Heikki Rinnemaa.
Iijoen kulkuri. Tämä tarina on miljoonia %-senttejä lyhennetty ja supistettu kertomus Suomen kansan historiasta viimeisen 400-vuoden ajalta, Iijoen vesistön ympäristössä, ja kertoo pääosin Vilja Vähäkänästä ja hänen 400- vuotisesta elämästään ja tapaamistaan ihmisistä. Tarinan pääasikkaat ovat; Vilja Vähäkänä. Kulkuri ja erämies. Hilla Sula. Tulkuri ja elämän tutkija. Lisäksi tarinaan mukaan tuli tarinaa kirjoittaessa monta muuta ihmistä ja muita ihmisen kaltaisia eläviä olentoja, sekä maapallo, kuu ja aurinko, sekä tietenkin tuules. Mukavia lukuhetkiä, lukijalle. Tv. Kirjoittaja. Lapin Kulta, Hilla, Suomuurain, Lakka, Aurinkomarja. 2
Iijoen kulkuri. Kesä oli lämmin ja kuuma, paikka paikoin jopa kostea tai ainakin kosteahko, silloin tällöin. Kalareissulle miehet lähtivät. Kalareissulle Koillismaan korpeen, Kutijoelle. Tämä kirja ei kuitenkaan kerro miehistä ja kalareissusta itsestään kovinkaan paljoa vaan kertoo tarinaa luonnon elämästä, ihmisen ikiaikaisesta touhusta ja olosta. Kuvat on oikeita, paikka on olemassa ja kaikki muu on mitä lienee?, jotakin, jossakin. Ja tarina alkaa tästä pikku hiljaa. Olipa kerran Vilja Vähäkänä. Mies parhaassa iässä. Aikaa siitä kun Vilja Vähäkänä syntyi on kulunut 473 vuotta. Vähäkänä syntyi Oulussa, ei käynyt koulussa, mutta oppi silti muutaman sanan suomen perusteita, Oulusta huolimatta. Siihen aikaan sanojen määrä oli paljon vähäisempi kuin nykyisin. Perus-sanat kuvasi elämää kuitenkin, siten kuin kuvasi. Joudumme siis ehkä turvautumaan tarinan alussa hyvin vähäiseen sanavarastoon, ehkä ei. Vilja tunsi eräänä aamuna että erälintunen iski pääkoppaan, sielun syövereihin. Ajatus ajoi miestä matkalle, retkelle erämaahan. Vilja oli kuullut joidenkin puhuvan Koillismaan kairoista, tutkimattomista ja tuntemattomista kairoista. Ylämaista. Kairoista joissa susilaumat ajattivat hirviä ja metsäpeuroja. Karhut asuivat perheineen ja suuret metsoparvet täyttivät metsien kätköt. Soilla ja metsissä kauniit luonnonravinteet, marjat, kasvoivat raviten metsän eläviä. Puut olivat tiheäsyisiä, paksuja ja pönäköitä. Purot ja joet olivat melkein täynnä monenlaista kalaa ja elävää. Sellaista Vilja oli kuullut puhuttavan ja eräpää alkoi vaatimaan miestä matkalle, yksin. Reissuun josta ei välttämättä paluuta olisi. Vilja pakkasi reppuunsa nahkavaatteiden paikkausvälineitä, talvivaatetta, puukon, keihään ja kaarijousen. Tulentekovälineet. Sen lisäksi joitakin henkilökohtaisia välineitä, kuten kännykän, ja sekä,,,, ei vaiteskaan, ei silloin ollut apuvälineitä Viljan käytössä, ei sähköstä mitään tietoa. 3
Omilla oli toimeen tultava, valmislihaa, luomua, oli reissussa syötävä. Marjoilla pärjättävä ja kaloilla. Vilja kuitenkin oli oppinut tulen tekemisen vinkeet ja osasi näin ollen kuumentaa lihan ja kalan nuotion lämmössä tarpeen vaatiessa. No, jaa. Ajatuksenvirta muutti suuntaa tässä vaiheessa ja tarina alkaakin uudestaan alusta, tarina siis Vilja Vähäkänästä, Iijoen kulkurista, jonka elämää seuraa kirjoittaja 400 vuoden ajan. http://www.iijoensuojeluyhdistys.net/informaatio/iijokikartta.gif Iijoen Kulkuri Vilja oli kuullut puhuttavan kevätauringon nousun erämaista. Korpimaista jossa oleskeli monenlaista oliota. Selkosista jossa purot olivat täynnä kalaa, jokien kosket kuohuivat vapaana, metsissä oli monenlaista marjaa ja marjoja söi monenlaiset luonnossa elävät. Vilja oli kuullut olioista jotka olivat kesällä kaskimaan värisiä ja talvella pukivat ylleen lumen värisen turkin. Puissa saattoi istua havun-neulasia napostelevia lintuja, soilla asusteli pitkäjalkoja, huutajia. 4
