Verta, arvoituksia ja haamuja

Verta, arvoituksia ja haamuja Tämänkertaisen Kirjon teemana ovat dekkarit ja hiukan kauhuakin sivutaan. Perinteinen arvoitusdekkari ei ole kuulemma nykyään muotia, vaan dekkarin genreä hallitsee trilleri. Tilastojen mukaan arvoitusdekkareita, who dun it? - dekkareita, kirjoittavat useimmiten naiset, kun taas kansainväliset trillerit ovat enemmän miesten alaa. Kirjo palaa kuitenkin ajassa taaksepäin 1940-luvulle: dekkaritutkija Salla Laakkonen valottaa tuotteliaan Outsiderin ja Vilho Helasen dekkareiden naiskuvaa. Katja Heikkinen on puolestaan lukenut Mauri Sariolan ensimmäisen Susikoski-dekkarin, Laukausten hinta, josta Gummerus on tänä vuonna julkaissut näköispainoksen 50-vuotiaan kirjan kunniaksi. Olen huomannut, että dekkarin genre pitää sisällään monenlaista ja -tasoista kirjallisuutta ja että dekkarisarjojen tai jonkun dekkaristin tuotannon lukijat ovat joskus suorastaan fanaattisen uskollisia omille suosikeilleen. Itsekin joudun tunnustautumaan Liza Marklund -faniksi. Dekkarit ovat tasaisen suosittuja ympäri vuoden, mutta erityisen hyvää kesä- ja lomalukemista, usein nopealukuisia, jonkinlaiseen rutiiniin kannustavia, jännittäviä, yllättäviä, nykyään tuon tuosta myös yhteiskunnallisia ja kantaaottavia. Suomen Dekkariseura valitsi viimeaikaisten dekkareiden Top viiteen seuraavat kirjat: Håkan Nesserin Carambole, Steven Saylorin Arpa on heitetty, Peter Robinsonin Pinnalla ja kätkössä, Tero Sompin Tuomion konsertti ja Marja-Liisa Heinon Enkelimies. Vuoden 2006 johtolanka -palkinto myönnettiin kuitenkin Matti Röngälle hänen tuoreimmasta jännityskirjastaan, Ystävät kaukana. Kirjon toimittaja Mikko Väisänen esitti Röngälle 12 kiperää kysymystä. Kesän suurin kirjallinen uutinen Suomessa taisi olla Tuula Sariolan kirjojen takana olleen haamukirjoittajan, Ritva Sarkolan, paljastuminen. Loppujen lopuksi se ei tainnut yllättää ketään. Haamuja on käytetty Suomessa aiemminkin. Outsider eli Aarne Haapakoski palkkasi 1950- luvulla Seppo Tuiskun haamukirjoittajakseen, ja Paavo Haavikko on myöntänyt kirjoittaneensa Urho Kekkosen Vuosisatani I muistelmat (1981). Omakohtaisen järkytyksen koin, kun kuulin, että varhaisnuoruuteni suuri idoli, Neiti Etsivä ei ollutkaan Carolyn Keenen luoma, vaan kirjojen takana oli joukko lukuisia kirjoittajia, jotka työskentelivät Stratemeyer Syndicate -nimiselle tekstipajalle. Kesäkuussa miljoonan myydyn kirjan rajan rikkonut Ilkka Remeskään ei ole oikealta nimeltään Ilkka Remes, jos sitä nyt ei vielä joku tiennyt. 2 Haamukirjoittajat, taiteilijanimet ja niillä leikittely ovat kuuluneet varmasti aina kirjallisuuteen. Usein törmää mietiskelyyn siitä, kuka William Shakespeare oikeasti oli. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun alkaa miettiä, kenelle myönnetyt apurahat kuuluvat. Opetusministeriö on pohtinut Tuula Sariolan kirjastoapurahojen (yhteensä 45 700 euroa vuodesta 1994) takaisinperintää. Oikea kirjoittaja ja Sariolan (entinen?) ystävä Ritva Sarkola tilitti samaan aikaan lehdistössä sitä, kuinka hän on saanut palkaksi vain vanhoja vaatteita. Liian kiltti ihminen? Kuka nyt vaatepalkalla alkaa kirjoittaa? Itse asiassa kuka tahansa. Se on inhimillistä. Jos kirjan saa julkaistua omalla tai toisen nimellä, lienee se aina henkinen voitto kirjoittajalle. Mutta kuinka moni aloitteleva kirjailija esimerkiksi lukee kustantamoiden sopimuspapereita ennen allekirjoittamista, ellei sitten ole liikemies? Valitettavan usein tulenpalava into laantuu kuitenkin ajan kanssa. Näistä on surullisia esimerkkejä monen suuren kustantamon seinien sisällä palkkiokiistoista ja ylimielisestä asenteesta lähtien. Pienet kustantamot ottanevat kirjailijat enemmän tosissaan tai ainakin hellästi huomaansa, vaikka rahaa olisi vähemmän käytettävissä kuin myyntiluvuiltaan isoissa kustantamoissa. Pienkustantajilla on kuitenkin omat ongelmansa: dekkarikäsikirjoitukset näkyvät menevän todella helposti julkaisukynnyksen yli rahaa taloon tuovina. Editointitaitoa tai -aikaa ei sitten välttämättä löydykään. Mitä asialle voi tehdä? Lukekaa sopimukset ennen kuin allekirjoitatte, kyselkää, vaatikaa itsellenne ja itseltänne vaikka koeaikaa ja vaihtakaa ajoissa kustantamoa, kun alkaa siltä tuntua. Katkeruus on pohjaton kaivo, ja miten pohjattomasta kaivosta voi ammentaa kiinnostavaa kirjallisuutta? Tällä on suora vaikutus myös lukijoihin: kun kirjailija voi hyvin, lukijat voivat hyvin. Jos kirjailija on edelleen epävarma, hankkikoon itselleen kustantamon ulkopuolisen agentin. Kesällä iltapäivälehdet yrittivät tehdä asiaa myös Ilkka Remeksen tietolähteistä, hän kun kuulemma käyttää Supon viranhaltioita apunaan kirjojen taustatyössä. Lieneekö sekään edes uutinen? Jotain tietysti kertoo se, että Ilkka Remes asuu pysyvästi ulkomailla. Hän halunnee keskittyä rauhassa kirjoittamiseen ja jättää spekulaatiot miljoonatuloista kateellisille koti-suomeen. Harmi kuitenkin, ettei hänen kirjojaan ole filmattu siinä määrin kuin voisi olettaa. Remes tahtoo pitää riman korkealla: mikä tahansa halpatuotantoprojekti ei ole hänen kirjojaan varten. Ja hyvä niin. Pia Hyttinen

Kirjo 3 / 2006 P u h e l i m e t 050-592 4878 (Jussi Rusko) 040-841 8362 (Pia Hyttinen) 050-370 71 70 (J. K. Ihalainen) Tilaukset 4 nroa vuodessa 16 euroa tilille 114630-1034880 Päätoimittaja Pia Hyttinen Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Graafinen avustaja: Vankilassa Painopaikka: Siuronkosken Paino Posti: PL 17, 37101 Nokia Sähkö: kirjo@nic.fi ISSN 1457-4985 Seuraava numero marraskuussa 2006. Teemana. Päätoimittaja Jussi Rusko Toimitukselle toimitettava materiaali on oltava perillä jo 3.11. mennessä. Irtonumeromyynti Akateemisissa kautta maan. Kansi: Alessandro Bavari: Szodoma és Gomorra, 2000 3 / 2006 Pääkirjoitus..... 2 Juha Siro: Minä aion tappaa hänet..... 4 Salla Laakkonen: Suomi-dekkarin naikkosia..... 5 Mikko Väisänen: Matti Röngän haastattelu..... 6 Pia Hyttinen: Miksi kauhua? Kauhu tänään?.... 13 Jussi Rusko: Tolkuttoman kuuma päivä.... 14 Inger Christensen: Kesäperholaakso... 15 Rita Dahl: Inger Christensen esittely... 17 Jemina Staalo: Luurankoneitsyt.... 18 J. K. Ihalainen: Joseph Beuys ja kojootti.... 22 J. K. Ihalainen: Kojootti Amerikassa.... 27 Armi Janhunen: Ruotsalaisjännitystä.... 30 Jarkko Laine kuollut... 33 Arvostelut Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Irene Easton) 9 Stephen King: Doloreksen tunnustus (Armi Janhunen) 10 Mauri Sariola: Laukausten hinta (Katja Heikkinen) 11 Åsa Larsson: Sudentaival (Katja Heikkinen) 11 Steven Saylor: Arpa on heitetty (Pia Hyttinen) 12 Nicola Barker: Kirkas, läpinäkyvä romaani (Kati Ala-Ilomäki) 32 Torgrim Eggen: Pärstäkerroin (Jukka Mikkonen) 33 Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket (Juho Leppänen) 34 Dorrith Cohn: Fiktion mieli (Jukka Mikkonen) 35 3

