Paikallisen innovaatiotalouden vahvistaminen Antti Hautamäki ja Kaisa Oksanen Abstract Although we are living in a borderless and networked world, resources are concentrated and amassed in certain areas that offer a relative advantage. At the same time, the economy is increasingly based on intangible capital: knowledge and expertise. The accumulation of intangible capital is indeed the success factor that determines the competitiveness of an area in the innovation economy. Successful cities have developed into globally attractive innovation hubs that are able to utilize the local innovation potential and convert creativity and expertise into business. This article approaches the local innovation economy from the perspective of the global competition over innovation. Finland s innovation policy is examined within the framework of the innovation economy, paying attention to problems in the construction of innovation clusters and to the Innovative Cities programme of the Ministry of Employment and the Economy. The development of the City of Jyväskylä with its urban region is discussed as a case example. Johdanto Globaalissa taloudessa paikkojen merkitys korostuu. Vaikka elämme rajattomassa verkottuneessa maailmassa, voimavarat keskittyvät ja kasaantuvat tietyille suhteellista etua tarjoaville alueille. Kun talous ennen perustui raaka-aineiden ja energian saatavuuteen ja alueen saavutettavuuteen, nyt se perustuu kasvavasti aineettomaan pääomaan: tietoon ja osaamiseen. Juuri aineettoman pääoman kasautuminen on menestystekijä, joka ratkaisee alueen kilpailukyvyn innovaatiotaloudessa. Menestyvät kaupungit ovat kehittyneet globaalisti vetovoimaisiksi innovaatiokeskittymiksi. Niissä kyetään hyödyntämään paikallista innovaatiopotentiaalia ja muutamaan luovuus ja osaaminen liiketoiminnaksi. Innovaatioprosesseja ruokkii dynaaminen ekosysteemi, jossa eri toimijat verkottuvat ja luovat yhdessä uutta arvoa. Artikkelissa lähestytään paikallista innovaatiotaloutta globaalin innovaatiokilpailun näkökulmasta. Innovaatiokeskittymä ja innovaatioiden ekosysteemi ovat artikkelin keskeisiä käsitteitä. Suomen innovaatiopolitiikkaa tarkastellaan innovaatiotalouden viitekehikossa kiinnittäen huomiota innovaatiokeskittymien rakentamisen problematiikkaan ja työ- ja elinkeinoministeriön innovatiiviset kaupungit -ohjelmaan. Caseesimerkkinä käsitellään Jyväskylän kaupunkiseudun kehitystyötä. Innovaatiotalous Innovaatiotalous on vakiintunut ja osuva kuvaus nykyisen globaalin talouden luonteesta. Yritysten kilpailukyky perustuu yhä enemmän niiden luovuuteen ja innovatiivisuuteen. Taloustieteessä painotetaan yleensä tuottavuuden merkitystä kilpailukyvylle. Tuottavuus tarkoittaa voimavarojen käytön tehokkuutta. Jos tuottavuus on korkealla tasolla, yrityksen tuotteet voidaan myydä kilpailukykyiseen hintaan. Kehittyneissä OECD-maissa kustannustaso on huomattavasti korkeampi kuin kehittyvissä ja teollistuvissa maissa kuten Intiassa ja Kiinas- 369
sa. Näiden maiden kanssa ei pysty kilpailemaan pelkästään tuottavuutta parantamalla. Kilpailukyky syntyy innovaatioilla eli luomalla uusia tuotteita ja palveluita, joilla avautuu kasvavia markkinoita. Innovaatioissa on kysymys voimavarojen käytöstä uusilla tavoilla. Kiteytämme tämän johtopäätöksen teesiin olemme innovaatiokilpailussa, emme tuottavuuskilpailussa. Innovatiivisuuden ja tuottavuuden välillä vallitsee jännite vaikka ne vaikuttavatkin vastavuoroisesti toisiinsa. Tuottavuuden nostaminen on tietysti pitkällä aikavälillä merkittävä kilpailuetu. Tuottavuuskilpailussa yritykset pyrkivät pärjäämään parantamalla tuottavuuttaan ja alentamaan kustannuksiaan esimerkiksi työvoimaa vähentämällä ja tuotantoa automatisoimalla. Innovaatiokilpailussa luova ja osaava ihminen on keskeistä pääomaa ja siksi työntekijöiden arvostamisesta ja kannustamisesta tulee menestystekijöitä. Tuottavuuden maksimointi tehdään usein työvoimaa leikkaamalla, mikä heikentää innovaatioille keskeistä inhimillistä pääomaa. Innovaatiokilpailussa luodaan uusia markkinoita tuottamalla aivan uuden tyypin palveluja ja tuotteita. Uuden kategorian tuotteet synnyttävät uuden markkinan, jolla ei ole vielä kilpailua. Varsin usein uuden kategorian tuotteet syrjäyttävät vanhat tuotteet. Tällöin puhutaan mullistavista innovaatioista ja teknologioista. Esimerkkeinä voidaan mainita Applen iphone-puhelimet, ipod-musiikkisoittimet ja ipad-taulutietokoneet. Applen uudet tuotteet ovat itse asiassa palvelualustoja ja niiden menestys perustuu helppokäyttöisyyden lisäksi runsaaseen palvelutarjontaan. Aivan keskeinen piirre Applen menestyksessä on hyvä design, jonka ytimenä on miellyttävä käyttäjäkokemus. Applen menestys perustuu hyvin paljon sen tuotteiden ympärille syntyneeseen ekosysteemiin, joka muodostuu Applen alihankkijoiden ja sovellusten (apps) kehittäjien kasvavasta yhteisöstä. Applen luoma innovaatioiden ekosysteemi on esimerkki siirtymisestä uudentyyppiseen verkottuneeseen innovaatiotalouteen, jossa ekosysteemit kilpailevat keskenään. Innovaatiot ja 4i-malli Innovaatio-käsitettä käytetään hyvin monessa merkityksessä (Ettlie 2006). Innovaation olennaiset piirteet tavoitetaan kuitenkin määritelmällä, jonka mukaan innovaatio on uusi hyödyllinen asia, joka on otettu käyttöön (Hautamäki & Oksanen 2012). Määritelmän ydin on idean soveltaminen ja hyödyllisyys. Tässä hyödyllisyys ei tarkoita vain taloudellista hyötyä, vaan uutta arvoa. Määritelmän mukaisesti innovaatio voi olla uusi tuote tai palvelu, uusi organisaatio tai toimintamalli, jopa uusi käsite. Innovaatio ei ole vain idea tai inventio (keksintö), vaan reaalisessa käytössä oleva uutuus, jolla on vaikutuksia toimintaan. Innovaatiolla on elinkaarensa ideasta käytäntöön. Innovaatiotoiminnan 4i-mallin mukaisesti jäsennämme innovaatioprosessin neljään vaiheeseen, jotka ovat idea, inventio, implementaatio ja impakti (esim. Hautamäki 2011 toim.). Idea: ajatus uudenlaisesta ongelmanratkaisusta tai olemassa olevan tiedon uudesta sovelluksesta; idea voi olla hyvinkin alustava aavistus tai mahdollisuus (esim. ajatus oman hyvinvoinnin seuraamisesta) Inventio: idean kehittelyn ja testaamisen tuloksena saatu periaatteessa toimiva malli, prototyyppi tms. (esim. ranteessa kannettavan monipuolisen mittarin kehittäminen). Implementaatio: invention ottaminen tuotantoon ja sen saattaminen käyttäjille ja asiakkaille; tuotteistaminen (rannekkeiden tuotanto ja niiden antaman informaation käsittely mobiililaitteilla). Impakti: innovaation vaikutukset ja sen tosiasialliset käyttötavat (sairauksien ennaltaehkäiseminen ja elämänhallinnan vahvistuminen). Innovaation ajovoima (driving force) on sen lähtökohtana oleva ongelma. Innovaatioprosessi on ongelmanratkaisua, joka johtaa ideasta inventioon ja siitä ratkaisun implementointiin ja tuloksena on toimiva ratkaisu. Ideointi ja implementaatio ovat hyvin erilaisia prosesseja. Ideointi on luovaa ja vapaata toimintaa kun taas implementaation on 370
Taulukko 1. Ideoinnin ja implementoinnin eroja (Hautamäki & Oksanen 2012) Ideointi Implementaatio Tavoite Ideoiden runsaus Ideoiden valikointi Logiikka Synteesi Analyysi Toiminnan luonne Luovuus Tehokkuus Organisaatio Verkosto Hierarkia kurinalainen ja määrätietoinen prosessi. Innovaatiotaloudessa pitää olla hyvä sekä ideoinnissa että toteuttamisessa. Innovaatiot syntyvät usein yhdistämällä erilaista tietoa, synteesillä, kun taas implementaatiossa tarvitaan ilmiöiden ja prosessien analyysiä. Ideoinnissa ovat eduksi yrityksen sisäisen ja ulkoiset verkostot kun taas implementaatio onnistuu paremmin hierarkkisessa organisaatiossa (ks. Smedlund, 2009). Tällaiset erot vaikuttavat innovaatioprosessien johtamiseen ja organisointiin. Ideoinnin ja implementaation eroja voidaan kuvata seuraavilla taulukossa 1 olevilla käsitepareilla. Innovaatiot syntyvät yhdistämällä erilaista osaamista. Brian Arthur (2010) edustaa näkemystä, jonka mukaan innovaatioilla on nimenomaan kombinatorinen luonne. Yhdistämällä korkealuokkaista osaamista eri alueilta kyetään synnyttämään ainutlaatuista uutta osaamista. Esimerkkeinä olkoon bioinformatiikka, biojalostamot, biopohjaiset mineraa lien jalostusmenetelmät tai vaikkapa nykyinen peliteollisuus, jossa yhdistetään taiteellinen luovuus ja informaatiotekniikka. Kirjassa Suuri Siirtymä (Vasara ym., 2009) on hahmoteltu uudenlaista osaamisen dnaanalyysiä innovaatioiden edellytysten luomiseksi. DNA:lla viitataan yrityksen osaamisprofiiliin, jossa on mukana yrityksen aineeton pääoma (IPR, tietovarannot, menetelmäosaaminen, kokemukset, hiljainen tieto yms.). DNA-analyysin avulla voidaan periaatteessa arvioida kahden tai useamman yrityksen yhteinen innovaatiopotentiaali, eli mahdollisuudet synnyttää innovaatioita yhdistämällä niiden erilaiset DNA:t erilaisilla tavoilla. DNA-analyysi syventää merkittävästi Brian Arthurin kehittämää teknologisen evoluution teoriaa. Tässä teoriassa teknologioita yhdistellään jatkuvasti uusiksi teknologioiksi, jotka puolestaan syrjäyttävät vanhaa teknologiaa ja siihen tukeutuvaa teollisuutta ja synnyttävät uutta teollisuutta. Uusi teknologia synnyttää aina myös uusia ongelmia ja haasteita, joita ryhdytään ratkaisemaan. Ihmisten tarpeet muuttuvat koko ajan ja niitä muuttaa myös teknologia itse. Esimerkiksi internet on synnyttänyt ihmiselle uusia tarpeita hankkia kommunikaatiovälineitä ja niihin liittyvää osaamista. Arthur (2010) puhuu jatkuvasti avautuvista tilaisuuslokeroista, joihin teknologinen kehitys tarttuu. Luovuus ja luova talous Luovasta taloudesta alettiin yleisemmin puhua 15 20 vuotta sitten. Luovuudella haluttiin korostaa ns. luovien alojen kasvavaa merkitystä taloudessa. Luovien alojen määrittely on osoittautunut hankalaksi, mutta pääasiassa termillä viitataan sellaisiin kulttuuri-intensiivisiin alueisiin kuten arkkitehtuuri, design, musiikkiteollisuus, elokuvateollisuus, peliteollisuus jne. (ns. kulttuuriteollisuus, Koivunen & Kotro, toim. 1999, Hautamäki, 2009). Jos termiä luova talous halutaan käyttää, niin sen voi sijoittaa sellaiselle alueelle, jossa taide, kulttuuri ja innovaatiot leikkaavat (Hautamäki & Oksanen 2011). Paikallisesti luovuuden on nähty keskittyvän kaupunkeihin, joista voi luovien ratkaisujen myötä kehittyä innovatiivisia keskittymiä, hubeja (Landry 2000). Innovaatiotalous on tämän artikkelin kannalta hedelmällisempi termi kuin luova talous, koska innovaatiolla on täsmällisempi sisältö kuin luovuudella. Luovuus on nimenomaan 371
