YDINVOIMAA SUUNNITTELEMASSA JA RAKENTAMASSA

YDINVOIMAA SUUNNITTELEMASSA JA RAKENTAMASSA Asko Vuorinen 23.11.2014 1

Diplomi-insinööriksi Kirjoitin ylioppilaaksi Keski-Suomen Yhteiskoulusta keväällä 1965. Kesäkuun alussa lähdimme Jorma Köliön isän pikku-fiatilla Teknillisen Korkeakoulun karsintakursseille Otaniemeen. Mukana oli myös Harri Lehtinen ja Seppo Viinikainen. Kaikki pääsimme Polille ja valmistuimme diplomi-insinööreiksi, joista Harri ja minä valmistuimme sähköosastolta. Etsin itselleni harjoittelijapaikkaa heti kurssin jälkeen. Jyväskylästä ei töitä löytynyt, mutta jyväskyläläinen sähköasennusliike, ARE Oy, oli saanut Neste Oy:n Sköldvikin öljynjalostamon sähköistysurakan ja siellä aloitin työt heinäkuun alussa. Olin öljynjalostamon hommissa lokakuun loppuun asti, kunnes lähdin armeijaan. Olin armeijassa Ilmavoimien viestikoulussa Tikkakoskella, jossa jouduin perehtymään Ilmavoimien tutkalaitteisiin. Armeijan jälkeen alkoi opiskelu Otaniemessä alussa heikkovirtatekniikan linjalla (Sh), mutta vaihdoin vahvavirtatekniikkaan (Sv) kolmannella vuosikurssilla, kun transistorit alkoivat tuntua radioputkiin tottuneelle harrastelijalle liian mitättömiltä. Ensimmäisen vuosikurssin jälkeen vuonna 1967 olin töissä Neste Oy:n instrumenttikorjaamossa Sköldvikissä ja vähän aikaa myös piirustuskonttorissa. Toisen vuosikurssin jälkeen alkoi Sköldvikin kolmannen vaiheen rakennustyöt ja olin sen kesän täissä Automatiikka-Asentajissa. joka teki kolmosyksikön automaatiolaitteiden asennukset ja koekäytöt. Kolmannen vuosikurssin jälkeen, vuonna 1969 olimme muuttaneet Otaniemeen ja olin kesätöissä Helsingin Energialaitoksen 110 kv:n sähköasemien kunnossapidossa. Tietysti siinä oli vähän jännitystä, kun seisoi 110 kv:n sähköasemalla ja luotti siihen, että virrat eivät paukahda päälle. Siinä olisi hengen lähtö lähellä. Ajattelin silloin, että opiskeluaikana on hyvä olla kenttätöissä, kun saa sitten seuraavat 40 vuotta istua sisätiloissa. Loviisan ydinvoimalan dynaaminen malli Neljännen vuosikurssin jälkeen hain diplomityöpaikkaa monesta eri firmasta mm. Helsingin Energialaitokselta. Lopulta menin Ruoholahdenkadulla olevan Imatran Voiman Atomivoimaprojektiryhmän johtajan, diplomi-insinööri Kalevi Nummisen puheille. Hän lupasi töitä ja kertoi, että voisin mennä kyselemään VTT:n Sähkölaboratoriosta, jossa oli rakenteilla Loviisan ydinvoimalan simulointimalli. Siellä työpaikan lupasi Sähkölaboratorion johtaja tekniikan lisensiaatti Pekka Salminen. Aloitin diplomityön tekemisen kesäkuussa 1970 Valtion Teknillisen Tutkimuskeskuksen VTT:n Sähkölaboratoriossa aiheena Atomivoimalan kosteahöyryturpiinin dynaaminen simulointimalli. Sillä tutkittiin Loviisan voimalan dynaamista käyttäytymistä hybriditietokoneella. Työ valmistui kesäkuussa 1971 ja 2

siirryin sieltä Imatran Voiman Atomivoimaprojektin palvelukseen. Hybriditietokone oli analogiatietokoneen ja digitaalitietokoneen yhdistelmä ja sillä pystyi analysoimaan turpiinin käyttäytymistä, joka oli kuvattu 118 differentiaaliyhtälön avulla reaaliajassa. VTT:n hybriditiekoneella tehtiin Loviisan dynaaminen malli. Kuvassa Martin Ollus ja Harri Heimburger (analogiataulun ääressä). Töihin Atomivoimaprojektiryhmään Omat työni Atomivoimaprojektiryhmässä alkoivat heinäkuun alussa 1971. Esimiehenäni oli tekniikan lisensiaatti Heikki Väyrynen, jonka vastuualueeseen kuuluivat ydintekniikka, ydinpolttoaine ja prosessitietokone. Heikki oli ydinfyysikko ja ollut aiemmin töissä Otaniemen ydinreaktorilla. Minun vastuualueekseni muodostui prosessitietokone, mutta paljon muitakin asioita jouduin tekemään. Loviisan laitoksen kaivuu- ja louhintatyöt oli jo suoritettu ja betonivalut olivat alkamassa. Projektin aikataulu oli tehty siten, että laitos valmistuisi kesäkuussa 1976 eli viisi vuotta betonitöiden aloituksesta. Rakennustyöt olivat suomalaisten vastuulla ja reaktorirakennuksen urakoitsijaksi oli valittu YIT. Betonitöiden aloittaminen vaati, että rakennuslupa olisi saatu sitä ennen. Rakennusluvan saamiseksi piti todistaa, että laitoksen turvallisuudesta oli huolehdittu. Sitä varten piti kirjoittaa alustava turvallisuusraportti PSAR (Preliminary Safety Analysis Report) USA turvallisuuskäytännön mukaisesti. 3

Raportin laadintatyötä koordinoi tekniikan lisensiaatti Bjarne Regnell, joka oli Suomen ensimmäinen atomi-insinööri. Bjarne oli saanut jatkokoulutuksen USA:ssa ja tullut atomivoimaprojektiin pari vuotta aiemmin. Hän oli opiskellut myös Teknillisessä Korkeakoulussa, jossa häntä opettivat ydintekniikassa mm. akateemikko Erkki Laurila ja professori Pekka Jauho. Kuitenkin suomalasten turvallisuusmääräysten isänä pidettiin tekniikan tohtori Antti Vuorista, joka oli ollut neuvottelemassa Moskovassa Loviisan laitoksen turvallisuusasioista Säteilyturvakeskuksen puolesta. Neuvostoliiton puolelta suojarakennusta ei pidetty tarpeellisena, koska putket on valmistettu niin hyvin, että putkien katkeaminen ei ole todennäköistä. Antti Vuorinen ei ollut sukulaiseni, mutta tutustuin häneen hyvin varsinkin Suomen Atomiteknillisen seuran tilaisuuksissa. Hän oli ollut myös lujuustekniikan professorina TKK:ssa ja opettanut minuakin ko. aineessa. Antti oli kommentoinut myös viimeisenä kesänään vuonna 2011 tekemäni kirjaa Planning of Nuclear Power Systems to Save the Planet hyvin auliisti. Hän kuoli vähän tämän jälkeen, eikä ehtinyt enää lukea valmista kirjaani, joka ilmestyi elokuussa 2011. Loviisan suojarakennus kuitenkin rakennettiin, koska sen avulla voitiin varmistua, että pääputken katkeamisen aiheuttama kuuman ja aktiivisen veden purkaus ei pääse ympäristöön. IVO tilasi suojarakennuksen Wärtsilältä, joka teki rakennuksen Westinghousen lisenssillä. Siihen kuului teräsrakenteinen sisempi suojarakennus, joka oli varustettu jäälauhduttimella. Purkautuva kuuma vesi höyrystyisi ja höyry johdettaisiin jäälauhduttimeen, jossa höyry lauhtuisi vedeksi. Vesivajaus piti kompensoida syöttämällä reaktoriin uutta vettä. Tämän takia laitos oli varustettu paineentasaimella eli akkumulaattoreilla sekä korkea- ja matalapaineisilla hätäjäähdytysvesipumpuilla, joiden avulla reaktorin pumpattaisiin vettä putken katkeamisen jälkeen. Akkumulaattorit toimivat välittömästi ilman sähköä. Korkeapainepumput taas käynnistyvät dieselgeneraattorien sähkön avulla noin 20 sekuntia putken katkeamisen jälkeen. Matalapainepumput taas pystyvät jäähdyttämään reaktoria, kun reaktorin paine on laskenut. Ensimmäinen työni atomivoimaprojektissa oli kirjoittaa näiden järjestelmien toiminta Alustavaan turvallisuusraporttiin (PSAR) englannin kielellä. Käytettävissä oli Donald C. Cockin PSAR, josta leikkasin sopivat kohdat ja liimasin ne A4-paperille. Sen jälkeen lisäsin siihen lyijykynällä korjattavat kohdat. Konekirjoittajat kirjoittivat tekstin sitten puhtaaksi ja näin usean nuoren insinöörin ja konekirjoittajan avulla saatiin kasatuksi nopeasti lajissaan ensimmäinen Loviisan PSAR Säteilyfysiikan laitoksen tarkastettavaksi. Reaktorirakennuksen liukuvalutyöt alkoivat sitten syyskuussa 1971 kolmivuorotyönä. Samaan aikaan Ruoholahdenkadulla kollegat piirtelivät 4

