Liisa pien (novelli) Nimimerkki Era Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2009 LIISA PIEN Äidit suojelevat vauvojaan, kaikkihan sen tietävät, mutta myös vauvat suojelevat äitejään. Vauvojen äidit ovat hyvin suojattuja muun muassa railakkailta ryyppyilloilta ja niiden seuraamuksilta, kuten korkokenkään ahdetun jalan nyrjähtämiseltä, ylenjuonnilta ja pahoinvoinnilta. Vauvat varjelevat äitejään perheonnea uhkaavilta syrjähypyiltä, ylityövaatimuksilta ja turhilta harrastuksilta, jotka vievät aikaa iltaisin. Vauvat suojelevat äitejään jopa autoilijoilta, jotka välinpitämättömästi muuten ajaisivat juuri suojatielle astujan varpaiden päältä. Lastenvaunujen edessä autotkin pysähtyvät, ja äidin vaatteet jäävät kuraantumatta ja säikähdys tulematta. Liisa oli tuore äiti ja tiesi jo kaiken tuon. Hän ei juuri vilkuillut sivuilleen työntäessään kolmipyöräiset lastenvaununsa, joissa hänen elämänsä pikku enkeli makoili, vilkkaasti liikennöidyn kadun yli suojatietä pitkin. Matalakantaisilla, käytännöllisillä jokasään saappaillaan hän askelsi tarmokkaasti rattaineen kohti talvista metsäpolkua. Vauvat suojelevat äitejään kaikenlaisilta epäterveellisiltä elämäntavoilta ja päinvastoin kannustavat näitä tervehenkiseen, yksinkertaiseen elämään, joka koostuu seuraavankaltaisista rutiineista: aikainen ylösnousu, aamiainen, reipas kävelylenkki lasta vaunuissa ympäriinsä työnnellen, puhtauden ylläpitoa eli vaipanvaihtoa, pyykinpesua ja muuta siivousta, vauvan sylittelyä, loruttelua, leikittämistä, hyppyytystä, syöttämistä, heijaamista ja paijaamista ja lopuksi vauvan nukuttaminen aikaisin illalla. Useimmat äidit kaatuvat nääntyneinä vuoteisiinsa tuhisevan vauvan viereen eivätkä uhraa ajatustakaan riemukkaille illanvietoille, syrjähypyille tai harrastuksille. Niinpä Liisakin käveli posket punaisina, lastenrattaat kotoisasti nitisten kohti talvista metsäpolkua. Liisan vauva niin kuin muutkin vauvat teki parhaansa pitääkseen äitinsä terveenä ja onnellisena, tuon spartalaisen kaavan mukaan. Ja mainiolta kaikki näyttikin: punaposkinen äiti nostelee reippaasti jalkojaan, vaunuissa uinuu pullakka, hyvin puettu vauva.
2 Tosiaan, vauvat suojelevat äitejään parhaansa mukaan epäterveelliseltä elämältä, kuraroiskeilta ja vaarallisilta ihastumisilta, mutta ikävä kyllä jotkut äidit odottavat vauvoilta vielä enemmän. Monet äidit uskovat, että vauvat kykenevät suojelemaan heitä myös sellaisilta elämän miinusmerkeiltä kuin ikävystyminen, tarkoituksettomuus ja yksinäisen vanhuuden pelko. Ja jopa ilkeän, humalaisen aviomiehen nyrkit, näiltäkin pitäisi suojella. Vieläpä jo raskausaikana. Että syntymättömän lapsen pitäisi äidin mielestä osata pehmittää isänsä kiukku tai edes ohjata hänen aggressiiviset kätensä vaikkapa sohvatyynyyn mieluummin kuin äidin kasvoihin tai herkkään vatsaan. Hyvänen aika, eivät vauvatkaan ihmetekoihin pysty! Kyllä äitien täytyy hoitaa oma osansa. Tarina oli alkanut näin: ikävystynyt, elämän tarkoituksettomaksi kokeva Liisa tapasi baarissa yhtä ikävystyneen miehen, ja he päätyivät yhteen. Mies joi satunnaisesti ja muuttui humaltuessaan