Torinon kaduilla naiset ovat mustia, pitkiä ja veistoksellisen kauniita. Ja kaupan. He työskentelevät kaikkialla, missä on katu tai jalkakäytävä. Tällaisesta elämästäkö he unelmoivat Nigeriassa? Isoke Aikpitanyi tuli Italiaan 20-vuotiaana. Hänelle luvattiin työtä kauppa-apulaisena. Sen sijaan hän päätyi seksiorjaksi. Vapauduttuaan hän kertoo koskettavan ja ajankohtaisen tarinansa, joka on myös monen muun naisen tarina.
Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista. Laura Maragnani on Panoraman, Europeon ja Espresson toimittaja. Isoke Aikpitanyi syntyi Benin Cityssä, Nigeriassa. Hän saapui 1 taliaan vuonna 2000 ja asuu nykyään Aostassa. Hän on perustanut uudesta orjuudesta pakenevia naisia auttavan järjestön ja vastaanottokodin entisille prostituoiduille. Osa kirjan rojalteista tilitetään järjestölle.
Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi ' KAUNIS JA AUPAN Euroopan uudet orjat Suomentanut Hannimari Heino 1nto
Copyright 2007 Melampo Editore srl Alkuteos: Le ragazze di Benin City: Ia tratta delle nuove schiave dalla Nigeria ai marciapiedi d'ltalia FILI FINNISH lmiatljre EXCHANGE FILI - Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus on tukenut tämän kirjan kääntämistä. Wihurin säätiö on tukenut suomentajan työtä. 1nto Into Kustannus Oy Hämeentie 48, oosoo Helsinki www.intokustannus.fi Layout: Elina Salonen Paino: InPrint, Riika 2012 ISBN:978-952-264-085-7
Sisällys Ensimmäinen osa. Toinen osa... 27 Kolmas osa... 171.. 5 Kiitokset... 209
Ensimmäinen osa 1. Ensimmäisen viikon jälkeen Judith sanoi: Et voi olla täällä ilman rahaa ja työtä. Sinun on maksettava ruoasta ja asumisesta. Sinun pitää tehdä töitä. Ja ellei sinulla ole papereita, on vain yksi työ. Mikä, minä kysyin. No, näet sitten aikanaan, hän vastasi. Niinpä eräänä iltana hän vei minut työpaikalle. Muille samassa kämpässä asuville tytöille hän sanoi: Antakaa sille töihin jotain päälle pantavaa, jotain jota ette itse enää käytä. He antoivat minulle päälle pantavaa. Pelkät pikkuhousut. Nämä laitetaan päälle töihin, sanoi Judith. Oli 26. joulukuuta vuonna 2000. Miten voisin unohtaa sen päivän? Torinossa oli lunta. Näin lunta ensimmäisen kerran eläessäni. Voi miten kaunista, sanoin. 5
Kaikki niin valkeaa ja liikkumatonta, kuin lumottua. Onko täällä Italiassa aina yhtä kaunista? Mutta oli kylmä. Kylmääkin kylmempi. Joten sanoin: Minä en näitä pikkuhousuja laita.ja pidin päälläni farkut. Kadulla oli hyytävän kylmä. Judith sanoi toisille tytöille: Tässä on Izogie, tästä päivästä lähtien se saa olla täällä. Kun olette lopettaneet työt, tuokaa se kotiin. Kaikki tytöt olivat pikkuhousuisillaan, jalassa paksut sukat, kaksi kolme paria päällekkäin. Sekä yllä bolero, joka hädin tuskin peitti hartiat. Naurettavissa kengissä, joissa oli tolkuttoman korkeat korot. Hullujako te olette, sanoin. Seisoa tässä kylmyydessä pikkuhousuisillaan. Sitä kylmyyttä. Katsoin pikkuhousuisillaan seisovia tyttöjä ja palelin kuollakseni. Pysyttelin nuotion ääressä. Käteni olivat lämpimät, mutta jalkani olivat jäässä. Katsoin toisia, jotka olivat pikkuhousuisillaan ja ajattelin: Ei voi olla mahdollista ei voi olla mahdollista ei voi olla mahdollista. Mahdollista hyvinkin. Paikalle ajoi autoja, ja autoissa oli miehiä. Yksin. Tytöt sanoivat heille jotakin, menivät kyytiin ja lähtivät heidän mukaansa. Minä pysyttelin nuotion ääressä. J aloissani ei ollut enää tuntoa. Tuonne pysähtyi yksi tyyppi, se haluaa sinut. Turha kuvitella, sanoin, menköön siskonsa luo. Ja samassa tuli poliisi. Silloin kaikki tytöt säntäsivät karkuun metsikköön ja jättivät minut yksin, siihen nuotion ääreen. He eivät 6