Vilja oli kuullut puhuttavan myös linnuista jotka olivat kuin taivaan pilvet, valkoisia kuin hanki keväällä ja poskissaan niillä oli auringon väri. On kulunut noin 400 auringonkiertoa siitä kun tämä tarina alkaa. Noin 400 kertaa on aurinko noussut ja laskenut. Yhtä monta kertaa on kevät syntynyt, syksy kuollut. Noin 400 auringon nousua sitten Oulusta tuli virallisesti kaupunki. Asukkaita asusteli silloin Oulun kaupungissa reilusti monta sataa yksilöä. Arvioitiin että jopa yli 400 vakituista asukkia oli Oulun väkiluku. Suurkaupunki kylmän pohjan meren perukalla. Pohjoisen pohjan meren, sydämen, johon monet sadevedet virtasivat kaukaisista korpimaista, puroja ja sittemmin jokia rallaten, elämän vesisuonistoja kulkien. Vilja oli päätöksen tehnyt. Kevätauringon nousun luonto kutsui voimakkaasti. Vapaus kutsui miestä, pois kaupungin lisääntyvästä melusta ja hevosenpään tuoksuista sekä savun katkusta veti ikiaikainen luonnon perintö. Vilja oli raataillut turkismetsästäjän kanssa joka kertoili kevät auringon nousun maisemista, ympäristöstä. Kauniit valoisat kesät, kylmät lumiset talvet. Elämä ei ole helppoa. Iijokea kun lähdet nousemaan keväällä niin pääset perille syksyksi. Pudasjärvellä on muutama savu. Samoin Taivalkoskella. Muuten koko erämaa on asumaton ihmispolon toimesta. Toki siellä on paljon muita asukkeja, nelijalkaisia, kaksisiipisiä, eväkkäitä, jalattomia, mustapääkorvia, sarvekkaita, paikallaan pysyviä. Joen varressa saattaa jossain olla eräkuoppa, kammi yöpymistä varten turkispyytäjien tekemänä. Ravintoa on monenlaista, kalaa, marjoja, lintuja, nelikkoja, hunajaa. Vesi on juotavaa jokiissa, puroossa ja lampiissa sekä järviissä ja lähteissä erittäin maukasta, kirkasta ja läpinäkyvää. Onnea reissuun, oli toivottanut turkismetsästäjä. 5
Vilja läksi kulkemaan. Oulusta lähden ma kulkemaan. Oli kevät, joet oli valuttanut jo talven lumiturkin suureen veteen, liikkuvat linnut palanneet osin jo yöttömään yöhön. Selässä Viljalla oli varatalja, olkapäillä jousi ja vyöllä nuolitasku ja tarvikepussi. Kädessä yli reilun miehen korkuinen yläpäästään terävä alapäästään tylsä kävelyseiväs. Tarvikepussissa oli tuluskivet, neula ja lankaa ja kuivattua lihaa vararavinnoksi. Vilja oli saanut turkis-pyytäjältä reitti-ohjeet. Kulje meren-rantaa kunnes tulet toisen sen isomman lahden pohjukkaan jonne tulee joki. Sille on annettu nimi Ii-joki. Siinä on muutama talo jokisuulla. Joen latvavesille jokivartta nousten menee kesä ellet pidä kiirettä. Syksyllä sinulla jää aikaa etsiä tai rakentaa talvi-asumus. Tee siitä tiivis, talvi on pitkä-luminen ja kylmä. Moni on kuollut tyhmyyttään talven suojakelien jälkisissä pakkasjaksoissa. Jokeen tulee pieniä sivu-jokia, muutenhan se ei olisi pää-joki täällä meren rannalla, mutta seuraa pää-jokea ja etsi sopiva sivu-joen haara vasta sitten kun koivun lehti on osittain jo väriä vaihtanut ja soilla on enemmän auringon värisiä marjoja. Syö niitä ne on mehukkaita. Ja eläkä missään nimessä loukkaa itseäsi tai kastu talvella putoamalla puroon, sillä kunnon lääkäreitä ei ole vielä koulutettu yhtään tässä Suomen maassa. Moni on kuollut jäävaatteet päällä tai keuhkotauvin kiduttamana. Ihmisellä kun ei ole karhun turkkia. Vilja käveli suuren veden rantaa, söi metsistä mitä löysi ja lisäksi vihreitä koivun lehtiä. Yöpyi suurten puiden alla, joskus kallioonkaloissa. Pyydysti kävelykepillään joskus kalan, kuivatti sen auringon paisteessa ja söi ravinnoksi. Ja niin se meri laulaa ikuista sointiaan. 6
