SAHAROV- PALKINNON SAAJIEN KIRJA

SAHAROV- PALKINNON SAAJIEN KIRJA

SAHAROV- PALKINNON SAAJIEN KIRJA 2015

ESIPUHE Martin Schulz Euroopan parlamentin puhemies Vuonna 2015 mielipiteenvapaus joutui kovalle koetukselle. Vuosi alkoi kauhistuttavalla surmaniskulla Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Euroopan maaperällä asemiehet pyrkivät luodein katkaisemaan pilapiirtäjän kynän, jolle mikään ei ole pyhää, ja tukahduttamaan mielipiteen- ja sananvapauden. Siksi Euroopan parlamentille on suuri kunnia, että vuoden 2011 Saharovpalkinnon saaja Ali Ferzat on kuvittanut tämän kirjan. Tänä vuonna Euroopan parlamentti on halunnut erityisesti tukea ja tehdä tunnetuksi lehdistön kuvittajien työtä, sillä he ovat etulinjassa paljastamassa ihmisoikeusloukkauksia, muun muassa Syyriassa. Erityisen ilahduttavaa oli Cartooning for Peace -yhdistyksen pilapiirtäjien osanotto vuoden 2015 Saharov-palkinnon juhlallisuuksiin ranskalaisen pilapiirtäjän Plantun johdolla. Kirjan kuvittajaa Ali Ferzatia ei voi mainita muistamatta Saharov-palkinnon vuonna 2011 saanutta, niin ikään syyrialaista Razan Zaitounehia, jonka olinpaikasta ei vieläkään ole tietoa. Syyriassa soditaan viidettä vuotta tuhoisin seurauksin. Ne, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä asuinsijoilleen, elävät pelossa ja eristyksissä maailmasta, mutta myös pakoon lähtevien matka on täynnä vaaroja. Euroopan parlamentti tukee täysin sydämin ihmisoikeuksien väsymättömiä puolustajia vihan ja taantumuksellisten voimien valtaamassa maassa. Vuonna 2014 Saharov-palkinnolla palkittiin kongolainen lääkäri Denis Mukwege. Tämän naisten ihmisarvon vankkumattoman puolustajan puhe Euroopan parlamentissa liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti hänen maanmiehissään suunnatonta ylpeyttä. Palkintoa tärkeämpi on se pitkäkestoinen tuki, jota Euroopan parlamentti tarjoaa Denis Mukwegelle Saharov-verkoston kautta. Verkoston jäsenet ovat sitoutuneet auttamaan palkinnonsaajia jatkamaan taisteluaan. Kaikki piirrokset: Ali Ferzat, vuoden 2011 Saharov palkinnon saaja Suuri määrä muuta tietoa Euroopan unionista on käytettävissä internetissä Europa-palvelimen kautta (http://europa.eu). Luxemburg: Euroopan unionin julkaisutoimisto, 2015 ISBN 978-92-823-7267-8 doi:10.2861/19069 Euroopan unioni, 2015 Tekstin jäljentäminen on sallittua, kunhan lähde mainitaan. Toiminnallaan ja Saharov-verkoston konkreettisella tuella Euroopan parlamentti puolustaa lujasti mielipiteenvapautta kaikkialla maailmassa. Tänä vuonna se valitsi Saharov-palkinnon saajaksi saudiarabialaisen bloggaajan ja kirjailijan Raif Badawin, jonka maan oikeusviranomaiset ovat tuominneet 10 vuoden vankeusrangaistukseen ja 1 000 raipaniskuun. Euroopan parlamentti haluaa näin muistuttaa, että sananvapaudesta ei voi tinkiä, vaan sitä on kunnioitettava kaikkialla maailmassa.

SAHAROV-PALKINTO Vuonna 1988 Nelson Mandelalle ja Anatoli Martšenkolle myönnetty ensimmäinen mielipiteenvapauden Saharov-palkinto on Euroopan unionin merkittävin kunnianosoitus ihmisoikeuksien puolustajille. Sen avulla annetaan tunnustusta yksittäisille ihmisille, ryhmille ja järjestöille, jotka ovat edistäneet merkittävästi ihmisoikeuksia. Palkinnon ja siihen liittyvän verkoston tarkoituksena on tukea palkinnonsaajia, jotta he pystyvät toimimaan asiansa puolesta entistäkin paremmin. Palkinnonsaajat ovat olleet toisinajattelijoita, poliittisia johtajia, toimittajia, asianajajia, kansalaisaktivisteja, kirjailijoita, äitejä ja vaimoja sekä vähemmistöjen johtajia. Palkinnonsaajien joukossa on myös terrorismin vastainen ryhmä, rauhanaktivisteja, kidutusta vastustava aktivisti, pilapiirtäjä, kauan vankeudessa ollut mielipidevanki, elokuvaohjaaja, koulutuksen puolesta taistellut lapsi ja jopa YK järjestönä. Saharov-palkinnolla annetaan erityisesti tunnustusta sananvapauden ja demokratian edistämisestä, vähemmistöjen oikeuksien turvaamisesta sekä kansainvälisen oikeuden ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisesta. Euroopan parlamentti luovuttaa 50 000 euron arvoisen Saharov-palkinnon Strasbourgissa pidettävässä juhlaistunnossa vuoden loppupuolella. Kukin poliittinen ryhmä tai vähintään 40 parlamentin jäsentä voi ehdottaa Saharov-palkinnon saajia. Ehdokkaat esitellään ulkoasiainvaliokunnan, kehitysvaliokunnan ja ihmisoikeuksien alivaliokunnan yhteiskokouksessa, ja varsinaisten valiokuntien jäsenet valitsevat äänestyksessä kolme ehdokasta. Palkinnonsaajien lopullisen valinnan tekee Euroopan parlamentin puhemiehen johtama puheenjohtajakokous, jossa ovat mukana parlamentin kaikkien poliittisten ryhmien johtajat. Näin palkinnonsaajien valintaan vaikuttavat kaikki Euroopan parlamentin poliittiset toimijat.

