Tutkimus Marttilan kunnan Rekoisten kylän ja Keskitalon tilan elintarviketuotannon historiasta ja ympäristötaseista, maankäytön historian esiselvitys ja hankekokonaisuuden esittely Pertti Keskitalo Tapio Salminen Niina Vieno
Tutkimus Marttilan kunnan Rekoisten kylän ja Keskitalon tilan elintarviketuotannon historiasta ja ympäristötaseista, maankäytön historian esiselvitys ja hankekokonaisuuden esittely DI Pertti Keskitalo FM Tapio Salminen TkT Niina Vieno ISSN 2341-9415
1. Lähtökohta ja tutkimuksen tarkoitus Suomalaisen elintarvikehuollon toimintaympäristö on muuttunut paljon yhteiskunnan kehityksen myötä. Vajaassa sadassa vuodessa Suomi on siirtynyt agraariyhteiskunnasta jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Elintarvikehuollon perusta on kuitenkin pysynyt muuttumattomana. Lähtökohtana on yhteyttäminen eli ekosysteemipalvelu, jossa auringon energia, hiilidioksidi ja vesi muunnetaan kasvibiomassaksi. 3 Elintarvikkeita tuottavan ekosysteemipalvelun aine- ja energiavirrat ovat monimutkaistuneet yhteiskunnan muutoksen myötä. Agraariyhteiskunnan aikaan viljelyn tuotantopanokset saatiin ja tuotteiden kulutus tapahtui lähellä peltoa. Ravinteiden palauttaminen takaisin kiertoon eli alkutuotantoon oli logistisesti helppoa. Rantaniityiltä kerätyn heinän mukana siirtyi ravinteita rannoilta karjanrehuksi ja edelleen lannan muodossa peltokasvien käyttöön. Nykyään elintarvikehuolto on monella tavalla globaali järjestelmä. Kulutustottumusten monipuolistumisen ja markkinoiden vapautumisen myötä elintarvikkeita ja elintarviketeollisuuden raaka-aineita tuodaan entistä enemmän ulkomailta. Myös rehuja ja rehujen raaka-aineita tuodaan merkittävästi ulkomailta, koska kotimaan valkuaisrehujen tuotanto ei vastaa kulutusta. Alkutuotannossa käytettävän väkilannoitefosforin määrä on laskenut merkittävästi kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Kokonaisravinnetaseet ovat kuitenkin suurten kotieläinyksiköiden ja niiden keskittymisen vuoksi paikoin ylijäämäisiä. Ravinteiden kierrätys kulutuksen jälkeen takaisin alkutuotantoon on myös vähäistä sadan vuoden takaiseen agraariyhteiskuntaan verrattuna. Systeemiin liittyvät sisäiset aine- ja energiavirrat tulee tuntea, jotta kierrätystä voitaisiin tehostaa tai esim. lantaan päätyvien ravinteiden määrää vähentää. Elintarvikehuollon järjestelmän suurista muutoksista huolimatta peltoviljely on edelleen ruuantuotannon ekosysteemipalvelun toimintakenttä. Toiminnan kestävyyden mittaamiseksi tulee tuntea mm. viljelystä aiheutuva ympäristökuormitus ja keinot, joilla tätä kuormitusta voidaan hallita ja alentaa./1/ Viime vuosina erityisesti Saaristomeren ravinnepäästöjen vähentämistä on tutkittu ja selvitetty paljon. Alueella on toteutettu mm. useita vuosi kestänyt TEHOhanke, jonka tavoitteena oli konkreettisten ratkaisuiden löytäminen ympäristökuormituksen vähentämiseen ja ravinteiden kierrätyksen tehostamiseen.