rakennuspiirustuksia, kun betonityöt etenivät. Samalla piti miettiä, kuinka monta putki- ja sähköläpivientiä suojarakennukseen tulisi, vaikka putki- ja sähkösuunnitelmat olivat pahasti kesken. Suunnittelua hidasti Neuvostoliiton byrokratia. Prosessitekninen suunnittelu tapahtui Lotepin toimistossa Leningradissa ja sieltä piirustuksia sai vain suurissa erissä. Piirustusten tuominen Suomeen oli hankalaa, koska välillä oli monta tarkastuspistettä. Siellä pelättiin myös, että Neuvostoliiton atomisalaisuudet vuotaisivat länteen. Prosessitietokoneiden ohjelmien suunnittelu Samanlaista pelkoa oli myös lännen puolella, kun Loviisaan ostettiin länsimaista elektroniikkaa ja tietokoneita. Oma työni Loviisan voimalan prosessitietokoneiden ohjelmien suunnittelun parissa alkoi jo osittain keväällä 1971, kun tietokoneiden tarjouksia vertailtiin. IBM tarjosi Loviisaan prosessitietokonetta, mutta IBM:n tuotteet olivat COCOM:n listoilla vientikiellossa Neuvostoliittoon. Kuitenkin Suomeen niitä voitiin tuoda, vaikka Suomea pidettiin Neuvostoliiton vaikutusvaltaan kuuluvana maana. Urho Kekkonen oli valittu monta kertaa Suomen presidentiksi KGB:n agenttien tuella. Maaliskuussa 1971 pääsin IBM:n tarjoamiin neuvotteluihin Kalastajatorpalle, jossa saunottiin ja syötiin hyvin. Kuitenkaan IBM:n tietokonetta ei valittu Loviisaan, vaan Nokian tietokonejärjestelmä, jonka laitteet tulivat pääasiassa Englannista, mutta ohjelmat tehtäisiin Suomessa. Nokian valittiin toimittajaksi vasta kesällä 1971, jolloin olin jo töissä atomivoimaprojektissa. Loviisan prosessitietokone tilattiin Nokialta. Pöydässä vasemmalta Kalevi Numminen ja toimitusjohtaja Pentti Alajoki IVO:sta ja Kurt Wikstedt Nokia Elektroniikasta. Takana vasemmalta Jaakko Saastamoinen, Oiva Laakso (IVO) ja Paavo Tuomi. 5

Nokian ravintolatarjoilut eivät olleet IBM:een verrattuna kovin merkittäviä, mutta sen tarjoamia Ferrantin Argus-tietokoneita oli käytetty Englannin omien ydinvoimalaitoksien prosessien valvontaan jo aiemmin. Englantilainen tietokonetekniikka oli silloin alan huippua, vaikka heidän omat kaasujäähdytteiset reaktorit edustivat menneisyyttä. Loviisan prosessitietokonejärjestelmässä oli kolme Argus 500-merkkistä keskustietokonetta ja kaksi Mecs-merkkistä mittaustietokonetta kummallakin laitoksella. Yksi Argus riitti käsittelemään yhden laitoksen tiedot ja kolmas kone oli kummankin laitoksen varakoneena. Tiedot varastoitiin kahdelle 20 Mb:n kovalevylle, joista toinen oli toisen varalevynä. Lisäksi järjestelmässä oli seitsemän näyttöputkea, jotka olivat tavallisen television kuvaputken näköisiä, mutta ne piirsivät kuvan saman tapaan kuin piirtäjä eli viiva piirrettiin alusta loppuun eikä pyyhkäisynä. Ensimmäinen vuosi meni tutustuessa prosessitietokoneisiin ja ydinvoimalan prosesseihin. Alkuun ei tahdottu päästä eikä Nokiastakaan kuulunut juuri mitään. Odoteltiin, että sieltä tultaisiin esittelemään, mihin olivat päässeet. Syksyllä 1972 otin yhteyttä Nokiaan ja kysyin, voisinko mennä Ferrantille ottamaan selkoa heidän tavastaan ohjelmoida prosessitietokoneita. Lähdimme yhdessä Nokian laitesuunnittelijan Olli Suomisen kanssa Manchesteriin. Ensimmäisenä aamuna Manchestereissä hotellini eteen tuli musta Rolls Royce ja sen kuljettaja kyseli: Sir, are you coming to Ferranti. Hämmennyin ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut koskaan puhutellut minua tuolla lailla. Näin nuori vasta 26 vuotta täyttänyt insinöörinalku sai tuntumaan lordien maailmaan. Meidät vietiin vielä yhtenä iltana johonkin noin 700 vuotta vanhaan linnaan, jossa nautimme aterian 1300-luvun tapaan käsin syöden. Samalla matkalla tapasin Ferrantin ohjelmistonsuunnittelijan, Ian Kirkin, jonka kanssa kävimme läpi ohjelmointiprojektin vaiheet. Meidän pitäisi laatia suunnitelmat ja erittelyt, joiden avulla Nokian ohjelmoijat tekisivät sitten valmiit ohjelmat. Tämän matkan jälkeen raportoin käynnistäni esimiehilleni ja ehdotin, että Nokia pyytäisi kyseisen ohjelmoitsijan Helsinkiin. Niin tapahtuikin ja ohjelmointi-projekti alkoi sujua. Samalla huomasin, että en yksin pystyisi millään tekemään kaikkia spesifikaatiota ja niin palkkasimme ensin dipl.ins. Pertti Siltasen tekemään reaktorin suoritusarvojen laskennan spesifikaatioita, insinööri Leo Makkosen tekemään analogisia mittapisteluetteloita ja diplomi-insinööri Markku Tiitisen tekemään digitaalisia mittauspisteluetteloita ja hälytyksiä. Myöhemmin palkattiin vielä diplomi-insinööri Esko Rinttilä (Ekonosta) ja Pentti Markkanen tekemään näyttöformaatteja ja insinööri Mauri Konttinen tekemään vastaanottokokeita. Markku Tiitinen siirtyi myöhemmin Loviisaan ja hänestä tuli aluksi tietokoneryhmän päällikkö ja lopuksi koko laitoksen käyttöpäällikkö. 6

Manchesterissä isäntämme veivät Nokian projektipäällikkö Suomisen (oikealla) ja minut syömään keskiaikaiseen tapain vanhaan linnaan. Omaksi päätyöalueeksi jäi konventionaaliset suoritusarvojen laskut ja niihin liittyvät tarkkuusmittaukset. Tärkein työni oli suunnitella reaktorin tehon mittauslaitteisto ja tehon laskemiseen tarvittavat algoritmit. Reaktorin teho oli tarkoitus mitata kahden prosentin tarkkuudella, mutta pääsimme 0,5 %:n tarkkuuteen. Reaktorin tehon laskentaan liittyi myös syksyllä 1973 matkani konsulttimme dipl.ins. Antti Hakalan kanssa Moskovan lämpötekniseen instituuttiin, jolla tämäkin laskentasysteemi piti hyväksyttää. Reaktorin polttoaine oli ostettu kahdeksikymmeneksi vuodeksi lämpöenergian mukaan kiinteällä hinnalla kolme markkaa megawattitunti. Reaktorin lämpötehon laskenta oli laskutuksen pohjana. Sen perusteella Neuvostoliitosta tuli joka vuosi noin 80 miljoonan markan polttoainelasku. Moskovan instituutin puolella meidän vastapäätä istui kymmenkunta Neuvostoliiton atomitekniikan veteraania, jolle piti kertoa, miten reaktorin teho mitattaisiin tietokoneen avulla. Tuntui vähän erikoiselta, kun itse olin tuolloin 27-vuotias, mutta tietokonetekniikka oli tuohon aikaan käytännössä vain meidän nuorten hallinnassa. Nämä vanhat atomimiehet olivat ehkä saaneet käyttää tavallisia tietokoneita, mutta prosessitietokoneet olivat heille tuohon aikaan tuntemattomia. Kuitenkin olin tavannut heistä tohtori Naumovin jo VTT:llä, kun hän kävi katsomassa meidän tekemiä dynaamisia simulointimalleja. 7

Tarkan mittausjärjestelmän ja kylmän jäähdytysveden ansiosta reaktorin tehoa voitiin pitää voimalan valmistuttua 1,5 % korkeammalla takuuarvoihin verrattuna. Kun voimalan taattu bruttoteho oli 440 MW, siitä 1,5 % oli 7 MW. Vastaanottokokeissa laitoksen bruttotehoksi tuli 465 MW. Näin lisätehoa saatiin 25 MW kummaltakin laitokselta. Se vastasi arvoltaan 2000 euroa tunnissa eli 14 miljoonaa euroa vuodessa. Tilanne oli sama kuin paperikoneiden prosessitietokonejärjestelmissä, joiden avulla veden määrä pystyttiin pitäminen juuri sallitun arvon alapuolella. Samalla voitiin myydä maksimaalinen määrä vettä paperin hinnalla. Kalevi Nummisen Oravakomppania Koska olimme Atomivoimaprojektissa kaikki melko nuoria ja kokemattomia, vanhemmat, sodan käyneet, miehet alkoivat kutsua meitä oravakomppaniaksi. Nimi oli lainattu talvisodan aikaan käpyjä keränneiltä nuorilta suojeluskuntalaisilta, joita ei kelpuutettu armeijaan ikänsä vuoksi. Kontrastina olivat Loviisan työmaalla työskentelevät vanhat ja kokeneet rakennusmiehet, jotka eivät antaneet paljoa anteeksi, jos piirustukset olivat myöhässä. Meille tapahtui melkoinen väärinkäsitys, kun sopimukseen oli kirjoitettu, että venäläiset toimittavat reaktorin suojaussysteemit. Havaitsimme vasta syksyllä 1974, että venäläisen käsityksen mukaan siihen ei kuulunutkaan hätäjäähdytysvesipumppujen käynnistysautomatiikkaa, joka taas länsimaisen käsityksen mukaan kuului reaktorin suojaukseen tai laitossuojaukseen. Sen sijaan venäläisten toimitukseen kuului varsinainen reaktorin suojaussysteemi, joka lähinnä hoiti säätösauvojen alasajon pikasulkutilanteessa. Se oli releillä rakennettu samaan tapaan kuin Nesteen Porvoon jalostamon valvomon kellarissa olevat jalostamojen automatiikat. Tämä osa oli hyvinkin aikataulussa. Sitten tulikin kova kiire, koska laitossuojausjärjestelmää ei oltu ostettu myöskään Siemensiltä. Aika nopeasti voitiin Siemensin sopimukseen lisätä laitossuojauslaitteet ja KWU:lta tuli monta miestä tekemään niiden suunnitelmia. Valvomohuoneeseen tuli sitten monta kaappia automatiikkaa, jotka toimivat elektronisesti neljän redundanssin turvin saman tapaan kuin saksalaisissa KWU:n reaktoreissa. Se tuli melko varmasti tosi kalliiksi, koska nyt oli kiire ja ilman laitossuojausta laitos ei valmistuisi. Toinen murheita aiheuttanut asia oli kiilapulttiongelma, kun betoniin upotetut kiilapultit olivat liian heikkoja ja niitä jouduttiin uusimaa satamäärin. Ongelmat olisi voitu havaita, jos IVO olisi itse tehnyt putkistojen lujuuslaskut tai teettänyt ne jollain konsultilla. Koska putkistot kuuluivat venäläiseen toimitukseen informaatioon tuli katkoksia ja mitoitus meni pieleen. Se oli kuitenkin oma vika, koska kiilapulttien toimitus oli Ivon vastuulla. 8

