Sofi Oksanen KUN KYYHKYSET KATOSIVAT Neuvostoliiton miehitysaika oli Virossa vuosina 1940 1941 ja 1944 1991, Saksan vuosina 1941 1944. Sofi Oksasen uusin teos Kun kyyhkyset katosivat pohjautuu Viron miehitysaikaan vuosina 1941 1966. Viron viisi päivää kestäneestä itsenäisyydestä kerrotaan vain lyhyesti. Kirja nojaa historiallisiin dokumentteihin, joihin kirjailija on ilmeisen hyvin ja perusteellisesti tutustunut. Teos ei kuitenkaan ole dokumentti vaan kaunokirjallinen teos. Viron miehitysaikojen synkkä historia toki huokuu melkein joka sivulta. Kirjailija käyttää monessa yhteydessä symbolina kyyhkystä, jota pidetään rauhan, vapauden, viattomuuden ja rakkauden vertauskuvana ja kristillisessä etiikassa Pyhän Hengen symbolina. Ihmisen valinnoista vaikeissa ja raastavissa tilanteissa kerrotaan terävästi ja myötätuntoisestikin. Useimmiten edessä ei kuitenkaan ole kuin yksi tie. Arkielämän kuvauksia jää kaipaamaan enemmän. Onhan miehitysaikoinakin Virossa synnytty, oltu lapsia, leikitty ja naurettu, tehty kotiaskareita, kestitty vieraita, jopa iloittu elämästä. Oksanen kuvaa maanviljelijän askareita ja maanviljelyssanastoa asiantuntevin termein. Miehitysten aikana ruoan saanti oli kaupunkioloissa hankalaa ja välillä vaarallista, joten maalaissukulaiset olivat arvossaan. Teurastusajoistakin oli hyvä olla selvillä. Silloin saattoi saada rasvaa, jota voi kaupungissa myydä hengenpitimiksi. Raadolliset kuvaukset taisteluista, samoin Kuressaaren linnan Kawe-tehtaan veriset kellarit ja Pagarin kellarin hurmeiset tapahtumat värittävät teosta. Tässä teoksessa kaikille käy huonosti, ja jos lyhyitä onnenhetkiä ilmaantuu, kirjailija kiidättää ne pian pois. Oksasen teksti on rikasta, vaihtelevaa, loisteliasta. Synkästä ja ahdistavasta sisällöstä huolimatta teoksen kiehtovuus melkein nielaisee lukijan mukaansa. Päähenkilöiden tarinoita seuraa jännittyneenä karuihin loppuihin saakka. Kauneinta kirjassa ovat hellyydellä kuvatut rakkauskohtaukset. Kirjan päähenkilöistä serkukset ja kasvinkumppanit Roland ja Edgar ovat olleet sotilaskoulutuksessa Suomessa Staffanin saarella. Heidän tehtävänään on heikentää Viron miehittänyttä puna-armeijaa, välittää tietoa etenemisestä liittolaisille Suomeen. Suomesta paluun jälkeisissä taisteluissa Roland, toiveikkaana sodan loppumisesta ja Viron itsenäistymisestä, kerää päiväkirjaansa todisteita bolševikkien teoista vapaustaistelun historian kirjoitusta varten. Hän kirjoittaa siihen vain sellaista, joka ei ole kenellekään vaaraksi tai haitaksi, koska vakoojan silmät kiiluivat kaikkialla, niiden loiste oli täynnä kultaa, meidän muiden multaa. Roland, suuri isänmaanystävä, harkitsevainen, luotettava ja rehti maanviljelijä, joka pitää huolta läheisistään, on ottanut ensin Staffanin saarelle ja sitten metsätaisteluihin mukaansa kerskailevan, valehtelevan Edgar-serkkunsa pelastaen tämän lahjusepäilyistä ja neuvostoarmeijasta karkaamisen seurauksista. Edgarin luonteenpiirteet syvenevät vähitellen omanvoitonpyynniksi, tunteettomuudeksi ja julmuudeksi. Tarton kimnaasissa ja yliopistossa saatu koulutus saa hänet halveksimaan niitä, joilla ei ole tällaiseen ollut mahdollisuuta ja tuntemaan itsensä muita paremmaksi. Aikanaan hän kidutuksen kohteeksi joutuneista totetaa, että kidutetuiksi joutuvat vain mitättömyydet.