uuden tuottamista, mitä innovaatiot edellyttävät. Sen sijaan luovuuteen ei tarvitse yhdistää hyödyllisyyttä, mikä taas on innovaatioiden peruspiirre. Innovaatiojohtamisen keskeisiä tavoitteita on tarjota luovuudelle maaperää. Useat tutkijat ovat esittäneet oppeja ja menetelmiä luovuuden edistämiseksi. Vaikka luovuutta voidaan tarkastella yksilötasoisena ilmiönä, henkilökohtaisena ominaisuutena, niin innovaatiojohtamisen kannalta keskeisempää on luovuuden yhteisöllinen puoli. Organisaatiopsykologian professori Göran Ekvall (1995) pitää luovan organisaation tunnusmerkkeinä järkevää riskinottoa, vapauden ilmapiiriä, sopivia haasteita, dialogia ja luottamusta ihmiseen. Innovaatioiden luomiseksi tarvitaan luovuuden lisäksi tietoa ja osaamista. Pääomatermein ilmaisten innovaatiot edellyttävät aineetonta pääomaa. Aineeton pääoma jaotellaan yleensä inhimilliseen pääomaan (henkilöstön tiedot ja taidot), sosiaalisen pääomaan (organisaation ja sidosryhmien suhteet) ja rakenteelliseen pääomaan (patentit ja tietojärjestelmät). Innovaatiotaloudessa korostuu erityisesti inhimillisen ja sosiaalisen pääoman merkitys. Sosiaalisella pääomalla viitataan yleisesti yhteisössä vallitsevaan luottamukseen (Blomqvist 2011). Sosiaalinen pääoma on myös verkostokäsite ja silloin se ilmaisee kykyä mobilisoida verkostoihin sisältyviä voimavaroja (Lin 2001). Juuri verkostojen kautta saadaan käyttöön sellaista osaamista, jota itsellä ei ole. Verkostoissa innovaatiot syntyvät yhdessä luomalla. Verkostoja korostavat myös uudet hajautetun innovaation muodot kuten avoin innovaatio, joka on yrityksen innovointia ulkopuolisten osaajien ja tahojen kanssa (Chesbrough 2003). Hajautetun innovaation mallit perustuvat niiden kykyyn saattaa hajallaan olevia toimijoita luomaan yhdessä ratkaisuja (Hautamäki 2008). Paikkojen merkitys innovaatiotaloudessa Edellä on käsitelty innovaatiotutkimuksen eräitä keskeisiä teemoja kuten innovaatioiden luonnetta, innovaatioiden luomista ja innovaatiokilpailua. On korostettu innovaatioiden kombinatorista luonnetta ja tarvetta rakentaa verkostoja. Nyt nämä teemat yhdistetään maantieteeseen eli paikkojen merkitykseen innovaatioiden luomiselle. Aluekehityksessä on siirrytty kaupunkikeskeiseen vaiheeseen. Suomessa kaupungistumisen aste on nousemassa noin 80 prosenttiin. Kaupungit ovat yritystoiminnan, hallinnon ja kulttuurin keskuksia. Uudempi innovaatiotutkimus on nostanut esiin kaupunkien roolin innovaatiotoiminnan keskuksina, joka näkyy esimerkiksi osaamisen keskittymisenä ja patenttien hakumäärissä. Alueet ja kaupungit ovat kuitenkin hyvin erilaisia kehitysedellytyksiltään ja vahvuuksiltaan. Globaalissa mittakaavassa suuria mega-alueita on vain muutamia, niiden joukossa Tokio, Pariisi, New York, Lontoo ja Peking (Kim & Short 2008). Pohjois-Euroopassa ei ole yhtään tällaista mega-aluetta. Sen sijaan tarkemmalla kaupunkianalyysilla saadaan esiin merkittäviä pienempiä kaupunkiseutuja, joihin myös Helsingin metropoli yltää. Suurkaupungeissa tuotetaan kolmannes Euroopan bruttokansantuotteesta. Näiden tuotanto, työllisyys ja väestö kasvavat keskimäärin nopeammin kuin muut Euroopan seutukunnat. Asukaslukua kohti laskettu bkt on suurkaupunkialueella kolmanneksen korkeampi kuin koko EU:ssa (Laakso & Kostiainen 2008). Maailmanpankki julkaisi 2009 laajan tutkimuksen Reshaping Economic Geography (ks. Laakso & Loikkanen 2010), joka sisältää perusteellisen kuvauksen ja analyysin aluekehityksen ja keskittymisen ilmiöistä sekä niiden vaikutusmekanismeista ja seurauksista. Tässä tutkimuksessa nojaudutaan kolmen D:n kriteeristöön, joilla arvioidaan alueiden kehitysmahdollisuuksia. Ne ovat Density (tiheys), Distance (etäisyys) ja Division (rajoitukset, rajat). Laakso ja Loikkanen kirjoittavat: Maailmanpankin raportin mukaan menestyvät maat ja alueet ovat edistäneet talousmaantieteensä muuntumista sellaiseksi, että tuloksena on korkeampi tiheys kaupunkialueilla, lyhyemmät etäisyydet (pa- 372
rempi saavutettavuus) ja vähemmän erottelevia ja eristäviä tekijöitä. (2010, 12) Tiheystekijät painottavat kaupungistumista talouskasvun moottorina. Laakson ja Loikkasen huomio kaupungistumisesta on osuva: Maailmapankin politiikkasuositukset poikkeavat Suomessa etenkin aiemmin harjoitetusta politiikasta, joka korosti maan kaikkien alueiden tasapuolista kehittämistä ja jarrutti kaupungistumista (2010, 17). Viime vuosina Suomessakin on alettu kehittää suurkaupunkipolitiikka. Tämä muutos on uusi käänne, jossa tunnustetaan kasvukeskusten erityiset ongelmat liittyen mm. infrastruktuurin rakentamiseen ja segregaatioon. Globaali talous muodostaa maailmanlaajuisen verkoston, johon liittyy jatkuvasti uusia alueita ja toimijoita sitä mukaan kuin markkinat ja verkostot laajenevat. Samaan aikaan voimavarat keskittyvät, erityisesti maailman suurille metropolialueille. Kasaantumiskehitys on tunnettu jo pitkään. Alfred Marshall kiinnitti huomiota klusteroitumisen etuihin teollisuudelle ja kirjoitti niistä teoksessaan Principles of Economics (1890). Kun saman toimiajan yritykset hakeutuvat toistensa lähelle, ne hyötyvät tästä vaikka kilpailevatkin keskenään. Toimialan osaaminen kehittyy alueella ja se vetää puoleensa teollisuuden tarvitsemia ammattilaisia. Professori Richard Florida tutkimukset nostivat luovan luokan käsitteen kaupunkitutkimuksen keskiöön. Florida kiinnitti huomiota luovan luokan merkitykseen alueen dynaamisuudelle ja kilpailukyvylle (Florida 2005). Hän määritteli luovan luokan ammatin mukaan: luovia ovat insinöörit, opettajat, taitelijat, toimittajat, tutkijat jne. Teollistuneissa maissa luovaan luokkaan kuuluu noin 30 prosenttia väestöstä. Florida kehitti tunnetun 3T-mallinsa alueiden menestyksen selittämiseen. Kilpailukykyisillä alueilla on runsaasti luovaa luokkaa (talentit), niissä vallitsee suvaitseva ilmapiiri (toleranssi) ja niissä kehitetään ja käytetään korkeaa teknologiaa. Florida mittasi näitä kolmea tekijää usealla muuttujalla eri kaupunkiseuduilla laajan tilastoaineiston pohjalta. Mallin soveltuvuutta Suomen oloihin on epäilty (Sotarauta & Kostiainen 2008), mutta on kiistatonta, että Floridan esiin nostamat teemat ovat tärkeitä paikallisuuden merkityksen ymmärtämiseksi. Florida korostaa kaupunkiseutujen sallimaa ja sisältämää erilaisuutta niiden luovuuden ja kasvun lähteenä. Samaan seikkaan kiinnitti huomion jo 1960- ja 1970-luvuilla kaupunkitutkimuksen pioneeri Jane Jacobs (1970 ja 1985). Kirjassaan The Economy of Cities Jacobs kirjoittaa, että erilaisuus, minkälainen tahansa, jota kaupungit synnyttävät, riippuu tosiasiasta, että kaupungeissa niin monet ihmiset ovat lähellä toisiaan, että heidän joukossaan on niin monenlaisia makuja, taitoja, tarpeita, tarjontaa. Florida (2008) jakaa maailman alueet neljään ryhmään. 1. Innovatiivisimmat alueet: ne kykenevät houkuttelemaan huippuasiantuntijoita ja tuottamaan pääosan uudesta tiedosta ja innovaatioista. Niihin kuuluvat ennen kaikkea Tokion, New Yorkin ja San Franciscon metropolialueet mutta myös Boston, Toronto, Berliini, Pariisi, Tukholma, Helsinki, Osaka ja Taipei. 2. Vakiintuneet alueet: ne ovat luovia ja innovatiivisia mutta enemmän muualla tuotetun tiedon ja teknologian soveltajia. Esimerkkejä ovat Dublin, Seoul ja Singapore. 3. Kehittyvän maailman suurkaupungit: mukana ovat suurten kehittyvien maiden miljoonakaupungit, jonne työvoima hakeutuu mutta jossa on suuria sosiaalisia ongelmia. 4. Piikikkään maailman valtavat laaksot: metropolialueiden ja suurten kaupunkien väliin jäävät harvaan asutut maaseudut, joilla on vähän tuotantoa ja vähän yhteyksiä globaaliin talouteen. Tällaiset yleiset luonnehdinnat kuvaavat pääpiirteissään globaalia kehitystä. Niiden osumatarkkuus on kuitenkin huono Suomen tapaisen pienen ja kehittyneen maan kannalta. 373