Oli suuri hetki, kun Loviisa-1-yksikkö vihittiin 23.3.1977. Paikalle oli kutsuttu presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton pääministeri Kosygin. Molemmat kutsuvieraat käänsivät yhdessä kytkintä, jolloin laitos symbolisesti käynnistyi. Tosiasiassa sen teho nousi vain hieman samalla hetkellä, koska joku ohjaajista lisäsi tehoa. Suuressa korjaushallissa meitä Ivon väkeä oli noin 200 henkeä pääkonttorista ja saman verran työmaalta. Saman verran oli myös urakoitsijoiden väkeä ja venäläisiä. Loviisan ensimmäinen yksikkö valmistui sitten noin vuoden myöhässä. Pääasialliseksi syyksi kirjattiin kuitenkin reaktorin paineastian valmistus. Ishoran tehdas Leningradissa oli myöhässä ja paineastiaan liittyi myös teknisiä ongelmia hitsisaumojen säteilyhaurastumisen takia. Säteily haurastuttaa metallia ja niin säteilyä piti vähentää. Reaktorin uloimmat polttoainesauvat korvattiin tyhjillä eli ns. dummy-elementeillä ja reaktorin maksimitehoksi sallittiin aluksi vain 92 % maksimista. Projekti oli suurin, mitä Neuvostoliitto oli koskaan toimittanut länteen. Se veti vertoja myös Porvoon jalostamoprojektille, jossa olin aiemmin ollut mukana. Tekniikaltaan laitos oli myös huippuluokkaa. Varsinkin sen automaatiolaitteet ja tietokonesysteemi olivat edistyneimpiä maailmassa. Presidentti Kekkonen ja pääministeri Kosygin vihkivät laitoksen 23.3.1977. Yksi seitsemästä tietokoneen näyttöruudusta etualalla. Mukana kuvassa myös tulkkina toiminut Lembidakis ja Loviisan voimalan päällikkö Anders Palmgren. 9

Oli mahtavaa lukea myöhemmin, kun Washington Post-lehti luokitteli laitoksen myös käytettävyydeltään maailman parhaaksi. Siellä ihmeteltiin, miten oli mahdollista, että venäläisperäinen laitos oli huomattavasti jenkkilaitoksia parempi käytettävyydeltään. Toinen asia, mikä amerikkalaisia ihmetytti, oli tietokoneistettu valvomo. Perttu Simola kävi laitoksen valmistuttua USA:ssa kuuntelemassa General Electricin esitystä tulevaisuuden valvomosta, Advanced Control Centeristä. Kun GE oli pitänyt esitelmänsä, Simola kertoi isännille, että juuri tuollainen meillä on käytössä Loviisassa. Ongelmia havaittiin myös Loviisa-2:n höyrynkehittimien laadunvalvonnassa. Venäläiset olivat röntgenkuvanneet höyrynkehittimen putket ja lähettivät filmit Ivoon. Joku IVO:n tarkastaja huomasi, että osa yhden höyrynkehittimen kuvista oli täsmälleen samanlaisia kuin toisessa höyrynkehittimessä. Ilmenikin, että venäläiset tarkastajat olivat kopioineet ensimmäisen höyrynkehittimen kuvat ja lähettäneet niitä mukamas toisen kehittimen kuvina. Kun kuvaukset tehtiin uudestaan, huomattiin virheitä, jotka sitten korjattiin vasta, kun primääripiiri oli jo aktivoitunut. Sen vuoksi Ivon pääkonttorin porukkaa jouduttiin lähettämään korjaustöihin, koska sallittuja vuosiannosrajoja ei haluttu ylittää. Loviisan laitoksen rahoituksessa oli ongelmia 70-luvun lopussa, kun sähkön tukkuhinta oli noin 90 mk/mwh ja velkaa oli kertynyt projekti aikana runsaasti. Silloinen IVO:n toimitusjohtaja Pentti Alajoki kertoi, että hänen päätyönsä oli hankkia velkarahaa projektin loppuun viemiseksi. Laitokset maksoivat yhteensä noin 2,3 miljardia markkaa käyvässä rahassa ja korot olivat 10 %:n paikkeilla. Avuksi tulivat Iran ja Lech Valensa. Iranissa tapahtui 1979 vallankumous, jonka jälkeen maa heikkeni ja Irak hyökkäsi sinne. Samalla öljyn tarjonta heikkeni ja öljyn hinta kohosi noin 40 dollarin tynnyriltä. Lech Valensa aloitti lakkoilun Puolassa ja samalla hiilen hinta kaksinkertaistui. Koska Ivon sähkön hinta oli sidottu hiileen hintaan, sähkön hinta nousi 175 markkaan megawattitunnilta. Kun Loviisan polttoainekulut olivat 10 mk/mwh sähköä, energiakatetta syntyi 140 mk/mwh ja vuodessa tästä kertyi noin 400 500 miljoonaa markkaa reaktoria kohti. Kun tästä vähennettiin käyttömenot ja ydinjätevaraukset käyttökate oli noin 300 400 miljoonaa markkaa vuodessa. Voimalaitokset maksoivat käyvässä rahassa 1,15 miljardia markkaa kappale, joten takaisinmaksuajaksi tuli noin neljä vuotta. Loviisasta muodostui myös Fortumille kultakaivos, josta rahaa on riittänyt jakoon sen osakkaanomistajille ja avainhenkilöille. Sen toimitusjohtajasta, Mikael Liliuksesta, tuli eräs Suomen haukutuimmista henkilöistä, kun hän ja hänen kollegansa saivat halvalla hinnalla pörssiin menneen Fortumin jättituloista miljoonaoptiot. 10

Loviisan ydinvoimalasta tuli Fortumille melkoinen rahasampo, joka on tehnyt monesta sen johtajasta miljonäärejä. Heidän ansionsa olivat siinä, että olivat oikeaan aikaan oikealla paikalla. Liliuksen aikana Fortum alkoi saneerauksen ja lopetti täysin mm. IVO:n insinööritoiminnot. Hänen aikanaan voimalaitoksia ei Suomeen rakennettu. Monen oikeasti Fortumille rahaa tehneiden voimalaitosten suunnittelijoille annettiin potkut. Loviisaa ja sähkön hinnan nousua saa kiittää siitä, että Fortumista oli tullut erittäin kannattava yhtiö. Toisaalta Liliuksen aikana aloitettiin jätti-investoinnit Venäjän voimalaitoksiin. Sinne on kannettu suomalaisilta sähkönostajilta kerättyä rahaa 5 miljardia euroa, joka oli paljon enemmän kuin sotakorvausten verran ilman, että sijoituksista on saatu tuottoja. Jos itse olisin ollut Fortumin toimitusjohtaja, niin Venäjälle ei olisi lähdetty ja insinööritoiminnot olisi säilytetty. Lähetin kyllä sähköpostilla kiinnostukseni Fortumin toimitusjohtajaksi, kun paikka oli haussa Marttisen potkujen jälkeen. Sieltä ei tullut kuitenkaan koskaan minkäänlaista vastausta. Hakemus olisi varmaan pitänyt lähettää suoraan hallintoneuvoston puheenjohtajalle, Tuula Linnainmaalle, joka oli hyvä ystäväni Espoon kaupunginvaltuuston vuosilta. Tätä kirjoittaessa rankan saneerauksen jäljet näkyivät myös Fortumin verkkoliiketoiminnassa. Sähkön katkesivat tapaninpäivänä 2011 noin 140.000 Fortumin asiakkaalta myrskyn vuoksi. Vielä uuden vuoden aattona oli 9000 11