Vilja joutui töihin. Viikon kävelyn jälkeen tuli vastaan lahti josta turkispyytäjä oli puhunut. Lahden jokisuulla oli kaksi pientä taloryhmää, toinen toisella puolella jokea. Oli kuuma iltapäivä kun Vilja käveli taloryhmän pienelle pihamaalle. Talo, erillinen tallirakennus, laituri ja venekatos. Kaksi tyttöä oli ihosillaan uimassa ja isäntä sekä emäntä makasivat laiturilla ruskettamassa alastonta ja jo ruskettunutta nahkaansa. - Päevää. Neljä päätä kääntyi katsomaan tulijaa. Kahdeksan silmää tapitti kulkijaa. Lapset nousivat vedestä ja juoksivat katsomaan lähemmäs uteliaana silmät pyöreinä. Mies ja nainen laiturilla nousivat seisomaan. - Päevää. Kuka sinä olet ja mistä tulet ja mihin olet menossa? - Päevää. Vilja Vähäkänä on nimeni. Oulusta olen kotoisin. Siellä olen syntynyt. Olen menossa joen rantaa seuraten kohti kevät auringon nousun eräselkosia, tutkimaan ja asumaan elämääni siellä. - Haluaisitko ravintoa syödä ennen matkaa? - Hyvähän se on syödä silloin tällöin, kiitosta vaan. - Mennään tuonne tuvan puolelle. Vilja ja neljä alastonta ihmistä käveli tupaan, istahti puista tehdyille penkeille pöydän ääreen. Kissa loikkasi kauniin pehmeästi penkiltä yön viileälle uuninpankolle istumaan. Pöydällä oli marjoja puuastiassa ja kuivattua lihaa. - Siitä syö vieras mies. - Joo. Vilja söi. Lapset katsoivat syöntiä. Kissa katsoi pankolta. Mies ja nainen katsoivat toisiaan ja sitten miestä. - Onko vieraalla lapsia? 7
- Ei ole. - Onko vieras ajatellut omia jatkulaisia? - Ei ole. - Meillä on kaksi tyttöä. Ovat jo tuossa vuosissa. Pitäisi saada poika, muuten ei tytöt synnytä lapsia, jatkulaisia. - Onko tuolla vastarannalla asujoilla poikia? - Ei. Sielläkin on vain kaksi tyttöä. - No, onpa sattunut somasti samantyylisiä syntymään - Antasko se vieras syönnin jälkeen siittiöitä niin jos met sitten saamma paremmin poikia tänne korpeen. - Saatanpa tuota antaa, jos kerran kelepovaa. Sitä vartenhan se siittiötuotanto ropassa on. Ei se silti takaa että tulisi poika, se kun on yhteistyötä sekä uroksen solun että naaraksen solun kanssa. Vilja jatkoi syömistä, söi loppuun, kiitteli, nousi ja käveli rantaan. Talonväki perässä tallustaen. Vilja riisuutui ja meni veteen, pesi itsensä perusteellisesti ja nousi laiturilla olevan taljan viereen seisomaan ja kuivattelemaan. Aurinko kuivatti ihoa nopeasti tuulen avustamana. Meren lahden vesi kimalsi kauniisti, joelta kuului kohina ja metsän puut suhisivat. Vilja tunsi kehossaan luonnon ja kevään ikiaikaisen elämän voiman, jatkuvaisen voiman. - Olen valmis parittelemaan. Nainen käväisi myös joessa pesulla ja käveli Viljan viereen laiturille seisomaan. - Minun nimeni on Aurin. He seisoivat katsellen toisiaan ja sitten koskettivat kädellään ja sivelivät korviaan omiaan ja sitten toisen somiaan. Linnun laulun päästä nainen laskeutui selälleen ja mies polvistui ja solujen siirto alkoi. Mies ja nainen parittelivat luontaisen kiihkeästi. Toinen mies ja kaksi lasta katseli vaieten. Liike parittelijoilla kiihtyi ja molemmat huusivat, värisivät hetken ja liike hidastui, pysähtyen lopussa. 8
Mies kellahti selälleen ja molemmat makasivat laiturilla auringon lämmittäessä hikistä vartaloa. Jonkin ajan päästä mies nousi ja meni veteen pesulle ja palasi sitten rannalle kuivattelemaan tuules kourissa. Aurin jäi vielä makaamaan laiturin taljalle. - Niinhän tuo kävi kuin minultakin. Mitä mieltä oot Aurin. - Jot. Oli soluja tukevasti. Ilmeisesti on koivun hunaja maistunut kun noin mahla oksaan nousi väkevästi. Jospa se nyt miehen alku siitä jatkumoi. - Riittääkö se kerta, pitäisikö vielä varmentaa? - Eiköhän se kerta riitä. Sen verran tuota ainetta tuntui tulevan. - No, hyvä sitten. Ehkäpä se tästä vielä elämä jatkuu täällä korvessa. Vilja pukeutui ja teki lähtöä. - Lähden jatkamaan matkaa. Voihan olla että palaan tätä kautt vuosien päästä joten näen sitten miten on käynyt. Kiitos ravin nosta ja eloisaa elämää teille koko perheelle. - Kiitos. - Kiitos samoin. - Heippa. - Moro. Vilja läksi kulkemaan ja kääntyi ranta-aukean metsän reunassa katsomaan taakseen. Perhe seisoi alastomana laiturilla ihot auringonpaisteessa ruskeana hohtaen, heiluttaen käsiään. Vilja heilautti takaisin ja jatkoi matkaa jokivartta ylöspäin. Joesta kuului iso loiskaus ja Vilja kääntyi katsomaan. Noin tapikkaan lapsen mittainen kala, kylki kauniisti auringonvalossa hohtaen, oli ilmassa kauniissa kaaressa ja putosi takaisin veteen jatkaen matkaa jokea ylöspäin. Se oli lohi joka nousi kohti latvavesiä, kutualueita, elämän jatkuvaisuuden kohtua. Ja niin jatkui Vilja Vähäkänän kesä korven kätköissä jokivarttta nouseskellen, metsien marjoja syöden. Välillä hän nappasi kalan käsillään vedestä tai kaivoi rapuja ja simpukoita kiven koloista. Toisinaan meni päivä vain auringossa loikoellessa ja joessa pulikoidessa. 9
