KEIKALLA Calle Krokfors Kokkolasta poismuuttaneiden musikaalisesti lahjakkaiden joukkoon lukeutuvat monen muuttolinnun tavoin Krokforsin veljekset Carl-Gustav eli Calle ja Hans-Erik eli Hasse. Veljesparin musiikkiharrastukset juontavat Kokkolassa vaikuttaneeseen Lindellin torvisoittokuntaan. Vanhemmat olivat suurimpina kannustajina heidän soittoharrastuksiinsa. Isä Krokfors itse soitti jonkun verran viulua ja lauloi Gamlakarleby Manskörissä sekä kunnostautui musiikkiharrastuksensa ohella sanoittamalla Lions yhdistyksen kannatuslaulun. Näiden lisäksi voitaisiin mainita heidän setänsä Bertel Krokforsin soittaneen viulua Kokkolan kaupunginorkesterissa. Tässä jutussa tutkailkaamme hieman pintaa syvemmältä veljesparin vanhemman eli Callen soittohistoriaa vuosikymmenten takaa. Kokkolalainen Carl-Gustav Krokfors luo uraa jazzmuusikkona Helsingissä Näin kirjoitti ÖB joskus vuosikymmeniä sitten. Carl-Gustav Krokfors eli Calle soitti kuitenkin muiden kokkolalais- ja keskipohjalaissoittajien kanssa jo siihen aikaan kun Länsipuistossa Kokkolassa olleessa kesäravintolassa eli Paviljongissa järjestettiin musiikkitilaisuuksia 1950-luvulla. Mutta miten kaikki alkoi? Siitä ja paljon muusta Calle kertoi eräässä haastattelussa näin: - Musiikinopettajamme Eino Lindell antoi perusteet mm. amerikkalaistyyppiselle tanssimusiikille ja improvisoinnille. Kuuntelin siihen aikaan usein Ruotsin radiosta ohjelmaa JAZZ FÖR UNGDOM. Ohjelmassa monet koululaisorkesterit soittivat dixielandia, josta kiinnostuin.
Kun musiikkikaupan ikkunassa esillä ollut Kid Oryn Tiger Rag -levy lisäsi tuota innostusta, voisi olettaa, että nuoren miehen kiinnostus dixielandiin oli ottanut sen ratkaisevan askeleen kohti tulevia koitoksia. Tämä levy ei ollut sen ajan ehkä kuuluisimman iskelmän Tiikerihain originaali, kuten hän oli ensin luullut. Levyn kansi oli kuitenkin sen verran hieno, että levy oli ostettava jo ihan sen takia. Hyvin lyhyessä ajassa levy oli soitettu lähes puhki ja Calle totesikin, että äitinsä osasi tämän kappaleen kertosäkeen ulkoa vielä vuosia myöhemmin. Calle kävi keskikoulun ruotsinkielisessä GSSL:ssä, jonka jälkeen hakeutui Uusikaarlepyyhyn opettajaseminaariin 50-luvun puolivälissä. Opiskeluaikoina hän esiintyi mm. Rythm Boys-nimisen yhtyeen kanssa. Näihin aikoihin hän tutustui myös pietarsaarelaiseen Brylle Nylundiin, joka esiintyi sikäläisessä hyvin tunnetussa ravintolassa nimeltä Gamla Fregatten. Siellä soi useimmiten jazz ja kaikki jazzista pitävät tapasivat kokoontua sinne. Varusmiespalvelun suoritettuaan kiersi hän Bryllen kanssa keikoilla ja sitä ravintolamuusikon uraa kesti yhteen menoon kahdeksan vuotta. Kun keskustelu sivuaa Rythm Boys yhtyettä, voidaan huomata se vaatimattomuus, joka Callen olemuksessa on tullut esiin monta kertaa. Ilmeisenä vahvistuksena 50- ja 60- luvuilla suurta suosiota nauttineen yhtyeen riveissä esiintynyt soittaja ilmoittaa mm., että häntä ei tarvitse mainita tämän yhtyeen yhteydessä, koska se ajanjakso oli niin lyhyt. Huomautan omana mielipiteenäni kuitenkin, että orkesterin kulloisenkin kokoonpanon menestys on kaikista soittajista riippuvainen ja siksi haluan asettaa näytille myös orkesterin itsensä julkaiseman kuvan sen aikaisesta kokoonpanosta. Kun opinnot Uusikaarlepyyssä olivat ohitse, muutti Calle Turkuun, jossa hän aloitti taidehistorian opinnot, soiton ohella. Kun hän alkoi keikkailla Viktor Klimenkon kanssa, tuli
