä säädetä kirkkolain säätämisjärjestyksessä. Suomen ev.lut. kirkon julkisoikeudellista asemaa ja sitä koskevaa lainsäädäntöä arvioitaessa, on syytä verrata tilannetta Suomen ortodoksiseen kirkkoon nähden. Ortodoksisesta kirkosta annetussa laissa 985/ 2006 on säädetty yksityiskohtaisesti kirkon hallinnosta ja hallintoelinten vaaleista (luvut 2-3 ja 5-6) ja järjestysmuodostakin (luku 1) sekä taloudesta (luku 7). Tämän lisäksi ortodoksista kirkkoa koskeva yksityiskohtiin saakka ulottuva puitelaki sisältää myös säännökset hautaustointa (luku 8), hallintomenettelyä (luku 9) sekä alistamista ja muutoksenhakua (luku 10) koskevat säännökset. Toisin sanoen lakitasoinen sääntely ei tässä puitelakijärjestelmässä ole periaatteessa vähäisempää (pykäliä 125) kuin ev.lut. kirkon (kirkkolaissa noin kaksi kertaa se, mitä ortodoksisessa puitelaissa) puolella. Siten ortodoksista kirkkoakin varten tarvittava kirkkolaki on ollut melko laaja. Toisaalta luterilaisen kirkon hallinto on monimuotoisempaa ja sääntelyä vaativaa. Luterilaisessa kirkossa kirkkolain lisäksi kaksi muuta säädöstä lisäävät vielä huomattavasti sääntelyn määrää. On kysymyksessä mikä tahansa vaihtoehdoista a) - c) on kirkolliskokouksella on laaja-alainen norminantovalta oman itsehallintoyhteisönsä hallintoa ja toimintaa koskevissa asioissa. Siten perustuslain säännös ihmisten oikeuksien säätämisestä lakitasolla ei täysitehoisesti voi ulottua kirkkolakiin. 4 Vielä lopuksi Komitean esittämät kysymykset liittyvät kirkon julkisoikeudelliseen asemaan ja siihen, mikä olisi oikea kirkkoon ja kirkossa sovellettavan lain luonne. Nämä asiat liittyvät toisiinsakin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on katsonut evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen autonomian nauttivan perustuslain suojaa uskonnonvapautta koskevien perusoikeussäännösten perusteella ja että tilanne on vastaavanlainen myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan. Lisäksi perustuslakivaliokunta totesi kirkon kirkkolain mukaisen perustehtävän olevan uskonnollinen ja liittyvän määrättyyn uskontunnustukseen. 5 Näin ollen jotain vikaa täytyy olla sellaisessa perusoikeustulkinnassa, jossa uskonnonvapauden ydin tyhjennetään ja problematisoidaan uskonnäkemyksiä, jotka ovat vuosisatoja olleet kirkon opin mukaisia ja kirkossa sellaisiksi ymmärrettyjä. Tällaista tulkintaa voisi Markku Helinin terminologiaa 6 lainatakseni nimittää perustusoikeusfundamentalistiseksi. On juridista ääriajattelua edellyttää kirkon oppiin kuuluvien dogmilauseiden säätämistä lain tasolla perusoikeuksien rajoittamiskriteerin tai virkamiesten (pappien) oikeusaseman perusteiden lakitasoisuussääntelyn vaatimuksen täyttymiseksi. 7 Tämä on ymmärretty yhdenvertaisuuslain erilaisen kohtelun oikeuttamisen perusteluissa, joissa viitataan työsyrjintädirektiivin 4 artiklan 2 -kohdan mukaiseen kirkon oikeutukseen edellyttää palvelussuhteessaan olevilta lojaalisuutta kirkon uskolle ja opille. On selvää, että tähän lojaalisuuteen kuuluu hengellisen viran työntekijöiden uskollisuus kirkon vuosisataiselle opetukselle. Kirkon dogman voidaan katsoa sisältyvän riittävän täydellisenä kirkkolakiin. Näin koska Raamattu, uskontunnustukset ja luterilaiset tunnustuskirjat on kirkkoa itseään sitovasti määritelty lain ja kirkonjärjestyksen tasolla. Kirkon tulevaisuutta koskeva elintärkeä kysymys on, salliiko kirkkoa koskeva sääntely kirkon olla ja pysyä kirkkona sen syvimmässä teologisessa merkityksessä. 4 Saraviita 2011, 650 (HE 23/1993, PeVL 20/1993 viittauksin PeVL 1/1983). 5 PeVL 57/2001. 6 Toisaalta kirkossa on toimittu perustuslain 80 :n lakitasoisuusvaatimuksen tulkitsemisessa ristiriitaisesti, että vaikka säännös edellyttäisi kaikkien yksilön oikeusasemaan vaikuttavien keskeisten säännösten antamista lain tasolla, tämä ei ole estänyt kirkkojärjestyksen tasolla säädetyn yleispykälän perusteella epäämään vaalikelpoisuus kirkossa ns. perinteisellä kannalla kirkon oppikäsityksissä virkakysymyksessä oleviin. 7 Helin 2012, 22.
