ROSOISEN SUOMEN KASVATIT

Veli-Pekka Toiviainen ROSOISEN SUOMEN KASVATIT Kertomus kahden karjalaissuvun Suomesta vuosina 1900 1939

Kirjan kaikki kuvat ovat, ellei toisin mainita, Eero ja Kerttu Toiviaisen perhealbumeista. Etukannen kuvat: Antrean Noskuan koulun oppilaat ja opettajat v. 1934 Hiitolan miehiä tienrakennustoimissa hevosineen 1920-luvulla, vas. Antti Toiviainen Rosoisen Suomen kasvatit Veli-Pekka Toiviainen Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2011 ISBN 978-952-235-317-7

Suomen kansa on pudistanut päältään satavuotiset kahleet ja seisoo valmiina ottamaan sen paikan, joka sille kuuluu. C. G. Mannerheim 5

Sisällys Lukijalle...9 1. Vuosisata vaihtui levottomasti...13 2. Siisiönmäki alkoi elää...20 3. Kihlaus ja avioliitto...30 4. Ääni alkaa kantaa...42 5. Uusia unelmia ja ajatuksia...51 6. Mainareita Amerikoissa...58 7. Uusi kätilö saapui Hiitolaan...70 8. Vaatturiperhe muuttaa Hiitolaan...78 9. Tummat pilvet nousevat...83 10. Itsenäisyydellä on hintansa...92 11. Ankarat vuodet jatkuvat...101 12. Mikään ei ole entisellään...107 13. Ponnisteluja poliisin perheessä...115 14. Seminaarin ovet avautuvat Suistamolla...125 15. Kansankynttiläksi kuohunnan keskellä...135 16. Kaikki tiet vievät Vaavojalle...144 17. Opettajaperhe syntyy...154 18. Poiut pieni...163 19. Värikäs ja kasvava Noskua...176 20. Vipinää koululla...184 21. Lisää Luojan kukkasia...192 22. Ponttonit vesille...198 23. Valistus on viritetty...206 24. Kerran pioneeri aina pioneeri...212 25. Mieli raitis, liesi lämmin...226 26. Ponttonimiehet Vuoksea luotaamassa...236 27. Kylä kasvaa ja koulu laajenee...245 28. Kannaksella kuhisee...252 29. Mikäs uhka myö ollaa?...258 Liite...266 Jälkisana...282 Henkilöhakemisto...283

Lukijalle Lukijalla on käsissään tositapahtumiin perustuva romaanimuotoinen teos, jonka aikajänne ulottuu viime vuosisadan alusta talvisodan syttymiseen asti. Sen voisi sanoa toisinkin, jännevälin pilarit ovat Venäjän tsaarin ja Bobrikovin aikaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa sekä Stalinin aikaisen Neuvostoliiton ja itsenäisen Suomen välisen talvisodan alkamisessa. Kirja seuraa kahden karjalaisen suvun vaiheita noina tavattoman suurten murrosten, kovien otteiden ja rajujen reaktioiden rosoisena aikana, johon toki sisältyi myös lempeitä suvantovaiheita. Ensimmäinen maailmansota avasi mahdollisuuden itsenäisen Suomen syntymiseen. Se oli kaikkea muuta kuin kivuton tapahtuma ja jälkijäristykset olivat ennemminkin itsestään selviä kuin odottamattomia. Kahden vuosikymmenen kuluttua oltiin kuitenkin valmiita kohtaamaan ulkopuolinen uhka yllättävän yhtenäisenä kansakuntana. Miten se oli mahdollista ja miten tuona rosoisena aikana selvittiin? Siihen tämä kirja toivottavasti antaa jotain valoa. Käsillä oleva teos syntyi kolmen kirjan sarjaan trilogiaan viimeisenä. Kuitenkin tämä kirja käsittelee vuosisadan alkuvuosikymmeniä muodostaen siten trilogian ensimmäisen osan ja asettuu aikajanalle jo ilmestyneiden osien edelle. Miksi näin? Kirjoittajalla on siihen kaksi näkökohtaa. Niistä ensimmäinen liittyy talvisodan syttymisen 70-vuotisvaiheeseen marraskuun viimeisenä päivänä 2009, siihen ajankohtaan 9

