Nuoria etelänharmaalokkeja uimassa Kroatiassa 6.7.. Huomaa yhteneväiset tertiaalikuvioinnit ja peitinhöyhenten tummuus. Hartiahöyheniä ei ole vielä vaihdettu, mutta puku muuttuu tästä eteenpäin nopeasti. Nuoren ETELÄNHARMAALOKIN Larus michahellis tunnistaminen Nuoren selkälokin puku on usein vielä syyskuun lopussa tuoreen näköinen ja vaihtumaton. Nokka on pieni ja melko ohut. Useimmat isot peitinhöyhenet ovat laajalti tummat. Puku on kylmänharmaa. Huomaa myös lajityypillinen täysin luukuton mustahko käsisiipi. Espoo 25.9.2010. TEKSTI JA KUVAT: PETTERI HYTÖNEN telänharmaalokki on Suomessa suurharvinaisuus. Suomessa lajista on tehty 26 hyväksyttyä havaintoa, joista viimeisin hyväksytty on muutaman vuoden takaa Espoosta, 8.8.2013. Lähes kaikki Suomessa hyväksytyt havainnot koskevat 1kv lintuja. Havaintoja on tehty heinäkuun 14. päivästä lähtien. Suomessa etelänharmaalokki on havaittu yleensä heinä elokuun vaihteessa. Tässä artikkelissa syvennytään nuoren heinä elokuisen 1kv etelänharmaalokin mica ssp. michahellis määrittämiseen. Kuviin on valittu mahdollisimman tyypillisen näköisiä heinäkuisia lintuja Bulgariasta ja Kroatiasta. Espanjan ja Atlantin saarten etelänharmaalokit ja niiden taksonit on jätetty tämän artikkelin ulkopuolelle. Artikkelin ulkopuolelle on lisäksi rajattu syvempi vertailu erityisen haastavan näköisistä harmaalokeista, aroharmaalokeista ja läntisistä selkälokeista. Etelänharmaalokilla on pukuvaihtelua eri populaatioiden välillä Välimerellä, Portugalissa, Atlantin saarilla, sekä jonkin verran myös Mustallamerellä. Selvin ero on taksonilla atlantis, jota pidetään joidenkin tutkijoiden mukaan omana lajinaan. Iberian niemimaalla esiintyy lisäksi lusitanius-muodon lintuja. Micojen rakenne ja koko muuttuu keskimäärin isommaksi mitä enemmän lounaaseen Mustaltamereltä mennään. Suomessa on yksi etelänharmaalokin rengasluku, 1kv lintu, joka kantoi lukurengasta 8DU. Lintu oli rengastettu poikasena Kreikassa. Se löydettiin Tampereen Tarastenjärveltä 16.8.2003 (Luoto ym. 2003). Kuvissa yksilö näyttää varsin selvästi harmaalokeista erottuvalta ja klassiselta micalta. Nuorten isojen lokkien vaihtelusta Suomessa Nuori harmaalokki Larus argentatus on heinäkuun lopulla vielä varsin tuore puvultaan, sulkimisen tai kulumisen jälkiä ei vielä ole. Laji on melko tasavärinen. Nuorella harmaalokilla on yleensä pykälikkäät tertiaalit. Puku on yleensä monimutkaisesti kuvioitu. Siivenkärjen vaaleammat luukut ovat selvät, käsisiiven P1 P5 sulat ovat varsin vaaleat ja pyrstövyö on epäselvärajaisen ruskean viiruinen. Suljettu siivenkärki on usein tumman ruskea, ei mustahko, ja siinä näkyy vaaleita kärkitäpliä. Nokka ja siivet ovat usein vielä hieman kasvussa heinäkuussa. Tummempia nuoria harmaalokkeja esiintyy etenkin Suomessa aiheuttamassa määrityshaasteita. Osalla voi olla myös heikommat käsisiiven luukut. Osalta saattaa puuttua peitinhöyhenten ja tertiaalien pykäläkuviointia. Joillakin harmaalokeilla saattaa