Tämä paskiainen on nyt liemessä, koska minä aion tappaa hänet! Juha Siro Itsestäänselvyyksiä vaalivien toimittajien jutuntekokaava kulkee vuodesta toiseen varmasti kuin juna raiteilla. Ennen joulua jaellaan ruokavinkit ja reseptit. Vuoden alusta lehdet pursuavat laihdutusohjeita, liikuntavinkkejä ja kinkunsulatustansseja. Ennen kesälomia kuuluu haastatella julkkiksia ja kysellä mitä lomalla luetaan. Ja tietysti kaikki kaipaavat riippumattoonsa kevyttä kesälukemista. Dekkareita, dekkareita! kaikki vakuuttavat kuorossa. Kuka tämän huonon kirjallisuuden parissa rentoutumisen on oikein lanseerannut. Koska ne ajattelua vaativat ja hyvät kirjat luetaan? Ilmeisesti silloin, kun ei ole aikaa. Talvella ja kaiken kiireen keskellä. Pyydän anteeksi viskinpolttamilta etsivärahjuksilta. Samoin kaikilta, joita epäillään murhista syyttä suotta. Juttuni on provosoiva ja lienee käynyt jo selväksi, etten pidä dekkareista. Jos dekkari on kelvollista kirjallisuutta, sitä on turha tunkea kliseeksi kuivahtaneeseen muottiin. Dekkari on jo karannut lajityyppinsä lokerosta ja se on yksinomaan hyvä asia. Ostin tarjouskirjoja viidellä eurolla kappale. Kaksi, joiden kohdalla ei ole hoettu tätä dekkaribuumin mantraa ja kolme etsiväsepustusta. Ajattelin kokeilla, josko kesä olisi kyllin kuuma ja pääsisin poliisikertomusten imuun. Kuoleman valttikorttien kannessa oli lupaava teksti: Kukaan ei kirjoita parempia dekkareita kuin Charles Willeford. Ja sitaatin allekirjoituksena Elmore Leonard. En tunne kumpaakaan. Kerrataan ensimmäinen lause: Tiny Bock heivasi ruhonsa rantatuolista. Ei kovin lupaavaa. Kolmekymmentä sivua luettuani alan puutua. Selailen loppua sieltä täältä. En jaksa kirjoja joiden toiminta ei ylety tapahtumien luettelemista pitemmälle. Ja joiden ihmiskuvaksi riittää ulkoinen olemus: Hänellä oli yllään päähän kiedottu keltainen huivi, valkoinen Oriolesin baseballpaita, lannefarkut ja teräväkärkiset cowboysaappaat. Hänen käsintehdyn nahkavyönsä hopeasolki oli hevosenkengän muotoinen. Hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli leveä arpi, joka halkaisi hänen kulmakarvansa ja päättyi leukaan. Hänellä ei ollut vasenta silmää, ja iho oli vedetty silmäkuopan päälle ja ommeltu kiinni muodostamaan tähdenmuotoisen arven. Kun tämä meksikaani potkaisee poliisiltamme kylkiluut sisään, hän ajattelee oksentaessaan varsin ymmärrettävästi: Tämä paskiainen on nyt liemessä, koska minä aion tappaa hänet! Kaksi muuta kirjaa eivät ole sen kummempia. Oma vikani, että valitsin väärät dekkarit. Entä jäljelläolevat ostokseni? Intialaisen Kamal Raj Jhan kirjaa Sininen päiväpeite, voisi pitää vähintään jännityskertomuksena. Sen fragmentaarinen rakenne jättää yllättävän loppuratkaisun viime sivuille. Kyse ei ole veritöistä, vaikka kirja paljastaakin perheen sisäisen tragedian. Toisen romaanin hinnan ja materian suhde on erittäin hyvä. Yhdeksänsataa sivua tekstiä viidellä eurolla. Se on merkityksetöntä jos teksti ei ole hyvää. Mutta Lars Saabye Christensenin kirja on! Velipuoli-romaani voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Lisäksi se sai kotimaassaan meidän Finlandiaamme vastaavan palkinnon. Sorrun omaan typeryyteeni ja luokittelen kaksi viimeksi mainittua kirjaa. Niitä voisi pitää maagisena realismina. Niiden avoin salaisuus on hyvässä lauseessa. Sen mehevässä ja nautittavassa lyyrisyydessä. Ja siinä hämmästyttävässä seikassa, että kielen kauneus ei estä tarinan imuun tempautumista. Luettuani liki tuhat sivua Christensenin kirjaa, olen syvästi harmissani, että se loppui. Jumalainen komedia, pirullinen tragedia, lainatakseni Dagbladetin arvostelijaa. Mollasin dekkarin muottiin alistettuja kirjoja, koska makuasioista, ja vain niistä saattaa kiistellä. Otan vielä luokittelusta esimerkin, joka osoittaa luokittelun turhuutta. Mikael Niemen romaania Populäärimusiikkia Vittulajänkältä voi halutessaan lukea scifinä. Niin maagiseksi arki niissä muuttuu. Ja kaikesta mahdottomuudesta huolimatta kirjailija säilyttää uskottavuuden illuusion. Mutta en minä vielä luovuta. Otan edelleen vastaan suosituksia hyvistä kirjoista vaikka niitä sitten kutsuttaisiin dekkareiksi. 4

Salli, Elina ja Kirsti nelikymmenluvun Suomi-dekkarin naikkosia Salla Laakkonen Salapoliisiromaanissa henkilögallerian ytimeksi riittää monesti kestosuosikkityyppien typistetty rypäs. Näiden henkilövalikoiman perusratkaisujen joukossa nähdään usein huvittelunhaluinen naisihminen, joka heittäytyy hanakasti pirullisen juonittelun tai muun pahanteon pariin. Tämä muutamalla ulkomuotoa luonnostelevalla piirteellä ja parilla ominaisuudella varustettu vauhdikas hahmo sulostutti salapoliisijuttuja myös sodan ja pulan synkistämällä 1940-luvulla. Outsider opastaa Epämääräisessä naikkosessa on oma viehätyksensä, mutta kirjailijan on syytä muistaa, että sen saattavat havaita vain miehet. Siksi Outsider, 1940-luvun alkupuolen kotimaisista rikos- ja jännityskirjailijoista suosituin, neuvoo seuraajiaan sisällyttämään juttuihinsa myös naislukijoita miellyttävän nuoren ja nuhteettoman kaunottaren, jonka satunnaiset armastelut kartanon kuutamoisessa puistossa johtavat viimeisellä sivulla ensisuudelmaan tai kihlasormukseen. Tietysti romanttista parisuhteen kehittelyä sirotellaan säästeliäästi vain sivumausteeksi, vaikka teoksen peruskysymys Où est la femme? tai kehotus Cherchez la femme! johtaisikin rakastuneen kaunokaisen harmittomien mutta hämmentävien edesottamusten jäljille. Toki asioita sekoittavaa salaperäistä naista voi haeskella myös vähemmän kunnollisten ehdokkaiden keskuudesta. Jännityskirjailijoiksi aikoville suunnatuissa leikkisissä ohjeissaan Outsider luonnostelee tästä naistyypistä öisten karkeloiden päihtyneen vakiovieraan. Jotta rakastuneen parin onnen voisi kuvitella ikuiseksi, tuupataan tämä liihottelija teoksen lopussa vaikkapa Kapkaupunkiin suuntaavaan lentokoneeseen. Pääasia, ettei hän voi jatkossa herättää levottomuutta kaunottaren punatukkaisen sulhasen mielessä. Salapoliisi Klaus Karman tutkimuksista kertovissa romaaneissa Outsider maalailee tästä swingin tahdissa epämääräisten kavaljeerien käsivarsilla hiprakassa keinuvasta yöperhostyypistä alamaailman rehevään kasvustoon sopivia gangsterin heiloja. Alamaailman maailmalliset naiset Kiinalaisen mysteerin (1943) Lala eli ompelijatar Laina Riippa asuu Helsingissä Punavuorenkadulla ja tavoittelee maailman naisen elkeitä räikein asuin sekä epäsovinnaisin tavoin. Kun etsintäkuulutettu vakioheila Kalle Forsblom painuu maan alle, hummaa Lala yökerhossa muiden konnatuttavuuksiensa kanssa. Myös Ampiaisen arvoituksen (1948) Polkka eli Selina Näätä tapaa lennellä vähemmän puhtaitten pulmusten parvessa. Kultaisen kuoriaisen ravintolaan tämä vetysuperoksidilla hiuksensa valkaissut ja taitamattomalla ehostuksella kasvonsa pilannut kevythyveisen yökiitäjän perikuva saapuu luonnollisesti päihtyneenä. Lalan ja Polkan tapaan myös Etiopialaisen perinnön (1948) Salli alias Sally Neva eli Kissa-Ida osoittautuu ketjussa polttavaksi viinaratiksi, joka pukeutuu ja ehostaa räikeästi. Hämeenlinnan naisvankilassa sovitetut synnit todistavat Sallin olevan omaa luokkaansa jopa alamaailman naisten keskuudessa. Sallin kumppani rikoksessa ja rakkaudessa on Jussi Bylund, Ranstakkana tunnettu roisto, jonka viimeisin tempaus on soman näyttelijätär Arton sieppaus. Minnepä muualle neitiparka sysätään kuin siepparin siipan hoteisiin! Vapauduttuaankin häntä karmaisevat sähähtelyt, joiden säestyksellä Salli vakuutti niskuroinnin johtavan kasvojen kynsintään. Kulisseista parrasvaloihin Salli on lajinsa ykköstyttö, mutta toki muutkin kelmien hentut päihittävät kunnottomuudessa Karma-romaanien pääkonnina esiintyvät naiset mennen tullen. Onhan enemmistö harvoista konnattarista varustettu pikemminkin eksentrisyyttä kuin kelvottomuutta rakentavalla lisävärillä. Esimerkiksi Patarouvassa ja ruutukuninkaassa (1945) murhaajaksi päätyvä ruumisarkkuyrittäjä Mimmi Leino tiedetään kunnon kansa- 5