valmistui sarjan toinen osa, talvisodan aikaan sijoittuva Kyl myö selvitää. Trilogian 3. osa Selvittiihä myö sittekii etenee siitä jatkosodan päätökseen saakka ja vähän ylikin, ajoittuihan sodan alkamisen 70-vuotisvaihe kesäkuuhun 2011. Tämä nyt käsillä oleva sarjan alku Rosoisen Suomen kasvatit jäi siis vuoroon viimeiseksi. Toinen näkökohta nousee materiaalista. Kahden edellisen kirjan aineisto oli kokolailla täyteläisenä jo valmiina hallussa niiden kirjoitustyötä aloitettaessa, nyt käsillä olevan 3. osan materiaali on vaatinut huomattavasti enemmän yhteiskunnallisen tapahtumisen selvittelyä ja tutkimusta näiden ihmisten ja sukujen, kylien, pitäjien ja alueiden ympärillä. Rohkenen myös ajatella, että näin koko tämä sarja antaa lukijalle paremminkin ajan kuvan Suomesta tavallisten ihmisten näkökulmasta katsoen kuin normaaliksi sukuhistoriaksi mieltämämme todellisuuskuvan. Vaikka kirjassa pääosin liikutaan Laatokan Karjalassa ja Kannaksella, perspektiivi on avoin koko maahan ja kaikkeen maailmaan, Japanista Amerikkaan, ja aika oli vähintäänkin rosoinen. Aikajänne mahdollistaa myös sen, että teoksessa esiintyvät henkilöt tulevat vastaamme todellisina henkilöinä omilla nimillään. Tämän teoksen kuten aikaisempienkin osien valmistamisen on tehnyt mahdolliseksi äitini Saimi Kerttu Toiviaisen omin käsin kirjoittama 64-sivuinen Sukumme ja perheemme vaiheita sekä vanhempieni Eero ja Kerttu Toiviaisen valokuva-albumit. Näiden lähteiden aikajännite ulottuu 1800-luvun jälkipuoliskolta 1970-luvulle asti. Suvun puolelta historioita on tarkentanut ja täsmentänyt veljessarjamme vanhin Sakari Toiviainen. Tapahtumisien ja todellisuuksien rekonstruointia on ratkaisevasti helpottanut hyvä taustamateriaali ja asiantuntijoiden antamat viitteet. Tästä materiaalista nostettakoon vain joitain esimerkkejä: Matti Klingen Keisarin Suomi, Henrik Meinanderin Tasavallan tiellä, Reino Keron Suureen länteen, samoin Kurkijoen historia IV, Kurkijoen kihlakunnan historia ja Iivari Kemppisen Hiitolan kylähistoria, niin 10

myös Hiisi-säätiön Hiitola, talot ja asukkaat 1939, Antrean pitäjän monet kyläkirjat, joista erityisesti Noskua, kylä ajan ja rajan takana, Eero-Eetu Saarisen Pioneeriaselajin historia 1918-1968 sekä Stig Roudasmaan Moottoriponttonit 1919-1944. Myös sortavalalaisen Reijo Pajamon Sulasol 60 vuotta ja Sortavala, Laatokan laulava kaupunki ovat olleet suureksi avuksi tapahtumisien ennallistamisessa. Arvokasta apua monessa kohdin ovat antaneet myös hiitolalaiset Raimo Toiviainen ja Vilho Jyrinki, taustaltaan kurkijokelainen Ilkka Liekari, antrealaiset Heikki Kekki, Esko Paajanen ja Pentti Kekki sekä Antti Henttonen, Antrean kulttuurinen yleistietäjä, joka on myös tarkistanut koko käsikirjoituksen. Kiitän lämpimästi kaikkia, jotka eri tavoin ovat tehneet mahdolliseksi niin tämän kirjan kuin koko trilogiankin valmistumisen. Samoin kiitän Vuoksen säätiötä, joka on taloudellisesti tukenut kirjan ilmestymistä. Hyvinkäällä Talvisodan päättymisen 71-vuotispäivänä 13.3.2011 tekijä 11