4 Kuva 1, Elintarvikehuollon aine ja energiataseet olivat vielä viime vuosisadan alussa paikallisia ja kohtuullisen suljettuja, mikä mahdollisti tehokkaan kierrätyksen. Nykyisin alkutuotannon tuotantopanoksista suuri osa tulee globaaleilta markkinoilta, mutta kierrätyksen pitäisi edelleen tapahtua paikallisesti./2/ Paimionjoki on 1088 km2:n valuma-alueellaan suurin Saaristomereen laskevista joista. Valuma-alueen peltoprosentti on 42 % ja fosforikuorma yli 50.000 kg/a. Valuma-alueen pinta-alaan suhteutettuna Paimionjoen ravinnekuormitus on valtakunnallisesti ennätystasolla. Merkittävimpänä kuormitukseen aiheuttajana pidetään maatalouden huuhtoutumia. Tämän tutkimushankkeen tavoitteena on mikroympäristössä tehtävän monitieteellisen tutkimuksen kautta tuottaa uusia näkökulmia kuormituksen ja sen syntymekanismien arviointiin. Muinainen Rekoisten jakokunta on muiden Marttilan kylien lailla perustettu keskiajalla Paimionjoen varrelle. Rekoisten jakokunta oli hallinnollisesti pitkään yksittäistalo, jonka pinta-ala oli 968 ha. Kantatalo jakaantui 1600 luvulla osataloiksi, joista yksi on tämän tutkimuksen kohteena oleva Rekoisten Keskitalo. Tutkimushankkeen lähtökohtana on Keskitalon tilan ja Rekoisten kylän toiminnan ja luonnonolosuhteiden tarkastelu. Näkökulmana on sekä pitkä historiallinen aikajänne että mahdollisimman reaaliaikainen,ympäristötaseen seuranta. Tämän pilothankkeen tuloksia voidaan soveltaa myös muihin Saaristomeren valuma-alueella sijaitseviin viljelmiin.
2. Tutkimusmenetelmät 2.1 Historiatutkimus Kylän ja samalla maatalouden historiaa tarkastellaan keskiajalta lähtien. Kylän maataloustuotanto on ilmeisesti jo varhaisina vuosisatoina tuottanut elintarvikkeita myös Turun asukkaiden tarpeisiin. 5 Tässä artikkelissa esitellään Tapio Salmisen laatima alustava selvitys Rekoisten kylän maankäytön historiasta. Tämän selvityksen pohjalta käynnistetään syksyn 2013 aikana kylän maatalouden ja maanviljelyn historiaa käsittelevä tutkimus. syn 2013 aikana kylän maatalouden ja maanviljelyn historiaa käsittelevä tutkimus. 2.2 Ympäristötasetutkimus Reaaliaikaisen ympäristötaseen seurantaa varten Rekoisten kylän läpi virtaavaan Keikunojaan rakennetaan 1 2 mittauspistettä. Meteorologista tietoa kerätään kahdella sääasemalla. Kokonaan uutena tutkimusmenetelmänä otetaan käyttöön satelliittiaineistoon perustuva Remote Sensing- teknologia. Kyseisen menetelmän avulla pystytään mittaamaan kasvuston klorofyllipitoisuus ja sen avulla arvioimaan kasvustoon sitoutuneiden ravinteiden määrää. Ympäristötutkimuksen havaintoaineisto (sääasemat, mittauspisteet) kerätään vuosina 2014 ja 2015. Remote Sensing tietokanta hankitaan samalta ajanjaksolta. Entuudestaan tiedetään ko. teknologian soveltuvan hyvin monokulttuurien, kuten perunaviljelmien kehityksen seurantaan. Varsinaisten viljelykasvien lisäksi seurataan myös jokirantojen joutomaiden kasvillisuuden ravinnekertymää. 