Korkeintaan Helsingin metropolialueella on paikka suuressa kuvassa (Hautamäki 2006 ja 2007). Voidaan kysyä, onko koko muu Suomi metropolien väliin jäävä autiomaa (ks. Moisio & Vasama 2008, Lemola 2009). Sisäministeriön kaupunkiverkkotutkimus (2006) luokittelee teknologiakeskuksiksi Tampereen, Turun, Oulun ja Jyväskylän kaupunkiseudut. Näillä teknologiakeskuksilla on metropolin lisäksi parhaat edellytykset menestyä globaalissa innovaatiotaloudessa (ks. Hautamäki 2008). Hallituksen kasvusopimusmenettelyssä ja innovatiiviset kaupungit -ohjelmassa on puolestaan mukana 12 suurinta kaupunkiseutua, mihin palaamme artikkelin loppupuolella. Innovaatiokeskittymät luovina keskuksina Aluetutkimuksessa on useita traditioita, joissa lähestytään alueellisia keskittymiä eri näkökulmista (klusteroituminen, alueelliset innovaatiojärjestelmät jne.). Tässä artikkelissa näkökulmamme on globaali innovaatiotalous, joka antaa kiinnostavan puitteen tarkastella kaupunkiseutujen kehittymistä ja menestymistä. Voidaan puhua kaupunkien menestysstrategioista. Innovaatiopainotteinen strategia lähtee oletuksesta että panostamalla alueelliseen innovaatioympäristöön ja t&k-toimintaan kaupunkiseutu kykenee parhaiten menestymään innovaatiotaloudessa. Tämä johtaa tarkastelemaan kaupunkeja innovaatiokeskittyminä. Alueen menestys voi tietysti perustua myös paikan erityisiin maantieteellisiin piirteisiin, kuten luonnonvaroihin, logistisesti edulliseen sijaintiin tai matkailun kannalta kiinnostavaan ympäristöön. Näiden merkitys innovaatiotaloudessa on kuitenkin heikkenemässä, kun aineeton pääoma ja palvelut tulevat yhä tärkeämmiksi tavaratuotannon ja tavaravirtojen arvon pienentyessä. Innovaatiokeskittymällä viitataan yleisesti sellaiseen alueeseen tai paikkakuntaan, jonne on kasaantunut poikkeuksellisen paljon osaamista ja innovatiivisuutta. Innovaatiokeskittymistä käytetään englannin kielessä erilaisia termejä kuten innovation center, innovation hub, knowledge hub, knowledge center ja myös termiä innovation ecosystem. Tämän artikkelissa käytämme tutkimuksessamme Suuntana innovaatiokeskittymä esitettyjä määritelmiä (Hautamäki & Oksanen 2012). Tämän mukaan innovaatiokeskittymä on globaalin talouden luova, paikallinen keskus. Tässä määritelmässä ominaisuudella globaalin talouden keskus viitataan innovaatiokeskittymän kytkeytymistä globaaleihin arvoverkostoihin niiden merkittävänä solmupisteenä, noodina. Paikallisuudella korostetaan innovaatiokeskittymän maantieteellistä sijaintia ja territoriaalista rajallisuutta. Luovuus viittaa tässä määritelmässä kahteen asiaan: kykyyn tuottaa innovaatioita ja kykyyn luoda arvoa globaaleissa arvoverkostoissa. Innovaatiokeskittymään liittyy myös muita, merkittäviä piirteitä. Innovaatiokeskittymissä on globaalisti arvostettua erityistä osaamista ja siihen perustuva yritystoimintaa, niissä luodaan uutta tietoa ja teknologiaa, jota seurataan kaikkialla, ne vetävät globaalisti puoleensa osaajia ja tätä osaamista hyödyntävää liiketoimintaa (investointeja) ja niissä on globaalisti toimivia osaamista hyödyntäviä yrityksiä. Keskittymien osaaminen on riittävän monipuolista turvaamaan alueen menestyksen jatkuvasti muuttuvilla markkinoilla ja niiden ekosysteemi on maailmanluokkaa ja tarjoaa erinomaiset edellytykset innovaatio- ja yritystoiminnalle. (Hautamäki 2008;Vasara ym., 2009). Nämä ominaispiirteet luonnehtivat kaikkia menestyneitä innovaatiokeskittymiä (esim. Piilaakso, Bostonin seutu, San Diego, Toronto, Cambridge, München, Singapore, Shanghai, Seoul jne.). Korostamme, että innovaatiokeskittymät määritellään suhteessa globaaliin talouteen: ne ovat globaalisti merkittäviä keskittymiä, jotka tunnetaan maailmalla ja joiden tuotteita ja palveluita myydään kaikkialla. Tuotteet voivat olla kuluttajatuotteita mutta myös investointitavaroita. Ennen kaikkea innovaatiokeskittymät synnyttävät uutta teknologiaa ja uutta osaamista, jotka laittavat liikkeelle uusia yritystoiminnan aaltoja. Innovaatiokeskittymässä kasautunutta osaamista voidaan sanoa sen osaamisprofii- 374
liksi. Se on osaamista, jonka kehittämiseen ja hyödyntämiseen alueen menestys perustuu. Viitaten samaan asiaan Etzkowitz (2008) puhuu tietämyksen tilasta (knowledge space). Osaamisprofiili voi olla erityinen teknologiaalusta kuten bioteknologia tai informaatioteknologia (esim. Boston, San Diego, Seattle). Se voi olla myös erikoistuneeseen tuotantoon liittyvä osaaminen kuten muotoiluun, tekstiili- tai huonekaluteollisuuteen liittyvä osaaminen (Milano). Joskus osaamisprofiili voi liittyä palveluihin kuten finanssipalvelut tai matkailupalvelut (Lontoo). Osaamisprofiili voi olla myös luovan talouden alueella kuten elokuva- tai musiikkiteollisuudessa (Hollywood Los Angelesissa, Bollywood Mumbaissa). Osaamisprofiilin monipuolisuus on eräs tärkeimpiä kysymyksiä alueen menestystekijöitä arvioitaessa. Tietyt alueet ovat erikoistuneet niin pitkälle, että markkinoiden ja kysynnän muutokset saattavat ajaa alueet suuriin vaikeuksiin. Tunnettu esimerkki osaamisprofiilin haavoittuvuudesta on autokaupunki Detroit Yhdysvalloissa. Amerikkalaisen autoteollisuuden kilpailukyvyn jäätyä jälkeen japanilaisista Detroitin tuotanto romahti, kaupunkikeskusta alkoi rappeutua ja keskiluokka pakeni esikaupunkeihin. Suomessa Oulun seutukunta on erikoistunut muuta maata enemmän tietoteknologiaan, ja ICT-alan vaikeudet ovat koetelleet aluetta raskaasti. Isommat keskittymät ovat usein monialaisia ja pienemmät voimakkaammin erikoistuneita. Olennaista on, että innovaatiokeskittymät johtavat tietynlaisen tuotannon tai toimialan kehitystä. Niistä muodostuu kärkialueita, leading edge, joissa kehitetään uuden sukupolven tuotteita ja näytetään suuntaa koko toimialalle. Niissä luodaan myös uusia markkinoita, joilla vakiintuneet yritykset eivät enää pärjää. Piilaakson vahvin osaamisalue oli alun perin puolijohteet (esim. Intel), mutta internetin vakiintuessa Piilaakso osoitti vahvuutensa myös internet-pohjaisten palvelujen osaajana (esim. ebay, Google). Oinas ja Malecki (2002) ovat luokitelleet paikalliset innovaatioympäristöt kolmeen luokkaan seuraavasti: Innovaattorit ovat kehityksen eturintamassa Sopeutujat (adapters) omaksuvat eturintaman innovaatiot ja keskittyvät jatkokehittelyyn Seurailijat (adopters) matkivat muualla luotua osaamista ja teknologiaa ja keskittyvät tuottamiseen tai kokoamiseen He erottelevat nämäkin luokat kahteen alaluokkaan sen mukaan ovat innovaatioympäristöt sektoriaalisesti monipuolisia vai erikoistuneita. Parhaat yleiset menestymisen edellytykset ovat sektoriaalisesti monipuolisilla innovaattoreilla ( tähdet ), mutta myös sopeutujat ja seurailijat voivat olla menestyksekkäitä. Jopa hyvin erikoistuneet seurailijat voivat pärjätä hyvin (tehokasta alihankintateollisuutta, sopimusvalmistusta, tehokkaita tuotantolaitoksia). Toisaalta seurailijat ovat herkkiä kysynnän muutoksille. Suomessakin on taantuman edetessä vähennetty työvoimaa nimenomaan perinteisillä tehdaspaikkakunnilla, jotka ovat usein seurailijoita. John Kao (2009) on tarkastellut innovaatiokeskittymiä sekä innovatiivisuutta edistäviä konsepteja ja strategioita ja esittänyt neljä erilaista mallia. Ensimmäinen malli, The Focused Factory, tarkoittaa muutamaan valikoituun tuotteeseen, teollisuuden alaan tai toimintoon keskittymistä. Maantieteellisesti pienet maat ja alueet kuten Singapore ja Tanska ovat esimerkkejä tämänkaltaisesta osaamisen keskittämisestä. Toinen malli, Brute Force, on isojen ja nopeasti kehittyvien talouksien malli, jossa luotetaan myös ideoiden ja ajatusten massatuotantoon. Kiina, Intia ja Brasilia toteuttavat tätä mallia. Esimerkiksi Kiina investoi yliopistojensa kehittämiseen huimia summia. Linda Jakobsonin (2007) mukaan Kiinassa on maailman toiseksi laajin pian luultavasti maailman laajin työvoimarjonta tutkijoita ja insinöörejä: 2,5 miljoonaa. Vuonna 2009 Kiinassa oli miltei 250 000 tohtoriopiskelijaa; se on enemmän kuin Yhdysvalloissa (He, 2010). Vaikka määrä ei korvaa laatua, muutamilla aloilla kuten nanoteknologiassa Kiina on jo maailman johtavia maita. Jo vuonna 2006 Kiina johti nanoteknologian tieteellisten artikke- 375
leiden julkaisemista; Yhdysvallat oli toisena. On vain ajan kysymys koska Intian ja Kiinan kaltaiset väkirikkaat ja nopeasti kasvavat taloudet tuottavat myös valtaosan patenteista. Kaon kolmas malli, Hollyworld, on floridalaisen luovan luokan kehto, jossa tärkeintä on hyvä ja monipuolinen elämä. Kasvuympäristökseen luova luokka kaipaa paikkoja, joissa korostuu avoimuus, joustavuus, epämuodollisuus ja kokeilevuus. Paradigmaattinen esimerkki tällaisesta dynaamisesta innovaatioiden ekosysteemistä on Kalifornian Piilaakso. Kao pitää myös Torontoa ja Helsinkiä tällaisina keskuksina ja esimerkkejä löytyy myös Intiasta. Neljäs malli, Large-Scale ecosystems, viittaa laajoihin, kansallisiin tai alueellisiin innovaatiostrategioihin, jotka pitävät sisällään niin laadunvalvonnan ja tutkimuslaitokset kuin yritysten ja yliopistojen yhteistyöverkostot. Kao nostaa Suomen ja Aalto-yliopiston esimerkiksi tässä mallissa. Ekosysteemit innovaatioiden syntypaikkoina Kuten edellä totesimme, innovaatiokeskittymät ovat globaalin talouden luovia paikallisia keskuksia. Ne tuottavat uutta osaamista ja siihen perustuvia innovaatioita suotuisan paikallisen ekosysteemin ansiosta. Termi ekosysteemi on verrattain uusi kaupunkitutkimuksen kontekstissa. Sen yhtenä keskeisenä lähtökohtana on Piilaakson innovaatioympäristö, jota on analysoitu ensimmäisen kerran perusteellisesti Martin Kenneyn toimittamassa teoksessa Understanding Silicon Valley (2000). Sen jälkeen on ilmestynyt runsaasti tutkimuskirjallisuutta (ks. Saxenian 2006, Hautamäki 2008 ja Munroe 2009). Ekosysteemikäsitteellä päästään käsiksi pakallisten innovaatioympäristöjen dynaamisuuteen ja niiden elementtien keskinäisiin suhteisiin. Ekosysteemillä voidaan viitata esimerkiksi paikallisiin klustereihin tai