Tg-Jiun tarhamatka 10.-14.6.2007 Kuvittelin, että mitä useammin kävisin Tg-Jiussa, sitä rutinoidumpi olisin jo kohtaamaan kaiken sen mitä matka eteen tuo ja käsittelemään matkan tapahtumia jälkeenpäin vähemmän tunteellisesti kuin ensimmäisen matkamme jälkeen, mutta tässä taitaakin käydä ihan toisinpäin. Mitä useammin käyn Tg-Jiussa, sitä vaikeampaa sieltä on lähteä pois ja yrittää päästä täällä Suomessa kiinni ns. omaan elämään. En varmastikaan kykenisi asumaan Tg-Jiussa, mutta jokin siellä on tarrautunut kiinni sydämeeni todella lujasti. Kolmas ja hartaasti odotettu Tg-Jiun matkamme alkoi siis sunnuntaina 10. päivä. Minä ja Jukka olimme olleet työasioissa Prahassa muutaman edeltävän päivän ja suuntasimme sieltä kohti Bukarestia, jossa tapasimme reissukaverimme Helin ja Niinan. Sää oli todella helteinen ja hiki valui pitkin kasvojamme heti kun astuimme ulos lentokenttärakennuksesta. Tässä reipas ryhmämme Heli, Niina, Jukka ja Kiia Vuokra-automme odotti jo lentokentällä ja pakkasimme auton takakontin täyteen matkalaukkuja ja reppuja, jotka olivat ratketa tuliaisista. Autonvuokrausliikkeen kaverit ajoivat edellämme ja opastivat ystävällisesti meidät moottoritien alkuun. Viime kesäisellä reissullammehan teimme pienen kiertoajelun kaaliviljelmien kautta. Ajomatka Bukarestista Tg-Jiuhun kesti n. 4 ½ tuntia, mutta meillä riitti keskusteltavaa koko matkan ajaksi eikä hiljaista hetkeä tainnut olla. Maisemat olivat jo minulle ja Jukalle aika tutut, mutta Helille ja Niinalle vielä aivan uudet. Ja niin kuin aikaisempinakin kertoina, matkan varrella näimme kymmenittäin kodittomia koiria ja valitettavasti myöskin auton alle jääneitä koirien ruumiita. Vaatii jonkinlaisia hermoja ajaa eteenpäin pysähtymättä koska tekisi mieli aina haudata teiden varsilla olevat ruumiit ja poimia kyytiin vielä elossa olevat teiden varsilla juoksentelevat koirat. Olimme perillä Tg-Jiussa n. 20.30 ja ajoimme hotellille tarhan kautta, tietenkin. Koska tarhan koirat olivat jo menossa levolle ja vartiokoiratkin makoilivat raukeina tarhan edustalla emme nousseet autosta ulos vaikka tiesimmekin, että Carmena uurastaa vielä varastorakennuksessa ruokkien ja hoitaen sairaita koiria sekä pentuja ja olisimme mielellämme käyneet häntä tervehtimässä. Hotellissa majoituimme jo tutuksi käyneisiin huoneisiin ja sovimme puhelimitse Patrician kanssa, että tapaamme seuraavana aamuna klo 7.30 hotellin edessä mennäksemme jakamaan kuudelle luokalle diplomit ja palkinnot heidän osallistumisestaan kouluissa tehtävään valistustyöhön. Syötyämme kevyen iltapalan kävimme nukkumaan mielissämme varmasti monenlaisia ajatuksia tulevista päivistä. Ennen nukkumaan menoa kerroimme Helille ja Niinalle, että viereisen talon kukko aloittaa konsertin jo kahden aikaan aamuyöstä ja jatkaa sitä sitten aamuun saakka ja että toivottavasti konsertti ei häiritse yöunia. Maanantaiaamun herätys oli aikainen, jotta ehdimme syödä hieman aamupalaa ennen kuin lähtisimme suorittamaan tärkeää tehtävää. Pian tapasimmekin Patrician ja jälleennäkeminen oli taas kerran todella liikuttavaa. Patrician mukana oli Diana, joka osallistuu valistustyöhön kouluissa sekä kaverikoiratoimintaan vanhusten luona. Mukaan diplomeja jakamaan oli tulossa myös ihastuttava Dollykoira, joka on yksi Carmenan ja Patrician lukuisista lemmikeistä. Olimme koulussa hyvissä ajoin ja tasan kahdeksalta alkoi diplomien sekä palkintojen jako. Oppilaille jaettaviin diplomeihin oli merkitty tassun kuvin kuinka hyvin he olivat läpäisseet kurssin. Jokainen oppilas oli joutunut täyttämään kolmesivuisen kysymys- ja tehtävälomakkeen, joiden perusteella arvostelu suoritettiin. Diplomien jakotilaisuudessa käytiin vielä läpi joitakin tärkeitä asioita lemmikkien hoitoon ja eläintensuojeluun liittyen. Patricialla oli loistava tyyli, jolla hän kommunikoi lasten kanssa. On erittäin tärkeää, että lapset ovat aktiivisia ja kykenevät seuraamaan sitä mitä heille kerrotaan ja vastaavat siihen mitä heiltä odotetaan. Patricia on onnistunut tässä täydellisesti. Ja vaikka Patricia kertoi, ettei hän olisi ikinä voinut kuvitella pärjäävänsä kymmenien lasten kanssa, oli hän itsekin tyytyväinen siihen kuinka hyvin valistustyö lasten kanssa on sujunut. Kävimme yhteensä kuudessa luokassa ja oli todella hienoa olla mukana. Joidenkin luokkien oppilaat olivat hillittyjä ja pysyivät kiltisti pulpeteissaan, mutta pari luokkaa oli täynnä villikkoja eikä heitä saanut mitenkään pysymään paikoillaan. Oppilaat pulputtivat meillekin kovasti kaikenlaista tärkeää ja yhdessä luokassa katseltiin kuvia keväiseltä luokkaretkeltä ja arvuuteltiin kuka on kukin kuvissa. Ja tietenkin Dolly oli jokaisessa luokassa se keskipiste, jota lähes jokainen olisi halunnut silittää.