3 Maankäytön historian esiselvitys Suomen Asutuksen Yleisluettelon (SAY) tietojen perusteella kylässä jo 1540 ollut Pedher Mårthenssonin omistama kantatalo vaikuttaa jakaantuneen kahtia n. 1563-64, jolloin toisen puolen kymmenysveron maksoi 1564 Jacob Mårthensson joka lienee ollut Pederin veli. Pederin tilalle kymmenysten maksajaksi ilmaantuu 1574 hänen ilmeinen poikansa Hendrik Pedersson. SAY:ssä olevien vuoden 1589 tarkastusmaakirjan tietojen mukaan Rekois medh Wähäkylä oli veroluvultaan ½ savua ja 24 tankoa niin että molempiin taloihin kuului 12 tankoa peltoa ja niiden kontolle laskettiin kahden miesavun voima (manshielp):. Kylässä oli tukki- ja polttopuumetsä sekä laidunta hätätarpeeseen, mutta ei verotuksen kannalta mielenkiintoista kalavettä tai myllypaikkaa. Kylällä ei ollut ulko-omistuksia tai panttauksia eikä siellä ollut itsellisiä. Tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että kylä on koostunut kahdesta hieman erillään olleesta asumasta, Rekoisista ja Vähäkylästä ja sen asutusta nimitettiin 1580-luvulla vaihtoehtoisesti Rekoisiksi tai Vähäkyläksi. Kylän varsinaisesta tonttimaasta länteen puron ja joen välisellä niemekkeellä sijainnut Vähäkylän asuma lienee autioitunut 1500- ja 1600-lukujen taitteessa tai viimeistään 1600- ja 1700-lukujen vaikeuksissa, mutta asia on tarkistettava 1600-luvun läänintileistä. Vuonna 1807 vahvistetussa niitty- ja metsämaiden isojaossa
alueelle määriteltiin perustettavaksi kaksi uudistaloa, joita varten isojaossa varattiin omat metsä- ja niittyalueet. Isojaon aikainen Rekoisten jakokunta muodosti Marttilanjoesta Halikon rajalle ulottuvan suorakaiteen muotoisen NNW-SSE suuntaisen alueen, joka käsitti Rekoistensuolta jokeen laskevan puron muodostaman laakson ja jonka eteläinen puolisko rajautui koillisessa ja lounaassa puron molemmin puolin olleisiin NNW-SSE suuntaisiin metsäisiin harjanteisiin. Jakokunta on historiallisella ajalla ollut selkeä nautintakokonaisuus, jossa asutus ja pellot olivat keskittyneet Marttilanjoen rannalle, niityt jokeen laskevan puron reunoille ja takamaa koostui suosta ja metsistä, joiden lomassa puron varren metsäniityt ulottuivat jo 1700-luvun lopulla suolle asti. Alueelle on antanut leimansa sen kautta kulkenut Tarvasjoelta Halikonlahdelle vienyt nykyisen mt 224 suuntainen maantie, jonka siltapaikka Marttilanjoessa oli kylän kohdalla ja jota lienee vastannut talvisin käytössä olut Rekoistensuon kautta etelään vienyt talvitie. Tien kesä ja talvilinjaukset takautunevat kulkureittinä keskiajan lopulle. Kesätien linjauksesta on yhä jäänteitä Rekoisten ja Laurilan jakokuntien rajan ja mt 224 länsipuolella metsässä ja osia siitä on säilynyt Kujanpään talosta joelle johtavana reittinä. Vuoden 1802 kartassa tien länsipuolella Kujanpään talosta etelään sijainneen peltokappaleen( Henric Henricssons utåker wid Vaskijoki vägen ) perusteella tietä on ainakin Marttilanjoen eteläpuoliselta osaltaan nimitetty Vaskijoen tieksi. Koska vuonna 1802 jakokunnan rajan lounaiskulmaan merkitty Rajakallio niminen rajapiste sijaitsi jo tuolloin NNW-SSE suuntaisen tien itäreunassa, on todennäköistä että tie on ollut olemassa kun Rekoisten jakokunnan ja sen naapurina lännessä olleen Laurilan jakokunnan raja on määritelty. 