edes sanoneet, miten, miksi ja minne olisi pitänyt paeta. Niinpä jäin nuotion ääreen ja näin heidän kaikkoavan kuin unessa. Poliisi tuli puhumaan minulle. Oletko kunnossa? En ymmärtänyt sanaakaan italiaa. Niinpä paikalle kutsuttiin naispoliisi, joka osasi englantia. Ja heti alkajaisiksi hän sanoi: Et voi olla täällä. Minut tuotiin tänne tänään ensimmäistä kertaa, selitin. Mutta tekemään mitä? Työtä. Ei täällä tehdä työtä. Ei tämä ole mikään työpaikka. Mene pois. En tiedä, minne mennä. Missä asut? En osaa sinne takaisin. Kuka toi sinut tänne? Ne kaikki lähtivät karkuun. Alahan mennä nyt. Minun pitää odottaa, että ne palaavat, en tiedä minne mennä. Sitten poliisin mitta täyttyi: Pleeeease, mene jo, täällä et voi olla. Mutta lopulta hän lähti. Ja minä olin yhä edelleen siellä, nuotion ääressä. Puolen tunnin kuluttua muut tulivat takaisin. Yksitellen, hirvittävän peloissaan. Paikalle tuli myös Judith. Mitä kummaa, etkö lähtenyt karkuun? Tånne tuli poliisi... Tiedän, vastasin. Puhuin niiden kanssa. No mitä ne sanoivat? Että en saa olla täällä. Että tämä ei ole mikään työpaikka. 7
2. Kukaan ei pakottanut minua lähtemään. Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista. Eikä ulospääsyä ole. 3. Kotiin palattuamme Judith selitti minulle kaiken jotakuinkin tyhjentävästi, työ on tämmöistä, sinun pitää tehdä näin ja näin, homman nimi on tämä, meininki on tämä. Ja jos poliisi tulee paikalle, sinun täytyy lähteä lipettiin, muuten sinut viedään poliisilaitokselle ja lähetetään takaisin kotiin. Hän istutti minuun poliisinpelon, eikä se iske pelkästään töissä, vaan aina ja kaikkialla. Silloinkin kun käyn kaupassa tai kävelyllä. Äl ä ikinä mene ulos, älä ikinä puhu kenenkään kanssa. Ja niin edespäin. Poliisia pelätään niin paljon, että kun tytöt näkevät poliisin menevän ohitse, he tekevät ristinmerkin ja sanovat I'm covered by the blood oj ]esus, Jeesuksen veri peittää minut ja suojelee minua. Ja kun näkee heidän olevan niin peloissaan, alkaa itsekin pelätä. Ratsiassa näkee, miten poliisi ryntää raivoisasti tyttöjen perään näiden sännätessä sinne tänne ja miten kaikki huutavat ja itkevät: tytöt ovat kuin kissoja pakoon luikkivia hiiriä. He huutavat ja itkevät ja pakenevat metsään, yön pimeyteen ja liejuun,ja kun he palaavat kotiin, he ovat sen näköisiä kuin olisivat joutuneet tiikerin kynsiin. Minkä jälkeen he joutuvat nyppimään 8
tuntitolkulla pois piikkipensaiden piikkejä. Miten sellainen pelko ei tarttuisi? 4. Minä en halunnut. Sanoin: Ei tule kuuloonkaan. Ette te tätä minulle luvanneet. Silloin Judith sanoi, että löydämme vielä jotain muuta.ja hän esitteli minulle yhden tyypin. Ole nätisti, hän sanoi, hänellä saattaa olla sinulle töitä. Ole ystävällinen. Oikein ystävällinen. Mitä tarkoittaa, että on ystävällinen. En ymmärtänyt. Tai ehkä en halunnut. Mies oli valkoihoinen. Hänen kyntensä olivat pitkät ja likaiset, mutta hän vei minut syömään hienoon paikkaan. Olet hyvin kaunis, hän sanoi. Sinunlaisesi tytön pitäisi työskennellä mallina. Muotinäytöksissä. Esityksissä. Ja muussa sen sellaisessa. Hädin tuskin edes kuuntelin, koska en tiennyt miten tilaamaani pastaa oikein piti syödä. Pitikö siinä käyttää veistä. Häpesin silmät päästäni. Mutta hän vain puhui puhumistaan. Hän sanoi: Muotinäytöksiä ei ole tietenkään joka ilta. Pitää sopeutua, tehdä välillä jotain muuta. Esimerkiksi yökerhoissa. Ne ovat hienoja paikkoja. Niissä tanssitaan, puhutaan ihmisten kanssa, ei se ole vaikeaa. On oma asiasi, mitä ulkopuolella tapahtuu, vain sinä päätät yksityiselämästäsi. Hän sanoi: Ei sinun ole pakko mennä sänkyyn kenenkään kanssa, sisällä riittää ihan vain se, että annat tarjota itsellesi juotavaa. Että olet asiakkaille ystävällinen. 9