globaaleihin verkostoihin tai jopa teknologialustoihin. Valitsemassamme terminologiassa innovaatioiden ekosysteemiä voidaan parhaiten kuvata dynaamisena verkostona, jossa toimijat ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Määrittelemme innovaatioiden ekosysteemin innovaatioita synnyttäväksi dynaamiseksi, vuorovaikutteiseksi verkostoksi (Hautamäki & Oksanen 2012). Tämä määritelmä ei sulje pois globaaleja verkostoja, mutta olennainen ehto on intensiivinen vuorovaikutus, joka toteutuu parhaiten paikallisissa verkostoissa. Tämä on aivan olennainen tekijä innovaatioiden synnylle, kuten olemme edellä analysoineet (yhdessä luominen, verkostot, innovaatioiden kominatorisuus jne.) Vuorovaikutus synnyttää ideoiden virran, jossa ideat liikkuvat ihmisten kohdatessa ja työskennellessä yhdessä. Monet innovaatioverkostot ovat tietysti globaaleja. Silloin voisimme puhua hajaantuneista ekosysteemeistä, jotka yhdistävät paikallisia ekosysteemejä. Paikalliset ekosysteemit ovat tässä terminologiassa hajaantuneiden ekosysteemien osia. Ne ovat erilaisia ja toisiaan täydentäviä solmuja, joiden kesken vallitsee ainakin osittain työnjako. Kasautumisen logiikka pätee hajaantuneissakin ekosysteemeissä. Tähän teemaan emme mene tässä artikkelissa syvemmälle (ks. Saxenian 2006). Alueen menestykselle innovaatiotaloudessa keskeistä on, minkälaiset edellytykset paikallinen ekosysteemi tarjoaa paikallisen osaamisen ja siihen perustuvan liiketoiminnan kehittämiselle ja toisaalta sen kytkeytyminen maailmanlaajuisiin arvoverkostoihin. Innovaatioiden ekosysteemi koostuu siis joukosta paikallisia toimijoita ja dynaamisista prosesseista, jotka yhdessä tuottavat uusia ratkaisuja asiakkaiden ja markkinoiden tarpeisiin. Keskeisiä ekosysteemin piirteitä ovat analyysimme mukaan seuraavat (Hautamäki & Oksanen 2012): 01. Huipputason yliopistot ja tutkimuslaitokset tuottavat jatkuvasti uutta tietoa ja uusia teknologioita sekä kouluttavat asian tuntijoita ekosysteemin tarpeisiin. 02. Alueella on tuntuva rahoitus uusille yrityksille ja tutkimushankkeille. 03. Alueella on riittävä varanto osaavaa työvoimaa kaikkiin tärkeisiin tehtäviin. 04. Yrityskentässä on isoja vakiintuneita yrityksiä ja uusia innovatiivisia yrityksiä. 376
05. Alueen yritykset ovat erikoistuneet ja tekevät tiivistä yhteistyötä. 06. Alueella on paikallisten yritysten tarpeisiin erikoistuneita palveluyrityksiä. 07. Lähellä on riittävät markkinat uusille innovatiivisiille tuotteille. 08. Alue on verkottunut globaalisti muiden innovaatiokeskittymien kanssa. 09. Alueen toimijat näkevät menestyksensä riippuvan koko alueen tulevaisuudesta ja ovat sitoutuneita alueen kehittämiseen. 10. Alueella vallitsee vahva yrittäjyyskulttuuri, johon liittyy rohkea riskinotto, epäonnistumisen hyväksyminen ja kiinnostus uusia ideoita kohtaan. Ekosysteemissä vallitsee luova tuho siinä mielessä, että uusia yrityksiä syntyy koko ajan ja osa niistä epäonnistuu ja häviää. Osa jää eloon ja kasvaa tai suuremmat toimijat ostavat ne saadakseen niiden osaamisen ja markkinat itselleen. Kalifornian Piilaakso on tunnetuin esimerkki dynaamisesta ekosysteemistä (Kenney 2000; Munroe 2009). Piilaaksolle on ominaista ihmisten liikkuvuus ja intensiivinen verkottuminen. Alueella on vahva yhteistyön kulttuuri, joka sallii rakentaa nopeasti uusia yrityksiä uusien ideoiden ympärille (Saxenian 2006). Martin Kenney luonnehtii Piilaaksoa paikaksi jossa yksilöt, yritykset, organisaatiot ja instituutiot kehittyvät yhdessä (co-evolution) (Kenneyn luento Piilaaksosta ETLAssa 17.9.2013). Tämä on hyvä luonnehdinta ekosysteemille, jossa vallitsee elementtien jatkuva liike ja keskinäinen riippuvuus. Piilaakson ekosysteemi perustuu myös hyvin paljon riskisijoittamiseen (venture capital). Alueen riskisijoittamisen volyymit ovat maailman ja Yhdysvaltojen kärkeä: vuositalolla noin kaksi miljardia dollaria (Venture Capital Survey 2013). Paikallisen innovaatiotalouden systeeminen kehittämismalli Innovaatiokeskittymien rakentaminen on systeeminen prosessi tai muutos. Kun systeeminen muutos tehdään tietoisilla ratkaisuilla, puhumme systeemisistä innovaatioista. Ne tarkoittavat kokonaisten toimintajärjestelmien muuttamista. Niiden vastakohtana ovat yksittäiset innovaatiot ja niihin liittyvä systeemin sisäinen osaoptimointi. Toimintajärjestelmiä ovat esimerkiksi energianhuolto, terveydenhuolto, erikoissairaanhoito tai koulutusjärjestelmä. Hyvin usein innovaatioiden vaikuttavuus riippuu muiden rinnakkaisten innovaatioiden käyttöönotosta. Esimerkiksi potilastietojärjestelmän hyödyntäminen edellyttää erilaisten tietojärjestelmien yhteensopivuutta ja tietoturvan lisäämistä tai sähköautojen käyttöönotto edellyttää latauspisteiden verkostoa. Innovaatiotoimintaan osallistuvia toimijoita ja siihen vaikuttavia instituutioita on jäsennetty kolmoiskierteen eli Triple Helix -mallin avulla. Etzkowitzin ja Leydesdorffin (1997 toim.) mukaan yhteiskunnassa uusi tieto tuotetaan yhä useammin kolmoiskierteen osapuolten eli yliopistojen, elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon välisessä yhteistyössä. Näiden tahojen rajapinnoille syntyy tiedon tuottamista tukevia rakenteita, verkostoja, tutkimusryhmiä sekä yhteisessä ohjauksessa toimivia organisaatioita. Yliopisto ja muut tietointensiiviset laitokset kehittävät ja tuovat järjestelmään uutta osaamista. Elinkeinoelämän tehtävänä on tämän uuden osaamisen hyödyntäminen. Julkinen sektori puolestaan toimii innovatiivisen toimintaympäristön mahdollistajana. (Leydesdorff & Mayer 2006). Kolmoiskierteelle ovat ominaisia seuraavat piirteet: 1) yliopistojen aikaisempaa suurempi ja pysyvämpi rooli innovaatioiden muodostamisessa, 2) innovaatiot nähdään kolmen institutionaalisen tahon yhteistyön tuloksena, 3) institutionaalisten toimijoiden roolit ovat osin päällekkäisiä, perinteisesti elinkeinoelämälle ja julkiselle hallinnolle kuuluvia rooleja on siirtynyt yliopistolle (Etzkowitz & Klofsten 2005). Suomessa esimerkiksi Oulun innovaatiokeskittymää on kehitetty Triple Helix -pohjalta. Oulun kaupunki, Oulun yliopisto, Oulun seudun ammattikorkeakoulu, VTT ja Technopolis Oyj tekivät strategisen sopimuksen, jossa innovaatiotoimintaan osallistuvia toimijoita ja siihen vaikuttavia insti- 377
tutionaalisia elementtejä on jäsennetty kolmoiskierteen avulla (Klemettilä 2009). Triple Helix -mallia kehitetään aktiivisesti ja siihen on tuotu mukaan uutena elementtinä kehittämisen tilat ( Triple Helix spaces ). Tietämys-, innovaatio- ja yhteisymmärryksen tilat kuvaavat prosesseja ja mekanismeja, joilla institutionaalinen vuorovaikutus ja yhteistyö kehittyvät (Etzkowitz & Ranga 2010). Tilamallin tavoite on ymmärtää ja ohjata politiikkaa ja käytäntöjä innovaatiokeskit tymien rakentamisprosessin eri vaiheissa. Triple Helix spaces -konseptit kuvaavat kolmoiskierrettä systemaattisesti. Keskeistä on muutos ja liike, mikä tekee mallista dynaamisen. Tietämystila, the knowledge space, on yliopistojen, tutkimuslaitosten ja T&K:n sekä taide- ja kulttuuritoimijoiden muodostama tila. Siinä korostuu tutkimuksen ja koulutuksen rooli ja inhimillisen pääoman kriittinen massa. Yliopistoilla ja muilla uuden tiedon tuottajilla on keskeinen rooli tietämystilan luomisessa ja ylläpitämisessä; taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävät tutkimusprojektit ovat tässä avainasemassa. Tietämystilan potentiaali on usein alikäytössä ja sen kehittämiseen tulisi panostaa enemmän. Innovaatiotila, the innovation space, on tila, jossa erilaisia elementtejä yhdistelemällä kehitetään ja otetaan käyttöön uusia toimintaja organisaatiomalleja ja edistetään innovaatioita. Innovaatiotila yhdistää resursseja, ihmisiä ja tavoitteita ja sikäli se on innovaatioiden ekosysteemien luova ydin. Uudet organisaatiot täyttävät innovaatioiden ekosysteemin aukkoja ja uudistavat verkostoja. Tällaiset uudet toimijat ovat usein hybridejä; ne yhdistävät elementtejä eri instituutioista, esim. tiedepuistot ja yritys- ja teknologiahautomot. Kolmas tila on yhteisymmärryksen tila, the consensus space. Se kokoaa fyysisesti ja virtuaalisesti Triple Helix -toimijat yhteen keskustelemaan, evaluoimaan ja edistämään asioita, joita yksittäiset toimijat eivät voisi saada aikaan. Yhteisymmärryksen tilassa erilaiset näkökulmat ja ideat kohtaavat ja kehittyvät edelleen. Yhteisymmärryksen tilassa korostuu usein julkisen sektorin rooli se yhdistää ja tukee tietämystilan ja innovaatiotilan toimijoita. Esimerkkejä tällaisesta tilasta ovat Connect San Diegossa Yhdysvalloissa, New England Council Yhdysvalloissa, Niteroi Technopole Brasiliassa ja Amsterdam Knowledge Circle Hollannissa. Kaikkein kiinnostavinta dynaamisessa Triple Helix -mallissa on liike ja muutos tiloissa ja tilojen välillä. Ihmiset vaihtavat työpaikkoja, verkostoituvat globaalisti ja voivat toimia yhtä aikaa useassa eri tilassa. Etzkowitzin ja Rangan (2010) hypoteesin mukaan mistä tahansa tilasta voi lähteä liikkeelle systeeminen muutos. Onnistuneet muutokset kuitenkin vaativat kaikkien tilojen yhteistyötä ja muutoksen hallinta on vaativa tehtävä, johon pitää panostaa paljon. Tutkimuksissamme olemme havainneet, että innovaatiokeskittymän kehittämisen kannalta on tärkeää kehittää erilaisia virtuaalisia ja fyysisiä tiloja (yrityskampukset, hubit ja protomot), lisätä eri kehittäjätahojen yhteisiä hankkeita ja yhteistyötä, ja käynnistää kansalaisia osallistavia palveluita ja prosesseja. Alueen koulutus-, tutkimus- ja kehittämisorganisaatiot (kuten esimerkiksi yliopisto, ammattikorkeakoulu, ammattioppilaitos, kehittämisyhtiöt, kauppakamari ja yrittäjäjärjestöt) pystyvät käyttämään hyväkseen näitä luovia ympäristöjä (Hautamäki ja Oksanen 2012). Mielenkiintoisen täydentävän näkökulman tilakäsitteeseen antaa professori Jon van Til teoriallaan kolmannesta tilasta (van Til 2000). Se on sosiaalinen areena, joka sijaitsee perheiden, markkinoiden ja julkisen hallinnon välissä. Se on paikka linkittyä, verkottua, kommunikoida ja elää. Van Tilin (2000) perusteesejä on, että kolmas tila on tärkeämpi kuin isot rakenteet. Rakenteilla voidaan luoda puitteita ihmisten toiminnalle, mutta varsinaisesti kansalaisyhteiskunta on siellä, missä on kolmansia tiloja yhteiseen toimintaan, tietojen ja kokemusten jakamiseen, yhteisiin tunnetiloihin ja merkityksiin. Innovaatiokeskittymän toimintaan vaikuttavat lukuisat toimijat ja niiden intressit. Tällaisen järjestelmän kehittäminen ei onnistu perinteisen lineaarisen ja hierarkkisen kehittämismetodologian mukaan. Kehittäminen ei etene suoraviivaisesti eikä sitä voida hallita ylhäältä alaspäin. Innes ja Booher (2010) ovat hahmottaneet toimintamallin, jota he kutsuvat 378