laiseksi, vaikka hänen virrenveisuunsa yltiöhartaassa Jerikon tähti -yhteisössä lähenteleekin yletöntä. Mimmin menneisyydestä ei löydy pöyristyttäviä rikoksia, mutta nuoruusvuosien hurvittelut epämääräisessä Neljän kuninkaan salaseurassa aiheuttavat ongelmia senkin edestä yhä edelleen. Outsiderin ohjeet jännityskirjailijoiksi aikoville julkaistiin Seurassa vuonna 1948. Tuolloin kotimaisen salapoliisikirjallisuuden keskeisenä vaikuttajana oli jo parin vuoden ajan ollut varatuomari Kaarlo Raudan tapauksia laatinut Vilho Helanen. Helasen teoksissa pahan ja paheellisen naikkosen tyyppi viettää triumfia, joka on suomalaisessa salapoliisikirjallisuudessa vertaansa vailla. Outsiderin alamaailman ylimaalattu yökkönen vaihtuu Helasen romaaneissa lähinnä ylempien seurapiirien kieroutuneeksi kaunottareksi. Samalla viheliäinen sivuhenkilö saavuttaa kelpoisuuden salapoliisiromaanin keskeisiin rooleihin; uhriksi ja syylliseksi. Naiset eivät ole miesten varjossa, vaan kaiken takana. Vaikka miehet osoittautuvat jonninjoutaviksi miekkosiksi, ovat naiset keskenään sotajalalla juuri heidän vuoksensa. Valvovan silmän (1945) Paula ja Rauhattoman rannikon (1946) Elisabeth ovat kyltymättömiä viettelijättäriä, jotka toteuttavat taipumustaan sopivuussännöistä piittaamatta. Paula aikoo kulissiavioliittoon perijättäriä metsästelevän majuri Pöystisen kanssa, ja Elisabeth välittää vähät nimismiespuolisostaan. Avioliittoa ja perhearvoja ryvettävien miehennielijöiden kohtaloksi käyvät parisuhdeasioiden tilaan ja kehitykseen tyytymättömät kanssasisaret. Enkelimäinen Laura kauneutta palvova kyttyräselkä ei halua komean majurin päätyvän tuhoisan Paulan kynsiin, eikä Martta-piika siedä loputtomiin nähdä nöyryytyksiä, joita Elisabeth miehelleen järjestää. Ilmassa on myös enemmän kuin ripaus mustasukkaisuutta. Tietysti varatuomari ajaa asioita siihen suuntaan, että kuolettavin keinoin vääryyksiä oikaisevat Laura ja Martta päätyvät vastaamaan synneistään. Nelikymmenluvun edetessä Rauta tutkii myös sellaisia mustasukkaisuuden maustamia murhia, joiden päätekijät ovat miehiä. Kirjallisena tyyppinä paha nainen piti Helasta kuitenkin paulois-saan. Ristilukin arvoituksen (1949) rikollisliigaa johtava sadistinen runoilijatar Irja Laantila on valloituksiaan mustasukkaisesti vartioiva vamppi. Samoille apajille yrittävien siskojen päivät ovat pian luetut, kuten liigan kaunis houku-tuslintu miss Kere saa tuta. Nelikymmenluvun puolivälistä tuttuihin asetelmiin Helanen palaa viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon silta (1952), jossa Kultakosken sisarukset ottavat yhteen. Tällä kertaa hillittömänä, omille mieliteoille omistautuvana pahikkina häärii loistava laulajatar Kirsti. Tämän viettelijättären perversseihin temppuihin kyllästyneenä kohtalonkätenä on Elina, pienestä pitäen kultakurkku-sisarensa seuramummuksi kasvatettu harmaavarpunen. Naisten nimet viittaavat kuten romaanistakin käy ilmi Elina Kurkeen ja Kirsti Flemingiin. Balladissa Elina-emäntä on hyvä ja Kirsti-piika paha, mutta Helasen teoksissa Elinoiltakin vaikuttavat naiset paljastuvat enimmäkseen Kirsteiksi paha nainen laajentaa siis reviiriään. 6 Hyvä Elina onkin paha Kirsti

Ylen uutistoimittaja on siviilissä jännityskirjailija Haastattelu Mikko Väisänen Kuvat Gummerus Kaivattua lisää omaan olemiseen ja tekemiseen Kirjailija Matti Röngälle myönnettiin Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka 2006 -palkinto tuoreimmasta jännitysteoksestaan nimeltä Ystävät kaukana. Kirja on Röngän kolmas Viktor Kärppä -dekkari, joka ilmestyi elokuussa 2005 Gummeruksen kustantamana. Suomen Dekkariseura ry on perustettu Orivedellä 1984. Yhdistys toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Aiemmin palkinnon on saanut muun muassa Matti Yrjänä Joensuu, Pentti Kirstilä, Leena Lehtolainen, Ilkka Remes, Jari Tervo ja Tuula-Liina Varis. Matti Rönkä työskentelee Ylen televisiouutisten uutispäällikkönä. Joka päivä klo 20.30 valtakunnan pääuutiskatsausta seuraa lähes miljoona suomalaista. Miten reaaliaikainen fakta ja vapaa-aikainen fiktio sopivat yhteen? Kirjon toimitus esitti Matti Röngälle kaksitoista kysymystä. Antaako dekkari vapaat kädet tarkastella suomalaista yhteiskuntaa? Antaa ehkä dekkarissa on helpompi käsitellä tai sivuta hyvinkin suuria asioita kuin muussa proosassa. Ja lukijakin sen helpommin hyväksyy. Ruokkiiko uutistoimittajan työ dekkarikirjailijan ideavarastoa? Ei suoraan. Mutta tietysti olen näköalapaikalla ja keskellä yhteisöä, joka koko ajan koettaa miettiä, mitä täällä oikein todella tapahtuu. Onko kirjoittamasi fiktio kaivattua päivittäisfaktan vastapainoa? Ehkä ei vastapainoa. Enemmänkin kaivattua lisää omaan olemiseen ja tekemiseen. Mutta ei siinä mitään vastakkaisuutta ole. Kirjojesi sankari on inkeriläinen paluumuuttaja Viktor Kärppä. Onko sankarilla esikuvaa? Ei. Viktor on fiktiivinen kokonaisuus, joka perustuu hyvin laajaan, sattumien ja tietoisen työn kautta kerättyyn tietoainekseen. Lukijalla tulee helposti halu samastua lukemaansa. Antaako dekkari mielestäsi mahdollisuuden valistaa lukijoita piiloviestien kautta? Voisiko jännityskirjasta oppia esimerkiksi suvaitsevaisuutta vähemmistöjä kohtaan tai voisiko päähenkilön ylipaino- ja selkäongelmien vatvominen innostaa lukijaa huolehtimaan omasta terveydestään? Totta kai voi, mutta se ei voi olla tendenssimäinen tarkoitus. Kirjan pitää herättää ajatuksia, nostattaa tunteita ja joskus tarjota jopa tietoa. Menisikö terveysopas kaupaksi jännitysviihteen muodossa? En usko. Televisiota on usein syytetty huonojen roolimallien antamisesta. Voiko dekkari olla samanlainen vääränlaisen toimintatavan tai jopa rikollisuuden oikeuttaja? Kysymyksesi sisältää oletuksen, että televisio antaisi vääriä malleja, siis toinen virke pitää totena ekan väitettä. Uskoisin, että dekkari harvoin yllyttää vääryyteen, tai edes pystyisi siihen. Kirjojen lukijat ovat fiksuja ja osaavat tulkita tekstejä. Mutta toki teoriassa lynkkausmielialaa tai vaikkapa vähemmistövainoa voisi propagandalla nostattaa, myös kirjalla. Mutta aika teoreettiselta maistuu. 7