ANDREI SAHAROV PALKINNON ESIKUVA ANDREI SAHAROV (1921 1989), tunnettu neuvostoliittolainen fyysikko, ihmisoikeusaktivisti, toisinajattelija ja uudistusten ajaja, hyväksyi ajatuksen nimeään kantavasta mielipiteenvapauspalkinnosta tärkeänä tunnustuksena työlleen ihmisoikeuksien puolustajana, kuten hän kirjoitti kirjeessään Euroopan parlamentille 1. Hän piti tällaisten palkintojen myöntämistä hyödyllisenä, koska niiden avulla voidaan tuoda esille ihmisoikeusongelmia ja kannustaa ongelmien ratkaisemiseksi toimivia. Euroopan parlamentti kertoi aikomuksestaan perustaa mielipiteenvapauspalkinto joulukuussa 1985 hyväksymässään päätöslauselmassa. Andrei Saharov oli ydinfysiikan uranuurtaja ja Neuvostoliiton vetypommin luoja. Hän oli 32-vuotias tullessaan Neuvostoliiton tiedeakatemian varsinaiseksi jäseneksi, jolloin hän myös sai Neuvostoliiton yhteiskunnan etuoikeutetuille jäsenille eli nomenklatuuralle kuuluvia etuoikeuksia. 1950-luvun loppupuolella hän kuitenkin alkoi huolestua yhä enemmän ydinkokeiden vaikutuksesta ilmakehään ja työnsä poliittisista ja moraalisista näkökohdista, sillä seurauksena saattoi olla ihmisten joukkotuho. Vuosi 1967 oli käännekohta Saharovin poliittisessa kehityksessä, kun hän vaati Neuvostoliiton viranomaisia hyväksymään Yhdysvaltojen ehdotuksen, jonka mukaan ballististen ohjusten torjuntajärjestelmän kehittämisestä luovuttaisiin kahdenvälisesti. Saharov katsoi tällaisen puolustusjärjestelmän johtavan merkittävään maailmanlaajuisen ydinsodan uhkaan. Hän esitteli näkemyksiään vuonna 1968 julkaisemassaan kirjoitelmassa Reflections on Progress, Peaceful Coexistence, and Intellectual Freedom. Neuvostoliiton viranomaiset torjuivat hänen ehdotuksensa, ja kirjoitelman julkaisun jälkeen Saharovia kiellettiin osallistumasta kaikkeen huippusalaiseen sotilaalliseen työskentelyyn ja hän menetti myös etuoikeutensa. Vuonna 1970 hän oli mukana perustamassa Neuvostoliiton ihmisoikeuskomiteaa, ja ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeudenkäyntien uhrien puolustamisesta tuli hänelle ensiarvoisen tärkeä asia. Vuonna 1972 hän avioitui ihmisoikeusaktivisti Jelena Bonnerin kanssa. Huolimatta viranomaisten lisääntyvästä painostuksesta Saharov vaati vapauttamaan maansa toisinajattelijat ja hänestä tuli yksi maansa hallinnon rohkeimmista arvostelijoista, jossa henkilöityi taistelu perusoikeuksien puolesta. Saharoville vuonna 1975 rauhanpalkinnon myöntäneen Nobel-komitean sanoin hän oli ihmiskunnan omantunnon ääni. Hänen ei sallittu lähteä vastaanottamaan palkintoaan, mutta sorto ja karkotus eivät pystyneet murtamaan hänen vastarintaansa. Andrei Saharov karkotettiin Gorkin suljettuun kaupunkiin vuonna 1980 sen jälkeen, kun hän oli julkisesti arvostellut Neuvostoliiton sotilaallista puuttumista Afganistanin asioihin vuonna 1979. Karkotusaikana Neuvostoliiton poliisi valvoi häntä tarkasti ja hän oli kahdesti nälkälakossa vaatien vaimolleen lupaa päästä sydänleikkaukseen Yhdysvaltoihin. Gorkiin vuonna 1984 karkotetun Jelena Bonnerin sallittiin lopulta lokakuussa 1985 matkustaa Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa. Euroopan parlamentti tuki pariskuntaa, ja parlamentissa jopa keskusteltiin yhden paikan jättämisestä tyhjäksi istuntosalissa Andrei Saharovia varten. Hyväksytyksi tuli kuitenkin vaihtoehtoinen ehdotus Andrei Saharovin mukaan nimetyn palkinnon perustamisesta. Aloitteen esittelijä Jean-François Deniau totesi täysistunnossa, että Saharov valittiin, koska hän on Euroopan kansalainen, jossa henkilöityi mielipiteen- ja sananvapaus ja joka oli vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaisesti päättänyt kieltäytyä kaikista ulottuvillaan olevista aineellisista eduista ja kunnianosoituksista. Palkinto perustettiin Euroopan parlamentin joulukuussa 1985 hyväksymällä päätöslauselmalla. Vuotta myöhemmin perestroikan ja glasnostin käynnistänyt Mihail Gorbatšov antoi Andrei Saharoville ja Jelena Bonnerille luvan palata Moskovaan. Saharov kuoli joulukuussa 1989. Vuonna 2013 Saharovin nimeä kantava palkinto oli jo neljännesvuosisadan ajan edistänyt ihmisoikeuksia yli kaikkien rajojen myös kansalaisiaan sortavissa maissa palkiten ihmisoikeusaktivisteja ja toisinajattelijoita eri puolilla maailmaa. Toiminta ihmisarvon puolesta on vaatinut palkituilta ihmisoikeuksien puolustajilta raskaita uhrauksia: se on johtanut vainoon, kuolemaan, vapauden menetykseen, pahoinpitelyyn tai karkotukseen. Monet palkitut eivät ole itse voineet tulla vastaanottamaan palkintoaan. Yksi näistä on vuoden 2012 Saharov-palkinnon saaja iranilainen Nasrin Sotoudeh, joka tuolloin oli Iranissa Evinin vankilassa. Hän kirjoitti vankilasta edesmenneelle Andrei Saharoville kirjeitä, joissa hän esitti filosofisia pohdintoja toisinajattelun merkityksestä ja vertaili omaa tilannettaan ja Saharovin toimintaa. On hämmästyttävää, kuinka selviydyit päivästä päivään ja jatkoit vastarintaasi. Saavutuksesi oli suuri voitto kaikille vapaustaistelijoille eri puolilla maailmaa. Suotakoon, että tulevat vapaustaistelijat toteuttavat toteutumattomat unelmasi. 1 Andrei Saharovin kirjeitä, joihin tässä julkaisussa viitataan, säilytetään Euroopan parlamentin historiallisessa arkistossa.

PALKINNONSAAJAT SAHAROV-PALKINNON VERKOSTO on kuuluu palkinnonsaajia ja Euroopan parlamentin jäseniä. Se perustettiin Euroopan parlamentissa vuonna 2008 Saharov-palkinnon 20-vuotisjuhlan yhteydessä tunnustuksena palkinnonsaajien erityiselle roolille mielipiteenvapauden lähettiläinä. Saharov-palkitut allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa he lupasivat tehostaa ponnistelujaan maailman kaikkien ihmisoikeusaktivistien tukemiseksi toimimalla keskenään ja yhdessä Euroopan parlamentin kanssa. Verkosto tuo laajasti yhteen Euroopan parlamentin jäseniä, Saharovpalkinnon saajia ja kansalaisyhteiskunnan jäseniä, ja sen tarkoituksena on lisätä yhteistyötä ihmisoikeustoimissa Brysselissä ja kansainvälisesti. Verkosto toimii yhteydenpitokanavana, jonka avulla palkinnonsaajat ja parlamentin jäsenet voivat puuttua ihmisoikeusloukkauksiin ja -ongelmiin. Palkinnon 25-vuotispäivänä vuonna 2013 verkosto hyväksyi julkilausuman, jossa verkoston jäsenet ilmaisivat yhdessä ja erikseen sitoutumisensa ihmisoikeuksien edistämiseen ja turvaamiseen kaikkialla maailmassa monin eri tavoin. Lapsiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi ja lasten koulutuksen edistämiseksi on käynnistetty jatkuva kansainvälinen kampanja, ja yhteistyössä Euroopan parlamentin kanssa toteutettiin sananvapauskampanja toukokuussa 2015. Verkoston jäsenet pitävät eri puolilla unionia säännöllisesti Saharovluentoja lisätäkseen tietoisuutta ihmisoikeuskysymyksistä ja herättääkseen julkista keskustelua EU-maiden pääkaupungeissa. Vuodesta 2013 tällaisia luentoja on pidetty Itävallassa, Ranskassa, Irlannissa, Italiassa, Maltassa, Puolassa, Slovakiassa, Liettuassa ja Belgiassa. Niitä ovat pitäneet Valko- Venäjän journalistiliitto, Damas de Blanco, Salima Ghezali, Hauwa Ibrahim, Memorial, Aljaksandr Milinkevitš, Denis Mukwege ja Ahmed al-senussi. Lähes kaikki elossa olevat ja matkustamaan pystyvät palkinnonsaajat osallistuivat Saharov-palkinnon verkoston kokouksiin vuosina 2008, 2011 ja 2013. Saharov-palkinnon verkoston kokoukset toimivat keskustelufoorumina Euroopan parlamentin jäsenille, palkinnonsaajille, EU:n edustajille sekä muille kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan edustajille, ja verkosto voi niiden kautta tehostaa toimiaan ihmisoikeuksien hyväksi. Lisätietoa verkoston viimeaikaisesta toiminnasta on sen verkkosivustolla osoitteessa europarl.europa.eu/intcoop/sakharov/home_en.html 2015 Raif Badawi 2014 Denis Mukwege 2013 Malala Yousafzai 2012 Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi 2011 Arabikevät (Mohamed Bouazizi, Ali Ferzat, Asmaa Mahfouz, Ahmed al- Senussi ja Razan Zaitouneh) 2010 Guillermo Fariñas 2009 Memorial (Oleg Orlov, Sergei Kovaljov ja Ljudmila Aleksejeva Memorialjärjestön ja kaikkien venäläisten ihmisoikeusaktivistien puolesta) 2008 Hu Jia 2007 Salih Mahmoud Mohamed Osman 2006 Aljaksandr Milinkevitš 2005 Damas de Blanco, Hauwa Ibrahim ja Toimittajat ilman rajoja 2004 Valko-Venäjän journalistiliitto 2003 YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n henkilöstö 2002 Oswaldo José Payá Sardiñas 2001 Izzat Ghazzawi, Nurit Peled-Elhanan, Zacarias Kamwenho 2000 Basta Ya! 1999 Xanana Gusmão 1998 Ibrahim Rugova 1997 Salima Ghezali 1996 Wei Jingsheng 1995 Leyla Zana 1994 Taslima Nasreen 1993 Oslobođenje 1992 Las Madres de Plaza de Mayo 1991 Adem Demaçi 1990 Aung San Suu Kyi 1989 Alexander Dubček 1988 Nelson Rolihlahla Mandela; Anatoli Martšenko (postuumisti)