olla myös hieman etelänharmaalokkia muistuttava pyrstökuviointi. Osalla voi olla jykevä nokka. Kokematon voi sekoittaa kaikki erikoisemman näköiset harmaalokit helposti virheellisesti selkälokkiin, aroharmaalokkiin tai eteläharmaalokkiin. Suomen kaatopaikoilla aktiivisesti retkeilleet tietävät lisäksi aroharmaa- tai etelänharmaalokkia muistuttavat nuoret harmaalokit, joista käytetään lempinimeä köyhis. Köyhiksellä esimerkiksi tertiaalin reunajuova ulottuu kuitenkin selvästi isoihin peitinhöyheniin asti. Tätä tuntomerkkiä ei ole puhtailla aroharmaalokeilla, mutta etelänharmaalokeilla sitä näkee kuitenkin melko harvinaisena. 56 57
Tyypillisiä nuoria harmaalokkeja Larus argentatus. Tertiaalit ovat yleensä pykälikkäät ja puku on monimutkaisesti kuvioitu. Siivenkärjen luukut ovat usein selvät. Käsisiiven P1-P4 sulat ovat vaaleat ja pyrstövyö on epäselvärajaisen tumman ruskea. Espoo, 5.8.2012. Parvi lennossa: Espoo, 20.7. Alla: Nuori etelänharmaalokki ja harmaalokki heinäkuussa Ämmässuolla. Huomaa melko klassisen mican punertavan ruskea yleissävy, tertiaalien kuviointi, kuluneisuus, selän muutamat jo vaihtuneet höyhenet ja jykevämpi nokka verrattuna yksiväriseen, tuorepukuiseen ja pykäläkuvioituun harmaalokkiin (edessä). Espoo, 21.7.2012. Artikkelin kirjoittaja arvioi Bulgariassa 9.7.2014, että 5 %:lla nuorista etelänharmaalokeista tertiaalien reunajuova ulottui selvästi isoihin peitinhöyheniin asti (N=2800 1kv lintua). Myös Kroatiassa vastaavia tertiaaleja näki helposti joillakin yksilöillä 6.7., joten kyseessä lienee vain normaalia lajin sisäistä vaihtelua. Tyypillisen, klassisen näköisen ja kuluneen nuoren mican lajimääritys ei ole kovinkaan vaikeaa. Etenkin elokuussa sellainen on varsin huomiota herättävä Suomen harmaalokkiparvissa. Kunhan vain muistaa, että isoista lokkiparvista voi löytää nuoria oletettuja harmaalokkeja Larus argentatus, joilla voi olla hämäävästi jopa useita micamaisia tuntomerkkejä samanaikaisesti. Hieman mica-tyyppisen näköisiä tertiaaleja 58 Valikoima tyypillisiä nuoria etelänharmaalokkeja Bulgariassa. Muutamia hartiahöyheniä on yleensä jo vaihtunut. Osa on tiputtanut myös peitinhöyheniä. Tyvestä musta tasapaksu nokka kontrastoituu vaaleaksi kuluneeseen päähän. Puku näyttää hieman punertavalta ja joskus palaneen kauhtuneelta. Tumma silmänympärys, isojen peitinhöyhenten kuviointi ja tertiaalit ovat tyypillisiä. 59
Valikoima tyypillisiä nuoria etelänharmaalokkeja Bulgariassa 12.7.2014. Isojen peitinhöyhenten kuviointi vaihtelee lähes kuviottomasta voimakkaaseen piano-kuviointiin. Nokka on tasapaksu ja usein myös jykevä. Nokan kärjen harja kaartaa harmaalokkia selvemmin jyrkästi alas ja nokan viistekulma on myös selvempi. Jalat ovat pitkähköt ja sääret vaaleat. näkee melko yleisesti harmaalokeilla. Sellaisilla yksilöillä on kuitenkin lähes aina jotain vikaa tuntomerkeissä, jotka eivät sovi oikealle etelänharmaalokille. Ongelmatapauksissa varmin määritys on Larus sp. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa määrityshaasteita tuovat lisäksi aroharmaalokki Larus cachinnans, aroselkälokki Larus f./c. barabensis, sekä armenianlokki Larus armenicus. Etelänharmaalokin tuntomerkeistä yleisesti Keskimäärin etelänharmaalokki muistuttaa kooltaan ja muodoltaan hieman selkälokkia. Se on ikään kuin selkälokin ja harmaalokin välimuoto. Harmaalokkiin verrattaessa mica on yleensä sirompi ja pienempi. Mican pää on suhteessa pienemmän näköinen kuin harmaalokilla. Mican jalat näyttävät hieman pidemmältä, vaaleammalta (etenkin sääri) ja ohuemmalta keskimäärin verrattuna harmaalokkiin. Micalla pään etuosa ja ohjas ovat usein vaaleat, johon mustatyvinen nokka kontrastoituu erityisen selvästi. Silmän ympärillä on yleensä tumma maski, jonka selvyys ja muoto vaihtelee. Harmaalokilla se voi tosin joskus olla samanlainen. Micalla alaperä ja vatsa ovat usein vaaleat ja melko viiruttomat, jonka näkee erityisesti lentokuvissa. Mican värisävy on paljon kontrastikkaampi ja lämpimämmän ruskea kuin harmaalokilla. Peitinhöyhenet ovat tummemmat kuin harmaalokilla, ja puku ei ole niin monimutkaisesti kirjailtu kuin harmaalokilla. Valaistusolosuhteet voivat vaikuttaa siihen, miten puvun, käsisiiven luukun ja pyrstön väritys tulkitaan. Eri kamerat, niiden säädöt ja kuvankäsittelytyylit voivat lisäksi korostaa tiettyjä värisävyjä ja kontrasteja eri tavoin. Nuoren etelänharmaalokin erottaminen nuoresta aroharmaalokistakaan ei myöskään ole aina yksiselitteisen helppoa. Tätä ei ole kirjallisuudessa kirjoittajan mielestä korostettu tarpeeksi. Mustamerellä, kuten Bulgariassa, itäisillä etelänharmaalokeilla muun muassa alasiivet voivat olla harvinaisesti yhtä vaaleat ja kuviottomat kuin klassisella aroharmaalokilla. Nokka näillä idän micoilla on usein hieman kapeampi kuin läntisillä micoilla. Niillä on myös usein hieman vaaleammat sisimmät käsisulat kuin läntisen Välimeren etelänharmaalokeilla, joten käsisiiven luukku voi olla yllättävän erottuva joillakin yksilöillä. Kuitenkin pään kuviot (erityisesti tumma silmänympärys), sekä isojen peitinhöyhenten kuviointi ja tertiaalit ovat kuitenkin eteläharmaalokille tyypilliset myös Mustallamerellä (Olsen & Larsson 2004). Pyrstöstä Klassisilla micoilla pyrstövyö muistuttaa etäältä hieman nuorta kalalokkia. Pyrstö on yksi tärkeimmistä tuntomerkeistä. Siinä on aina voimakas kontrasti. Micalla pyrstön pohjaväri on valkoinen, ei vain vaaleahko kuten harmaalokilla. Micalla musta pyrstövyö on levein keskeltä ja kapenee uloimpiin pyrstösulkiin. Pyrstövyö on keskimäärin leikattu jyrkkärajaisesti. Uloimmat pyrstösulat ovat varsin usein vaaleat ja ilman tummempaa pisarointia ja vain sulan kärki on musta. Pyrstö on alta vaaleahko ja vähäviiruinen. Mican pyrstövyön muodossa ja siinä olevan tumman pisaroinnin määrissä ja sijainnissa on kuitenkin vaihtelua. Nuorilta harmaalokeilta voi löytää (tarkoituksella hakemalla isoista parvista) pyrstöjä, jotka muistuttavat hieman jopa