Teoksiasi on kiitetty niiden monipuolisuudesta. Niitä on kuvattu ihmissuhde- ja veijariromaaneiksi. Rajaako dekkari-määritelmä kirjojasi liikaa? Dekkari on laaja, laaja termi. Kyllä ne sen piiriin mahtuvat. Olet jossain haastattelussa todennut, että haluaisit kirjoittaa ilman jännitystarinoiden vaatimaa juonta. Mikä aihe mielestäsi vaatisi päästä paperille ja painetuksi kansiin? Oikeastaan olen sanonut, että dekkarin juonivaatimus antaa tekosyyn kertoa kaikenlaisia muita juttuja Jos ja kun minulla on hyvä aihe, kirjoitan siitä dekkarin tai muun jutun! Keitä ovat kirjalliset esikuvasi? Ihailen monia kirjailijoita, ja hyvin erilaisia, ja hyvin monesta eri syystä. En ajattele ketään esikuvana, kuitenkaan. Perinteinen kysymys: Paljonko kirjoitat kirjoihin itsestäsi ja ympäröivästä arjestasi? Totta kai tuntemukset on siirretty ja kasvatettu ja kehitetty omista kokemuksista. Mutta hyvin vähän suoraan, ja varsinaisesta nykyelämänpiiristä mahdollisimman vähän. Toki hyödynnän tuttuja maisemia ja ympäristöjä. Saammeko vielä kuulla Viktor Kärpästä? Toivottavasti ensi syksynä. Ystävät kaukana Pidä ystävät lähellä ja hanki viholliset kaukaa, sanoo vanha ulkopoliittinen viisaus. Neuvoa yrittää noudattaa myös Viktor Kärppä, paluumuuttaja-bisnesmies. Hän on tehnyt liiketoimistaan entistäkin laillisempia ja kannattavampia ja jättänyt pimeät puuhat kauas taakseen. Rakennushommat pyörivät mainiosti, vientihankkeissa tarvitaan konsulttia ja oma idänkauppa vetää. Puna-armeijan erikoiskouluttamasta inkerinsuomalaisesta on hyvää vauhtia tulossa keski-ikäinen, melkein laillinen, melkein suomalainen yrittäjä. Mutta kaikki muuttuu, kun menneisyyden haamut palaavat lihana ja verenä. Kärpän toimistoon ilmestyy kaksi modernia venäläistä liikemiestä, jotka vastaansanomattomasti vaativat hänen bisneksiään. Viktor lähtee Venäjälle ottamaan selvää, kuka häntä jahtaa. Siellä hän tapaa niin ystäviä kuin vihollisia ja joutuu päättämään, millainen ihminen haluaa olla. Matti Rönkä on aiemmin julkaissut Viktor Kärppä -sarjan dekkarit Tappajan näköinen mies (2002) ja Hyvä veli, paha veli (2003). Dekkaristin henkilötaustaa Matti Rönkä on syntynyt 1959 Outokummussa Pohjois-Karjalassa. Hän on valmistunut toimittajaksi Sanoma Oy:n toimittajakoulusta ja valtiotieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta. Helsingissä asuva kirjailija on naimisissa ja perheessä on kolme lasta. Rönkä sanoo harrastavansa fanaattista mutta lahjatonta urheilua, ajelua erilaisilla laitteilla ja huojuvien huonekalujen ja venäläistyyppisten rakennusten nikkarointia. Lähde: www.gummerus.fi 8

Kesäisillä kunnailla hallan vaara Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä. Suom. Leena Peltomaa. Otava 2006. 396 s. Kesäinen Gotlanti, Ruotsin hymyävä lomasaari, on kalsean usvan peitossa. Vanhat ystävät kokoontuvat yhteen tietämättään viimeistä kertaa. Lp-levyjen karheat sävelet soivat järvenselällä, äänet nauravat, mutta viha ja mustasukkaisuus tekevät työtään. Vuodenaikaan sopimaton kylmyys hiipii jokaisen saarelaisen kotiin viimeistään, kun nuoren naisen ruumis löytyy pitkien heinien keskeltä. Kesävieraiden joukossa liikkuu murhaaja. Mari Jungstedtin (s. 1962) vasta suomennettu esikoisteos Kesän kylmyydessä on vahva todiste siitä, että journalismin ja perinteisen dekkarimaailman yhdistämisestä voi syntyä jotakin uutta. Jungstedtin syyskuussa neliosaiseksi kasvavan sarjan päähenkilöinä ovat television rikostoimittaja Johan Berg ja komisario Anders Knutas. Toimittaja-poliisi taistelupari tuo tarinaan hyvää dynamiikkaa ja mahdollistaa monipuolisen näkökulmatekniikan. Molemmat jahtaavat johtolankojen päitä tavallaan, mutta ammatilliset käytännöt ja etiikka ovat auttamatta törmäyskurssilla. Julkaistaanko tieto vai ei? Kirjailijan kymmenen vuoden ura Ruotsin radiossa ja tv:ssä näkyy selvästi dekkarin sivuilla. Uskottavan toimitustyönkuvauksen lisäksi visuaalisuus on keskeisellä sijalla teoksessa. Jungstedt valitsee tarkoin kuvakulmansa ja sanansa ja jättää lukijan mieleen kummittelemaan sekä vahvoja välähdyksiä että tunnelmia. Äärimmäinen raakuus keskellä kauneinta kesää, luottavainen hymy ennen iskua, juhannustanssien kaukainen sointi ja vastamurhattu nainen. Vastakohdat todella pukevat toisiaan. Jungstedt ei tyylillään uudista niinkään dekkaria genrenä vaan ruotsalaisten naiskirjailijoiden kuvaa maailmalla.yhteistä lähimmän kilpasisarensa Liza Marklundin kanssa on kotimaan ja sukupuolen lisäksi vain rikollisten perässä laukkaava toimittaja päähenkilönä. Marklundille on usean muun ruotsalaisen naisdekkaristin tavoin tärkeää pohtia naisen asemaa kodin ja työpaikan ristitulessa. Jungstedtilla molemmat päähenkilöt ovat miehiä, joiden yksityiselämään sukelletaan, mutta työelämästä erillään. Rakkaus toki hehkuu Kesän kylmyydessäkin, kun Johan Berg ihastuu kohtalokkaasti naimisissa olevaan haastateltavaansa. Jääkö karhea rakkaustarina ohimeneväksi kesäromanssiksi, se selviää kenties seuraavassa kirjassa. Kesän kylmyydessä on kuin loistava tv-sarjan pilotti, joka esittelee hahmot, niiden väliset jännitteet ja jättää lukijan odottamaan jatkoa kaivaten. Tarina on tiivis alusta loppuun asti, mutta jättää tilaa lukijan omille arvioille ja mietteille. Parasta on kuitenkin se, että tässä dekkarissa poliisi ei ole tyhmä missään vaiheessa, eivätkä poliitikotkaan painosta kuin muutaman lauseen verran kiireistä poliisipäällikköä. Liza Marklund saa totisesti vavista, koska kuhina Jungstedtin ympärillä kasvaa päivä päivältä: kirjojen oikeudet on myyty useaan Euroopan maahan ja Saksassa on tekeillä tv-sarja. Amerikan valloitus on vuorossa tänä syksynä. Tulevaisuus näyttää, kuinka kauan Jungstedt viihtyy Gotlannin maaperällä. Tähän mennessä coctail ei ole väljähtynyt, mutta syyskuussa ilmestyvä neljäs mysteeri paljastaa, mistä tämän kirjailijan rahkeet on tehty. Irene Easton 9