Sellainen meininki on Euroopassa. Ellet nyrpistä nenääsi rahalle, lyöt rahoiksi ja teet sen jälkeen niin kuin muutkin tytöt. Silloin kysyin, mitä ne muut tekevät. Se oli yksi niitä harvoja asioita, joita sinä iltana sanoin. Mies purskahti nauruun. He tekevät voittoa, hän sanoi, ostavat jonkun tytön, tuovat tämän Eurooppaan ja tyttö tekee töitä ja tienaa heidän sijastaan. Haloo, tyttöseni. Sitä on bisnes. Hän vei minut katsomaan yökerhoa. Siellä oli hirnmeitä valoja, samettiverhoilua ja musiikkia, ja tytöt olivat hyvin pukeutuneita, mutta tilanne oli vieläkin kurjempi kuin kadulla. Tyttöjä oli Albaniasta, Venäjältä, Romaniasta. Menin koppiin, jossa pääsin puhumaan parin kolmen tytön kanssa. He kysyivät, kenelle työskentelin. Tuo tyyppi toi minut tänne, sanoin. Tämä on ensimmäinen kertani. He sanoivat, että lähde. Ota jalat allesi. Ja että heidät oli myyty. Kaksi oli minua vanhempia, kolmas vasta seitsemäntoista. Heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta lähteä pois. Jos he menivät ulos haukkaamaan raitista ilmaa, paikalle ilmaantui heti häijyn näköinen albanialaismies komentelemaan, mitä sinä täällä teet, sisälle siitä. Sisälle. Tytöt sanoivat: Parempi että menet kadulle, siellä olet vapaampi. Ä lä tule tänne enää, älä astu jalallasikaan yökerhoihin. Nyt ehdit vielä häipyä, mutta kun olet 10
pannut nimesi paperiin, pakotietä ei enää ole. Ja vaikka sinulle sanotaankin, ettei asiakkaan kanssa ole pakko mennä sänkyyn, myöhemmin ei voi kieltäytyä mistään. No sitten minun pitää mennä kadulle, minä sanoin. Ja he siihen: Mitä luulet, että me täällä teemme? He veivät minut muutamaan koppiin, joissa oli naisia polvillaan ottamassa asiakkailta suihin. Tuoko minua odottaa? Kyllä. Kadulla on parempi, sanoi toinen. Jos vain pääsisin täältä pois, menisin kadulle juoksujalkaa. 5. Sanoin tyypille, ettei puhettakaan. Hän ei ollut moksiskaan. Ja sanoi: Yhteen toiseen paikkaan halutaan vain tummaihoisia tyttöjä. Sanot vain, että olet Kuubasta, nigerialaisilla kun ei ole paljon kysyntää. Tultuani sinne näin saman tarinan, lauman eteläamerikkalaisia ja brasilialaisia tyttöjä. Istuimme alas, näimme tyttöjen rivin. Siellä ei ollut koppeja, tytöt menivät asiakkaiden kanssa hotelliin, mutta sitä ennen heidän piti ilmoittaa, minne menivät, miten pitkäksi aikaa ja kenen kanssa. Sitä varten oli sihteeri, joka vastasi puhelimeen, kun tytöt ja asiakkaat soittivat. Kaikki oli paljon hienostuneempaa. Mutta tarina oli edelleen se sama. Pidätkö tästä paikasta? Katso, miten paljon rahaa tuolla ja tuolla miehellä on, kun ne näkevät uuden tulokkaan, ne käyvät jonoon kuin lampaat. Mutta siitä paikasta minä en tosiaankaan pitänyt. Menin takaisin kotiin ja sanoin, että sinne en enää mene. Silloin mies kimpaantui Judithille. Ettekö te ole vie- 11
läkään selittäneet sille tytölle, mikä on homman nimi. Seuraavan kerran me pidämme siitä huolen, hän sanoi. 6. Homman nimi oli seuraava. Minulla ei ollut henkilöllisyyspapereita. Minulla ei ollut rahaa. Minulla ei ollut paikkaa, minne paeta. Pelkäsin kuollakseni poliisia, ja ainoa, mitä osasin italiaksi sanoa, oli vaffanculo, painu helvettiin. Lisäksi minun piti maksaa velka. Kolmekymmentätuhatta euroa. Ja tietäähän sen, mitä tapahtuu tytöille, jotka eivät velkojaan maksa. Tai eivät halua tehdä töitä. 7. Mutta kesti kauan ennen kuin ymmärsin sen kaiken. Tai ehkä ymmärsin sen hyvinkin nopeasti, vaikka jokin pääni sisällä yhä vain hoki ei ole mahdollista ei ole mahdollista. Ei ole mahdollista, että tämä tapahtuu juuri minulle. Tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys. Tåmä on vain painajaista. Kohta herään ja maailma palaa entiselleen. 8. Aloin epäillä jotakin jo Lontoossa. En vielä silloin, kun lähdin Benin Citystä koulureppu selässäni, enkä silloin, kun saavuin Heathrown lentokentälle väärillä henkilöllisyyspapereilla, enkä silloinkaan, kun lentokentällä meidät ohjattiin kulkemaan henkilökunnan uloskäynnin kautta, jotta emme olisi joutuneet passin- 12