RAIF BADAWI on mielipiteen- ja sananvapauden puolesta puhuva saudiarabialainen bloggaaja, joka on vangittu ja tuomittu raipparangaistukseen. Hän perusti Saudi Liberals -verkkofoorumin ja myöhemmin Free Saudi Liberal Network -verkkofoorumin, joilla voitiin käydä poliittis-uskonnollista keskustelua konservatiivisessa Saudi-Arabiassa, ja ylläpiti niitä. Foorumeilla oli tuhansia rekisteröityneitä käyttäjiä, kun Badawi pidätettiin yhdeksi päiväksi vuonna 2008 ja häntä kuulusteltiin syytettynä uskonnosta luopumisesta, josta Saudi-Arabiassa rangaistaan kuolemantuomiolla. Tämän jälkeen häneltä evättiin toistaiseksi Saudi-Arabiasta poistuminen, hänen pankkitilinsä jäädytettiin ja hänen vaimonsa suku yritti pakottaa parin eroamaan. Kovaa linjaa edustava imaami langetti hänelle fatwan. Badawi jatkoi silti urhoollisesti maltillisen liberaalien näkemystensä esittämistä. Hän kirjoitti muun muassa mielipiteen- ja sananvapauden puolesta ja peräänkuulutti yhteiskuntaa, jossa voi esittää erilaisia näkemyksiä. Badawi kirjoitti, että teokraattisen ikeen alla kärvistelevässä arabiyhteiskunnassa fatwan langettamiseen riittää, että vapaaajattelija ilmaisee mielipiteensä. Hän pelkäsi tämän johtavan siihen, että lahjakkaimmat yksilöt pakenevat maasta. Liberalismia Saudi- Arabiassa ajava Badawi pyrki nettikirjoituksissaan ja perinteisiin tiedotusvälineisiin laatimissaan kirjoituksissa valistamaan yhteisöään, torjumaan tietämättömyyttä, murentamaan uskonoppineiden aseman lain yläpuolella ja edistämään sananvapautta sekä naisten, vähemmistöjen ja köyhien oikeuksia Saudi-Arabiassa, kuten hän kirjoitti vankilassa vuonna 2015 laatimassaan esipuheessa kirjaansa, johon kootut kirjoitukset hän on onnistunut pelastamaan verkkosivustojen lopullisesta sulkemisesta huolimatta. Badawi pidätettiin vuonna 2012 ja hänet asetettiin syytteeseen muun muassa uskonnosta luopumisesta, mutta yksikään oikeusaste ei ole antanut siitä päätöstä. Hänet tuomittiin vuonna 2013 rienaavia kommentteja sisältävän foorumin ylläpitämisestä ja rienaavista internetkirjoituksista seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen ja 600 raipaniskuun sekä toistamiseen vuonna 2014 tuhanteen raipaniskuun, kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen ja miljoonan rialin sakkoon (226 000 euroa). Badawi sai 50 raipaniskua tammikuussa 2015 Jeddan moskeijan edessä elämöivän väkijoukon silmien alla. Loput tuhannesta raipaniskusta oli määrä toteuttaa sarjoittain 20 viikon kuluessa. Lääkärit, jotka tutkivat hänet ensimmäisten nopeiden iskujen jälkeen, löysivät niin syviä haavoja, että he totesivat, ettei Badawi selviä hengissä toisesta kerrasta. Kansainväliset vastalauseet ja huoli Badawin terveydentilasta ovat toistaiseksi lykänneet raipparangaistuksen jatkamista, mutta korkein oikeus päätti kesäkuussa 2015 pitää hänen tuomionsa voimassa. Hän ei saa käyttää mitään tiedotusvälineitä eikä matkustaa ulkomaille kymmeneen vuoteen vankilasta vapauttamisensa jälkeenkään. Badawin vaimo Ensaf Haidar ja heidän kolme lastaan asuvat Kanadassa, jon ne he pakenivat Saudi-Arabiasta vuonna 2013 anonyymien tappouhkausten vuoksi. Vankilassa Badawi on oppinut ymmärtämään vankitoveriensa inhimillisyyden. 2015 RAIF BADAWI

Kongolainen lääkäri DENIS MUKWEGE on omistanut elämänsä niiden kymmenientuhansien kongolaisten naisten ja tyttöjen ruumiillisten vammojen hoitamiseen ja elämän uudelleen rakentamiseen, jotka ovat joutuneet joukkoraiskausten ja julman seksuaalisen väkivallan kohteeksi Kongon demokraattisessa tasavallassa käynnissä olevan sodan aikana. 2014 DENIS MUKWEGE Mukwege syntyi Bukavussa vuonna 1955, opiskeli lääketiedettä ja perusti Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa sijaitsevaan Lemeran sairaalaan gynekologian yksikön, joka tuhoutui, kun sota syttyi vuonna 1996. Mukwege pakeni Bukavuun ja perusti sairaalan, joka aluksi toimi teltoissa. Hän rakensi myös uuden synnytysosaston ja leikkaussalin, mutta kaikki tämä tuhoutui vuonna 1998 toisessa Kongon sodassa. Mukwege rakensi jälleen lannistumatta sairaalansa uudelleen Panziin, teki pitkiä työpäiviä ja koulutti henkilökuntaa hoitaakseen naisia, jotka olivat joutuneet naiset yhteiseksi vihollisekseen julistaneiden taistelijoiden uhreiksi. Hän on hoitanut yli 40 000:ta naista sen jälkeen, kun sairaala taas avattiin vuonna 1999, ja hän otti vastaan ensimmäisen raiskauksen uhrin, jonka sukupuolielimissä ja reisissä oli luotien jättämiä haavoja. Jo ensimmäisinä viikkoina kymmenet naiset saapuivat sairaalaan ja kertoivat tulleensa raiskatuksi ja kidutetuksi. Mukwegen asiantuntemus seksuaalisesta väkivallasta aiheutuneiden patologisten ja psykososiaalisten vaurioiden hoitamisessa on kansainvälisesti tunnustettua. Hänen johtamassaan sairaalassa Panzissa hoidetaan henkisiä ja ruumiillisia vammoja ja autetaan myös naisia hankkimaan uusia keinoja ansaita elantonsa, sillä moni heistä on joutunut yhteisönsä hyljeksimäksi. Tyttöjä autetaan palaamaan kouluun, ja oikeudellista apua on tarjolla sitä tarvitseville. Mukwegesta tuli myös uhreiksi joutuneiden naisten väsymätön puolestapuhuja, kun hän tunnisti leikkauspöydällään olleen nuoren naisen Panzin sairaalassa syntyneeksi tytöksi, jota hän oli ollut saattamassa maailmaan. Tämä oli Mukwegelle käänteentekevä hetki: hän alkoi hoitotyön ohella ottaa kantaa kotimaassaan ja ulkomailla Kongon demokraattisen tasavallan luonnonvaroista käytävän väkivaltaisen taistelun lopettamiseksi. Vuonna 2012 hän itse joutui uhriksi, kun aseistautuneet miehet tunkeutuivat hänen kotiinsa ja uhkasivat hänen tyttäriään aseella. Hänen henkivartijansa ja ystävänsä sai surmansa, mutta hän itse pääsi pakoon ja pakeni perheensä kanssa Ruotsiin ja sitten Belgiaan. Hän palasi Kongoon vuonna 2013, kun ryhmä naisia, jotka elävät alle dollarilla päivässä, osti hänelle yhteisvoimin matkalipun kotiin. Nykyään Mukwege asuu johtamassaan Panzin sairaalassa jatkuvista tappouhkauksista huolimatta. Hän toimii aktiivisesti yhteistyössä Euroopan parlamentin ja Saharov-palkinnon verkoston kanssa, ja hän on jättänyt puumerkkinsä konfliktimineraaleja koskevaan parlamentin lainsäädäntötyöhön, jonka aikana hän vetosi painokkaasti konfliktialueiden naisten ja lasten hengen pelastamiseksi. Mukwegen elämästä ja työstä tehtiin vuonna 2015 dokumenttielokuva The Man Who Mends Women: The Wrath of Hippocrates. Elokuva on tekstitetty Euroopan parlamentin tuella kaikille EU-maiden virallisille kielille.

