LOPPI 23.4.2013 ja muistoja vuosilta 1961-1967 puhelinasentajaharjoittelijana Lopenkin maisemissa.
Nyt oltiin liikkeellä mukavasti Bussarin bussilla ja Matti toivotti ratin takaa mukavaa ja rauhallista matkaa, minne sitten menemmekään. No, olihan siinä reissussa pari pientä epäröintiä, mutta mukavaa oli. Tänään piti sataa ja tuulenkin piti olla aika kova, mutta katin kontit: aurinkohan se meitä tervehti alkumatkasta.
Silloin puoli vuosisataa sitten Lopelle ajeltiin Nalle-Sisulla koppi lavalla usein yksi tai useampi pylväs kuormana. Antti oli kuskina ja määräysten mukaan nopeus sai olla enintään 35 km/t. Alkuun Lopelle piti ajaa Läyliäisten kautta. Myöhemmin tämänkertaista reittiä Riihimäeltä Lopelle, mutta silloin olikin jo koko miehistö hytissä ja vauhti usein päätä huimaava.
Edellisestä kartasta muistan ainakin kylät Joentaka, Launonen, Läyliäinen, Pilpala, Räyskälä, Sajaniemi, Teväntö, Topeno, Vojakkala. Kaikkin niihin paikkoihin piti ihmisten saada puhelin. Yksi kesä meni melkein pelkästään ajelelemalla Kaartjärvelle. Yleensä kävi niin, että kun joku tilasi puhelimen, niin kaikki muutkin lähiseudulla kypsyivät. Kyllähän sen ymmärsi, ettei oma status voinut olla huonompi kuin naapurilla. Täällä tapahtui hauska episodi, kun solkenaan tuli esimiehen puheille puhelimen tilaajia, kuka jalan, polkupyörällä tai traktorilla saapuen ja yksi heitä oli Bruno Kivikoski. Hän oli ihan oikein täyttänyt tilauslomakkeen, jossa Brunon ammatti/arvo oli ministeri. Puhelinmestari, joka tehtäviä jakoi, nauroi makeasti, että nyt olette yrittäneet jujuttaa tai kaveri on teille pilaillut. Kaipa asia jostain tarkistettiin, kun saimme asentaa hänelle puhelimen. Hän oli ollut presidentin kanslian päällikkö ja Turkin lähettiläs ja suurlähettiläs 1954 1959. Jos oikein muistan, niin hän oli tuolloin 72v ja taloudenhoitaja 75v. Hän oli varsinainen tarinaniskijä ja jossain 1970- lopussa hän usein esiintyi telkkarissa. Hän oli syntynyt 1892 ja kuoli 1982. Hän kertoi, miten auto vaan yllättäin tuli häntä hakemaan: nyt Turkkiin. Matkalla hän totesi, että lompakko oli kadonnut. Kuukauden päästä hän tuli käymään Kaartjärvellä ja siellähän se lompakko olo kiven päällä.
Nyt meidän ensimmäinen kohteemme oli Villa Vesper, erämaataiteilija Mikael Vesperin ateljee.
Itse isäntä oli meitä vastassa ja kertoili leppoisaan tapaansa talosta, lummelammesta, taiteestaan.
Talo oli erikoinen, sopi hyvin taiteilijan työskentelytilaksi.
Irjaa kiinnosti kovin tämä alaston golfunelma. Olihan se kiinnostanut kävijöitä Pariisissakin.
Kahvit ja karjalanpiirakat maistuivat ja sitten päästiin kiertelemään taloa ja tutustumaan taiteeseen.
Tonttuja ja muutama turisti lammen toisella puolella.
Kaksi kapteenia
Varsin erikoinen paikka ja jäi varmasti mieleen.
Marskin maja oli suunnilleen sen näköinen, kuin tuo puoli vuosisataa sitten. Majahan oli rakennettu Lieksjärven rannalle Itä-Karjalaan 1942. Sotilaat, jotka sen rakensivat, eivät tienneet, mihin tarkoitukseen se tehtiin, mutta saivat melkoiset lomat sota-ajan oloissa. Maja valmistui Marskin 75-vuotispäivälahjaksi ja siirrettiin 1945 Lopelle Punelian rannalle. Leppäniemen kartanon maille. Oppaan mukaan Mannerheim halusi maksaa 7 hehtaarin maa-alan, mutta kartanon omistaja ei koskaan lunastanut shekkiä. Kartanon omistaja oli sitä mieltä, että hän lahjoittaa maat marskille. Kyllä 3000 hehtaarista oli vara sen verran marskille lahjoittaa.