Fortumin asiakasta vailla sähköä. Näistä 1100 oli Espoon ja Kirkkonummen alueella, jota hoiti aikoinaan Espoon Sähkö. Ongelmana oli myös heikko tiedotus ja moni asiakas on ajanut suoraan pääkonttorille Keilaniemeen ja kertonut yhtiölle, että sähköt ovat poikki. Vattenfallilla oli samaan aikaan jo käytössä automaattinen vikojen ilmoitussysteemi ja aina kun sähköt katkeavat, niistä tulee sekä kännykkä- että sähköpostiviesti suoraan asiakkaalle. Vuonna 2013 Fortum päätti luopua sähkönsiirtoliiketoiminnasta kokonaan. Syynä oli ilmeisesti myös nämä verkkohäiriöt, jotka tulivat yhtiölle kalliiksi ja huononsivat sen mainetta. Samalla yhtiön tarkoitus oli ilmeisesti myös vähentää velkoja, joita olisi kertynyt Venäjän investointien ansoista neljä - viisi miljardia euroa. Rahaa Fortumille tulee edelleen Loviisasta ja vanhoista vesivoimalaitoksista niin paljon, että Fortum on eräs arvokkaimmista sähköyhtiöistä koko maailmassa. Loviisa-3 Kun Loviisa-1:n tietokonejärjestelmä valmistui, työni jatkuivat Loviisa-3 projektin suunnittelutehtävissä. Loviisa-3 projektin valmisteleminen oli aloitettu jo vuonna 1974, jolloin Ivon johto halusi ostaa kaksi samanlaista Loviisa-1 ja -2 mukaista laitosta. Minutkin oli kutsuttu ryhmään, jota veti Loviisan-1:n projektipäällikkö Kalevi Numminen. Neuvostoliittolaisen osapuolen vetäjänä oli Atomenergoexportin (AEE) presidentti Monahov. Tällä kertaa Ivon oli aikomus rakentaa kaksi Loviisa -1 ja -2 mukaista laitosta, mutta ottaa suuri osa AEE:lle kuuluvista töistä omalle vastuulle. Näin aiottiin tehdä mm. putkistojen suhteen. Kun tiedettiin, että putkistojen suunnittelu olisi mittava työ ja siihen ei Ivossa ollut henkilökuntaa, kävin alustavia neuvotteluja mm. Ekonon kanssa. Syksyllä 1974 kaikki sopimuspaperit oli kuitenkin saatu valmiiksi, mutta kauppahinnasta ei oltu vielä päästy sopuun. Muistan, kun istuimme Ruoholahdenkadun neuvotteluhuoneessa keskellä yötä neuvottelemassa Loviisa 3:n ja 4:n hinnoista. Monahov sanoi Nummiselle, että hän haluaa nyt mennä nukkumaan, kun kello on jo kaksi. Numminen sanoi siihen, että gaspadin Monahov, teidän kellonne on Moskovan ajassa ja ehdotan, että menemme Kantakrouviin syömään iltapalaa. Näin sitten teimmekin ja jatkoimme neuvotteluja siinä kahden paikkeilla. Meidän tarjoama hinta oli noin 400 miljoonaa markkaa, mutta he pyysivät Loviisa-3:n laitteista 500 miljoonaa markkaa. Tätä hintaeroa ei pystytty kuromaan umpeen, kun Monahov lähti seurueineen Moskovaan. Sieltä hän ei enää tullut takaisin ja niin kauppa jäi tekemättä. Jos silloin olisi päästy sopuun, niin melko varmasti Loviisa 3 ja 4 olisivat olleet nyt käytössä jo lähes 30 vuotta. Rakennuslupa olisi tullut siihen aikaan helposti. 12

Samaan aikaan kuohui taas Lähi-idässä. Jom Kippurin sota oli syttynyt lokakuussa 1973 Israelin ja arabivaltioiden Egyptin ja Syyrian välille. Arabimaat hyökkäsivät Israelin kimppuun kuudes lokakuuta, joka tunnettiin juutalaisten vanhana Jom Kippur-nimisenä pyhäpäivänä. Israel suoritti liikekannallepanon vasta muutamia tunteja ennen sodan alkamista ja näin he kokivat alussa huomattavia menetyksiä. Yhdysvaltain avun turvin Israel pystyi kuitenkin karkottamaan viholliset omasta maastaan. Sota päättyi 24. lokakuuta tulitaukoon, jota ennen Israel oli kärsinyt 2700 ja arabimaat 8500 miehen tappiot. Muut Arabimaat vastasivat USA:n väliintuloon Opecin kautta korottamalla öljyn hintaa ja aloittamalla näin öljysodan. Öljyn virallinen listahinta oli ollut vuoden 1973 alussa noin kaksi dollaria tynnyriltä, niin vuoden 1974 alun hinnaksi muodostui jo yhdeksän dollaria tynnyriltä. Öljyn reaalihinta nousi nykyrahassa 12 dollarista noin 50 dollariin tynnyriltä. Tämä vaikutti maailmankauppaan voimakkaasti ja yhä suurempi osa länsimaiden kansantuotteesta meni öljylaskun maksamiseen. Samalla kotimainen kulutus väheni ja aiheutti maailmanlaajuisen laman. Suomen kansantalouden kasvu hiljeni ja sähköntuotannon ennusteet vuosille 1975 90 romahtivat nopeasti. Vielä vuonna 1974 alussa ennustettiin, että tarvittaisiin yksi 500 MW:n ydinvoimala joka vuosi vuodesta 1982 alkaen. Vuoden 1975 alussa ennustettiin, että seuraava voimala tarvittaisiin aikaisintaan vuonna 1985. Tämän vuoksi IVO:llakaan ei ollut enää kiirettä palata neuvotteluihin uudestaan. Sähkönkulutuksen kasvu taittui vuonna 1974 öljykriisin seurauksena. 13

Vuosi 1975 meni varsinaisesti siihen, kun pidin monta erillistä palaveria siitä, mitä parannuksia seuraaviinvver-440 laitoksiin piti tehdä. Oli hämmästyttävää, että kaikki olivat hirveän tyytyväisiä laitokseen ja mitään suuria parannuksia ei ehdotettu. Kunhan olisi vain muutettu sopimusta siten, että saisimme itse suorittaa suuremman osan töistä, niin kaikki olisivat olleet tyytyväisiä. Yksi kehityskohde oli tietokonepohjainen automaatiojärjestelmä. Loviisan tietokonesysteemi oli lähes valmis ja nyt mietittiin voitaisiinko koko Loviisa 3:n automaatio tehdä tietokoneiden avulla. Olin tämän automaatiotyöryhmän vetäjänä ja kutsuin eri firmojen tuotekehityksestä vastaavia henkilöitä Loviisan voimalan saunalle. Mukana olivat Strömbergin ja Valmetin edustajat. Strömbergiä asia ei tuntunut kiinnostavan, mutta Valmetin Instrumenttitehtaan tuotekehityksestä vastannut isännöitsijä Talvitie otti asian omakseen ja hänen kanssaan pidettiin monta palaveria. Valmetin Instrumenttitehdas aloitti digitaalisen automaatiojärjestelmän kehitystyön ja niin syntyi vähitellen Damatic-järjestelmä. Sen kehitystyössä oli aktiivisesti mukana myös aiempi työnantajani eli VTT:n Sähkölaboratorio sen vetäjän Pekka Salmisen ja myöhemmin Björn Wahlströmin johdolla. Järjestelmä myytiin ensiksi Pankakosken paperitehtaaseen ja sen jälkeen sitä myytiin kaikkiin uusiin Valmetin toimittamiin paperikoneisiin. Myös voimalaitossovellutuksia syntyi, mutta ydinvoimalaitoksiin sitä ei myyty. Näin syntyi hieno vientituote ydinvoimatekniikan spin-offina. Toinen spin-off oli Loviisan ydinvoimalan täysimittainen simulaattori. Sen rakensi Nokia Elektroniikka VTT:n Sähkölaboratorion toimiessa konsulttina. Simulaattori tarvittiin Loviisan käyttöhenkilökunnan kouluttamista varten. Koska laitos oli ainutlaatuinen, vastaavia simulaattoreita ei ollut missään. Näin myös Nokialle riitti töitä. Simulaattorin ansiosta kaikki tärkeimmät häiriö- ja onnettomuustilanteet voitiin simuloida todellisissa valvomo-olosuhteissa. Tämä ehkäisee operaattoreita tekemästä käyttövirheitä. Maailmalla tapahtui paljon operointivirheitä, joista kuuluisin oli ns. Three Mile Islandin ydinvoimalan onnettomuus Harrisburgissa, Pennsylvaniassa vuonna 1979. Siinä operaattorit aiheuttivat reaktorin sulamisen ja sen vahingoittumisen käyttökelvottomaksi. Kun syöttöveden pumppaus höyrystymiin lakkasi, niin hätäsyöttövesipumput käynnistyivät, mutta vesi ei päässyt höyrystimeen, koska käsiventtiilit olivat jääneet huollon aikana kiinni. Vähitellen reaktori kuumeni ja kun paineistimen varoventtiilit aukesivat, mutta eivät sulkeutuneet. Näin primääripiirin vesi valui paineistimen varoventtiilien kautta suojarakennukseen, jolloin reaktori jäi ilman jäähdytysvettä ja alkoi sulaa. 14

Myös Loviisassa sattui samantapainen syöttövesihäiriö kuin Harrisburgissa, kun pääsyöttövesilinjassa syntyi suuren syöttövesiputken repeämä. Kuitenkin simulaattorikoulutuksen saaneet operaattorit osasivat hoitaa tilanteen siten, että minkäänlaisia radioaktiivisia päästöjä ei ilmakehään päässyt eikä reaktori vahingoittunut. Vastaavanlaisia tilanteita oli harjoiteltu ja Loviisan instrumentointi oli kattavaa ja prosessitiedon saannissa ei ollut ongelmia. Vuoden 1976 alussa aloin selvitellä myös länsimaisia laitoksia ja verrata niitä Loviisan laitokseen. Tärkeimmät vertailukohteet olivat saksalaiset Konvoi-laitokset, kun KWU oli kehittänyt 1300 MW:n tehoisen yksikön, jonka prototyyppi oli otettu käyttöön 1974 lopulla Bibliksen laitospaikalla. Samaan aikaan selvittelin myös USA:ssa kehiteltävää standardivoimakonseptia, joka sai nimekseen SNUPPS (Standardized Nuclear Power Plant Systems). Tämä oli perustana myös Englannin Sizewell-B:n laitokselle. Myös Ranska oli kehittänyt oman 900 MW:n painevesilaitoksen Westinghousen lisenssin pohjalta. Näissä merkeissä Suomessa järjestettiin talvella 1976 seminaari, jossa olin aktiivisesti mukana. Seuraavana kesänä kävin tutustumassa Bugeyn ydinvoimalaan Ranskassa. Oli aika hieno tunne, kun saavuin voimalaan ja Suomen lippu liehui Bugeyn voimalan pihalla lipputangossa. VVER-1000 hanke Myös Venäjällä oltiin siirtymässä 1000 MW:n laitoskokoon. Novovoroneshin viidennen yksikön rakennustyöt oli aloitettu 1974 ja laitoksesta oli tehty vuonna 1976 artikkeli Teploenergetika-lehteen. Kun keräsin tietoja suurista laitoksista, huomasin aika pian, että 1000 MW:n laitos tarvitsi huomattavasti vähemmän terästä ja betonia kuin kaksi 500 MW:n laitosta. Ero oli suuri varsinkin VVER-440 laitokseen, jossa teräs- ja betonimäärä olivat poikkeuksellisen suuria. VVER-440 laitoksen primääripiirissä oli runsaasti vettä ja siinä oli kuusi höyrynkehitintä. Siksi kontainmentin halkaisija oli suuri ja se vastasi länsimaisten 1000 MW reaktorien suojarakennusten kokoa. Koska tietokoneiden ohjelmien suunnittelu oli ollut päätyöni Loviisan projektissa, aloin kehitellä myös tietokonepohjaisia kustannusten laskentaohjelmia. Ensimmäiseksi VVER-1000 laitoksen kustannusarvioksi saimme 6/76 hintatasossa 1920 miljoonaa markkaa, kun Loviisa-1 oli maksanut 1140 ja Loviisa-2 1160 miljoonaa markkaa käyvässä rahassa. Näin VVER-1000 olisi noin 380 miljoonaa markkaa eli 17 % halvempi kuin kaksi 440 MW:n laitosta. Heinäkuussa 1976 tein ensimmäiset laitoskonseptikuvat VVER-1000 laitoksesta A4- paperille, kun kaikki muut olivat lomilla. Monesta kilpailevasta konseptista valitsin KWU:n mallisen layoutin, mutta sijoitin siihen VVER-1000 komponentit. Pyysin vielä Tapani Kukkolan ryhmän layout-miehiä piirtämää alustavat kuvat A3-kokoon. Esittelin kyseisten selvitysten tuloksia Kalevi Nummiselle ja Ivon muille johtajille. 15

