Näkökulmia Ranskan historiaan ja kulttuuriin

1 (luonnos 12.2.2011) Lars Levi Laestadius, Juhlavuosi 2011 Kansainvälinen seminaari 21.2.2011 Dosentti Risto Volanen Näkökulmia Ranskan historiaan ja kulttuuriin Tänään muistetaan Lars Levi Laestadiuksen monipuolista elämäntyötä, joka liittyi laajasti oman aikansa hengellisiin ja henkisiin virtauksiin. Mutta yhdeltä säikeeltään se liittyi myös suoraan tuolloisen Ranskan poliittisen ja tieteellisen elämän kärkeen. Voimme jopa valaista koko aikakautta kysymällä, miksi tuleva Ranskan kuningas juuri vallankumouksen radikaaleimmassa vaiheessa syyskuussa 1795 saapui tänne Lappiin. Ja miksi hän sitten kuninkaaksi tultuaan lähetti tänne tutkimusretkikunnan, johon osallistumisesta Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadius ja sai pohjoismaiden ensimmäisen Ranskan kunnialegioonan ritariristiristin 1841. Ludvig Filip oli syntynyt lokakuussa 1773 Pariisin Palais-Royalissa kuninkaallisen Bourbon suvun Orleanssin haaran päämiehen Ludvig Filip Josefin vanhimmaksi pojaksi. Tällä Ludvig Fililipin isällä ja Versaillesissa asuneella kuningas Ludvig XVI:lla oli yhteinen isoisän isä, Ludvig XIII, mutta he olivat huonoissa väleissä keskenään. Tämä Orleanssin Ludvig Filip Josef ei ollut kuka tahansa kuningassuvun jäsen. Edellisen vuosisadan lopulla silloinen kuningas Ludvig XIV oli muuttanut Pariisin kaupungista uuteen Versaillesin linnaan. Viimeistään silloin Orleanssin perheen Palais-Royalista oli tullut kuninkaan hovin kanssa kilpaileva Pariisin poliittisen ja kulttuurielämän keskipiste. Niin oli myös Ludvig Filipin lapsuusvuosina. Juuri tuolloin, 1770 luvun puolivälissä, uuden modernin ajan suuret hahmot olivat tulleet tunnetuiksi Ranskassa ja koko Euroopassa. Heitä olivat mm. kyynisen järkiperäisyyden Voltaire, romantiikan Rousseau ja empirismin filosofi englantilainen David Hume. Adam Smithin Kansojen varallisuus ilmestyi juuri tuolloin Englannissa ja valistuksen suurin filosofi, Immanuel Kant julkaisi pääteoksiaan Königsbergissä Itämeren rannalla. Valistus, romantiikka ja vapausaate olivat jatkoa ranskalaisen René Descartesin työlle. Hän oli runsaat sata vuotta aikaisemmin ottanut lähtökohdakseen epäillä kaikkea ja siksi kieltänyt kaiken vanhan epävarmana. Uuden metodin eli järjen ja havainnon pohjalta hän oli jakanut Platonin kolmiosaisen ja Augustinuksen kolmiyhteisen ihmisen sielun kahteen osaan, järkeen ja ruumiin tunteisiin. Nyt toisistaan irtoavien järjen ja tunteen vapaudesta oli tulossa modernin ajan suuri teema. Se kaikui läpi Euroopan ja raivasi tietä vallankumouksille. Ranskassa uudet aatteet tiivistyivät lopulta vallankumouksen tunnuksiksi: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Salonkeineen, teattereineen, kirjastoineen Ludvig Filipin koti, siis Pariisin Palais-Royal, jatkoi myös vallankumouksellisten aatteiden kohtauspaikkana ja niiden hengessä isä Ludvig Filip Josef hankki pojalleen valistushenkinen kotiopettaja tasavaltaisesta Sveitsistä. Mutta Ranskan vallankumouksen konkreettinen lähtökohta oli finanssikriisi. Pariisin Palais-Royalia vastapäätä, Rue de Rivolin toisella puolella, oli ja on nykyäänkin Louvren palatsin pohjoissiipi. Kaksisataa vuotta myöhemmin, siis 1980 luvulla, tuossa vastapäisessä Louvren siivessä toimi nykyisen Ranskan valtion budjettiministeriö. 1