MALALA YOUSAFZAI oli 15-vuotias, kun Taleban ampui häntä kasvoihin Swatin laaksossa Pakistanissa vuonna 2012. Tarkoituksena oli estää häntä ja muita tyttöjä käymästä koulua. Malala selvisi vakavista vammoistaan ja jatkoi kamppailuaan. 2013 MALALA YOUSAFZAI Vuonna 2013 hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin Saharov-palkinnon saaja. Hän omisti palkintonsa Pakistanin unohdetuille sankareille puolustaen voimakkaasti jokaisen lapsen oikeutta koulunkäyntiin. Monilla lapsilla ei ole ruokaa syödäkseen eikä vettä juodakseen, ja monet lapset haluaisivat kovasti käydä koulua. On hälyttävää, että 57 miljoonaa lasta ei saa käydä koulua. ( ) Tämän on kolkutettava omaatuntoamme, Malala sanoi 28 maan edustajille Euroopan parlamentin täydessä istuntosalissa, jossa Saharov-palkinnon 25-vuotisjuhlan vuoksi paikalla olivat poikkeuksellisesti myös lähes kaikki yhä elossa olevat palkinnonsaajat. Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja yksi kirja voivat muuttaa maailmaa, hän totesi. Malala aloitti kamppailunsa koulutuksen puolesta 11-vuotiaana, jolloin hän kirjoitti salanimellä nettipäiväkirjaa koulutyttöjen elämästä Talebanin hallitsemassa Swatin laaksossa. Vuonna 2009 Taleban määräsi kaikki tyttökoulut suljettaviksi samalla, kun Pakistanin armeija taisteli alueiden hallinnasta talebaneja vastaan. Malala ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan saarretusta kotikaupungistaan, ja hänen koulunsa tuhottiin. Kun turvallisuustilanne koheni, Malala ja hänen tyttökoulua johtava isänsä Ziauddin jatkoivat uhkauksista huolimatta toimintaansa tyttöjen koulutuksen edistämiseksi. Malala käytti saamansa lahjoituksen ostaakseen koulubussin, jossa häntä myöhemmin ammuttiin ja kaksi muuta tyttöä loukkaantui iskussa, johon Taleban ilmoitti syyllistyneensä. Malala selvisi hengissä ja toimii edelleen aktiivisesti tyttöjen koulunkäynnin puolesta. Hän on yksi Malala-rahaston perustajista sekä YK:n kasvatus- ja koulutusasioiden erityislähettilään Gordon Brownin perustaman nuorten koulutuskriisiä käsittelevän komitean jäsen. Brownin esittämien arvioiden mukaan tällä edistymisvauhdilla viimeinenkin tyttö saadaan kouluun vasta vuonna 2086 eikä vuonna 2015, kuten vuosituhattavoitteissa luvattiin. Islamin mukaan tytöillä on oikeus käydä koulua. Jokaisen velvollisuus on hankkia koulutusta ja tietoa, olipa kyse sitten tytöstä tai pojasta, Malala on todennut. YK nimesi Global Education First Initiative -aloitteessaan heinäkuun 12. päivän, joka on Malalan syntymäpäivä, Malala-päiväksi, jolloin lapset voivat puolustaa oikeuttaan koulunkäyntiin. Vuonna 2014 Malala Yousafzaille myönnettiin yhdessä toisen palkinnonsaajan kanssa Nobelin rauhanpalkinto hänen kamppailustaan lasten ja nuorten sortoa vastaan sekä sen puolesta, että kaikilla lapsilla olisi oikeus koulutukseen. Hänestä tuli näin kaikkien aikojen nuorin sekä Saharov-palkinnon että Nobel-palkinnon saanut henkilö.

2012 NASRIN SOTOUDEH NASRIN SOTOUDEH on iranilainen ihmisoikeusjuristi ja yksi niistä harvoista, jotka asettuivat rohkeasti puolustamaan vuoden 2009 joukkomielenosoitusten yhteydessä pidätettyjä toisinajattelijoita, jotka vastustivat vilpillisinä pitämiään vaaleja, ennen kuin hänet itsensä pidätettiin vuonna 2010. Kun Sotoudehille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2012, hän oli suorittamassa Iranin kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta saamaansa kuuden vuoden vankeustuomiota eristyssellissä Iranin pahamaineisessa Evinin vankilassa. Samaan aikaan hän oli myös seitsemän viikon nälkälakossa protestina aviomiehensä ja nuoren tyttärensä oikeudelliselle painostukselle. Sotoudeh oli hyvin heikossa kunnossa, mutta hän kokosi silti voimansa kirjoittaakseen Euroopan parlamentille unohtumattoman viestin, jonka hänen ystävänsä, kollegansa ja päämiehensä, Nobel-palkittu Shirin Ebadi luki hänen puolestaan palkinnonjakotilaisuudessa. Ihmisoikeuksilla ja niiden turvaamiseen tarvittavilla järjestelmillä on takanaan pitkä tie, mutta silti niiden toteuttaminen riippuu edelleen paljolti hallitusten aikeista, sillä hallitukset ovat suurimpia ihmisoikeuksien loukkaajia, Sotoudeh kirjoitti. Ihmisoikeusaktivisteille ja poliittisille vangeille hän sanoi: Tiedän aivan kuten tekin, että demokratialla on pitkä ja vaikea tie edessään. Sotoudeh vapautettiin odottamatta syyskuussa 2013, mutta Iranin viranomaiset eivät paljastaneet vapauttamisen syytä. Hänen tuomiotaan ei kuitenkaan kumottu, eikä hän vieläkään saa poistua Iranista, joten hän ei voi tulla parlamenttiin vastaanottamaan Saharov-palkintoaan. Joulukuussa 2013 Sotoudeh tapasi silti Teheranissa Euroopan parlamentin valtuuskunnan, joka oli kuuteen vuoteen ensimmäinen Iraniin lähetetty valtuuskunta. Tapaamisessa hän kiinnitti huomion poliittisten vankien tilanteeseen ja arvosteli avoimuuden puutteesta oikeudenkäyntejä, jotka pidettiin vallankumoustuomioistuimissa rikostuomioistuinten sijaan. Tapaaminen herätti raivoa Iranin kovan linjan kannattajissa, jotka syyttivät Sotoudehia ja Jafar Panahia kansankiihotuksesta. Vankilasta vapauduttuaan Sotoudeh palasi työnsä pariin puolustaen happohyökkäysten uhreiksi joutuneita naisia ja uskonnollisia vähemmistöjä ja osallistuen ihmisoikeuskampanjoihin, joissa vaadittiin muun muassa kuolemanrangaistuksen lakkauttamista. Iranin viranomaiset ovat pidättäneet hänet väliaikaisesti useaan otteeseen. Sotoudeh pystyi vähän aikaa jatkamaan lakiuraansa, johon hän oli panostanut vuosikausia ja jonka aikana hän oli aluksi puolustanut alaikäisiä kuolemantuomiolta. Kuusivuotisen vankeustuomionsa lisäksi hän oli ollut ammatinharjoittamis- ja matkustuskiellossa kymmenen vuoden ajan. Hän riitautti vallankumoustuomioistuimen hänelle langettaman ammatinharjoittamiskiellon, mutta lokakuussa 2014 Iranin asianajajaliitto erotti hänet jäsenyydestään kolmen vuoden ajaksi. Sotoudeh arvelee maan vaikutusvaltaisen tiedusteluministeriön olevan päätöksen takana. Sotoudeh alkoi joka arkipäivä osoittaa mieltään toisinajattelu- ja työskentelyoikeutensa puolesta liiton pääkonttorin edessä Teheranissa. Hänen mielenilmauksestaan ei uutisoitu Iranin virallisissa tiedotusvälineissä, mutta monet muut aktivistit ja ihmisoikeusloukkausten uhrit asettuivat hänen tuekseen. Asianajajaliitto lyhensi lopulta kesäkuussa 2015 Sotoudehin erottamispäätöksen kestoa yhdeksään kuukauteen, ja Sotoudeh lopetti mielenilmauksensa, vaikka hän ja hänen tukijansa toistivat vaatimuksensa päätöksen kumoamisesta kokonaan. Hän uskoo kaiken saamansa tuen erityisesti kieltoa äänekkäästi vastustaneilta Euroopan parlamentin jäseniltä saamansa tuen vaikuttaneen lyhentämispäätökseen ja haki heti toimilupansa jatkamista. Sotoudeh aikoo pysyä Iranissa ja taistella maan sisältä lähtevän uudistuksen puolesta.