tarkastukseen. Kaikkea muuta. Kun näin miehen, joka avasi meille oven ja päästi tyttöjoukon nauraen ohitseen ja otti vastaan siinä naurunremakan ja olalle taputusten keskellä saattajaltamme kirjekuoren, niinpä, silloin minä ajattelin: Onpa tämä kaikki hyvin hoidettu! Olen hankkiutunut juuri oikeiden henkilöiden käsiin. Samoin ajattelin silloinkin, kun meidät vietiin pikkubussilla afrikkalaiskorttelissa olevaan asuntoon. Asunto oli ihastuttava. Meitä oli kuusi ja meistä tuntui kuin olisimme tulleet paratiisiin. Ja paratiisi se oli, Lontoo sekä Lontoossa juuri meitä odottava asunto ja työpaikka. Juuri meitä, Benin Citystä tulleita. Paitsi että emme saaneet meluta. Paitsi että emme saaneet mennä ulos muulloin kuin öisin, vuorotellen, antamatta kenenkään nähdä meitä. Paitsi että päivät kuluivat kulumistaan, eikä työtä vain kuulunut. Silloin aloimme kuunnella puheluita. Saattajamme soittivat jonnekin, sanoivat meidän tulleen ja että lähetä rahat tänne. He soittivat Pariisiin, Amsterdamiin, Torinoon. He sanoivat: Me pidetään se kunnes rahat ovat tulleet. Ja ellet lähetä rahoja, me myydään se jollekin toiselle. Silloin meitä alkoi pelottaa. 9. Päivät kuluivat ja olimme jo mennä pelosta sekaisin. Hyvä että uskalsimme enää edes katsoa toisiimme. Kyselimme toisiltamme: Onko sinutkin myyty? Entä minut? Onko minut myyty? Mutta kenelle? Ja miksi? Oli pelottavaa, kun ei tiennyt mitään. Ja koko tänä aikana, kun meitä käytettiin ulkona 13
jaloittelemassa, meitä ei päästetty kertaakaan silmistä siinä pelossa, että olisimme lähteneet lipettiin. Kunnes yhtenä päivänä kysyin: Entä se työpaikka? Benin Cityssä tekemäni sopimuksen mukaan minulle tuli löytää työtä. Minulta oli kysytty, mitä työtä teen. Ja minä olin vastannut myyväni äidin kanssa torilla hedelmiä ja vihanneksia. Voi kuule, Euroopassa niitä myydään valintamyymälöissä, niillä tehdään hitonmoisesti rahaa. Niinpä he saivat minut uskomaan, että oli vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia. Sitten kysyin niiltä Lontoon tyypeiltä työpaikastani. Sitä järjestellään vielä. Minut vietiin kauppaan, jossa myytiin Hollannissa valmistettuja afrikkalaisia kankaita. Oikein kauniita. Kaupassa oli kaksi afrikkalaista myyjää. Oikein tyytyväisiä. He kysyivät, käykö minulle sellainen työ. Vielä kysyt! Niin, Italiassa tämmöisiä työpaikkoja on tuhansittain. Lontoossa ei juuri tällä hetkellä ole paljon mitään tarjolla, mutta Italiassa... oi, Italiassa! Siellä on vaikka miten paljon naisia, joilla on vaikka miten paljon tällaisia kauppoja. Ja niihin tarvitaan vaikka miten paljon myyjiä. Milloin lähdemme Italiaan? Siinä kaikki, mitä sanoin. 10. Menin linja-autolla. Lontoosta Pariisiin. Sitten Pariisista Torinoon. 14
Minulle sanottiin: Jäät pois viimeisellä pysäkillä, se on nimeltään Porta Nuova, odotat ulkona aseman kulmalla, sisäänkäynnin kupeessa. Sinut tullaan hakemaan sieltä. Ketään ei tullut. 11. Seisoin siinä koko päivän, odotin ja odotin. Minulla oli nälkä, jano ja pissahätä. Odotin. Olin väsynyt ja jalkoja särki eikä minulla ollut henkilöllisyyspaperin palastakaan. Eikä lantin lanttia. En tiennyt, minne mennä. Odotin ja odotin ja katsoin jokaista kadulla ohikulkevaa afrikkalaista toivoen, että se olisi oikea henkilö. Turhaan. Oli tulossa pimeää ja minulla oli yhä kovempi nälkä ja jano ja minua paleli yhä enemmän. Tuli pimeää. Seisoin yhä siinä. Ja ehkä juuri siinä, Porta Nuovan aseman sisäänkäynnin luona, noina Ioputtornina nälän ja vilun, pelon ja raivon tunteina, kun odotin ties ketä ja mitä, siinä, juuri siinä paikassa minulle valkeni, että se oli huijausta. Että minua oli huijattu. Että olin joutunut ansaan. Mutta minun ei auttanut kuin odottaa. Ja niin minä odotin. 12. Kun kerroin siitä toisille tytöille, kaikki sanovat, että heidät tultiin hakemaan heti. Mutta miksi ei minua? Ajan mittaan minulle valkeni, että sitä taktiikkaa käytettiin aina joskus, jotta tyttöjä saatiin huijattua hei- 15