yhteistyörationaalisuudeksi (collaborative rationality) viitaten mm. Jürgen Habermasin instrumentaalisen rationaalisuuden käsitteeseen. Yhteistyörationaalisuus syntyy, kun kaikki intressiryhmät sitoutuvat yhteiseen dialogiin, jossa ne voivat tuoda esiin omat näkökulmansa ratkaistaviin kysymyksiin. Dialogin onnistumisen edellytyksenä on, että kaikki osapuolet ovat hyvin informoituja, saavat tilaisuuden ilmaista näkökulmansa ja tulevat kuulluksi riippumatta asemasta. Launonen ja Viitanen (2011) argumentoivat, että useimmat ekosysteemit tarvitsevat erillisen ydinorganisaation, hubin ytimen, jolla on päävastuu systeemin suunnittelu-, organisointi-, kehitys- ja yhteistyötehtävistä. Käytännössä ydinorganisaation rooli on hallita muutosta, rakentaa kumppanuuksia ja brändejä sekä koordinoida ja kanavoida erilaisia pääomia alueelle ja alueella. Tällaiselle organisaatiolle on keskeistä erityinen systeemisen kehittämisen ja koordinaation ote. Innovaatiokeskittymät syntyvät ja kehittyvät paikallisten vahvuuksien ja teknologian varaan (vrt. Arthur 2010). Mutta kehitys ei ole automaatti, vaan siihen vaikuttavat aina päätökset, joita paikalliset toimijat tekevät, etenkin voimavarojen suuntaamisesta. Kehitysmahdollisuudet ovat aina osittain ulkoisesti annettuja mutta myös voluntaarisesti luotuja. Kehitystä viedään eteenpäin erilaisilla ratkaisuilla ja interventioilla. Kun kehittäminen tehdään systeemisesti, voidaan tunnistaa kehittämismalleja. Tutkimuksessamme Suuntana innovaatiokeskittymä (Hautamäki & Oksanen 2012) olemme esittäneet innovaatiokeskittymien rakentamisen mallin ja metodologian, jolla voidaan näkemyksemme mukaan kehittää Suomen oloihin monipuolisia alueellisia innovaatiokeskittymiä, jotka hyödyntävät laajasti alueensa osaamista ja voimavaroja. Tämä metodologia perustuu Triple Helix -malliin, Innesin ja Booherin yhteistyörationaalisuuteen ja dialogimalliin yhdistettynä tulevaisuustyöskentelyyn (Hietanen 2012, Kuusi, Bergman & Salminen 2013) ja ydinorganisaation nimeämiseen (Launonen & Viitanen, 2011). Tulevaisuustyöskentely on strategian laatimisen ja painopisteiden asettamisen pohjana. Ydinorganisaation perustamisella tai nimeämisellä saadaan uudistumisprosessille vastuullinen vetäjä ja projektien koordinoija. Nämä kaikki elementit olivat käytössä ja testattavana Jyväskylän kaupunkiseudulla vuosina 2010 2012 toteutetuissa kehittämishankkeissa, joissa luotiin edellytyksiä innovaatiokeskittymälle. Palaamme tähän teemaan artikkelin loppuosassa. Tiivistämme innovaatiokeskittymän kehittämisen metodologian ja toimintamallin neljään käsitteeseen ja prosessiin. 1. Dialogi: Avoin vuoropuhelu yhteisten näkemysten ja tavoitteiden muodostamiseksi kaikkien sidosryhmien välillä. 2. Yhteistyö: Korkeakoulujen, yritysten ja julkisen hallinnon syvällinen ja pitkäjänteinen yhteistyö Triple Helix -mallin mukaisesti. 3. Tulevaisuustyöskentely: Omien vahvuuksien suhteuttaminen tulevaisuuden muutoksiin ja markkinoihin, panostusvaihtoehtojen esittäminen ja strategisten valintojen tekeminen. 4. Koordinaatio: Sellaisen vastuutahon nimeäminen, jonka tehtävänä on konkreettisten toimenpiteiden suunnittelu ja toimeenpano, hankkeiden koordinaatio sekä dialogin edistäminen. Innovaatiokeskittymien rakentaminen globaalissa taloudessa, jossa liikkuvuus on entistä helpompaa, ei voi onnistua pelkästään kehittämällä t&k&i-infrastruktuuria. Viime kädessä kysymys on siitä, minne ihmiset osaajat haluavat asettua. Kiinnostavat työpaikat ovat ilman muuta merkittävä vetovoimatekijä. Mutta yhä tärkeämmäksi on muodostumassa alueen mahdollistama elämän laatu. Laajasti ottaen vetovoimaisuus rakentuu useasta tekijästä, joita ovat esimerkiksi hyvät julkiset palvelut (koulut ja terveydenhoito), hyvät liikenneyhteydet, monipuolinen ja vilkas kulttuurielämä, hyvät vapaa-ajan viettomahdollisuudet (liikunta jne.), turvallisuus sekä puhdas ja kaunis ympäristö (Hautamäki 2007). Vetovoimaisuuden moniulotteisuus osoittaa, että kuntien ja kaupunkien rooli innovaatiokeskit- 379
tymien rakentamisessa on aivan ratkaiseva. Innovaatiokeskittymäpolitiikka ei ole kunnallispolitiikan sivujuonne tai erillinen alue vaan se läpäisee kunnan kaikki toiminnot. Tämän takia innovaatiokeskittymien rakentaminen on laaja-alainen projekti, jossa kuntien ja kaupunkien on oltava vahvasti mukana vaikka valtionkin linjauksia ja panoksia tarvitaan. Innovaatiokeskittymät Suomen innovaatiopolitiikassa Innovaatiokeskittymien rakentaminen on nostettu innovaatiopolitiikan ja hallituksen tavoitteisiin. Tämä on merkittävä muutos, koska aikaisempi innovaatiopolitiikka sisälsi lähinnä yleisiä toimenpiteitä, joilla lisätään tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa yrityksissä ja yliopistoissa (Niinikoski 2011). Alueiden kehittämistä ei nähty innovaatiopolitiikan keskeiseksi sisällöksi, vaikka alueilla toimittiinkin (TE-keskukset ja sittemmin ELY-keskukset, maakunnan liitot ym.). Innovaatiokeskittymät huomioitiin ensin Tutkimus- ja innovaationeuvoston linjauksissa ja sitten Kataisen hallituksen ohjelmassa ja lopulta Innovatiiviset kaupungit (INKA) -ohjelmassa ja valtion ja kuntien välisissä kasvusopimuksissa. Tutkimus- ja innovaationeuvoston asiakirjassa Tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus 2011 2015 esitetään, että Suomen suuria haasteita on luoda ja ylläpitää maailmalla tunnettuja keskittymiä, joilla on edellytykset toimia verkottuneen innovaatiotoiminnan osaajia, liiketoimintaa ja pääomia houkuttelevina solmukohtina (s. 34). Linjauksessa viitataan strategisen huippuosaamisen keskittymiin (SHOK) ja osaamiskeskusohjelmaan (OSKE) ja korostetaan kansallisten ja aluelähtöisten kehittämistoimien yhdensuuntaisuutta ja toimijoiden yhteistyötä osaamiskeskittymien rakentamisessa: Vahvistetaan kansallisten ja aluelähtöisten kehittämistoimien yhdensuuntaisuutta yhteisesti sovituilla innovaatiojärjestelmän osa-alueilla ja valituissa instrumenteissa. Osaamiskeskittymien vahvistamista tukevia politiikkatoimia on valmisteltava tiiviissä yhteistyössä ministeriöiden, korkeakoulujen ja suurimpien kaupunkiseutujen kesken. (s. 35) Pääministeri Kataisen hallituksen ohjelmassa (2011) todetaan, että Kansallisesti ja kansainvälisesti verkottuneiden innovaatioyhteisöjen lisäksi Suomeen luodaan vahvoja alueellisia innovaatiokeskittymiä. Innovaatiopolitiikka tukee osaltaan muuta t&k-politiikkaa. Hallituksen ohjelma tähtää sopimusperustaiseen kaupunkipolitiikkaan, jolla kaupunkiseutuja kehitetään siten että valtio, yliopistot, ammattikorkeakoulut ja kaupunkiseudut sopivat alueen pitkäjänteisistä kehittämistoimista. Näiden linjausten mukaisesti hallitus käynnisti TEMin vetämänä hakuprosessin, jossa suuret kaupunkiseudut voivat hakeutua kasvusopimusmenettelyyn ja innovatiiviset kaupungit (INKA) -ohjelmaan. INKA-ohjelma korvaa osittain 2013 päätyvän Osaamiskeskusohjelman (OSKE). OSKEen nähden se on huomattavan keskittynyt ja teemojen määrä on paljon suppeampi. Ohjelmaa hallinnoi Tekes ja rahoitus on 10 miljoonaa euroa vuodessa. Kaupunkien on laitettava vastaava omarahoitus. Työ- ja elinkeinoministeriön luonnehdintoja lainaten (http://www.tem.fi/inka ja http:// www.tem.fi/kasvusopimus, viitattu 18.9.2013), kasvusopimusmenettelyn piirissä ovat kaupunkipolitiikan toimenpideohjelman mukaisesti Helsingin seudun metropolialue ja muut yli 100 000 asukkaan kaupunkiseudut. Kasvusopimuksilla on tarkoitus vahvistaa suurten kaupunkiseutujen kansainvälistä kilpailukykyä ja roolia alueidensa ja Suomen talouden vetureina sekä edistää elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä siten, että tavoitteina ovat merkittävät kasvuhyppäykset, uudistuminen ja kansainvälistyminen kestävällä tavalla. Vuoden 2014 alussa käynnistyvän ja vuoteen 2020 jatkuvan INKA-ohjelman tavoittee- 380