JAFAR PANAHI on kansainvälisesti palkittu iranilainen elokuvaohjaaja, jolta on evätty oikeus tehdä elokuvia seuraavien 20 vuoden ajan. Iranin opposition suorapuheisena kannattajana ja entisen presidentin Ahmadinejadin arvostelijana Panahi tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen propagandasta islamilaista tasavaltaa vastaan, mutta hänen tuomiotaan ei ole edelleenkään pantu täytäntöön. Panahi ei ole vankilassa, mutta hänet voidaan vangita minä hetkenä hyvänsä. Panahi vangittiin vuonna 2010, kun hän oli salaa tekemässä elokuvaa Vihreän liikkeen epäonnistuneesta kapinasta Iranissa vuonna 2009. Vaikka hänet vapautettiin kolmen kuukauden kuluttua kansainvälisten protestien ja nälkälakon seurauksena, hänelle määrättiin vankilatuomio ja häntä kiellettiin tekemästä elokuvia, matkustamasta ja puhumasta tiedotusvälineille. Panahi kertoi Iranissa vuonna 2013 vierailleelle Euroopan parlamentin valtuuskunnalle, että hänen ja hänen asianajajansa todistajanlausunnot oli jätetty huomiotta, sillä hänen tuomiostaan oli päätetty jo etukäteen. Hän varoitti valtuuskuntaa siitä, että ihmisoikeusasiat unohdetaan maailmanlaajuisen huomion kiinnittyessä Iranin kanssa tehtävään ydinsopimukseen, ja arveli sortotoimien lisääntyvän Iranissa, kun pakotteet poistetaan. Hän sanoi Iranin johdon joustavuuden koskevan ainoastaan ulkoasioita, ei sisäasioita, ja totesi lehdistöön, vangittuihin ja kulttuurielämään kohdistuvan painostuksen jatkuvan. Panahi totesi tiedotusvälineille vuonna 2014 haastattelukieltoa uhmaten antamassaan haastattelussa, että koska häneltä oli kielletty työnteko, hänestä tuntui kuin hänet olisi vain vapautettu pienestä vankilasta ja heitetty suurempaan vankilaan. Kaikesta huolimatta Panahi on rikkonut hänelle määrättyä elokuvantekokieltoa jo kolmesti. Vuonna 2011 hän kuvasi elokuvan This Is Not a Film, jossa hän istuu keittiönsä pöydän ääressä puhumassa asianajajalleen odottaen vangitsemistaan. Vuonna 2014 hän teki elokuvan Closed Curtain yksin koiransa kanssa asuvasta elokuvakäsikirjoittajasta, joka asuu merenrantatalossaan suljettujen verhojen takana. Vuonna 2015 Panahi esitti palkitussa elokuvassaan Taxi taksinkuljettajaa, joka Teheranin kaduilla ajaessaan juttelee matkustajilleen, joista yksi on niin ikään Saharov-palkittu Nasrin Sotoudeh. Panahi ei pidä itseään poliittisena henkilönä vaan pikemminkin henkilönä, joka haluaa paljastaa epäoikeudenmukaisuuden. Hän on puhunut suoraan Iranin sensuuria vastaan ja kritisoinut presidentti Rouhania sensuuria koskevien vaalilupausten pettämisestä. Lisäksi hän on käynnistänyt Step by Step -kampanjan, jonka tavoitteena on kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen Iranissa. Panahin elokuvat ovat tunnettuja humanistisesta ja realistisesta maailmankuvastaan. 2012 JAFAR PANAHI

MOHAMED BOUAZIZI (1984 2011) käynnisti Tunisian jasmiinivallankumouksen ja toimi innoittajana arabikeväänä tunnetulle demokratisoitumisliikkeelle, joka pyyhkäisi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yli vuonna 2011. 2011 MOHAMED BOUAZIZI Bouazizi oli vaatimattomista oloista lähtöisin oleva työteliäs mies: 10-vuotiaasta alkaen hän oli myynyt hedelmiä torilla ja toiminut näin perheensä ensisijaisena elättäjänä. Hän lopetti koulunkäynnin 19-vuotiaana voidakseen tukea nuorempien sisarustensa koulutusta. Bouazizi kuoli 4. tammikuuta 2011 26-vuotiaana sytytettyään itsensä tuleen protestina järjestelmälle, joka esti häntä hankkimasta kunnon elantoa itselleen. Hän oli useaan otteeseen joutunut Tunisian lainvalvontavirkailijoiden uhriksi: virkailijat määräsivät hänelle sakkoja, takavarikoivat hänen tuotteensa ja vaakansa ja viimeisellä kerralla myös kaatoivat hänet väkivalloin maahan. Hänen omaisensa uskovat, että nimenomaan nöyryytys eikä köyhyys ajoi Bouazizin tekemään polttoitsemurhan sen jälkeen, kun hän oli vaatinut itselleen oikeutta, joka häneltä kuitenkin evättiin. Bouazizi valeli itsensä polttoaineella ja sytytti itsensä liekkeihin Sidi Bouzidin pikkukaupungin hallintorakennuksen edessä. Bouazizi oli pidetty mies ja tunnettu siitä, että hän antoi tuotteitaan ilmaiseksi köyhemmille perheille. Niinpä hänen kohtalonsa sai vastakaikua monilta, ja hänen tekonsa yllytti ihmiset mielenilmauksiin, jotka levisivät pian niin, että tunisialaiset kaikista sosiaaliryhmistä lähtivät kaduille osoittamaan mieltään korruptoitunutta hallitusta, korkeaa työttömyyttä ja vapautensa rajoittamista vastaan. Siteisiin kiedottu Bouazizi kamppaili vielä tuskissaan hengestään, kun presidentti Zine al-abidine Ben Alin vuodesta 1987 vallassa ollut autoritaarinen hallinto alkoi kaatua. Kymmenen päivää Bouazizin kuoleman jälkeen Ben Ali pakotettiin eroamaan virastaan ja poistumaan maasta, kun mielenosoittajat marssivat Tunisiin monien kantaessa Bouazizin kuvaa. Bouazizin perhe sai lohtua siitä, että hänen kuolemansa ei ollut turha, sillä hänen tekonsa vauhditti kansanvallankumouksen puhkeamista ja ravisteli itsevaltaisia hallituksia Tunisiassa ja muissa arabimaissa. Bouazizin teon seurauksena arabinuoret ymmärsivät, että heillä oli mahdollisuus tuoda turhautuneisuutensa julki ja taistella ihmisarvonsa puolesta epäoikeudenmukaisuutta, korruptiota ja itsevaltaista järjestelmää vastaan. Arabikevät on pysähdyksissä ja sen alkuaikojen optimismi sammunut, sillä jotkin sen saavuttamat voitot ovat mitätöityneet, mutta liikkeen synnyinseudulla, Bouazizin Tunisiassa, jatketaan määrätietoisesti kohti demokratiaa ja mielipiteenvapautta kuolonuhreja vaatineista terroriiskuista ja turvallisuusongelmista huolimatta.