Rolandin Rosalie-morsian on kuvattu iloiseksi, ahkeraksi maalaistalon tyttäreksi, jonka tulevaisuus Rolandin rinnalla näyttää valoisalta ja selkeältä. Hänen elämänsä katkeaa äkillisesti ennen häitä, eikä Roland usko Edgar-serkun kerkeitä selityksiä Rosalien itsemurhasta. On myös raskasta, että Rosalie on haudattu siunaamattomaan maahan. Juudit, Edgarin vaimo, Rosalien serkku ja rakas ystävätär, on varakkaasta kulttuurikodista, käynyt saksankielisen tyttökoulun ja elänyt iloista nuoruuttaan kahviloissa ja tanssiaisissa. Avioliitto, joka ei ole saanut täyttymystään ja josta hän odotti niin paljon, on suuri pettymys. Syytä hän ei ymmärrä. Näiden kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen, taustalla varjoissa suloinen Rosalie. Saksalaisten miehitettyä Viron vuonna 1941 moni tervehtii Saksaa vapauttajana Neuvostoliiton miehityksestä. Roland on varma, että sota ei ole ohi ja että kohta bolševikkien liikekannallepanokäskyt korvataan saksalaisten omilla. - Hän ihmettelee, ovatko virolaiset oppineet mitään niistä vuosisadoista, jolloin balttiparonit repivät heidän selkänahkaansa. Roland pysyttelee piilossa metsämökissä, auttaa kotitalonsa vanhuksia ja yrittää selviytyä Rosalien kuoleman aiheuttamasta tuskasta. Edgar muuttaa nimensä Eggert Fürstiksi, väärentää henkilöllisyyspaperinsa ja ryhtyy työskelemään saksalaisille juutalaiskysymyksen parissa. Hänen väärennystaidoistaan on suurta hyötyä, kun hän saa tehtäväkseen laatia luettelon Neuvostoliiton Viron sisäasiainkomissariaatin aikaisista kollegoistaan. Kun nämä on likvidoitu, hänen oma asemansa saksalaisen palveluksessa on turvattu. Juudit ei ole aikoihin kuullut miehestään. Hän ajatteleee jättää kaiken, paeta Virosta ja aloittaa uuden elämän jossain muussa maassa. Hän luopuu ajatuksesta, koska vaarana olisi silloin sukulaisten tai ystävien tuomitseminen vastavallakumouksellisesta toiminnasta. Roland uskoo saksalaisten tappaneen Rosalien ja lähtee Tallinnaan selvittämään asiaa. Väärennettyjen henkilöllisyyspapereiden turvin hän saa työtä satamasta. Hän etsii Juuditin käsiinsä, kertoo Rosalien kuolemasta, oletettavasti myös välirikostaan Edgarin kanssa ja värvää Juuditin yhteyskumppanikseen. Yllättäen Juudit rakastuu ritarilliseen saksalaiseen, joka vieläpä on hyvin korkea-arvoinen upseeri. Rosalien kuoleman selvittely saa jäädä. Juudit unohtaa Rosalien, rasvapurkkikaupat, aviosäätynsä, maanteille kuolleet, kaikki miehityksen julmuudet. Hän on niin kovasti kaivannut rakkautta, ja nyt hän on sen saanut. Roland ei jätä Juuditia rauhaan vaan melkeinpä pakottaa hänet yhteistyöhön - nyt pelastamaan pakolaisia. Rinki auttaa pakolaisia pääsemään veneillä Ruotsiin. Vastahakoisen Juuditin on suostuttava. Saksalaiseen rakastuneen virolaisen naisen omaatuntoa kaihertaa rakkaudesta huolimatta häpeän tunne. Roland siirsi hänen hiuksiltaan kerta toisensa jälkeen sen, mitä siellä oli ennen ollut, virolaisen naisen kunnian. Tehtävä vaarantaa kaiken, mitä hänellä Hellmuthin kanssa on. Hänen elämänsä riippuu Hellmuthin tunteesta häntä kohtaan. Miksi hän suostuu Rolandin vaatimuksiin, miksi hän vaarantaa kaiken? Ja kuinka hänen matkansa (rakkauden) kyyhkysestä kyyksi ei näy hänen ihollaan? Juudit kaipaa jo puolilta päivin lasillista. Ahdistustaan lievittämään hän käyttää päivittäin Pervitiniäkin (Saksassa valmistettu metamfetamiini on voimakkaampaa kuin tavallinen amfetamiini; sen tunnetuin tuotemerkki oli Pervitin, Wikipedia).