6 Rekoisten jakokunnan omistusten laadusta on säilynyt arvio 1802 mittausinstrumentissa, jonka mukaan kylän omistukset oli 1785 arvioitu 2-4 luokan maaksi. Vuonna 1802 kaikki pellot olivat Tromslagaren Forsens åker täppa nimistä 1½ asteen kappaletta lukuun ottamatta 2-2½ asteen maata. Jakokunnan metsämaa koostui 1780 kuusi- ja koivumetsästä. Vuonna 1802 kylän neljä taloa olivat kaikki verorustholleja, jotka ylläpitivät yhteisesti yhtä rakuunaa. Taloista Kalistin eli Sepäntalo ja Kujanpää olivat 1/6 manttaalin ja Keskitalo ja Matintalo 1/3 manttaalin taloja niin että kylässä oli yhteensä yksi kokonainen manttaali. Talojen nimet johtuvat niiden sijainnista tonttimaalla, jossa Keskitalo oli kolmesta alkuperäisellä tonttimaalla sijainneesta talosta keskimmäinen ja Kujanpää tonttimaan kautta vainioiden välistä Halikkoa kohti vieneen tien varressa kylänraitin päässä ollut talo. Kalistajan eli Sepäntalon nimi viittaa sitä asuneeseen seppään ja Matintalo on saanut nimensä jostakin sen asujasta. Nimeä ei esiinny kylässä ennen vuotta 1619 ja kaikki talojen nimet ovat ilmeisesti syntyneet vasta 1600-luvun kuluessa jakaantumisten seurauksena. Jakokunnan varsinainen asutus, neljä verorusthollia, rakuunan ja reserviruotusotilaan torpat sekä kylässä asuneen räätälin torppa keskittyivät isojaon aikaan joen etelärannalle, jossa talojen tonttimaata ympäröivät molemmin puolin kahteen sarkajakoiseen vainioon jaetut rintapellot. Taloista kolme, Kalistin eli Sepäntalo, Matintalo ja Keskitalo sijaitsivat vierekkäin yhteisellä tonttimaalla, neljäs Kujanpää Marttilanjoen ylittävän ja kylän vanhan tonttimaan halkaisevan tien eteläkulmassa jonkin matka muista taloista erillään. Kujanpäätä vastapäätä tien itäreunassa ja siitä itään kohti
lähteväksi suunnitellun tien kohdalla oli 1802 talo, jonka tontin sanotaan selostuksessa olevan Skräddarens Torp Tomt. Torppa on kuulunut kylässä asuneelle räätälille, jonka omistuksiin kuului 1802 myös Skreddarens Palåniittu niminen niittykappale. Tarvasjoelta Vattilan ja Rekoisten kautta Halikonlahdelle vieneen nykyisen mt 224 suuntaisen tien ohella kylän läpi kulki joen suuntaisesti tonttimaan pohjoispuolitse Marttilanojen etelärannan suuntainen tie, jonka länsipäässä jakokunnan rajalla sijaitsi 1802 reserviruotusotilaan torpan tontti (Reservens Torp Tomt) ja joka käytännössä jakoi vainiot neljään pienempään lohkoon. Puron ja Marttilanjoen välisellä niemellä oli 1802 kaksi Wähäkylä utåker nimistä peltolohkoa, joiden nimi viittaa paikalla olleeseen vanhaan asumaan. Kylän alkuperäisen tonttimaan itäpuolella on vuoden 1802 karttaan merkitty myös joen suuntaisesta tiestä joen yli erkaneva polku, joka saattaa tarkoittaa talvitien linjausta. Varsinainen maantien siltapaikka oli 1802 kolmesta talosta keskimmäisen eli Keskitalon tontin pohjoiskulmassa. Sekä vuoden 1780 peltojaon että vuoden 1802 isojaon karttaan on molempien teiden varteen merkitty joukko talousrakennuksia, nähtävästi riihiä ja latoja. Kylän tonttimaan ja vainioiden itäpuolella Marttilanjoen mutkan jälkeen oli joen ja sen etelärannan suuntaisen maantien varressa rakuunan torppa (Dragons Torp Tomt), jonka ympärillä olevia peltoja kutsuttiin 1802 rakuunan yhteisiksi. 