2 Opiskellessani Pariisissa pääsin suorittamaan kuukauden työharjoittelun tuossa Louvren pohjoissiivessä sijainneessa budjettiministeriössä. Ohitin usein budjettiministerin odotusaulan, jonka seinätaulu muistutti vallankumouksen ajoista. Tuo taulu oli raameihin pantu Ludvig XVI:n rahaministerin Charles-Alexander de Calonnen muistio kuninkaalle elokuussa 1786, siis kolme vuotta ennen vallankumousta. Rahaministeri Calonne kirjoitti kuninkaalle, että valtiolla on velkaa 4 miljardia livreä ja valtion runsaan 550 miljoonan livren vuosibudjetista 20 prosenttia katetaan velalla. Menoista neljännes käytetään velan korkoihin ja saman verran armeijaan. Rikkaiden veronalennusten vuoksi vain kansa maksaa veroja. Jos jotakin ei tehdä, edessä on täydellinen kriisi. On kutsuttava koolle säätyvaltiopäivät, jotka olivat viimeksi kokoontuneet vuonna 1615. Ensin kuningas ja sitten aatelisto vastustivat muutoksia, mutta Ludvig Filipin isä, Ludvig Filip Josef, oli ensimmäisten joukossa arvostelemassa Ludvig serkkuaan ja ajamassa uudistuksia. Pian hän sai lempinimen Philippe Égalité eli Filip Tasa-arvo. Tuolloin teini-ikäinen nuorempi Ludvig Filip kannatti innokkaasti radikaalia isäänsä. Viimein valtiopäivät saatiin koolle toukokuussa 1789. Kesäkuussa laajaa kansaa edustanut kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi ja vaati kuningaskunnalle uutta perustuslakia. Kaikkien myöhempienkin vallankumousten kaavan mukaisesti kansa radikalisoitui päivä päivältä ja kuningas toimi vastaavasti aina viikon tai kaksi myöhässä. Heinäkuun 14. 1789 eli Bastiljin valtauksen päivänä kuningas kirjoitti päiväkirjaansa vain yhden sanan, Rien, ei mitään erikoista. Elokuussa 1789 kansalliskokous hyväksyi ihmisoikeuksien julistuksen. Siitä ottivat sitten vähitellen oppia kansalaisten perusoikeuksiin kaikkien demokraattisten maiden perustuslait, kuten Suomenkin. Innon ja pian kiihkonkin lisääntyessä uusi vuoden 1891 perustuslaillisen monarkian perustuslaki unohdettiin ja Ranska julistautui tasavallaksi syyskuussa 1892. Tässä vaiheessa muun Euroopan monarkit alkoivat hermostua ja ryhtyivät suunnittelemaan Ranskaan kriisinhallintaoperaatiota. Siihen myös Ranskan monarkistit panivat toivonsa. Vallankumouksellinen Ranska otti kuitenkin aloitteen käsiinsä ja näin alkoivat 23 vuotta kestäneet Ranskan vallankumouksen sodat. Nyt myös 18 -vuotias Ludvig Filip pääsi mukaan Euroopan historiaan. Hän oli isänsä tukemana liittynyt vallankumouksen radikaaleimpaan siipeen eli Jakobiini klubiin. Perinteisen kuninkaallisen asemansa mukaisesti hänelle kuului vielä everstin arvo rakuunarykmentissä. Jakobikininä ja vallankumouksen kannattajana hän sai pitää arvonsa. Jo syksyllä 1792 hän komensi kenraali Dumouriezin alaisena kokonaista divisioonaa preussilaisia ja itävaltalaisia vastaan. Hän menestyi tehtävässään hyvin ja sai 19 -vuotiaana kenraaliluutnantin arvon itseltään vallankumousjohtaja Dantonilta. Kotona Pariisissa tunnelma kuitenkin tiivistyi edelleen. Kun tammikuussa 1793 kansalliskokouksessa äänestettiin viralta pannun kuninkaan kohtalosta, isä Filip Tasa-arvo äänesti mestauksen puolesta. Rintamalla kenraali Dumouriezille kuninkaan mestaus oli jo liikaa ja hän alkoi neuvotella itävaltalaisten kanssa. Se leimasi myös hänen alaisensa Ludvig Filipin, joka myös alkoi pohtia, mennäänkö liian pitkälle. Lopulta he kumpikin loikkasivat huhtikuussa yhdessä vihollisen puolelle itävaltalaisten leiriin. Isä tuomitsi poikansa kansalliskokouksessa maanpetturiksi, mutta pahaksi onneksi poika oli lähettänyt isälle selityskirjeen. Jakobiini -hallituksen suojelupoliisin nappaama kirje luettiin kansalliskokouksessa ja seurauksena oli isä Filipin tuomitseminen ensin vankeuteen ja lopulta mestauslavalle. Nyt Ludvig Filip oli pulassa. Häntä etsivät kostaakseen sekä monarkistien että jakobiinien asiamiehet. Loppukeväästä 1793 lokakuuhun hän oli pakomatkalla siskonsa kanssa, eikä ollut kahta päivää enempää samalla paikkakunnalla. Lopulta saatuaan siskonsa turvaan hän pääsi 2