muutto Helsinkiin. Opinnot jatkuivat Vapaassa taidekoulussa ja ne hän kustansi ravintola Klaavasta saaduilla tienesteillä, jossa hänellä oli vakituinen muusikon pesti. Pari vuotta myöhemmin Calle aloitti opinnot Ateneumissa. Taideopinnot veivät kuitenkin niin paljon hänen ajastaan, että säännöllinen keikkailu oli lopetettava. Joitakin satunnaisia keikkoja mahtui silti kalenteriin, joista mainittakoon esiintymiset The Esquiers ja Melody Stompers yhtyeiden riveissä. 50-luvun lopulla alkoi jazzin asema tanssipaikkojen ykkösenä hiipua. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa sillä rintamalla ja erityisesti rockmusiikki alkoi rynnistää tanssiravintoloihin. Callen suosimaa dixielandia ei kuitenkaan kuopattu, vaikka sen tapaista musiikkia ei yleisesti soitettukaan. Vaikka leipätyö, keikkailu ja opiskelu veivät Callen Etelä-Suomeen, ei yhteydenpito koskaan katkennut Kokkolaan ja siellä asuviin muusikkotuttaviin. Näistä voitaisiin mainita mm. Peltolan veljesten kanssa tehdyt keikat Coccolita-laivalla kesällä 1967. Simo ja Sauli Peltola sekä Calle Krokfors Coccolitalla 1967 East Bottom Dixiemen Muutettuaan Etelä-Suomeen alkoi Calle soittaa sikäläisten muusikoiden kanssa. Bottalla eli Pohjalaisten talolla oltiin kiinnostuneita muodostamaan opiskelijabändi, joka soittaisi Retuperä-musiikkia. He ottivat silloin yhteyttä Calleen ja syksyllä 1970 ensimmäisessä opiskelijoiden kanssa käydyssä kokouksessa päätettiin alkaa soittaa vanhaa kunnon dixielandia. Vähitellen orkesterin nimeksi muodostui East Bottom Dixiemen. Ensimmäiset harjoitukset pidettiin 12. tammikuuta 1971. EBD oli aikoinaan ensimmäinen suomalaisyhtye, jonka ohjelmisto muodostui dixielandista. Orkesteri julkaisi ainoan,
nimeään kantavan levynsä (LP) vuonna 1978. Levyn kaikki kappaleet ovat Callen sovituksia, joista yksi, East Bottom Blues on myös hänen säveltämänsä. Merkille pantavaa on, että tällä LP:llä on kappale nimeltä Livery Stable Blues, joka on maailman historian ensimmäinen jazzkappale, joka on julkaistu levyllä. Sen levytti yhtye nimeltään Original Dixieland Jass Band vuonna 1917. Orkesterin bassorummun kalvossa on ranskankielellä esitetty päivämäärä marraskuun 12. 1917. Tuolloin New Orleansin ranskankielisellä alueella sijaitsevat ns. punaisten lyhtyjen korttelit kiellettiin ja kapakat, joissa dixielandjazz syntyi, suljettiin. New Orleansissa asui valtavasti eri kansallisuuksia. Kaikilla oli omat musiikkinsa ja ne sekoittuivat tuossa kattilassa. Aivan ensimmäisinä dixielandia soittivat valkoihoiset muusikot. Afrikkalaiset rytmit sekoittuivat tähän musiikkityyliin myöhemmin. Huvielämä kukoisti, kapakat täyttyivät ja juuri siellä nämä eri kansallisuuksien muusikot tapasivat ja alkoivat soittaa yhdessä, mutta huvittelulle pantiin päätepiste marraskuussa 1917, kun uusi laki astui voimaan. Kapakat kiellettiin ja niin yhdessä yössä tuli valtavasti työttömiä, myös työttömiä muusikoita. Parhaimmat muusikot lähtivät kaupungista ja muuttivat mm. New Yorkiin, Chicagoon ja San Fransiscoon. Näin dixie lähti leviämään. Tästä alkoi jazzin maailman valloitus saavuttaen myös Pohjanmaan ruotsinkielisen rannikkoseudun. Jazzin Suomen valloitus alkoi nimittäin Pohjanmaan ruotsinkielisiltä paikkakunnilta, jossa Ruotsin radio kuului. Ruotsiin kaikki uusi saapui ensin ennen kuin saavutti