Patricia on valistustyötä tehdessään tiedustellut oppilailta kuinka monella on kotona lemmikki ja tulos on aika tyrmistyttävä eli vain noin 5 prosentilla on koira kotona. Yleensä lapset itse olisivat halukkaita ottamaan koiran kotiin, mutta vanhempien mielestä ne aiheuttavat vain sotkua ja niistä tulee kuulema kaikenlaisia tauteja. Monilla perheillä olisi oivalliset puitteet pitää huolta vähintään yhdestä lemmikistä, mutta asenteet ovat vielä hyvin nurinkuriset. Kun olimme käyneet läpi kaikki kuusi luokkaa suuntasimme matkamme kohti vanhustentaloa. Sitä ennen veimme Dollyn kotiin ja otimme mukaamme Kikin ja Mican, jotka ovat vierailleet säännöllisesti vanhusten luona viime syksystä lähtien. Carmenan ja Patrician kotipihalla ehdimme nähdä vilahdukselta joitakin heidän omista lemmikeistään ja kävimme tervehtimässä myöskin kadun toisella puolen asustelevaa kymmenen koiran laumaa, johon kuuluu mm. kummikoirat Grya, Coditza, Latila ja Maman. Nämä koirat siis asuvat aidatulla alueella Carmenan ja Patrician kotia vastapäätä naisten omistamalla tontilla ja koirat kuuluvat myös heidän huollettaviinsa. Ensimmäisessä kuvassa 1/4 Carmenan ja Patrician lemmikeistä. Muut kuvat ovat naisten koiria, jotka elävät heidän kotinsa vastapäisellä tontilla.
Ajoimme kohti Susenin vanhustentaloa, jonne saavuttuamme tervehdimme pikaisesti talon johtajaa ja aloitimme kiertueemme vanhusten luona. Yleensä Patricia ja Diana sekä Kiki ja Mica viettävät kolme tuntia sunnuntaisin vanhusten vieraina, mutta tällä kertaa lyhensimme hieman vierailua koska vanhukset eivät ole tottuneet outoihin ihmisiin ja ehkä ujostelivatkin jonkin verran meitä. Mutta vierailun aikana kävi kuitenkin kovin selväksi se, että vanhuksille on todella tärkeää saada säännöllisesti kontakti Patriciaan sekä Dianaan ja ihaniin koirakavereihin ja jos yksikin vierailu siirtyy niin heti siitä kysellään kovasti, niin kuin nytkin. Vanhustentalolla on omiakin ulkokoira ja ne ovat olleet hyvin tärkeitä niille potilaille, jotka kykenevät oleilemaan ulkona. Mutta sinnekään ei tietysti toivota hallitsematonta määrää koiria ja valitettavasti läheisestä kylästä tahdotaan hylätä koiria vanhustentalolle siinä toivossa, että siellä niistä pidetään huolta tai ainakin niitä ruokitaan. Kuvan oikeassa reunassa Patricia Mica-koirakaveri sylissään ja vieressään Diana. Helin sylissä koirakaveri Kiki
Sitten olikin jo aika käydä hotellilla vaihtamassa tarhavaatteet päälle, lastata kaikki tuliaiset autoon ja rientää pikavauhtia tarhalle kohti karvaista ystäväjoukkoamme. Patricia ehti soittaa jo jossakin välissä, että Carmena oli saanut yllättäen vatsakipuja ja joutunut tulemaan tarhalta kotiin ja Patricia yritti lääkitä äitiänsä ennen kuin tulisi tarhalle. Me jatkoimme kuitenkin kohti tarhaa koska tiesimme, että paikalla oli nyt kaksi työntekijää ja pääsisimme tervehtimään ystäviämme. Parkkeerasimme auton tarhan eteen ja syöksyimme kuin nuolet ulos autosta. Yritimme selittää tarhan työntekijöille, että olemme Carmenan ja Patrician ystäviä ja sitten riensimmekin etsimään rakasta ystäväämme tarhan vahtikoiraa Gogua. Löysimmekin hänet tuota pikaa ja jälleennäkemisen riemu oli rajaton. Gogu oli saanut myös mieluista tyttöseuraa Kitistä, joka oli tullut tarhalle puolisen vuotta sitten ja päättänyt jäädä ilahduttamaan Gogua. Tarhan vahtikoira Kitza oli myös paikalla, mutta hän pysytteli hienovaraisesti kauempana seuraten tarkkaan millä asialla oikein olimme. Heli ja Gogu vasemmalla, keskellä Heli ja Kiti sekä oikealla Gogu ja Kiti peuhaamassa keskenään. Kiti, Kitza ja Gogu Kun olimme halailleet riittävästi Gogua ja Kitiä olikin aika rientää tarhan sisälle. Emme epäröineet hetkeäkään astuessamme taas tutusta ovesta sisälle omaan taikamaailmaan rakkaiden ystäviemme luo. Näimme heti paljon tuttuja naamoja ja jälleennäkemisen riemu raapaisi taas kerran sydämen pohjasta. Toivoin kovasti, että sylini olisi niin suuri, että olisin voinut kaapata kaikki kerralla siihen ja kertoa ystävilleni kuinka paljon olen heitä kaivannut. Olin kuitenkin iloinen tietäessäni, että tällä kertaa voisin keskittyä tarhan koiriin paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, jolloin yritimme auttaa parhaamme mukaan sterilointikampanjassa ja jouduimme jakamaan aikaamme niin moneen asiaan vierailumme aikana. Heli, Niina ja Jukka seurasivat minua reippaasti tarhan sisälle ja pian Helillä ja Niinallakin oli monta uutta ystävää ympärillään. Luulenpa, että hekin tunsivat olevansa kuin Liisa Ihmemaassa. Olin todella iloinen siitä, että Heli ja Niina tunsivat samoin kuin minäkin eivätkä pelänneet koiria vaan ottivat heidät oitis ystävikseen.