3 salanimellä koulun opettajaksi Saksan Raihenauhun. Akateeminen ura kuitenkin loppui lyhyeen, kun vuoden 1794 joulukuussa havaittiin, että rehtorin keittäjä Marianne oli raskaana. Tässä vaiheessa oli aika ymmärrettävää katsoa kartalta pakomatkan reittiä, missä ensimmäinen vastaantulija ei olisi ranskalainen monarkisti tai jakobiini. Niinpä hän lähti kotiopettaja Müllerinä keväällä 1795 kohti pohjoista Hampuriin, Kööpenhaminaan, Trondheimiin, Hammerfestiin ja saapui sitten syyskuussa Muonioon. Runsaan viikon jälkeen häntä jäi tuntemallamme tavalla Muonion pappilaan kaipaamaan kirkkoherra Kolströmin vaimon sisko Beata Caisa Walbom ja pian myös Erik pienokainen. Ludvig Filipin pakomatka jatkui ensin Tornioon, Turkuun ja Tukholmaan ja sitten Tanskassa oleskelun jälkeen Yhdysvaltoihin syksyllä 1896. Torniossa hän kuuli viestin kruununperijä Ludvig XVII kuolemasta, mikä teki hänestä mahdollisen perustuslaillisen monarkian kannattajien ehdokkaan kuninkaaksi. Yhdysvalloissa hän kiersi veljineen kolme vuotta suurimpia kaupunkeja Bostonista Nashvilleen, mutta pyrkiessään palaamaan Eurooppaan he päätyivät lopulta kotiarestiin Havannaan. Sitten yllättäen Kuuban espanjalaiset viranomaiset karkottivat veljekset Kanadaan, missä heitä odotti Englannin kuninkaan Yrjö III:n poika Kentin herttua. Englannin kuningashuone otti heidät suojiinsa ja tammikuussa 1800 veljekset saapuivat Lontooseen. Ludvig Filipin pakomatkan aikana Ranskassa oli tapahtunut paljon. Lokakuussa 1793 myös kuningatar Marie Antoinette ja maltillisemman girondistipuolueen johtajat olivat joutuneet mestauslavalle. Jakobiinit olivat perustaneet Robespierren johtaman diktatuurin, kunnes hän itsekin heinäkuussa 1794 koki saman kohtalon lopettaen näin noin 35 000 uhria vaatineen terrorin kauden. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat ja kansalliskokouksen perustama direktorio -hallitus kutsui lokakuussa 1895 nuoren, reippaan korsikalaisen kenraali Napoleon Bonaparten kukistamaan kuningasmielisten kapinan. Taidokkaasti katujen päihin asetut tykit tekivät tehtävänsä ja Napoleon sai mainetta vallankumouksen suurena poikana. Niinpä marraskuussa 1799, siis vähän ennen kuin Ludvig Filip saapui Lontooseen, hänestä tuli vallankaappauksella ensimmäinen konsuli. Näin valistuksen, romantiikan ja demokratian aatteet saivat kilpailijakseen jatkuvasti elinvoimaisen bonapartismin, joka vaatii jättämään valtion kriisijohtamisen sotilaallisille ammattimiehille. Muutamaa kuukautta Napoleonin kaappauksen jälkeen tehtiin myös Pietarissa kaappaus. Venäjän kruununperijän aavistaen tai tietäen hänen isänsä keisari Paavali surmattiin ja nuori Aleksanteri I astui valtaistuimelle 1800. Nyt Euroopan suuren draaman tai tragedian seuraavan näytöksen päähenkilöt olivat tiedossa. Sen näytöksen yksi sivujuoni oli Suomen aateliston ja papiston taidokas toiminta uuden autonomisen Suomen valtion synnyttämiseksi. Mutta se sivujuoni synnytti myös uuden rajan perheiden ja sukujen väliin Tornionjokeen ja myös laajemmin nykyisen Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin. Vuonna 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi. Heinäkuussa 1807 Napoleon ja Aleksanteri tapasivat Tilsitissä ja tekvät sopimuksen, joka lopulta ratkaisi Ruotsin, Suomen ja Norjan tulevaisuuden. Suomen sota alkoi helmikuussa 1808; Porvoon valtiopäivät pidettiin maaliskuussa 1809 ja Haminan rauha solmittiin saman vuoden syyskuussa. Noihin aikoihin väliin mahtui paljon verta ja kyyneleitä koko Euroopassa. Nuo vuodet Ludvig Filipimme katsoi Lontoossa kuin aitiossa Manner-Euroopan tapahtumia, ja sitten vuonna 1809 pidettiin häät. Morsian oli Napolin prinsessa Maria Amalia, mutta hänen äitinsä ja siis Ludvig Filipin anoppi oli Napolin kuningatar Maria Carolina, siis Itävallan keisarin tytär ja Ranskan mestatun kuningattaren sisar. 3