Tällä välin Edgar/Eggert työskentelee ahkerasti saksalaisten kanssa ja Juuditin tietämättä tutustuu Hellmuth Hertziin. Hän näkee autossa istuessaan sattumalta kuinka Juudit lennähtää hyvästelemään rakastettunsa. Hertz kohotti kätensä hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen. Tuollaisen eleen jokainen varaa elämässäänn vain yhdelle, monien kohdalle sellainen ei satu koskaan. Edgar vihaa ensimmäistä kertaa elämässään vaimoaan tajutessaan, ettei sellainen rakkaus osuisi koskaan hänen omalle kohdalleen. Homouden tunnustaminen olisi hänelle hengenvaarallista. Hertzin ja Edgarin yhteistyö valtakunnan vihollisten eliminoimiseksi tuottaa tuloksia. Rolandin pakolaisrinki saadaan kiinni, ja Hellmuthille paljastuu Juuditin osuus. Saksan miehitys on loppumassa. Juuditin petoksesta huolimatta rakastavaiset eivät jätä toisiaan vaan yrittävät pakoon, pois maasta. Hellmuth Hertz ammutaan. Kirjalija jättää arvailujen varaan sen, kuinka Juudit onnistuu pakenemaan. Roland viedään Patarein vankilaan ja sieltä vankina Kloogan vankileirille. Sinne Edgarkin pyrkii vartijaksi, koska se on paras Viron leireistä. Roland huomaa sattumalta serkkunsa patsastelevan leirin pihalla, mutta heidän tiensä eivät leirillä muuten kohtaa. Välirikon jälkeen sellainen tapaaminen olisi ollut Rolandille tuhoisa. Saksalaiset jättävät Viron; lähtiessään vankileireiltä he ampuvat kaikki pakoon pyrkivät vangit. Roland onnistuu vaivoin pakenemaan. Edgarin ei tarvitse paeta, hänen tarkoituksensa on päästä mukaan Danzigiin ja ruveta saksalaiseksi, koska saksalaisuutta hän on aina ihaillut. Hän myöhästyy kuljetuksesta ja sen sijaan päätyy Tallinnaan, jossa kiireesti onnistuu työpaikallaan tuhoamaan virolaisena itselleen epäedullista aineistoa. Onnistuupa hän käymään Hellmuth Hertzin asunnossa ja viemään sieltä mahdollisesti myöhemmin käytettävää materiaalia. Taitavana väärentäjänä hän osaa käyttää hyväkseen monenmoista kirjallista dokumenttia. Venäläisten lähestyessä Juudit pakenee Tallinnasta Armien taloon, Ronaldin ja miehensä kotitaloon. Sieltä Roland löytää hänet heikossa kunnossa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pelastaa pienen siipirikon metsään luokseen turvaan. Metsä oli heille parempi, Rolandin mielestä Armien talo ei ollut heille luotettava talo. Metsässä Roland pitää huolta Juuditista ja suojelee häntä, omaa rakasta Sydäntään. Ehkä hän miettii valintojaan. Jos hän aikaisemmin olisi tunnustanut Juuditille rakkautensa, he olisivat voineet ennen pakolaisringin paljastumista paeta yhdessä. Hän tietää, että Juudit olisi suostunut siihen. Hän tuoksui minun maalleni, minun maastani syntyneelle ja minun maahani maatuvalle; minun maani omalle morsiamelle. Tähdet siivilöityvät pilvien takaa hänen silmiinsä ja ne olivat kuin maidossa kylpeneet metsäkyyhkyset. Rolandin päiväkirjasta saattaa päätellä, että Juudit on Rolandin luona metsässä turvassa nelisen vuotta. Roland itse viettää metsässä tai metsämökissä vuodet 1944 1951. Sen jälkeen hän ilmeisesti viljelee maata Toorun kylässä Marta-vaimonsa kanssa. Syntyy myös kultatukkainen Evelin-tytär. Mutta onko Evelin Martan tytär? Myöhempien kertomusten valossa Juudit olisi saattanut olla Evelinin äiti. Vuonna 1948 on taas valintojen aika. Neuvostomiehitystä on kestänyt neljä vuotta. Rolandin melestä Juuditin on lähdettävä takaisin kaupunkiin, pois piileskelemästä metsästä. Metsän turva oli vähenemässä,