Ystävien seurassa on hyvä olla Tarhan edessä kulkee vilkasliikenteinen tie ja autot ajavat välillä hirmuista vauhtia. Mutta kyllä tiellä näkyy usein mustalaisten hevospelejäkin.
Yleiskuvaa tarhalta Jossakin vaiheessa iltapäivällä Carmenakin ilmestyi takaisin tarhalle ja riensin juoksujalkaa halaamaan häntä tarhan portille. Carmenan olo oli todella huono, mutta urheasti hän oli päättänyt tulla tapaamaan meitä ja tehdä päivän työt tarhalla loppuun. Tarhalla on päivittäin tietyt rutiinit ja Carmenalla on suuri rooli niiden hoitamisessa. Hän antaa joka päivä hoitoja niille koirille, jotka tarvitsevat lääkitystä. Varsinkin iho-ongelmaisia koria hylätään tarhalle paljon ja heitä löytyy myös kaduilta. Näiden koirien hoitaminen kuntoon on pitkä prosessi. Tarhaa on myöskin pestävä useamman kerran päivässä ja se hoidetaan letkulla juoksevan veden avulla. Jos tarhalla on työntekijöitä, he hoitavat puhdistuksen, mutta mikäli heitä ei ole joutuvat Carmena ja Patricia tekemään senkin työn. Siirryimme jossain vaiheessa tarhalta varastorakennukseen, jossa majaili tälläkin kertaa tusinan verran pentuja sekä monta aikuista sairasta koiraa. Pennut olivat kolmea lukuun ottamatta orpoja ja kolmen pienen pennun äitikin oli hyvin heikon oloinen. Patricia kertoikin, että hän ottaa emon yöksi kotiin ja vie aamulla suoraan eläinlääkärille. Yritimme helliä pentuja parhaamme mukaan illan kuluessa kunnes kello oli jo niin paljon, että oli aika lähteä hotellille suihkuun ja iltapalalle. Sovimme Carmenan ja Patrician kanssa, että seuraavana iltana vierailisimme heidän kotonaan ja tapaisimme taas aamulla tarhalla. Vasemmassa kuvassa Carmena hoitaa pentua, joka on Patrician sylissä. Kuvassa mukana myös Vasile, toinen tarhan uusista työntekijöistä ja varsinainen huuliveikko. Oikealla Niina ja Arttu sekä osa varastossa majailevista pennuista. Varastorakennuksen kahta seinustaa reunusti kuivamuonasäkkejä ja niitä näkyy myös oikeanpuoleisessa kuvassa.
Alla varastorakennuksen asukkeja Iltapalan jälkeen olimmekin jo valmiita Nukkumatin luo. Heli ja Niina eivät olleet kuulleet edellisyönä sen enempää kukon kiekumista kuin muitakaan ääniä ja todennäköisesti he nukkuisivat tämänkin yön sikeästi. Minäkin toivoin voivani sulkea korvani koirien haukunnalta, jota kuuntelin edellisenä yönä aina siihen saakka kunnes kukko alkoi kiekua aamuyöstä. Tiistaiaamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Oma olotilani oli kuitenkin kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Olin kierinyt yöllä tuskissani ja juossut vähän väliä vessassa. Aamulla oloni oli tosi kurja ja väsynyt ja päätin jäädä lepäämään muutamaksi tunniksi hotellille. Heli, Niina ja Jukka lähtivät ensin ostamaan pennuille ruokaaja riensivät sen jälkeen tarhalle. Puolen päivän aikaan päätin, että minunkin on päästävä tarhalle vaikka oloni olikin vielä hutera. En voinut jäädä lepäämään kun tiesin, että jokainen yhdessä vietetty minuutti niin minulle kuin tarhan koirillekin on hyvin tärkeä. Kun Jukka tuli hakemaan minua hotellilta tarhalle tiesi hän kertoa, että viimeksi tarhalle tulleiden kolmen pennun äiti oli kuollut edellisenä yönä ja Patricia oli lähtenyt viemään pentuja eläinlääkärille nesteytykseen. Carmena oli vielä kotona koska hänen olonsa ei ollut hyvä, mutta hän tulisi tarhalle iltapäivän kuluessa. Kun saavuin tarhalle riensin heti vaihtamaan vaatteita varastorakennukseen, jossa sain tietenkin vastaani heti puolentusinaa innokasta koiranpentua. Vei tietenkin aikansa kun pääsin varastorakennuksesta ulos koska kuka voisi vastustaa noita pieniä viattomia lapsosia, jotka tahtovat leikkiä kanssasi ja tunkea syliin saadakseen sitä hellyyttä ja rakkautta, jota paitsi he ovat jääneet aivan liian nuorina menetettyään emonsa syystä jos toisestakin. Jonkin ajan kuluttua minun oli kuitenkin jatkettava matkaa koska halusin tervehtiä myös tarhan koirat ja kuviakin oli vielä otettavana mieletön määrä. Kuvien ottaminen on tietysti oma taitolajinsa silloin kun ympärillä on lauma syliin ja suukottelemaan sekä rapsuteltavaksi pyrkiviä koiria. Ja kamera myöskin vähän väliä yltä päätä kuolassa ja mudassa eikä linssin läpi tahtonut nähdä yhtään mitään. Kameran pitäminen vakaana on myös oma taitolajinsa ja suuri osa kuvista olikin aina päivän päätteeksi tuhottava kun ei niistä mitään selvää saanut. Suureksi ilokseni huomasin, että Usko ja Toivo voivat erinomaisen hyvin. Uskon haava oli parantunut täysin ja Toivon turkki oli kasvanut kovasti. Carmena kertoi, että iho-ongelmaisilla koirilla käy usein niin, että iho paranee ja turkki kasvaa täydellisesti, mutta sitten aika ajoin ongelmat uusiutuvat pienemmässä mittakaavassa. Toivo oli erittäin seurallinen ja leikkisä, Usko hieman varovaisempi. Myös Minni, Ninni ja Penni olivat ihan erinäköisiä kuin saavuttuaan tarhalle surkeassa kunnossa. Tyttöset olivat erittäin energisiä ja peuhasivat tarhalla päivät pitkät nuoruuden innolla. Myöhemmin iltapäivällä lähdimme Patrician kanssa hakemaan ylijäämäruokaa eräästä koulusta. Kun pääsimme perille raahasimme painavia tynnyreitä täynnä keittoa pitkin ruokalan käytäviä ja siirsimme sisällön ulkona tarhan omiin tynnyreihin. Patricia kertoi, että ruokalan henkilökunta ei koskaan auta heitä tynnyreiden siirtelyssä ja joskus siitä on vain selvittävä yksin. Saatoin vain hämmästellä miten hentoinen Patricia selviytyy. Mutta toisaalta kun on nähnyt Patrician kantelevan koiria, jotka painavat kolmekymmentä kiloa, niin jotenkin jaksan uskoa, että hän selviytyy aika monesta mistä moni hänen kokoisensa ei ikipäivinä selviäisi.