Ravintohallin yllätys. Sattuipa kerran eräänä sateisena päivänä eteen asettumaan pitkä ja matala hirsirakennus. Rakennus oli pystytetty jokivarren suuntaisesti ja oviaukot oli molemmissa päissä rakennusta. Oven päällä oli puisista puunoksista katkottu ja kirjailtu nimi ravintohalli. Vilja katseli rakennusta, koski kuohui vieressä ja vesipisarat ropisi puiden lehdillä ja hirsirakennuksen kattopäreillä.muuten talo oli hiljainen ja kuolleen näköinen. Viljan hiukset ja parta olivat likomärät ja roikkuivat pitkin päätä ja rintaa kun hän työntäysi ovesta sisään. Sisään astuessaan hiljaisuus katosi. Rakennus oli melkein täynnä ihmisiä. Talon keskellä oli käytävä jossa seisoi ja käveli ihmisiä aika paljon ja molemmilla puolilla oli pöytiä ja pöytien takana ihmisiä. Vilja käveli ja katseli pöytien päällä olevia asioita. Joen puolella olevissa pöydissä oli monenlaista ravintoa joka jokiveden ja jokivarren kasvillisuudessa eleskelee ja oleskelee. Lohia, taimenia, harjuksia, muikkuja, siikaa, ahventa, haukea, särkeä, säynettä, ankeriaita, rapuja, simpukoita. Loppupäässä pöytiä oli monenlaisia vesilintuja, hanhia, joutsenia, ja muita Viljalle tuntemattomia kaloja lisää sekä joitain kasvilajeja. Toisella puolella olevissa pöydissä oli monenlaisia turkiksia, lakkeja, takkeja, kenkiä, lapasia, liivejä. Lihaa, karhua, hirveä, sutta, kettua, näätää, oravaa, jäneksiä, lintuja, metsoa, teeriä, riekkoa, pyytä, kotkaa, haukkaa. Marjoja monen värisiä, oli punaisia, sinisiä, mustia, oransseja, tumman punaisia. Sieniä ja muita kasveja oli runsain mitoin. On sitä ravintoa monenlaista, ajatteli Vilja. Metsät ja ympäristö täynnä elämää, monenlaista sitä luonnossa luonnon yrittää elää ja kasvaa. Miksiköhän ne on tänne kasattu keskelle jokivartta ja ihmiset vaan seisoo eivätkä tee mitään? Vilja käveli hitaasti kohti toista päätä ja lähestyessään toisen pään ovea erään pöydän takaa ojensi yksi nainen Viljalle esineen. Esine oli kämmenen kokoinen ja Viljalle ihan tuntematon laatikko. Ei sellaisesta aineesta kuin kirveen terä mutta ei myöskään jousen kaaren kaltaisesta puusta tehty. Väriltään se oli kuutamoisen talviyön värinen. - Oli hivu. Tisso senuke kielenkirvotin. 10
- Mitä minä tällä teen? - Enu tieso sat si kesko muni enu turvase suti. Vihin olli ette suni, tulkija, turvasi seti. - Kiitos. - Nipe kesto. Vilja kääntyi vielä ovella katsomaan taakseen. Ihmiset olivat iloisia, pöydät täynnä monenlaista ravintoa ja vaatetta, puheensorina ja naurun helinä täytti talon. Vilja astui ulos ja äänet muuttui. Kosken kuohu palasi, sade jatkoi ropinaa ja yksinäinen laulajalla viritteli oksallansa tulevan illan kesäisiä sävelmiä. Vilja jatkoi matkaa ja elämäänsä. Kutijoen tammen koski luonnonmukaistettuna. Yksinäinen mänty ja elämän filosofiaa. Eräänä iltana tai taisi jo olla yökin, nuotion lepattaessa ja savun kietoutuessa joen pintaan ohueksi pilviharsoksi, Vilja tunsi pakottavaa tarvetta puhua jonkun kanssa. Nuotion vieressä oli iso ja vanha mänty, runko paksumpi kuin Viljan käsien pituus ja oksat kuin pienet puut. Mänty kahisi hieman joen veden aiheuttamissa ilmapyörteissä. Vilja katseli mäntyä. - Vanhako olet sinä mänty? - Mänty heilautti oksiaan ja tuumaili vastaan. 11