Suomen, näin myös jazzmusiikki. EAST BOTTOM DIXIEMEN. Jukka Järvelä - banjo, Matti Iiramo - pasuuna, Pekka Mesimäki - piano, Ilkka Virto - pasuuna, Heikki Sandrén - rummut, Pekka Iiramo - klarinetti, Carl-Gustav Krokfors - trumpetti (kapellimestar), Seppo Aunola - tuuba East Bottom Dixiemen oli erittäin suosittu yhtye saaden runsaasti medianäkyvyyttä niin lehdissä, TV:ssä kuin radiossa. Yhtye oli kysytty opiskelija- ja jazzklubeilla sekä festivaaleilla, joista voidaan mainita esimerkiksi silloisen Itä Saksan Dresdenissä pidetty Dixiekarnevaali, johon orkesteri osallistui. Calle kertoi, että Dresdenin festivaali on valtava dixielandmusiikin tapahtuma. Se järjestetään vuosittain ja sinä vuonna siellä esiintyi noin
100 orkesteria eri puolilta maailmaa. Kutsun festivaaleille EBD sai kansallisen jazzliton kautta. Tietysti myös kotoinen Pori Jazz Festival tuli koettua, jossa orkesteri esiintyi vuonna 1979. Tämän session orkesteri tallensi omilla äänityslaitteilla, jonka kopion Calle lähetti allekirjoittaneelle ja pyysi että se julkaistaisiin Youtube:ssa. Näin toimittiin ja äänitallenne East Bottom Dixiemen - Livat i Pori 1979 julkaistiin tuubissa 15.6.2017. Yhtye vieraili myös Kokkolan Midnight Jazz festivaaleilla vuonna 1988. Keikalla-projekti vastaanotti Callelta edellä mainitun musiikkitallenteen lisäksi myös paljon haastattelumateriaalia, joka sisältää mm. parituntisen keskustelutuokion Sacy Sandin kanssa. Sacy nautti suurta suosiota paikallisissa muusikkopiireissä viimeisinä elinvuosinaan ja tuli laajemmalti valtakunnassa tunnetuksi latinalaisamerikkalaisen musiikin pioneerina 50- ja 60-luvuilla. Itse Sacyn kanssa soittaneena Calle arvosteli kuitenkin suomalaisia musiikkituottajia siitä, että Sacyn tuotannosta on julkaistu vain kehno otos hänen latinalaisamerikkalaisesta tuotannostaan vaikka hänen keikkasettinsä muodostui mitä upeimmista tulkinnoista maailman tunnetuimpia jazzkappaleita. Calle piti Sacya ennen kaikkea jazzmuusikkona. Mainittakoon tässä yhteydessä heidän yhteinen keikkasessionsa Hangon Hotelli Regatassa vuoden 1968 kesällä, josta Calle mainitsi yhdessä käymistämme juttutuokioista. - Sacy oli todennäköisesti jo hieman väsähtänyt, eikä enää nauttinut suurta suosiota Helsingin musapiireissä, kun aiemmin mainittu Brylle Nylund oli juuri tehnyt keikkasopimuksen Hotelli Regattaan ja pyysi Sacyn mukaan. Kuukauden sopimuskeikka hoidettiin kokoonpanolla Brylle Nylund piano ja haitari, Sacy Sand rummut, perkussiot ja laulu sekä Carl-Gustav Krokfors basso. Orkesterin kokoonpanoon saattoi kuulua myös Wivan Hassel rummut ja laulu, jolloin Sacyn paikka todennäköisesti oli perkussiokioskin takana. Olosuhteista huolimatta ei Sacyltä kuitenkaan puuttunut virtaa vaan osoitti sen ottamalla rumpusatsista symbaalin, asteli se mukanaan ravintolan edustalle jossa satoi lähes kaatamalla. Ikään kuin eteläisen Euroopan maissa, joissa ravintoloiden edessä ns. sisäänheittäjät houkuttelevat turisteja ravintolaansa tepasteli Sacy sateessa ravintolan edessä symbaali päänsä päällä sateensuojana ja houkutteli ihmisiä mukaansa sisälle. Saadessaan tämän päähänpiston oli orkesteri juuri aloittanut kappaleen Singing in the Rain ja kun hän ihmisjonon seuratessa häntä palasi takaisin lavalle soitti orkesteri viimeisiä tahteja kappaleesta Cherbourgin sateenvarjot. Sateisen Hangossa vietetyn kuukauden jälkeen