12

Hiitola kesällä 1904 1. Vuosisata vaihtui levottomasti Miten kummallisiksi ihmiset olivatkaan muuttuneet? Tai mikä oikeastaan oli muuttunut? Kylä oli sama, niin olivat muutkin kylät, junat kulkivat Viipurista ja Sortavalasta ja samalla tapaa sinne suuntaan. Pokulla, suomenhevosella, sujuivat lyhyemmät matkat luotettavasti, yhtälailla myös työ pelloilla ja metsissä, oli sitten talvi tai kesä. Ihmiset olivat suunnilleen samoja, viljelivät maata ja kasvattivat sikoja, lampaita, kanoja ja lehmiä. Mikään ei ollut muuttunut ja sittenkin oli, kyllä vain oli muuttunut. Nuorukainen yritti hahmottaa maailman kulkua. Kaikki oli yht äkkiä muuttunut merkillisen levottomaksi. Äkkiä ja äkkiä, miten sen nyt ottaa. Olihan hän kuullut miesten ja naisten puhelleen siitä, miten hyviä aikoja seuraa aina huonot ajat. Olivatko sellaiset ajat nyt alkaneet? Antti kulki kylätietä asemalle päin ja pyöritteli ajatuksiaan. Lehti oli kertonut etusivullaan, että Bobrikoffi oli murhattu. Olihan kuvernöörin vai mikä lie kenraalin toimista puhuttu Hiitolassakin jo pitemmän aikaa, se oli antanut kaikenlaisia ukaaseja. Ukot olivat ärtyneitä erityisesti siitä, että Bobrikoffi oli määrännyt Suomen asevelvollisuusarmeijan lakkautettavaksi. Silloin ukot olivat sanoneet, että nyt ei maan kohtalo ole enää omissa käsissä, jos pitää ottaa venäläisetkin mukaan Suomen armeijaan. Niin, ja jos suomalaisten piti lähteä Venäjän armeijassa tappelemaan ties minne Turkkiin ja Karpaateille tai 13

Jaappaniin! Nuoret miehet olivat sanoneet lähtevänsä mieluummin Ameriikkaan kuin Venäjän väkeen. Se kutsu saattaisi tulla hänenkin eteensä, Antin, olihan hän täyttänyt jo yhdeksäntoista. Mietteissään hän ehti kävellä asemalle, Hiitolan asemalle. Siellä niitä oli, venäläisiä, ei monia mutta olihan kuitenkin jokunen kymmen, katsoivat junatouhujen perään, joskus ne kyselivät ihmisiltä litteroita. Varuskunta niillä oli Käkisalmessa, siellä oli satoja miehiä. Meidän mailla, mitä ne täällä tekevät? Täällä oli hänenkin sukunsa, Toiviaiset, asuneet vuosisatoja, niin oli isä Juho kertonut. Olivat tuossa Laatokan rannalla asuneet, Valtolassa ja sitä ennen Kilpolan saaressa, niin olivat ukot sanoneet. Nyt asuttiin Siisiönmäellä, Toiviaiskylällä, niin kuin sitä yleisesti kutsuttiin hiitolalaisten puheissa. Antin ukko, isoisä, hänkin nimeltään Antti, oli muuttanut sinne viereisestä Valtolan kylästä. Hänen poikansa oli Antin isä, Juho. Illan suussa Antti palasi Siisiönmäelle. Ala-Toiviaisen tupa oli väkeä täynnä. Isäntiä oli koolla naapurikylistä Ivankoskelta ja Alakokkolasta. Tieto Bobrikoffin murhasta oli levinnyt kylästä kylään, pitäjästä toiseen, Helsingistä Viipuriin ja kaikkiin kaupunkeihin lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Kesäkuun valoisiin iltoihin oli tullut aivan uusi väritys. Isäntien puheissa palattiin johonkin joukkoadressiin, jota keisari ei ollut ottanut vastaan, se oli huono enne. Adressi oli jätetty jo kolme vuotta sitten. Oliko enne nyt toteutumassa, eihän Bobrikoffikaan keisarin edustajana, kenraalikuvernöörinä, voinut miten tahansa huseerata, vai mitä? Antti kuunteli ja oli samaa mieltä. Sitten isännät päättivät, että lähdetään kirkolle kirkkoherran ja nimismiehen puheille ja otetaan selvää. Huomenissa lähdettäisiin, oli parasta ottaa heti selville, mitä oli tapahtumassa. Sana oli kiertänyt pitäjällä, kylästä kylään, talosta taloon, Siisiönmäeltä lähtivät kaikki aikuiset miehet. Samaan tapaan tuli miehiä muistakin kylistä, ei kuitenkaan kaikki, työt vaativat osan ja matka teki pitäjän laitamilla asuville tulemisen hankalaksi, hevosia kun ei ollut irrottaa riittävästi kuljetustehtäviin. Kirkon vieressä oli pitäjäntupa, sinne kokoonnuttiin, sinne tulivat myös kirkkoherra Toikka ja 14