2011 ALI FERZAT ALI FERZAT on Syyrian tunnetuin poliittinen satiirikko ja pilapiirtäjä sekä yksi arabimaailman kuuluisimpia kulttuurihahmoja. Vuonna 2012 hänet äänestettiin Time-aikakauslehden äänestyksessä maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Hamassa vuonna 1941 syntynyt Ferzat on julkaissut yli 15 000 pilakuvaa syyrialaisissa ja kansainvälisissä sanomalehdissä. Lisäksi hänet on palkittu diktaattoreita Saddam Husseinia ja Muammar Gaddafia esittävistä satiireista näiden vielä ollessa vallassa Irakissa ja Libyassa. Hänen pelättyjä turvallisuusjoukkoja kuvaavat teoksensa ovat murtaneet sananvapauden rajoja Syyriassa. Kun arabikevään aalto saavutti Syyrian vuonna 2011, hän hyökkäsi piirroksissaan entistä selvemmin hallituksen edustajia ja erityisesti presidentti Bashar al-assadia vastaan, ja hallintoa vastaan protestoivat syyrialaiset heiluttivat hänen piirroksiaan kaduilla. Naamioituneet miehet hyökkäsivät Ferzatin kimppuun Damaskoksen Umayyadin aukiolla sen jälkeen, kun hän oli julkaissut pilapiirroksen, jossa presidentti al-assad yrittää päästä autolla hurjaa vauhtia pakenevan Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin kyytiin. Miehet hakkasivat hänet, mursivat tarkoituksellisesti hänen kätensä ja huusivat, että hänen on kunnioitettava al-assadia ja toteltava hallitsijoitaan. Tajuttomaksi hakattua Ferzatia raahattiin tietä pitkin autolla, johon hänet oli heitetty. Sitten hänet työnnettiin ulos ja jätettiin kadulle siinä luulossa, että hän oli kuollut. Ferzatin kädet kuitenkin paranivat toimintakykyisiksi, hän mursi pelon muurin, ja hänestä on tullut taiteensa ja sanojensa välityksellä Syyrian hallinnon suorasukaisimpia arvostelijoita. Hän on saanut useita palkintoja ja johtaa arabipilapiirtäjien liittoa. Ferzat ei päässyt Saharov-palkintoseremoniaan vuonna 2011, koska hän oli Kuwaitissa hoidattamassa vammojaan. Niinpä hän vastaanotti palkinnon Euroopan parlamentissa vuonna 2012 järjestetyssä Saharovpalkinnon verkoston julkisessa keskustelutilaisuudessa, jossa hän osallistui parlamentin puhemiehen ja muiden palkinnonsaajien kanssa keskusteluun Syyrian vallankumouksesta ja demokratiakehityksestä arabimaiden kansannousujen jälkeen. Ferzat osallistui Saharov-palkinnon saajana Euroopan neuvoston ensimmäiseen Maailman demokratiafoorumiin vuonna 2012. Vuonna 2015 Ferzat oli pääpuhujana Euroopan parlamentissa Saharovpalkinnon verkoston Syyria-aiheisessa keskustelussa, jossa hän painotti Syyrian taistelevien ryhmittymien alueellisten tukijoiden roolia sekä tarvetta kansainväliseen painostukseen taistelujen lopettamiseksi. Ferzatin käsialaa ovat tässä kirjassa olevat muiden Saharov-palkittujen muotokuvat, joiden piirrosjäljessä heijastuu hänen ainutlaatuinen taiteellinen ja humanistinen näkemyksensä ja joiden kautta hän tuo esiin kaikkien näiden palkittujen merkittävän panoksen ihmisoikeuksien hyväksi.

2011 ASMAA MAHFOUZ ASMAA MAHFOUZ on egyptiläinen ihmisoikeusaktivisti ja yksi huhtikuun 6. päivän nuorisoliikkeen perustajajäsenistä. Tunisian vallankumouksen kipinästä alkaneen liikehdinnän saavutettua Egyptin alkuvuonna 2011 Mahfouz uhmasi presidentti Hosni Mubarakin hallinnon yrityksiä tukahduttaa aktivistien toiminta ja lähetti egyptiläisille sosiaalisen median kautta kehotuksia vaatia vapautta, ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia osoittamalla rauhanomaisesti mieltään Tahrir-aukiolla. Hänen videonsa levisi netissä kulovalkean tavoin, ja arviolta 80 miljoonaa ihmistä näki sen. Video sai aikaan samansisältöisten videoiden aallon, minkä seurauksena Tahrir-aukiolle ilmaantui satojatuhansia mielenosoittajia 25. tammikuuta 2011 alkaen vaatimaan Mubarakia luopumaan 30-vuotisesta vallastaan Egyptissä, minkä hän tekikin 11. helmikuuta 2011. valtakausi. Kun alun perin muslimiveljeskuntaan kohdistetut viranomaisten rajut tukahduttamistoimet ulotettiin koskemaan järjestelmän arvostelijoita ja tammikuun 25. päivän vallankumouksen tunnettuja keulahahmoja, egyptiläinen tuomioistuin kielsi huhtikuussa 2014 huhtikuun 6. päivän liikkeen, johon Mahfouz kuului, ja langetti kolmelle sen johtajalle, Ahmed Maherille, Mohammed Adelille ja Ahmed Doumalle, kolmen vuoden vankeustuomiot muun muassa laittomista mielenosoituksista. Vuonna 2015 Mahfouz oli mukana uuden Bidayya-liikkeen (Alku) toiminnassa. Hän joutui yhdessä liikkeen perustajien kanssa toukokuussa 2015 tutkinnan kohteeksi, koska heidän väitettiin yllyttäneen valtiojärjestyksen kumoamiseen, ja hänelle langetettiin matkustuskielto. Saharov-palkinnon vastaanottamisen yhteydessä Mahfouz luonnehti palkintoa kunnianosoitukseksi tämän vallankumouksen sankareille. Hän sanoi palkinnon menevän kaikille nuorille egyptiläisille, jotka ovat uhranneet henkensä. Emme aio pettää näitä ihmisiä, vaan jatkamme taistelua heidän viitoittamallaan tiellä ja varmistamme, että tämä unelma toteutuu, Mahfouz sanoi Euroopan parlamentille. Mahfouz pidätettiin lokakuussa 2011 syytettynä presidentti Mubarakin kukistuttua valtaan nousseiden sotilasjohtajien halventamisesta. Hänet tuomittiin poissa olevana maaliskuussa 2012, mutta tuomio kumottiin muutoksenhakutuomioistuimessa toukokuussa 2012. Vuonna 2014 Mahfouziin kohdistuva häirintä, uhkailu ja tarkkailu pahenivat, kun entinen armeijan ylipäällikkö Abdel Fattah al-sisi valittiin vaaleilla Egyptin presidentiksi. Tätä oli edeltänyt islamistipresidentti Mohammed Mursin syrjäyttäminen vuonna 2013 ja sotavoimien tukeman väliaikaishallinnon