Ennen kuin saatoimme viedä ruokatynnyrit tarhalle, oli meidän vietävä mukanamme olleet kaksi koiraa eläinlääkärille. Toinen koirista oli Carmenan ja Patrician oma lemmikki ja toinen tarhan varastorakennuksessa majaileva puolisokea pentu. Eläinlääkäri oli sama, joka oli mukana viime kesän sterilointikampanjassa ja joka vieraili myös Suomessa lisäoppia saamassa viime syksynä. Patricia kertoi, että eläinlääkäri oli nostanut Suomen vierailun jälkeen kovasti hintojaan ja muistaa aina mainita asiakkaille, että tietäisittepä mitä tämä kaikki Suomessa maksaa. Eläinlääkäri ei ole ilmeisestikään ymmärtänyt sitä, että hänen Suomen vierailunsa tarkoitus ei ollut nostattaa hintoja pilviin ja saada asiakkaita itselleen mainostamalla, että hän on käynyt erikoistumassa Suomessa. Tokihan hinta- ja palkkataso yleensäkin on noussut Romaniassa sen jälkeen kun maa liittyi Euroopan Unioniin, mutta vertauksena kerrottakoon, että jos eläinlääkäri otti vuosi sitten nartun steriloinnista 15 euroa, niin nyt hän veloittaa 50 euroa. Kyseinen eläinlääkäri on kuitenkin kaupungin kahdesta se parempi ja hänellä riittää asiakkaita. Ja kun asiakkaita on jonoksi asti hän ei myöskään halua käydä tarhalla hoitamassa koiria vaikka se olisi joskus välttämätöntä, kuten meidänkin reissumme aikana kun vanha Broma oli niin kivulias, ettei sitä voitu liikuttaa ja viedä autolla eläinlääkärille päästettäväksi tuskistaan sateenkaarisillalle. Eläinlääkärin assistentti antaa silmätippoja pennulle, joka selvisi parvoviruksesta, mutta jonka silmät ovat harmaan kalvon peitossa. Eläinlääkäriltä ajoimme takaisin tarhalle ja kannoimme ruokatynnyrit sisälle jaettavaksi koirille. Varastorakennuksessa pennut huusivatkin jo ihmisseuran puutetta ja kaikkein pienimmästä pentulaumasta erottui sitkeä sissi, joka kiipesi pitkin häkin reunoja ja pakkohan hänet oli kaapata taas syliin paijattavaksi. Annoimme pennuille myös lihaisaa keittoa, joka maistuikin myös kaikkein pienimmille. Vain kolme emonsa menettänyttä pentua nukkuivat aamullisen nesteytyksen jäljiltä. Koin varastorakennuksessa myös pienen yllätyksen kun huomasin yhtäkkiä, että rotta juo tyynen rauhallisesti vettä koirien kupista. Vaikka en olekaan mikään rottafani, kysäisin kuin ohimennen Patricialta, että kuuluuko kyseinen rotta myöskin tarhan vakioasukkaisiin. Patricia kertoi, että se oli ilmestynyt jokunen viikko sitten ja elää hyvin sopuisasti koirien kanssa. Eihän rotat toki kuulune koirien joukkoon, mutta niitä vilisti kuitenkin ulkona mennen tullen eikä niiden hävittäminen myrkyin tai loukuin onnistu. Kun varastorakennuksen koirat olivat kylläisiä ja halusivat painua ruokalevolle huomasinkin taas pian olevani tarhan sisällä seurustelemassa siellä olevien koirien kanssa. Joka ikinen kerta kun menee sisälle jompaankumpaan tarhan osaan, on siellä heti tietyt koirat vastassa ja he seuraavat kaikkialle minne menetkin. Ja suurin osa näistä veijareista myös haluaa koko ajan rapsutuksia ja suukkoja. Eivätkä ne harmistu ollenkaan, jos vaikka syliinkin pääsee. Osa vain on sen verran isoja, että syliin ottaminen ei oikein onnistu muuten kuin istahtamalla maahan. Lukuisat uroskoirat ilmoittivat ystävyyden osoituksensa lorauttamalla kunnon pissat joko nilkkoihin, pohkeisiin, reisiin tai jopa selkään, jos satut olemaan kyykyssä.