- Kohta tulee 400 kesää ja yhtä monta talvea olen viettänyt tässä samassa paikassa. - Eikö ole tehnyt mieli lähteä kulkemaan? - Ei ole. Tämä on minun kohtaloni, olla ja seisoa tässä. Tämä on minun elämäni. - Miksi sinä olet olemassa? - Mänty puisteli oksiaan ja tuntui naurahtavan. - Varmaan tiedät että esitit kysymyksen johon ei ole lopullista vastausta? Kysy jotain helpompaa niin ehkä osaan vastata. - Miksi sinä elät koska kuolet aikanaan kuitenkin? Mänty nauroi jo ääneen ja nosti yhden juurevan jalkansa maasta, heiluttaen sitä niin että multa pöllysi. - Kysymyksesi vain vaikenee. Katso minun jalkojani. Vaikka niitä on monta niin silti seison paikallani. En tiedä miksi on näin, kuinka silloin tietäisin miksi elän ja miksi kuolen. Se vain on niin. - Mistä sinä sitten nautit? - Tuulesta, sateesta, talviunesta. Siitä kun orava juoksee pitkin kylkiäni tai metso istahtaa nukahtamaan oksalleni. Siitä kun lintu tekee pesänsä havujeni kätköihin ja kasvattaa lapsensa. Nautin tästä elämästä. - Minä katkaisin sinusta äsken kuivia oksia joita nyt poltan tässä nuotiossa, eikö se haittaa sinua? - Miksi haittaisi? Minkä minä sille voin, se on kohtaloni, olla myös polttopuuna, haihtua savuna ilmaan tarvittaessa. - Jaha. - En ole elämääni valinnut. - Jaha. - Ollonpa kuullut että muutamat kaverit on tuulen avustaman yrit täneet lähteä juoksemaan mutta eivät ole pitkälle päässeet. Heti ovat kaatua rojahtaneet pitkin pituuttaan niin että oksat on kat keillut. Kävipä niin että yksikin kaveri kaatua rojahti sarvipään päälle ja siltä katkesi selkäruoto ja monta päivää se örggisi siinä puun alla tuskissaan. Jatta mieluummin seison paikallani kuin juoksen jonnekin tietämättä minne. 12
- No, asia selvisi jo. Vilja käänsi kylkeä ja nukahti valoisan yön syliin. Vastarannalla karhu koetti pyydystää kalaa ja läheisen metsän kätköistä nousi koukkunokka siivet levällään ilman mukana kohti öisiä korkeuksia, kohti kuuta ja tähtiä. Tuules jatkoi työtänsä. - Herätys, unikeko. Hilla Sula. Vilja avasi silmänsä ja näki edessään hymyilevän naisen. Nainen oli pukeutunut ajan mukaiseen eräasuun ja varusteisiin. Hiukset roikkui pitkällä olkapäillä aamuauringon hohtaessa niistä kauniisti. Vilja nousi seisomaan. - Huomenta. - Huomenta vaan. - Mitä kulkija? - Mitä tässä. - Nukuit syvästi? - Niin tein. - Heräsit silti? - Niin tein. - Aiotko jäädä tälle seudulle asumaan? - Ei, olen menossa kevät auringon nousun latvavesille. - Minä olen menossa kohti taivaan värejä, kohti sitä suuntaa missä aurinko nukkuu. Tuosta vähän matkan päästä lähtee sivujoki kohti pohjoista. (Nykyisin sitä kutsutaan Livojoeksi.) - Vietetäänkö muutama yö ja päivä, aamu ja ilta, yhdessä tässä nuotiopaikalla, vai onko sinulla kiire jonnekin? - Ei ole kiirettä. Sopii minulle. Minua kutsutaan Hillaksi, koko nimeni on Hilla Sula. - Minä olen Vilja Vähäkänä. Viljaksi voit kutsua tai Tähkäpääksi. 13
Ja niin kävi että Vilja Vähäkänä ja Hilla Sula kohtasivat erämaassa, maapallon vuosissa tuntemattomaan aikaan, meidän ajanlaskun mukaan vuonna 1605 ja viettivät yhden käden sormien määrän aikaa yhdessä. Kesän aikaan, kosken solistessa vieressä ja lintujen laulaessa sekä hyttysten pistellessä. Viettivät aikaa oleskellen, kalastellen ja jutellen ja niin kului päivät jotka seurasivat eilistään. Välillä joki nosti rannalle vankan usvan, joskus kesäinen tuuli hyväili lempeästi heidän yhteisille hetkilleen. Kunnes tuli viimeinen yhdessä olon ilta. Lapiosarvinen vanha hirvi. Vilja ja Hilla istuivat nuotion ääressä katsellen joen veden virtausta ja kuunnellen kalojen loisketta ja lintujen jutustelua. Vastarannan rantapusikon seasta kuului ryskettä joka eteni pitkin rantapusikkoa. - Taitaa tulla hirvi. - Niin taitaa. Hetken päästä liikkui pusikon lehtien takaa esiin lapiosarvinen hirvi. Pää ja etulapa sekä etujalat näkyivät, loppu osa kehosta oli pusikon seassa piilossa. Lapiosarvet olivat sylen levyiset ja painoivat ainakin naisen painon verran. Niska hirvellä oli vankka ja etukyljessä oli kiima-aikojen perua arpia