riidanhaluiseksi ja arvaamattomaksi, ja kokematon Liisa päätteli miehen pakenevan alkoholiin ja baareihin, koska Liisa ei tarjonnut hänelle riittävän hyvää kotia, perhe-elämää, juttuseuraa, seksiä tai mitä milloinkin. Joten Liisa halusi antaa miehelle parasta mitä hänellä oli: kohtunsa kyvyn kasvattaa uutta elämää. Hän unohteli ehkäisypillereitään ja hankkiutui näin raskaaksi ajatellen toiveikkaasti, että vauva ja isyys saisivat miehen aikuistumaan. Ja miten kävikään? Ensimmäisen kerran mies löi Liisaa hänen ollessaan neljännellä kuulla raskaana, kun aavistus vatsakumpua kiristi jo farkkujen vyötäröä. Mies löi, juovuksissa ja ahdistuneena jouduttuaan tilanteeseen, jota ei hallinnut. Nainen oli ottanut haltuunsa oman kehonsa ja tullut raskaaksi, maha paisui eikä mies voinut sille mitään. Tuon yhden kerran mies yritti lyödä jälkeläisensä kohdusta ulos, mutta kun sikiö pysyi sinnikkäästi sisällä ja elossa, hän vain joi entistä enemmän. Ehkä jonkinlaisen katumuksen merkiksi mies osti Liisalle ja vauvalle lastenvaunut, ahtaissa tiloissa kätevät kolmipyöräiset. Liisa otti vaunut vastaan ja sieti miehen juomisen, mitenpä muuten? Eihän hän enää lyönyt. Korkeintaan ravisteli Liisaa, esimerkiksi näin: On arkipäivä ja mies on töissä. Liisa on viimeisillään raskaana ja viettää jo äitiyslomaa ollen kaiket päivät kotona, vauvahan saattaa alkaa syntyä hetkellä millä hyvänsä. Hän on käynyt ylimääräisessä ultraäänikuvassa sikiön pienen koon vuoksi. Liisa on ollut kauhistunut, hän muistaa elävästi lyönnin hänen suojattomaan vatsaansa viisi kuukautta sitten. Hän helpottuu itkuun asti, kun ultrassa ei löydetä mitään poikkeavaa. Myöhään iltapäivällä, niihin aikoihin kun virka-aika loppuu niillä isillä jotka rakastavat lapsiaan ja vaimojaan ja tulevat mielellään kotiin heidän luokseen raskaankin työpäivän jälkeen, Liisan mies soittaa. Pitää vielä tehdä yksi homma, tulen sitten parin tunnin päästä.
3 Selvä, sanoo Liisa. Hän ei kysy mikä homma, hän tietää jo että kysyä ei saa ja jos kysyykin, vastaukseen ei ole luottamista. Kolmen tunnin kuluttua mies soittaa uudestaan. Taustalla kuuluu hälinää ja huutelua. Ei tässä mitään, piti käydä vähän puhumassa työasioita, kun tuo helv yksi on taas sotkenut kaiken, idiootti pistänyt palikat väärin, taas, mikä pässi, piti vähän selvittää asioita, olen just lähdössä, tulen tässä ihan kohta Joo, tullaan! Tämän viimeisen mies kuuluu huikkaavan jonnekin puhelimen ohi. Selvä, sanoo Liisa taas yksinkertaisesti. Hän on kuullut, kuinka mies suhistaa ässiä ja puhe tulee vähän liian liukkaasti ulos. Puolen yön aikoihin mies vihdoin kolistelee sisälle. Liisa on jo vuoteessa ja kuulee, kuinka mies rojahtaa sohvalle ja avaa television. Liisa menee olohuoneeseen ja tiukkaa: Ymmärrät kai, ettei tämä voi jatkua, kun lapsi syntyy! Joo joo, sanoo mies ja tuijottaa tv-ruutua. Joo joo ei käy! Onko tosiaan niin, ettet välitä minusta etkä vauvasta, kun et edes viitsi kysyä, miten ultrassa meni! Mies ei vastaa eikä siirrä katsettaan televisioruudusta. Tässä kohtaa, voi Liisa pieni, tässä kohtaa hänen olisi pitänyt vihdoin tajuta