Kovia muijia ja häikäilemätön juoppo Stephen King: Doloreksen tunnustus. Suom. Ilkka Rekiaho. Tammi 1993. 273 s. Joskus elämä tuntuu tapahtumaköyhältä ja tylsältä. Tällöin on korkea aika hakeutua vaikkapa kauhumestari Stephen Kingin seuraan. Sulkeuduin kamariini juhannuksen aikoihin romaanin Doloreksen tunnustus kanssa. Vietin todella jännittävän pyhän. Ovea avaamatta. Doloreksen tunnustus on tarina kolmen saarelaisen karusta elämästä. Elämä on jättänyt heidät saarelle. Tuoksut mereltä olivat aivan varmasti päähenkilön eli Doloreksen sieraimissa sinä yönä, jolloin hän jätti miehensä kuolemaan kaivon pohjalle. Tämä tapahtui auringonpimennyksen aikoihin, jolloin kaikki muut saarelaiset istuivat salmella sitä tiirailemassa. Kaikki paitsi onneton Dolores ja varmasti aivan yhtä onneton, kuoleva Joe. Ehkä vain Dolores ja hänen lapsensa olivat tietoisia kaikista niistä olosuhteista ja syistä, jotka lopulta ajoivat päähenkilön tekemään murhan. Veri kuivui hitaasti tappajan käsistä. Kaiken lisäksi työnantaja nimeltä Vera kompastui kartanon rappusissa ja pyysi sitten Doloresta toimittamaan hänet toisiin maisemiin. Päähenkilö ei kestänyt katsella toisen naisen suurta kärsimystä. Hän kiirehti keittiöön ja sai mukaansa marmorisen leivinkaulimen. Vera oli kuitenkin jo menehtynyt vammoihinsa, kun Dolores ennätti takaisin portaikkoon. Saarelaiset olivat alusta alkaen sitä mieltä, että Dolores oli murhannut sekä miehensä että työnantajansa. Mielipide vahvistui varsinkin sen jälkeen, kun kävi ilmi, että kuollut työnantaja oli testamentannut kolmekymmentä miljoonaa dollaria Dolorekselle. Kuinka siinä sitten kävi? Sitä minä en paljasta. Doloreksen tunnustus on täynnä korutonta käytännön filosofiaa, eli: Pahan paikan tullen vain häijy muija jaksaa jatkaa eteenpäin! Armi Janhunen Tämän sivun dekkaristit. Kuka heistä on kukin? 10

Keski-ikäistyneen Susikosken charmi on tallella Rebeckan toinen tuleminen Mauri Sariola: Laukausten hinta. Gummerus 2006. 265 s. Komisario ja sittemmin rikostarkastaja Leo Olavi Susikoski ehti seikkailla Mauri Sariolan (1924 1985) tuotannossa neljällä vuosikymmenellä. Ensimmäisen rikoksensa Susikoski ratkaisi tasan viisikymmentä vuotta sitten Laukausten hinta -dekkarissa, josta Gummerus on julkaissut näköispainoksen komisarion pyöreiden vuosien kunniaksi. Laukausten hinnassa Susikoski kutsutaan lääninrikospoliisista maalaiskylään, jota puhuttaa järvestä löytynyt miehen ruumis. Uhrin henkilöllisyyden selviämisen jälkeen melko mutkattomalta ihmissuhdesotkulta vaikuttavan jutun taustalta paljastuu Susikosken yllätykseksi kiristysvyyhti, jonka siemenet on kylvetty jo sotavuosina. Monisäikeiset tapahtumat istuvat toistensa lomaan melko kivuttomasti, vaikka juonenkäänteissä liikutaankin välillä aika absurdeilla vesillä. Loppuratkaisussa Sariola säilöö viimeistä ässää hihassaan juuri oikeaa hetkeä varten; siihen saakka lukija voi vain tyytyä arvailemaan, mihin teoksen nimi viittaa. Salapoliisiromaanille yllättäen Sariolan esikoinen ei anna terävyydessään partaveitsimäistä kuvaa päähenkilön hoksottimista. Mestarillisen päättelykyvyn sijaan Susikosken viehätys on miehen vuorovaikutustilanteissa, joissa hänen järkkymätön itsetietoisuutensa saa seuraa miehekkäästä maanläheisyydestä. Omanarvontunnostaan huolimatta Susikoski ei ole ylpeä hän on hauskalla tavalla jähmeä mies, jota kertojakin tuntuu toisinaan ilkikurisesti piikittelevän maneerien takia. Suorasukainen kerrontatapa tuo tokaisevuudessaan mieleen ajan kotimaiset filmit. Teoksen esipuheessa vedotaan nykylukijaan, ettei tämä näkisi puolen vuosisadan takaisen tapakulttuurin ajanmukaista kuvausta kirjailijan jäykkyytenä. Luonnonläheisiä tutkimusmetodeja ja vanhoja kohteliaisuussääntöjä lukuun ottamatta dekkari ei ole niin kaukana menneisyydessä kuin mitä voisi odottaa: suorimmin menneestä ajasta muistuttavat ihmisten nimet sekä nykyaikaan verrattuna stressaamaton elämäntapa. Rikostutkinnan nykyisistä teknologiavirityksistä lukemiseen kyllästyneelle Susikosken maalaisjärkiset tutkimusmenetelmät käyvät lomasta. Katja Heikkinen Åsa Larsson: Sudentaival. Suom. Katriina Savolainen. Otava 2006. 351 s. Jo Åsa Larssonin Aurinkomyrsky-esikoisteoksessa (2003) tutuksi tulleen verojuristi Rebecka Martinssonin kotiseudulla Kiirunassa on jälleen tapahtunut uskonnollinen murha. Nais- ja eläinasia-aktivismillaan paikallisen väestön mielipiteitä jakanut naispappi on löytynyt kirkosta surmattuna, ja tapauksen tutkinta on polkenut pitkään paikallaan. Rebecka tulee viettämään sairaslomaa kotikonnuilleen koettaen toipua edellisen murhajutun jättämistä traumoista, mutta ajautuu jälleen puolihuomaamattomasti auttamaan poliisia naispapin kohtalon selvittämisessä. Sudentaival onkin ennemmin Aurinkomyrskyn jatko-osa kuin itsenäinen rikosromaani: edellisen kirjan tapahtumiin palataan tuon tuosta henkilöskenaarion pysyessä myös pitkälti ennallaan. Larsson on onnistunut kehittämään passiivisuudessaan mielenkiintoisen sankarittaren: Rebecka Martinsson ei pistä määrätietoisesti tikkua ristiin henkirikosten selvittämiseksi, vaan tuntuu kuin sattumalta päätyvän tapauksen ratkaisun hetkillä päätekijän seuraan. Larssonin Maria Kallio on Anna-Maria Mella, perheen ja poliisitöiden välillä sukkuloiva komisario, joka hoitaa rikosten todellisen tutkimustyön kollegoidensa kanssa. Rebeckalla on jonkinasteinen hengailijan rooli: hänen kauttaan lukija tutustuu paikkakunnan ihmisten niihin puoliin, joihin poliisi ei muodollisen asemansa takia pääse käsiksi. Aurinkomyrskyssä jopa teennäisen kovapintaiseksi kuvattu Rebecka vaikuttaa nyt herkkyydessään ja hauraudessaan inhimillisemmältä, vaikka muutoksen syyt ovat traagiset. Hänen psyykkinen tasapainottelunsa kolmen ihmisen henki tunnollaan luo oman jännitysnäytelmänsä murhatutkinnan seuraamisen lisäksi. Larsson iski jo ensidekkarillaan kultasuoneen, eikä Sudentaival paljoa edeltäjäänsä kehnommaksi jää. Vaikka uskonnolliset piirit ovat varjelluissa salaisuuksissaan hedelmällisiä tarkastelunkohteita, Sudentaipaleessa itsensä toistamisen vaikutelmalta on vaikea välttyä aihepiirin pysyessä niin sitkeästi edeltäjänsä viitoittamalla tiellä. Juoneen limittyvistä eläinasioista huolimatta sinällään sympaattiset susikuvaukset jäävät irrallisiksi. Katja Heikkinen 1