siirtyi orkesteri Teatteriravintolaan Jyväskylään. Hiljattain edesmennyt Calle oli graafikko, piirustuksen opettaja, taiteilija mutta ennen kaikkea jazzmuusikko. Keskusteluiden lomassa palasimme silloin tällöin hänen menneisiin keikkailuvuosiin ja kävi ilmi, että vaikka hän asui Etelä-Suomessa, säilyivät yhteydet paikalliseen musiikkielämään ja keikkailuun alueellamme, josta saamme aasinsillan palata ajassa taaksepäin 50-luvun jälkimmäisen puoliskon tapahtumiin Kokkolassa. Vuonna 1955 perustettu ja nyttemmin toimimattomana rekisteristä poistettu jazzyhdistys Perdido oli yhtenä kesänä vuokrannut Länsipuistossa sijainneen kesäravintolan ja piti siellä jameja viikonloppuisin. Yhdistyksen perustamisen jälkeen, kun yhdistys vielä eli kukoistuksensa aikaa, alkoi Folke Neunstedt kerätä orkesteria ympärilleen. Sen tarkoitus oli mitä todennäköisimmin toimia yhdistyksen housebändinä paviljongissa. Samalla hän pyysi soittokavereitaan säveltämään tunnuskappaleen tälle orkesterille. Siihen aikaan oli tapana että orkestereilla oli oma tunnussävelmä. Tämä käy selville myös kokkolalaislähtöisen muusikon, Pentti Tannisen soittohistoriaa käsittävässä kappaleessa allekirjoittaneen keskipohjalaiselle populaarimusiikille omistamassa kirjassa KEIKALLA. Folken kasaaman orkesterin työnimenä käytettiin dixielandjazziin vivahtavaa nimeä West Park Stompers. Calle tarttui Folken pyyntöön ja sävelsi kappaleen West Park Stomp, johon hän
myös teki englanninkieliset sanat. Sekä orkesterin että tämän kappaleen esitykset jäivät kuitenkin jostain syystä toteutumatta ja niin ne hautautuivat vuosikymmeniksi, mutta ei aivan kokonaan, sillä sävelmä säilyi alkuperäisenä Callen piirongin laatikossa ja kuten tunnettua, kaivoi Folke ystävineen myös tuon dixieland-bändiajatuksen naftaliinista uudelleen vuonna 1973 Lyttypää Jazz Bandin muodossa. Loppuvuodesta 2017 Calle lähetti allekirjoittaneelle tuon kappaleen nuotit teksteineen ja hän esitti hartaana toiveena, että sen esittäisi joku kokkolalainen kokoonpano vielä joskus. Lupasin tehdä voitavani, joten tuumasta toimeen esitin Callen toiveen muutamalle arvostamalleni kokkolalaismuusikolle. Nykyisin Oulussa asuva Kenneth Sjöwall tarttui syöttiini. Hän on paikalliselle musiikkiväelle tuttu 80-luvulta mm. Westpark Dixiemenin riveistä. Hänellä on vakituisen muusikon toimen ohella oma yhtye nykyisellä asuinpaikkakunnallaan nimeltään Kenneth Sjöwall s Dixie Dudes. Kenneth istui jo nuorena kuin se kuuluisa pieksu aiheeseen ja tuli valtakunnallisestikin tunnetuksi yhtenä Neunstedt-Sjöwall Quartetin kantavista voimista. Kenneth innostui tästä Callen toiveesta ja näin Callelle tekemäni lupaus nytkähti aimo askeleen eteenpäin ja nyt tiedän että West Park Stomp saa sen Callen toivoman kantaesityksen. Soi se sitten Kokkolassa tai missä hyvänsä soikoon se kuitenkin Carl-Gustav Calle Krokforsin muistolle. Trumpetti on vaiennut (H-E Krokfors) Calle siirtyi ajasta ikuisuuteen 4.8.2018. Hänen viimeinen matkansa toteutettiin aitoon New Orleans -tyyliin 1.9.2018 Tapiolan kirkossa, Espoossa, kiitos hänen omaistensa, lähimpien ystäviensä ja soittokavereidensa. Kirkosta hautajaissaattue kulki elävän dixieland-orkesterin musiikin tahdissa Callen kantakapakan liepeille, jossa saattoväki saattoi jatkaa muistotilaisuutta, kuten aito jazzmuusikko toivoi häntä muisteltavan. Saattue (Oliver Andersson)