että hän lausui juuri totuuden. Ehkä hän sen aavisti, mutta ei uskaltanut myöntää. Miksi? Ehkä syy oli Liisan lukemissa vauvalehtijutuissa, joiden ydinperheenisä hoivaa ja huolehtii vauva-asioista yhtälailla äidin kanssa, taitavasti hoitaa ja huoltaa sekä kotia, äitiä että vauvaa. Tai ehkä syy oli syytöksenmakuisissa erouutisissa: ihmiset lähtevät omille teilleen liian helposti, mikseivät he pysy yhdessä, kyllä täytyisi kestää, avioliitto on ikuiseksi tarkoitettu, ero tuo surua ja tuskaa ja lapset kärsivät, lapset kärsivät kaikista eniten, nuo viattomat. Tai ehkä syy oli Hyvien Äitien Kerhon, joka kädet tukevasti lanteilla opettaa, että äidin kuuluu hoitaa lapsensa kotona täysipäiväisesti ainakin kolmivuotiaaksi tai mieluiten niin kauan, että lapsi muuttaa omaan asuntoonsa, ja äiti, joka kuuntelee tätä virttä, on pulassa, sillä hänellä ei ole töitä eikä rahaa; asunto, auto ja kesämökki ovat miehen nimissä ja äiti maksaa ruoat, vaipat ja lastenvaatteet, kaikki arvonsa menettäviä tavaroita heti kun ne kantaa kaupasta ulos. Tällaisella äidillä on vain mies, joka käy töissä ja tienaa. Niin kauan kunnes häipyy. Liisa ei siis tajua, että totuus tuli juuri julki, vaan siirtyy seisomaan television eteen kädet puuskassa ja vaatii: Meidän täytyy keskustella. Ei voi olla niin, että baarissa istuminen on sinulle tärkeämpää kuin minä ja lapsi!
4 Liisa-ressu. Siinä totuus seisoo ilmassa sanoina heidän välillään, avain on jo syvällä lukossa, mutta kumpikaan ei sitä käännä ja niin lukko jää loksahtamatta. Sen sijaan mies ärjyy: Painu vittuun siitä ämmä ja olisit saatana hiljaa! Kaikki olisi hyvin jos olisit joskus hiljaa jumalauta! Tämä on tietenkin täysin epäoikeudenmukaista Liisaa kohtaan, mutta järkyttynyt, kokematon pikku Liisa ei käsitä missä mennään vaan seisoo tanakasti television edessä ja sanoo uhittelevasti: Tämä on minun kotini ja minä sanon täällä mitä haluan! Silloin mies tulee, ottaa Liisaa olkavarsista kipeästi kiinni ja ravistelee häntä. Liisa ei ehdi edes säikähtää, puolustautumisesta puhumattakaan, eipä hänellä voimat riittäisikään, hän valahtaa veltoksi ja suojelee käsillä isoa vatsaansa parhaansa mukaan. Kun mies töykkää rajusti Liisan television edestä keittiötä kohti ja palaa itse sohvalle, Liisa putoaa polvilleen, ottaa toisella kädellään lattiasta vastaan ja pitää toisella edelleen mahastaan kiinni, seisoo kontillaan epävarmana kuin peura liukkaalla jäällä, kasvot pois miehestä, mieli tyhjänä ja käsittämättä mitä tapahtui. Sitten hän nousee jalat täristen, menee vuoteeseen, peiton alle piiloon, silmät auki, Liisa ressu. Mies ravisteli Liisaa niin kuin jotkut ravistelevat vauvaa, kun se itkee päivät ja yöt koliikkisena, kipeänä tai muuten vain epäkypsänä tähän maailmaan, jossa sitä pyöritellään, puetaan, riisutaan, roikotetaan, nipistellään ja pistellään ja joskus siis myös ravistellaan. Vauvoja ei saa ravistella, sen toivottavasti kaikki tietävät. Vauvan pää on hyvin raskas suhteessa hentoon niskaan. Vauvan niska voi äkkinäisestä väärästä liikkeestä napsahtaa poikki. Naisiakaan ei saa ravistella. Eikö mies tiennyt