4 Anoppina oli siis sama Maria Carolina, jonka Kustaa Mauri Armfelt oli intensiivisesti kohdannut Kustaa III:n Italian matkalla 1783-1784. Sama kuningatar, joka oli vuonna 1794 pelastanut Kustaa Maurin Napolissa joutumasta ruotsalaisten asiamiesten käsiin vietäväksi Tukholmaan kokemaan kuolemantuomiota toiminnasta Kustaa III:n jälkeistä hallitusta vastaan. Ludvig Filipin ja Maria Amalian avioliitto voitaneen olettaa onnelliseksi, sillä he saivat kymmenen lasta, joista sitten tuli toivottuja miniöitä ja vävyjä Euroopan hoveihin. He odottivat kärsivällisesti Lontoossa Napoleonin kukistumista. Kesällä 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle ja se merkitsi lopun alkua. Hyökkäyksen jo alettua Aleksanteri I, seuranaan Kustaa Mauri Armfelt, tapasi Turussa Ruotsin kruununperijän Bernadotten ja turvasi selustansa tosiasiallisesti näihin päiviin asti jatkuneella sopimuksella. Maaliskuussa 1814 voittaja Aleksanteri I marssi Pariisiin, ja se teki myös Ludvig Filipille mahdolliseksi palata kotikonnuille 22 vuoden pakomatkan jälkeen. Napoleon yritti vielä kerran, mutta Waterloon taistelun ja Wienin konferenssin jälkeen Ranskassa vanha monarkistinen valta palasi. Maassa toteutettiin restauraatio, jossa Ludvig Filipin serkusta tuli Ludvig XVIII. Häntä seurasi vuonna 1824 tämän veli Kaarle X. Näistä Bourboneista sanottiin, etteivät he olleet mitään unohtaneet eivätkä mitään oppineet. Ludvig Filipin elämänkokemuksen antamalla poliittisella silmällä hän saattoi odottaa kansan tyytymättömyyden kasvua ja tehdä itsensä tykö. Kun heinäkuun vallankumous sitten tuli vuonna 1830, tuolloin 57 -vuotias Muonion kävijä oli valmis ja suosittu asettumaan kansalaiskuninkaana Ranskan johtoon. Valtakautta kesti sinänsä komeat 18 vuotta ja se päättyi Rankan toisen tasavallan julistamiseen helmikuussa 1848. Silloin Eurooppa otti jälleen yhden askelen kohti 1900 -lukua. Ranskaan valittiin vaaleilla presidentiksi Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoléon Bonaparte, joka pari vuotta myöhemmin julistautui elinikäiseksi presidentiksi ja sitten 1852 keisari Napoleon III:ksi. Saman helmikuun 1848 vallankumouksen innoittamana nuori saksalainen filosofi Karl Marx julkaisi Kommunististen puolueiden manifestin, joka kutsui kaikkien maiden proletaareja liittymään yhteen. Näin olivat hahmottuneet myös seuraavan vuosisadan Euroopan poliittiset vaihtoehdot: ensimmäisessä eurooppalaisessa yrityksessään raskaasti epäonnistunut tasavaltalainen demokratia sekä sen vastavoimina johtajauskoinen bonapartismi ja marxilainen kommunismi. Tänään tiedämme, että demokratia lopulta voitti, kun se sai toteuttajakseen Euroopan pitkästä hengellisestä ja maallisesta sivistyksestä kasvaneen tietävän, eettisen ja siis vastuullisesti vapaan demokraattisen kansalaisen. Myös kuninkaana Ludvig Filipiä seurasi hänen elämänsä onni ja epäonni. Hän selvisi salamurhayrityksestä, mutta hänen vanhin poikansa kuoli hevosratasonnettomuudessa. Hän eli edeltäjiinsä nähden vaatimattomasti ja otti nimekseen Ranskalaisten kuningas. Maan nykyaikaistamiseen ja talouden edistämiseen kuului tuolloinkin maan tieteen ja taiteen edistäminen. Siitä kertoo se, että Ludvig Filip vuodesta 1838 lähetti peräkkäin kaksi La Recherche retkikuntaa tänne Pohjolaan. Kuningas