klassista mican pyrstöä. Sellaisilla pyrstövyö on kuitenkin usein liian kapea, ei niin musta kuin micalla, tai vyö voi olla väärän mallinen. Sellaisilla linnulla on yleensä muutenkin harmaalokille epätavallista vaaleutta puvussa, siivissä tai nokassa. Tulee muistaa, että myös nuorella aroharmaalokilla voi joskus olla micamainen pyrstö. Vastaavasti micaparvista voi löytää harvinaisesti yksilöitä, joilla on varsin aroharmaalokkimainen pyrstö. Suurista lokkimassoista löytyy aina erikoisempia yksilöitä etsimällä. Siivet alta Micalla alasiipien väritys vaihtelee paljon. Useimmiten kainalot ja alapeitinhöyhenet ovat tumman ruskeat, mutta osalla ne voivat olla kuitenkin varsin vaaleat. Keskimäärin alasiipien väritys on ikään kuin harmaalokin ja aroharmaalokin väliltä. Micalla kainalot ja alapeitinhöyhenet ovat usein heikosti juovikkaat, juovat ovat ikään kuin aroharmaalokin ja selkälokin väliltä. Micalla on melko harvoin täysin viiruttomat kainalot ja alapeitinhöyhenet, harmaalokilla niiden kuviottomuus on sen sijaan melko yleistä. Alasiivissä on usein vetoketjukuvio, tosin hieman vastaavaa näkee usein harmaalokeillakin. Sen sijaan mican siivet ovat keskeltä usein vaaleammat pituussunnassa; alapeitinhöyhenissä on selvempää kontrastieroa siipisulkiin kuin harmaalokilla. Siivet päältä Micalla on yleensä aina tummat käsisiivet ja luukku on olematon, vaikutelma on usein lähellä selkälokkia. Selkälokilla on kuitenkin mustat käsisulat, sekä sulan sisä- että ulkohöyty. Mica voi kuitenkin antaa samanlaisen vaikutelman, mutta yleensä kun siipi on täysin auki, näkyy käsisiivessä lievä sälekaihdinefekti. Efekti ei kuitenkaan ole niin voimakas kuin aroharmaalokilla. Siivet ovat harmaalokkiin verrattuna suhteessa kapeammat, pidemmät ja tummemmat. Peitinhöyhenissä on ohuet tasaisen vaaleat reunat. Uloimmat isot peitinhöyhenet ovat tummat. Kirjoittajan kokemuksen mukaan Kroatian heinäkuun alun 1kv micoilta noin 80 %:lta puuttuivat vaaleammat pastillikuviot käsisiiven luukusta (P1 P5). Niillä oli varsin (selkälokkimaiset) yhteneväisen tummat käsisiivet ja siten hyvin helposti 1kv harmaalokista erottuvat siivet. Sen sijaan Bulgariassa (Mustameri) kirjoittajan kokemuksen mukaan arvioilta 50 % micoista löytyi vähintään yksi pastillikuvio käsisiiven P1 P5 sulissa. Muutamalla yksilöllä oli lisäksi käsisiiven P1 P3 sulat varsin vaaleat. Osaltaan kuluminen lisää vaikutelmaa. Kun sellainen yksilö levittää siiven auki, voi etenkin kirkkaassa valossa ja hieman kuluneempana tulla vaikutelma, että linnulla olisi ikään kuin liian vaaleat luukut tullakseen hyväksytyksi siellä, missä laji on suurharvinaisuus. Isojen peitinhöyhenten kuviointi on vaihtelevaa. 60 61