na on vahvistaa kansainvälisesti vetovoimaisten innovaatiokeskittymien syntymistä Suomeen. Ohjelman tarkoituksena on, että kaupunkiseudut ja valtio yhdessä vauhdittavat uusien suurten hankekokonaisuuksien aikaansaamista, joilla on myös kansainvälistä näkyvyyttä. Kaupunkien odotetaan jatkossa hyödyntävän innovaatioiden kehitys- ja testausympäristöinä maankäytön, asumisen ja liikenteen infrastruktuurihankkeitaan. INKA-sopimukset INKA-ohjelmaa toteuttavat kaupunkiseudut valittiin kaksivaiheisen hakumenettelyn perusteella. Helmikuun lopussa 2013 päättyneessä aiehaussa ohjelmaehdotuksia tuli 19 kaupunkiseudulta 37 temaattisesta painopisteestä. Työ- ja elinkeinoministeriö hyväksyi aiehaun ja hakijoiden kanssa käytyjen neuvottelujen perusteella ohjelmaan viisi temaattista painopistealuetta ja nimesi niiden toteutuksesta vastaavat keskittymät (http://www.tem.fi/ inka, viitattu 23.9.2013): Tulevaisuuden terveys, Oulu: Keskittymässä yhdistyy pohjoismaisen terveydenhuollon mallin vahvuudet, suomalainen osaaminen, ennaltaehkäisy ja Oulun fyysiset kehitysympäristöt. Biotalous, Joensuu: Keskittymän teema on vihreä kasvu ja uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävät ja resurssitehokkaat ratkaisut. Kestävät energiaratkaisut, Vaasa: Vaasan seudun energiaklusteri keskittyy energiantuotannon suureen murrokseen, uusiin energiaratkaisuihin ja energian viennin kehittämiseen. Älykäs kaupunki ja uudistuva teollisuus, Tampere: Keskittymässä älykkäästi uudistuva tuotanto, älykkäästi uudistuva terveys ja älykkäästi uudistuva liikenne luovat uutta liiketoimintaa terveyden sekä kestävien tuotanto- ja liikkumisratkaisujen alueilla. Kyberturvallisuus, Jyväskylä: Kyberturvallisuuteen tähtäävän tutkimuksen, kehittämisen ja koulutuksen toteuttaminen eri tasoilla vahvistaa kansallista osaamista ja Suomea tietoyhteiskuntana. Kansallisten toimenpiteiden lisäksi panostetaan kansainväliseen yhteistoimintaan ja osallistutaan kansainväliseen tutkimus- ja kehittämistoimintaan sekä harjoitustoimintaan. Muut aiehakuun osallistuneet tahot saivat mahdollisuuden jatkohaussa hakea kumppanuutta ohjelman toteutuksessa. Oulun kumppaneiksi valittiin Kuopio, Pääkaupunkiseutu, Tampere ja Turku, Joensuun kumppaneiksi Jyväskylä ja Seinäjoki, Vaasan kumppaneiksi Lappeenranta ja Pori, Tampereen kumppaneiksi Lahti, Oulu, Pääkaupunkiseutu ja Turku. Jyväskylän teemaan ei valittu muita kaupunkiseutuja kumppaniksi. INKA-hankkeiden temaattiset painopistealueet ovat epäilemättä kansallisesti tärkeitä. On kiinnostavaa havaita, että metropolialue ja Turku jäivät ilman vetovastuuta. Metropolialueella oli vaikeuksia saavuttaa strategista yhteisnäkemystä (ks. Hautamäki & Oksanen 2013). On selvää että monet kaupungit pettyivät ministeriön tekemiin päätöksiin (Turun reaktioista ks. http://www.turkusciencepark. com/fi/spark-uutiset/1056/inka-ohjelmanpaateemat-ja-vetovastuulliset-kaupungit-valittu/). Innovaatiokeskittymien rakentamisen kannalta INKA-prosessi on kriittinen. Prosessia voi ole vielä voitu arvioida, mutta muutama huomio voidaan jo tehdä. Kun hakijoiden fokus kiinnitettiin teemoihin, vähemmälle huomiolle jäi innovaatiokeskittymien yleinen kehittäminen. Esimerkiksi Jyväskylän kaupunkiseudun vastuulle tullut kyberturvallisuus on hyvin kapea osaamisalue generoidakseen merkittävää uutta liiketoimintaa alueella. Muut teemat ovat toki laajempia kokonaisuuksia ja etenkin Tampereen vastuulla oleva älykäs kaupunki ja uudistuva teollisuus -teema on juuri niillä linjoilla, joilla innovaatiokeskittymien rakentamisessa pitäisi edetä. INKA-hakemusprosessi toteutettiin suurella kiireellä. Aikaa ei jäänyt tarpeeksi tarvittavaan tulevaisuustyöskentelyyn eikä teemojen perusteelliseen punnintaan esimerkiksi yliopistojen kanssa. Alustavissa neuvotteluissa TEM pyrki vaikuttamaan valintoihin. Kun sitten kaupungit esittivät hakemuksensa, niin 381
TEM valitsi oman harkintansa mukaan pääteemat ja niiden vastuutahot. Inka-hakemukset arvioivat Tampereen yliopiston professori Markku Sotarauta ja Tekesin entinen pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara. Ministeriön tekemissä valinnoissa on aina voittajan poimijan ongelma, eli päätöksentekijä tekee merkittäviä, pitkälle vaikuttavia valintoja rajallisen informaation vallitessa (Lemola 2009). Nykyinen käsitys innovaatiotoiminnasta korostaa puitteiden rakentamista innovaatiotoiminnalle, ei ulkopuolisten valintojen tekemistä osaamisalueista. Tämä on juuri innovaatiokeskittymien ja ekosysteemien rakentamisen perusta. Dynaaminen ja vahva ekosysteemi synnyttää uutta osaamista ja sitä kaupallistavaa liiketoimintaa. Sitten markkinat loppujen lopuksi ratkaisevat mikä osaaminen ja mitkä yritykset menestyvät. Kasvusopimushaun ja INKA-ohjelmahaun lopputuloksena samat 12 kaupunkia valittiin tekemään kasvusopimuksia ja toimimaan INKA-ohjelmassa joko päävastuisena toimijana tai kumppanina. Ei ole uskottavaa, että Suomeen syntyy tämän prosessin tuloksena kaksitoista globaalin tason innovaatiokeskittymää. Hautamäki (2008) arvioi 5 6 innovaatiokeskittymän rakentamisen olevan mahdollista. Case Jyväskylä Olemme osallistuneet Jyväskylän kaupunkiseudun ja Keski-Suomen kehittämiseen ja arvioineet samalla prosessia. Esitämme Case Jyväskylän esimerkkinä innovaatiotalouden paikallisista kehittämishankkeista. Jyväskylän seutukunta ajautui 2009 rakennekriisiin, joka aiheutui Nokian tutkimuskeskuksen sulkemisesta ja päälle iskeneen taantuman mukaan tuomista irtisanomisista eri yrityksissä, mm. Metsossa. On laskettu, että Jyväskylässä menetettiin vuosina 2009 2010 noin 1000 koulutettujen ihmisten työpaikkaa ja noin yhden miljardin euron vientitulot. Kriisin takia Keski-Suomi nimettiin yhdeksi rakennemuutosalueeksi ja selviytymiskeinoja pohtimaan asetettiin laaja-alainen työryhmä. Työryhmän laatimassa Uudet urat -raportissa esitettiin yhtenä tavoitteena rakentaa Keski-Suomeen innovaatiokeskittymä alueen toimijoiden yhteisenä hankkeena (TEM 2010d). Rakennemuutostoimenpiteet kohdistuivat toimialoihin, yrityksiin ja ihmisiin; tukea ja palveluja tarjottiin työntekijöille uudelleen kouluttautumiseen ja yrityksille uuden liiketoiminnan luomiseen. Nokian ja Tekesin rahoittamana ja yhteistyössä Jyväskylän yliopiston kanssa työttömiksi jääneille tarjottiin mm. mahdollisuus jatkaa väitöskirjatyötä tai tutkimusta uusissa tutkimusprojekteissa ja -ryhmissä. Toimenpiteet olivat onnistuneita ja vahvistivat alueen ekosysteemiä; 300 irtisanottua Nokian työntekijää rekrytoitiin nopeasti kasvaviin IT-yrityksiin kuten Ixonokselle ja 11 uuteen yritykseen, jotka perustettiin vuoden 2009 loppuun mennessä. Vuoteen 2011 mennessä käytännössä kaikki irtisanonut ammattilaiset olivat taas töissä. Vuosina 2009 2010 luotiin arviolta 450 työpaikkaa, mikä on enemmän kuin Nokian lähdön myötä lakkautettiin. Suurin osa uusista työpaikoista syntyi Ixonokselle, Digialle ja Tiedolle. Lisäksi panostettiin aivan uuden liiketoiminnan käynnistämiseen sekä alihankkijatoiminnan vahvistamiseen, ja alueelle on saatu sijoittumaan uutta yritystoimintaa. Olennaista prosessissa oli rahoittajien, julkisten toimijoiden ja yritysten sitoutuminen ja tiivis yhteistyö rakennemuutoksen kourissa. Jyväskylän yliopiston Agora Center sai tehtäväkseen valmistella innovaatiokeskittymän rakentamista. Tätä varten käynnistettiin kaksi hanketta. Toinen oli EAKR-rahoitteinen Tekes-hanke Innovaatiokeskittymän toimintamalli, jossa tuotettiin perusteellinen kirjallisuuteen ja esimerkkeihin perustuva analyysi innovaatiokeskittymistä (ks. Hautamäki & Oksanen 2012), ja toteutettiin laaja-alainen tulevaisuusprosessi (ks. Hietanen 2012). Innovaatiokeskittymän rakentamista valmisteltiin myös ESR-rahoitteinen hankkeessa Innovaatiokeskittymää tukevat keihäänkärkihankkeet, jossa keihäänkärkinä olivat palveluinnovaatiot (ks. Lahtinen 2012), tutkimus- ja koulutusympäristöt (ks. Oksanen, Pitkänen & Hautamäki 2011) ja luovat toimintaympäristöt 382
(ks. Könönen 2011 toim.). Näiden hankkeiden konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin tuottaa tiekartta innovaatiokeskittymän rakentamiseksi Keski-Suomeen. Hankkeessa etsittiin myös Jyväskylän seudun vahvuuksia, joiden va rassa voitaisiin luoda uutta liiketoimintaa ja uusia työpaikkoja seutukunnalle. Hankkeiden puitteissa tehtiin tutkimuksia, järjestettiin lukuisia tapaamisia, työpajoja ja haastatteluja alueen yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Valmistelutyön tulokset ja suositukset kiteytettiin Tiekarttaan (2012). Se sisältää keskeiset käsitteet ja haasteet sekä esittää innovaatiokeskittymän rakentamisen päätavoitteet ja toimintamallin. Tiekartassa esitetään kuusi tavoitetta Keski-Suomen innovaatiokeskittymälle: 1. Luovuuden kulttuurin edistäminen 2. Voimien keskittäminen haastavien ongelmien ratkaisemiseen 3. Elinkeinoelämän uudistaminen palvelutalouteen 4. Koko Keski-Suomen osaamisen kehittäminen ja hyödyntäminen 5. Korkeakoulujen ja yritysten yhteistyön syventäminen 6. Uusien toimintamallien kehittäminen kansallisena edelläkävijänä Esitetyt tavoitteet ovat aika yleisiä eivätkä mitenkään erityisesti Keski-Suomeen rajoittuvia. Jokaiseen päätavoitteeseen liitettiin kuitenkin useita konkreettisia tavoitteita, jotka olivat nousseet esiin paikallisissa työryhmissä. Tiekartan peruskäsitteet ja toimintamalli oli esitetty ja perusteltu Suuntana innovaatiokeskittymä -raportissa (Hautamäki & Oksanen 2012). Laajana taustateoriana käytettiin Kondratieffin (1925) pitkien aaltojen teoriaa, jonka mukaan talous kehittyy noin 50-vuoden jaksoissa. Jokainen jakso perustuu uuteen teknologiaan, kuten höyrykone, rautatiet, sähkö, polttomoottori tai tietokoneet. Kondratieffin teorian mukaan olisimme nyt uuden, kuudennen