pommin. Koska kun sitten vihdoin ja viimein joku tulee hakemaan sinut, olet niin väsyksissä, peloissasi ja sekaisin, että tunnet ainoastaan helpotusta. Ja kiitollisuutta. Sekä jotain hyvin samankaltaista kuin onni. 13. Siinä odottaessani ja odottaessani ohi kulki joku samasta maasta kotoisin oleva nainen. Tunnistin hänet heti kasvoilla olevista heimomerkeistä. Nainen oli neljänkymmenen, neljänkymmenenviiden. Melko tanakka. Hän puuskutti. Hän kulki ohi, tervehti ja meni matkoihinsa. Sitten hän käveli siitä uudestaan. Pysähtyi, hymyili minulle ja sanoi: Siinäkö sinä vieläkin olet? Mutta minulle oli sanottu, ettei kenenkään kanssa saanut ruveta juttusille. Odotan jotakuta, sanoin vain. Vai niin. Hän meni pois, palasi, meni taas ja palasi. Koko päivän hän kulki siitä ikään kuin sattumalta. Kerran hänellä oli kauppakassi. Toisella kertaa hänellä oli kädessään paketti. Ja minä sen kuin odotin. No, mistä olet kotoisin? Mitä teet täällä? Lopulta hän pysähtyi kyselemään. Mutta olet kai sentään syönyt? Oletko juonut mitään? Ja hänen siinä puhua pälpättäessään hoksaamme, että olemme kotoisin samasta Benin Cityn korttelista ja että hän tunsi jopa vanhempani. Tai niin hän väitti. Niinpä, hän oli herttainen ja rauhoittava ja minä niin ymmälläni ja väsynyt. Hän sanoi: Käyn vielä yhdellä asialla, ja jos olet yhä täällä, kun palaan, niin ole
huoleti, vien sinut meille. Kun hän oli sanonut niin, aloin odottaa häntä. Häntä. Unohtaen täysin, että minunhan piti odottaa jotakuta toista. 14. Judith. Suurenmoinen ystäväni. Minulta kesti kauan, kuukausia, vuosia, ymmärtää, että "maman" oli hän. Hän oli minulle sister, momma, hän oli hyväksikäyttäjäni, parittajani ja työnantajani. Nainen, joka oli tilannut minut italoksilta, Italiaan värvääjiltä, joka oli maksanut minusta -ja odotti nyt, että maksaisin hänelle takaisin sen, mitä olin tullut hänelle maksamaan. Tuolloin hän oli ainoastaan ystävällinen maanmies, joka sanoi vievänsä minut heille. Ja tarjosi minulle yösijaksi siskonsa vuoteen. Tåssä on hänen huoneensa, nyt hän ei ole kotona. Voit olla täällä muutaman päivän. Katsotaan sitten. Myöhemmin sain tietää, että huone kuului tytölle, joka oli paiskinut töitä kolme vuotta putkeen maksaakseen velan. Mutta juuri silloin se huone oli kokonaan minun. Katto pään päällä, ruokaa, vuode, turvapaikka. Aj attelin, että ehkä tässä ei sittenkään käynyt hullummin. Ja silloin unohdin kaiken hätäni. Mietin, että ehkä olin erehtynyt, ja kun nukahdin, olin onnellinen. 15. Jotkut tytöt joutuvat kadulle heti tulopäivänsä iltana. Ja heidät piestään, raiskataan ja tapetaan, jos he vain suinkin uskaltavat sanoa: ei. 17
Niin ei käynyt minun tapauksessani. Enkä lopultakaan osaa sanoa, kumpi on pahempaa. Minut jätettiin päiväkausiksi viromaan epävarmuuteen. Judithin luo,joka oli niin kiltti ja antoi minun katsella kanssaan nigerialaisia saippuasarjoja videoita. Ja sanoi: Anna minulle vanhempiesi puhelinnumero, niin ilmoitan heille. Mutta älä sinä mene ulos, pidä varasi, poliiseja on kaikkialla. Sitten hän palasi kotiin ja sanoi: Numero on väärä. Koeta muistaa tarkemmin. Kokeilen huomenna uudestaan. Huomenna ja huomenna. Päivät kuluivat, eikä numero ollut koskaan se oikea. Tunsin tulevani hulluksi. Aina vain neljän seinän sisällä pelkäämässä poliisia. Ja mitä minä mahdoin. Mitä minä olisin mahtanut. Silloin Judith lohdutti minua. Hän oli niin kiltti! Ja sanoi: Kirjoita isäliesi kirje, niin panen sen huomenna postiin. Vastausta ei tullut koskaan. Nyt tiedän, ettei sitä kirjettä lähetetty koskaan. 16. Lopulta löysin afrikkalaisen call-centerin ja soitin isälleni. Hän oli nuhteeton mies, niin kuin teillä italialaisilla on tapana sanoa, un uomo integerrimo. Hän työskentelee virkailijana Benin Cityn tuomioistuimessa. Rehellinen. Kunnollinen. Mutta minä olin lähtenyt matkaan ilman että olin edes ilmoittanut hänelle, niin raivoissani olin. Hän oli jättänyt äitini toisen naisen takia, niin, olipa melkein unohtanut, että oli saanut äidiltäni kahdeksan lasta eikä juuri huolehtinut heidän elättämisestään,