Vauhdikas murhadekkari antiikin Roomasta Steven Saylor: Arpa on heitetty. Suom. Tuula Saarikoski. Tammi 2006. 377 s. Amerikkalainen Steven Saylor (s. 1956) on opiskellut historiaa Texasin yliopistossa ja työskennellyt toimittajana ja television historiakanavalla antiikin Rooman asiantuntijana. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu muun muassa yksitoista Gordianus Etsijästä kertovaa dekkaria, joista Arpa on heitetty on kolmas suomennettu. Se sijoittuu kansalaissodan alkuun vuoden 49 ekr. Roomassa. Caesarin ja Pompeius Suuren välienselvittely kauhistuttaa roomalaisia, ja heidän pitäisi valita, kumman puolella ovat. Caesar ylittää Rubiconin, eteläisen rajajoen, ja romaani tuo vakuuttavasti esille sen, mitä seurauksia Caesarin sotaretkellä on roomalaisten arkipäivään. Saylor kuvaa kansalaissodan molemmat osapuolet halpamaisiksi, mikä luo romaaniin uskottavuutta ja voisiko sanoa inhimillisyyttä. Kuusissakymmenissä oleva Gordianus Etsijä on nokkela rikosten ja arvoitusten ratkoja, joka romaanin alussa löytää kotinsa puutarhasta murhatun miehen. Murhattu osoittautuu Pompeiuksen lempiserkuksi, Numeriukseksi. Pom- peius velvoittaa Gordianuksen selvittämään rikoksen ottamalla tämän vävyn laittomasti henkivartiokaartiin. Gordianuksen ja Tiron, Ciceron sihteerin, matkakuvaus Brundisiumiin murhatutkimuksen tiimellyksessä on kerrassaan suurenmoisen yksityiskohtainen. Romaanin ehdoton vahvuus onkin juuri tarkka historiallinen kuvaus. Siitä tulee mieleen Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, kuitenkin jälkimmäisen voitoksi. Niille, jotka ovat lukeneet aiempia Gordianus Etsijä -kirjoja, Arpa on heitetty antaa ehkä eniten. Se vie Roma Sub Rosa -kirjasarjan juonta eteenpäin ja on tarpeeksi energinen pitääkseen mielenkiintoa yllä. Yllättävä loppuratkaisu takaa seuraaville jatko-osille lukijoita. Myös historiallisten romaanien ystävät ovat varmasti kiitollisia kirjasta. Valitettavasti joskus tuntuu siltä, että murhamysteerin selvittäminen on kuin sivuseikka yltäkylläisen kuvaston seassa. Romaanissa on joskus myös liikaa löysyyttä ja irrallisia päämääriä, jotka eivät koskaan toteudu. Henkilöiden, varsinkaan minäkertojan, ei tarvitsisi romaanin aitoutta pönkittääkseen ladella historiallisia faktoja vaan keskittyä siihen, mikä on mielenkiintoisinta: ihmissuhteisiin. Henkilöistä suurimman vaikutuksen tekee vetreä Tiro, filosofiksi tekeytyvä sihteeri. Pia Hyttinen Arnoldo Sudeginimas 12

Miksi kauhua? Kauhu tänään? Pia Hyttinen Taiteellisen kauhun avaintunne on vastenmielisyys tai inho. Miksi yleisö siitä huolimatta tuntee vetoa kauhua kohtaan? Voidaan sanoa, että kauhu määrää huomiokykyämme, uteliaisuuttamme ja lumovoimaamme, ja ne kerronnalliset rakenteet, jotka kauhun genressä esiintyvät, stimuloivat näitä tunteita. Kauhua voidaan esittää monella eri tavalla, mutta se viehättänee yleisöä kosmisen tietoisuuden ja sen psykoseksuaalisten piirteiden vuoksi tai siksi, että kauhu kapinoi vanhanaikaista ajattelua vastaan. Vertaileva teoria voi esitellä syitä sille, miksi kauhu näyttää esiintyvän syklisenä ilmiönä. Voidaan huomata, että kauhun sykli tulee esille sosiaalisten traumojen aikana. Vuonna 1987 Stephen King kirjoitti joka neljännen maailmassa julkaistun kirjan. Vuonna 2006 Stephen Kingin Kingdom Hospital ja Firestarter: Rekindled ovat olleet suosittuja myöhäisillan tv-sarjoja Suomessa ja sellaiset elokuvat kuin The Hills Have Eyes, The Omen ja Silent Hill ovat olleet jonkinsorttisia kassamenestyksiä. Lievästi kauhuun suuntautunut on myös suursuosion ympäri maailmaa saavuttanut Lost. Elokuva- ja kirjallisuushistoria esittelee hyviä esimerkkejä sykleistä ja erityisesti sellaisista sykleistä, joilla on erityyppisiä asenteita yhteiskuntaa kohtaan. Nykyisin puhutaan sellaisesta alalajista kuin perhekauhu, johon sodanjälkeiset sukupolvet ovat jääneet loukkuun. Muita nykyaikaisia ahdistusta aiheuttavia alalajeja ovat esimerkiksi syöpä, aids ja pelko ympäristökatastrofeja ja -myrkkyjä kohtaan. Myös uskonnollisuus on vahva elementti kauhun skenaariossa. Tällä hetkellä kauhun genre elää samanlaista ilmaisua kuin 1980-luvun postmodernismi. Kauhun genreä leimaa käsitteellinen relativismi: se on selväsanaista, ja sillä on vahvoja viittauksia edeltäviin elokuviin ja kirjailijoihin. Tämä genre on refleksiivinen, tietoinen itsestään ja erittäin intertekstuaalinen. Tyypillistä nykyiselle trendille on se, että väkivallan kuvauksista on tullut teurastusten kuvauksia (so. splatter-elokuvat, kirjallisuudessa lihakauppakauhu ). Kauhu näyttää tulleen muotiin juuri silloin, kun Amerikan imperiumi alkoi luhistua. Kauhufiktiosta on tullut pop-taiteellinen symboli tunteille, jotka kuvaavat ajattelua keskus ei voi enää kannatella meitä. Kauhufiktion suosio on aiheutunut yhteiskunnan ja kulttuurin kaaoksesta tai ainakin tunteesta, että sellaista on ympärillämme. Amerikkalaisesta unelmasta on pikkuhiljaa tullut amerikkalainen painajainen. Entä nyt, kun Irakin sota on saanut rinnalleen Israelin hyökkäyksen Libanoniin? 13

