MINÄ HIIHTELEN HANKIA HILJAKSEEN Minä hiihtelen hankia hiljakseen, minä hiihtelen siskojen kanssa. Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa. Emo huolella käy: eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtyy? Me hiihdämme alta ikkunan, me katsomme salaa sisään: isä pitkää piippua polttelee, emo takkahan halkoja lisää. Hip, hip, hip, hurraa, kaikk kerrassaan! Ovi auki, ja äidin helmahan vaan Eino Leino Lähde: Kaksi säkeistöä runosta Yksin hiihtäjä. Hiihtäjän virsiä, 1900.
LUMIUKKO Valmiina on jo silmät, suu, valkea paita, puku muu. Hatunkin vielä päähän saat, kätehen valkeat hansikkaat. Jalkahan kiiltävät saappahat, harteille helmiset kauhtanat. Tottapa sitten sä kestänet Pohjolan paukkuvat pakkaset uljaana, jäykkänä, jurona. Keväällä pulppuat purona. Immi Hellén 1916 Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.
LASKIAISLAULU Huraa, huraa, laskiaisrauhaa! Siansorkkaa ja hernettä kauhaan! Paksua pullaa, maitoa, voita niele ja nieltyäs niellä koita! Pakkanen puree, se pistää, paukkuu, pitkiä pellaita koirat haukkuu. Katsohan Kepparin pulleeta nenää, jäässä on, loista ei lyhtynä enää. Naapurin Henttu ja Kaisa ja Jaska, tulkaatte, jäässä on hevosen häntä! Laskiaisriemu on lyhyenläntä. Illalla saunassa huiskaa vasta. Eero Eerola Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.
TALVI Tuuli valkopäitä äsken tuuditti, sillat siniset nyt lahdet sitovi. Suksi nopsasti liukuu ylänteillä, talvi kaunis meillä, lumi loistavi. Aurinkoinen illat, aamut torkahtaa, synkät varjot Suomen korvet kaihostaa. Kansa valvastaa, vankka on sen mieli, liiku liukas kieli, päre leimahtaa. Päivällä ma huhdoin puita metsässä, hääräsin kuin karhu, hiukset härmässä. Sepä leikkiä; nyt me ratoksemme illan laulelemme lieden ääressä. Laula runojamme entis-ajoista, laula Suomen miesten vaivaisuutta. Laula vanhoja, laula toivojamme, kunnes nukahdamme. Päre sammahtaa. E. A. Lähde: Satakunta 15.2.1873
MÄEN LASKU Hei lystiä laskuu, meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, lumi tähtinä kiiluu, Varvas kengästä hiiluu, ruusut poskille lentävät. Anna ihmisten kiittää heidän rautaista tietään, heidän höyryvaunujaan; Siell on koppelit pimeät, niiss on laiskat ja vireät kaikki nukkumaisillaan. Hei lystiä laskuu, meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; toinen viskelee toistaan, ei saa seista laiskakaan. Katso pohjainen tuulee, äiti kylmivän luulee, huutaa:»lapset tulkaa pois!» Hei lystiä laskuu, meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois! Pietari Hannikainen Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.
JÄÄKITEET RUUDUSSA Jääkitehet ruudussa kimmeltää, kun kuu niihin hohtoa valaa. Niitä poikanen tarkaten tähystää, koko illaks hän ikkunanpielehen jää niin ääneti, aivan kuin salaa. Mitä lukee se ruudusta poikanen, mitä piirteli tähtöset hälle? Koko maailma siellä on ihmeitten, jäätähtöset talven ne omisti sen sille pienelle tähystäjälle. Hän näkee tarujen kultamaat ja korskuvat ratsut ja linnat, sinikukkaiset kummut ja hopeiset haat, Sinä kerran kaikki ne omikses saat, ne aartehet kallihimmat. Jääkitehet ruudussa kimmeltää, luo uusia ihmemaita. Jo painuu pielehen poikasen pää, sinisilmähän unonen ennättää. Unentytti, ah, oisitko saita! Tuli päivyen säde ja pyyhki ne pois sen poikasen ratsut ja linnat. Hänen aarteitansako viedä se vois? Hänen, omansa eivätkö aina ne ois, ne unelmat kirkkahimmat! Immi Hellén 1925 Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.
1/2 SYDÄMENI TALVI Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä. Talvella talossa kiirettä ei, talvell on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet. Huurtehessa on honkapuut, hyyteessä ikkunalaudat. Ihmiset takkahan tuijottaa, hiljaa hiiliä liikuttaa liikkuvi muistojen haudat. Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta. Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa. Lähde: Hiihtäjän virsiä, 1900.
2/2 Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot. Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat. Suru on siltoja siskojen, sääli on hallan kukka. Talvella toistansa säälitään, itseään sekä ystäviään: Ystävä, ystävä rukka! Voi sinun hullua sydäntäs, voi sinun hullua päätäs, tiedä en, kump oli hullumpi, hullut ne vaan oli kummatki, tarvis ol talven jäätäs. Tahdoitko toivoja toteuttaa, näitkö sä onnesta unta? Hangessa toivojen hauta lie. Kaikilla meillä on yksi tie. Talvella paljon on lunta. Eino Leino Lähde: Hiihtäjän virsiä, 1900.
1/2 TALVELLA On talvi. Valkovaippaan maan jo luonto kaikkialla peittää, ja lisää hiutaleita vaan kuin huntuja se maahan heittää. Jo tuoss on talven ensitie, miss tukkimiehen hepo laukkaa, reen jalas pakkasessa paukkaa, ja hepo kiitää, korpeen vie. Puut seisoo pakkashuurteissaan, ja korvessa on syvä rauha; ei laula edes linnutkaan, ei leyhy iltatuuli lauha. Vaan tuolla tukkimiehet käy ja kirveeniskut kajahtaapi, nyt korven rauha katoaapi, mut yöksi jälleen ennättäy. Yö koittaa, talven siniyö, ja tähdet syttyy taivahalla; jo hohtaa niiden helmivyö yön tummuudessa kaikkialla. Sä katsees pohjoisehen luo: mi loimu siellä yössä väikkyy? Mi taivaan rantamilla läikkyy? On revontulten loimu tuo. Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917 1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.
2/2 Se korkealle kohoaa ja taivaan sinen valostaapi, kuin tuliliekit ylös saa ja autereita tavottaapi. Kas, korven takaa käy sen koi, ja kultakaareen joskus kääntyy, ja aamun sarastaissa nääntyy, yötähtein kerä häipyy pois. Ah, korpi! Raitis talvisää se hyväileepi ihmismieltä, ja punahonkain uljas pää kuin puhuis meille riemun kieltä. Ne ylväät onpi seistessään, ja ylväät silloinkin, kun kaatuu, kun oksansa jo maassa maatuu, ja tukkimies on riemuissaan... Matti Husu 1937 Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917 1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.