aallon kynnyksellä. Tutkijoilla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä olisi kuudennen aallon perusteknologiaa: on viitattu niukkuuden teknologiaan ja bioteknologiaan (Hietanen 2012). Suuntana innovaatiokeskittymä -kirjassa esitetyn analyysin mukaan kehittämisprosessia johtamaan tarvitaan ydinorganisaatio. Jyväskylän kaupungin piirissä oli suuria vaikeuksia nimetä ydinorganisaatio. Tämän takia pyrittiin toimimaan verkostomaisesti. Jyväskylän kaupunki, yliopisto, ammattikorkeakoulu ja Jyväskylän seudun kehittämisyhtiö Jykes solmivat keväällä 2012 aiesopimuksen Uudistumis- ja kilpailukykyinen Jyväskylän kaupunkiseutu, jossa ne sitoutuivat yhdessä kehittämään innovaatiokeskittymää. Ydinorganisaatio muodostettiin niiden edustajista. Myöhemmässä vaiheessa ydinorganisaation tuli mukaan myös Keski-Suomen liitto. Jyväskylän kaupunkiseudun teolliset alueet Jämsä ja Äänekoski ovat antaneet työhön oman panoksensa. Kasvusopimuksen ja INKA-hakemuksen laatiminen tehtiin samalta toimijapohjalta. Prosessiin osallistui lähes 100 henkilöä eri organisaatioista. Niiden otsakkeeksi tuli Avoin, viisas ja vastuullinen Jyväskylän kaupunkiseutu. Kasvusopimuksen teemoiksi valikoitui: resurssiviisas Jyväskylä uudet biotalouden arvoverkot, palvelut ja tuotteet kyberturvallisuus oppiminen, liikunta ja hyvinvointi kasvavan kansainvälisen liiketoiminnan rakentaminen (Jyväskylän kaupunkiseudun kasvusopimus, 2013) INKA-hakemukseen ideoita karsittiin ja muokattiin kolmeksi teemaksi: 1. resurssiviisas biotalous 2. kyberturvallisuus 3. oppiva, liikkuva ja hyvinvoiva ihminen (Jyväskylän kaupunkiseudun INKA-hakemus, 2013) Jyväskylän kaupunkiseudun Kasvusopimusehdotus kuului kolmen parhaan joukkoon (järjestyksessä Lahti, Jyväskylä ja Tampere) (TEM 2013). Jyväskylän INKA-hakemus ei päässyt parhaiden joukkoon, mutta kaupunki 383
valittiin kyberturvallisuuden teema-alueen vastuukunnaksi. TEMin tekemä teemavalinta koettiin Jyväskylässä melko kapeaksi ajatellen esimerkiksi yliopiston osaamista hyvinvoinnin ja liikunnan alueella. Resurssiviisautta esitettiin INKA-teemaksi puolestaan sen takia, että Sitra päätti toteuttaa Jyväskylän kanssa Resurssiviisas alue -hankkeen, jossa yhtenä tavoitteena on luoda koko maahan sovellettava toimintamalli resurssiviisauden edistämiseksi (Sitra 2013). Johtopäätöksiä Globaalin innovaatiotalouden kehitys hajauttaa ja keskittää toimintoja. Puhutaan maailman tasaisuudesta (Friedman 2005) ja samalla piikikkyydestä (Florida 2008). Arvonmuodostus keskittyy suuremmille kaupunkiseuduille ja metropolialueille. Keskittymistä selittävät useat tekijät, mutta innovaatiotalouden kannalta keskittymien muodostumista voidaan selittää lähtien innovaatioiden luonteesta ja luomisprosessista. Innovaatiot syntyvät ideoiden virrassa kun erilaiset osaamiset kohtaavat ja muodostavat uusia osaamisen kombinaatioita. Samaa asiaa voidaan tarkastella ihmisten kohtaamisten ja kommunikaation kannalta, jolloin erilaiset kohtaamispaikat ja kolmannet tilat ovat merkittäviä. Väestö hakeutuu kaikkialla kaupunkiseuduille. Richard Floridan analyysin mukaan kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa, koska ne tarjoavat runsaasti työpaikkoja, kiinnostavaa tekemistä ja kumppanuuksia (Florida 2008). Kaupunkiseuduille kasaantuu myös ongelmia, kuten työttömyyttä, alueellista segregaatiota, liikenneruuhkia ja rikollisuutta. Kaupunkien kehittäminen on moniulotteinen tehtävät, jossa on vahvistettava kilpailukykyä ja samalla ratkaistava kasvavat urbaanit ongelmat. Alueiden kilpailukykyä ei ole kyetty yksiselitteisesti määrittelemään. Yleisesti ottaen alueellisella kilpailukyvyllä viitataan ominaisuuksiin, joiden avulla tietty alue kykenee menestymään muita alueita paremmin (Linnamaa 1999). OEDC:n raportissa Competitive Cites in the Global Economy (2006) esitetään monenlaisia politiikkasuosituksia kaupunkiseudun menestymisen vahvistamiseksi. Vaikka ne ovatkin normatiivisia, ne perustuvat menestystapausten analyysiin. Suositusten mukaan a) kaupungilla tulisi olla joustava, eri tahoja yhdistävä strateginen visio, b) sen tulisi olla elävä ja houkutteleva, c) sillä pitäisi olla tehokas hallinto ja d) kaupunkien rahoitus tulisi valtakunnallisesti turvata ottaen huomioon kaupunkien kasvavat kulut. Elinkeinoelämän rakennemuutos on kiihtymässä ja monia perinteisiä toimiajoja uhkaa näivettyminen. Rakennemuutoksen suuri kuva Suomessa muodostuu merkitystään menettävästä teollisuudesta ja kasvavasta palvelutaloudesta (Hautamäki 2011 toim.). Samalla luonnonvaratalouden merkitys kasvaa raakaaineiden hintojen nousun ja resurssitehokkuuden vaatimusten myötä. Digitalisaatio ja internet muuttaa samaan aikaan monia palvelualoja, kuten mediaa, terveydenhuoltoa ja vähittäiskauppaa. Suomen teollisuuteen nojautuva vienti on suurissa vaikeuksissa. Suomalaiset tuotteet eivät enää käy kaupaksi samaan tahtiin kuin vielä 2000-luvun alkuvuosina. Suomen kilpailukyky on nyt ratkaisevasti kiinni kyvystämme rakentaa Suomeen globaalin tason innovaatiokeskittymiä. Niiden kehittäminen on mahdollista vain yhteistyössä, johon osallistuvat valtio, kunnat, maakuntien liitot, yliopistot ja yritykset. Kasvusopimukset ja INKA-hankkeet ovat askel tähän suuntaan. Mutta paljon enemmän tarvitaan. INKA-hankkeiden rahoitus on vain muutamia kymmeniä miljoonia, kun valtion t&k&i-menot ovat noin kaksi miljardia. Olemme esittäneet t&k&irahoituksen atrainmallia, jossa erilaisia rahoituskanavia (Tekes, Suomen Akatemia, SHOK, rakennerahastot jne.) suunnataan koordinoidusti innovaatiokeskittymien rakentamiseen (Hautamäki & Oksanen 2012). Ilman tällaista koordinaatiota rahat virtaavat toisistaan irrallisille, usein lyhytaikaisille hankkeille sattumanvaraisesti. Innovaatiokeskittymien rakentaminen on ylhäältä ohjattuna riskialtista. Erityisesti painoalueiden valinta on kriittistä. Innovaatioteoriat painottavat luovaa tuhoa, mikä kulminoituu paikallisesti innovaatioiden ekosystee- 384
min käsitteessä. Toimiva malli olisi vahvistaa sekä yleistä innovaatiopolitiikkaa (verotus, kilpailulainsäädäntö, t&k-toiminnan yleinen rahoitus) että erityistä innovaatiopolitiikkaa, joka kohdistaa voimavaroja paikallisten ekosysteemien rakentamiseen (Hautamäki & Oksanen 2012). Yksittäisten osaamisten tai teknologioiden tuen sijaan painopistettä voidaan siirtää ihmiskunnan haastavien ongelmien ratkaisemiseen laajoissa yhteistyöverkostoissa. Tätä kautta voidaan rakentaa siltaa globaaleihin kasvaviin markkinoihin. Euroopan unionissa on suuriksi haasteiksi nimetty ilmastonmuutos, energian saatavuus, veden riittävyys, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä hyvinvointi kaikille. Tällaisten suurten haasteiden merkitys on moninkertainen. Ensinnä ne ovat polttavia käytännöllisiä haasteita, joiden ratkaiseminen vaikuttaa suoraan ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. Toiseksi ne ovat tieteellisesti haastavia ongelmia, joiden ratkaiseminen edellyttää monitieteistä yhteistyötä (esimerkiksi uusiutuvat energialähteet). Kolmanneksi niihin liittyy suuria liiketoimintamahdollisuuksia. Haastavien ongelmien ratkaisemiseen tähtäävä innovaatiokeskittymä erottuisi selkeästi pelkkään taloudelliseen menestykseen tähtäävistä innovaatiokeskittymistä. Monet haastavat ongelmat liittyvät myös kaupunkeihin itsessään, kuten palvelujen tehostaminen, kaupunkien energian käyttö ja liikenne, segregaatio ja polarisaatio, julkisen infrastruktuurin kehittäminen. Vaikka olemme tässä artikkelissa käsitelleet aluetaloutta ennen kaikkea yritystoiminnan ja innovaatiokilpailun kannalta, on selvää, että kaupunkien oman toiminnan kehittäminen on laaja ja merkittävä innovaatiotoiminnan kohde (Jäppinen 2011, Hautamäki 2007). Paikallisuuden merkitys innovaatiotaloudessa tarvitsee lisätutkimusta tulevaisuudessa. Monet kansainväliset tutkimukset keskittyvät suuriin metropoleihin ja suurkaupunkeihin. Pienempien kaupunkiseutujen menestystekijät ovat erilaisia. Jos Piilaakso menestyy esimerkiksi houkuttelemalla huippuosaajia koko maailmasta, suomalaisen kaupungin menestystekijät ovat erilaisia. Mahdollisuus kaikille osallistua oman ympäristönsä ja työnsä kehittämiseen on Suomen malli, joka on meidän vahvuutemme. Lähteet Arthur, Brian W. (2010). Teknologian luonne, Mitä se on ja millainen on sen evoluutio. Helsinki: Terra Cognita. Blomqvist, Kirsimarja (2011). Luottamus ja innovaatioyhteistyö. Teoksessa Hautamäki, A. (toim.) 2011. Teollisuus verkottuneessa innovaatiotaloudessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Serus Oy, 44 48. Chesbrough, Henry (2003). Open Innovation, The new Imperative for Creating and Profiting from Technology. Boston, Mass.: Harvard Business School Press. Ekvall, Göran (1995). The organizational culture of idea management: A creative climate for management of ideas. Teoksessa M. Joyce, S. G. Isaksen, F. Davidson, C. Coppage, & G. J. Puccio (eds.), Introduction to creativity: An anthology for college courses on creativity from interdisciplinary perspectives. Acton, MA: Copley Publishing Group, 173 178. Ettlie, John (2006). Managing Innovation. Second Edition. Amsterdam: Elsevier. Etzkowitz, Henry (2008). The Triple Helix: University-industry-government Innovation in Action. New York: Routledge. Etzkowitz, Henry & Leydesdorff, Loet (toim.) (1997). Universities and the Global Knowledge Economy. A Triple Helix University- Industry-Government Relations. London: Pinter. Etzkowitz, Henry & Klofsten, Magnus (2005). The innovating region: toward a theory of knowledge-based regional development. R&D Management, Vol. 35, Issue 3, 243 255. Etzkowitz, Henry & Ranga, Marina (2010). A Triple Helix system for knowledge-based regional development: from spheres to spaces. Paper to The Triple Helix VIII 385