Jussi Rusko Tolkuttoman kuuma päivä 4. Iso mies seisoi kadulla vastapäätä ravintolaa ja katseli viereiselle kentälle, missä yksinäinen pikkupoika sohlasi sinisen pallon kanssa. Poika pompotti palloa taitavasti, pallonkäsittely oli osaavaa ja jalkapöytä-pääpeli kurinalaista ja luontevaa, mutta miksei sillä ollut kaveria? mies ajatteli. Mies itse piti kaikenlaisista peleistä ja kilpailuista yleensäkin. Niissä kun oli aina voittajia ja häviäjiä, harvemmin tasapelejä. Hänen entinen vaimonsa ei voinut sietää niitä, aina se oli jaksanut jauhaa, että Misha Gordin miehelle oli koko elämä pelkkää peliä ja ainaista suorittamista. Sitten yhtenä päivänä mies oli sanonut vaimolleen, ikään kuin ilmoitusasiana, että kyllä naiminen oli huisin hauskaa, mutta en minä enää jaksa tätä seurustelevaa yhteiselämää. Sanomisensa sanottuaan hän oli olohuoneessa kaatanut vaimollensa niin rakkaan renginkaapin ja potkinut sen tuhannen päreeksi. Tästä vaimo oli ottanut niin nokkiinsa, että heitti miehensä keilapallolla ihka uuden, miehelle niin rakkaan digiplasmataulutelevision kaatopaikkatavaraksi. Kolmen viikon yksimielisen mykkäkoulun jälkeen vaimo tilasi muuttomiehet, jotka kantoivat miehen pihalle. Vielä nytkin tapahtumaa muistellessaan hänen koko kehoonsa nousi kutisevia nyppyjä. Ja jollei hän osannut ajoissa muistoa katkaista, kasvoi isoja ajoksia, kunnes lopulta koko äijä oli kuin mätänevä sarvimiina, jota syhytti ja syhytti. Mies vilkuili poikaa ja vastapäistä ravintolan ovea. Ravintolan ovella ei tapahtunut mitään, mutta poika potkaisi pallonsa hevonkuuseen ja ryhtyi sen jälkeen kaivamaan nenäänsä. Mies ajatteli, että nyt poikaa harmitti ja aivan ilmiselvästi se oli pitkästynyt. Mies muisteli itsekin olleensa killinä usein pitkästynyt ja aina odottamassa jotakin, mitä ei ikinä tullut. Mutta vähä vähältä hän oli oppinut kärsivällisyyttä, tiukkaa suunnitelmallisuutta ja tietysti sen, että tässä maailmassa toisen hyvä on aina toiselta pois. Poika alkoi heilutella käsiään ja koko kroppaansa, kuin jossakin hidastetussa modernissa tanssissa. Yht äkkiä poika lopetti kauniin liikesarjansa, jähmettyi paikalleen ja katsoi yläviistoon, kauas kattojen yli. Mies päätteli, että nyt se varmasti muisti, että piti käydä kaupassa, viedä koira kuselle, jotakin sen oli käsketty tehdä. Raitiovaunun kolistellessa ohitse mies havahtui, katsoi kadun yli, otti maasta urheilukassinsa, ylitti kiireesti kadun liikennesääntöjä rikkoen ja astui ravintolan ovesta sisään. 16. Iso mies katseli parvekkeeltaan kuumaan kesäiltaan. Hän oli hyvillään siitä, että oli tänäänkin pystynyt olemaan kunnon rasite järjestelmälle. Hän tunsi tehneensä hyödyllistä työtä. Hän havahtui mietteistään saloilla viihtyvän käpytikan lehahdukseen. Lintu kapsautti päistikkaa ison miehen olohuoneen lasiin. Kumea kopsahdus, niskat poikki. Parvekkeelle sinkoutuneen linnun silmät olivat samentuneet savenharmaiksi, se oli lopullisesti rikki, kuollut. Hän vei linnun takapihalle, kaivoi kuopan ja hautasi sen. Sisälle tultaan hän silitti paidan, housut ja pani pillit pussiin ja plankkasi kenkänsä. Keittiössä hän sytytti tupakan, otti ronskin kulauksen kossua ja tupakan poltettuaan meni maate. Ennen nukahtamistaan hän ajatteli, että olisi vielä monta asiaa muistettava, että varmasti tietäisi mitä pitäisi muistaa. Aamulla, ennen pitkälle matkalle lähtöään, on istahdettava kapsäkin päälle ja oltava tovi hiljaa, mietittävä kaikki. 14

Inger Christensen: Kesäperhoslaakso II Brajèinolaakson keskipäivänlämpimässä ilmassa missä kaikki muistot haihtuvat, ja kaikki muuttuu valon ja taimien sopusoinnussa hajuttomuudesta tuoksuksi, kuljen lehti lehdeltä takaisin ja sijoitan niitä lapsuudenmaan nokkoseen, luonnon jumalallisimpaan ansaan joka vangitsee ennen päivää pois lentäneen. Täällä istuu amiraali langallaan, mutta kevätruoho, nälkäinen toukka vaeltaa kohti sitä jota kutsumme mieleksi, niin että kesäperhonen toisilta kesiltä voi noutaa elämän voimakkaan purppuravärin ylös maanalaisesta synkästä aukosta. VIII Elämä joka ei kuole minään? Kuinka kaikessa tässä ihmisten luomassa luonnon viimeisessä itsekeskeisessä hypyssä näemme itsemme ennalta kadotettuina, voimme nähdä pienimmän rakkaudentyngän onnen merkityksettömässä prosessissa, menemme sisään ihmiskunnan kuvaan kuin ruohoon, vaikka se on haudan ruohoa. Mitä me voimme suurelle atlashämähäkille jonka siipienväli peittää maan kartan, se muistuttaa eniten muistojen aivoverkkoa, jota suutelemme kuin kuolleiden ikoneita, heidät irti repineen kuoleman maku suussa. Mikä tekee tästä tapaamisesta lumoavan? 15

XIII Se on kuolema joka omin silmin haluaa nähdä itsensä minussa, joka olen yksinkertainen, paikkakuntalainen, sidottu kylmään itseymmärrykseen, mitä kutsutaan elämäksi. Siksi leikin mielelläni virnaperhosilla ja sulatan yhteen sanoja ja ilmiöitä, kuvittelen hopeatäpläperhosia tuodakseni kaiken maailman elämäntavat yhteen. Niin että voin vastata kuolemalle, kun se tulee: minä leikin hietaheinäperhosella, uskallanko toivoa että olen ikuisen kesän kuva? Kuulen hyvin, kutsut minua ei-keneksikään, mutta se olen minä, joka keisarikaapuun kääriytyneenä katsoo sinua tarkkaavaisena kesäperhossiiven takaa. XV Planeetan kesäperhoset nousevat ylös Brajèinolaakson keskipäivän kuumassa ilmassa, ylös maanalaisesta katkerasta aukosta, jonka haju tukahduttaa pensaikot. Kuin kultasiipi, amiraali tai suruvaippa kuin riikinkukkokehrääjät lentävät ympäriinsä narraten universumin typeryksen uskomaan elämän jossa kukaan ei kuole minään. Kuka tekee tästä tapaamisesta lumoavan koskettamalla sielunrauhalla ja kauniilla valheilla ja kadonneen kuoleman kesänäyillä? Korvani vastaa kuurolla soitollaan: Se on kuolema joka katsoo sinua omin silmin kesäperhossiiven takaa. Suomennos Rita Dahl 16