Tarhan ainoa kissa Suzy liikuskeli tarha-alueella tottuneesti, milloin kiipeillen tarha-aitauksen reunalla ja loikoillen koppien suojaksi viritettyjen peltikatosten päällä. Välillä Suzy kävi tarkistamassa onko varastorakennuksessa kaikki hyvin. Suzy oli aivan pentu elokuussa 2006, kun olimme mukana sterilointikampanjassa, mutta pienuudestaan huolimatta Suzy oli tuolloin todella tehokas assistentti ja hoivasi mm. myrkytettyä koiraa. Nyt Suzysta on kasvanut todellinen kaunotar. Heli, Niina ja Jukka tulivat pian kaupungilta, jossa olivat käyneet haukkaamassa hampurilaista ja minäkin sain välipalaa kasvishampurilaisen muodossa. Edellisen yön huonon olon jäljiltä en uskaltanut syödä kuin pienen osan hampurilaista, mutta ystävämme Kiti teki kyllä selvää lopusta. Ruokatauon jälkeen kävimme Helin kanssa hakemassa emonsa menettäneet pennut ulos koska ne olivat heränneet ja itkivät onnettomasti sisällä. Vaikka emme voineetkaan korvata emoa yritimme parhaamme helpottaaksemme vähäksi aikaa pienoisten hätää ja onneksemme pennut rauhoittuivatkin pian sylissämme. Patricia oli käynyt välillä hoitamassa työasioita ja kun hän palasi sovimme, että veisimme joitakin tarhan koiria ulkoilemaan. Patricia valitsi tarhalta ulkoilutettavaksi Bobbyn, Igorin, Maxyn ja Tashan. Kovin kauaksi koirien kanssa ei voinut mennä koska tarhan ympärillä on paljon tehdasmaisia yrityksiä ja jokaisen edessä partioi vartiokoiria, joita tuli varoa. Liikuttavaa oli havaita se, että tarhan vartiokoirista aina kaksi oli ulkoilutettavien koirien sekä ulkoilijoiden mukana turvana.
Ulkoilutettavina vasemmalta Tasha, Bobby, Maxy ja Igor. Keskellä Kiti ja Gogukin piileskelee kuvassa oikealla Igorin takana. Sitten olikin koirien ruoka-aika ja Carmenakin oli saapunut paikalle. Carmena jakaa päivittäin koirille ruoat työntekijöiden kanssa mikäli heitä on. Nykyiset työntekijäthän ovat olleet tarhalla vasta hyvin lyhyen aikaa ja Carmena sekä Patricia ovat pärjäilleet kevään aikana tarhalla pitkän pätkän aivan kaksistaan. Seurasimme ruoan jakoa hieman syrjästä, jotta emme aiheuttaisi ylimääräistä hämminkiä, mutta näytti kovasti siltä, että koirat tietävät saavansa säännöllisesti ruokaa eivätkä ainakaan siitä ala tappelemaan tai sen vuoksi räyhäämään. Vasemmassa kuvassa alkamassa koirien ruokinta ja oikealla tarha-alueen puhdistus meneillään. Jossain vaiheessa alkuiltaa huomasimme olevamme taas varastorakennuksessa paijaamassa pentuja sekä seuraamassa iltapuuhia siellä. Meillä oli vielä illalla edessämme vierailu Carmenan ja Patrician kotona, joten jossain vaiheessa oli lähdettävä siistiytymään hotellille sillä varsinkin Heli ja minä olimme yltä päältä kurassa ja koiranpissassa.
Saavuimme Carmenan ja Patrician kotiin n. 21.30 ja astuessamme portista sisään vastassamme olikin taas uusi ystävälauma. Naisten lemmikit ovat kerrassaan hurmaavia persoonia ja olemme aina yhtä tervetulleita vieraita. Mukanamme oli pussillinen namuja, joita yritimme jakaa tasapuolisesti kaikille. Ilta oli jo pimennyt, mutta siitäkin huolimatta yritimme kovasti ottaa kuvia myös pihalla, jossa suurin osa koirista hyöri innoissaan. Kun olimme saaneet namut jaettua siirryimme olohuoneen puolelle, jonne osa lemmikeistä sai seurata mukana. Ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun jokainen halusi vuorollaan tulla esittäytymään ja rapsuteltavaksi. Vanhojen tuttavuuksien lisäksi Carmenan ja Patrician kotona oli pieni ja äärettömän suloinen Chica, jonka silmää lapset olivat kovasti vahingoittaneet ja joka tarvitsee vielä silmäspesialistin hoitoa. Uusia tulokkaita olivat myöskin kaksi naisten kotiportille hylättyä pentua sekä ojasta löytynyt pentu jalka murtuneena. En ollut aikaisemmin tavannut myöskään Carmelia, Titzaa ja Wilmaa, jotka ovat aivan ihastuttavia persoonia. Naisten viidestä kissasta neljä oli tällä kertaa kotona ja saimme tervehdittyä heitäkin. Pieni suloinen Chica