Vuonna 1934 syntynyt AHMED AL-SENUSSI on Libyassa pisimpään vankilassa ollut mielipidevanki. Nykyään hän on Libyan sovinnon äänekkäimpiä puolestapuhujia. 2011 AHMED AL SENUSSI Al-Senussi tuomittiin kuolemaan vuonna 1970 diktaattori Muammar Gaddafia vastaan tehdystä vallankaappausyrityksestä. Gaddafi oli vuonna 1969 syössyt vallasta Libyan ensimmäisen ja ainoan monarkin, kuningas Idrisin. Al-Senussi istui vankilassa kokonaiset 31 vuotta. Vankeusaikanaan häntä kidutettiin, ja hän vietti yhdeksän vuotta eristyssellissä, joka oli niin ahdas, ettei hän mahtunut edes seisomaan suorassa. Hänen kuolemantuomionsa muutettiin elinkautiseksi tuomioksi vuonna 1988, ja hänet vapautettiin vuonna 2001 pahamaineisesta Abu Salimin vankilasta yhdessä kymmenien muiden poliittisten vankien kanssa. Al-Senussi kuvaa Gaddafin hallintoa 42 vuotta kestäneeksi kärsimyksen, sorron ja korruption ajaksi, jonka kuluessa Libya menetti identiteettinsä. Hän sanoo, että Gaddafia vastaan tehdyn vallankaappausyrityksen vaikuttimena oli halu antaa ihmisten valita monarkian ja perustuslaillisen tasavallan välillä, koska hän oli kokenut sotilashallinnon Syyriassa ja Irakissa aikaansaaman tuhon. Hänen mielestään ihmisoikeuksien loukkaaminen ja kansan sortaminen kuuluvat sotilasdiktatuurien luonteeseen. Kun Naton tukema kansannousu kaatoi Gaddafin vuonna 2011, al-senussi vastasi poliittisista vangeista kansallisessa siirtymäkauden neuvostossa, joka tosiasiallisesti hallitsi Libyaa aina vuoden 2012 vaaleihin saakka. Kunnioitetusta heimojohtajasta al-senussista tuli Libyassa federalistisen liikkeen johtohahmo laittomuuden ja epävakauden sävyttämässä tilanteessa, jossa eri ryhmittymät kävivät aseellista kamppailua vallasta. Vuonna 2012 kolmetuhatjäseninen valtuuskunta alueelta valitsi hänet johtamaan Kyrenaikan siirtymäkauden neuvostoa. Neuvosto ilmoitti puoltavansa alueen autonomian lisäämistä, mutta sillä ei ole oikeudellista tai sotilaallista valtaa. Libyassa käytävä valtataistelu on vaikeuttanut sen demokratiakehitystä, ja maassa on nyt kaksi hallitusta, joista toinen on Tripolissa ja toinen Tobrukissa, kun taas Isis-järjestö on saamassa jalansijaa maan itäosissa. Al-Senussin mielestä osallistava sovintoprosessi on ainoa tie rauhaan. Hän vastustaa sotilaallisen väliintulon jatkamista ja tukee kansanäänestyksen järjestämistä Libyan tulevan valtion rakenteesta. Al-Senussi kannattaa itse keskitettyä liittovaltiota ja riippumatonta hallintoa kolmelle Libyan alueelle: Tripolitania, Barqa (Kyrenaika) ja Fezzan. Hän tukee voimakkaasti vuoden 1951 perustuslain palauttamista. Sen perusteella federalismi oli käytäntönä Libyassa lähes koko kuningas Idrisin perustuslaillisen monarkian ajan. Al-Senussi on kuninkaan veljen pojanpoika, muttei kannata paluuta monarkiaan. Al-Senussi on yhdessä Euroopan parlamentin, Saharov-palkinnon verkoston ja muiden kansainvälisten organisaatioiden kanssa vedonnut kansainväliseen yhteisöön, jotta se auttaisi Libyaa luomaan valtiorakenteet, joita se tarvitsee voidakseen taata oikeusvaltion ja ihmisoikeudet koko kansalle.

2011 RAZAN ZAITOUNEH RAZAN ZAITOUNEH on syyrialainen toimittaja ja ihmisoikeusjuristi, joka siepattiin kapinallisten hallinnassa olevalla alueella Damaskoksen esikaupunkialueella 9. joulukuuta 2013. Hän on yhä kateissa, kukaan ei ole ottanut vastuuta sieppauksesta, eikä hänen olinpaikkaansa edelleenkään tunneta. Uhkauksista huolimatta Zaitouneh tuomitsi rohkeasti yhtä lailla Syyrian hallituksen kuin kapinallistenkin tekemät ihmisoikeusloukkaukset. Hänet siepattiin yhdessä aviomiehensä ja aktivistitoverinsa Wael Hamadan sekä kahden kollegansa eli runoilija ja asianajaja Nazem Hamadin ja aiemmin poliittisena vankina olleen Samira Khalilin kanssa kahden hänen perustamansa ryhmän (Violations Documentation Centre ja Local Development and Small Projects Support Office) Douman kaupungissa sijaitsevalta toimistolta. Kun Zaitounehille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2011, hän eli piilossa onnistuttuaan pakenemaan ratsiaa, jonka valtion turvallisuusjoukot olivat tehneet hänen kotiinsa. Hän kuitenkin kieltäytyi lähtemästä Syyriasta. Zaitouneh pelasti Saharov-palkintorahoillaan panssarivaunun tulituksen kohteeksi joutuneen aktivistikollegan hengen. Zaitouneh on yksi Syyrian vallankumouksen tunnetuimmista ja uskottavimmista siviiliaktivisteista. Syyrialaiset tiedotusvälineiden kommentaattorit pitävät Zaitounehin sieppausta käänteentekevänä tapahtumana siviilijoukkojen ja ääriliikkeiden edustajien kahtiajaossa ja toisaalta kohtalokkaana takaiskuna Syyrian vallankumoukselle. Zaitounehin omaiset ovat pyytäneet kansainvälistä apua Zaitounehin ja hänen kollegojensa löytämiseksi. He totesivat huhtikuussa 2014 antamassaan julkilausumassa seuraavaa: Me Razan Zaitounehin omaiset annamme tämän julkilausuman ihmisoikeusaktivistin, asianajajan, kirjailijan ja ennen kaikkea ihmisen puolesta nyt, kun hänen sieppauksestaan on kulunut yli kolme kuukautta, eikä mikään osapuoli ole ilmoittautunut vastuulliseksi teosta tai esittänyt asiasta lausuntoja tai vaatimuksia. Tarkoituksena on selvästi voittaa aikaa ja estää tytärtämme ja hänen kollegojaan ilmaisemasta itseään vapaasti: estää heitä kirjoittamasta ja käyttämästä sananvapauttaan. Aktivistit ja poliitikot kaikkialta maailmasta ovat vedonneet heidän vapauttamisensa puolesta, ja muun muassa Euroopan parlamentin puhemies Schulz on todennut seuraavaa: Euroopan parlamentin nimissä vaadin heidän välitöntä vapauttamistaan. ( ) Hallitus ja kapinallisryhmät ovat uhanneet Zaitounehin henkeä sen vuoksi, että hän on rohkea nuori nainen, joka kieltäytyy tekemästä myönnytyksiä ja jatkaa rauhanomaista taisteluaan demokratian ja vapaan Syyrian puolesta. Vuonna 2014 Euroopan parlamentti sekä useat kansalaisjärjestöt, EU:n kansalaiset ja muut Saharov-palkinnon saajat yhdistivät voimansa ja vaativat Zaitounehin vapauttamista kampanjassa #FreeRazan. Zaitounehin perhe on korostanut hänen edustamiaan arvoja Euroopan parlamentin ja Saharov-palkinnon verkoston ihmisoikeustoimissa.