7 Kuva 2, Rekoisten peltojaon kartta 1802 Vuoden 1780 peltojaon karttaan on sarkajaossa olleiden rintapeltojen lisäksi merkitty vain kaksi muuta lohkojaossa ollutta peltokappaletta: Vainioiden eteläpuolella puroon idästä laskevan ojan varressa oleva Skratari (kraatari) åker joka on nähtävästi sama kuin vuoden 1802 Skreddares (skreddare eli kraatari = räätäli) utåker ja Rajaoja åker, joka lienee sama kuin vuoden 1802 Samfällde Dragone åkrarne eli rakuunoiden yhteiset pellot. Vuoden 1802 kartan perusteella vainioiden ulkopuolisia peltoja oli viimeistään tuolloin kuitenkin enemmän ja ne sijaitsivat länsivainion reunassa Marttilanjoen rannasta
puron vartta Kujanpään talolle ja sen eteläpuolelle, reservisotilastorpan luona jakokunnan rajan ja jokeen laskevan puron välissä sekä itävainiosta itään joen ja joen rannassa rakuunoiden peltojen molemmin puolin. Reservisotilasjärjestelmä perustettiin valtiopäivien päätöksellä 1740-41, mutta se vakinaistettiin varsinaisesti vasta 1773-76, josta lähtien kaksi ruotua tai kaksi rusthollia palkkasivat yhdessä varamiehen. Rekoisten reservisotilas lienee ollut yhteinen Laurilan rusthollin kanssa, mihin myös torpan sijainti jakokuntien rajalla viittaa. Vuonna 1852 tehty rakuunamaiden jako koski silloisen kartan perusteella reservisotilastorpan luona lännessä puron länsipuolella sekä Kujanpään talon kaakkoispuolella olleita peltolohkoja, joista jälkimmäinen on sama kuin Skreddare åker. Vuoden 1780 kartassa mainitaan myös Byssens Geteshage eli kylän vuohihaka. Vuosina 1780 ja 1802 kartoitettiin myös niityt, jotka sijaitsivat kolmena verrattain yhtenäisenä alueena jakokunnan itäreunalla Marttilanjokeen laskevan puron varressa, Halikkoon vievän tien itäpuolella tonttimaan ja vainioiden eteläreunasta alkavana pitkänä niittyalueena sekä hajanaisina kappaleina jakokunnan itäreunalla. Kuten vuoden 1807 kartan vertailu vuoden 1908 isojaon täydennyksen karttaan paljastaa, entiset niityt on sadan vuoden kuluessa 1807-1908 muutettu peltomaaksi, mikä on vaikuttanut merkittävällä tavalla paitsi alueen maisemaan myös sen maankäytön ympäristölle aiheuttamiin rasituksiin. 8 Kuva 3, Rekoisten peltojaon kartta 1908 Vuosien 1780-855 ja 1802-7 isojakokartat ja jakoinstrumentit antavat tietoa myös eri tyyppisen maankäytön pinta-aloista, joita voidaan verrata sekä toisiinsa että jakokunnan koko pinta-alaan, joksi maanmittari laski 1802 yhteensä 1968 tynnyrinalaa
ja 27 3/8 kapanalaa eli n. 1969 tynnyrinalaa, joka on noin 971,98 ha. Eri maankäytön pintaalat ja niiden suhteelliset osuudet 1780 ja 1802-7 on esitetty taulukossa 1. Taulukko 1, Rekoisten maankäytön pinta-aloista ja suhteista 9 Peltojen käytöstä ja peltoalan kasvusta 1780-1802 antavat kuvan sarkajakoisessa kasivuoroviljelyssä olleiden vainioiden tiedot. Niistä läntisen vainion pinta-ala oli 1780 yhteensä 18 tynnyrin- ja 25 kapanalaa, itävainion 16 ja 23½, joten kaksivuoroviljelyssä vuorotellen syysrukilla ja kevätohralla olleen alueen pinta-ala oli suurin piirtein yhtä suuri (n. 8-9 ha). Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1785 talojen kesken lohkoiksi jaettujen länsivainion pinta-ala oli 19 tynnyrin- ja 21 kapanalaa, itäisen 22 ja 22 ¾ k, niin että koko jakokunnassa peltopinta-ala kasvoi samassa ajassa 43 tynnyrin- ja 20 kapanalasta 64:ään ja 18½:een eli lähes kolmanneksella (n. 48,3 % kasvu n. 22 ha -> 32 ha). Samaan aikaan niittyjen pinta-ala nousi noin 345 tynnyrinalasta 411 tynnyrialaan eli lähes viidenneksellä (kasvu n. 19,2 %, n. 162 ha -> 205 ha). Kun niityn ja pellon ja lannan suhdetta 1800-luvun puolimaissa arvioitiin, todettiin että tyydyttävä peltojen lannoitus toteutui, kun käytettävissä oli 3-4 tynnyrinalaa niittyä jokaista kylvettyä tynnyrinalaa kohti. Kaksivuoroviljelyssä Rekoisten kylvöala oli 1780 n. 22 ja 1807 n. 32 tynnyrinalaa ja niityt 1780 noin 345 ja 1807 noin 411 tynnyrinalaa, mikä antaa suhteeksi pelkkänä pellon ja niityn suhteena 7,9 ja 6,3. Kun keskimääräinen suhde eteläisessä Suomessa oli 2,8, on selvää että Rekoisten niittyomistukset mahdollistivat hyvän karjankasvatuksen ja erinomaisen lannoituksen 1700-luvun lopulla ja vielä 1800-luvun alussa (Salminen 2007, 482-483). Kun peltopinta-alaa sitten niittyjen kustannuksella kasvatettiin, suhde kääntyi 1800-luvun kuluessa huonompaan suuntaan. Johtopäätökset ja jatkotoimenpiteet Marttilan kunnan Rekoisten Keskitalon maankäytön historian syventävä tutkimus on syytä aloittaa Rekoisten vuonna 1785 tehdyn rintapeltojen isojaon sekä vuonna 1807 vahvistetun jakokunnan pelto-, niitty- ja metsämaiden isojaon kartoista (1780 ja 1802) ja asiakirjoista, joiden perusteella voidaan luoda käsitys jakokunnan maankäytöstä 1700- luvun viimeisellä neljänneksellä ja 1800-luvun alussa. Kun isojaon aikainen tilanne on selvillä, voidaan siitä käsin edetä sekä eteen että taaksepäin erilaisten maankäytön historiaan liittyvien lähdesarjojen ja muiden materiaalien avulla. Varsinaisen isojaon jälkeen kylässä toteutettiin vielä 1852 rakuunamaiden jako sekä 1908 isojaon täydennys.
Rekoisten jakokunnan maankäyttöä isojakoa edeltävällä ajalla voidaan tutkia 1540- luvulta lähtien säilyneiden voudintilien ja 1630-luvult alkavien läänintilien luetteloiden avulla. Niistä maankäytön kannalta tärkeimpiä ovat kymmenysluettelot sekä erilaiset maantarkastusluettelot, joista käy ilmi tilojen kylvö sekä omistusten laatu. Kymmenysluetteloiden kylvö- ja satotietojen inventoiminen on kuitenkin verrattain suuritöistä, samoin voudin- ja läänintilien kattava läpikäyminen erilaisten tarkastusten ja omistajanvaihdosten selvittämiseksi. Voudintilit ovat nykyisin kokonaisuudessaan saatavissa Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa, mutta läänintilit ovat käytettävissä vain mikrofilmirullina, ja niiden läpikäyminen vaatii käytännössä pitkähköä arkistotyötä Helsingissä. Pelkästään isojakokarttojen ja instrumenttien perusteella on kuitenkin selvää, että Rekoisten jakokunta on 1700- ja 1800-luvun taitteessa muodostanut kompaktin alueen, jonka eri osien maankäytön muutoksista on mahdollista laatia monenlaisia kartallistuksia ja mallinnuksia sekä taannehtivasti ennen isojakoa että sen jälkeen. Säilyneiden tietojen perusteella on mahdollista rekonstruoida myös maankäytön tilanne 1540-luvulla, josta voidaan eri keinoin edetä taannehtivasti myöhäiskeskiaikaan. 