Patricia tilasi meille pizzaa, jota kaikki söivätkin hyvällä ruokahalulla. Osa naisten koirista auttoi meitä niin, ettei jäljelle varmasti jäänyt pienintäkään murua. Ilta kului nopeasti mukavissa merkeissä Carmenan ja Patrician kanssa Alman, Bubun, Bursun, Caran, Dollyn, Kikin, Marcin, Mican, Mickeyn, Patricin ja lukuisten pentujen pyöriessä ympärillämme. Ja vaikka kaikki olimmekin väsyneitä emme tietenkään olisi halunneet lähteä ystäviemme luota. Mutta lopulta oli myönnettävä, että uni on kaikille tarpeen ja niin palasimme takaisin hotellille untenmaille. Minäkin nukuin yön kuin tukki kuulematta yhtään kukon kiekaisua. Sitten valkeni viimeisen tarhapäivän aamu. Olimme sopineet menevämme tarhalle puoli kymmeneksi koska tarkoitus oli lähteä pankkiin heti sen jälkeen kun Patricia oli avannut tarhan portit ja ovet työmiehille ja tehnyt tarvittavat aamutoimet. Meillä oli mukana 3.000 euroa kummimaksuja ja lahjoituksia, jotka tuli saada Pro Animals Romanian tilille. Aikaisemmin pankkireissut ovat olleet hyvin erikoisia ja on ollut todella työlästä saada rahat tilille ja odotimmekin jännityksellä sitä onko Romanian liittyminen EU:iin muuttanut käytäntöä edes hieman helpommaksi. Patricia ja minä marssimme siis pankkiin ja Jukka lähti viemään Heliä ja Niinaa ostoksille. Heli ja Niina halusivat ostaa tarhalle tarvikkeita ja lisää penturuokaa. Astuimme Patrician kanssa sisälle pankkiin ja Patricia marssi tutulle tiskille kertomaan, että haluaisimme laittaa rahaa Pro Animals Romanian tilille. Tällä kertaa meitä neuvottiinkin ensin vaihtamaan rahat vaihtotiskillä ja sen jälkeen yksinkertaisesti minua tekemään talletuksen Pro Animals Romanian hyväksi. Katsoimme Patrician kanssa toisiamme silmät pyöreinä, että voiko tämä tosiaankin olla tällä kertaa näin helppoa. Olemme aikaisemmin viettäneet pankissa tuntikausia kun virkailijat ovat pompotelleet meitä ja miettineet voiko talletusta ylipäätään tehdä. Viime kesänähän jouduimme käymään pankissa jopa kahteen kertaan ennen kuin saimme talletuksen tehtyä. Eli kävimme vaihtamassa eurot paikalliseen valuuttaan ja sen jälkeen jouduin täyttämään lomakkeen, jossa kyseltiin henkilötietoni melkoisen tarkkaan. Sitten suuntasimmekin jännityksellä tallettamaan rahoja. Kaikki meni hyvin siihen saakka kunnes tarvittiin minun ID-tunnus. Sellaista kun ei selkeästi ollut sen enempää passissa kuin ajokortissanikaan. Patricia näytti omaa IDkorttiaan, jossa kyseinen tunnus on ja minä en voinut muuta kuin inttää, että en ole ikimaailmassa tarvinnut moista tunnusta enkä tiedä mistä se löytyy. Loppujen lopuksi kyseinen tunnus löytyi passin alaosasta, jossa on pari riviä kaikenlaista kooditunnusta ja numeroa. Vertasimme niitä Patrician ID-korttiin, jossa oli samanlaisia rivejä ja joiden osista koostui hänen ID-tunnuksensa. Lopulta pankin järjestelmä tunnisti sinne syötetyn kirjain- ja numerosarjan ja saimme kuin saimmekin rahat Pro Animals Romanian tilille. Aikaa oli kulunut n. puoli tuntia eikä se ollut yhtään mitään verrattuna aikaisempiin reissuihin. Pankista suuntasimme kohti Patrician työpaikkaa, jossa Patricia näytti minulle joitakin vanhustentalolta otettuja videoita ja poltti ne dvd:lle saadakseni ne mukaani. Ihailimme myös lasten tekemiä valistustyöhön liittyviä eläinaiheisia julisteita ja täytyy sanoa, että hämmästykseni oli suuri. Lapset olivat nähneet todella vaivaa kerätessään materiaalia lehdistä ja internetistä. Ja siinä vaiheessa kun näin julisteen, jossa yhdessä kuvassa oma edesmennyt Ferdi-vaarimme vilvoitteli uima-altaassaan autuaan onnellisena minulta valuivat jo kyyneleet valtoimenaan. Kyseinen kuva on printattu kotisivuiltamme ja vielä värikuvana. Kuvatekstiin oli kirjoitettu koira, jolla on ollut onnellinen elämä ja rakastava perhe. Kun saavuimme Patrician kanssa takaisin tarhalle, olivat Heli, Niina ja Jukka saapuneet ostostensa kanssa ja purkaneet jo ne autosta ulos. Ostoksia oli melkoinen määrä; kaksi isoa ruokasäkkiä ja puolisen tusinaa isoja ruokapurkkeja, sinkkiämpäreitä, puhdistusaineita ja tarvikkeita, saksia sekä muuta tarpeellista. Ostokset olivat tehneet yhteensä aika tarkkaan 100 euroa. Suomessa vastaava määrä olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän. Carmena oli hakenut eräästä supermarketista kymmenkunta säkillistä luita, joiden myyntipäivä oli mennyt jo umpeen. Mukana oli myös pari laatikollista liha- ja makkarapakkauksia, joita ei enää voitu myydä. Koirille oli siis tiedossa juhla-ateria sinä päivänä. Varastohuoneen lattia täyttyikin pian ruokasäkeistä ja laatikoista. Sen jälkeen aloimme jakamaan luita ja lihoja varastorakennuksessa oleville koirille, jotka jo odottivat kieli maassa roikkuen saavansa herkkuja.