Hiitolan kirkko entinen nimismies Johan Viskari, kaksitoista vuotta nimismiehen tehtäviä hoitanut tunnettu pitäjäläinen. Entinen hän oli siksi, että Hiitolaan oli jokin aika sitten määrätty hänen tilalleen kiihkomielinen venäläinen ja bobrikoffilainen, Lorenz Gajevsky, alikapteeni arvoltaan. Hänet oli määrätty Viskarin tilalle, koska kutsunta-asioissa ristiriidat olivat nousseet taas vahvasti pinnalle. Viskari toimi nyt Pekonlahden sahan kirjanpitäjänä. Kirkkoherra oli aikaisemmin kieltäytynyt lukemasta kutsuntamääräystä keskusteltuaan Viskarin kanssa, eikä aikonut tehdä sitä nytkään, kun kutsuntatoimiston henkilöt haluttiin esivallan toimesta vaihtaa. Kuntakokous oli silloin antanut tukensa kirkkoherralle ja varmuuden vakuudeksi pöytäkirjaan asia kirjattiin yksiselitteisesti: Koska meiltä on laittoman asetuksen nojalla hajotettu pataljoonat, ei tarvinne kutsuntatoimistoonkaan lisäjäseniä määrätä. Ja sitten tuli tämä kenraalikuvernöörin murha, kesän valoisimpana aikana. Pitäjäntuvan suuri sali täyttyi miehistä. Juho Pösö, kaikkien 15

tuntema vaikutusvaltainen liikemies ja Hännilän kartanon isäntä istui eturivissä, vieressä muita kunnan napamiehiä. Pösön liiketoimista sanottiin pitäjässä, jotta mitä ei uo Pösös, sitä ei uo ko Pietariss. Kirkkoherra alkoi kerrata tapahtumien kulkua. Hän oli innokas yhteiskunnan kehittäjä ja uudistaja, oli toiminut ensin kappalaisena täällä kaksitoista vuotta sitten ja valittu kirkkoherraksi seitsemän vuotta myöhemmin. Toikka seurasi tapahtumien kulkua lehdistä ja muista tietolähteistään tarkasti. Hän alkoi: Venäjän tarkoitus oli jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten muuttaa suomalaista asevelvollisuuslakia. Sen mukaan Suomella oli oma armeija, johon ei venäläisiä otettu eikä sitä armeijaa saanut käyttää Suomen ulkopuolella. Jo silloin esitys aiheutti välirikon keisarin ja suomalaisten välillä. Sitten heinäkuussa kolme vuotta sitten 1901 keisari määräsi Suomen sotavoimien esikunnan ja sen päällikön viran lakkautettavaksi, samalla määrättiin, että suomalaisia joukkoja voitiin käyttää myös Suomen ulkopuolella. Niin, ja kaikki tämähän liittyy siihen viisi vuotta sitten helmikuussa annettuun keisarilliseen manifestiin. Saimme tänne Hiitolaan kirkossa luettavaksi tämän manifestin. Tässä se on. En lukenut sitä, kuten muistatte. Mutta luenpa sen tässä nyt, tai alkua siitä. Tämä ilmaisee sen yleisen pyrkimyksen, mihin keisari vastoin valalla vahvistamiaan vakuutuksia nyt on sitoutunut, kuulkaahan: Me NIKOLAI Toinen, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y.m. y.m. y.m. Teemme kaikille uskollisille alamaisillemme tiettäväksi: Suomen Suuriruhtinaanmaalla, joka tämän Vuosisadan alusta alkaen on osa Venäjän Keisarikuntaa, on muistossa Autuaan Keisari Aleksander Siunatun ja Hänen Korkeitten Jälkeläistensä jalomielisellä suostumuksella sisälliseen hallintoonsa ja lainsäädäntöönsä nähden erityiset laitokset, jotka ovat sovitetut maan elämänolojen mukaan. Mutta katsomatta niihin paikallisiin lainsäätämisasioihin Suomessa, jotka johtuvat maan omituisesta yhteiskuntalaitoksesta, syntyy valtakunnan hoidossa muitakin Suomenmaata koskevia lainsää- 16