mikä on Afrikassa, loppujen lopuksi, tuiki tavallista. Mutta minä olin saanut kärsiä siitä liikaa. Isälleni soittaminen tuli kalliiksi. Missä sinä olet? Mitä teet? Hän oli ilmoittanut katoamisestani poliisille. Hän epäili enoni myyneen minut ihmiskauppiaille. Kodissamme oli käynyt uhkailemassa kolme tyyppiä, ja tyypit olisivat sanoneet äidilleni ja sisaruksilleni ties mitä, jos kaksoisveljeni ei olisi puolustanut heitä. Hän oli aj anut tyypit tiehensä nyrkkiä puiden. Sinun kerrotaan varastaneen rahaa, isäni sanoi. Paljon rahaa. Ja että sinun pitää palauttaa ne, ja jollet palauta, siitä seuraa hankaluuksia kaikille. Sanoin, ettei se ollut totta. Ja että minua oli huijattu. Sanoin, että minua on käsketty maksamaan takaisin kymmenentuhatkertaisesti se, mitä matka maksoi. Pyysin, että hän auttaisi minua. Mutta yksityiskohtia en uskaltanut kertoa. Myöhemmin sain tietää, että jollakin tapaa hän oli kyllä yrittänyt minua auttaa. Hän oli yrittänyt saada selville, keille minun olisi pitänyt maksaa velka. Hän yritti yrittämistään ja selvitti asiaa, kunnes lopulta tunsi itsensä voimattomaksi. Kyseiset henkilöt olivat liian korkeaarvoisia, liian saavuttamattomia. Hänen oli luovutettava. Hän vain yksinkertaisesti antoi periksi. Mutta sen kaiken sain tietää vasta myöhemmin. Tuolloin olin Torinossa ja toivoin hänen pystyvän pelastamaan minut. Odotin ja toivoin, samalla kun Judithilla oli uutisia Lontoon tyypeiltä. Nämä olivat sanoneet: Tyttö ei 19
odottanut tarpeeksi, emme ole hänestä enää millään tavoin vastuussa. Omapahan on syynsä, että sopimus raukesi. Meille hän on kadonnut. Ei ole enää asuntoa, jonka olimme hänelle luvanneet, ei enää töitä. Ainoastaan maksettava velka. On hänen asiansa, miten hän sen maksaa. Mutta maksaa hänen täytyy. 17. Niinpä Judith alkoi sanoa: Olen pahoillani, mutta en voi pitää sinua täällä enää pitkään. Älä nyt pahastu. Elän niukasti, en pysty ruokkimaan enää toista suuta. Olen pahoillani. Sinun täytyy löytää työtä. Mitä työtä? No, katsotaan. Hän tutustutti minut erääseen tyttöön, sitten erääseen toiseen. Heidän kanssaan minulla oli muutama lyhyt luottamuksellinen juttu tuokio. Kysyin yhtenään, miten he oikein tulevat toimeen. Silloin Idiahi, se joka sanoi aina nimekseen Ellen, rupesi kehuskelemaan: Olen katsos saanut kolme valkoihoista poikaystävää. Kuuntelin tuntikausia hänen tarinoitaan miesseikkailuistaan, rahasta, joka kulki hänen käsiensä kautta. Hän vaikutti tyytyväiseltä. Våhän myöhemmin tajusin, että oikeampi määritelmä niille miehille sanan poikaystävä sijaan oli asiakas. Mutta sitä en tajunnut, että oppiaikani prostituoituna oli alkanut. Jonkin aj an kuluttua Judith siirsi minut toiseen asuntoon, jossa majaili kolme tyttöä. Hän sanoi: Liiku vähän niiden seurassa, katso miten ne pärjäävät. Ekeme ja 20
Susan ja ltohan. He viettivät kaiket yöt kadulla asiakkaita etsien. Sitten he palasivat kotiin ja huilasivat tovin. Ja heti kohta heidän luonaan alkoi rampata miehiä. Menivät huoneeseen valjuin kasvoin, ja poistuivat taas muutaman minuutin kuluttua hymyillen, olivat kuin nuortuneita vanhuksia, ilottornia nuoria miehiä, joista tuli julkeita. Se näytelmä oli lähestulkoon huvittava. ltohan oli pyöreä, ja hänellä oli valtava takamus. Pilailimme aina hänen takalistonsa kustannuksella, jota hän kanniskeli ympäriinsä, ja silloin hän räjähti nauramaan: Kun olen kadulla, valkoihoiset miehet tulevat kaikki ihmeissään kysymään, että saako koskea. No mikä ettei, kunhan maksat. Ja ne maksoivat ja koskivat. Susan sitä vastoin luki yhtenään Raamattua. Kun ovikello soi, hän jätti Raamatun, vei asiakkaan huoneeseen, tuli sieltä ulos, hyvästeli asiakkaan ja tarttui taas Raamattuunsa. Aina samalla tavalla. Ekemellä puolestaan oli ikioma filosofiansa, hän sanoi: Pissa, kakka, pano. Se kaikki on minulle yhtä ja samaa. Sitä kaikkea minun täytyy tehdä elääkseni,ja se siitä, oma elämäni on sitten jotain muuta. En pidä siitä, mitä minun täytyy tehdä miesten kanssa, mutta ei hätää. Heillä niitä ongelmia on, ei minulla. Ja sitten tuli se ilta, jolloin Judith vei kadulle myös minut. 