Toinen tarhan työntekijöistä sai sitten tehtäväkseen alkaa pilkkomaan luita pienemmiksi, jotta jokainen tarhalla oleva koira saisi oman osansa. Kävin myös Patrician kanssa läpi kaikki Suomesta tuomamme lahjoitukset ja selitin mitä kaikkea missäkin on ja miten annostella esim. matolääkkeitä. Olin toki kirjoittanut jo ohjeita englanniksi Suomessa, mutta Patricia käänsi ne vielä Carmenaa varten romaniaksi. Iltapäivällä kaikilla oli mukavasti puuhaa ja välillä kävimme tietenkin tervehtimässä tarhan koiria. Kuviakin piti vielä ottaa koska päivät olivat helteisiä ja osa koirista makoili mielellään varjossa kopissaan ja en voinut olla ikinä varma oliko joku koirista vielä jäänyt kuvaamatta. Eli oli parempi siis ottaa kuvia niin paljon kuin kameramme vain pystyivät, jotta varmasti saisimme kuvattua varsinkin kaikki kummikoirat. Jukka oli jo käynyt ostamassa edellisenä päivänä uuden muistikortinkin kameraamme. Jossakin vaiheessa Patricia lähti Jukan kanssa hakemaan ruokaa koululta. Ystävien ympäröimänä Välillä kävin taas varmistamassa tilanteen varastorakennuksessa ja siellä aikani touhutessani huomasin taas rotan ilmestyneen kolostaan ja syövän onnellisena soppaa kupista. Jotkut koirista kävivät nuuhkaisemassa rottaa, joka ei tehnyt elettäkään paetakseen tai puolustautuakseen eivätkä koirat kiinnittäneet sen enempää huomiota siihen. Rotan alaselkä oli haavoilla ja luulenpa, että hän on jonkinlainen hylkiö, jonka kimppuun lajitoverit ovat käyneet ja rotta on siksi paennut varastorakennukseen säilyäkseen hengissä. Kutsuin muut paikalle katsomaan kun rotta kauhoo käsin sopasta ihraa ja siinä me kaikki sitten lopulta olimme ringissä ihmettelemässä tätä outoa ilmiötä. Kun rotta oli syönyt kyllikseen siirtyi se juomaan vesialtaan viemärin reunalle. Patricia kertoi, että hän yrittää pyydystää rotan häkkiin ja ottaa sen vaikka lemmikkirotaksi koska kenellekään meistä ei tullut mieleenkään pyydystää ja tappaa sitä. Rotta juomassa varaston altaan viemärin äärellä. Oikealla soppakuppi, josta se kauhoi ruokaa "kaksin käsin" suuhunsa vähän aiemmin
Jossain vaiheessa iltapäivällä koirat muuttuivat hyvin levottomiksi ja se enteili ukkosta. Suuri osa tarhan koirista pelkää ukkosta ja se tietää yleensä sitä, että niitä tulee olla rauhoittelemassa vaikka läpi yön. Satuimme olemaan Helin ja Niinan kanssa siivoamassa varastorakennusta kun Carmena juoksi sisään hädissään ja kertoi, että yksi koirista on saanut ranteensa auki ja vuotaa valtoimenaan verta. Carmenalla on tietenkin varastorakennuksessa ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä ja niiden avulla yritettiin saada verenvuoto tyrehtymään. Vahingoittunut koira, Floricel, oli tietysti paniikissa eikä olisi antanut sitoa rannettaan ja se tiesi sitä, että verta valui entistä enemmän. Häkki, jossa Floricel asusteli, oli aivan punainen verestä ja pelkäsimme, että pian verta on valunut liikaa, jotta hän voisi selvitä. Yksi koirista, Jimbata, säikähti ukkosta myös niin, että huomasin yhtäkkiä hänen loikkaavan yli parimetrisen aidan ja katoavan tarhan taakse. Huusin muille, että Jimbata karkasi ja lähdin juoksemaan karkurin perään. Pian toinen työmiehistä oli perässäni ja yritin selittää minne päin Jimbata oli juossut. Onneksemme huomasimme karkulaisen edessämme ja juoksimme sitä kohti. Pian Jimbata antautuikin ja veimme hänet varastorakennukseen. Floricelille antamansa ensiavun jälkeen Patricia lähti kiidättämään Jukan kanssa häntä eläinlääkärille, jossa he olivat sitten toimineet assistentteina kun lääkäri oli ommellut ranteessa olleet avonaiset haavat. Haavoista saattoi päätellä, että ne olivat todennäköisesti aiheutuneet siten, että kannuskynsi olisi jäänyt jotenkin kiinni verkkoaitaan ja repinyt ranteen auki. Se olikin hyvin mahdollista, koska sen häkin verkko, jossa koira asusteli oli toiselta puolen romahtanut alas ja mitä ilmeisemmin niin, että Floricel oli temponut sitä pelästyessään ukkosta. Oli jo koirien ruokinta-aika ja vaikka ukkonen pörräsikin ympärillä ei onneksi vielä satanut. Carmena jakoi työmiesten kanssa koirille ruokaa ja me yritimme Helin ja Niinan kanssa rauhoitella samalla tarhan toisen puoliskon koiria. Jonkin ajan kuluttua halusin varmistaa, että varastoraken-nuksessa on kaikki hyvin ja menin touhuamaan sinne. Onneksi varastossa vallitsi rauha ja koirat olivat tyytyväisiä. Osa pennuista kaipasi tietenkin taas seuraa ja pentuhäkki siivousta eli ei kun tuumasta toimeen. Vasemmalla säkissä tarhalle tuotu sairas uroskoira. Keskellä Heli hellii kahta pienokaista ja oikealla Jimbata-karkulainen turvassa ukkoselta. Patricia ja Jukka palasivat Floricel mukanaan tarhalle joskus seitsemän aikaan illalla. Jukka kantoi nukkuvan Floricelin varastorakennukseen, johon hänelle oli tehty paikka toipumista varten. Carmena ja työmiehet olivat saaneet tarhan koirat ruokituksi ja edessä oli vielä iltatoimet varastorakennuksessa. Päivä oli ollut pitkä ja tapahtumarikas ja vaikka tiesimme, että meidän pitäisi pian lähteä hotellille siistiytymään emme olisi millään halunneet lähteä tarhalta. Lähdön aika on aina raskas ja sitä haluaa palata uudestaan ja uudestaan hyvästelemään rakkaita ystäviä. Varmasti kaikki kummikoirat ottivat jollakin lailla kontaktia meihin vierailumme aikana. Nekin, jotka meitä ensimmäisen päivän aikana arastelivat, uskalsivat viimeisenä päivänä tulla lähelle nuuskimaan ja koskettamaan varovasti lahkeesta