jäljellä vanhoista haavoista. Hirvi katseli vakaasti jokea ylös ja alas, käänsi katseensa vastarannalle. Sieraimista tuli hengityksen mukana höyryä ja rinta liikahti. Hirvi puhalsi sieraimistaan ilmaa, käänsi vielä katseensa pitkin jokivartta ja peruutti pusikon sekaan jatkaen matkaansa kohti pohjoista. - Olipa hirvi. - Oli. Vielä kuului hirven hidas eteneminen ja ryske pusikon oksien ja lehtien rutistuessa kulkijan tiellä kunnes ääni hiljeni hirven siirtyessä joenmutkan taakse. - Huomenna minun on lähdettävä. Kesä on jo puolessa, lehti suu rena, syksy tulossa. Tarvitsee ennättää talven valmisteluun. 14
- Niin minunkin. Tämä on meidän viimeinen yö. Luultavasti em me näe enää elämämme aikana. - Emme niin, ehkä. Olisi mukava paritella ennen lähtöä mutta ei voi. Jos tulisin kantavaksi en selviäisi talven yli yksin täällä erämaassa. - Niin se on. Selviytymistaito on tärkeä asia täällä luonnossa. Oli si minullakin haluttanut paritella. - Huomenna elämän polkumme eroavat. - Niin. Nukkua pitää. - Jep. Vilja ja Hilla kääriytyivät taljoihin ja nukahtivat kuin puut iltaisin. Vesi pulputti koskena, kuohui ja porisi. Lohi hyppäsi kuohuissa ja asettui suuren kiven alle yöksi lepäämään ja keräämään voimia seuraavan koskijatkumon nousua varten. Jossain huhuili metsän lintu kuin näkymätön yön tuuli olisi puhunut jotain. Maapallo jatkoi hidasta pyörimistään. Metsän muurahaisten satoja vuosia vanha keko. 15
Valkoinen Riekko. Aurinko nousi hiljalleen vaikka ei ollut kunnolla kadonnutkaan metsän puiden taakse. Metsästä, puiden seasta, käveli jokirantaa kohti lintu. Tietokoneen näytön korkuinen lintu, kulmahöyhenet punaiset ja muuten se oli valkoinen, paitsi pyrstösulkien päässä oli vähän mustaa. Silmät oli pikimustat napit. Merkillistä linnussa oli se että tähän aikaan vuodesta se yleensä on ruskan ja suosammaleen värinen, ei talven valkea. Riekko se olisi nimeltään nykytermein määriteltynä. Riekko katseli pää kuikistellen sinne tänne ja huomasi puiden alla nukkuvat. Lintu käveli keinahdellen ja hyppäsi siipiään heiluttaen nuotiomännyn oksalle istumaan. Aamu valoistui ja aurinko nousi korkeammalle. Lintu katseli kuinka pienempi ihmisolio nousi varovasti ja pakkasi tavaransa ja läksi kävelemään kadoten sivujoen jokivarren metsikön sekaan. Lintu laskeutui puusta, pudottautuen poistuneen ihmisolion lämmittämälle makuupaikalle, kellahti kyljelleen, laittoi päänsä siiven päälle ja nukahti. Aamu jatkoi etenemistään hiljalleen omalla paikallaan. Linnut aloittivat kesän aamun laulun ja maapallon pyöriessä hiljalleen auringon lähettämät ensimmäiset aamun valohiukkaset osuivat Viljan kasvoille, Vilja heräsi. Vilja huomasi että Hilla oli pois ja tilalla oli valkea riekko joka nukkui sulkatakki hiljaa liikkuen. Vilja tönäisi riekkoa ja riekko avasi silmänsä ja pomppasi pystyyn sekä lensi muutaman metrin päähän seisomaan ja pää keikisteli somasti sen katsellessa Viljaa. - ää ä äää ää ä veuk veuk - No, elähän nyt äkätä. Äsken olit nainen ja nyt olet lintu. Mikä sinä oikein olet? - Klonk, klonk. Vilja katseli ympärilleen aamu-usvan noustessa joesta. Olisikohan se aika lähteä jatkamaan matkaa kun ihmisetkin muuttuu linnuksi kesken unien,?, taitaapa olla. 16
Ja niin tuo jo reissussa ruskettunut ja karvoittunut mies käväisi joessa pesemässä kaikki paikkansa perusteellisesti, kuivatteli itsensä aamutuulen käsissä, pakkasi vähäisen omaisuutensa, heitti taljan olkapäälle ja kävelyseiväs kädessään läksi kuljeksimaan jokivartta ylöspäin kohti kevät auringon nousun maata, kohti Koillismaata. Valkea lintu punaisine kulmahöyhenineen taapersi karvajalat vipattaen perässä. - Mukaanko ajattelit lähteä? - ä ä ä ä pä ä ä ä, kepok, kepok - No, sinunhan se on valinnan vapaus. Ja matka jatkui, mies edellä lintu perässä. Mies hyppäsi purojen yli, kivien ja kantojen yli, kahlasi