tämiskysymyksiä, joita eivät, siihen nähden että ne ovat likeisessä yhteydessä yleisten valtakunnan etujen kanssa, Suuriruhtinaskunnan laitokset yksinomaan voi käsitellä. Näitten asiain ratkaisemistavasta ei voimassa oleva lainsäädäntö sisällä mitään määrätyitä ohjeita ja niitten puute on aikaan saattanut melkoisia haittoja. Näitten haittojen poistamiseksi olemme Me, alati pitäen huolta kaikkien uskollisten alamaistemme hyödystä ilman eroitusta, nähneet hyödylliseksi voimassa olevien asetusten täydentämiseksi ja asianomaisten Keisarikunnan ja Suuriruhtinaskunnan laitosten noudatettavaksi säätää vankan ja järkähtämättömän järjestyksen, jonka mukaan niitten tulee toimia yleisiä valtakunnanlakeja valmistaessaan ja antaessaan. Tästä on siis yhä kysymys, säilyykö meillä itsemääräämisoikeus entiseltä pohjalta vai sulautetaanko meidät venäläiseen järjestykseen ja käytäntöön. Keisarin tahto näyttää olevan järkähtämättömän järjestyksen puolella. Se on nyt viime päivinä horjunut pahasti, kun maasta on karkotettu tunnettuja kansalaisia, senaattori Mechelin, vapaaherra von Born, päätoimittaja Erkko ja neljä-viisikymmentä muuta tunnettua suomalaista. Muistamme viime vuodelta, miten ylioppilaat, jotka jäivät pois kutsunnoista, saivat ilmoituksen, että he menettävät oikeuden valtion virkoihin. Ja Venäjä sotii parhaillaan Japanin kanssa ja on pahasti alakynnessä. Sinne tarvitaan ja lähetetään miesvoimaa lisää ja lisää. Tullaanko lähettämään suomalaisiakin? Ja nyt sitten tämä Bobrikoffin murha, Eugen Schaumanin toimesta. On levitetty suppeassa piirissä kirjallista viestiä, jonka Schauman oli kirjoittanut Keisarille. Se kuuluu näin: Teidän Majesteettinne! Prokuraattorin ja Teidän Majesteettinne Suomen Senaatin avulla on kenraalikuvernööri Bobrikovin onnistunut saada aikaan täydellinen sekasorto ja oikeudettomuus tässä maassa. Lait jätetään huomioonottamatta ja niitä rikotaan avoimesti on jäljellä ainoastaan hätäpuolustukseen turvautumalla koettaa tehdä hänet vaarattomaksi. Keino on väkivaltainen, mutta se on ainoa. T.M.! Oman henkeni minä uhraan samassa tilaisuudessa ja oman 17

käteni kautta koettaakseni vielä enemmän vakuuttaa T.M:anne siitä, että suuret epäkohdat vallitsevat Suomen Suuriruhtinaskunnassa samoin kuin myös Puolassa, Itämerenmaakunnissa, niin, koko Venäjän valtakunnassa. Päätökseni minä olen tehnyt kypsän harkinnan jälkeen yksin Tähän tilanteeseen me nyt olemme tulleet. Kirkkoherra päätti puheensa. Miehet istuivat hiljaa, hetken, sitten puheensorina täytti luokan: Keisari on valapatto, ei hää pitänt luppaustaa. Täähä on iha johonmukanen juttu, kurs on kääntynt iha toisee suuntaa ko se, mihi myö aikasempaa oltii mänös. Ei täs uo ennää mittää ihmettelemist, tätä linjaa ko jatkuu nii meiä tilat, maat ja kovit on taas koht venäläiste hallinnas, ja ko myö vielkii maksetaa niit korvauksii ko omat maat ostettii lahjotustiloilt takasii. Tää on miust selkiist anarkiiaa korkeimmal tahol, ei myö tähä suostuta, eiks sil Bobrikovillekkii keisari ol antant tiktaattori valtuuvet? Myö ollaa koht kaik tappelemassa siel Sipirias ja Aasia aroil. Sehä joht Suomen hallitust, sennaattii, se Bobrikoffi. Uhrikuolemaha tuo Schaumanin teko ol, meijä kaikkie eest. Sananvaihto ja kommentit keskeytyivät hevosryhmän laukkaääniin. Uusi nimismies Gajewsky oli haistanut jotain olevan tekeillä, ei muuten tuollainen miesmäärä kokoontuisi yhteen. Tuekseen nimismies oli ottanut ryhmän venäläisiä sotilaita. Samalla hetkellä, kun Gajewsky astui tupaan, hänen edeltäjänsä Viskari hyppäsi ikkunasta ulos, ehti kuitenkin kuiskata naapurille vieressä lähtevänsä matkoille. Kokous määrättiin hajaantumaan. Ei meijä miel siit mihinkää muutu, ei pakol varsinkaa! kuului miesjoukosta. Gajewsky astui kirkkoherran eteen, kun ymmärsi tämän toimineen tilaisuuden johtajana. Mite teel tapahtu? Sano kiertelemet! Toikka kertoi isäntien tulleen kokoon kutsumatta saadakseen tietää, mitä maassa tapahtuu. 18