tai niskasta jos sattui olemaan kyykkyasennossa. Vaikka koiria pelottaisi kuinka oudot ihmiset, he haluavat olla ystäviä ja huomatessaan ettemme halua vahingoittaa heitä, ovat arimmatkin koirat päivä päivältä rohkeampia. Voisin kuvitella, että jos viettäisimme vaikkapa viikon tarhalla, olisivat hekin rohjenneet tulla rapsuteltaviksi. Toki halusimme myös hyvästellä tarhan vartiokoirat ja varsinkin Gogun sekä Kitin, jotka olivat pitäneet meille seuraa koko vierailumme ajan. Emme kuitenkaan löytäneet Kitiä mistään. Kun kysyimme Patricialta missä Kiti voisi olla hän kertoi, että Kiti on varmaankin mennyt ukkosta piiloon sillä hän pelkää sitä. Kello oli jo yli kahdeksan kun lähdimme tarhalta ja sovimme vielä Carmenan ja Patrician kanssa, että kun he ovat saaneet työt tarhalla loppuun ja käyneet kotona ruokkimassa omat koirat sekä siistiytymässä tapaisimme vielä n. puoli yhdeltätoista hotellilla ja söisimme yhdessä. Kun lähdimme tarhalta satoi jo aikalailla ja kadut olivat täynnä isoja vesilammikoita. Palasimme siis hotellille siistiytymään ja levähdimme pienen hetken ajan kunnes siirryimme alakerran ravintolaan odottamaan Carmenaa ja Patriciaa. He saapuivatkin paikalle tasan sovittuna aikana ja viimeiset yhteiset tunnit olivat tämän reissun osalta edessä. Kuten aina, en voi kuin ihmetellä kuinka Carmena ja Patricia jaksavat kaiken työmäärän ja taakan jälkeenkin olla niin positiivisia ja kuinka hyvät välit heillä on keskenään. He ovat myös loistavia seuralaisia ja heidän seurassaan huumorilla on hyvin suuri merkitys. Mutta ilman yhteistä säveltä ja keventävää huumoria kaikki se mitä he ovat viimeisten kahdeksan vuoden aikana tehneet ja kokeneet ei olisi mitenkään mahdollista. Patricia kertoi kyllä minulle, että hän on ajoittain hyvin huolestunut äitinsä terveydestä ja kertoi minulle, että
Carmena on aivan liian itsepäinen eikä käy lääkärissä niin usein kuin pitäisi. Keskustelimme viimeisen illan aikana vielä Carmenan opinnoista. Hänhän aikoo väitellä tohtoriksi eläintensuojeluun liittyen. Carmena aloitti opintonsa viime syksynä ja tähtää suorittavansa tutkinnon seuraavan 2 vuoden sisällä. On suorastaan uskomatonta miten se voisi olla mahdollista. Mutta toisaalta, kun olen saanut seurata jo lähes kahden vuoden ajan näiden naisten elämää, en enää ihmettele vaikka Carmenasta tulisi jonakin päivänä kotikaupunkinsa pormestari. Kello oli jo yli yhden yöllä kun hyvästelimme Carmenan ja Patrician. Halasimme toisiamme ja lupasimme, että tapaamme vielä tämän vuoden aikana syksyllä. Kun halasin vielä kerran Carmenaa sanoi hän automaattisesti, että nähdään aamulla tarhalla. Tähän loppuun haluan vielä laittaa joitakin asioita tarhan tilanteesta. Viimeisen vuoden aikana tarhan läheiset maat on otettu lähestulkoon hyötykäyttöön ja erilaiset tehtaat ja varastot vallanneet alueen. Kaupunki varmasti odottaa malttamattomasti miten saisi myös tarhan maa-alueen tuottoisaan käyttöön ja tarha alkaa olla todellisessa vaarassa. Tarhan vastapäätä on liiketoimintaa ja sieltä oltiin jo käyty kyselemässä, että milloinka oikein lähdette koska kaupunki oli luvannut myydä heille maan, jolla tarha sijaitsee kunhan saavat sen häädettyä. Carmena ja Patricia sekä koirat elävät siis koko ajan häätöuhan alla. Siksi toivoisinkin, että kaikki ystävämme ottaisivat sydämen asiakseen sen, että Carmena ja Patricia saisivat rakennutettua koirille uuden tarhan. Haluan myös kiittää Heliä ja Niinaa siitä, että he olivat mukanamme tarhalla. Uskon, että reissu antoi heille paljon ja he ymmärtävät entistä paremmin kuinka paljon Romaniassa on vielä tehtävää eläintensuojelun saralla. Nämä kaksi ystäväämme ovat valmiita lähtemään jo syksyllä uudestaan tarhalle ja minua liikutti kovasti Helin lähettämä tekstiviesti, jossa hän kertoi, että tämä reissu vahvisti sen, että hän omistaa elämänsä näiden kodittomien poloisten hyväksi. Heli ja Niina ovat todella tervetulleita mukaamme seuraavalle reissulle - niin kuin tietysti kaikki muutkin. -Kiia- Helin matkaterveiset Kun Kiia ilmoitti, että he ovat lähdössä käymään romaniassa, ja että mukaan saisi lähteä, mietin muutaman kerran kestäisinkö nähdä kaikkea mitä odotettavissa oli. Päätin uskaltautua matkaan. Näin jälkeenpäin tätä kokemusta rikkaampana olisin katunut koko ikäni jos en olisi lähtenyt mukaan. Patricia ja Carmena olivat ihania ihmisiä. Kaiken kiireen keskellä he jaksoivat vastailla kysymyksiimme. On edelleenkin vaikea ymmärtää, miten paljon erilaisia tehtäviä heidän on hoidettava joka päivä ja mihin aika on yksinkertaisesti riitettävä. Tarhan elämää tarkkaillessa oli mahtava huomata, että koirat eivät elä nälässä ja liassa. Kuitenkin sydäntä koski nähdä useita koiria erilaisine jalkavammoineen ja iho-ongelmineen. Ympäröivä luonto oli vehreimmillään ja sää oli loistava. Todennäköisesti näimme tarhan kauneimmillaan. Olin odottanut näkeväni paljon pahempaa. Voin vain kuvitella koirien oloja kun talvi ja pakkaset saapuvat. Ensimmäisen kerran kun menimme tarhalle, mietin miten koirat meihin suhtautuisivat. Otin syvän henkäyksen, aukaisin portin ja menin rauhallisin liikkein sisään parin sadan koiran osastoon. Ajattelin, että "purkoon jos mieli tekee". Pienen ihmettelyn jälkeen minulla oli 200 ystävää. Ymmärrän nyt kuinka kipeästi Tg-Jiussa kaivataan apuamme. Surullista, mutta totta on, että rahalla saisi paljon aikaan. Uuden tarhan valmistuminen on välttämätöntä. Heli