International Conference on University, Industry and Government Linkages. Madrid, Spain. Florida, Richard (2005). Luovan luokan esiinmarssi. Miten se muuttaa työssäkäyntiä, vapaa-aikaa, yhteiskuntaa ja arkielämää. Helsinki: Talentum. Florida, Richard (2008). Who s Your City? How the Creative Economy Is Making Where to Live the Most Important Decision of Your Life. Canada: Vintage. Friedman, Thomas L. (2005). The world is flat; A brief history of twenty-first century. New York: Farrar, Straus and Giroux. Hautamäki, Antti (2006). Innovaatioiden ekosysteemi kaupunkipolitiikan ytimessä, Innovationsekosystem i stadspolitikens kärna. Kvartti 2/2006, 7 15. Hautamäki, Antti (2007). Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin seutu, Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia. Helsingin kaupungin tietokeskus, Tutkimuskatsauksia 1/2007. Hautamäki, Antti (2008). Kestävä innovointi, Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Helsinki: Sitran raportteja 76. Hautamäki, Antti (2009). Luova talous ja kulttuuri innovaatiopolitiikan ytimessä. Teoksessa Luova talous ja kulttuuri innovaatiopolitiikan ytimessä. Opetusministeriön julkaisuja 2009:30, 6 25. Helsinki: Opetusministeriö. Hautamäki, Antti (toim.) (2011). Teollisuus verkottuneessa innovaatiotaloudessa, Esimerkkitapauksena Keski-Suomen konepajateollisuus. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Hautamäki, Antti; Hietanen, Olli; Risku, Seppo; Korhonen, Pirkko; Oksanen, Kaisa; Pitkänen, Mikko; Könönen, Jarkko; Lahtinen, Katriina; Havimäki, Sari-Minna; Seppälä, Jarmo; Ali-Löytty, Viivi & Pyökkimies, Irma-Liisa (2012). Tiekartta Keski- Suomen innovaatiokeskittymään. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Hautamäki, Antti & Oksanen, Kaisa (2011). Tulevaisuuden kulttuuriosaajat, Näkökulmia moderniin elämään ja työhön. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuja 5/2011. Helsinki: Eduskunta. Hautamäki, Antti & Oksanen, Kaisa (2012). Suuntana innovaatiokeskittymä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Hautamäki, Antti & Oksanen, Kaisa (2013). Metropolista haastavia ongelmia ratkaiseva innovaatiokeskittymä, Metropolen kan bli en innovationsknutpunkt som löser stora utmaningar. Kvartti 1/2013, 7 16. He, Dan (2010). PhDs: High in number low in quality. China Daily, 26.8.2010. Verkkosivu, http://www.chinadaily.com.cn/china/2010-08/26/content_11203782.htm (viitattu 31.10.2013) Hietanen, Olli (2012). Tulevaisuuskuvia Keski-Suomen Innovaatiokeskittymästä. Käsikirja visionääriseen verkosto- ja muutosjohtamiseen. Julkaisu X5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Innes, Judith E. & Booher, David E. (2010). Planning with compexity, An introduction to collaborative rationality for public policy. London: Routledge. Jacobs, Jane (1970). The Economy of Cities. New York: Vintage. Jacobs, Jane (1985). Cities and the Wealth of Nations. New York: Vintage. Jakobson, Linda (Toim.) (2007). Innovation with Chinese Characteristics, High-Tech Research in China. Houndmills, Basigstoke, UK: Palgrave Macmillan. Jyväskylän kaupunkiseudun kasvusopimus (2013). http://www.jykes.fi/images/tiedostot/jyvaskyla_kasvusopimus_2013.pdf, viitattu 19.9.2013. Jyväskylän kaupunkiseudun INKA-hakemus (2013). http://www.jykes.fi/images/tiedostot/jyvaskyla_inka_2013.pdf, viitattu 19.9. 2013. 386
Jäppinen, Tuula (2011). Kunta ja käyttäjälähtöinen innovaatiotoiminta, Kunnan ja kuntalaisten vuorovaikutus palveluja kokevassa päätöksenteossa ja niiden uudistamisessa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Kao, John (2009). Tapping the World s Innovation Hot Spots. Harvard Business Review, March 2009, 109 114. Kenney, Martin (Ed.) (2000). Understanding Silicon Valley. The Anatomy of an Entrepreneurial Region. Stanford: Stanford University Press. Kim, Yeong-Hyun & Short, John, R. (2008). Cities and Economies. London: Routledge. Klemettilä, Jukka (2009). Oulun innovaatiokeskittymä yhteistyön seuraava askel. Oulu Innovation, 22.10. 2009. http://www. interregnord.com/media/24344/jukka%20 klemettila%20221009.pdf Koivunen, Hannele & Kotro, Tanja (Toim.) (1999). Kulttuuriteollisuus. Helsinki: Edita. Kondratieff, Nicolai (1925). The Major Economic Cycles. Moskova. Käännös: New York. Richardson & Snyder, 1984. Kuusi, Osmo, Bergman, Timo & Salminen, Hazel (Toim.) (2013). Miten tutkimme tulevaisuuksia? Helsinki: Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry. Könönen, Jarkko (Toim.) (2011). X1. Julkaisu liittyy Keski-Suomen innovaatiokeskittymään. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Laakso, Seppo & Kostiainen Eva (2008). European Metropolises. The Baltic Sea Cities in The European Context. Helsinki, Urban Facts. Statistics 2008:45. Lahtinen, Katriina (2012). X3, Palveluinnovaatiot. Julkaisu liittyy Keski-Suomen innovaatiokeskittymään. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Launonen, Martti & Viitanen, Jukka (2011). Hubconceps. The Global Best Practice for Managing Innovation Ecosystems and Hubs. Helsinki: Hubconcepts. Lemola, Tarmo (2009). Innovaation uudet haasteet ja haastajat. Helsinki: WSOYpro. Leydesdorff, Loet. & Meyer, Martin (2006). Triple Helix Indicators of Knowledge- Based Innovation Systems (Introduction to the Special Issue), Research Policy, Vol. 35, Issue 10, 144 1449. Lin, Nan (2001). Social Capital, A Theory of Social Structure and Action. Cambridge: Cambridge University Press. Linnamaa, Reija (1999). Kaupunkiseutujen kilpailukyvyn rakenteelliset ja dynaamiset elementit. Teoksessa Sotarauta, Markku (toim.). Kaupunkiseutujen kilpailukyky ja johtaminen tietoyhteiskunnassa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Marshall, Alfred (1890). Principles of Economics (First Edition). London: Macmillan. Moisio, Sami & Vasanen, Antti (2008). Alueel listuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena. Tieteessä tapahtuu 3 4/2008, 20 31. Munroe, Tapan (2009). What makes Silicon Valley tick? The Ecology of Innovation at Work. Nova Vista Publishing. Niinikoski, Marja-Liisa (2011). Innovation: Formation of a Policy Field and a Policymaking Practice. Aalto Yliopisto Doctoral Dissertations 40/2011. OECD (2006). Competitive Cities in the Global Economy. OECD Territorial Reviews. Paris: OECD. Oinas, Päivi & Malecki, Edward, J. (2002). The Evolution of Technologies in Time and Space: From National and Regional to Spatial Innovation Systems. International Regional Science Review, Vol. 25, Issue 1, 102 131. Oksanen, Kaisa, Pitkänen, Mikko & Hautamäki, Antti (2011). Tiedon siirtämisestä yhdessä luomiseen. Julkaisu X2, liittyy Keski-Suomen innovaatiokeskittymään. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 387
Saxenian, AnnaLee (2006). The New Argonauts, Regional Advantages in a Global Economy. Cambridge, Mass.: Harvard University Press. Sisäministeriö (2006). Kaupunkiverkko ja kaupunkiseudut 2006. Helsinki: Sisäasiainministeriö, Alueiden kehittäminen. Sitra (2013). Resurssiviisaat kokeilut. Verkkosivu, http://www.sitra.fi/hankkeet/resurssiviisaat-kokeilut (viitattu 31.10.2013) Smedlund, Anssi (2009). Nerwork Approach to Fundamental Tasks in Klowledge-Based Organizations. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. Sotarauta, Markku & Kostiainen, Juha (2008). Kaupunkien kehitys verkostoyhteiskunnassa. Onko yleissivistys nokkelan kaupungin perusta? Teoksessa Tiihonen, Paula & Kuusi, Osmo (toim.). Matropolit, Aasia ja yleissivistys, Esiselvityksiä ja matkakertomuksia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2008, 75 128. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM, 2010a). Alueelliset innovaatiokeskittymät globaalissa taloudessa. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 35/2010. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM, 2010b). Innovaatiopolitiikan linjaukset 2012 2015 ja painopisteet vuodelle 2011. TEM: Innovaatio-osasto. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM, 2010c). Tutkimus- ja innovaatiopoliittinen linjaus 2011 2015. TEM: Tutkimus- ja innovaationeuvosto. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM, 2010d). Uudet urat -rakennetyöryhmän loppuraportti. http://www.tem.fi/files/25954/uudet_urat.pdf, viitattu 23.9.2013. Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM, 2013). INKA-ohjelma. Verkkosivu, http://www. tem.fi/?89522_m=110299&s=2472 (viitattu 19.9.2013) Valtioneuvosto (2011). Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma. Valtioneuvoston kanslia 22.6.2011. Van Til, Jon (2000). Growing Civil Society. From Nonprofit Sector to Third Place. Indianapolis: Indiana University Press. Vasara, Petri, Hautamäki, Antti, Bergroth, Katja, Lehtinen, Hannele, Nilsson, Pia & Peuhkuri, Laura (2009). Suuri siirtymä. Uusia lähestymistapoja tietämysverkostojen kehittämiseen. Sitran raportteja 79, Edita Prima Oy, Helsinki. Venture Capital Survey (2013). Venture Capital Survey, verkkosivu, http://www.mercurynews.com/venture-capital-survey/ (viitattu 23.9.2013) 388