antoi myös viisaasti pyytää paikallista asiantuntemusta retkikunnan avuksi. Onneksemme myös täällä Pohjolassa oli viisautta vastata pyyntöön nimeämällä toiseen retkikuntaan tuolloinen Kaaresuvannon ja tuleva Pajalan kirkkoherra Lars Levi Laestadius. Retkikuntaan kuului myös Ludvig Filipin hovimaalari Francois Biard. Matkallaan hän ikuisti kankaalle muiston Beata Caisasta ja maalasi tietyllä taiteellisella vapaudella kuvan myös tapaamastaan Lars Levi Laestadiuksesta. Ludvig Filipiä sanottiin myös porvariskuninkaaksi, koska hän edisti voimakkaasti vallankumouksessa köyhtyneen ja Napoleonin sodissa yhden miessukupolven menettäneen maan teollisuutta ja kauppaa. Maan rakennemuutos taas johti toisaalta työttömyyteen ja toisaalta tuon 4

5 ajan oloissa köyhän teollisuustyöväestön syntymiseen. Se taas osaltaan vei lopulta helmikuun 1848 vallankumoukseen. Helmikuussa 1848 Pariisin kaduilla vaadittiin työtä työttömille ja barrikadien noustessa Pariisin kaduille Ludvig Filip ei jäänyt odottelemaan edellisten vallankumousten kuninkaiden kohtaloa vaan jatkoi elämänsä pakomatkaa nyt Mr. Smithin nimellä Lontooseen. Englannissa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Ludvig Filipin kotia Versaillesissa ei kuitenkaan ryöstetty, vaan esimerkiksi sen taidekokoelma vietiin linnan vintille mukanaan myös La Recherche retkikunnan aikana maalatut taulut. Viime talvena, siis runsaat 160 vuotta myöhemmin, professori Juha Pentikäinen aloitteesta ne sitten etsittiin esiin ja tulkittiin nykyajan tietoisuuteen. Varmaan meidän kaikkien mielestä Luvig Filip olisi saanut olla kuninkaana joitakin vuosia pitempään, sillä Laestadiukselta tilattu tutkimus vanhimmasta saamelaisesta perinteestä valmistui vuonna 1845, eikä ehtinyt painoon Ludvig Filipin hallinnon suojeluksessa. Tänään ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että Laestadius sai samoihin aikoihin valmiiksi myös toisen käsikirjoituksen, nimittäin teologisen pääteoksensa Hulluinhuonelainen, katsaus armonjärjestykseen, joka koki samantapaisen kohtalon. Sen niteet levisivät ympäri maailman ja ne saatiin painoon vasta hänen 150 vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi 1949. Hulluinhuonelaisen vuoden 1844 käsikirjoituksen esipuheessa Laestadius kirjoittaa: Aikamme sivistys on järjen epämuodostuma sydämen kustannuksella. Passiot saavat mellastaa vapaasti, ja kun nämä pääsevät valloilleen ihmismassoissa, ne päätyvät verisiin purkauksiin, vallankumouksiin ja verilöylyihin. Elävälle sydämen kristillisyydelle ovat älyn ylenpalttiset rasitukset vahingollisia. Älyniekasta tulee lopulta jäykkä kuin rautakanki ja hänen sydämestään ylenmääräisen mietiskelyn takia jääkellari. Ja hän jatkaa esipuhetta seuraavana vuonna: Tekijä pelkää, että meidän aikamme luterilaiset ovat ravistuneita ämpäreitä, jotka eivät vettä pidä. Voisiko sanoa, että siinä oli muutamilla riveillä tuon ajan kokijan ytimekäs tiivistys modernin päävirtauksista ja myös näkijän tervehdys tuleville sukupolville, korjata luterilaiset ämpärimme perimmältään Descartesin ohjelman pilkkomien modernien sielujen jälleen virvoittamiseksi. Tänään olemme muistamassa noidenkin rivien kirjoittajaa, ja olemme samalla jatkamassa suomalais-ranskalaista hänen ja La Recherche retkikunnan yhteistyötä. Kunnioitamme näin monipuolista Pohjolan henkistä ja hengellistä suurmiestä, ja samalla muistamme myös ihminen Ludvig Filipiä. Kuninkaallisista serkuistaan poiketen hän oli kaikki muistanut ja myös kaikesta ottanut opikseen, myös sen, että hän yhdessä elämänsä vaikeimmista kohdista oli saanut hetken suojaa täällä karussa Pohjolassa. 5