Edellisellä kerralla työporukkamme söi eväitään ulkona tällaisen pöydän ääressä, mutta se oli paljon pidempi. Kait sateet olivat sen jo lahottaneet. Kun täällä edellisen kerran kävin, niin oppaat, kaksi tyttöä, kertoivat, että Leppäniemen kartanon rouva keitti marsalkalle kiiskikeittoa, joka oli hänen lempiruokaansa. Taisi olla niin, että se oli ainoa kerta, kun rouva henkilökohtaisesti ruokaa marskille valmisti.
Minuahan kiinnosti, miten hyvin saimme kaapelin piiloon, ettei sitä näy. Ehdoton määräys oli, ettei ulkoa päin saa olla mitään merkkiä puhelimesta. Ja voi! Siellä se lyijykaapeli roikkui murtuneena ja täysin käyttökelvottomana.
Jotkut sentään nauttivat kahvinsakin sivistyneesti: lämmin konjakki kyytipoikana. Kyllä ruoka majalla oli ensiluokkaista ja Marskin ryyppykin ihan must!
Leppäniemen kartano olikin sitten seuraava kohde. Nyt jo alkoi sadellakin, mutta tyttöjä ei mikään häirinnyt
Punelian rannalla tuli käytyä useassa mökissä, mutta mieleenpainuvin juttu oli se, kun joku Leppäniemen kartanon tyttäristä oli perinyt Karhusaaren Puneliasta ja rakennuttanut sinne kesämökin. Jos oikein muistan, niin makuuhuoneita oli kahdeksan kappaletta ja silta johti viereiselle saarelle, jossa oli savusauna. Helpoin keino oli rakentaa puhelinyhteys järvikillulla, yksiparinen paksuhko muovijohto, johon kierrettiin lyijykaapelin pätkiä parin metrin välein. Päätepuulta oli parikymmentä metriä rantaan ja minä olin lähinnä rantaa kaivamassa, kun kuiskasin hiljaa muille kaivajille: Hei, täällä on hämähäkki väärinpäin. Lepikkö ryskyi, kun pojat saapuivat katsomaan tätä ihmettä. No, minä pidin ojanpohjalla hämähäkkiä nurinpäin. Se taisi olla ainoa kerta, kun meinasin saada turpiini. Tietysti tuolloinkin oli annettu ehdoton määräys, ettei puhelinkaapelista eikä ojasta, johon kaapeli laskettiin, saanut jäädä mitään jälkiä. Silloin keksin rullata turpeen tuollaisiksi puolitoista metriä korkeiksi rulliksi. Kyllä oli helppo peittää oja tämän jälkeen.
Kartanoputiikki Punainen Tupa tarjoaa tyylikkäitä ja yksilöllisiä vaatteita, kenkiä, laukkuja ja asusteita. Putiikki sijaitsee Leppäniemen kartanossa Lopella, 1900-luvun alussa rakennetussa työväenasuintalossa. Rakennus on kunnostettu perinteitä kunnioittaen nykyiseen käyttöönsä. Sisään astuessasi aistit historian havinaa ja voit antaa mielikuvituksesi lentää menneisiin aikoihin. Meidän porukka se hypisteli kretonkeja (=tytöt) varmaan tunnin ja kauppojakin syntyi.
Viimeinen kohde oli Savi- Heinä Puoti. Ihan mukava ajatus kaivon viimeiseksi renkaaksi. Tuula tosin huomasi vain putiikin kaikki pikkuesineet...
Minulle tämä reissu oli aikamatka ja mietin, montakohan kymmentä kilometriä olenkaan kantanut riilia ja montakohan sataa pylväsmonttua olenkaan kaivanut. Kreosolliittikyllästeisiä pylväitä niihin monttuihin juntattiin. Mehän kreosoliitilla siveltiin pylväiden tyvet joissain tapauksissa ja suojattiin tervapahvilla. Tiedettiin kyllä, että aine polttaa iholla. Tänään asiasta oli juttua televisiossa, kun ihmiset halusivat sähkölaitoksen pylväät poistettaviksi. Siihen kait se minunkin asentajaurani tyssäsi, kun kirkasjohdot joutuivat romukoppaan kaapelien tieltä ja pylväitä tuli ongelmajätettä, kun ne lopulta mätänivät, eikä niitä saanut edes polttaa. Lasikuitu korvasi kaiken sen, missä olin ollut taitava. Irjalle suurkiitos tästä aikamatkasta! Tulen kyllä toistekin tällaiselle reissulle, eikä silloin Tuulan tarvitse edes pakottaa mukaan!