18. Kieltäydyin päiväkausia. Viikkokausia. En enää edes muistanut laskea, kuinka monta kertaa kieltäydyin. Mutta jossain vaiheessa jokin sisälläni antoi periksi. Ja niin minäkin päädyin myöntymään. 21
19. Sinä päivänä onnistuin puhumaan äitini kanssa. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin lähtenyt. Kurkussani oli pala, joka ei enää irronnut. Mitä ihmettä sain hänelle sanottua? Voin hyvin. Olen aloittanut työt. Tiedäthän, että olen kelpo sairaanhoitaja ja pärjäsin hyvin koulussa. Kyllä minä selviän. Toistaiseksi joudun hoitamaan ainoastaan vanhuksia, se on raskasta, mutta kyllä minä pärjään. Äl ä ole huolissasi. Heti kun voin, lähetän sinulle vähän rahaa, sinun ja sisarusten avuksi. Siinä kaikki, mitä pystyin hänelle sanomaan. Olin saanut puhelinrahat yhdeltä Susanin asiakkaalta, joka tuli asunnolle, kun Susan ei ollut paikalla. Mies istuutui odottamaan tätä. Vähän ajan kuluttua hän kysyi minulta jotakin, jota en ymmärtänyt. Olin siivoamassa keittiötä. Minun oli vaihdettava vaatteita ulos lähtöä varten. Hän kysyi minulta elekielellä, saisiko katsella, kun pukeuduin. Painu hiiteen, sanoin. Hän pani pöydälle rahaa. Hän yritti käydä lähentelemään, kasvoiltaan tulipunaisena. Rupesin kiljumaan, ja hän luikki tiehensä täysin häntä koipien välissä, kyyryssä, ja sanoi vielä jotakin, jota en ymmärtänyt. Mutta minä pysyin lujana: Ei, minä sanoin. Ei, ei. Sorry. Heitin hänet siis ovesta ulos, mutta rahat jäivätkin siihen. Puheluni. Silkkaa jäätä. Sitä oli elämäni muutaman päivän ajan. Otin rahat. Rupesin laskeskelemaan. Farkkujen oikeassa taskus- 22
sa oli jonkin verran rahaa, jota lähettäisin äidille. Vasemmassa taskussa olivat velkarahat. Ja siinä paikassa tajusin, että minulla tuli olla kolmaskin tasku. Elämiseen, ruokaan ja vuokraan. Olisin halunnut soittaa äidille heti perään uudestaan, sanoa hänelle että ole huoleti, minä olen paratiisissa ja pannut jo sivuun rahaa sinua varten. Sinun ei tarvitse väsyttää itseäsi enempää. Minä kyllä kannan korteni kekoon. Sisimmässäni kuulin hänen äänensä kiittävän. Ja sanovan: Olet kerrassaan kunnon tyttö. 20. En olisi antanut kenenkään mennä uhkailemaan äitiä sen takia, etten maksanut velkojani. Mennä hajottamaan säpäleiksi hänen kotiaan. Kenties pieksemään hänet huutaen hänelle samalla vasten kasvoja, että hänen tyttärensä on huorana Italiassa. Olin mennyt ansaan ihan itse. Yksin minun piti päästä sieltä uloskin. Silloin menin etsimään käsiini Susanin, jotta hän selittäisi minulle, mitä kadulla työskenteleminen tarkoitti. Asunnolla oli Susan, joka itki. Ekeme istui kasvot jähmettyneinä pelottavaan tuijotukseen. Heidän seurassaan oli joku afrikkalainen mies, jota en ollut nähnyt koskaan ennen. Mies sätti heitä. Hän alkoi sättiä myös minua. Hän puhui rahoista, joita Susan ei ollut koskaan antanut. 2 3
Hän sanoi, että tämän täytyi lakata leikkimästä turistia. Ja: toivottavasti oppitunti teki tehtävänsä. Silloin huomasin, että Ekemen oikea silmä oli kokonaan turvoksissa. Mies sanoi: Huomenna on sinun vuorosi. Mutta en minä ole tehnyt mitään pahaa, sanoin, mitä varten uhkailet minua? Hän läimäytti minua poskelle niin kovaa, ettei mielessäni edes käynyt, että voisin yrittää lyödä takaisin. Ja sitten. Sitten, kun mies oli lähtenyt, Ekeme aloitti hirvittävän vaikerruksen. Hän huusi ja ulisi, ja se vaikerros nostatti kylmät väreet. ltohan, hän sanoi. ltohan on piesty kuoliaaksi. ltohan ei halunnut enää myydä itseään. Hän oli sanonut, ettei maksaisi velkaa eikä tulisi koskaan maksamaankaan. Hän oli kahdenkymmenen. Hänen ruumiinsa löydettiin kuukausia myöhemmin Torinon laitakaupungilta, vuosia sitten suljetun tehtaan autiosta varastohallista. Hänet löysi erään eläkeläismiehen koira näiden ollessa iltakävelyllä. Ruumis oli ollut siellä jo kauan. Se oli mädäntynyt. Kauttaaltaan hiirien.... Jyrstma. Jälkeenpäin sanoin itselleni, että ltohanin takia minä lakkasin kieltäytymästä. Koska minua pelotti. Koska halusin pysyä hengissä. Koska en halunnut missään ni- 24