Vastaanotto oli vähän ristiriitainen, koska Loviisan voimalan päällikkö Anders Palmgren piti näitä 440 MW laitoksia parempina kuin isoja laitoksia. Sen sijaan Ivon toimitusjohtaja Pentti Alajoki ja projektipäällikkömme Kalevi Numminen pitivät 1000 MW:n laitoksia tutkimisen arvoisina. Elokuussa 1976 tuli sitten Suomen vierailulle Neuvostoliiton energiaministeri Neporoshny seurueineen. Ivon kanssa tehtyjen neuvottelujen tuloksena sovittiin, että IVO ja Atomenergoexport selvittävät VVER-1000 laitoksen soveltuvuutta Loviisan laitospaikalla. Sopimuksen oli lakiteknisesti laatinut varatuomari Juhani Santaholma, joka oli toiminut Loviisan projektin lakimiehenä alusta alkaen. Myös venäläiset olivat ilmeisen innokkaita tarjoamaan tätä uutta laitosta, jonka prototyyppi oli rakenteilla Novovoronesissa. Tämä käynnisti VVER-1000 laitoksen selvitykset tosissaan. Koska layoutsuunnittelu Loviisa-1/2 laitoksille oli valmistunut, työn tekemiseen oli myös resursseja Kukkolan layout-ryhmässä. Oma työni keskittyi pääkomponenttien suunnitteluun ja kustannusarvioiden laadintaan. Aika pian saimme tehtyä raportin VVER-1000 laitoskuvaus ja kustannusarvio 1/1977, jossa laitoksen layout oli piirretty jo melko tarkasti ja siihen oli sijoitettu VVER-1000 reaktori ja kaksi 500 MW:n höyryturpiinia ja toisessa vaihtoehdossa yksi 1000 MW:n turpiini. Kustannusarvioksi saatiin kahden turpiinin tapauksessa 2400 Mmk ja yhden turpiinin tapauksessa 2030 Mmk. Ivon suunnittelema VVER-1000 konsepti vuodelta 1984. Kiinaan rakennettiin kaksi tämän mukaista ydinlaitosta Tianwan -1 ja -2. 16

Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuus Harrisburgissa vuonna 1979 keskeytti työt vähäksi aikaa ja samalla vuodeksi 1985 aiottu Loviisa-3:n valmistuminen lykkääntyi taas kerran. Harrisburgissa ei ulkopuolisille aiheutettu säteilyannoksia, mutta länsimainen painevesireaktorin turvallisuus jouduttiin tarkastelemaan uudestaan. Ivossa aloitettiin todennäköisyyspohjaisten riskianalyysien (Probabilistic Risk Analysis, PRA) teko tosissaan. Osallistuin myös Three Mile Islandin ydinonnettomuuden selvittelyyn Säteilyturvakeskuksen reaktoriturvallisuusosaston johtajan, tekniikan lisensiaatti Jukka Laaksosen kanssa, josta oli tullut perhetuttumme. Kutsuin Jukan IVO:on, koska minulla sattui onnettomuuden aikaan olemaan hyllyssäni vastaavanlaisen Babcock Wilcocsin reaktorin toiminnasta tehdyn PSAR:n mikrofilmit ja olin kirjoittanut Loviisan PSAR:n varoturvalaitteiden toiminnan vuonna 1971. Tuohon aikaan suunnittelimme myös Jukan kanssa yhteistä työmatkaa Moskovaan, jossa meidän oli aikomus osallistua VVER-1000 projektin suunnitteluun parin vuoden ajan. Tämä reissu peruuntui, koska IVO:n johto ei tuohon aikaan pitänyt VVER-1000 yhteistyötä kovin kovassa arvossa. Sen sijaan kymmenen vuotta myöhemmin Ivon tekemät suunnitelmat VVER-1000 laitoksesta olivat kovaa valuuttaa Kiinan markkinoilla. Kiinalaiset halusivat IVO:n Loviisa 3:n konseptin mukaisen voimalan. Sen tyyppinimeksi tuli VVER-1000/91, koska laitokseen tehtiin mm. sydänkaappari ja siitä tuli ensimmäinen kolmannen sukupolven laitos maailmassa. Jukka Laaksosesta tuli myöhemmin Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Antti Vuorisen jälkeen. Kun Jukka jäi eläkkeelle vuonna 2012, hän siirtyi Rosatomin palkkalistoille. Hänen tehtävänsä oli suunnitella ja arvioida venäläisten VVER-reaktorien turvallisuutta sekä kehittää vientiin sopivia laitoskonsepteja. Jukasta ja Vapusta tuli 1980-luvulla nuorimman poikamme Johanneksen kummeja. Mikrotietokone Olin syksyllä 1980 hankkimassa mikrotietokonetta laskelmien nopeuttamiseksi. Koneen hankinnassa oli pieniä ongelmia, koska Ivon ATK-johdon piti antaa lausunto kaikista tietokonehankinnoista. ATK-johdon mielestä Ivossa ei mikrotietokoneita tarvittaisi ja kaikki laskentatehtävät tulisi hoitaa suurella IBM:n keskustietokoneilla, joka oli maksanut noin 10 miljoonaa markkaa. Voimalaitososaston johtaja Tauno Rask hyväksyi kuitenkin hankintaesitykseni, johon kuului yksi Tandy Radio Shackin (TRS-80) mikrotietokone ja printteri. Koneessa oli keskusmuistia 16 kb ja siinä oli kahdeksan tuuman 160 kb:n flobbydisk-asema. Lisäksi hankimme Visicalc-taulukkolaskenta-, Basic-, kortisto- ja WordPerfect-tekstinkäsittelyohjelman. Kokonaiskustannukset olivat 70.000 markkaa. 17

Radio Shackin TRS-80 mikrotietokone oli korvaamaton apu ydinvoimalaitosten kustannusten laskemisessa. Keväällä 1981 Suomeen tuli vierailulle Ranskan presidentti Valery Giscard d Estaing. Hän tarjosi Ivolle ranskalaista 900 MW:n PWR ydinvoimalaa. Lupasimme selvittää myös sen soveltuvuuden Suomeen. Ranskalaisen PWR-900 laitoksen kustannusarvion teko annettiin minun vastuulleni samalla, kun ranskalaiset yrittivät itse laskea tänne tehtävän laitoksen kustannukset. Teimme hinnoitteluohjelmat Basicilla ja syötimme kortistoon jokaisen pumpun, venttiilin, putken ym. Pyysin rakennusosastoa laskemaan rakennuskustannukset sekä sähköosaston miehiä laskemaan sähkö- ja automaatiolaitteiden kustannukset. Saimme ranskalaisen PWR-900 laitoksen hinnaksi noin 5000 miljoonaa markkaa (5500 mk/kw). Ranskalaiset arvioivat, että heidän rakentamana se maksaisi 6000 miljoonaa markkaa. Siihen jäi miljardin markan ero. Tuli mieleen vuoden 1974 neuvottelu, jolloin venäläiset pyysivät VVER-440 reaktorista 100 miljoonaa enemmän kuin IVO oli valmis maksamaan. Tuo 20 %:n erohan vastasi suunnilleen voimalan myyjän vaatimaa katetta, jos laitos myytäisiin avaimet käteen toimituksena. Työ jatkui sitten myös VVER-1000 laitoksen parissa yhä detaljoidumpana. Laitoksesta tehtiin Tapani Kukkolan ryhmässä 3D-tietokonemalli, jossa sen kaikki 18