Etelänharmaalokkeja, Kroatia 6.7.. Keskimäärin niissä on harmaalokkimaista pianokuviointia, mutta ei niin laajalti. Laajuus ja voimakkuus vaihtelee melko paljon. Usein kaksi sisintä isoa peitinhöyhentä on kokonaan tummat. Osalla ei ole lainkaan pykäläkuviointia. Joillakin kuviointi on aroharmaalokkimainen. Nokka 10.7.2015 62 9.7.2015 Etelänharmaalokkeja, Bulgaria. Nuorella etelänharmaalokilla pyrstön pohjaväri on valkoinen ja siinä on voimakas kontrasti mustaan pyrstövyöhön. Pyrstövyö on levein keskeltä ja ohenee uloimpiin pyrstösulkiin. Uloimmat pyrstösulat ovat usein vaaleat. Vaihtelu on suurta. Micalla on yleensä tummat käsisiivet ja olematon luukku. Joillakin Mustanmeren (Bulgaria) micoilla voi olla hieman vaaleammat sisimmät käsisulat kuin läntisen Välimeren etelänharmaalokeilla, joten käsisiiven luukku voi olla yllättävän erottuva joillakin yksilöillä. Nokka on pääsääntöisesti tasaisen paksu ja näyttää voimakkaalta. Nokka voi olla, etenkin naarailla, melko ohut ja hieman lyhyempi. Nokka on lähes aina kokonaan musta, myös tyvestä. Nokan kärjen harja kaartaa harmaalokkia paljon selvemmin jyrkästi alas ja viistekulma on selvempi. Koiraalla nokka voi olla varsin jykevä ja iso. Tertiaalit ovat tunnusomaiset 1kv micalla on harmaalokkiin verrattuna tertiaalien pohjaväri selvästi tummempi. Niiden värisävy on tasaisen tumman ruskea kauttaaltaan, joskus ne ovat lähes mustat. Tärkeä tuntomerkki on, että tertiaalin reunalla on tasaisen hyvin ohut vaalea terävärajainen reunus, joka ei ulotu isoihin peitinhöyheniin asti. Reunus on hieman leveämpi tertiaalien kärjessä. Täsmälleen tällaisia tertiaaleja näkee nuorella harmaalokilla hyvin harvoin. Bulgariassa ja Kroatiassa micoilla oli varsin homogeeniset tertiaalikuvioinnit. Sulkimisaste ja kuluneisuus hyvänä apuna määrityksessä Kesäkuun lopussa nuoret micat jättävät pesimäkoloniansa ja leviävät usein satojen kilometrien päähän. Mican pukukehitys on noin kuukauden harmaalokkia edellä tässä vaiheessa. Mican puku kehittyy nopeasti. Heinäkuun lopussa micalla on usein havaittavissa (lähikuvista) kuluneisuutta esimerkiksi tertiaalien kärjissä tai hartiahöyhenissä. Selässä ja niskassa on usein jo muutamia vaihtuneita harmaita tai 63
& Larsson 2004). Micalla ei ole aroharmaalokilla usein havaittua aggressiivista ruokailureviirikäyttäytymistä, vaan pikemminkin se tuntuu olevan melko aranoloinen ja vetäytyvä harmaalokkien seurassa, kuten ssp. fuscus-selkälokkikin usein on. Läntiset nuoret selkälokit Etelänharmaalokkeja, Bulgaria: Etelänharmaalokilla hieman viiruinen rinta kontrastoituu vaaleaan kaulaan ja vaalean vatsaan. Alaperä ja pyrstö ovat alta kauniin vaaleat ja viiruttomat. Alasiipien värisävy ja juovitus vaihtelee, mutta kainalot ovat usein viiruiset. Alasiivissä on usein selvä vetoketjukuvio. Siipi on usein keskeltä pituussuunnassa vaaleampi. Itäisillä Mustanmeren alueen (kuten Bulgaria) etelänharmaalokeilla alasiivet voivat olla harvinaisesti yhtä vaaleat ja kuviottomat kuin aroharmaalokilla. Huomaa yhdellä yksilöllä epätavallisen voimakkaat vaaleat viirut muutenkin vaaleissa P2 P4 käsisulissa. 