soita. Lintu ponnahti kevyesti siivilleen lentäen siivet väpättäen purojen, kivien ja soiden yli laulaen aina samalla. - öää öää ä ä äöä keuk äää keuk keuk. Kesä eteni valmistautuen syksyksi vaihtumiseen, tietäen tai tietämättään se eteni, paikallaan ja liikkuen. Tuulet jarruivat puiden oksissa, joen vesi eli vielä voimissaan ja kala jatkoi elämäänsä. Aamulehden jakava. Sattuipa sitten eräänä helteisenä päivänä että yläjuoksun suunnasta juoksi puolikävelyä toinen ihminen, ihonväriltään huomattavasti ruskeampi kuin Vilja, melkeinpä karhun turkin värinen ihminen. Miehet kohtasivat, lintu pysähtyi, päät keikistelivät ja silmät kahtelivat sekä aivot ajattelivat ja siinä oli jokaisen koko mieli sellaisena kuin oli. - Jampoo. - Jampoo. - Mitä mies? - Kali ke ou te po. - Hmm. En ymmärrä. 17
Viljan välinepussista vyöltä alkoi kuulumaan piipitystä. Vilja kaivoi pussista ravintohallissa saamansa kielen kirvottimen, koneen. Kone piipitti vielä hetken ja hiljeni sitten. - Tämähän se värkki on. Kone toisti samaa. - Keppo po tulusko. Vastaan tullut mies sanoi. - Kato ge po tippo. Kone toisti. - Hei sinulla on kääntäjä. - Niin on. Ja kone jatkoi. - Ko on. Ja miehet alkoivat näin puhumaan toistensa kanssa koneen kääntäessä puheen. Riekko katseli pää keikistellen ja keikaisi, oli vuosi 1604. - kä ä ä päk päk Sitä kone ei sensuurin takia kääntänyt. - Mistä tulet ja minne olet menossa? - Ouluun. - Sinulla on näköjään aamulehti ja Selkosten Viljastaja kirja mu kanasi. - Niin on. Aamulehteä jaan työkseni. Kirjan vien appiakalle ja anoppiukolle luettavaksi. 18
- Pitkä matka aamulehdellä, auringon nousun maan kautta Ouluun ja siitä Tampereelle. - Painavat nykyään Kuusamossa. - Jaa. Kuinka se avojaloin tuo matka onnistuu? - Hyvin, on kesä. Eikä vielä ole ihmiskunta aloittanut kiven sirpa loittamista ja lasipullojen rikkomista joen varteen. - Eipä niin. Mihin olet vaatteet jättänyt, munasillasi kuljet? Ei sen puoleen, monesti minäkin nahkallani käyskentelen, pysyy iho terveenä. - Pikakuriirin hommissa vaatteet painaa liikaa ja yöllä ei tule kylmä kun liikkuu koko ajan. Syön marjoja ja lehtiä tässä kävel lessä, juon vettä joesta janooni. - No on mennyt tehokkuus huippuunsa, sen ymmärrän että huvik seen, mutta että työn takia pitää alasti olla. - Niin se käy jos se käy. - Niin. - Nyt jatkan matkaa. Jampoo. - Jampoo. Karhun turkin värinen mies läksi juoksemaan kevyesti joen rantapolkua pitkin alavirran suuntaan. Vilja huusi perään. - Hei. Kai ne maksaa sinulle työstäsi kunnon palkkaa! Kone kädessä ei kääntänyt enää puhetta vaan piipatti hätäisesti ja sammui. Tummempi mies huusi vastaan. - Ka ko! - Kuuletko, maksaako ne kunnon palkkaa! - Kunnon pakkaa! Vilja huusi kovempaa. - Kunnon palkkaa perkele!! 19
Toinen huusi nauraen takaisin. - Kunnon pakkaa, pekkele!! Mies heilautti kättään nauraen ja lähti hiljakseen loikkimaan eteenpäin pitkin metsän eläinten tekemiä rantapolkuja laulaen mennessään,,,,, kunnon pakkaa pekkele, kunnon pakkaa pekkele,,,pakkaa, pakkaa,,,, iloinen laulava ääni katosi alajuoksun suuntaan. Kone piipitti Viljan kädessä ja riekko sanoi. - kä ä ä äää ä äää ä, kepok, kepok, klmok, Kone käänsi. - Huh, huh. - Sanos muuta. - Heitä minut jokeen. - Miksi. - Paristoni paino kevenee, sähköhiukkaset vähenee, joudan hui laamaan. Ja kuin lauseen päätteeksi kone hiljeni. Vilja katseli konetta ja heitti sen jokeen, jatkaen sitten kävelyään jokivartta pitkin, riekko perässä pää veikeästi askelten tahdissa kuikistellen. Joessa lohi valmistautui jatkamaan sukunsa jatkuvaisuuden matkaansa levättyään yön pohjakiven tyvenessä vedessä. Aukaisi suunsa haukotellakseen kun suuhun lensi Viljan heittämä kone. Lohi nielaisi vahingossa koko värkin ja näin kone löysi paikan jonka mukana se kulki kohti joen latvavesiä ja kutupaikkaansa. 20
21