komponentit oli sijoitettu rakennuksiin. Laitoksen kokonaistilavuudeksi saatiin nyt 625.000 m 3 ja sen rakentamiseen olisi tarvittu betonia 125.000 m 3, betoniterästä 14.400 ja muita teräksiä 14.000 tonnia. Tehdyn 1/1984 kustannusarvion mukaan laitos maksaisi 5200 miljoonaa markkaa (5200 mk/kw) ilman rakennusajan korkoja ja alkulatausta. Tällöin reaktorilaitoksesta oli jo tehty pienoismalli ja laitoksen komponentit oli laskettu ranskalaisprojektin yhteydessä kehittämillämme IVOCOST-ohjelmilla. Sähkön omakustannushinnaksi saatiin 133 mk/mwh (22 eur/mwh). Samaan aikaan Ivon suurteollisuudelta saama sähkön tukkuhinta oli 165 mk/mwh (27,6 eur/mwh), joten sähkön myynnin marginaali olisi ollut 20 %. Samoihin aikoihin olin IAEA:n seminaarissa tehnyt arvion, jonka mukaan kaksi 500 MW:n laitosta tuottaisi halvempaa sähköä kuin yksi 1000 MW:n ydinlaitos (ks. 8.4), kun laitoksen vaatima varateho, varaenergia ja uudet sähkölinjat huomioidaan tarkastelussa. Myös VVER-500 laitoksesta tehtiin korjatut layout-kuvat samalla periaatteella kuin VVER-1000 laitoksesta. Tämä oli ns. parannettu versio Loviisasta ja myös hyvin varteenotettava vaihtoehto seuraavaksi ydinvoimalaksi. Rakennuslupahakemus IVO haki lupaa rakentaa Loviisaan kolmannen yksikön, jonka teho olisi enintään 1000 MW. Laitos olisi voinut olla myös ranskalainen PWR-900 tai venäläisen VVER-500. VVER-1000 laitoksen reaktorin turvallisuusasioita epäiltiin ja monet turvallisuusasiantuntijat olivat vielä VVER-500 reaktorien kannalla, koska sen mitoitusarvot olivat huomattavan konservatiivisia. Reaktorin lineaariteho ja polttoaineen rikastusaste olivat paljon alhaisemmat.. Loviisa-3 voimalan rakennusluvan käsittely sujui Suomessa ripeästi valtioneuvostossa siihen asti, kunnes keväällä 1986 tapahtui Tshernobylin ydinvoimalassa onnettomuus. Tshernobylin jälkeen kaikki Loviisa-3 ydinvoimaprojektissa työskennelleet henkilöt määrättiin toisiin tehtäviin. Itse aloitin kaasuvoimalaitosten suunnittelun. Ydinvoimavalmisteluihin tuli monen vuoden tauko. Tshernobyl Tshernobylin onnettomuus vaikutti minuunkin hyvin masentavasti. Olin kuvitellut, että ydinvoiman rakentamisesta olisi tullut minulle pitkäaikainen ura, mutta kaikki loppui tähän vähäksi aikaa. Tein Helsingin Samiin artikkelin, jossa toivoin, että ydinvoimaa ei hylättäisi kokonaan tähän. Yritin selittää, että tämmöisiä RBMKtyyppisiä grafiittilaitoksia ei Suomeen voitaisi rakentaa. Meidän omat ydinvoimalat ovat kevytvesireaktoreita, jotka eivät voi palaa ja niissä on suojarakennus. Tosiasia oli kuitenkin, että ydinvoiman jatkorakentaminen loppui siihen pitkäksi aikaa. 19

Onko ydinvoimaa Tshernobylin jälkeen? oli otsikkona Helsingin Sanomiin tekemässäni kirjoituksessa keväällä 1996. IVO yritti uudestaan ydinvoiman rakentamista vasta 1991, kun se teki Perusvoima Oy:n kautta hakemuksen ydinvoimalan rakentamiseksi joko Olkiluotoon tai Loviisaan. Myös sillä kertaa hanke jäi suunnittelun asteelle, kun eduskunta antoi kielteisen päätöksen syksyllä 1992. Silloin en kuitenkaan ollut enää ydinvoimahommissa vaan Modigen Oy:n toimitusjohtajana Wärtsilä-konsernissa. Konsulttihommissa Sarajevo Olin olympiakeväänä 1984 konsultointimatkalla Sarajevossa juuri talviolympialaisten jälkeen. Mukana olivat diplomi-insinööri Matti Kangas, joka piirsi raporttiin karkeat layoutkuvat ja diplomi-insinööri Kari Ruokonen, joka kirjoitti raportin tekstin koneella. Omiin tehtäviini kuuluivat kustannusarvioiden teko, jotka tulivat raportin liitteiksi. Otin mukaan matkaa varten ostamani uuden kannettavan tietokoneen, jonka sain vietyä Jugoslaviaan ns. Ata Carne-papereilla. Tietokone oli IBM-yhteensopiva ja siinä oli Lootus 123-taulukkolaskelmaohjelma ja Word-tekstinkäsittelyohjelma. Lisäksi mukana oli printteri, joten raportti voitiin tehdä Sarajevossa valmiiksi. Sain IVO Engineeringin johtajalta, Anders Palmgreniltä, evästyksen, että meidän piti ehdottaa heille VVER-440 typpistä laitosta Loviisan kopiona. Kuitenkin ehdotimme heille samaa VVER-1000 laitosta, jonka kustannukset olimme saaneet laskettua. Loviisan laitos oli meille jo jonkun verran historiaa, eikä siihen haluttu enää palata. Venäläiset tarjosivat Bosnialaisille Moskovassa piirrettyä VVER-440 konseptia, joka oli tilavuudeltaan samansuuruinen kuin meidän suunnittelema VVER-1000 laitos. 20

VVER-500 laitos olisi ollut kolmas vaihtoehto, mutta sitä ei Ivossa oltu vielä suunniteltu ja siksi sitä ei voitu tarjota. Sarajevossa keväällä 1984 Matti Kangas, Kari Ruokonen ja Asko Vuorinen, kun raportti oli saatu valmiiksi. Sarajevon reissuun liittyi pelottavia muistoja, kun isäntämme ajoi vanhalla autollaan pitkin vuoristotietä, joissa ei ollut kaiteita lainkaan. Hän osoitti sormillaan, jotain nähtävyyttä, kun ajoi samalla lujaa mutkaista serpentiiniä. Vuoristomaisemista ei keritty ihailla, kun pelättiin, että mies ajaa meidät rotkoon. Yhtenä sunnuntaina käytiin laskettelemassa Sarajevon olympiamäessä, joka taas tuntui tosi mukavalta. Silloin ei voitu vielä aavistaa, että Sarajevosta tulisi Bosnian sisällissodan päänäyttämö muutaman vuoden kuluttua. Samaa VVER-1000 laitosta ehdotimme myös Unkarin valtiolliselle voimayhtiölle MVM:lle, kun olin siellä viikon verran konsulttimatkalla vuonna 1985. Asuin Budapestin eteläpuolella olevassa Paksin ydinvoimakaupungissa. Ilma oli kuuma ja joka aamu heräsin siihen, kun huoltomies aloitti nurmikon leikkauksen kello kuuden aikoihin. IAEA:n työryhmät Olin myös muutaman kerran Wienissä IAEA:n päämajassa SMPR-laitosten (Small and Medium Size) työryhmässä, jossa tutkittiin suurten ja pienten ydinvoimalaitosten kustannuseroja. Tein sinne esitelmän Scaling Factors, jossa todistin, että 2x500 MW:n ydinvoimala voi tuottaa halvempaa sähköä kuin yksi 1000 MW:n ydinvoimala. Pienessä sähköverkossa järjestelemäkustannukset nostavat suurten 21

laitosten kustannuksia, koska varatehoa pitää rakentaa laitoksen poisputoamisen varalle. Vuonna 1984 olin SMPR-seminaarissa IAEA:n pääkonttorissa Wienissä selvittämässä pienten ydinvoimalaitosten kustannuksia. Meidän kokemuksia VVER-440 laitoksista pidettiin esimerkillisinä monessa suhteessa. Laitokset toimivat erinomaisesti ja niiden turvallisuus oli pystytty varmistamaan. Kaiken lisäksi niiden tuottaman sähkön tuotantokustannukset olivat hyvin edulliset. Siinä auttoivat myös pitkä polttoainesopimus ja edullinen toimitusluotto. Sähköntuottajien yhteistyövaltuuskunta Konsulttitöihin liittyi myös toimiminen Sähköntuottajien yhteistyövaltuuskunnan (STYV) kapasiteettiryhmässä Ivon edustajana. Siellä annoimme lausuntoja Suomeen rakennettavista voimalaitoksista yhdessä teollisuuden ja kuntien edustajien kanssa. Tein kustannusarviot kaikista voimalaitoksista ja siitä julkaistiin STYV:n kustannusraportti 1/1984. Sen jälkeen kustannusraporttien teko toistui aina vuoteen 1994 asti, jolloin STYV lakkautettiin. Vapailla sähkömarkkinoilla ei sähköntuottajilla saanut enää olla vastaavanlaista koordinointia, koska uskottiin, että 22

markkinat huolehtivat kapasiteetin rakentamisesta. Tämä oli mielestäni virhe, koska kapasiteetista tuli 2000-luvulla pahoja ongelmia, kun kukaan ei enää vastannut kapasiteetin riittävyydestä. Oli mielenkiintoista havaita, että Suomeen rakennettujen voimalaitosten kustannukset vaihtelivat välillä +/- 30 %, koska niiden suunnittelu ja toteutus vaihteli suuresti. Esimerkiksi kaasukombivoimalaitoksista edullisin oli Ivon suunnittelema Vuosaari A, joka maksoi noin 2200 mk/kw. Kallein oli tuolloin Ekonon suunnittelema Naistenlahti, joka maksoi noin 4000 mk/kw. Pidin voimalaitosten suunnittelusta ja kustannuksista muutaman kerran esitelmän Insinöörijärjestöjen koulutuskeskuksen (INSKO) kursseilla 1980-luvulla. Helsingin Seudun Lämpövoima Oy Ivon omien hankkeiden lisäksi olin selvittelemässä Helsingin seudun lämmitykseen soveltuvia yhteisiä ydinvoimalahankkeita Ivon puolesta. Helsingin Energialaitos oli oma-aloitteisesti suunnitellut omaa ydinvoimalaa 1970-luvun alusta lähtien. Sinne oli palkattu filosofian maisteri Launo Tuura ja jo edesmennyt tekniikan tohtori Olli Tiainen vetämään ydinvoimaselvityksiä. Vuonna 1977 perustettiin kuntien yhteinen ydinvoimayhtiö Helsingin Seudun Lämpövoima Oy (HSL), josta IVO omisti puolet. Siinä olivat vaihtoehtoina sähköä ja lämpöä tuottavat 1000 MW:n ydinvoimalat, joista toinen rakennettaisiin Helsingin itä- ja toinen länsipuolelle. Näitä selvityksiä jouduin tekemään Ivon puolesta. Länsipuolella sijoituspaikka olisi Kopparnäs, josta olisi Helsinkiin matkaa noin 40 km ja itäpuolella Granö, joka oli Vuosaaren itäpuolella. IVO omisti Kopparnäsin voimalaitostontin ja sieltä lämpö johdettaisiin 120 cm paksuista kuumaa putkea pitkin Helsinkiin ja sieltä kylmää putkea pitkin takaisin. Asea-Atom ja Finnatom tarjosivat ratkaisuksi lisäksi 2 x 400 MW:n Securereaktoria, joka tuottaisi pelkästään lämpöä. Näille etsittiin kaksi sijoituspaikkaa, joista yksi oli Espoon Bodom-järven lähellä ja toinen Sipoon Sottungassa. Myyjien mielestä laitos olisi hyvin turvallinen ja se voisi toimia ilman ulkoista sähköä. Laitospaikat oli valittu siten, että laitokset voitaisiin sijoittaa kallion sisään, jolloin ulkoiset uhat kuten lentokonetörmäys voitaisiin eliminoida. Loviisan kaukolämpö Lisäksi tutkittiin kaukolämmön siirtoa Loviisan ydinvoimalasta. Sinne oli louhittu valmiiksi paikka viidennelle turpiinille, johon olisi voitu rakentaa kaukolämpöturpiini. Kaukolämpö olisi voitu siirtää Helsinkiin noin metrin paksuisella putkella, jonka pituudeksi olisi tullut noin 70 km. Eräänä vaihtoehtona tutkittiin myös lämmön siirtoa laivalla Loviisasta Helsinkiin. Tämä kariutui siihen, 23