köysi kiristymässä. Roland ei halua päästää häntä, mutta on yhä epävarma Juuditin tunteista. He laskevat nittykukat Rosalien kuutamoisen ruohokummun päälle ja hyvästelevät toisensa. Sofi Oksanen kuvaa jäähyväiskohtausta sydäntäsärkevästi. Rolandin ja Juuditin jäähyväisten jälkeen kirjan sävy muuttuu ajallisesti entistä ahdistavammaksi ja pelko valtaa tilan. Roland, jota Oksanen on kuvanut minä-muodossa, häivytetään taka-alalle. Hän ei ole enää sankariroolissa vaan henkilönä Edgar-serkkunsa kertomana. Ehkäpä kirjailija haluaa tällä tavalla osoittaa, kuinka isänmaallisen Rolandinkin usko ja toivo itsenäisestä Virosta vähitellen laantuu ja haihtuu. Olihan Roland jo aikaisemmin todennut, ettei Viroa enää näy kartalla, eikä kukaan enää tule Viroa auttamaan. Juudit lähtee Tallinnaan ja on välillä maaseudulla anopin apuna maatalon askareissa matsämökissä asuen. Kirja ei kerro, tapaavatko Juudit ja Roland metsämökissä jäähyväistensä jälkeen. Myöskään ei selviä, milloin Juudit muuttaa Valgaan. Kuitenkin voi arvailla, ettei hänen ole helppoa asua Tallinnassa, jossa niin monet tietävät, että hän oli ollut saksalaisupseerin sotamorsian. Edgar/Eggert Fürst onnistuu väärentäjän taidoillaan taas kerran muuttamaan nimensä, ja antaa bolševikkien löytää itsensä. Hän on nyt Edgar Parts, kauhukuvien silminnäkijä, joka täpärästi pelastuu neuvostoarmeijan avulla. Tie vie kuitenkin kymmeneksi vuodeksi Siperiaan vankileirille. Luontaisena kameleonttina hän selviää siedettävästi kriminaalien parakeissa erikoistaitojensa avulla, vaikka ei olekaan parakkien kauniskasvoisia poikia. Vuodet 1963-1966. Toveri Parts pääsee takaisin kotimaahan ja löytää vaimonsa Valgasta. Tästä lähtien Juudit on pelkkä vaimo, Edgar ei enää koskaan käytä vaimostaan tämän Juudit-nimeä. Onko kyseessä esine, omistussuhde? Vaimo ei ole ottanut eroa, vaikka Siperiaan joutuneiden miesten vaimot ovat usein niin tehneet. Toveri Partsin mieleen juolahtaa myöhemmin, että vaimo pitää häntä oljenkortenaan, turvanaan miehitetyssä maassa, jossa ei turvaa juuri ole. Valgassa Parts värvätään hieromaan ystävyyttä Siperiasta Viroon palanneiden kanssa. Hänen erinomaiset väärennys- ja kirjoitustaitonsa tasoittavat tietä menestykseen ja turvallisuuteen. Pelko on kuitenkin koko ajan läsnä. Jospa entiset työtoverit tai tuttavat tulevat kertomaan menneistä ajoista, neuvostoarmeijasta karkaamisesta, kansankomissariaatin aikaisista lahjuksista, hänen saksalaismielisyydestään. Pelon hillitsemiseksi on välillä syötävä Hematogen-patukka (entisissä Neuvostoliiton maissa yleinen makeispatukka, joka valmistetaan prosessoidusta lehmän verestä). Toveri Parts ryhtyy tarmokkaasti raivaamaan tieltä epämieluisia henkilöitä käyttäen työnsä suomia mahdollisuuksia ja onnistuu niin hyvin, että saa palata vaimon kanssa Tallinnaan, saa peitetyön Norman tehtaan vahtikopissa ja vaimolle työn rautatieasemalle valvojana kaukojunien laiturille, jopa oman tuolin sinne. Toveri Parts alkaa menestyä urallaan todistajana hitleristien sadismin silminnäkijänä ja uhrina. Hän aikoo ottaa siitä kaiken irti. Häntä pyydetään myös kirjoittamaan hitleristisistä rikoksista teos, jonka tarkoituksena on paljastaa merentakaisten fasistien ryhmittymien ponnistukset hitlerististen okkupanttien ja heidän käsikassaroidensa rehabilitoimiseksi. Työ takaa hänelle ja vaimolle turvallisen tulevaisuuden, ehkä mukavan elämän, lomia Mustanmeren rannalla, pääsyn erikoiskauppoihin. Parts haaveilee paremmasta tulevaisuudesta, hänellä olisi uusi elämä, hän olisi uusi ihminen, Turvallisuuskomitean/Konttorin tuki hänellä jo on. Mutta tänä loistavana hetkenä vaimosta on tullut ongelma. Vaimon hermot ovat romahtaneet. Toveri Parts ei ymmärrä.