messä samanlaista loppua kuin hänellä. Mutta ollakseni täysin rehellinen, niin rehellinen että siitä tulee jo säälimättömyyttä, minun täytyy myöntää, että ei, olin jo päättänyt tehdä sen, mitä piti tehdä. Koska olin kuullut äitini äänen. Ja päättänyt, että loukkuni syövereistä pystyin tekemään hänen hyväkseen edes jotakin, auttamaan häntä, ryhtymään sen miehen paikalle, joka oli hänet hylännyt. Joka oli hylännyt meidät kaikki. Minusta tulisi oma isäni. Sen hintana oli, että sanoin kyllä. 21. Susan vietti illan minun kanssani opettaen kadulla työskentelemistä. Mitä sanotaan. Paljonko pyydetään, ja millaisin sanoin ja lausein neuvotellaan hinnasta. Hän selitti, kuinka tunnistaa sellaiset, joilla on pahoja aikeita, kuinka puolustautua. Ja kuinka lähteä poliisia karkuun. Hänen oli kerrottava minulle myös se, mitä asiakkaiden kanssa tehdään. Samalla häntä nauratti. Mitä ihmettä, hän sanoi, etkö sinä tätä tiedä. Etkä tätä. No onneksi puhut näistä minun kanssani, muuten et arvaakaan, miten sinun voi käydä. Miten minun voi käydä, Susan? Voi käydä niin, että jos et osaa tai halua tehdä jotain asiakkaiden kanssa, ne opettavat sinulle sen ja panevat tekemään sen väkipakolla. Paikalle tulee kaksi kolme meikäläistä korstoa, niitä varsinaisia kelmejä, ja raiskaavat sinut niin monta kertaa, että ymmärrät tai olet oppinut. Sellaista hän minulle kertoi. 2 5
Ja sanoi lisäksi: Annan sinulle neuvon, älä koskaan pane kampoihin. Ja tämän sanon sinulle yhden ainoan kerran, ystävänä: älä koskaan luota kehenkään, edes minuun, niin kuin minäkään en luota kehenkään, edes sinuun. Täällä on selvittävä hengissä.ja jos minun pitää henkeni pitimiksi pettää sinut, minä petän. Jos minun täytyy varastaa sinulta, minä varastan. Jos minun pitää loukata sinua, minä loukkaan. Onko selvä? Sitten hän sanoi: Tähän loppuivat ilmaiset neuvot. Opi, että täällä kaikki maksaa. Että kukaan ei anna sinulle mitään ilmaiseksi. 22. Seuraavana aamuna menin Judithin luo. Hän ei ollut kotona. Niinpä menin hiukan jaloittelemaan ja huomasin olevani Porta Nuovan aseman edessä. Samalla kulmalla, missä minä olin odottanut, oli nyt joku tyttö, melkein lapsi vasta, samasta maasta kuin minäkin. Hänen kasvoissaan oli samanlaiset merkit kuin ne jotka isoisäni teki minulle ollessani vasta pienokainen, merkitäkseen minut heimoon. Tyttö oli juuri tullut. Hän odotti jotakuta. Katseemme kohtasivat hetkeksi, ja ehkä hän luuli, että minä olin se henkilö jota hän odotti, oli odottanut jo monta tuntia, äärimmäisen hädissään ja huolissaan. 0 Ii hyvin kylmä. Painoin katseeni ja kävelin ohi.
Toinen osa 1. Aikaa on kulunut ja olen yhä täällä. Olen elossa. Jo se on iso ihme, jos miettii, mitä Itohanille tapahtui. Ja lzogielle. Sekä monille muille jotka, kuten minäkin, ovat lähteneet Benin Citystä Eurooppaan. Aikaa on kulunut enkä ole enää kadulla. Olen saanut oleskeluluvan kotiavustajana. Maaliskuussa menen naimisiin. Mietin, että haluaisin lapsen. 0 Ien yhä elossa. Ulkona. Mutta jos kysyt, miten minä sisimmässäni voin, en totta puhuen tiedä. Olin luullut, että kadulla oleminen oli omalta osaltani ohi. Olin sanonut itselleni: hyvä, se on loppu, nyt kasaat palaset kokoon, aloitat alusta. Unohdat. Mutta vaikka miten yritän - ja rehellisesti sanoen yritän vimmatus- 2 7