Hetki luonnossa. Metsä huokui ja pilvet syntyivät liikkuakseen oman aikansa sinitaivaan alla. Vesi joessa solisi, kuohui ja kohisi, kastellen kalat päivällä ja yöllä. Lehti alkoi jo kohta olla ohittamassa tummimman vihreimmän aikansa. Jokivartta nousi sinnikkäästi mies ja lintu. Paljon oli miehellä nähtävää. Hirvet, metsäpeurat, karhuja, susia, ilveksiä, majavia, saukkoja, oravia, näätiä, kärppiä ja monenlaisia muita liikkujia oli puiden kanssa luontoa asuttamassa. Usein kulkijat pysähtyivät katsomaan kuinka lintu istui puun latvassa tai leijaili nousevien ilmavirtojen mukana kohti taivaan sineä. Soilla huuteli kurjet ja hanhet jotka odottivat auringon väristen suomarjojen kypsymistä tai söivät jo menneen kesän punaisia marjoja, karpaloita. Aamukosteen koristama, hämähäkin tekemä ansalankapyydys. 22
Putasjärven perukoilla. Miehen nousu jokivartta pitkin jatkui ja hän ohitti muutaman talon talojoukon. Putasjärveksi paikkaa tituleerasivat vanhempi kansa. Kaikki kylän noin kymmenen kouran sormellista ihmistä seurasi kuinka Vilja käveli jokivartta aikoen ohittaa talot pysähtymättä. Hämmästystä herätti paljon se että kulkijalla oli valkea riekko olkapäällä, varsinkin riekon valkea väri, kesällä. Siinä se päätä keikistellen katseli kyläläisiä. - päkääkää, piek, piek. piek, - Hei mies. Mihin matka? - Latvavesille asumaan. - Mikä lintu sinulla on olkapäällä? - Riekko. Talvipukuinen riekko. - Merkillistä. - Niin on. Ehkä se syksyllä sitten vaihtaa höyhenensä ruskeaksi kuun muut riekkolaiset tekee päinvastoin. - Et pysähdy syömään. On tuoretta lohta keitetty. - Voinhan minä pysähtyäkin. Vilja käsevi lintunsa kanssa talojen piha-alueelle ja emäntä kauhoi pihalla tulipaikan lämmössä olevasta isosta padasta puukuppiin aimo annoksen keitettyä lohta ja karpaloita. Vilja söi seisaaltaan, lintu istui olkapäällä ja talojen väki katseli vaieten, mitä nyt lapset vähän kikatteli ja hihitteli vanhempiensa jaloissa katsellen silmät ymmyrkäisinä kulkijoita. Vilja söi tarjotun ravinnon ja ojensi kupin lusikoineen hymyilevälle ja reippaan näköiselle emännälle takaisin. - Maukasta oli, kiitos. Matkankin tästä jatkaa. - Selviytymiskykyä elämään. Poikkeahan talossa jos liikuskelet täälläpäin. - Kiitos. Poiketaan. Poro. - Poro vaan. 23
Kotkan katse. Kotka lensi sinitaivaalla ja katseli jokivarressa olevia taloja ja pihalla olevaa ihmisjoukkoa josta hetki sitten oli mies lintu olkapäällään lähtenyt kävelemään. Kotka käänsi päätään ja huomasi miehen kulkusuunnassa suon jonka reunassa käveli lintuja syöden koivun silmuja pienistä kasvustoista. Linnut olivat samanlaisia kuin miehen olkapäällä, ruskeita väriltään kuitenkin. Kotka käänsi hieman takaosan sulkiaan, siivenkärkeään ja ohjasi itsensä kaartoon kohti lintuja sulat kauniisti ilman seassa väristen. Tuuli kohisi kotkan korvissa ja siivet sekä pyrstö ohjasi taitavasti liikettä. Koukkunokka aisti ja siten tunsi siipivarsissaan ilman paineen ja virtaukset ja sopeutti liikkeensä voimavarojensa mukaisesti. Vauhti kiihtyi ja lähellä maanpintaa voimakas jarrutus ja kynnet kiinni lintuun. Hetken päästä kotka nousi lintu kynsissään kohti pesäänsä kantaen onnellisena ravintoa omille lapsilleen. Vilja seisoi suon reunassa katsellen kotkan poistumista. Riekko olkapäällä kallisteli päätään ja äkäisi. - pö, äyä, äk, äk Kotka katseli ohi lentäessään paria ja kiljaisia. - kiia, kiia - pök,ä,ä, kepok, keukka - kiiiiiiiia Kotka katosi kohti syvempiä erämaita pesälleen. Monet oli linnun ja jäniksen luut jo kohta vuosikymmenen samalla paikalla olleen pesäpuun juuressa. Pesäpuu sijaitsi vuosituhansia kasvaneen sekametsän keskellä olevan pienen suon tukevassa monia auringon kiertoja aistellessa reunamännyn latvaoksistossa. Siellä lintupuoliso katseli odottaen toista tulevaksi. Mies ja riekko jatkoivat matkaa, syöden samalla suolla jo kasvavia aurinkomarjoja. 24