6 Kristillinen kirkko, myös Lutherin ja luterilaisen uskon mukainen Sanan kirkko, luo uskostaan käsin omat järjestyksensä kristinuskon keskeisen sanoman välittämiseksi ja kuten kirkkohistoria osoittaa, sen olemassa olo ei ole ollut riippuvainen maallisen vallan tai maallisten lakien mukaisista tunnustuksista tai tarjoamasta turvattomuudesta tai turvallisuudesta. 8 Kirkon onkin aina ollakseen kirkko oltava nimenomaisesti uskonyhteisö. Yhteiskunnassa, jossa uskonnonvapaus vallitsee, myös kirkkoa koskeva oikeudellinen normisto palvelee kirkon tunnustuksen mukaista toimintaa. Lähteet: Edqvist, Gunnar: Från kyrkolag till kyrkoordning.verbum 2000. Ekström, Sören: Svenska kyrkan organisation och verksamhet. Verbum 1994. Helin, Markku: Perusoikeuksilla argumentoinnista. Sivut 11-30 Jarmo Tuomiston juhlajulkaisussa 1952-9/6-2012. Varallisuus, vakuudet ja Velkojat. Turun yliopisto 2012. Kvist, Hans-Olof 2008 Kirkon omimmista lähtökohdista nousevien perustavien struktuurien teologista reflektointia kirkkoa, valtionuskontoa, valtiokirkkoa ja tunnustuksetonta valtiota koskevassa asiakentässä. Sivut 15-77 Tapani Ihalaisen ja Antti Laaton toimittamassa julkaisussa Julkisoikeudellinen yhteisö vai Kristuksen kirkko? Fonticulus ry. Leino, Pekka 2002 Kirkkolaki vai laki kirkosta. Hallinto-oikeudellinen tutkimus kirkon oikeudellisista normeista ja niiden synnystä. SLY sarja A 231.Vammala. Diss. 2003 Kirkko ja perusoikeudet. SLY E-sarja 6. Vammala. 2005 Kirkon oikeudelliset normit. SLY E-sarja. Vammala. 2006 Ykseys vai yhdenasianliikkeet? Oikeus 2006. 268 278. 2008 Virka, laki ja vakaumus suhtautuminen omantunnon suojaan muutoksen alla kirkossa. Iustitia 2008. 118 151. 2010 Kirkkolain alasta kirkkolain alan määrittyminen osana Suomen evankelisluterilaisen kirkon uniikkia kirkkolakijärjestelmää. Edilex 2010/24. http://www.edilex.fi/lakikirjasto/7254.pdf. 2011 Kirkkolakijärjestelmä ja kirkon omat virkamiesoikeudelliset säännökset. Tiina Ikonen (toim.): Käytännöllinen teologia Helsingin yliopistossa. Käytännöllisen teologian tutkimus ja opetus 2000-luvun alussa. Käytännöllisen teologian osaston vuosikirja. Helsingin yliopisto. Käytännöllisen teologian osasto 2011. 92 109. 2012 Kirkon omista lähtökohdista johdettu perusnormityyppinen ylipositiivinenoikeus kritiikkinä kirkon positiivisoikeudelliselle sääntelylle.http://www.edilex.fi/teema/kirkko-oikeus 2013 Kirkko-oikeudellinen normativiteetti, teoksessa Olavin ja Mikaelin jälanjäljissä, Toim. Tapani Innanen, Teija Pitkänen, Timo Åvist. Saraviita, Ilkka: Perustuslaki, Helsinki 2011. 8 Kvist 2008, 74.