kun pelättiin mitä tapahtuu, jos 160 o C asteinen vesi pääsisi purkautumaan esimerkiksi karilleajon tai törmäyksen sattuessa. Selvitykset etenivät reippaasti 1980-luvun vielä alussa, mutta Helsingin energialautakunta päätti vuonna 1986 rakentaa Vuosaareen 160 MW:n maakaasuvoimalan, Vuosaari-A:n. Kaasun hinta oli halventunut ja maakaasusta tuli Helsingin päävaihtoehto. Lisäksi Tshernobylin onnettomuus oli vielä Helsingin kaupunginvaltuutettujen mielissä ja poissa laskuista. Helsingin Energialaitoksen toimitusjohtaja diplomi-insinööri Aimo Puromäki olisi halunnut rakentaa Vuosaareen kivihiilivoimalaitoksen, mutta kaupungin energialautakunta piti maakaasua parempana ja siihen päädyttiin myös valtuustossa. Kun sitten 450 MW:n tehoinen Vuosaari-B päätettiin rakentaa, niin Helsinki tuli omavaraiseksi sähkön ja lämmön suhteen vuonna 1995. Tuohon aikaan ei vielä välitetty CO 2 -päästöistä. Nyt kun CO 2 -päästöistä on tullut maailmanlaajuinen ongelma, ydinkaukolämpö voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Sen avulla Helsingin seudun CO 2 -päästöjä voitaisiin vähentää noin 2-3 miljoonaa tonnia vuosittain. Kiinan ydinvoimalat IVO:n ja venäläisten yhteistyö jatkui vielä Kiinan 1990-luvulla. Venäläiset halusivat nimittäin myydä VVER-1000 ydinvoimalaitoksia eri puolille maailmaa. Yksi kohde oli Kiina, jossa oli suunnitteilla useita ydinvoimalaitoksia. Kiinalaiset tutustuivat myös IVO:n tekemiin VVER-1000 laitoksen Loviisa-3.tta yksikköä varten tekemiin suunnitelmiin, joita olin aloittamassa vuonna 1976. Kiinalaiset innostuivat meidän suunnitelmista, että halusivat rakentaa kaksi samanlaista Loviisa-3 mukaista laitosta Kiinaan, Tianwan 1 ja Tianwan 2. Projekti toteutettiin sitten niin, että IVO:n layout-suunnittelijat Tapani Kukkolan johdolla tekivät laitoksen piirustukset CAD:lla yhdessä Pietarin suunnittelutoimiston, SPAEP:in, kanssa 1990-luvulla. Tianwanin 1- ja 2- yksiköt valmistuivat vuosina 2006 ja 2007. Ne olivat ensimmäiset käytössä olevat kolmannen sukupolven laitokset maailmassa. Laitokset on varustettu sydänkaapparilla, joka kerää talteen mahdollisesti onnettomuustilanteessa sulaneen reaktorin sydämen. Niiden rakennusaika oli kummallakin yksiköllä noin 6,5 vuotta. Itse en ollut enää mukana Kiinan projektissa muuten kuin hengessä. Olin vuoden 1992 siirtynyt IVO:n ja Wärtsilän perustaman Modigen Oy:n toimitusjohtajaksi. Siinä meidän piti valloittaa maailmanmarkkinat kaasukäyttöisten kaasu- ja dieselmoottorivoimalaitosten avulla. Kerron tästä ajasta kohdassa Wärtsilän palveluksessa. 24

Tianwan 1 ja 2 ydinvoimalat Kiinassa ovat IVO Engineeringin suunnittelemia ensimmäisiä kolmannen polven ydinvoimalaitoksia maailmassa. Vuonna 2012 aloitettiin myös Tianwanin laitoksen kolmannen yksikön ja vuonna 2013 neljännen rakennustyöt. Laitokset ovat IVO:n suunnittelemien Tianwan 1- ja 2- laitosten kopioita. Näin IVO Engineering-toiminnot olivat nousseet maailmalla hyvään maineeseen, vaikka oma suunnittelutoiminta lopetettiin jo käytännössä 1990- luvulla. On luultavaa, sekä Tianwan 3 että Tianwan 4 valmistuvat ennen Olkiluoto 3- yksikköä, vaikka niiden rakennustyöt alkoivat vasta joulukuussa 2012 ja 2013. Rosatom kauppaa myös uudempaa VVER-1200 konseptia, jonka prototyyppejä ovat Pietarin lähelle rakennettavat Leningrad 2.1- ja 2.2- voimalat. Niissä on uusia passiivisia järjestelmiä ja rakennustöissä on ollut suuria ongelmia. Leningrad 2.1 - laitoksen rakennustyöt alkoivat lokakuussa 2008. Laitoksen reaktorin teho on 3200 MW eli 200 MW korkeampi kuin Tianwanissa. Polttoainesauvoja on yhtä monta, joten sauvoista otetaan irti enemmän tehoa. Tämä saadaan aikaan, kun uraanin rikastusastetta on nostettu Tianwanin 4,45 %:sta 4,95 %:iin, joka on maksimi sallittu. Nyt töiden aloituksesta on kulunut jo kuusi vuotta eikä valmista ole tullut. Reaktorirakennuksen työt jouduttiin pysäyttämään, kun muotit sortuivat ja suunnittelu todettiin virheelliseksi. Reaktorirakennuksen katolle on laitettu vesitankkeja, joiden oli tarkoitus johtaa luonnonkierrolla vettä kontainmentin sisällä oleviin lämmönvaihtimiin. Rosatomilta unohtuivat läpivientiputket suunnittelematta, kun suojarakennuksen työt aloitettiin. Laitos on Rosatomin itsensä suunnittelema ja rakennustyöt aloitettiin, kun suunnittelu oli pahasti kesken. Siitä on jo tullut Olkiluoto 3:n tapainen ongelmalaitos. Suuri ongelma venäläisessä suunnittelussa on se, kun voimalaitoksille ei tehdä 25

yksityiskohtaista suunnittelua lainkaan, koska työmaan miehet ovat tottuneet vetämään putkia laitospaikalla omin päin layout-suunnitelmista välittämättä. IVO:ssa sen sijaan siirryttiin CAD-suunnitteluun jo 1980-luvulla, jolloin myös pienet putket vietiin 3d-kuviin. Jos nyt jotain neuvoja voisi antaa, niin vanhan ydinvoimalaitosten pääsuunnittelijan neuvo on tämä: Rakentamista ei saa aloittaa ennen, kun suunnittelu on oikeasti tehty. Näin tehtiin Tianwanin voimalaitoksissa, jossa ensimmäinen yksikkö kytkettiin verkkoon 6 vuotta 6 kk rakennustöiden alusta ja toinen yksikkö 6 vuotta 7 kk rakennustöiden alkamisesta. Vielä tähän pitäisi lisätä, että rakennusten layout- ja rakennussuunnittelu sekä sähköja automaatiolaitteiden suunnittelu tulee tehdä suomalaisten insinöörien toimesta. Näitä töitä ei ostata tehdä Venäjällä. Olisi kaikkien osapuolien kannalta viisasta, jos Hanhikiven laitos tehtäisiin Tianwanin mallin mukaan. Sen reaktorin teho olisi pienempi, 3000 MW. Sillä olisi kaksi toimivaa referenssilaitosta, joiden käyttökertoimet ovat olleet myös korkeat eli 85 % ja 88 %. Tianwanin pääsuunnittelija Tapani Kukkola esittelemässä lentokonesuojattua VVER- 91 ydinvoimalaa. Ainoa oleellinen muutos, joka tarvitaan, on lentokonesuojaus. Se voidaan tehdä lisäämällä tärkeimpien laitososien seinämien vahvuuksia noin 1,5 1,8 metriin. Seinien paksunnos nostaa Tianwanin pääsuunnittelijan, diplomi-insinööri Tapani Kukkolan mukaan, laitoksen betonimäärää noin 10 %, joka Tiawanin ykköslaitoksessa oli noin 15.000 m 3. Betonikuutioita näin korjatussa VVER- 26