Yllättäen Parts löytää Roland-serkkunsa nimen Kloogan-leirin aineistosta. Rolandin olinpaikasta on saatava selko. Serkkuhan tietää hänestä niin paljon raskauttavaa. Toveri Parts pääsee tutustumaan salaiseen, erittäin vaaralliseen aineistoon ja kirjaansa varten vielä polttavampaan aineistoon. Asianomaiselle osastolle tullessaan hän tuntee itsensä etuoikeutetuksi. Hän ei ole kuka tahansa. Löytäessään Rolandin päiväkirjan ja kätkiessään sen takkiinsa pelko valtaa mielen. Hän vaarantaa kaiken yhden päiväkirjan takia. Nyt hän voisi olla kuka tahansa. Kohta hän olisi ei-kukaan. Kirjalija kuvaa herkullisesti lentokoneista pitävän ja lentäjän urasta haaveilleen Partsin pelokkaita tunteita: Hän tunsi syöksyvänsä valtamereen peräsin savuten, siiven kappaleet olivat jo kadonneet aaltoihin. Nyt Partsilla on käsissään mahtava ase. Hän pystyy Rolandin päiväkirjan avulla jäljittämään serkkunsa, ainoan, joka pystyy enää todistamaan hänen entisyydestään. Kaikki kimnaasin, yliopiston ja entisten työpaikkojen oppilaat, opiskelijat, kollegat on jo turvallisesti likvidoitu; ehkä eivät suorastaan toveri Partsin määräyksellä mutta hänen suosiollisella avustuksellaan. Parts suoltaa teostaan innokkaasti. Siitä oli tuleva maailmanmenestys - kaikki, kaikki sen ostaisivat, koko maailma sitä ihailisi. Samanaikaisesti hän päiväkirjan tietojen avulla ajattelee saavansa Rolandin käsiinsä ja oikudenkäyntiin syytettyjen penkille hitleristien Kloogan vankileirin hirmuteoista. Roland on kirjoittanut päiväkirjansa hyvin varovaisesti. Yhtäkään nimeä eikä paikkaa ole mainittu. Kooditkin ovat täysin tuntemattomia. Parts tutkii kirjaa kärsivällisesti. Hän ujuttautuu Rolandin nahkoihin, yrittää ajatella kuin Roland. Mutta kuka salaperäinen Sydän on? Hänen täytyy olla Rolandin rakastettu. Toveri Parts jatkaa teoksessaan tarinaa Markista, julmasta sotarikollisesta, joka ei ole koskaan jäänyt kiinni ja sijoittaa Roland-serkkunsa Markiksi. Rolandin parhaimmat ja urheimmat teot Parts valitsee omiksi teoikseen. Uutteran työn ja etsimisen jälkeen Parts löytää alkoholisoituneen Rolandin Toorun kylästä. Teoksessaan Parts tuhoaa Rolandin ja myös tämän opiskelijatyttären Evelinin, jonka väittää olevan innokas antikommunismin ja nationalistisen imperialismin kannattaja. Viaton opiskelijatyttö joutuu Partsin silmätikuksi poikaystävänsä ylioppilaskuntatoiminnnan takia. Evelin-parka, joka halusi vain valmistua, saada oman kodin, perheen, omia lakanoita, kaktuksia ikkunalaudalle, kiiltäväpintaisen kaapiston, ja jonka vanhemmat Roland ja Marta pitivät hänen opiskeluaan kaikkein tärkeimpänä. Se soisi hänlle pääsyn pois kolhoosista. Toveri Parts saa selville myös Sydämen henkilöllisyyden. Hän on sen tavallaan jo aavistanut. Vaimosta, Sydämestä, on päästävä eroon. Tämä on tosin täysin vaiennut Edgarin