10 Erittäin houkuttelevaksi tutkimuskohteeksi Rekoisten jakokunnan tekee sen luonnonmaantieteeseen perustuva alue ja yhteys kulkureitteihin. Jakokunnan alueella on useita erilaisia mikroympäristöjä sekä luonnon- ja kulttuuriympäristön elementtejä, kuten joki, rintapellot, niittymaat, puro, töyräät, kalliot ja metsäharjanteet ja suo, jotka ovat mahdollistaneet monipuolisen lähinautinnan ja tukeneet kylän asutusta. Kylän kohdalla joen ylittänyt kesä- ja talvikäytössä ollut kaukoreitti, joen toisella rannalla kulkeva Hämeen härkätie sekä joen suuntainen yhdystie ovat selvästi vaikuttaneet kylän toimintoihin ja elämään historiallisella ajalla, jolloin maantien varressa asuivat sekä verotaloa pitänyt seppä että itsellisenä kylässä asunut räätäli. Tärkeä osan kylän elämässä on karjan ja pienkarjan ohella ollut hevosilla, sillä kylässä pidettiin ratsumiestä jo 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa ja sen neljä taloa muodostivat 1700-luvulla rusthollin, joka ylläpiti 1600-luvulta lähtien rakuunaa ja viimeistään vuodesta 1776 nähtävästi Laurilan rusthollin kanssa yhteistä reservisotilasta ruotujakoisen sotaväen lakkauttamiseen saakka vuoteen 1810. Kylän puuhakas äänimaisema kuvastuu jännittävällä tavalla Sepäntalon köllinimessä Kalistaja, jonka perusteella sepän kilkuttelu ja kalisuttelu on voinut kuulua jokea ja tietä pitkin laajemmallekin alueelle. Maankäytön ja maanviljelyn historian selvittämisen rinnalla suunniteltu reaaliaikainen ympäristötasetutkimus tuo uutta näkökulmaa tämän päivän viljelyn ja luonnon väliseen vuorovaikutukseen. Kylän ja alueen maankäytön historian tutkiminen antaa lisäksi ainutlaatuisen mahdollisuuden arvioida maanviljelyksen vaikutusta ympäröivään luontoon uuden ajan alusta lähtien.
Lähteet ja kirjallisuus 1. Tehoa maatalouden vesiensuojeluun (TEHO) - hankkeen arviointiraportti, Ramboll Filnand Oy, 2012 2. Keskitalo P., Mäki R., Kettunen R. Urban shadow of energy and nutrient streams in food production and consumption. YK:n vesiviikko Tukholma, 2012 11 3. Arkistolaitoksen digitaaliarkisto, http://digi.narc.fi/digi/: o Suomen Asutuksen Yleisluettelo, Marttila 1540-1619 4. 4) Kartat o KA, MHA, Pitäjänkartasto, 2022 04 Ia.* -/- - Marttila o KA; MHA, A59:17/1-16 Rekoinen; Isojako (N:o 1 myös halottu 1:1-4), J. Strömborg (1780) ja J.Lönnmark (1802) o KA, MHA, A59:17/17 Rekoinen; Rakuunamaiden jako, J. Meller, 1852 o KA, MHA, A59:17/18-31 Rekoinen; Isojaontäydennys ja tilusmittaus, A. Ölander 1908. 5. Kansalaisen karttapaikka, http://kansalaisen.karttapaikka.fi/ 6. Salminen, Tapio Joki ja sen väki. Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860 luvulle. Kokemäen ja Harjavallan historia I:1. Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat. Gummerus, Jyväskylä, 2007.
12 www.centrumbalticum.org