Kritiikki: Hurjaa vyörytystä Ahjossa - Muut taiteilijat uhkaavat jäädä Reima Hirvosen shamanistisen teosmyllerryksen jalkoihin Olli Sorjonen Kimmo Kirves Reima Hirvosen näyttelyssä on yli 60 yksittäistä teosta. Ahjon pääsalissa on esillä enolaisen Reima Hirvosen taidetta. Hirvonen vyöryttää shamanistisen kuva- ja esinevirtansa katsojan silmille ja iholle melkoisella voimalla ja paatoksella. Heikompaa alkaa jo hirvittää. Hirvosen taiteelle määrä on keskeistä. Ahjon näyttelyä voi kannattaa katsella kokonaistaideteoksena, omalakisena maailmana. Tämä maailma ei ole järin kaunis, esteettinen siinä mielessä. Se on kuin katumusharjoitus, tai pahan olon purkaus. Ei ironiaa, vähäinen huumorikin mustaa. Ainakaan katsojalle ei tarjota katharsista, jos sellaisen taiteilija olisi saavuttanutkin.
Henkilökohtaista ja painavaa vyörytystä, mutta katsoja jää hieman teoksen ulkokehälle. Joka tapauksessa vaikuttava kokonaisuus. Yksityiskohta Reima Hirvosen teoksesta. Yksittäisinä teoksina tarkasteltaessa vain kourallinen Hirvosen yli 60 teoksesta jää mieleen ja jaksaa innostaa katsojaa. Parhaiten itsenäisinä teoksina toimivat Isä ja Poika -esinekoosteet sekä seinävaatteet, joita on nähty Hirvosen aiemmissakin näyttelyissä. Kiteeläisen Ahti Pitkäsen näyttelyssä on maalauksia ja jokunen kipsiteos. Yhtä piirrosta lukuun ottamatta kaikki teokset ovat vuosilta 2018 ja 2019 eli uunituoretta tavaraa. Pitkänen kertoo, että tutkii havainnon olemusta ja näkemistä kokemuksena. Impressionistien tavoin Pitkänen tekee työtä maastossa, mutta luonnostelun sijaan hän maalaa teoksensa ulkoilmassa.
Ahti Pitkäsen maisemat ovat raikkaita. Maisemat ovatkin raikkaita ja niissä kuvatut näkymät eivät ole kansallisromanttista peruskauraa. Varsinkin teokset, joissa on myös ihmisiä tai ihmisten merkkejä, ovat mainioita. Kipsityöt eivät oikein istu näyttelykokonaisuuteen, vaikka päteviä töitä nekin ovat. Vaikka Pitkäsen tila Ahjossa on pieni ja teoksia on 21, ei tila muodostu ahtaaksi ja teokset onnistuvat hengittämään itsenäisesti. Koksi-tilassa on esillä helsinkiläisen Maija Toropaisen öljyvärimaalauksia. Abstraktit teokset pelaavat täysin väreillä, eivät muodolla. Vaikka teokset ovat abstrakteja, on ne nimetty pääosin rajajokien mukaan. Tämä ohjaa tulkintaa vahvasti, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia, muutoin teokset jäisivät leijumaan tyhjyyteen pelkkinä värikokeiluina. Ei pelkissä värikokeiluissakaan mitään vikaa sinällään ole, mutta Toropaisen teokset kaipaavat kiinnekohdan ja ankkurin reaalimaailmaan. Toropainen maalaa ennakkoluulottomasti korostetun kirkkailla väreillä, mikä hänelle eduksi laskettakoon, mutta teokset eivät silti jätä kovin vahvaa muistijälkeä.
Reima Hirvosen kahvisäkkejä. Kristine Nordlingiltä Ahjossa nähdään ihmishahmoisia kangasveistoksia. Tekniikka on näiden teosten suurin anti. Sen Nordling taitaa sujuvasti ja valittu tyyli on omintakeinen ja hyvä. Mutta teosten sisältö ei avaudu katsojalle ennen synopsiksen lukemista näyttelyesitteestä - jos sittenkään. Kaikki Ahjon pääsalin ulkopuolisia näyttelyitä vaikeuttaa Hirvosen vyörytys pääsalissa. Sen jälkeensä jättämä vaikutelma ja tunne on sen verran vahva - piti näyttelystä tai ei - että on vaikea virittää itseään Pyhä perhe -tematiikkaa pienimuotoisesti pohtivan kangasveistosteoksen, maisemakuvauksen hetkellisyyden tai abstraktin raja-aiheen aaltopituuksille. Reima Hirvonen - Always Pray, Maija Toropainen - Hylätyt rajat, Kristine Nordling - Pyhä päivä, Ahti Pitkänen - Surullinen fauni -maalauksia.
Joensuun Taidekeskus Ahjo 12. toukokuuta saakka.