Siperian-vuosien aikaisesta elämästään, mutta kuka tietää, mitä hän on Rolandille Edgarista kertonut. Mamma oli kirjottanut Edgarille, että miniä oli käynyt auttamassa maalla ja ollut suureksi hyödyksi. Hän oli yöpynyt aitassa, tallissa, metsämökissäkin. Olisiko Roland sittenkin ollut syynä Juudit-vaimon vierailuihin maaseudulla? Lääkeriippuvuus ja lisääntyvä alkoholismi riittävät hyvin toimittamaan vaimon Tallinnan Paldinski 52:een, jonne toimitetuista ei yleensä sen jälkeen kuulla. Konttori kyllä hyväksyy sairaan vaimon hoitotoimenpiteet, avioeroa ei niinkään. Toveri Parts käy tervehtimässä vaimoa Paldinski 52:ssa. Ylilääkäri kertoo pahimpien harhojen olevan ohi. Kuvitelma kultatukkaisesta opiskelijatyttärestä on vielä sitkeästi jäljellä. Lääkärin puheista pystyy päättelemään, että vaimo on lopullisesti seonnut. Viimeinkin hän on päässyt tästä. Erikoispsykiatrian sairaala Minskissä sopinee vaimon lopulliseksi kotiuttamispaikaksi.
Parts lähtee sairaalasta. Aamu on kirkas ja kaunis. Hän on uuden elämänsä alussa. Haitalliset esteet on raivattu. Hänen teoksensa on valmistunut, ja se on saanut innostuneen vastaanoton. Häntä on juhlittu ja tulevaisuus mahdollisesti Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingissä tai komennus Berliinissä kangastelee auvoisena. Kyyhkysparven äkillinen lehahdus lentoon saa toveri Partsin, Edgarin palaamaan ensimmäiseen julmaan tekoonsa. Rosalien iho on valkoinen navetan kalkittua seinää vasten. Inho hänen kasvoillaan ei kuulu, sovi hänelle, hänhän on ilonauruinen tyttö. Sanat eivät myöskään kuulu hänelle, eivätkä muille. Hän uhkaa paljastaa Juuditille Edgarin mieltymyksen miehiin, koska Juudit ansaitsee parempaa kuin sairaan kyvyttömän miehen. Edgar muistaa, että Rosalien kaula oli ohkainen kuin lepän vitsat. Ehkä tämä hetki merkitsi toveri Partsin murtumista. Hän oli uhrejaan ahdistellessaan ja vaaniessaan todennut, että jos muu ei mieltä murra, sen tekee aika. Kirjan päähenkilöiden kohtalot ovat lohduttomia. Kirjailija on kuitenkin suonut Juuditille ystävyyttä ja rakkautta, Rolandille rakkautta, velvollisuudentunteen läheisiä kohtaan ja voimakkaan isänmaanrakkauden. Hän nousee tämän teoksen sankariksi. Virolaisen runoilijan Hando Runnelin runon ( Punaisten iltojen purppura, Runoja 1965 1987) tunteita saattaisi kuvitella myös Rolandin tunteiksi: NOUSE, MEIDÄN ON LÄHDETTÄVÄ Nouse, meidän on lähdettävä, kaste jo nurmea kostuttaa, nouse, meidän on lähdettävä, emme voi viipyä kauempaa; pidä, jos tahdot, kättä kaulallani, tartu sormista, kädestäni, korut, jotka vierivät kaulaltasi, kerran vaadit takaisin kädestäni; nouse, meidän on lähdettävä, emme voi viipyä kauempaa, yö on lyhyt vaikeneva vai hämärtävä hetki, siitä en enää selkoa saa. Kaunis, kaunis, kaunis on maa, kaunis on maa, jota rakastan. Eeva Lampén