tätä? Liisaa oli juuri ravisteltu, mutta ei hänen niskansa katkennut. Sen sijaan hänessä katkesi jotain muuta. Varhain seuraavana aamuna alkoivat poltot, ja vuorokauden kuluttua Liisa ponnisti ulos pikkuisen terveen tytön. Mies oli mukana synnytyksessä, hänen hengityksensä haiskahti mutta kätilöt ja lääkärit ohittivat sen hienotunteisesti. Rääpälemäinen vastasyntynyt asetettiin miehen syliin, mies piteli lasta varovasti, ihmeissään, ja hymyili vihdoin. Liisakin hymyili. Kun vauva tulee maailmaan, sen suojelusmekanismit alkavat vaikuttaa toden teolla. Äitiä syötetään, hoidetaan, kehotetaan lepäämään, hemmotellaan ja silitellään vaikka tämä sisukas olento on juuri kehossaan valmistellut ja pullauttanut ulos uuden suvunjatkajan, tuosta vain,
5 kouluja käymättä, mallia ottamatta. Äiti kokee, että tyhjyys on täyttynyt, elämän tarkoitus on tässä, koskaan hän ei enää ole yksin ja lapsi hoitaa hänet kun hän on enää vain vanha, liikkumaton ihmiskuori. Ehkäpä juuri tässä kohtaa äidin mieli menee vinoon. Koska pikkuinen vauva, hänen luomansa, tekee hänet näin onnelliseksi ja täydeksi, mihinpä se ei pystyisi? Mutta ei, vauvat eivät pysty kaikkeen, niin uskomattomia palleroita kuin ne muuten ovatkin. Voi käydä näin: Kaksi kuukautta on kulunut synnytyksestä. Liisa heijaa vauvaa sylissään ja tarkkailee kelloa: kohta mies tulee töistä ja hän pääsee täyttämään astianpesukonetta, tai nukkumaan univelkojaan, tai ostoksille lähikauppaan Mies soittaa. Pitää vielä tehdä yksi homma, tulen sitten parin tunnin päästä. Tämä tarina onkin jo tuttu. Tätä seurasi monia muita soittoja, turhia odottamisia, pettymyksiä ja taisteluja television edessä, jotka jatkuvasti päättyivät Liisan ja vauvan häviöön. Liisa alkoi epäillä vauvan suojeluskykyä. Kun hän huomasi, että elämä alkoi olla yhtä itkua, joko vauvan tai yhä enemmän hänen itsensä, hän vihdoin tajusi tarvitsevansa apua. Äitiys- ja lastenneuvola on järjestyneen yhteiskunnan taidonnäyte, olennainen osa sivistynyttä suvunjatkamista. Liisakin arvosti, kun neuvolan terveydenhoitaja osasi kysyä Liisan väsymyksen nähdessään, miten parisuhde sujuu. Ikävä kyllä tässä kohtaa neuvolajärjestelmä meni pieleen, ehkä siksi, että se on lähes täysin naisten valtaama paikka. Jos terveydenhoitaja, jolle Liisa kertoi miehensä juovan, lyöneen, ravistelleen, nimitelleen ja vähätelleen, olisi ollut mies, olisiko kaikki mennyt toisin? Ehkäpä neuvolan setä olisi vaatinut: hankkiudu helvetissä ulos sieltä. Ei tuo tuosta parane. Neuvolan setä tietää sillä setä on mies itsekin. Mutta neuvolan täti totesi tyynesti: Ikävä tilanne. Monet miehet kasvavat isyyteen vähän hitaasti. Jaksatko hoitaa vauvaa? Puhu jonkun kanssa. Naiset rakentavat rauhaa olemattomankin päälle, ja niin Liisa otti vastaan puhelinnumeron perheneuvolaan. Hän soitti, itki ja sai ajan kolmen kuukauden päähän, joten hän aloitti uskoutumalla ystävilleen, joilla oli myös pieniä vauvoja. Munkin mies tulee aina tosi myöhään töistä. Mun mies on taas lähdössä viikon lomalle kavereidensa kanssa! Me jäädään vauvan kanssa kahdestaan kotiin. Ei munkaan mies ikinä puhu mistään.