Inger Christensen Runot suomentanut ja esittelyn kirjoittanut Rita Dahl (s. 1935) on tanskalainen runoilija, romaanikirjailija ja esseisti, jonka tärkeimpiä kokoelmia ovat det (1969) ja Alfabet (1981). Christenseniä pidetään sukupolvensa tärkeimpänä kokeilijana. Hänen keskeinen teemansa on etäisyys kielen ja kokemuksen, todellisuuden ja sanojen välillä. Olen yrittänyt kertoa maailmasta, joka ei ole olemassa saadakseni sen olemaan, Christensen on sanonut. Christensen syntyi Vejlessä, itäisessä Jutlandissa. Isä Adolf Emanuel Christensen oli räätäli. Valmistuttuaan ylioppilaaksi Vejle Gymnasiumista Christensen muutti Kööpenhaminaan ja sitten Århusiin, jossa hän opiskeli opettajankoulutuslaitoksessa, valmistuen 1958. Tänä aikana hän julkaisi runojaan Hvedekorn-lehdessä. Runoilija, kriitikko Poul Borum (1934-1996), jonka kanssa Christensen meni naimisiin 1959, ohjasi häntä uran alkuvaiheessa. Hän ja Borum erosivat vuonna 1976. Työskenneltyään ensin Holbaekissä College of Artsissa vuosina 1963-1964, Christensen omistautui kirjoittamiselle. Ensimmäiset runokokoelmat Lys (1962) ja Græs (1963) tutkivat luovuutta, itsetietoisuutta ja kielen tehtävää. Vuonna 1964 Christensenistä tuli kokopäiväinen kirjailija. Aikakauden esteettisiä, poliittisia ja sosiaalisia aiheita heijastanut det (1969) on hänen tuon ajan pääteoksensa, jossa hän tutki myös eksistentiaalisia kysymyksiä. Myös Noam Chomskyn kielifilosofia vaikutti Christenseniin. Romaaneissaan Christensen on käsitellyt myös luovuuden, fiktion ja todellisuuden välisiä suhteita. Det malede værelse (1976) käsitteli italialaista renessanssimaalari Mantegnaa, ja siinä oli kolme kertojaa. Lopussa raja maailman ja kuvan välillä ylitetään todellisuus ja mielikuvitus yhtyvät. Christensenin Alfabet (1981) on ruotsinnettu kahdesti, ja se on kuuluisin tanskalainen esimerkki nk. systeemirunoudesta (systemdigtning): mielivaltaiset systeemit rakentavat ilmaisuja jotka itsessään ovat kuin koneita, ymmärtävät oman suhteellisuutensa rakenteiden keskellä, jotka tuskin toistavat itseään. Muodollisesti kokoelma alkaa a:sta (aprikoosipuut) ja päättyy n:ään (yöt) ja Fibonacci-osuuteen (0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 2+3=5 ), jossa seuraava numero on edellisten summa (0+1=1, 1+1=2, 1+2=3, 2+3=5 ) Primo Levin The Periodic Table (1975), joka oli autobiografista meditointia venäläisen kemisti Mendelejevin elementtien taulukon kanssa, on myös kuuluisa esimerkki systeemisestä ajattelusta. Yhdeksäs kirjain on i, sen Christensen aloittaa sanalla jää (tanskaksi is ). Systeemi päättyy n:ään, jolla on useita merkityksiä, mukaan lukien laukku, jossa n on mikä tahansa kokoluku. Christensen on avustanut Krise og Utopi - ja Chancen lehtiä ja kirjoittanut lastenkirjoja, radioja televisionäytelmiä, joita on esitetty useissa maissa. Hän on saanut lukuisia palkintoja, muun muassa Ruotsin Akatemian Pohjoismaisen palkinnon, (1994), Der österreichische Staatspreis für Literature-, (1994), Grand Prix des Biennales Internationales de Poésie-, (1995) ja Edvard Pedersens Biblioteksfonds Forfatterpris-palkinnon vuonna 2003. 1978 Christensen nimitettiin Tanskan Akatemian jäseneksi ja 1995 hänestä tuli Académie Européenne de Poésien jäsen. Hän on ollut monesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Christensenin teoksia: Lys 1962, Græs 1963, Evighedsmaskinen1964, Azorno 1967, det 1969, Intriganterne 1972 (näytelmä), Det malede værelse 1976, Brev i april 1979, Alfabet 1981 - Alphabet (käänn. Susanna Nied), The Meaning of Metafiction 1981, Del af labyrinten 1982 (esseitä), Den store ukendte rejse 1982, En vinteraften i Ufa og andre spil 1987 (näytelmiä), Samlede digte 1988, Mikkel og hele menageriet 1990, Sommerfugledalen 1991 - Butterfly Valley: A Requiem (käänn. Susanna Nied), Hemmelighedstilstanden 2000. 17

Jemina Staalo Carmina sanguai Käärme, tule viereeni, minä hoputan, ja se iskee kaarihampaansa ranteisiini, kuin amatsonin jousi lennähtää, osuu suoneen, very bad, paha veri, se kuohuu yli, myrkystä muodostuu purot, joet, vallihaudat, joita papit, notaarit, voudit eivät uskalla ylittää, ei edes Caesar. Pirskottakaa vain vihkivettä ja direktiivejä, te peruukkipäät, hyvin napitetut virtahevot. Tulevat latkimaan ahneina, silmät nurinpuolin päässä, tartuttavat lisää, Martti Luther heittää taas Saatanaa mustepullolla, se riivaaja! Minä olen antikristus, huutaa kaiutin. Minä olen tulevaisuus, kirkuu maailmanlopun lööppi Alibissa. Minä makaan selälläni, ja sormistani kasvaa tammipuut, jaloistani valtatiet valloittajille talsia. Olen ruma ruoja, ujo syöjätär, minä synnytän idän uskonnot, minä olen paha, polvilleni eivät sotkat pesi, mutta hiuksistani kasvaa juurakot, pihlajat, kaikki pyhät puut, joita taas palvotaan. Juo minua, syö minua, olen aurinkokuninkaan kattaus, jokainen peltopyy, fasaani, kyyhky. Syöttöporsas, kaniini ja saksanhirvi. 18

Jemina Staalo Jatulin tarhan kivilabyrintit, uhrilahja, ikilumi Andien huipuilla, enkelinpöly, cocaine cowboys, olen yksinäinen kannibaali, joka on löytänyt veganismin, mutten sitä oikeata, herkkupeppua, simasuuta. Olen sankaritar, kauniisti Heroine, postmod-seikkailussa, yhteiskunta täynnä houretta, olen puettu pornoon, tatuoitu anarkiaan, liimattu sarjakuvaan, kirjoitettu riivatun verellä. Olen patsas Cola di Rienzon ja Giardano Brunon. Ei maa ole julma, ihminen on. Ihmisen teatterin on oltava julmaa. Rovaniemen markkinoilla poronsarvijauhe kuivatun tiikerinlihan vieressä, hei, täällä on vääryys, oi tulkaa soturiprinsessat, oi olenko minä se itse, mahdunko silikonisotisopaan? Taas uusi tehtävä: Lasersäde lähestyy James Bondin haaroväliä. Pelastanko sen, vai maailman? 19

Rukin kehrä pingotan nahan kehikon ympärille ja alan kirjoilla vanhoja klaanin kuvioita tuossa on aurinko ja tuossa on maa tuossa sorsa, tuossa poro jolkottaa, ja nainen nostaa nuolen, mies soihdun naisen vatsa on maailmankaikkeus naisen vatsa on noitarumpu naisen vatsa on äiti maa naisen vatsa on pakanamaan aarrekartta naisen vatsa on peruukkipäiden kompassi naisen vatsa on auringon kehrä naisen vatsa on pyörivä rukki naisen vatsa on kirpeä verigreippi naisen vatsa on joskus miehen potkupallo napanuora ruumiinavaus suljetut verhot suojatut dokumentit tatuoidun juutalaisen nahka pikanttina lampunvarjostimena hybridien näkymättömät viivakoodit takaraivossa geenilemmikit sinua ikuisesti rakastavat, entä sinä? kaikki edellä ei ole unta Jemina Staalo 20

Luurankoneitsyt Luurankoneitsyt pukee ylle valkean, sinisen hunnun meduusoista, kissankelloista ja aamu-usvasta. Hänen hääpukunsa on helmoista, hihoista pörröistä niittyvillaa, ja kankaana on ristilukin virkkaamaa siroa pitsiä, kopeitten päiväperhosten kutomaa silkkiä, koristeena kuuraisen jään timantit, 24 karaatin loiste, mikroskooppikuvat lumihiutaleista, ja kukkakimppu on polyypeistä, planktoneista ja suopursuista, joita iso susi on nuolaissut. Viikatemies soittaa encoren, riuskan polkan, se ainoa vieras, omissa häissään, paljon on sahtia ja munavoita, karjalanpiirakkaa, kampanisuja, kalakukkoa ja poronkäristystä, vanha kehno lyö sorkalla tahtia, ja juoruämmät haluavat tulla nokkimaan silmiä, mutta pysyvät ikkunan tuolla puolen, vaikka sisällä pidot, raivattu tila tanssilattialle, suolalla hiekoitettu. Veitset valmiina virsuissa, sylki suupielessä, mielipiteittenvaihto. Opettajat piirtävät maailman viivoittimella ja suorakulmiolla, koulutoverit eivät heitä riisiä, vaan rivoja sanoja. Vanhat paapparaiset rykivät ja vaihtavat jalkaa, kostuu kielet, tanhu alkaa. Ja morsian? Niin, no, linnunpelätin, pääsiäistrulli, mutta miten hän loistaa! Pihalla jyvät, akanat pöllyävät, nokkimajärjestys, kukko karkaa kirkonkatolle, jähmettyy mustaksi silhuetiksi. Ja mistelin alla suut kolisevat yhtä, lähtee pois hääpari, menee metsään, ota tästä Tapio, ole hyvä Tellervo, kyllä sulle riittää, Hiisi, ruisanteroita on jäljellä vielä viisi. Sai mies hyvän morsion, morsion hyvän miehen: ei juo, lyö, valehtele tai piere. Morsian heittää ilmaan kimpun, traditio, se osuu maahan, muuttuu suoksi, joka vetää hääväen pikkuhiljaa mutta peruuttamattomasti sisäänsä. Hääväki kirkuu epätoivossaan repii hiuksiaan, räkä valuu, ynisee itkua, tutisee, lähikuva, Turkan ohjaama. Paskanen loppu, vai mitä? Nousee kaksikko luudan selkään, häämatka alkaa Suomen suveen. 21