91/2014-laitoksessa tarvitaan 16.500 m 3, joka on kuitenkin noin puolet Olkiluoto 3- laitoksen betonimäärästä. Helsingin energiavaihtoehtojen vertailu Helsingin ydinvoimavaihtoehto tuli uudelleen esille 2010, kun Fortum haki uudelleen lupaa rakentaa Loviisaan kolmannen yksikön. Samassa yhteydessä se tarjosi Helsingin kaupungille mahdollisuutta ostaa kaukolämpöä tästä laitoksesta, mutta Helsinki ei tähän esitykseen enää lämmennyt. Se oli jo omavarainen sähkön ja lämmön suhteen. Kaiken lisäksi eduskunta ei antanut Fortumille lupaa rakentaa Loviisan kolmatta yksikköä ja niin hanke raukesi taas kerran. Tein itsekin keväällä 2010 selvityksen Helsingin energiavaihtoehdoista Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmälle, jonka energiatoimikunnan puheenjohtajana toimi serkkuni, filosofian lisensiaatti Hannele Luukkainen. Laskin Helsingille kolme perusvaihtoehtoa, jossa ensimmäinen oli Vuosaareen rakennettava 700/700 MW:n maakaasuvoimala, toisena 400/700 MW:n biovoimala ja kolmantena 1200/1000 MW:n Loviisa-3, josta vedettäisiin kaukolämpöputki Helsingin seudulle. Laskelmien tuloksena päädyin siihen, että maakaasu on kannattavin vaihtoehto, jos CO 2 -päästöoikeuden hinta on alle 20 /tco 2. Biovoimala on kannattavin päästöoikeuden hinnalla 20-40 /tco 2 ja ydinvoimala on kannattavin, jos päästöoikeuden hinta nousee yli 40 /tco 2. Päädyin kuitenkin suosittelemaan ydinvoimaa, koska vain sen avulla CO 2 -päästötön sähkön ja lämmön tuotanto olisi mahdollista. Arvioin, että kilpailevien polttoaineiden ja päästöoikeuksien hinnat nousevat tulevaisuudessa niin paljon, että Loviisan ydinvoimalasta johdettu kaukolämpö tulee olemaan myös edullisin vaihtoehto pitkällä aikavälillä katsottuna. Laitoin selvityksen myös kirjojeni kustantajan Ekoenergo Oy:n nettisivuille (http://ekoenergo.fi/page4.php). Lisäsin em. selvitykseen myös lämpöpumppuvaihtoehdon, joka saattaisi olla edullisin ratkaisu Helsingille. Nimittäin 300 MW sähköteholla voitaisiin Helsingissä tehdä lämpöä noin 1000 MW lämpöpumpulla. Se riittäisi kattamaan pääosan Helsingin tarvitsemasta kaukolämmöstä päästöttömästi. Loput voitaisiin tehdä vaikkapa biopolttoaineilla, jolloin Helsingistä saataisiin CO 2 -päästötön kaupunki. Nyt Helsinki on päättänyt tutkia uuden suuren 700 MW:n biovoimalan rakentamista Vuosaareen. Sen tarkoituksena on korvata olemassa oleva Hanasaaren hiilivoimala ja aikaansaada vähintään 20 % säästö kaupungin CO 2 -päästöissä. Päästöttömään energiantuotantoon ei sen avulla päästä, koska biopolttopaineita ei riitä kattamaan Helsingin koko tarvetta. Helsingin ongelmana on, että sillä ei ole varaa tehdä suuria investointeja. Näin olisi järkevää, jos se ottaisi kumppanikseen esimerkiksi Fortumin, jolle kalliitkin 27

investoinnit ovat mahdollisia. Helsinki on loppujen lopuksi hyvin velkainen kaupunki, joka joutuu elämään enemmän tai vähemmän kädestä suuhun. Japanin ydinonnettomuus Kun vuonna 2011 Japanissa tapahtui tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, kaikki Japanin ydinlaitokset jouduttiin pysäyttämään tarkastuksia varten. Näiden maanjäristysten takia ilmennyt, että Japanin ydinlaitoksia ei oltu suunniteltu tarpeeksi hyvin vakavien onnettomuuksien varalle. Maanjäristys katkaisi siellä ulkoisen verkkoyhteydet. Merivesi pyyhkäisi mennessään rannalle sijoitetut varavoimadieselit. Näin voimala jäi ilman sähköä. Fukushiman ydinvoimaonnettomuus pysäytti samalla hyvin alkaneen ydinvoiman renessanssin kaikkialla maailmassa. Sen jälkeen uusien ydinvoimalaitosten rakennustöiden aloitukset ovat vähentyneet rajusti (ks. kuva). Samalla moni maa on lisännyt hiili- ja kaasuvoimalaitosten rakentamista ja samalla CO 2 -päästöt ovat kasvaneet. Tämän vuoksi ilmaston lämpeneminen kiihtyy ja se puolestaan aiheuttaa mm. kuivuutta ja nälänhätää Afrikassa. Ydinvoimalaitosten rakennustöiden aloitukset romahtivat 2011 Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden seurauksena (Lähde: IAEA:n PRI-tietokanta) Fukushiman jälkeen maailmalla tehtiin parannuksia monen ydinvoimalan varasähköjärjestelmiin. Olin itsekin mukana tekemässä suunnitelmia Loviisan 10 MW:n varavoimalasta ollessani Wärtsilän palveluksessa vuonna 2010. Ajatus syntyi Oravakomppanian saunaillassa 2009 Wärtsilän pääkonttorissa. 28

Laitoksen toimitti Wärtsilä vuonna 2012, kun olin jo eläkkeellä. Varavoimala käynnistyy alle 20 sekunnissa tarvittaessa ja pystyy antamaan sähköä tärkeimmille laitteille, vaikka verkko olisi poikki ja mikään monesta hätädieselistä ei käynnistyisi. Ydinvoimakirja Eläkkeelle päästyäni tein vuonna 2011 kirjan Planning of Nuclear Power System to Save the Planet. Siinä pohdiskelin, miten ydinvoimalaitoksia tulisi kehittää, että niistä tulisi kilpailukykyisiä Olkiluodon projektin katastrofin jälkeen. Samalla laskin, kuinka paljon ydinvoimaa pitäisi rakentaa, että maapallon lämpötilan nousu voitaisiin rajoittaa kahteen asteeseen. Tästä kerron tarkemmin luvussa Energiakirjailijana. Uskon, että nykymuotoisena suuret ydinvoimalat ovat tulleet tiensä päähän. Ainoa ydinvoimaprojekti, jonka rakennustyöt on aloitettu vuonna 2014, on Argentiinan rakennettava pieni 25 MW moduulivoimala. Kuitenkin ydinlaitoksia tulisi rakentaa noin 50.000 MW joka vuosi, että sillä olisi merkitystä CO 2 -päästöjen vähentäjänä. Suurten ydinvoimalaitosten pääongelma on niiden monimutkaisuus ja valtava massojen määrä. Kun 440 MW:n tehoinen Loviisa 1 maksoi nykyrahassa noin 1900 /kw, niin 1600 MW:n tehoinen Olkiluoto 3 maksaa ainakin kaksinkertaisen summan. Tämä merkitsee, että investoinnin takaisinmaksuaika on noussut noin kahdeksasta vuodesta kuuteentoista vuoteen, eikä 4000 /kw maksava jättiydinvoimala ole kilpailukykyinen muihin sähköntuotantomuotoihin verrattuna. Esitin kirjassa suunnitelman, minkälainen olisi tulevaisuuden moduuliydinvoimala. Käytin moduuliydinvoimalan ideana Haltenbankenin kaasuvoimalassa tehtyjä ratkaisumalleja, kuinka laitos voitaisiin rakentaa tehtaalla ja siirtää suurina moduuleina laitospaikalle. Laitos olisi teholtaan 300 MW, joka koko olisi maksimaalinen, että voimala olisi rakennettavissa telakalla. Kävin vuonna 2011 ASME:n Small and Medium Power Reactor (SMPR) - ydinvoimakonferenssissa esittämässä tätä 300 MW:n moduuliydinvoimalaitosideaa. Tästä on kerrottu myöhemmin luvussa Energiakirjailijana. Kuitenkin vaatii vielä runsaasti aikaa, kunnes ydinvoimalaitoshankkeet saadaan taas kannattaviksi ja niitä aletaan rakentaa merkittävässä määrin. Maailman pelastaminen Ydinvoimalla on ollut Suomessa suuri merkitys CO 2 -päästöjen vähentäjänä. Jos Suomen ydinvoimalat olisivat jääneet rakentamatta, niin puuttuva sähkö olisi korvattu todennäköisesti hiilivoimalla. Ydinvoimaa tuotetaan Suomessa noin 23 TWh vuodessa. 29

Jos sama määrä sähköä olisi tehty Meriporin tyyppisissä 500 MW:n hiilivoimalaitoksissa, niin laitoksia olisi pitänyt rakentaa viisi kappaletta. Niiden aiheuttama CO 2 -päästö olisi ollut noin 20 miljoonaa tonnia vuodessa. Päästöt olisivat olleet kolminkertaiset nykyiseen koko sähköntuotannon Suomen CO 2 -päästöihin (10 miljoonaa tonnia) verrattuna. Olen tehnyt kirjassani Energiankäyttäjän käsikirja 2013 esityksen siitä, miten maailman lämpötilan rajoittaminen voidaan rajoittaa kahteen asteeseen. Se on mahdollista, jos maailman kumulatiiviset CO 2 -päästöt rajataan 3700 Gt:iin. Tällöin ilmakehän CO 2 -pitoisuus jää alle 540 ppm:n. Kirjassani Energiankäyttäjän käsikirja 2013 esitetty CO 2 -päästöjen vähentämismalli Sen mukaan tulisi kaikkien maiden rajoittaa vuoteen 2040 mennessä päästönsä tasolle 4,2 tonnia asukasta kohti. Tämän jälkeen päästöjä tulisi rajoittaa 2 % joka vuosi, jolloin vuonna 2100 kaikkien maiden päästöt olisivat alle yhteensä alle 10 Gt vuodessa eli alle 1 tonni CO 2 asukasta kohti. Tämä mallin matemaattinen perustelu löytyy myös kirjan kustantajan, Ekoenergo Oy:n nettisivujen kohdasta http://ekoenergo.fi/page41.php. Olen käsitellyt aihetta myös muistelmieni kohdassa energiakirjailijana. Ydinvoimalla voisi olla merkittävä osuus CO 2 -päästöjen vähentäjän koko maailmassa. Suomi on ollut johtava maa ydinsähkön tuottajana. Suomessa tuotetaan ydinsähköä tänään 5000 kwh per asukas. Tässä vertailussa Suomi on kolmantena Ruotsin ja Ranskan jälkeen. 30