64 10.7.2015 tummia peitinhöyheniä. Pää on usein kulunut vaaleaksi. Päältä se saattaa näyttää hieman punertavalta ja palaneen kauhtuneelta. Mica on voinut viettää ensimmäiset viikot pesältä lähtemisen jälkeen lepäilemässä esimerkiksi Kroatiassa tai Italiassa (usein aallonmurtajalla) kovassa paahteessa. Kuluneisuuteen on tosin hyvä suhtautua vain yhtenä suuntaa-antavana tuntomerkkinä. Sulkimisvauhdissa on todettu eroja Mustanmeren ja Keski-Euroopan välillä. Jos havaitsee syksyllä harmaalokin näköisen valkopäisen mica-tertiaalisen linnun, jolla on joitakin isoja tai keskimmäisiä peitinhöyheniä tiputettu tai jo vaihdettu, kannattaa tällaisesta lokista ottaa aina myös lentokuvat varman lajimäärityksen tueksi. Kun arvelee katsovansa Suomessa potentiaalista 1kv micaa, kannattaa ehdottomasti aina huomioida myös läntisten ssp. graellsii/intermedius -selkälokkien mahdollisuus. Ne voivat olla kompastuskiviä kokeneellekin laridistille. Varma erottaminen etelänharmaalokista voi vaatia joskus hyvien lentokuvien analysointia, sekä tertiaalikuvioinnin erityistä tutkimista. Micalla on kuitenkin läntiseen selkälokkiin verrattuna muun muassa hieman voimakkaamman näköinen nokka ja hieman pidemmät jalat. Graellsiin sääret ovat lisäksi usein tummemmat kuin micalla. Hyvänä apuna toimii sulkimisaste ja puvun kuluneisuus. Selkälokki on keskimäärin elokuun lopullakin vielä varsin tuore puvultaan. Pää, kaula ja vatsa eivät ole läheskään niin vaaleat ja kuluneet kuin saman ikäisellä micalla on. Selkälokilla uloimmat isot peitinhöyhenet ovat usein laajalti varsin tummat. Micalla sulkiminen on laajempaa ja paljon aikaisempaa kuin selkälokilla. Mican uudet höyhenet ovat usein vaaleamman harmaita ja voimakkaasti raidallisia, kuviointi on hieman harmaalokkimaista. Micalla pyrstöreunukset ovat keskimäärin lisäksi vaaleammat, ja micalla on usein heikko luukun aihe. Läntisellä selkälokilla ei tosin aina ole niin mustanpuhuvat käsisulat kuin ssp. fuscuksella. Läntisellä selkälokilla voi olla myös aavistus luukun aihetta, sekä myös pienet vaaleat pastillikuviot käsisulissa, etenkin kuluneempana ja talvella, mikä entisestään aiheuttaa määrityshaasteita micaan verrattuna. Pyrstövyö on yleensä hyvin laajalti musta, epäselvärajainen ja siten eri muotoinen kuin etelänharmaalokilla. Tämän määritysartikkelin tekemisessä edesauttoivat erityisesti saadut kokemukset Bulgarian jätteenkäsittelykeskuksen tuhansista etelänharmaalokeista heinäkuun alussa ja heinäkuun lopussa. Artikkelin kuvamateriaalia on lisäksi otettu etelänharmaalokkikoloniasta Kroatiassa heinäkuussa. Kirjallisuutta: Dunn J.L & Howell S. 2002: Gulls of the Americas Äänet http://gull-research.org Mican long call muistuttaa enemmän selkälokkia kuin harmaalokkia, ääni on melko nopea ja nenäsointinen. Tavuja on hieman enemmän kuin harmaalokilla: 14 25 tavua, kun harmaalokilla niitä on 8 14 (Olsen Luoto, H., Aalto T., Lindholm A., Nikander P.J., Normaja J., Soilevaara K., Rauste V. Rariteettikomitean hyväksymät vuoden 2003 harvinaisuushavainnot Malling Olsen, K. & Larsson, H. 2004: Gulls of Europe, Asia and North America. 65