GUILLERMO FARIÑAS on kuubalainen psykologian tohtori, vapaa toimittaja ja poliittinen toisinajattelija. Hän on vuosien mittaan ollut 23 kertaa nälkälakossa, jotta Kuubassa tehtäisiin rauhanomaisia poliittisia muutoksia ja toteutettaisiin sananvapaus. 2010 GUILLERMO FARIÑAS Vuonna 2006 hänen seitsemän kuukautta kestänyt nälkälakkonsa sai maailman huomion kiinnittymään internetsensuuriin Kuubassa, mutta aiheutti hänelle vakavia terveysongelmia. Vangitun Orlando Zapatan kiistanalaisen kuoleman jälkeen Fariñas aloitti jälleen vuoden 2010 helmikuussa 134 päivää kestäneen nälkä- ja juomalakon ja vaati vapauttamaan monen vankilavuoden jälkeen sairastuneet poliittiset vangit. Fariñas lopetti lakkonsa vasta sitten, kun Kuuban hallitus oli ilmoittanut vapauttavansa 52 poliittista vankia. Fariñas ei saanut lupaa poistua Kuubasta osallistuakseen vuoden 2010 Saharov-palkintoseremoniaan Euroopan parlamentissa. Kuuban hallituksen lievennettyä kuubalaisten matkustusrajoituksia ja Damas de Blanco -järjestön edustajien palattua Kuubaan Euroopan parlamenttiin tekemänsä vierailun jälkeen myös Fariñas sai lopulta tilaisuuden puhua parlamentille vuoden 2013 Saharov-palkintoseremoniassa. Fariñas totesi kiitospuheessaan: En ole täällä tänään sen vuoksi, että tilanne olisi huomattavasti muuttunut, vaan sen vuoksi, että nykymaailman realiteetit ja ennen muuta kuubalaisten kasvava kansalaistottelemattomuus ovat pakottaneet hallinnon muuttamaan jotakin, jottei mikään muuttuisi, kuten legendaarinen prinssi Don Fabrizio sanoi teoksessa Il Gattopardo. Fariñas on sittemmin ollut aktiivinen jäsen Saharov-palkinnon verkostossa. Vuonna 2015 Fariñas palasi koordinaattorin tehtäväänsä Foro Antitotalitario Unido -liikkeessä sulautettuaan ensin tämän liikkeen lyhyeksi aikaa opposition Unión Patriótica de Cuba -kattojärjestöön ja toimittuaan kyseisen järjestön tiedottajana. Fariñas jätti kattojärjestön, joskin hyvässä hengessä, oltuaan sen muiden johtajien kanssa eri mieltä Yhdysvaltojen ja Kuuban välisten diplomaattisuhteiden palauttamisesta, josta ilmoitettiin joulukuussa 2014 ja joka toteutetaan vuonna 2015. Fariñasin mielestä Kuuban demokraatteja on petetty, sillä Yhdysvaltojen presidentti Obama lupasi Damas de Blanco -järjestön puheenjohtajalle Berta Solerille ja hänelle vuonna 2013 kuulla kansalaisyhteiskuntaa ja väkivallattoman opposition jäseniä kaikista Kuubaa koskevista toimista. Vuonna 2015 Fariñas käynnisti hankkeen kerätäkseen 10 000 allekirjoitusta, joita Kuuban perustuslaissa edellytetään, jotta Raul Castron hallituksen ilmoittamaan uuteen vaalilakiin vuoden 2018 vaaleja varten sisällytettäisiin olemassa olevien poliittisten liikkeiden tunnustaminen ja laillistaminen, kaikkien kuubalaisten, myös ulkomailla asuvien Kuuban kansalaisten, äänioikeus ja vaalikelpoisuus sekä kansainvälinen vaalitarkkailu. Fariñas on viime vuosina toimintansa vuoksi uhattu tappaa ja sulkea psykiatriseen sairaalaan, hänet on hakattu sairaalakuntoon, ja hänet on pidätetty useita kertoja, muun muassa toisen Saharov-palkitun, kuubalaisen toisinajattelijan Oswaldo Payán hautajaisissa.

2009 MEMORIAL OLEG ORLOV, SERGEI KOVALJOV ja LJUDMILA ALEKSEJEVA saivat vuoden 2009 Saharov-palkinnon Memorialjärjestön ja kaikkien muiden venäläisten ihmisoikeusaktivistien edustajina. Memorial perustettiin Neuvostoliitossa vuonna 1988, jolloin sen tavoitteena oli tuoda päivänvaloon Stalinin hallinnon harjoittama laajamittainen sorto ja vaalia sorron uhrien muistoa. Tämä on edelleen tärkeä tavoite. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen järjestöstä tuli kansainvälinen, kun sen toimipisteet ja kumppanikansalaisjärjestöt toimivat entisissä neuvostotasavalloissa. Järjestön tavoitteisiin kuuluu nykyään myös ihmisoikeusloukkausten seuranta Venäjällä ja entisissä neuvostotasavalloissa. Andrei Saharov oli yksi Memorialin perustajajäsenistä, ja hän oli myös mukana Ljudmila Aleksejevan kanssa perustamassa Moskovan Helsinki-ryhmää. Oleg Orlov on toiminut yhtenä Memorialin johtajista vuodesta 1994 ja on kansainvälisen Memorial-järjestön johtokunnan jäsen. Hän on kerännyt todistusaineistoa sieppauksista, jotka on tehty Itä-Ukrainassa venäjänmielisten separatistien sotiessa Ukrainan joukkoja vastaan. Orlov nimittäin huomasi, että nämä sieppaukset muistuttivat niitä, joita Memorial oli kirjannut vuosikymmenten ajan kahden Tšetšenian sodan aikana, jolloin hän oli myös itse joutunut siepatuksi. Venäjän Memorialin pitkäaikainen puheenjohtaja Sergei Kovaljov tuli tunnetuksi, kun hän vuonna 1995 neuvotteli vapaaksi noin 2 000 ihmistä, joita tšetšeenikapinalliset pitivät panttivankeina Budennovskin sairaalassa. Tämä on ainoa kerta, kun terrori-isku ei ole johtanut Venäjällä panttivankien joukkosurmaan. Hän syyttää Venäjää sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin ja maan itäosan konfliktin provosoinnista. Memorialin jäseniä ja läheisiä yhteistyökumppaneita on vuosien saatossa uhkailtu, siepattu ja murhattu. Vuonna 2014 Venäjän viranomaiset rekisteröivät Memorialin ulkomaiseksi agentiksi sen jälkeen, kun vuoden 2012 lainsäädäntöön oli tehty muutoksia, joiden nojalla viranomaisille annettiin lupa rekisteröidä Venäjän ulkopuolelta rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt ulkomaisiksi agenteiksi ilman näiden suostumusta. Kuten Memorialin lakimies Kirill Korotejev kertoi Euroopan parlamentin ihmisoikeuksien alivaliokunnalle, ulkomainen agentti venäjäksi tarkoittaa vakoojaa. Syyskuussa 2014 oikeusministeriö nosti Memorialia vastaan syytteen väittäen, että sen peruskirja ja rakenne ovat maan lainsäädännön vastaiset. Syyte olisi voinut johtaa järjestön lopettamiseen. Tammikuussa 2015 tuomioistuin kuitenkin antoi päätöksen Memorialin hyväksi ja hylkäsi ministeriön valitukset. Keväällä 2014 Memorialin Moskovan-toimisto (ihmisoikeuskeskus) vastusti luokitteluaan ulkomaiseksi agentiksi mutta hävisi oikeusjutun. Memorialin toimitusjohtaja Natalia Sokolova pitää järjestön tulevaisuudennäkymiä synkkinä: Nykyinen tilanne ei valitettavasti anna meille juurikaan toivoa siitä, että voisimme toimia laillisesti yhteisönä ja vaikka voisimmekin, kuinka kauan. Monet meistä eivät kuitenkaan vielä ole luopuneet toiminnasta sen hyväksi, että yhdistymisvapaus olisi vielä joskus todellisuutta, ja he käyttävät tässä kaikkia mahdollisia laillisia toimintatapoja. Ljudmila Aleksejeva on yksi niistä urheista, jotka eivät halua luopua taistelusta vapauden puolesta Venäjällä. Moskovan Helsinki-ryhmän johtajana hän kieltäytyi rekisteröimästä ryhmää ulkomaiseksi agentiksi, ja ryhmä jatkaa sen sijaan ihmisoikeustyötään ilman ulkomaista avustusta. Vuonna 1927 syntynyt Aleksejeva on yksi harvoista neuvostoajan toisinajattelijoista, joka toimii edelleen aktiivisesti nyky-venäjällä vaatien puolueettomia oikeudenkäyntejä toisinajattelijoille. Vuonna 2012 Aleksejeva erosi Venäjän presidentin alaisuudessa toimivasta kansalaisyhteiskunta- ja ihmisoikeusneuvostosta, koska hän oli pettynyt siihen, että neuvostolla ei ollut todellista vaikutusta maan ihmisoikeustilanteeseen. Vuonna 2015 hän kuitenkin päätti liittyä uudelleen neuvostoon tarkoituksenaan tutkia ulkomaisia agentteja koskevan lain soveltamista yhä useampia kansalaisjärjestöjä vastaan, sekä tuomioistuinten toimintaa ja monia vankiloissa tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia. Memorialin edustajat ja Ljudmila Aleksejeva osallistuvat aktiivisesti Saharov-palkinnon verkoston toimintaan, ja he ovat Euroopan parlamentin aktiivisia keskustelukumppaneita.