Kerroin heille viime päivien tapahtumista, myös siitä, että kuvernööri Bobrikoff on murhattu. Jokaisella kansalaisella on tietysti oikeus tietää maan oloista. Tietee ja tietee, kuka niiste tietee? Minekee ei tiete. Mutta mine hajote teme kokoous. Menke kaik pois. Ja kirkoherre pysy vain seurakunna assiis, keisari hoita valtakunna. Tottakai keisari hoitaa valtakunnan asiat, mutta me Hiitolan asukkaatkin elämme tässä valtakunnassa, vaikka seurakuntalaisia ollaankin, kirkkoherra vakuutti. Tietyysti, tietyysti, mine vaa tarkota, että kirkkoherra ei pitä valtakunna kokkoouksii, pyssy kirkos. Olen ihmisten palvelija, ovat he sitten seurakuntaisia tai valtakunnan kansalaisia, samoja hiitolalaisia he ovat. Menke nyt kaik pois. Me tarvita rauha nyt teelle. Viimeisetkin lähtivät. Pihalla pienissä ryhmissä kanssapuheita jatkettiin, ja kotiin palattua kylillä. Kesäyö oli valoisa ja muuten hiljainen. 19

Hiitola helmikuussa 1905 2. Siisiönmäki alkoi elää Kesän kahinat eivät pysäyttäneet arkisen elämän kulkua Siisiönmäellä, niinkuin ei muuallakaan. Mihin sen olisi pysäyttänyt, ajan, ihmiset tekemisineen ja tekemättä jättämisineen, luomakunnan elikkoineen, peltoineen, metsineen, tavaroineen. Tänään jatkettiin siitä, mihin eilen oli jääty, huomenna jatketaan siitä, mihin tänään päästiin. Sellaista se on, elämänmeno. Siisiönmäki oli kaunis paikka asua ja elää. Melkein voisi puhua Herran kukkarosta, ellei se nimensä mukaisesti levännyt matalalla mäen tapaisella. Kumpareelle kohoavaa pientä kylää sivusi lounaan puolella Kokkolanjoki, joka kuljetti Simpeleenjärven vesiä Laatokkaan. Keväällä se kohisi talven sulamisvesistä. Puuta uitettiin Ilmeeltä ja Parikkalasta, tukkeja, pylväspuita, paperipuita, halkoja ja kotitarvepuita latvojen jokivarsilta. Hännilästä, jota kutsuttiin myös Asemankyläksi, Kurkijoelle vievä maantie ylitti joen Sahankosken kohdalta, siinä oli toiminut saha jo toista vuosisataa sitten. Pieni myllykin sai voiman koskesta ja jauhoi viljaa ympäristökylien asukkaille. Sahankosken ympäristöä kutsuttiin aikaisemmin Ivankoskeksi. Mistä lie sekin nimi tullut? Olikohan sinne joku Iivana joskus hukkunut? Sen kautta kulki kuitenkin tärkeä tie itään Kurkijoelle ja Sortavalaan. Kurkijoen lopottiin, kauppapaikkaan, kertyi matkaa kahdeksantois- 20