6 Kuoro: ei miesten kanssa voi puhua, ei ne ymmärrä, ei ne tajua Sitten yhden naisen mies soitti, toisen lähetti tekstiviestin <3 <3 <3, ja kolmas nainen ilmoitti, että hänen piti lähteä tekemään miehelleen ruokaa, kun tämä tulisi kohta töistä. Oliko Liisa viallinen, kun kaikki tuntuivat ymmärtävän hänen kertomansa mutta hän oli ainoa joka ei ollut kuullut miehensä liikkeistä kolmeen päivään? Hän tosin aavisti hyvin missä ne liikkeet menivät. Siispä Liisa lähti vauvoineen kävelylle, taas kerran, ajatuksiaan selvittääkseen. Ohikulkijat katsoivat hyväksyvästi, kun punaposkinen Liisa käveli riuskasti talvista metsäpolkua kohti, pullakkaa vauvaansa vaunuissa työnnellen. Vällyjen ja vilttien alta pilkotti tyytyväinen, uninen pikku naama. Näin se olla pitää, onnelliset äiti ja vauva! Heidän päästyään jonkun matkaa polkua pitkin onnettomuus tapahtui: kolmipyöräiset vaunut kaatuivat epätasaisella, jäisellä polulla viettävässä rinteessä. Nelipyöräiset rattaat olisivat säilyttäneet tasapainonsa, sillä kun Liisa olisi nostanut ensin vaunujen etu- ja sitten takaosaa saadakseen ne lumen peittämän puunjuuren yli, kaksi eturengasta olisivat pitäneet vaunuja tukevasti pystyssä ja hups, este olisi ohitettu ja Liisa ja vauva askeltaisivat jo kaukana. Mutta kolmipyöräiset rattaat ovat huomattavasti epävakaammat, yhdellä eturenkaalla tasapainoileminen kaltevassa rinteessä vaatii joko tarkkuutta tai voimia, eikä Liisalla siinä vauhdissa ollut kumpaakaan, niinpä hups tulikin siitä kun vaunut keikahtivat nurin. Vaunut kaatuivat ja vauva pyörähti kopasta päälleen ulos jäiseen rinteeseen. Mitään ei kuulunut. Liisa pukkasi vaunut sivuun, kyykistyi ja ojensi kätensä, käänsi vauvan selälleen. Vauva ei herännyt. Liisa töni sitä varovasti, avasi silmäluomia sormellaan. Vauva hiljeni aina vain. Liisa soitti hätänumeroon, paikalle lähetettiin ambulanssi ja he päätyivät terveyskeskukseen, missä todettiin vauvan aivotärähdys. Pahemminkin olisi voinut käydä, nyt selvittäisiin kotihoidolla. Liisa helpottuu itkuun, taas. Nyt on Liisan vuoro soittaa miehelleen, mutta tämä ei vastaa. Liisa soittaa uudestaan ja uudestaan, mutta kukaan ei paina vihreästä luurista. Näin Liisa on vauvoineen lähtemässä kotiin terveyskeskuksesta, kaukana kotoa, ilman vaunuja, ilman rahaa. Liisa ei kehtaa soittaa ystävilleen, miten hän voisi? Sekä totuus että valehtelu kauhistuttavat häntä. Lopulta ystävällinen sairaanhoitaja käy viemässä heidät kotiin vuoronsa päätyttyä. Mies kolistelee kotiin keskiyöllä, rojahtaa sohvalle ja avaa television. Liisa on jo vuoteessa, vauva tuhisee kipulääkkeen avulla nukutettuna parivuoteessa miehen paikalla. Liisa menee olohuoneeseen. Mies tuijottaa telkkaria, hengitys lemahtaa, mies ei sano mitään.
7 Liisakaan ei sano mitään. Hän seisoo hetken, katsoo miestä jolle hänellä ei ole mitään sanottavaa, ja palaa vuoteeseen peiton alle, piiloon, silmät auki, ottaa varovasti nukkuvan vauvan käden omaansa. Jotkut naiset vain uskovat vauvoihin, noihin pieniin suojelusenkeleihin, enemmän kuin itseensä. Sanat jätetään sanomatta, taistelut käymättä, lapset kasvavat ja samalla jotkut miehetkin kasvavat isyyteensä. Tytär, tai poika, tulee ja ojentaa kätensä, ja mies tarttuu siihen. Hän saattaa hymyillä, vihdoin. Ehkei kukaan ole koskaan tarttunut hänen käteensä, ei näin hennosti, ei näin lujasti? Perhe saattaa pysyä ehjänä. Vauvalehdillä on jotain mistä kirjoittaa. Äidit uskovat lapsiinsa aina vain, uskovat ja odottavat, ja kestävät.